sunnuntai 4. helmikuuta 2018

The Post – vallan vahtikoira

Kävin katsomassa Steven Spielbergin elokuvan ”The Post”. Pääosissa olivat Meryl Streep ja Tom Hanks kelpo suorituksin.

Elokuva kuvaa tapahtumia ennen Watergate-skandaalia (itse asiassa elokuva päättyy konkreettisesti Watergate-murtoon). Kuumeisen uutisskuupin metsästyksen keskiössä ovat ns. ”Pentagonin paperit”, jotka raportoivat yhteenvedonomaisesti Vietnamin sodan historiaa ja päätöksentekoa nimenomaan sen salaisimmilta osilta.

Oleellista on, mitä haluttiin kertoa kansalaisille tai pikemminkin, mitä haluttiin jättää kertomatta traumaattisesta Vietnamin sodasta.

Ratkaisevan tärkeä henkilö Pentagonin papereiden julkituloon on tohtori Daniel Ellsbergillä. Hänen roolinsa on ilmeisen tietoisesti jätetty pääosien esittäjien varjoon, vaikka toki Ellsbergin paljastukset tuodaan asianmukaisesti esille.

Ellsberg palveli sekä ammattisotilaana että puolustusministeriön virkamiehenä unohtamatta tutkimustyötä RANDissa. Hänellä oli esittelijänä ja suunnitelmien laatijana mahdollisuus päästä käsiksi salaisimpiin papereihin. Mikä motivoi Ellsbergiä paljastamaan tietonsa? Ehkä ilmeisimpänä syynä oli salailun aiheuttama myötähäpeä ja tosiasioiden peittelyn osoittaminen Yhdysvaltoja vahingoittavaksi teoksi.

Papereista kävi ilmi, että Yhdysvaltain presidentit yksi toisensa jälkeen peittelivät tietoja Yhdysvaltain heikosti menneistä sotatoimista. Avainhenkilönä salailussa oli puolustusministeri Robert McNamara, josta elokuvassa jää melko kalpea kuva.

Amerikkalaisten suuttumus kymmenien tuhansien amerikkalaisten kaatuneiden kohtalosta vaikutti kansalaisiin sitä enemmän, mitä pidemmälle sota eteni.

Itse elokuvan lähtötilanne on salaisen aineiston luovuttaminen New York Timesille ja vain Timesille. Washington Post jäi paljastuksista osattomaksi. Tilanne muuttui, kun tuomioistuin kielsi Timesiä julkaisemasta aineistoa. Tästä käynnistyy Washington Postin salaisten papereiden metsästys. Saamme seurata tuon ajan ”paperisotaa”, kopiomyllyjä, lankapuhelimien käyttöä, kirjasimien ladontaa latomakoneeseen…… Lehdistö eli tuhon aikaan tähtihetkiään. ”The Post” onkin loistava ajankuvaus autenttisine ympäristöineen. Lehtityö oli todellista käsityötä, vaikka painokoneetkoneet jyskyttivät.

Elokuva on kuvaus lähdesuojataistelusta ja lehtimiesten henkilökohtaisesta rohkeudesta valtaa pitävien paineessa. Washington Postin kustantajan Katharine Grahamin (Meryl Streep) kamppailu itsensä kanssa oltuaan aiemmin silmäätekevien hyvä ystävä kuvataan uskottavasti samoin kuin irtautuminen tästä ystävyydestä.

Grahamin taistelu naisena miesten keskellä ja tilan hakeminen päätöksenteolle on osuvasti kuvattu. Tutkiva journalismi eli tuolloin loistonpäiviään. Joukkuepeli toimi, joskin ristiriidat lehden eri portaiden välillä pörssiin listautumisen ja julkistamistaistelun yhteydessä olivat repiviä. Graham jäi kamppailun puristuksiin.

Ben Bradlee (Tom Hanks) päätoimittajana on lehdistön vapauden esitaistelijana uskottava. Bradlee käy kahden rintaman sotaa toisaalta salailijoita vastaan ja toisaalta (aluksi) kustantajaa vastaan, jonka henki ja elämä olivat hyvät suhteet liittovaltion johtoon.

Itse asiassa elokuvassa annetaan ymmärtää, että median on valittava puolensa eli joko ryhdyttävä valtaapitävien sylikoiraksi tai sitten taisteltava päätöksentekijöistä riippumattoman aseman puolesta senkin uhalla, että ajaudutaan välirikkoon. Washington Post taisteli suhteiden menettämisen uhalla ja onnistui niin hyvin, että sai varmaankin – jälkikäteen arvioiden - taisteltua lehdistölle liikkumavapauden. Seurauksena oli pressin ja päättäjien keskinäisriippuvuus, josta kummankaan ei kannattanut irtautua – huonoine ja hyvine puolineen.

Elokuvan jännitys tihenee loppua kohden, kun The Post taistelee itselleen Pentagonin paperit (siis PAPERIT) ja onnistuu oikeudenkäynnin uhan ollessa päällä julkaisemaan salaiset tiedot. Samalla aineisto avautuu myös muiden lehtien käyttöön. Tapahtuma kuvataan selkävoittona lehdistölle presidentistä. Etäännytetysti kuvattu Richard Nixon jää voimattomana puhkumaan porttikieltoa Washington Postille Valkoiseen taloon.

Elokuva on myös kuvaus paperilehden suurista vuosikymmenistä ennen nyttemmin nähtävissä olevaa pikku hiljaa tapahtuvaa hiipumista ja vallan luovuttamista sähköiselle medialle.

Viimeiset minuutit elokuvasta ovat kuvausta siitä, mihin Richard Nixonin vainoharhaisuus johti: Nixonin toimeksiannosta presidentin yksityiset avustajat, ”putkimiehet” murtautuivat demokraattisen puolueen vaalitoimistoon etsiäkseen todisteita Nixonista tehdyistä vuodoista, josta he jäivät kiinni. Loppu on sitten tuttua historiaa: viraltapanon uhatessa presidentti erosi.

Sananvapauden ja lähdesuojan puolesta taistelu on ehkä elokuvan arvokkainta antia. Aukko, josta mentiin läpi ei ollut suuren suuri. Sen reunoina olivat tuomituksi joutuminen oikeudessa tai kaikkien aikojen uutisskuupin menettäminen.

Toisena elokuvan fokuksena voidaan pitää vallan vahtikoirana toimimista ja/tai hallitukselle kuuliaiseksi neljänneksi valtiomahdiksi alistumista.

Elokuvassa on vain yksi toimintaelokuvatyyppinen kohtaus, kun näytetään, mitä on viidakkosota Vietnamissa, mutta muutoin elokuva kuvaa taistelua ”papereista”. Jännite säilyy loppuun saakka taitavan ohjaajan käsittelyssä.

The Post on muunnelma amerikkalaisesta sankaritarinasta. Elokuvan toisen päähenkilön (Meryl Streep) muuntuminen herrojen puudelista oman arvonsa tuntevaksi kustantajaksi on kuvattu johdonmukaisesti.

Yhteys tähän päivään? Juuri nyt ”The Post” toimii eräänlaisena ”vanhanaikaisena”, mutta täysin ajankohtaisena "vastasuunnannäyttäjänä" siinä pelissä, jossa taistellaan faktoista, sananvapaudesta, muunnellusta totuudesta ja valeuutisista. ”The Post” muistuttaa meitä siitä, että uutisointi pitäisi palauttaa sille alun perin kuuluneeseen arvoon ja asemaan.

6 kommenttia:

  1. Elokuvaa en ole nähnyt,mutta muistan tapahtumat jolla aikansa ricy dick savustetiin tehtävistään,ensin piti tietenkin savustaa varapresidentti,joka oli monien mielestä vallan mahdoton.
    Tuolloin viellä perinteisillä sanomalehdillä oli hegemoninen asema yhdysvaltalaisessa polittisessa keskustelussa.
    Tuohon aikaan juuri myös uuskonservatiiviseksi myöhemmin haukuttu fraktio kokoili voimiaan ja Nixon oli oikeastaan viimeisiä yhdysvaltain presidenttejä, jolla oli sosiaalisen vastuun agenda mukana ohjelmissaan.
    Uus liberaalit myös olvat jo Nixonin kaudella nousemassa julkisuuteen ja osittain hänen aikakaudelaan Cikagon koulukunnan monetaristit hijoivat jo tuolloin kynsiään.

    Nixonin valtakauden kolme ilmiötä,eli kansaivälisen rahajärjestelmän mullistus ja hänen toteuttamansa valtion kemiallisen sodankäynnin tutkimuksen näyttävä lopetus, joka oikeastaan oli tuon ohjelman yksityistäminen julkisen vallan ulkopuolella toimiville lääkeyhtiöille,sekä maan nykyisen liikalihavuus ogelman synnyttäminen,kun polittisista syistä aikaansaatu maissin ylituotanto, mahdollisti japanilaisen keksiän ansiosta maissitärkkelyksen muuntamisen maissisiirapiksi,mikä oli edullista ja muutti hiljalleen ameerikkalaisen makukultuurin äklön imelän ystävisi.
    Kyseisellä siirapilla on myös se elintarvikkeiden myyntiä edistävä vaikutus,että se tuhoaa elimistöstä kylläisyyshormoonin tuotannon.

    Nixonin aikakausi oli merkittävä murroskohta, joka ymmärretään vasta paljon hänen kuolemansa jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa paljon aineistoa lyhyessä tekstissä.
      Nixonin kuuluminen New Deal -presidenttien joukkoon on kyllä melko laajalti hyväksytty tosiasia. Ei siis vasta joskus tunnistettava asia.
      Nixonin turmaksi koitui hänen onnettoman vainoharhainen luonteenlaatunsa ja kyvyttömyys sopeutua poliittiseen ympäristöön. Vanha Tricky Dicky -ominaisuus (1950-luku)oli myös osa Nixonin luonteenlaatua. Vietnamin sotakin loppui vasta monen tempun jälkeen.

      Poista
    2. Koska Nixonin aikakauden aikana itseni kiinostus maailmaan heräsi,oikeastaan jo Jonsonin loppukauden ja vuoden 68 tramaatistrn tapahtumien aikana.Myös lisäisin Kiinan hissuksiin nykyisiin asemiin hivuttautumisen alkaneen jo Nixonin kiinan vierailun hamineilla.
      Mekittävä heppu.

      Poista
    3. Aika laaja konsensus vallitsee, että Kiinan nousun alku osuu yhteen Deng Xiaopingin Kiinan johtoon pääsyn kanssa, siis vuosille 1978-79 (vrt. mm. Niall Ferguson). Nixon/Kissinger elvytti poliittiset suhteet.

      Poista
    4. ilman tuota polittista suhteidenelvytystä,ns neljln koplalla olisi ollut paremmat mahdollisuudet viedä ja jatkaa Kiinan kulkemista entistäkin tasa-arvoisempaan joskin samalla köyhempään tulevaisuuteen.

      Ei ole ollenkaan vaikeaa ennustaa Trumpin valtakauden olevan samanlainen polittinen murroskausi, kuin mitä Nixonin aikoinaan.
      Kansaivälisen jetsetin ristikkäiset liittoutumis ja vuorovaikutus suhteet ovat jotain muuta, mitä tavallisen ihmisen kokemusmaailmassa on vain kaukaista satua.
      Esimerkiksi se yhdysvaltalaisten hätäpäisään tekemä venäläisen jetsetin listaus osoittaa vain maan nykyisen
      vaikutusvalta ja varallisuus verkoston.
      Jotain osoittaa ettei listauksen mukana asetettu sanktioitakun seuraa venäläistä lehdistöä,siellä vain huvittuneesti hymyillään.

      Poista
  2. Kun olen hiljattain käynyt läpi aika paljon JFK-tapahtumia (Jim Garrisonin kirjoittamana), niin innostuin myös katsomaan tuon Pentagonin Paperit tai The Post -elokuvan. Hyvä kuvaus Pekka Tikalla on aiheesta. Ja hyvä elokuva.

    Elokuvassa näkynyt Kennedyn osuus tuosta Vietnamin sodan todellisuuden peittelystä jää itseäni mietityttämään, Kennedyhän ensin peri Vietnamin, Kuuban ja muut menossa olevat asiat. Ja nimenomaan kieltäytyi lähettämästä taistelujoukkoja, selvitti missä tuolla mennään ja teki sen perusteella linjauksen vähentää sotilasasiantuntijoita, koska Etelä-Vietnam ei voinut voittaa. Nuo edelliset alle kolmessa vuodessa. Sitten tuli noutaja.

    Näkisin niin, että emme tiedä mitä Kennedy olisi vaalikampanjaa kohden mentäessä kertonut julkisuuteen aiheesta. Kuolemaansa mennessä Kennedy ei ollut myrskyisen kautensa aikana vielä siis ilmeisesti kertonut 'kansalle' Vietnamin sodan todellisesta tilanteesta.

    VastaaPoista