maanantai 26. maaliskuuta 2018

Sisällissota: Väinö Linnan ”fiktio” vastaan ”vaihtoehtoinen” totuus

Kansakunta itsenäisenä on täyttänyt juuri tasavuodet. Aivan aiheesta muistellaan, miten kaikki alkoi, miten Suomi itsenäistyi. Mielenkiintoista tässä on, miten Väinö Linnan ”Täällä Pohjatähden alla” (samoin kuin osin myös ”Tuntematon sotilas”) muokkaa historiakäsityksiä. Tarkoitan syytöksiä historian vääristelystä, jota fiktio nimeltä ”Täällä Pohjatähden alla” joidenkin mielestä edustaa. Se on siis saanut epävirallisen historiankirjoituksen luonteen, joka lopulta aikojen saatossa – väitteen mukaan - on muotoutunut kiveen hakatuksi totuudeksi Suomen lähihistoriasta . Onpa mainittu, että Linnakin sen sellaiseksi tarkoitti.

Ensin syntyi teesi – voittajan teesi, ”valkoinen totuus” – joka oli täysin ylivoimainen vastaväitteisiin (”punainen totuus”) nähden. Sitten syntyi Linnan antiteesi (halu ajatella toisin) ja nyt useimmat näkevät Linnan historiakäsityksen synteesinä aina itsenäisyysvaiheessa käydyn sodan nimeä myöten, mutta eivät toki kaikki. On niitä, jotka ovat epäilevät, että Linnan näkemys on muodostunut synteesiksi väärin perustein.

Se kuva, jota oli markkinoitu totuutena esimerkiksi sotien välisenä aikana on asetettu Linna teoksessa kyseenalaiseksi. Eli Linnan fiktio siis edustaakin totuutta ja varhainen sisällissodan totuuskäsitys on, jos ei fiktiota, niin ainakin yksipuolisesti käsiteltyä historiaa.

On pakko selventää tätä ehkä vaikeaselkoista johdantoa esimerkillä.

Vesa Vares kirjoittaa tuoreessa Kanava-lehdessä 2/2018 artikkelissa ”Kun ikoni painaa liikaa” edellä esitettyyn liittyen, että Väinö Linnan ”pohjantähteläisyys” dominoi historiankirjoitusta. Historiantutkijana häntä kiusaa, kun Pohjantähti-teossarjaa käytetään historian lähteenä jopa mieluummin kuin varsinaisia tutkimuksia. Vareksen kirjoituksessa viitataan jo aiemmin samasta aiheesta ilmestyneeseen Risto Volasen ja Lasse Lehtisen kirjaan ”1918 – kuinka vallankumous levisi Suomeen”. Molemmissa tapauksissa on kysymys samantyyppisestä kritiikistä Linnan asemaa kohtaan. Arvosteluni kirjasta olen julkaissut 5.2.2018 (”Lehtinen ja Volanen: Väinö Linna ja kansalaissodan tulkinnat”).

Vares edustaa selvästi porvarillista tulkintaa sisällissodasta.

Vareksen mukaan Pohjantähdestä on tullut vaihtoehdoton totuus. Hän moittii Linnaa porvarillisen näkökannan laiminlyönnistä ja torpparikysymyksen ongelmallisuuden suurentelemisesta.

Hän toteaa, että väite, jonka mukaan ”vasta Pohjatähden jälkeen asioista on voinut puhua” on liioittelua. Oleellista on kuitenkin, että valkoisella totuudella oli hegemoninen asema sekä sotien välisenä aikana että myös 1950-luvulla. Linna otti tehtäväkseen murtaa asennevallin yhdessä joidenkin tutkijoiden kanssa (ei siis yksin!) ja onnistui siinä. Pidän Linnan näkemystä oikeutettuna vastareaktiona, en historiakirjoituksen dominointina.

Pikemminkin Linna ja monet tutkijat (Juhani Paasivirta, Jaakko Paavolainen, Heikki Ylikangas) ovat tasapainottaneet kuvaa sisällissodasta, eivät epätasapuolistaneet.

Vares todistelee ”valkoisen” ja ”punaisen” näkökulman tasapäisyyttä käydyssä taistelussa hegemoniasta. Siis että molemmille avautui samanlainen ikkuna omien totuuksien levittämiseen. Valkoinen puoli oli voittaneena osapuolena kuitenkin täysin ylivoimainen valkoisen totuuden levittämisessä esimerkiksi sotien välissä. Vares ainakin osin myöntää tämän todetessaan, että ”punainen totuus oli olemassa, mutta valtakulttuurissa se jäi marginaaliin” ja vielä: ”punainen totuus ei saanut sijaa siinä myytissä, jonka voittanut osapuoli loi”.

Vares liittää kritiikkinsä siihen ajankohtaan, jolloin Pohjatähti julkaistiin. Vareksen mukaan yhteiskunnallinen olosuhde oli muuttunut 1960-luvun alussa ja Pohjatähden olisi siis pitänyt reagoida muuttuneisiin olosuhteisiin, jolloin punaisen puolen rooli olisi voitu nähdä monipuolisemmassa valossa.

Vareksen mielestä Linna ei kirjoittanut fiktiota vaan tulkitsi historiaa. Yhdyn siihen Vareksen toteamukseen, että ”Linna loi kertomusta ….. sosiaalisesti ja taloudellisesti tasa-arvoistuvalle Suomelle”. Onko siis väärin, jos tällainen yhteiskunnallinen kasvutarina esitettiin teossarjan avulla? Teossarjalla oli selkeä fokus. Ensimmäistä kertaa työväenluokka sai sille kuuluvan painoarvon yhteisistä asioista päätettäessä. Pohjantähti sekä reagoi tapahtuneeseen kehitykseen että loi modernin Suomen suuntaviivoja.

Vares moittii, että Pohjantähdessä ei ole yhtään aitoa porvarihahmoa. Asia on mielestäni nähtävä sellaisena, että työväestön ryhmädynamiikka toimi juuri näin: se näki valkoiset vihollisena yksipuolisuuteen saakka. Linnan tehtävänä kirjailijana ei ollut löytää objektiivista totuutta vaan heijastaa punaisten asennoitumista. Vares myöntää, että fiktiossa Linnalla on tähän oikeus. Tavallaan Vares ”luovuttaa” todetessaan, että punaisen osapuolen tarina tulee pysymään. Miksi? Koska se vastaa nykyihmisen odotuksiin paremmin kuin vuoden 1918 valkoisten tarjoama selitys. Valkoiselle tarinalle ei ole tilausta.

Kysymys on samaistumisesta, toteaa Vares. Punaisten tarinaan on helppo samaistua: huonompiosaisten taistelu parempi osaisia vastaan. Silti Varesta kaivertaa, että tämän päivän ihmisiltä puuttuu samaistumiskyky vuoden 1918 valkoisen ihmisen arvomaailmaan. Ilmeisesti, jos kykyä olisi, tulisi silloinen arvomaailma paremmin hyväksytyksi. ”Pohjantähteläisyys” on ikään kuin varastanut kuvan vuodesta 1918. Varesta vaivaa jatkuva yksipuolinen kiinnostus punaisten maailmaa kohtaan (= uhrin tarinaan).

Vares toteaa, että punaisen puolen tutkiminen ei ole ongelma, eikä edes se, että valkoisen puolen kostoterroria tutkitaan. Mutta se on ongelma, että muodostuu vain yksi totuus.

Mutta onko tämä tulkinta oikein?

Vareksen ajattelussa minua vaivaa ajatus, että vain punainen totuus saisi julkisuudessa sijaa ja jakaisi mielenkiinnon. Minusta asia ei ole näin. Viime aikaisissa historia-analyyseissa on korostettu nimenomaan molempien osapuolien ”syyllisyyttä” veritekoihin ja osallisuutta yhteisesti koettuun murhenäytelmään. Voi olla tietenkin niin, että tähän sekoittuu myötätuntoa hävinnyttä osapuolta kohtaan, mutta eikö se ole perin inhimillistä?

Jonkinlaisena synteesinä tai kompromissina Vares toteaa, että ”Pohjatähti ei kaipaa kaatamista, se on omassa lajissaan edelleen ylittämätön, mutta se kaipaa rinnalleen myös muuta kuin kopioitaan”. Vareksella on halu ymmärtää valkoisten vaikuttimia niistä lähtökohdista, jotka vallitsivat vuonna 1918.

Toisaalta eikö tänä päivänä voittopuolisesti ole nähtävissä pyrkimys ymmärtää molemmin puolin historiallista tilannetta, joka vallitsi vuonna 1918. Yksi osa tätä kompromissia on sisällissotakäsitteen hyväksyminen yli ideologiarajojen.

Voidaan kysyä, onko sen tyyppinen porvarillinen ajattelutapa, mitä Vares edustaa, marginalisoitunut Suomessa? Konsensus, solidaarisuus ja hyvinvointiyhteiskunnan voitot ovat syöneet varekselaiselta porvarillisuudelta kasvualustan.

Olen pyrkinyt ajattelemaan niin, että aiemmat pintakerrokset – syyllistämiskerrokset – ovat aikojen kuluessa väistyneet taustalle, ikään kuin hautautuneet syvemmälle ja myötätunto yhteistä koettelemusta kohtaan on noussut lähemmäksi pintaa.

Vareksen tapa lähestyä kansalaissotaproblematiikkaa on tiukasti omaa teesiä puolustava, mutta samalla hän kieltäytyy tuomitsemasta voimassa olevaa konsensushenkisyyttä, joka tuo lieventävän näkökulman hänen kiivauteensa.

6 kommenttia:

  1. Jos olisin tekstintuoton näkökulmasta lahjakaampi,alkaisin käsitellä sisällisodan,punakapinan,vapausodan aikakautta uudesta näökulmasta.
    Näkökulma olisi ulkopuolisen,eli oikeastaan tuon aikakuden suuren enemmistön näkökulma.
    Niin jääkärit kuin punakaartienkin ydin olivat lopulta alkujaan melkoisen marginaalisia ilmiöitä,molempien syvässä ytimessä oli maanpetoksellisia piirteitä.
    Punakaartissa tukeutuminen bolshevikkien apuun, kun se tuli mahdolliseksi ja jääkäreiden kohdalla maanpetoksellista oli heittäytyminen saksalaisten syliin ja armoille,ei siis kunniakasta toimintaa kummaltakaan ja vain historian oikullisuus pelasti molempien tahojen teot kostautumasta pahemmin meidän päiviimme saakka.
    Maltillisten tahojen neuvottelut,ennen kapinan puhkeamista olivat jo tuolloin pitkällä,neuvotteluissa uudesta valtiosännöstä oli meuvottelemassa STolberg, Kallio, kuin Kuusinenkin,he olivat varsin lähellä sopimusta,sillon kun lyhty onnettomasti ja onnettomuudeksi sytytetiin paasitorniin.

    Tuossa sopimuksessa pyrittiin ratkaisekaan,tasavaltaisen hallitusmuodon kautta ja avulla maanomistusogelma,jonka ratkaisuyrityksestä oikeastaan pohjantähti kertoo.
    Kuten yleensäkkin sodissa lopulta käy, niin tapahtui tässäkin,sota oikeastan oli turha,koska melko pian sen jälkeen alettiin toteuttaa niiitä reformeja,joihin ainakin julkisen viestin mukaan kapinalla pyrittiin.
    Tuo johdosta ja vuoksi sitten toistavuosikymmentä myöhemmin oikeistolaiset nousi kapinaan, koska he puolestaan kokivat itsensä petetyiksi.

    VastaaPoista
  2. Melko monesta sodasta voisi sanoa, että se oli turha, kun tietää lopputuloksen. Sodassa toimitaan kuitenkin niillä tiedoilla (propaganda mukaan lukien), jotka ovat olleet saatavilla.
    Eri asia on sitten tuomita kaikki sodat järjettöminä.
    Sitä paitsi sodan jälkeen ei toteutettu läheskään kaikkia vaatimuksia, joita vaadittiin, vaan niitä vesitettiin voittajien eduksi (kts. esim. Hentilä:"Sodan pitkät varjot").

    VastaaPoista
  3. Väinö Linna väistää tietoisesti sen tosiasian, että ilman Venäjän bolsevikkien suoranaista painostusta ja lupauksia voimakkaasta sotilas- ja aseavusta suomalaiset eivät olisi uskaltaneet edes lähteä kumousyritykseen.

    Painostuksen sijaan Linna tarjosi torpparikysymystä sodan keskeiseksi syyksi. Tämä on sikäli omituista, että Eduskunta ehti hyväksyä torpparien vapautusta koskevan lain ennen kapinan alkua. Joten sotaan ryhtyminen ei sen voimaantuloa ainakaan nopeuttanut.

    Tuskin niin uskoivat torpparitkaan. Nimittäin jälkeenpäin tutkijat ovat todenneet, että sotaan osallistuneet torpparit jakautuivat melko tasan valkoiselle ja punaiselle puolelle. Ja suuri osa pysyi sivussa koko sodasta.

    Kun Linnan romaani julkaistiin, elettiin YYA-Suomessa. Maassa juhlittiin Leniniä itsenäisyyden antajana (ja samalla unohdettiin, että kaksi viikkoa myöhemmin tammikuussa 1918 samainen Lenin lähetti Pietarista suuren asejunan punaisille). Silloisessa ilmapiirissä ei olisi voinut julkaista totuudenmukaista kuvausta bolsevikkien roolista suomalaisten kapinassa.

    Ja voihan olla, että vallankumousromantiikan nimissä totuus kannattaa monen mielestä haudata ylipäätään.

    VastaaPoista
  4. Linnan teos oli fiktio, ei historiankirjoitus. Nyt kirja tulkitaan historialähteeksi. Näkemyksesi kuvastelee valkoisen Suomen tulkintaa sisällisodan tapahtumista.
    Suosittelen Seppo Hentilän teoksen "Pitkät varjot" lukemista, joka tasapainottaa näkemyksiäsi - toivottavasti.

    VastaaPoista
  5. Tietenkin historia elää ajassa,menneisyyttä katselaan aina nykyisyyden muodostamien linssien läpi,kannataa muistaa kuinka Linnan tuotanto pääsi nnykyiseen asemaansa kansallisen identiteetin rakentamisessa,tuolloin myös käytiin voimakas kultuurisota Linnan teosten ympärillä.
    Nyttemmin ollaan tultu tilanteeseen, missä porvarillisesti ajattelevat kansalaispiirit,erityisesti ovat nostaneet,erityisesti tuntemattoman suoranaisen tabun asemaan.
    Myös pojantähti kuuluu sanomaltaan porvarillisen agendan ytimeen,koska siinä tosiasiallisesti kerrotaan kuinka torpparista, kovalla työllä ja tarmokuudella noustaan omistavaan luokkaan.
    Suomalaisen elämänmenon omituisuus on,kuinka meikäläiset vasemmstolaiset intellektuellit ovat olleet porvarillisen, keskiluokkaisen elämänasenteen ideologisia levittäjöitä,ei ainoastaan Linna vaan eritoten Hella Wuolijoki, koko tuotantonsa kautta,olihan Niskavuori suoranaisen suomalaisen kunniallisen talonpoikaisen elämänmuodon ikoni.

    VastaaPoista
  6. Linna kuvaa sosiaalista nousua, joka kai on kaikille suomalaisille tärkeää, sekä porvareille että vasemmistolle.
    Linnan merkitys on yhteisymmärryksen luojana pistämätön. Sekä Pohjantähdessä että Tuntemattomassa on "altavastaajan" näkökulma: Pohjantähdessä torpparin ja Tuntemattomassa "sammakkoperspektiivi" eli sotilaan näkökulma. Näitä teoksia ennen hegemonia oli valkoisilla (vapaussota) ja upseereilla (sodan johdon näkökulma). Tarvittiin tasapainottavaa näkemystä.

    Fiktion avulla voidaan siis muuttaa ajattelua. Siinä onkin Linnan päämerkitys: molemmat keskeiset teokset ovat yhteiskunnallisia kasvutarinoita.

    VastaaPoista