torstai 22. helmikuuta 2018

Sotilaallisen liittoutumisen poliittiset ulottuvuudet

Helsingin Sanomat päätti jo yli 10 vuotta sitten luopua sitoutumattomuudesta Nato-keskustelussa. Koko tämän ajan se on propagoinut Naton puolesta. Siksi olikin yllättävää, että Kari Huhta HS:n merkintöjä palstalla (”Kiukutteleva sotilasliitto”) 16.2.2018 tunnusti Naton läpeensä poliittisen luonteen.

Ei Hesari tietenkään kantaansa ole muuttanut, tulipahan vain Huhdan välityksellä tunnustaneeksi tosiasian, joka on voimassa: Nato on kinastelun pesä. Ulospäin kyllä pidetään yllä ihannekuvaa kaikkineen, mutta todellisuudessa yksimielisyys on haavetta vain. HS:n artikkelissa kiinnitettään huomiota muun muassa Naton uuden päämajarakennuksen viivästyneeseen käyttöönottoon. Seitsemän vuoden jälkeen rakennus ollaan ottamassa vihdoin käyttöön. Tämä on tietenkin vain yksi konkreettinen kysymys, joka on oire jostakin.

Mutta on muutakin.

Huhta toteaa aivan oikein, että päättämässä on 29 keskenään erilaista jäsenvaltiota, joista jokaisella on omat intressinsä. Ajatellaan vaikka Turkkia, Italiaa tai Itä-Euroopan maita. On sanottu, että Suomi kuuluu länteen vasta Natossa. Jäsenistön eripura luo kuitenkin kokonaan toista kuvaa sotilasyhteisöstä.

Kiistaa on sekä vanhojen jäsenmaiden kesken että uusien ja vanhojen välillä. Oma lukunsa on Yhdysvallat, jossa presidentin kannanotot ailahtelevat ja joka luo itsestään epävakaan kuvan.

Eripuraa on myös operaatioiden osalta, joista Huhta mainitsee esimerkkinä koulutusoperaation Irakissa. Sillä välin ”Suomella on ollut jo pian kaksi vuotta sotilaskouluttajia Pohjois-Irakissa, mutta se ei olekaan Naton operaatio”.

Onko jäsenvaltioiden siis luotettava siihen, että kriisin hetkellä voimat kootaan yhteen ja ryhdytään yhteisin ponnisteluin torjumaan vihollista. Epäilen, että näin ei tapahdu. Erimielisyyksien laatu ja määrä voivat toki vaihdella aikojen saatossa – välillä menee paremmin, välillä huonommin. Pelkästään Puola ja Unkari ovat jo riski yhteistyölle. Ne eivät kuulu läntiseen ”liberaali-demokraattiseen perheeseen”. Ne pyrkivät ottamaan kaiken hyödyn läntisistä yhteisöistä, mutta eivät toimi uskottavasti tukeakseen yhteisöjen tavoitteita.

Turkista ei tiedetä, kenen liittolainen se oikeastaan on. Kuuluuko se läntiseen puolustusliitoon (muodollisesti toki kuuluu) vai Venäjän etupiiriin? Se valitsee yhteistyökumppaninsa tilanteen mukaan ja tilanne on monimutkainen. Naton erimielisyydet koskevat elintärkeiksi koettuja kohteita, mm. Ukrainaa ja terrorismin torjuntaa.

Olen monesti kiinnittänyt huomiota viidennen artiklan sisältöön. Mitä se oikeastaan takaa?

Puutun asiaan, koska viides artikla nähdään usein hyvin kategorisena avustamispykälänä. Olen jopa pannut merkille, kuinka koko Nato-kysymys kulminoituu tähän pykälään ilman, että eritellään tosiasiallisia keskinäisen avun vaikutuksia. Annetaan kuva, että viides artikla hoitaa pulmat ja oma ahdistava painolasti siirtyy ainakin osittain joidenkin muiden harteille. Asia lienee juuri päinvastoin: viidennen pykälän soveltamisesta ne haasteet vasta alkavatkin. Nato-maat eivät muodosta yhtenäistä blokkia, vaan laajenemisen myötä mukaan on tullut hyvin monenkirjavaa joukkoa vähän niin kuin EU:ssakin on käynyt. Kuinka jäsenmaat voivat oikeasti luottaa solidaarisuuteen ja konkreettiseen sotilaalliseen apuun?

Monet ovat kiittäneet 29.4.2016 julkaistua Nato-selvitystä perinpohjaisuudesta. Kiinnitän seuraavassa huomion siihen, miten selvittäjät (Berquist, Heisbourg, Nyberg, Tiilikainen) suhtautuivat Nato-sopimuksen viidenteen artiklaan. Siitä avautuu joitakin mielenkiintoisia näkymiä tekijöiden ajatusmaailmaan.

Nato-selvittäjät kiittelevät viidettä artiklaa sen yksiselitteisestä lähestymistavasta: ”kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta”. Sitten tulee mielestäni erittäin tärkeä lause. Selvityksessä nimittäin todetaan, että ”sopimus on vähemmän selkeä sen suhteen, kuinka pakollista avun tarjoaminen on”. Siihen loppuu yksiselitteisyys. Selvityksen tekijät jättävät aiheen erittelyn tähän, vaikka se mielestäni olisi ansainnut paljon tarkemman analyysin.

Mitä viidennessä artiklassa sanotaan (sanamuoto: Suomen erityisedustusto Natossa)?

”Pohjois-Atlantin sopimus sitoo Naton jäsenmaat yhteistyöhön ja keskinäiseen avunantoon tilanteessa, jossa yhteen tai useampaan jäsenmaahan kohdistuu hyökkäys. Artikla 5:n nojalla kukin jäsenmaa sitoutuu auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaista `tarpeellisiksi katsomillaan keinoilla´. Tällaisia voivat sotilaallisten keinojen ohella olla poliittiset toimenpiteet, joilla painostettaisiin uhkaavaa valtiota muuttamaan politiikkaansa. Kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden”.

Huhta toteaa Naton olevan – paisti sotilasliitto – niin myös ennen kaikkea poliittinen järjestö, jonka keskeisiin päätöksiin tarvitaan jäsenmaiden yksimielisyys. Tähän on helppo yhtyä. Sisäpolitiikka ohjaa ulko- ja sotilaspoliittista keskustelua halusimmepa tai emme.

Suomen menestyminen tulevaisuudessa perustuu sopeutumiseen vaihtoehtoisiin olosuhteisiin. Näin se on nähtävä. Kysymys on taitolajista ja vähäsen myöskin hyvästä onnesta. Menestyminen ei voi perustua jähmeisiin ja kaavamaisiin skenaarioihin, joita meille mielellään tyrkytetään. Suomen puolustuksen kivijalka on kuitenkin oma puolustus. Sen varaan rakentuvat diplomaattiset pyrinnöt ja suhteiden rakentaminen. Kokemus, tilannetaju ja vaihtoehtoiset arviot tulevasta kehityksestä muodostavat toiminnan perusteet.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Vietnamin sota: tet 1968

Yksi ääni iskostui lähtemättömästi mieleeni, kun katsoin uutisia Vietnamista noina kuusikymmentäluvun päivinä. Se oli helikoptereiden roottoreiden lapojen läpätys. Se oli Vietnamin sodan taustahälyä yhdessä rockin klassisten kappaleiden kanssa. Vietnamin sota oli helikopterisota, kuten dokumentissakin sanotaan.

:::::::::::::::

Vuotta 1968 on selitetty monin tavoin. Se oli kummallinen sekoitus ahdistunutta liikehdintää. Se oli sekoitus ”rintamataistelua” (mielenosoittajat/viranomaiset) keskellä kaupunkeja ja taistelukentillä ympäri maailmaa. Tapahtumien kulku sai nähdäkseni käyttövoimansa Vietnamin sodasta, vaikka toki noiden aikojen levottomuuksiin liittyi paljon muitakin tekijöitä. Hullu vuosi joka tapauksessa on ansainnut nimensä.

Vietnamin sotaa käsittelevässä dokumentin osassa 6/10 käsiteltiin vuoden 1968 alkupuolta. Alkuperäisen dokumentin alaotsake ”Things Fall Apart” kuvaa ajan henkeä monellakin tavalla. Yhdysvaltain sotilasjohdossa virallinen optimismi oli edelleen johtava ajatus: ”tunnelin päässä näkyy valoa”. Vietnamissa oli vuoden alussa 485 600 amerikkalaista sotilasta.

Kun lähestyttiin vuoden vaihdetta 1968, amerikkalaiset tiedusteluviranomaiset saivat vihiä uhkaavasta Pohjois-Vietnamin armeijan ja FNL:n sissien liikehdinnästä. Oli tapahtumassa jotain dramaattista. Kenraali Westmoreland arvioi Khe Sanhin tukikohdan joutuvan ison hyökkäyksen kohteeksi ja muualla tapahtuvan harhautushyökkäyksiä. Khe Sanh rinnastettiin Dien Bien Phuhun. Tosiasiassa Khe Sanh oli harhautus ja päähyökkäys kohdistui maakuntien pääkaupunkeihin Saigon mukaan lukien.

Kysymys oli valtavasta sotilasoperaatiosta, jonka toteuttamistavasta käytiin Pohjois-Vietnamin johdossa ankaraa kiistaa. Kenraali Giap, joka vastusti massiivisia sotatoimia jäi tappiolle ja puoluejohtaja Le Duanin perinteisempi sodankäyntistrategia peri voiton. Toteutettiin pohjoisesta etelään massiivinen joukkojen siirto ja tietenkin mukana sotatoimissa olivat FNL:n sissit.

Vietnamin sotaa pidetään sissisotana. On kummallista, kuinka sissistrategian omaksuneet pohjoisvietnamilaiset yrittivät ratkaista sodan eräänlaisella rintamahyökkäyksen sovelluksella. Kenraali Giap näki paremmin kuin muut, ettei siinä voida onnistua. Hyökkäyksen ajoitus tet-uudenvuodenjuhlan aikaan merkitsi yllätysmomenttia, jonka pohjoisvietnamilaiset kuitenkin menettivät johtuen odotettua ankarammasta etelän vastarinnasta. Tavoitteena oli nostattaa kansannousu keskeisissä kaupungeissa ja Saigonin hallinnon kaataminen. Mutta siviilit eivät kuitenkaan ryhtyneet laajamittaiseen kapinaan.

Tammikuun lopulla 1968 käynnistynyt suuroperaatio oli verinen ja sekasortoinen tapahtumaketju, joka välitettiin amerikkalaisille TV-katsojille sellaisenaan ilman sensuuria. Näin ei tehtäisi eikä tehdä tänään, sillä tapahtuneet väkivallan purkaukset – omien poikien menetykset - vaikuttivat tappiomielialaa lisäävästi.

Saigonissa vallinnut petollinen turvallisuuden tunne petti ja sota tuli Saigonin kaduille. Pohjoisen joukot saivat käsiinsä kansallisen radioaseman ja tunkeutuivat Yhdysvaltain suurlähetystön alueelle. Tunkeutujat tapettiin, mutta toimittajat välittivät raa´at veriteot kesken tulitaistelujen jättämättä oikeastaan mitään kertomatta. Hyökkäys oli kaiken kaikkiaan nöyryytys amerikkalaisille.

Tapahtui yksittäisiä raakoja veritekoja. Niinpä kotirintama sai nähdä, kuinka Etelä-Vietnamin armeijan prikaatikenraali ampui kadulla vangittua vihollista päähän televisiokameroiden edessä. Julkinen teloitus herätti ankaran vastalausemyrskyn.

Media oli keskittynyt Saigoniin ja muualla maassa tapahtuneet sotatoimet jäivät vähemmälle huomiolle. Rajuimmat ja verisimmät taistelut käytiin historiallisessa Huen kaupungissa. Ennen kuin sissit ja pohjoisvietnamilaiset saatiin pois kaupungista se muuttui raunioiksi ja 110 000 siviiliä menetti kotinsa. Ennen lähtöään pohjoisvietnamilaiset teloittivat 2000 hallituksen yhteistoimintamiehiksi ja -naisiksi oletettua henkilöä.

Molemmin puolin julistettiin, että taistelu voitettiin. Totta on, että 84 000 FNL:n ja pohjoisen taistelijasta yli 50 000 kaatui. Amerikkalaiset ja etelävietnamilaiset pystyivät torjumaan hyökkäyksen, mutta taistelumoraalille tetillä oli demoralisoiva vaikutus, jolla oli kauas kantavia seurauksia. Uutisankkuri Walter Cronkite – ”Yhdysvaltain luotettavin mies” – sen totesi tetin jälkeen: sota ei ole voitettavissa.

Tet-taistelut merkitsivät torjuntavoittoa amerikkalaisille lyhyellä aikavälillä. Amerikalaiset pystyivät torjumaan vihollisen aikeet yksittäisissä taisteluissa, mutta sodan voittamiseen eivät voimavarat riittäneet, ja sen Cronkite sanoi ääneen.

Maaliskuussa 1968 New York Times kertoi, että sotilasjohto vaati 206 000 miestä lisää Vietnamiin. Vain 13 500 lähetettiin. Samoihin aikoihin julkaistussa mielipidetiedustelussa 63 prosenttia amerikkalaisista vastusti Johnsonin tapaa käydä sotaa. Johnson reagoi vähentämällä pommituksia, mutta paheksumisvyöry häntä vastaan oli päättymätön.

Vietnamista palanneiden vastaanotto ei ollut kunnioittava vaan pikemminkin välinpitämätön. Moni veteraani loukkaantui tästä: eihän sota ollut heidän keksintönsä.

Yhdysvaltain presidentinvaalien vaalikamppailu käynnistyi vuoden 1968 alkupuolella ja toi omat dramaattiset käänteet hullun vuoden tapahtumiin. Suurimman yllätyksen tarjosi Lyndon Baines Johnson ilmoittaessaan, ettei hän suostu demokraattien ehdokkaaksi. Vietnamin epäonninen sota ja Robert Kennedyn asettuminen ehdokkaaksi lienevät olleen pääsyyt luopumiseen.

Keväällä 1968 salamurhattiin Martin Luther King. Kingin kuolema poisti pidäkkeet: hän oli maltillisen kansalaisoikeusliikkeen keulakuva. Nyt hänen vastustajansa purkivat koko aggressionsa kadulla. Yli 100 kaupungissa oli väkivaltaisia levottomuuksia, myös suurimmissa kaupungeissa. Mielenosoitukset liittyivät sekä Vietnamiin että kansalaisoikeuksiin. Opiskelijalevottomuudet levisivät ympäri maailmaa, Pariisiin, Lontooseen, Berliiniin…….

Järkytykset eivät loppuneet tähän, sillä kesäkuussa murhattiin Robert Kennedy. Yhdysvallat ajautui tilaan, jossa se ajelehti kohti seuraavia presidentinvaaleja.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Onko urheilusta elämänsisällöksi?

Urheilu-Suomen yhdeksännessä osassa valokeilaan nostettiin fanit. Dokumentissa sivuutettiin liki täydellisesti yksilölajien fanitus. Aihe haudattiin heti alussa Gunnar Bärlundin suosionosoitusten saattelemana tapahtuneeseen haastatteluun, joka sai edustaa 1900-luvun alkupuolen yksilölajien fani-ilmiötä. Sanoisin, että tämä oli joltisenkinlainen tyylirikko ohjelmassa.

Yhdeksännen osan lähestymistapa oli aiemmista jaksoista poikkeavaa. Nyt tarkastelu tapahtui suurelta osin yhden joukkueen murheiden ja ilojen kautta. Kysymys oli kotkalaisesta jalkapallojoukkueesta KTP:stä. Ajatuksena oli luoda Urheilu-Suomen kuutosjakson mukainen tarina fanituksesta. Osittain siinä onnistuttiinkin, mutta haaste oli melkoinen ja pilkkominen tunnin pituisen jakson eri osiin – muiden aiheiden väliin - ei aivan toiminut.

Fanien iskulauseista jäi mieleen ”Elämä on joukkue” ja ”Annan pelin viedä mukanaan”. Molemmissa kuvastuu tosifanin heittäytyminen mukaan pelin tiimellykseen. Meikäläinen tavallinen maalaiskunnan kirkonkylän nuori joutui hakemaan suosikkijoukkueensa kaukaa. ”Etäfanittamisen” kohteena olivat mm. Torpan Pojat, Valkeakosken Haka ja Tampereen Ilves.

Fanitus on yksi yhteiskunnallisen muutoksen airut. Se liittyy jollakin tapaa laajenevaan kaupungistumiseen. Tällä viittauksella dokumentissa tarkoitettiin fanikulttuurin kaupunkiympäristössä nosteen saavia kehittyneitä muotoja, esimerkkinä vaikkapa pääkaupungin derby.

Aivan oma lukunsa oli ravien ottaminen mukaan fanikulttuurin kuvauksen yhdeksi osaksi. Minulle hiukan vieraampi laji kyllä avautui esimerkkien avulla. Ravit vaikka ovatkin kärsineet anemiasta keräävät kuninkuusraveihin kymmeniä tuhansia innostuneita katsojia. Toinen esimerkki, joka hakee vertaistaan on Vimpelin Vedon superpesiksen pesäpallojoukkue. Vimpelin Saarikentälle kerääntyy otteluihin parhaimmillaan 3000 katsojaa , enemmän kuin koko kunnan asukasluku. Pesäpallo on monelle kuin elämä.

Jääkiekkoa ei voi fanikuvioista unohtaa. Harva kuitenkin muistaa, että jääpallo oli tärkein talviurheilun joukkuelaji aina 1960-luvulle saakka. Oma fanittamiseni osui 1960-luvun puoleenväliin jolloin keräsin purkkakorteista mestaruussarjapelaajien kuvia. Harmittaa vieläkin, kun Matti Lampaisen kuva jäi puuttumaan. Sekin yhtä vaille täydellinen sarja on hävinnyt muuttojen yhteydessä. Fanikulttuuria kiihdyttää vanhojen kiistakumppanien keskinäisiä otteluja, joista ohjelmaan oli napattu Rauman ja Porin ikuinen kiistakumppanuus. Vastaavia esimerkkejä on helppoa poimia seurajoukkue-, mutta myös maajoukkuetasolta. Ohjelmassa jopa vedettiin esille koti-uskonto-isänmaa -iskulauseen muuttuminen urheilun keinoin ja käsittein tapahtuvaksi isänmaanrakkaudeksi.

Sokerina pohjalla dokumentin tekijät ovat oivaltaneet fanikulttuurin aivan viimeaikaiset muutokset. Susijengin (koripallo) fanit ovat huomattavasti kehittyneempi muoto faniudesta kuin esimerkiksi jalkapallointoilijoiden räyhäkulttuuri. Vaikutelma on selvä: koripallon ja lentopallon fanit ovat sivistyneempiä kuin eräissä muissa valtalajeissa. Sisäänpäinlämpiävästä, osin jopa väkivaltaisesta kulttuurista, on siirrytty hyvätapaiseen fanittamiseen, joka varmaan alentaa kynnystä tulla mukaan osaksi joukkuepelien fiksua yhteishenkeä tai me-henkeä, joka vallitsee esimerkiksi lentopallossa ja koripallossa.

Ehkä olisi voitu vielä korostaa melko uutta fanittamisen piirrettä, nimittäin joukkuelajien osalta on tapahtunut - Amerikan malliin - yksilökeskeistymistä: Lauri Markkanen ja Teemu Selänne ovat esimerkkejä yksilöajattelun mahdista joukkuepelaamisen puitteissa. Itse asiassa Hanno Möttölä kertoi vastikään, että hän oli Yhdysvaltoihin tullessaan suomalaisen joukkuehengen läpitunkeman ajattelun edustaja, ja että hänellä oli vaikeaa sopeutua minä-keskeiseen amerikkalaiseen ajatteluun.

::::::::::::::::::

Urheilu-Suomen viimeisessä osassa keskityttiin urheilun laajempaa merkitykseen: Kenelle urheilu kuuluu? Kenen ehdoilla urheillaan? Mikä on oikeaa urheilua?

Viime mainittu teema on siinä mielessä mielenkiintoinen, että sähköiset ja printatut tietolähteet ovat täyttyneet uusilla lajeilla, joiden on käytävä aina sama kamppailu asemansa saavuttamiseksi urheilulajien joukossa. Näitä ovat olleet esimerkiksi lumilautailu, skeittaus, salibandy ja suuri osa naisten urheilua.

Aina eivät urheilijat itsekkään ole pitäneet lajiaan ”urheiluna”, vaan ovat etsineet lajilleen uutta väylää kohti suosiota. Uusille lajeille on ollut ominaista aloittamisen kynnyksen mataluus. Heti alussa ei vaatimus ole ollut lähelläkään kilpaurheilua vaan enemmänkin kaveripiirin kilvoittelua parhaasta osaamisesta.

Naisten urheilu kyseenalaistettiin vielä 1920-luvulla laajasti. Nyt tilanne on muuttunut, sillä naiset ovat vallanneet lajin toisensa jälkeen miesten perässä.

Keskustelu rahan merkityksestä urheilussa on varmaan ikuista. Asteikko ulottuu rahan merkityksen mitätöinnistä kymmenien miljoonien eurojen palkkioihin. Mielenkiintoiseksi keskustelun tekee se, että monet eläimellisen kovaa huipulle pyrkineet ja sinne lopulta päässet eivät ole välttämättä saaneet urheilusta kuin niukan elannon, jos sitäkään. Samaan aikaan korkeimmat palkkiot tuovat mieleen epäterveen kilpailun, jossa yletön (velka)rahan käyttö pahimmillaan saattaa ratkaista menestyksen määrän, kuten on käynyt huippujalkapallossa.

Yksi merkittävä mielipide oli Janne Ahosen kannanotto uhrautumisen merkityksestä. Hän toi esille kriittisen näkemyksen urheilijasta, joka saattaa uhrata kaiken menestyksen saavuttamiselle vaikkapa 20 vuoden ajan kostumatta itse juuri lainkaan ja menettäen mahdollisesti samaan aikaan ystävät, ammattitaidon ja muut välttämättömät elämän edellytykset. Suurin osa tähdistä päätyy kuitenkin ehkä samaan kuin huippu-uimari Jani Sievinen, joka sanoi urheilu-urasta jäänen käteen kahden vuoden normaaliansiot.

Urheilun ulottuvuudet ovat laajentuneet koko ajan. Aiemmin politiikalla oli vahva ote urheilusta. Nyt liike- elämä on ottanut osin urheilun paikan. Samalla on vieritetty liike-elämän osaamista urheiluun: monet lajit ovat ammattimaistuneet. Bisnestartunta on siis ohjannut monia lajeja uusille urille.

Urheilun reuna-alueilla tulee esille monia uusia ilmiöitä, kuten lajin esteettisyyden merkityksen kasvu, itseilmaisu tai lajin kapinallisuus sovinnaisia tapoja vastaan (lumilautailu sopii näistä kaikkiin).

Moni entinen urheilija on tänään sitä, minkä urheilu on hänestä tehnyt. Aktiivikauden päättymisen jälkeen elämä on edelleen löytynyt urheilua lähellä olevista asioista: urheilu on edelleen harrastus, liittyy ammattiin tai on sitten ”vain” elämänsisältö, työkalupakki, kuten Virpi Sarasvuo asian ilmaisi. Urheilussa on siis uskomattoman paljon näkökulmia, joista kukin mukana oleva ammentaa palasen.

::::::::::::::::

Olenko tyytyväinen kymmenosaiseen Urheilu-Suomi -sarjaan? Suurimmalta osin. Arviooni vaikutti varmaankin se, että olen seurannut urheilua intensiivisesti tai hyvin intensiivisesti kymmeniä vuosia. Varsinaista uutta oli vähän – mutta olipa kuitenkin hyvää pohdiskelua ja muistin virkistystä. Haluaisin mainita jakson numero kuusi esimerkkinä erinomaisesta tavasta käsitellä aihetta ”häviö tai pettymykset”. Siinä tarinankerronta pääsi oikeuksiinsa.

torstai 15. helmikuuta 2018

Vietnamin sota: virallista optimismia ja suurenevia tappioita

Amerikkalaiset ajautuivat syvälle Vietnamin sotaan vuosien 1966 ja 1967 aikana. Huolena olivat sekä sotatapahtumat että kotirintaman henkinen kunto. Vuoden 1967 jälkipuoliskolla pyrittiin mielialaa nostamaan ”virallisella optimismilla”. Se oli oikeastaan ainoa mahdollisuus, koska taistelujen pysäyttäminen tai vetäytyminen olisi ollut tappion myöntämistä. Kerrottiin, että Vietkongin ote oli murtumassa ja että vihollisen tappiot olivat 200 000 miestä.

Yhä enemmän vaikutti kotirintaman mielialaan omat tappiot, jotka kesään 1967 mennessä olivat 14 000 kaatunutta. Korkeimman sodanjohdon optimismin taustalla väijyi alemman päällystön ja miehistön pessimismi sodan lopputuloksesta. Oltiin ristiriitatilanteessa, jossa vihollisen tappioiksi ilmoitetut suuret lukumäärät eivät näyttäneet helpottavan yhtään sotatoimia.

Lyndon B. Johnsonin suuri avaus ”War On Poverty” jäi julkisuustaistelussa sivuun oikean sodan tieltä. Tapahtunut heijastui kadulle, jossa mielenosoitukset lisääntyivät. Ne saivat myös uusia piirteitä: ei odotettu, että 50 000 hengen massa pyrkisi väkisin Pentagoniin. Massiivisia levottomuuksia koettiin mm. Detroitissa ja Newarkissa. Syntyi aivan oma Vietnamin sota -kulttuuri rock-musiikkiin, taiteeseen jne. liittyen. Mielenosoittajat alkoivat pitää omaa hallitusta vihollisena. Vietnamissa palvelleiden korviin kantautui viestejä kotimaan hippie-liikkeestä, joka oli sodanvastaisen liikehdinnän keskipisteenä.

Mielipidetiedusteluissa kannat sotaa vastaan ja sodan puolesta tasoittuivat: pessimismi nosti päätään uhrien lisääntyessä. Dokumentissa mielialojen kehittymistä heijasteltiin henkilöhaastattelujen avulla, jossa aikalaiset – palveluksessa olleet sotilaat - muistelivat sodan traumoja. Kotimaahan viestitettiin sodan asetelmista omien ja kommunistien välisinä taisteluina, mutta vähitellen paljastui kasvava siviiliuhrien määrä. Siviilejä tapettiin varmuuden vuoksi, jos vähänkin oli epäilyjä sissiyhteyksistä.

Vietnamissa sotaa koskeva alue jaettiin neljään osaan paremman strategisen otteen saamiseksi. Sotatoimen keskittyivät etelän ja pohjoisen välisen demilitarisoidun vyöhykkeen tuntumaan. Joukkoja hajotettiin yhä selkeämmin myös Laosin rajan yli, jota pohjoisvietnamilaiset käyttivät tukialueenaan.

Pohjois-Vietnamin strategiassa tapahtui muutoksia maan todellisen johtajan Le Duanin sodankäyntiajattelun suuntaan: pyrittiin massiivisempiin yhteenottoihin säilyttäen kuitenkin sissi- ja väijytystaktiikka pohjana. Samalla uhriluvut molemmin puolin kasvoivat. Ho ja kenraali Giap lähetettiin - oletettavasti Le Duania vastustavan asenteensa vuoksi - ulkomaille ”hoitamaan terveyttään”.

Le Duan pyrki perinteisempään sodankäyntiin massiivisin miehistökeskityksin ja eristämällä suurkaupungit kansalaisten sisäisten vallananastusten kohteiksi. Tavoitteeseen pääsemiseksi pyrittiin amerikkalaiset houkuttelemaan suurkaupunkien ulkopuolelle ärsytystaistelujen avulla.

Myös Etelä-Vietnamissa käytiin valtataistelua, jossa vastakkain olivat ilmamarsalkka Nguyen Cao Ky ja kenraali Nguyen van Thieu. Jonkinmoinen jännittynyt tasapaino saavutettiin, kun Thieu nimitettiin presidentiksi (1965-1975) ja Ky pääministeriksi (1965-67) ja varapresidentiksi (1967-1971). Tänä päivänä nimet eivät sano paljoa, mutta sodan aikaan ne olivat meidän kaikkien sotaa seuraavien huulilla.

Tapaus John McCain oli myös esillä dokumentissa. Alasammuttu hävittäjälentäjä - yksi tämän hetken keskeisistä amerikkalaisista poliitikoista - koki kovia pohjoisvietnamilaisten käsissä. Vankeudessa pohjoisvietnamilaisten sallimassa haastattelussa McCain pahasti vahingoittuneena kertoi tuntemuksistaan kaikille amerikkalaisille. Kiitokseksi palveluistaan hän on nyt 60 vuoden kuluttua joutunut puoluetoverinsa Donald Trumpin pilkan kohteeksi.

Mutta sota jatkui omalla logiikallaan. Marraskuussa 1967 käyty Dak Ton taistelu kertoi tyypillisesti, mistä oli kyse. Iso yhteenotto ja väijytys eivät tulleet yllätyksenä, mutta kun yhdessä taistelussa kaatui toista sataa amerikkalaista, se vaikutti demoralisoivasti taistelutahtoon. Myös pohjoisvietnamilaisten tappiot olivat suuria, mutta oleellista eli sodassa edistymistä ei tapahtunut. Taistelujen päämäärät alkoivat tuntua yhä tarkoituksettomimmilta.

Amerikkalaisten tappiot kasvoivat 20 000 kaatuneeseen.

Kaikkein turhautunein oli puolustusministeri Robert McNamara, sodan pääarkkitehti. Hän muutti käsitystään sodasta joutuen vain törmäyskurssille Johnsonin kanssa. Presidentin arvovalta oli kysymyksessä ja ministeri joutui väistymään siviilivirkaan. McNamara säilytti silti luottamuksellisen suhteen presidenttiin elämänsä loppuun saakka. Toisessa erinomaisessa dokumentissa ”The Fog of War” (”Sodan oppitunnit”, 2003) hän yhdeksänkymppisenä miehenä paljastaa osan sisimmässään kalvavista tunnoista, mutta sitä ratkaisevaa eli henkilökohtaista syyllisyyttä sotaan hän ei myönnä. Silloin hän olisi – kuten hän tuossa Errol Morrisin dokumentissa tunnustaa - ”son of a bitch”.

Vielä virassa ollessaan Robert McNamara teetti salaisen raportin, jossa kerrottiin kaikki peittelyt ja salailut, mistä Vietnamissa oli kyse. Puolustusministeri suositteli pommitusten lopettamista ja sodan vietnamisointia – siis amerikkalaisten vetäytymistä. Tällä oli iso hinta, sillä raportti tuhosi sodan perustukset, kun se tuli julki vuodon seurauksena 1970-luvun alussa. Nuo paperit tunnetaan nimellä ”Pentagon papers” (vrt. elokuva ”The Post”).

Mutta sitä ennen tapahtui dramaattinen käänne taisteluissa. Pohjoisvietnamilaiset ja FNL:n sissit päättivät juhlistaa etelän uudenvuoden juhlaa (Tet) raivoisalla yrityksellä päättää sota vuoden 1968 alussa.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Mittaammeko työllisten vai työttömien määrää?

Työttömyyttä tarkastellaan kahdella päämittarilla, toinen on työttömyysaste ja toinen työllisyysaste. Käsitteet pitävät sisällään monenlaisia lähestymistapoja ja niiden merkitys on usein vaikeasti tulkittavissa.

Olen joissakin kirjoituksissa tarkastellut Yhdysvaltain työllisyystilastoja käyttäen niitä apuna Euroopan ja Suomen olosuhteiden tarkastelussa. Toki olosuhteiden eroavuudesta johtuen kannattaa olla varovainen verrattaessa uutta ja vanhaa mannerta toisiinsa.

Käytän seuraavassa ”pohjapaperina” HS:ssä julkaistua artikkelia ”EU:n työttömyys luultua valoisampaa” (Anni Lassila, HS 4.2.2018) ja omia kirjoituksiani ”Mitä työllisyysaste kertoo Yhdysvalloista, mitä Euroopasta?” (23.6.2014), ”Parannetaanko työllisyyttä väärillä keinoilla?” (24.6.2016) ja ”Valkoisen työmiehen nousu ja tuho” (8.9.2017).

HS:n artikkelissa (Lassila käyttää lähteenään Oxford Economcs -tutkimuslaitoksen analyysiä) pohditaan uuden ja vanhan mantereen eroja työvoiman osallistumisasteen avulla (= kuinka suuri osa työikäisistä on töissä tai etsii töitä). Osallistumisaste oli vuonna 2000 suurin piirtein samalla tasolla eli 66-67 prosentissa Atlantin molemmin puolin. Sen jälkeen osallistumisasteet ovat eriytyneet: Yhdysvalloissa se on laskenut 63 prosenttiin ja Euroopassa noussut 73 prosenttiin. Viime mainittua selitetään perustellusti naisten väkevällä tulolla työmarkkinoille. Yhdysvaltain negatiivista trendiä selitetään yleisellä tasolla finanssikriisistä alkaneella kehityksellä. Kuitenkin Hesarin artikkelissa luovutaan yrityksistä selittää analyyttisesti Yhdysvaltain ja Euroopan eroa: ”Yhdysvalloissa suuri osa työttömistä häviää syystä tai toisesta työmarkkinoilta kokonaan, minkä jälkeen he eivät enää näy työttömyystilastoissa”.

Tilanne ei siis näytä Euroopan kannalta – Yhdysvaltoihin verrattuna - niin huolestuttavalta kuin mitä on annettu ymmärtää. Myös Yhdysvalloissa monet tutkijat ovat pohtineet, mistä johtuu työllisyysasteen alhaisuus USA:ssa. Edellä mainituissa blogikirjoituksissa olen pohtinut näitä asioita. Totean mm. seuraavaa: ”Parhaassa työiässä olevien heikko työllisyysaste Yhdysvalloissa kertoo jotain fundamentaalista järjestelmien eroista. Onko siis niin, kuten olemme Euroopassa - ja varsinkin Skandinaviassa - aina väittäneet, että laaja sosiaaliturva on mahdollistaja eikä turmion tielle vievä ja Yhdysvalloissa, jossa työmarkkina on kova ja sosiaaliturva on heikko, ihmisillä on taipumus lyödä hanskat tiskiin turhautuneina ja luopua työn tavoittelusta? Se, että pitkäaikaistyöttömyys kasvoi räjähdysmäisesti suuressa taantumassa (eikä ole täysin palautunut) näyttää todistavan väitteen, että työmarkkinoilta syrjäytyminen on hyvin pysyvälaatuinen piirre.”

Ja edelleen:

”Työllisyysasteen heikkous Yhdysvalloissa kielii koulutuspolitiikan epäonnistumisesta. Työmarkkinat imevät kyllä ammattimiehiä ja naisia, mutta köyhimmän väen heikko koulutusaste näkyy työnhausta luopumisena. Tästä vuodosta (työmarkkinoilta ja työnhausta poistuneet) johtuu alhainen (nyt 4,1 %) työttömyysaste.”

Foreign Affairs -lehdessä (heinä-elokuu 2016) oli mielenkiintoinen artikkeli, ”The Truth About American Unemployment”, amerikkalaisten käsityksestä työttömyydestä nimenomaan työllisyysasteen näkökulmasta. Kirjoittaja Jason Furman on todella paneutunut asiaan.

Furmanin kirjoituksen kovaa ydintä on sen asian toteaminen, että työllisyysaste on pudonnut tasaisesti vuodesta 1953 lähtien, jolloin parhaassa työiässä (25-54 vuotiaat) olevien miesten osalta työllisyysaste oli kunnioitettavat 97 prosenttia. Sieltä on tultu alas nykyiseen 88 prosenttiin. Naisten osalta pudotus on ollut vastaavasti 77 prosentista 74 prosenttiin. Lohdullista tulosta naisten osalta selittää varmaankin naisten invaasio työmarkkinoille viimeisten vuosikymmenien aikana. Joka tapauksessa luvut paljastavat, että kysymys ei ole mistään aivan viime aikaisesta ilmiöstä. Kysymys ei siis ole ainakaan pelkästään finanssikriisistä johtuvasta alavireisyydestä.

Merkittävästi työllisyysasteeseen vaikuttaviksi syiksi Furman laskee seuraavat seikat: ensinnäkin teollisuustyön romahdusmaisen väheneminen (miljoonia työpaikkoja on menetetty eikä uusia ole tullut tilalle), toisena hän mainitsee teknologiapohjaisen osaamisen työpaikkojen muutoksen (skill-biased technological change), jossa työpaikkoja on säilynyt tai lisääntynyt valikoiden ja kolmantena vankilaan joutuneiden suuren määrän (todella Yhdysvalloille ominainen selitys!). Furman ei juurikaan analysoi syvällisemmin globalisaation vaikutusta töistä poisjääntiin. Toisaalta työttömyyden alhainen määrä USA:ssa estää liioittelemasta halpatyömaiden osuutta, sanoo Donald Trump mitä tahansa.

Furman asettaa kiperiä kysymyksiä, kun hän luettelee joitakin faktoja: USA:ssa on OECD-maiden alhaisin työmarkkinasäätely ja kolmanneksi alhaisin minimipalkkataso. Eikö tämän pitäisi johtaa parempaan työllisyysasteeseen? Tosiasiassa USA on kuitenkin työllisyysasteessa OECD:n alhaisimmalla tasolla yhdessä Kreikan, Italian, Portugalin ja Espanjan kanssa, jotka sitä paitsi kärsivät korkeasta työttömyydestä. Furman syyttää liittovaltion puuttuvaa panosta: USA käyttää vain 0,1 prosenttia BKT:stä aktiiviseen työvoimapolitiikkaan.

Nicholas Eberstadt kirjoitti vuonna 2016 teoksen nimeltä ”Men Without Work”, jossa tarkastellaan Yhdysvaltain valkoisen väestön murheellista työllisyyskehitystä.

Eberstadt kiinnittää huomiota finanssikriisin järisyttäviin vaikutuksiin Yhdysvaltojen talouteen. Bkt:n kehitys osoittaa, että meni miltei neljä vuotta ennen kuin kansantuote saavutti finanssikriisiä edeltäneen tason (vrt. Suomi!).

Kaiken kaikkiaan puhutaan 10 miljoonan 20-64 ikäryhmän miestyöpaikan ”alijäämästä”, jos vertailutrendinä käytetään vuotta 1965. Ja samaan aikaan vallitsee 4 prosentin työttömyys! Työttömyysaste kertoo lähes täystyöllisyydestä. Mistä tämä eriparisuus johtuu? Nicholas Eberstadt tuo tarkasteluun uuden näkökulman: hän toteaa suurimman eron olevan mustien miesten ja kaikkien muiden välillä: ero työllisyydessä on kaksinkertainen. Sen sijaan latinojen työllisyysaste on jopa hieman parempi kuin valkoisilla.

Merkittävä syy työvoimakatoon ovat työvoiman ulkopuolella olevat, so. työttömät, jotka eivät hae töitä. Työttömyysaste (joka on siis hyvin alhainen) ei kerro koko totuutta ilman työtä olevista. Ikääntyvät työtä vailla olevat on ryhmä, joka nousi presidentinvaalikampanjan yhteydessä suorastaan ykköskategorian asiaksi.

Käsittääkseni tilannetta on vaikeuttanut se, että hyvin monet Yhdysvalloissa kaupungit kehittyivät yhden tuotteen, esimerkiksi hiilentuotannon ympärille. Kun tuotantotavat automatisoituivat tai tuotteen elinkaari oli lopussa, on seurauksena ollut paikka paikoin massiivinen työttömyys tai kokonaan työvoiman ulkopuolelle jääminen.

Vielä yksi syy:

Osa parhaassa työiässä olevista on vaurauden yhteiskunnassa voinut vetäytyä työmarkkinoilta saavutettuaan riittävän elintason. Heillä on ollut mahdollisuus valita työssä olon ja haluamansa muun tekemisen välillä.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Asiantuntijuuden murros

Olen käsitellyt näissä blogikirjoituksissa runsaasti demokratian ja asiantuntijuuden käsitteitä. Olen joissakin tapauksissa pannut asiantuntijuuskäsitteen lainausmerkkeihin, koska näen asiantuntijanimikkeen käytössä joissakin tapauksissa paljon enemmän mielipidettä ja sensaation tavoittelua kuin pyrkimystä objektiiviseen tiedontarjoamiseen. Mutta mistä tässä kokonaisuudessa on kysymys?

Professori Tom Nichols on kirjoittanut näistä teemoista teoksen äkkiväärällä nimellä ”Asiantuntemuksen kuolema”. Alaotsakkeessa todetaan: ”Vakiintuneen tiedon vastainen kampanja ja miksi se on tärkeä”. Kirjan on suomentanut Kimmo Pietiläinen. Tartun tässä vain joihinkin Nicholsin esittämiin teemoihin samalla kommentoiden niitä.

Nicholsin tulkinnat liittyvät amerikkalaiseen kulttuuriin ja niiden soveltamisessa Suomeen täytyy noudattaa tiettyä varovaisuutta, mutta asian ydin lienee sama sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

Yhdysvalloissa oppineisuus on asetettu yksittäisissä tapauksissa kyseenalaiseksi useammin kuin Suomessa, mutta viime aikoina sitä on alettu joissakin tapauksissa pitää huonona asiana sinällään! Koko asiantuntijuus asetetaan periaatetasolla epäilyksen alaiseksi. Voitaneen puhua asiantuntijuuden disruptiosta, murroksesta.

Nichols tuo esille konservatiivipiireissä laajalle levinneen ajattelun, jossa kyseenalaistetaan demokraattinen päätöksenteko. Ihmiset eivät välitä, missä kehikossa heitä hallitaan. Pudottuaan kärryiltä he vieraantuvat yhä enemmän poliittisesta järjestelmästä. Yhteiskunnan prosessit muodostuvat yhä etäisemmiksi. Vastareaktiomaisesti he kääntävät selkänsä koko koulutukselle, yleissivistykselle ja yhteiskunnallisten asioiden tietämykselle. He ”vetäytyvät muihin asioihin”, sanoo Nichols. Viihteen keinoin tapahtuvia eskapismia ruokkivia vaihtoehtoja on lukemattomia. Tämä johtaa kierteenomaiseen kehitykseen, jossa polarisaatio kasvaa ”tietävien” ja ”tietämättömien” välillä.

Suomessa ei ole koskaan ollut tällaista ”hallinnon mädännäisyys” -ajattelua ainakaan laajemmassa mielessä, mutta epäilyä eliitin ajamasta kyykytysmeiningistä on vallalla. Yhdysvaltalaiseen malliin perehtyminen voi olla avain torjua välinpitämättömyyttä jo sen varhaisvaiheissa Suomessa.

On selvää, että asiantuntijuuden kyseenalaistamisessa viimekätinen kärsijä on demokraattinen järjestelmä, jonka uskottavuus joutuu koetukselle.

Nicholsin mukaan joissakin tapauksissa joukko ihmisisiä kieltäytyy oppimasta edes sen vertaa, että hallitsevat omaa elämäänsä. Kuka saa vallan tällaisessa kehikossa? Nichols lainaa Friedrich Hayekia, joka jo vuonna 1960 totesi seuraavaa: ”Nykyään suurin vapauteen kohdistuva vaara syntyy niistä, joita tarvitaan eniten ja joilla on valtaa modernissa hallinnossa, nimittäin tehokkaista, asiantuntevista hallintoelimistä, jotka ovat kiinnostuneita yksinomaan siitä, mitä pitävät yleisenä hyvänä”. Kuulostaa perverssiltä: hyvät ja ahkerat hallintoviranomaiset ovat kaiken pahan alku ja syy! No ehkei sentään, mutta Hayekin ajatus panee ajattelemaan eikö Donald Trumpin ”Washingtonin” vastainen taistelu ole juuri esimerkki pyrkimyksestä päästä eroon meitä hallitsevasta kirotusta tietoeliitistä. Jos tässä ”puhdistuksessa” näkee jotain hyvää, niin vastapainoksi näen ajattelussa (tai ajattelemattomuudessa) hyvin paljon pahaa, koska siinä sorretaan niitä, jotka tarjoavat yhteiskunnalle palveluna asiantuntijuuden.

Myös asiantuntijat reagoivat turhautuneina: he vetäytyvät keskustelemaan keskenään. Miksi ruveta riitelemään tolvanoiden kanssa? Tämä alkaa vaikuttaa polarisaatiolta.

Jotkut ovat alati vihaisia tietoeliitille. Asiantuntija on muodostumassa synonyymiksi sanalle eliitti. Populismiin taipuvassa yhteiskunnassa eliittiä ovat lopulta kaikki, jotka – Nicholsin sanoin – eivät suostu ”paapomaan kansan virheellisiä uskomuksia”.

Väitän, että meillä Suomessa laajat kansalaispiirit ovat omaksuneet suuren tietopääoman ja pystyvät sitä myös oivallisesti hyödyntämään. Jos yrittäisin esimerkinomaisesti löytää vertailupohjaa Suomeen, tulee mieleen kysymys sotilaallisesta liittoutumisesta. Monet ns. asiantuntijat ovat sitä mieltä, että kansalaisille ei pidä antaa mitään päätäntävaltaa tällaisissa asioissa. Itse edustan toisenlaista kantaa: ihmiset ovat Suomen kaltaisessa demokratiassa kypsiä arvioimaan kokonaistilanteen joskus jopa kapea-alaisia asiantuntijoita paremmin. Asiantuntija voi olla älykäs, mutta kansalla voi olla viisaus. Joka tapauksessa toimitaan yhdistelmässä 1) asiantuntijat, 2) poliitikot, jotka edustavat kansaa ja 3) kansalaiset. Kehittynyt demokratia pyrkii toteuttamaan kompromissin kaikkien edellä mainittujen välillä.

Nichols ottaa esimerkkinä esille Vietnamin sodan, jossa eliitin (nyky)vastustajien mukaan kansalta olisi pitänyt kysyä, miksi sitoudutaan taistelemaan 13 000 kilometrin päähän Yhdysvalloista. Nichols myöntää, että asiantuntijat antoivat vääriä neuvoja poliitikoille Vietnamin sodassa, mutta sanoo suorasukaisesti, että maallikkoihin luottaminen asiassa olisi ollut ”romantisoitua hölynpölyä”.

Vietnamissa käytössä olivat kuitenkin ”parhaat ja fiksuimmat” asiantuntijat Robert McNamara ja Henry Kissinger. He olivat syyllisiä 58 000 amerikkalaisen ja miljoonien vietnamilaisten kuolemaan Nixonin elämäkerran kirjoittajan Evan Thomasin mukaan. Aika suorasukainen johtopäätös sekin!

Sanoisin, että Vietnamin virhe muodostui presidentin (joka edusti poliittista päätöksentekoa), huippuasiantuntijoiden ja kansalaisten välisistä asetelmista. Kansalaisten enemmistö kannatti sotaa suurin piirtein sen puoliväliin saakka ja kääntyi sitten sitä vastaan. Presidentti ei voinut muuttaa mielipidettään lennosta, jos halusi välttää poliittisen tuhon. Voidaan myös sanoa, että asiantuntijat ja heitä uskonut poliittinen johto harhauttivat kansalaisia siinä, että sodan kulusta annettiin toistuvasti liian optimisteinen kuva. Syyllisyys jakautuu.

::::::::::::::::::::::

Mikä on asiantuntijan rooli ja rajoitteet? Nichols määrittää neljä kohtaa:

1) Asiantuntija tuottaa tietoa päätöksenteon pohjaksi, mutta ei voi päättää, mikä on poliittisesti vietävissä eteenpäin.

2) Asiantuntija ei voi säädellä, miten johtajat toteuttavat saamiaan neuvoja.

3) Yksikään asiantuntija ei johda koko ketjua suunnittelusta päätöksentekoon.

4) Asiantuntijat eivät voi päättää, mitä osia heidän ehdotuksistaan poliitikot toteuttavat.

Pahinta on, jos asiantuntija antaa neuvoja, joita poliitikko haluaa kuulla.

::::::::::::::::::

Netti antaa mahdollisuuden miltei kaikille osallistua tietorikkaaseen keskusteluun, joka on voittopuolisesti hyvä asia. Varaumia on kuitenkin jätettävä. Eräs tuttavani kertoo vitsinä olevansa valelääkäri. Hän todellakin tietää terveydestä asioita, jotka herättävät huomiota. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se, että joku tekeytyy asiantuntijaksi - eikä suinkaan pilailumielessä. Some on täynnä ”asiantuntijoita”, jotka tyrkyttävät melko hataria kannanottoja ihmisten pureskeltaviksi.

Valitettavasti tähän kaikkeen liittyy myös ”tasapuolisuussyndrooma”: kaikki tieto pyritään luokittelemaan samanarvoiseksi, jotta oltaisiin tasapuolisia eri näkökulmille.

Netti on tuottanut monille pettymyksen. Sen sijaan, että se olisi nostanut keskustelun tasoa, se on madaltanut sitä. Yleissivistyksen taso on pikemminkin pudonnut tai vaarassa pudota riippumatta siitä, miten paljon itsensä ilmaisuväyliä ihmisellä on.

Nicholsin kirjassa on paljon hyvää ja oivaltavaa tekstiä, mutta sitä varjostaa tekijän ylemmyydentuntoinen suhtautuminen kansaan tai suorastaan kansalaisten aliarviointi. Todisteena hän mainitsee lukuisia esimerkkejä, joissa ihmiset hyväuskoisuudessaan menevät vipuun. Asiantuntijoihin hän suhtautuu kunnioittavasti, myöntää erehtyväisyyden, mutta pitää heidän asemaansa kiveenhakattuna.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Urheilu-Suomi: urheilun ja median ammattilaiset

Musiikkitoimittaja Pekka Laineen 10-osainen dokumenttisarja ”Urheilu-Suomi” jakautuu blogiarviossani osiin. Tämä kolmas kirjoitukseni sisältää osien seitsemän ja kahdeksan arvion.

Seitsemännessä osassa teemana on ”Joukkuelajien ammattilaiset ulkomailla”. Teeman lähtökohta on, että jos suomalaisilla on ollut ajoittain vaikeaa sopeutua ulkomailla joukkueisiinsa, niin samaa voidaan sanoa esimerkiksi kanadalaisten asenteesta suomalaisia kohtaan. NHL:n lisäksi Kanadassa ja USA:ssa pelattiin kilpailevassa WHA-liigassa 1972-79, jossa oli mukana suomalaisia, heistä tunnetuimpana Veli-Pekka Ketola. Vastaanotto oli karua kertovat maahan etabloituneet kiekkoilijat. Muualta tulleiden katsottiin syövän kanadalaisten leipää. Annettiin kuulua ja näkyä, jos pelaaja oli Euroopasta ja Suomesta. Suhtautuminen oli jopa vihamielistä. Suomalaisille kysymys oli kulttuurisokista. Myös tuomarit vieroksuivat ulkomaalaisia.

Alpo Suhonen kertoo valmennuksen haasteista suuren veden takana, joissa suomalaista valmentajaa nimiteltiin vaikkapa ”lappalaiseksi”.

Kanadalainen ammattijääkiekkoilija Carl Brewer oli merkittävä kansainvälisten yhteyksien avaaja – Suomessa! Brewer toimi 1960-luvun lopulla eräänlaisena isähahmona totuttautumisessa kansainvälisyyteen, vaikka olikin niin varhain Suomessa ja HIFK:ssa, ettei siirtymiä ammattilaiskaukaloihin tapahtunut vielä tuolloin.

Brewer yritti houkutella Lasse Oksasen ison veden taakse, mutta Oksaselle olivat urheilulliset ja taloudelliset siteet Suomeen ehtineet kehittyä liian pitkälle.

Jalkapallon osalta keskeisiä haastateltavia olivat valmentajista Martti Kuusela ja Antti Muurinen. Pelaajien käsittely alkaa oikeutetusti Aulis Rytkösestä, Kuopion lahjasta eurooppalaiselle ja varsinkin ranskalaiselle jalkapallolle. Rytkönen ei ollut mikään ummikko totuttelija ulkomailla, vaan oikeasti taitava pelaaja, joka nautti Toulousessa suurta arvonantoa. Rytkönen oli muurinmurtaja ja samasta aukosta meni sittemmin Juhani Peltonen Hampuriin. Muistan, että pikku poikana Peltonen oli suosikkini jo ollessaan Valkeakosken Hakassa. Seurasin tarkasti hänen otteitaan Saksanmaalla.

Atik Ismailille annetaan merkittävä rooli jalkapallon kansainvälistymisen kommentoijana. Arto Tolsa oli Rytkösen ja Peltosen ohella – esi-Litmas-kaudella – huippupuolustaja Belgiassa. Ismailin mukaan rankingissa jatkuvasti top 3:ssa.

Jari Litmanen, vuosi 1992 ja Amsterdamin Ajax ovat avainsanoja, jotka kirjoitetaan tulikirjaimin suomalaisten kansainvälisten menestyjien kunniatauluun.

Litmasen ohella suomalaisista jalkapalloilijoista kansainvälistymisen vakiintumisvaiheeseen kuuluivat mm. Hannu Tihinen, Mikael Forssell, Aki Riihilahti.

Ohjelmassa kiinnitetään huomiota kansainvälisten menestyjien ”tyyppikysymykseen”. Näitä ominaisuuksia on esimerkiksi koripalloilijoista Petteri Koposella ja Lauri Markkasella. Molemmat ovat huipputaitavia ja samalla levollisen oloisia, tyyniä pelaajia. Lauri Markkasesta voi tulla – jos terveenä pysyy – kaikkien aikojen suomalainen joukkuepelaaja, lahjoja riittää ja henkinen kantti vaikuttaa pitävältä. Hänelle on ollut apua siitä, että Hannu Möttölä on todistanut, että suomalainenkin voi olla huippukoripalloilija – ja vieläpä Yhdysvalloissa. Möttölä kiinnittää huomiota NBA-tason urheilun raadollisuuteen. Joukkueessakin olet yksilö, joka esimerkiksi Möttölälle oli sopeutumishaaste: Suomessa hänellä oli erilainen joukkuepelaajan traditio taustalla. Yhdysvalloissa huippukoripalloilija on elävä, markkinoitava tuote, jolla pitää olla bisnesvainu.

Markkanen on harvoja tällä hetkellä pelaavia aktiiveja, joka voi nousta Jari Litmasen, Jari Kurrin ja Teemu Selänteen tasolle. Pelaajan arvon rankkauksessa Markkasen valtti on lajin suosio maailmanlaajuisesti.

Ohjelmassa kiinnitettiin aivan oikein huomiota siihen, että ulkomailla pelaavat joukkueurheilijat ovat osa kaikenkattavaa suomalaista kansainvälistymistä. Ihonväri ja vieraat kulttuurit sekoittuvat nykyisin aivan luontevasti osaksi elämää ja olemista. Suomalaiset joukkueurheilun ammattilaiset ovat kansainvälisiä lähettiläitä maan rajojen ulkopuolella, ja ovat pitäneet Suomea maailmankartalla kuten yksilölajien puolella Paavo Nurmi aikanaan.

:::::::::::::::

Ohjelmasarjan kahdeksannessa osassa aiheena ovat urheilutoimittajat, nuo ihastellut ja vihatut selostajat. En tosin itse ole kokenut suuria intohimoja urheiluselostajia kohtaan, joskin laatuerot olen kyllä pannut merkille. Minulla on henkilökohtainen vertailupohja ohjelman valintoihin, kun selostajat Martti Jukolaa (1900-1952) lukuun ottamatta ovat tuttuja sähköisiltä kanavilta.

Käyn läpi urheilutoimittajavalikoiman, johon olen selostuksen kehittymisen osalta valinnut keskeisimmät hahmot. Jukola ja Pekka Tiilikainen (1911-1976) loivat selostuskulttuurin pohjan, vaikka ovatkin eri tyyppisiä selostajaotteeltaan. Nykytyyliin verrattuna Jukola oli hidas ja lauseita toistava, mutta vakaa toimittaja. Tiilikainen lisäsi Jukolan luomaan pohjaan tunteen palon, mutta säilytti vakaan pappamaisen otteen selostuksissaan. Tiilikainen on käsite, vaikka hänen klassinen selostustyylinsä onkin tänä päivänä pois muodista.

Paavo Noposta (1930-2016) pidän ensimmäisenä nykytyylin selostajana (jotkut voivat pitää häntä viimeisenä vanhan tyylin selostajana). Valitettavasti dokumentin Noposta koskevassa osuudessa korostuivat Noposen sinänsä persoonalliset ”maalailut”, kun hän etukäteen laatimaansa käsikirjoitusta tunnollisesti noudattaen loi tunnelmaa. Näin ei tehdä tänään. Noponen oli Jukolan aloittaman kirjallista virtuositeettia korostavan selostustyylin huippu. Itse korostaisin dokumentista poiketen Noposen ”räjähtävää” selostajan ääntä. Hän on tässä täysin nykytyylin selostajien tasolla ja rytmityksessä edelläkin.

Muutos selostustyyliin tuli Raimo Häyrisen (s. 1940) myötä. Hän perusti selostuksensa räväkkyyteen, nopeuteen ja sujuvasanaisuuteen. Huomasin varhain, kuinka vaikeaa Noposen ja Häyrisen oli sopia samaan selostajakoppiin. Tässä korostui heidän erilaisuutensa. Kun Häyrinen rupesi korjailemaan Noposta jälkimmäinen selvästi ärtyi. En arvosta Häyristä ihan niin korkealle kuin monet muut: hän oli asenteellinen, puhui usein, mitä sylki suuhun tuo ja eksyi sivujuoniin kesken selostuksen. Hänen kunniakseen on todettava, että hän loi pohjan nykyiselle värikkäälle, tiheärytmiselle selostustyylille. Hän veti selostustensa pariin monia, jotka eivät niin urheilusta piitanneet.

Nykytyylin ykkösselostaja on Antero Mertaranta, joka on loistanut kielikuvillaan, oikealla äänenvärillä ja refleksinomaisella selostusnopeudella. Joku sanoi, että Mertarannan selostustyyli on ”karnevalistinen”.

On toki monia muitakin muistettavia selostajahahmoja, kuten Anssi Kukkonen, joka symboloi koko TV:n urheiluselostusperinnettä (yhdessä vaiheessa Ylen urheiluruutu oli yhtä kuin Kukkonen). Kukkoselle oli ominaista varmat, ärsyttämättömät selostukset. Vain hän itse omilla ”väsymisillään” aiheutti uran hiipumisen. Monille Bror-Erik ”Bubi” Wallenius oli mieluinen selostaja. Onko selostaja saavuttanut huipun, kun hänen kielikukkasiaan ja kömmähdyksiään toistetaan kadulla? Entä Anterot Karapalo ja Viherkenttä? Selostajavarmuudet, joihin saattoi luottaa. Samaa tasaista osaamista on Jarmo Lehtisessä ja vanhoista myös Pentti Salmessa . Olen panevinani merkille, että selostajillakin on urakaari, joka nousun, loistovaihteen ja tasaantumisen jälkeen kääntyy usein laskuun.

torstai 8. helmikuuta 2018

Tavoitteena Venäjä-suhteiden normalisointi

Presidentinvaalien jälkitunnelmissa sanottua:

”Pariinkin otteeseen kysyttiin, miksi Suomen presidentinvaaleissa puhutaan niin paljon Venäjästä” (venäläiset toimittajat UM:n järjestämässä lehdistötilaisuudessa presidentinvaalien jälkeisenä päivänä HS:n mukaan). Niin miksi? Venäjä- aihe (vaikka tärkeä onkin) sai suhteettoman suuren osuuden vaalikamppailuun käytetystä ajasta.

Itse vaalikamppailun aikana, varsinkin yhteisväittelyiden loppupuolella havaitsin kuinka ehdokkaat alkoivat olla kyllästyneitä Venäjä-Nato -kysymysten esillä pitämiseen. Oli vastattu riittävän monta kertaa EI Natolle, mutta asiaa jaksettiin jauhaa, koska osa kysyjistä haki vielä jotain lipsahdusta, josta voisi kehittää otsakkeen. Vain Nato-intoilijat tuntuivat haikailevan itseään toistavien kysymysten perään, mutta hehän olisivat olleet tyytyväisiä vasta sitten, kun merkittävä osa ehdokkaista olisi sanonut ”kyllä” Natolle.

Venäjän informaatiovaikuttaminen tuotti pettymyksen niille, jotka odottivat kuumeisesti, milloin ja miten Venäjä puuttuu vaaleihin. Henkisesti oli valmistauduttu vastaanottamaan vaikka minkälainen hyökkäys salamurhia (viittaan tässä valtiollisen turvallisuuskomitean ennakointiverkoston muistioon, jonka HS julkaisi 28.10.2017) myöten.

Olen ihmetellyt näissä kirjoituksissani hysteeristä ja paniikinomaista uutisointia Itämeren ympäriltä ainakin viimeisten kahden vuoden ajan. Presidenttiehdokkaista ainoastaan Paavo Väyrynen näytti pystyvän viileään arvioon Ukrainan ja Itämeren tilanteesta. Suomalaisissa on paljon Venäjä-suhteiden ”ammattitraumatisoijia”, jotka haluavat jo ennakkoon maalata synkän kuvan tulevasta. Suhteiden pohjana pitäisi olla pyrkimys kestävään, konfliktivapaaseen tilaan. Samalla otetaan omanarvontunto säilyttäen, ja puolustusvalmius korkealla tasolla pitäen vastaan se, mitä tuleman pitää, ei liikaa ennakoiden eikä myöhästellen.

Presidentti Niinistö on yrittänyt valaa öljyä laineille useissa puheenvuoroissaan. Iltalehden haastattelussa (13.8. 2015 -lehti) Niinistö totesi, että ”se, että spekuloidaan erilaisilla uhkakuvilla on minusta jossain määrin huolestuttavaa”. Niinistö viittasi julkisuudessa milloin kenenkin taholta tulleisiin arveluihin, mitä Venäjä suunnittelee Suomen pään menoksi. Hän totesi: ”jokainen meistä keksii minkälaisen uhkakuvan tahansa, mutta jos siitä tulee jokapäiväistä, niin vaarana on, että alamme suhtautua mahdottomina pidettyihin asioihin…. arkipäiväisesti”. Erittäin osuvasti sanottu.

Juuri näin on käynyt. Lehdet tietenkin myyvät uutisiaan, missä lainataan ”asiantuntijatahoja”, jotka ovat päästäneet eetteriin spekulaation milloin mistäkin uhkakuvasta. Ns. asiantuntijatahot kilpailevat siitä, kuka osaa esittää maailmanrauhan kannalta synkimmän arvion. Täytyyhän niiden osoittaa olevansa tarpeellisia! Olen lukuisissa blogikirjoituksissa puuttunut tähän tavallisen kansalaisen pelotteluun ja toisaalta tarkoitushakuiseen taktikointiin, jolla pyritään lisäämään kiinnostusta sotilaallista liittoutumista kohtaan.

Kaikkein rauhallisimmin asioihin näyttää suhtautuvan tavallinen kansa, ”suuri hiljainen enemmistö”. Asiantuntijat eivät oikein luota kansalaisten arvostelukykyyn. On todettu kansalaisten olevan herkullisen hybridivaikuttamisen kohde. Kansa on siis jonkinlainen turvallisuusriski, se kun ottaa vastaan viestit naapurin hybridikoneesta.

Kansalaisten kypsyys on juuri todettu, kun on julkaistu mielipidetiedusteluja eduskuntavaalikannatuksesta. Siinä kansalaiset erottivat jyrkästi presidentinvaalit eduskuntavaalikannatuksesta.

:::::::::::::::::::

Vaalien jälkeen Ilta-Sanomat (30.1.2018) haki lausuntoja ns. asiantuntijoilta Venäjä-uutisoinnin jatkuvuuden varmistamiseksi. Niinpä Mika Aaltola tulkitsi Venäjän pyrkivän asemaan, jossa sillä on ”tietty veto-oikeus” naapurimaiden asioihin. Aaltolan mukaan Suomessa jatketaan selvityksiä, miten Suomi voisi entisestään syventää suhteita Natoon. Sen Aaltola sentään myöntää - Niinistöä mukaillen – että ”Suomi ei tällä hetkellä tarvitse sen (Naton) jäsenyyttä”.

Eivätkö sitten kauppapakotteet ole relevantteja? Kyllä ne ovat, mutta kaiken aikaa on pyrittävä löytämään tie ulos kaikista pakotteista. Pakotteet eivät saa leimata suhteita yhtään enempää kuin on tarvetta. Yhteistyöalueita muualla on runsaasti ja niissä voidaan operoida.

Edellä esitettyyn on pakko jättää varaumia.

Venäjän sisäinen tilanne on niin vieras demokratian pelisäännöille, että tilannetta kauhistuttaa. Venäjässä on monta Venäjää ja nämä erilaiset osiot on syytä pitää erillään. Niinpä Ukrainan tilanteen aiheellinen paheksuminen on pidettävä erossa potentiaalisesta yhteydenpidosta Moskovaan. Taustalla tälläkin hetkellä käytäville neuvotteluille on annettava tilaa ja aikaa.

Itse asiassa tavoitteena pitäisi olla rutiinin tavoittelu. Pitäisi siis tavoitella vakaata suhteiden normaalitilaa kuitenkin edellä lausutut varaumat huomioiden.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Vietnamin sota: Sota, jolla ei ole loppua

Vietnamin sodasta kertovan dokumentin (Yle Teema) neljäs osa käsitteli ajanjaksoa tammikuu 1966- kesäkuu 1967. Yhä enemmän näytti siltä, että kenelläkään ei ollut selkeää kuvaa, mitä sodassa tulee tapahtumaan. Pohjoisesta virtasi yhä lukuisammin sotilaita etelään ja samaan aikaan etelässä sissien värväys tuotti tulosta.

USA:n ne harvat liittolaiset, jotka lähettivät joukko-osastoja Vietnamiin tulivat Kaakkois-Aasiasta (plus Australia ja Uusi Seelanti). Eurooppalaiset liittolaiset vieroksuivat sotaa eivätkä suostuneet lähettämään miehiä. Sota oli amerikkalaisten sota.

Sodalla oli laajahko gallup-suosio vielä vuosina 1966-67, mutta samalla alettiin nähdä, että sodan odotusten ja toisaalta menestyksen välillä oli huutava ristiriita. Oli suunnattomia vaikeuksia sopeutua vieraisiin olosuhteisiin. Syytöksiä kohdistettiin väärään tapaan käydä sotaa, ylimieliseen tapaan suhtautua viholliseen ja liialliseen luottamukseen nojata pelkästään massaan ja tuhovoimaan. Vietnamin viidakoissa ylivoimatekijät eivät päässeet esille.

Sota eli koko ajan: amerikkalaiset yrittivät houkutella pohjoisvietnamilaisia tulitaukoon lopettamalla pommitukset vuodenvaihteeksi 1966-67. Tuloksetta. Tuolloin pohjoisvietnamilaisilla ja sisseillä oli halussaan ¾ maan pinta-alasta.

Dokumentissa kuvataan hyvin amerikkalaisten sotilaiden tunnelmia: sotaan lähdettiin edellisten, voitettujen sotien huumassa. Monen naiivi odotus kääntyi pettymykseksi, kun havaittiin että sodankäynti oli loputonta, sekavaa, vellovaa edestakaista liikettä ilman selkeää näkymää eteenpäin.

Toki kehitettiin uusia sodankäyntimenetelmiä, kuten ”etsi ja tuhoa”, jolla pyrittiin paljastamaan vihollisen sijainti ja iskemään täsmähyökkäyksellä tykistön tulivalmistelun ja lentoaseen avulla. Vuonna 1966 tehtiin 17 suurta etsi ja tuhoa -operaatiota. Lukemattomia kertoja kävi niin, että sissit odottivat viidakon kätköissä ja ottivat aloitteen käsiinsä. Tappiot kasvoivat. Niin kasvoivat myös inhimilliset kärsimykset: kolme miljoonaa siviiliä menetti kotinsa.

McNamaran sodankäynnin tehokkuusmittarit supistuivat lopulta ruumiiden laskemiseen. Lähes aina vihollisen tappiot olivat suuremmat – ainakin laskelmissa – kuin omat, mutta sota ei ollut yhtään lähempänä loppua. Dokumentin tässä osassa oli osuva välähdys kesäkuussa 1967 käydystä taistelusta, joka osoittautui katastrofaaliseksi väijytykseksi amerikkalaisten tappioiden noustessa kymmeniin sotilaisiin ja vastaavasti sissien kärsiessä vain pieniä menetyksiä. Kenraali Westmorelandille annettiin välittömästi taistelun jälkeen valheellista tietoa tappioista. Kun tappiolukuja yritettiin korjata oikeiksi, ilmoitti kenraali, että ”meni jo”. Tällaisilla menettelyillä oli demoralisoiva vaikutus sotilaisiin.

Amerikkalaiset yrittivät ehkäistä solutusta pommittamalla yhä tehostetummin Ho Tsi Minhin polkua, kuten myös öljyvarastoja. Pohjois-Vietnam vastasi tuomalla lisää öljyä Kiinasta ja upottamalla säiliöt maan alle. Pohjoisessa osoitettiin äärimmäistä sitkeyttä rakentamalla tuhotut kaupungit uudelleen.

:::::::::::::::

Yhdysvalloissa mielenosoitukset yltyivät 1966-67 (jopa 100 000 osanottajaa), kun värväykset koskivat yhä enemmän muitakin kuin vähemmistöjä ja köyhiä. Keskiluokan vastarintaan Johnsonkaan ei voinut suhtautua yliolkaisesti. Kun värväykset laajenivat valkoisiin opiskelijoihin laajamittaisesti koki moni omakohtaisesti sodan pelot. Näytti siltä, että ainoa keino, jota käytettiin sodan voittamiseksi oli joukkojen lisääminen, vaikka samaan aikaan vaikutukset havaittiin heikoiksi.

Muhammad Ali nousi sodan vastarinnan symboliksi ja Martin Luther King kääntyi sotaa vastaan keväällä 1967 oltuaan sitä ennen pidättyvä arvostelussaan, koska Johnsonin suuret teot kansalaisoikeuksien puolesta olivat kiistattomat. Stop the Bombing -kylttien taakse ryhmittyi yhä enemmän tunnettuja amerikkalaisia Kingin esimerkin myötä.

Kuitenkin enemmistö amerikkalaisista pysyi edelleen sodan tavoitteiden kannattajina.

Myös Etelä-Vietnamin hallinnon sisäinen järjestys järkkyi. Välillä näytti siltä, että käytiin kahta sotaa, toista pohjoista ja sissejä vastaan ja toista Etelä-Vietnamin valtaapitävien kesken.

LBJ yritti tuhoon tuomittua kompromissia, jossa ilma-aseen iskuja lisättiin , mutta maajoukkoja ei lähetetty Vietnamien välisen rajan yli. Johnsonin kuuluisat puhelinnauhoitukset kertovat neuvottomuudesta: tavoitteeksi oli asetettu pohjoisen taistelumoraalin romahduttaminen, mutta tulokset jäivät heikoiksi. Samaan aikaan usko sodan pikaiseen loppumiseen hiipui. Vuoden 1967 aikana amerikkalaisten joukkojen määrä nousi yli 500 000 mieheen.

Epäilyt sodan lopputuloksesta kalvoivat erityisesti Robert McNamaran mieltä: hänen itsevarmuutensa kääntyi epävarmuudeksi. McNamara kehotti Johnsonia rajoittamaan joukkojen lähettämistä ja pommitusten määrää. Sodan kasvava vastustus alkoi tehdä tehtäväänsä.

Dokumentissa esitetty välähdys Pohjois-Vietnamin pudottamien hävittäjien lentäjien ankeasta kohtalosta ei parantanut ilmapiiriä. Ensimmäinen vangittu lentäjän vankeus kesti lopulta 8,5 vuotta: laiha lohtu oli että hakattu lentäjä pääsi toteamaan: ”ei annettu kuolla”.

Dokumentissa on vaikuttava kuvaus amerikkalaisen perheen sotaan lähteneen pojan innokkuuden vaihtumisesta turhautumiseksi. Huolestuneen äidin murhemieli realisoitui pojan menetyksenä. Vastaavia esimerkkejä tuotiin esille myös pohjoisen osalta.

Sodan demoralisoiva vaikutus näkyi yhä selvemmin. Raakuudet lisääntyivät molemmin puolin. Paikoin kaatuneilta revittiin korvat ja silmät irti. Uudet värvätyt näkivät sodan säälimättömyyden omin silmin. Näin käynee väistämättä pitkittyvissä sodissa. Neljännen jakson päättyessä lähestyttiin sodan taitekohtaa, josta on nyt kulunut miltei täsmälleen 50 vuotta.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Lehtinen ja Volanen: Väinö Linna ja kansalaissodan tulkinnat

Lasse Lehtinen ja Risto Volanen ovat yhdessä kirjoittaneet teoksen nimeltä ”1918” (Otava 2018). Alaotsake kuuluu seuraavasti: ”Kuinka vallankumous levisi Suomeen” (Otava, 2018), jossa he kertaavat tuohon dramaattiseen vuoteen johtaneita tapahtumia taustoineen.

Sivujuonteena kirjan sivuilla kulkee kirjoittajien arvio Väinö Linnan kansalaissotatulkinnasta teossarjassa ”Täällä pohjan tähden alla”. Linnan kaunokirjalliseen teokseen suhtaudutaan niin kriittisesti, että voitaneen sanoa, että kirjoittajat haluavat kumota Linnan näkemyksen ”todellisuudesta poikkeavana”.

Linna pontimena näkemyksiinsä oli vuosikymmeniä jatkunut voittajien – siis valkoisten – historian antama kuva sisällissodasta. Ei voida kieltää, etteikö Linna halunnut korjata perspektiiviä punaisten näkemykset huomioivaksi. Tästä Volanen ja Lehtinen (joudun käsittelemään heitä kollektiivina) väittävät, että hän korjasi kertomusta ”yli” kohtuullisena pidettävän rajan.

Kirjoittajien mukaan Linna on kirjoillaan saanut liian suuren roolin kansakunnan historian määrittäjänä. Niinpä he ottavat tehtäväkseen kirjansa sivuille siroteltuna oikaista Linnan näkemyksiä. Tilanne on sikäli erikoinen, että Linnan teossarja on fiktio eikä historiakirjoitusta. Siitä huolimatta he toteavat, että ”Väinö Linnan trilogia ei juuri tavoita tuolloista kaupunkien tilannetta”. Miksi olisi pitänyt? Eihän Linnan tarkoituksenaan ollut kuvata kaupunkien tilannetta! Sitten he ojentavat Linnaa Juhani Ahoa hyväksi käyttäen, josta he toteavat, että aikalaiskirjailija Aho onnistui paremmin kaupunkien tilanteen kuvaajana!

Väinö Linnan trilogian keskiössä on torppari Akseli Koskela, jota on jo ennen Lehtisen ja Volasen näkemyksiä pidetty vääränlaisena esimerkkinä kansalaissodan tyypillisestä kumouksellisesta. Tällä on tarkoitettu, että torpparit eivät olleet niin huonossa asemassa, että olisivat altistuneet kapinalle. He siis pysyivät suurimmaksi osaksi irti kansalaissodasta. Jos Linnan kirjasarja olisi historiakirjoitusta voitaisiin häntä moittia pienen ryhmän aseman ylikorostamisesta sodassa, mutta kirjailijan vapauksia emme voi häneltä viedä.

Toisaalta vallitsevia yhteiskuntasuhteita vastustaviksi luetaan liian usein vain ne, jotka valitsivat aseellisen tien, mutta tuskin suuri osa passiivisiksi jääneistäkään oli vallitsevan järjestelmän kannalla. Topparikysymys oli kiistämätön yhteiskunnallinen ongelma, mutta ei siinä määrin, että olisi suurin joukoin tartuttu aseisiin.

Linnaa tuskin voidaan syyttää siitä, että jälkipolvien kansalaissotatulkinnat ovat joiltakin osin leimautuneet liikaa kirjailijan fiktion mukaisiksi.

Joka tapauksessa Volasen ja Lehtisen äkkiväärä mielenilmaus, että Linnan näkemyksen ”yleistäminen Suomen vallankumouksen selitykseksi on johtanut vakavasti harhaan kokonaisen sukupolven” on itsessään harhaanjohtavan yleistävä.

:::::::::::::::::

Meillä ihmisillä on usein mieltymys etsiä itsellemme sankareita historiasta. He ovat eräänlaisia valonnäyttäjiä. Lasse Lehtisen sankari on Väinö Tanner ja Risto Volasen Santeri Alkio. Kirjassaan ”1918” molempien sankarirooli korostuu samalla, kun entiset sankarit kuten Linna pyritään sysäämään syrjemmälle.

On vaikeaa ymmärtää miksi Lehtinen ja Volanen vertaavat Akseli Koskelaa Sven Duffaan Koljonvirralla lokakuussa 1808. Kumpikaan ei oikein tiennyt Lehtisen ja Volasen mukaan, minkä puolesta taisteltiin. Väitän vastaan. Koskela oli linnalaisittain eri kategoriassa tiedostavuudessaan kuin Sven Tuuva runebergilaisittain. Runebergin ja Linnan niputtaminen samaan kehikkoon on kirjoittajilta selvä virhe.

On totuttu siihen, että historiaa kirjoitetaan siitä lähtökohdasta, jota kulloinkin eletään. Tämä näkyy myös Lehtisen ja Volasen näkemyksissä. Mutta pyritäänkö historiaa kirjoittamalla myös maalaamaan tulevaisuuden kuvaa?

Edellä esitetty huomioiden joudun palaamaan vanhaan mieliaiheeseeni (kirjoitukseni ”Väinö Linnan antoi suomalaisille pään”, 20.10.2014), Väinö Linnan historiakäsityksestä ja hänen suhteeseensa meihin kanssasisariinsa ja - veljiinsä. Tässä J.L. Runeberg toimii vipuvartena.

Linnan esseekokoelman eräässä tekstissä (Kootut teokset VI. Esseitä, ”Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti”, puhe Åbo Akademissa 1964) hän toteaa Runebergista seuraavasti: ”Hän vaatii (suomalaisilta) yksinkertaisesti liikaa….. sillä hänen ihmisensä on liian nöyrä , liian sitkeä, liian urhoollinen ja ennen kaikkea liian nälkäinen ja rääsyinen”. Linna koki Runebergin suhtautumisen suomalaisiin alentuvana, mutta ei suinkaan niin, etteikö hän olisi arvostanut suomalaisten ahkeruutta ja periksiantamattomuutta.

Eikö Linnan olisi pitänyt arvostaa Runebergia sen kuvan perusteella, minkä hän loi suomalaisista? Näin ei ole, sillä Linna näki Runebergin suhtautumisessa elitistisen ajattelun. Runeberg katsoi ikään kuin yläviistosti suomalaisiaan, vaikka sijoittikin heihin joitakin jaloja piirteitä. Ehkä avaimena Linnan näkemään Runebergin ihmiskuvaan on runoilijan aliarvioiva suhtautuminen suomalaisten älyyn. Runeberg antaa kuvan, että kyllähän suomalaiset sitkeitä ovat, mutta vähän yksinkertaisia. Runoilijana Linna toki arvosti Runebergin korkealle.

Voin kuvitella, että Linnan sisällä kiehui ärtymys. Hän oli itse esimerkki ihmisestä, joka kypsyi tehdastyöläisestä kansalliskirjailijaksi. Tähän formulaan ei kerta kaikkiaan sopinut kuva vähään tyytyvästä pienestä kirjailijaolennosta: ”Sanottakoonpa Runebergista mitä tahansa, niin demokraattia hänestä ei saa tekemälläkään”.

Linna taisteli aktiivisesti Runebergin suomalaisista antamaa kuvaa vastaan. Hän vastasi Runebergille menestyskirjoissaan. Linnan oletus on, että runebergilainen kuva tavallisesta kansasta on iskostunut sivistyneistön sisimpään. Tuntemattomassa sotilaassa näitä sivistyneistön hahmoja edustivat eräät upseerit, joihin Linna istutti joitakin vähemmän mairittelevia piirteitä: he ovat koppavia ja ylemmyydentuntoisia. Jos he olivat vielä rohkeita (kuten Lammio) alaisten kiukku kiehui yli äyräiden.

Mistä tämä kaikki johtui? Minusta Väinö Linna on suomalaisen sivistystahdon ilmaisijana korvaamaton. Hän uskoi kansansivistyksen viisaaksi tekevään vaikutukseen. Ei siihen väliin tarvittu Runebergia mestaroimaan. Toisaalta hän uskoi suomalaiseen käytännön järkeen enemmän kuin rikkiviisaaseen snobismiin.

Ei Linnan kuva upseeristosta ollut toki kategorinen. Hyväksynnän saivat sivistyneistöä edustavat upseerit, jotka kasvoivat tehtäviensä mukana.

Linna toteaa, että ”ylhäältä päin tuleva myötätunto” ei enää riitä. Ja hän jatkaa avainlauseella: ”Tuntemattomassa sotilaassa minä annoin …. suomalaiselle sotilaalle jotakin, jonka Runeberg oli unohtanut hänelle antaa, nimittäin pään….” Sama ilmenee teoksessa ”Täällä Pohjantähden alla”: teoksesta näkyy Linnan oman todistuksen mukaan, ”etteivät alemmat kansankerrokset olleet omaksuneet heille varattuja rooleja”. Tästä näkökulmasta tuntuu saivartelulta erotella torppareita muusta rahvaasta.

Eikö suomalainen hyvinvointiyhteiskunta nimenomaan vastannut näihin haasteisiin: se koulutti, se avusti hädässä ja huolehti, että mahdollisuuksia sosiaaliseen kiertoon oli runsaasti? Mutta olemmeko näinä aikoina tulleet yhteiskunnalliseen risteyskohtaan? Enää ei olekaan itsestään selvää, että sosiaalinen koheesio toimii.

Olemmeko siis alistumassa uudelleen runebergilaiseen ajatteluun, jossa köyhät menestyivät vain eliitin armeliaisuuden turvin? Kaikkialta kuuluu viestejä, että yhteiskunnallinen polarisaatio on jyrkkenemässä. Oliko hyvinvointiyhteiskunnan aika vain väliaikainen sosiaalisia eroja tasannut vaihe?

Hyvinvointiyhteiskunta on antanut suomalaisille ”pään”. Se on myös mahdollistanut olemisen ja elämisen ilman, että kadulla huomaa, mihin yhteiskuntaluokkaan ihminen kuuluu. Luokat miedossa mielessä ovat toki olleet olemassa aina ja kaikkialla, mutta muutaman vuosikymmenen ajan tasausprojekti näytti toimivan kohtuullisesti.

Onko niin, että runebergilainen yläluokkainen idealismi ei olekaan enää hiipuva ”iltaruskon kajo”, kuten Linna sanoi, vaan elävää elämää tämän päivän Suomessa?

Köyhien sosiaalinen nousu, joka oli niin tärkeä elementti Väinö Linnan Suomessa, on vesittymässä työvoimatarpeen tyydyttämisstrategiaksi. Kehitykseen on monta syytä: globaali kilpailu, työväestön heikkenevä joukkovoima (ammattiyhdistysliikkeestä huolimatta), austerity-ajattelun läpimurto…. Siinä ohessa eliitin laurarätymäiset kuvitelmat hyvin toimeentulevista (pienituloisista) palkollisista elävät ikään kuin hyvinvointiyhteiskunnan hiipuvina jäänteinä.

Väinö Linnan merkitys on siinä, että hän korvasi monet sotaisat kansakunnan ”kutsumustehtävät” - Suur-Suomesta alkaen - sivistystehtävällä (ollen itse, jos kuka, esimerkki eteenpäin pyrkivästä ihmisestä). Tämä on kansalaisuroteko vailla vertaa. Kun Volanen ja Lehtinen tuntuvat kaipaavan Linnan poliittisen roolin analyysia, niin tarjoan edellä esitettyä alkupalaksi pohdintoihin.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

The Post – vallan vahtikoira

Kävin katsomassa Steven Spielbergin elokuvan ”The Post”. Pääosissa olivat Meryl Streep ja Tom Hanks kelpo suorituksin.

Elokuva kuvaa tapahtumia ennen Watergate-skandaalia (itse asiassa elokuva päättyy konkreettisesti Watergate-murtoon). Kuumeisen uutisskuupin metsästyksen keskiössä ovat ns. ”Pentagonin paperit”, jotka raportoivat yhteenvedonomaisesti Vietnamin sodan historiaa ja päätöksentekoa nimenomaan sen salaisimmilta osilta.

Oleellista on, mitä haluttiin kertoa kansalaisille tai pikemminkin, mitä haluttiin jättää kertomatta traumaattisesta Vietnamin sodasta.

Ratkaisevan tärkeä henkilö Pentagonin papereiden julkituloon on tohtori Daniel Ellsbergillä. Hänen roolinsa on ilmeisen tietoisesti jätetty pääosien esittäjien varjoon, vaikka toki Ellsbergin paljastukset tuodaan asianmukaisesti esille.

Ellsberg palveli sekä ammattisotilaana että puolustusministeriön virkamiehenä unohtamatta tutkimustyötä RANDissa. Hänellä oli esittelijänä ja suunnitelmien laatijana mahdollisuus päästä käsiksi salaisimpiin papereihin. Mikä motivoi Ellsbergiä paljastamaan tietonsa? Ehkä ilmeisimpänä syynä oli salailun aiheuttama myötähäpeä ja tosiasioiden peittelyn osoittaminen Yhdysvaltoja vahingoittavaksi teoksi.

Papereista kävi ilmi, että Yhdysvaltain presidentit yksi toisensa jälkeen peittelivät tietoja Yhdysvaltain heikosti menneistä sotatoimista. Avainhenkilönä salailussa oli puolustusministeri Robert McNamara, josta elokuvassa jää melko kalpea kuva.

Amerikkalaisten suuttumus kymmenien tuhansien amerikkalaisten kaatuneiden kohtalosta vaikutti kansalaisiin sitä enemmän, mitä pidemmälle sota eteni.

Itse elokuvan lähtötilanne on salaisen aineiston luovuttaminen New York Timesille ja vain Timesille. Washington Post jäi paljastuksista osattomaksi. Tilanne muuttui, kun tuomioistuin kielsi Timesiä julkaisemasta aineistoa. Tästä käynnistyy Washington Postin salaisten papereiden metsästys. Saamme seurata tuon ajan ”paperisotaa”, kopiomyllyjä, lankapuhelimien käyttöä, kirjasimien ladontaa latomakoneeseen…… Lehdistö eli tuhon aikaan tähtihetkiään. ”The Post” onkin loistava ajankuvaus autenttisine ympäristöineen. Lehtityö oli todellista käsityötä, vaikka painokoneetkoneet jyskyttivät.

Elokuva on kuvaus lähdesuojataistelusta ja lehtimiesten henkilökohtaisesta rohkeudesta valtaa pitävien paineessa. Washington Postin kustantajan Katharine Grahamin (Meryl Streep) kamppailu itsensä kanssa oltuaan aiemmin silmäätekevien hyvä ystävä kuvataan uskottavasti samoin kuin irtautuminen tästä ystävyydestä.

Grahamin taistelu naisena miesten keskellä ja tilan hakeminen päätöksenteolle on osuvasti kuvattu. Tutkiva journalismi eli tuolloin loistonpäiviään. Joukkuepeli toimi, joskin ristiriidat lehden eri portaiden välillä pörssiin listautumisen ja julkistamistaistelun yhteydessä olivat repiviä. Graham jäi kamppailun puristuksiin.

Ben Bradlee (Tom Hanks) päätoimittajana on lehdistön vapauden esitaistelijana uskottava. Bradlee käy kahden rintaman sotaa toisaalta salailijoita vastaan ja toisaalta (aluksi) kustantajaa vastaan, jonka henki ja elämä olivat hyvät suhteet liittovaltion johtoon.

Itse asiassa elokuvassa annetaan ymmärtää, että median on valittava puolensa eli joko ryhdyttävä valtaapitävien sylikoiraksi tai sitten taisteltava päätöksentekijöistä riippumattoman aseman puolesta senkin uhalla, että ajaudutaan välirikkoon. Washington Post taisteli suhteiden menettämisen uhalla ja onnistui niin hyvin, että sai varmaankin – jälkikäteen arvioiden - taisteltua lehdistölle liikkumavapauden. Seurauksena oli pressin ja päättäjien keskinäisriippuvuus, josta kummankaan ei kannattanut irtautua – huonoine ja hyvine puolineen.

Elokuvan jännitys tihenee loppua kohden, kun The Post taistelee itselleen Pentagonin paperit (siis PAPERIT) ja onnistuu oikeudenkäynnin uhan ollessa päällä julkaisemaan salaiset tiedot. Samalla aineisto avautuu myös muiden lehtien käyttöön. Tapahtuma kuvataan selkävoittona lehdistölle presidentistä. Etäännytetysti kuvattu Richard Nixon jää voimattomana puhkumaan porttikieltoa Washington Postille Valkoiseen taloon.

Elokuva on myös kuvaus paperilehden suurista vuosikymmenistä ennen nyttemmin nähtävissä olevaa pikku hiljaa tapahtuvaa hiipumista ja vallan luovuttamista sähköiselle medialle.

Viimeiset minuutit elokuvasta ovat kuvausta siitä, mihin Richard Nixonin vainoharhaisuus johti: Nixonin toimeksiannosta presidentin yksityiset avustajat, ”putkimiehet” murtautuivat demokraattisen puolueen vaalitoimistoon etsiäkseen todisteita Nixonista tehdyistä vuodoista, josta he jäivät kiinni. Loppu on sitten tuttua historiaa: viraltapanon uhatessa presidentti erosi.

Sananvapauden ja lähdesuojan puolesta taistelu on ehkä elokuvan arvokkainta antia. Aukko, josta mentiin läpi ei ollut suuren suuri. Sen reunoina olivat tuomituksi joutuminen oikeudessa tai kaikkien aikojen uutisskuupin menettäminen.

Toisena elokuvan fokuksena voidaan pitää vallan vahtikoirana toimimista ja/tai hallitukselle kuuliaiseksi neljänneksi valtiomahdiksi alistumista.

Elokuvassa on vain yksi toimintaelokuvatyyppinen kohtaus, kun näytetään, mitä on viidakkosota Vietnamissa, mutta muutoin elokuva kuvaa taistelua ”papereista”. Jännite säilyy loppuun saakka taitavan ohjaajan käsittelyssä.

The Post on muunnelma amerikkalaisesta sankaritarinasta. Elokuvan toisen päähenkilön (Meryl Streep) muuntuminen herrojen puudelista oman arvonsa tuntevaksi kustantajaksi on kuvattu johdonmukaisesti.

Yhteys tähän päivään? Juuri nyt ”The Post” toimii eräänlaisena ”vanhanaikaisena”, mutta täysin ajankohtaisena "vastasuunnannäyttäjänä" siinä pelissä, jossa taistellaan faktoista, sananvapaudesta, muunnellusta totuudesta ja valeuutisista. ”The Post” muistuttaa meitä siitä, että uutisointi pitäisi palauttaa sille alun perin kuuluneeseen arvoon ja asemaan.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Eurooppalaisen äärioikeiston anatomia

Yle TV1:n Perjantai-ohjelmassa oli aiheena 15.12.2017 ”Uusi Eurooppa”. Ohjelman dokkari-osuudessa esitettiin mielenkiintoinen näkökulma eurooppalaiseen oikeistoliikkeeseen dokumentissa ”Nuori, trendikäs ja äärioikealla”. Siinä wieniläinen radikaali esitteli itävaltalaista, mutta kansainväliseksi pyrkivää Generation Identity -nuorisoliikettä. Liike laskee itsensä vastajihadistiseksi identitaariliikkeeksi. Sen iskulauseen mukaan nuorisoliikkeen vaihtoehdot ovat joko ”Generation Identity tai jihadismi”. Tyypillistä äärioikeistolaista vaihtoehdottomuutta!

Wieniläisen äärioikeistoliikkeen suuri pelko kohdistuu ”siirtolaisvyöryyn ja islamisaatioon”. Generation Identity on omaksunut ulkokuoren strategiaansa vasemmistolaisesta aktivismista. Tärkeintä on herättää jatkuvaa huomiota ja keskustelua. Käytävän polemiikin välineiksi ja polttoaineeksi tarjotaan banderolleja ja iskulauseita.

Tärkeimmiksi periaatteiksi määritetään arkisesti demokratian, yksilönvapauden ja kristinuskon puolustaminen.

Avainasia näyttää olevan ”me-hengen” esilletuonti. Korostetaan niitä taisteluja, joita eurooppalaiset ovat käyneet vuosisatojen varrella vieraita valloittajia vastaan. Me-henki sisältää eurooppalaisen ylivertaisen hengen, sen kulttuurin, valistusfilosofian ja klassisen musiikin puolustamisen ulkoista vihollista vastaan. Mitenkähän on tuon me-hengen kanssa? Eurooppalainen 1900-luku on täynnä sotia ja me-henki oli todella kaukana ideologisesti ja poliittisesti. Jokaisella kansakunnalla oli oma me-henkensä.

Pieni määrä vierasta kulttuuria edustavia muukalaisia hyväksytään, mutta ei - väitettyä - meneillään olevaa ”väestönvaihtoa”. Tämä on tietenkin tahallista kärjistämistä, jolla vedotaan nationalistisiin tunteisiin. Ääri-islamismista on tulossa ”coolia ja trendikästä” kuuluu väite. Väestönvaihto uhkaa Generation Identityn mielestä eurooppalaista identiteettiä ja on myös uhka sen kulttuurille. Ihan lähiaikoina ei kannata odottaa mullistuksia, sillä muslimeja itävaltalaisista on seitsemän prosenttia ja wieniläisistä 12 prosenttia.

Vasemmistolaiset Generation Identity -liikkeen vastustajat nimesivät dokumentissa liikkeen uusfasistiseksi ryhmittymäksi, jonka ainoa hyvä puoli on, että siinä on mukana hyvin pieni määrä jäseniä.

Äärioikeisto sysää vastuun ääriliikkeiden noususta kantaväestön suvaitsemattomuudelle: ei sallita keskustelua. Äärioikeisto pitää valtaväestön käyttäytymistä ”ulossulkevana”.

Generation Identityn taktiikkaan kuuluu, että se ei puhu roduista, joka tuo natsit mieleen vaan ”etnisistä ryhmistä”. Taustalla on kuitenkin tavoitteena hitleriläisen puhetavan mukainen ”puhdas rotu”. Strategiaan kuuluu myös taisteluvalmius oman asian puolesta: itsepuolustustaitoja harjoitellaan.

Johtopäätöksenä äärioikeisto linjaa, että monikulttuurisuus on epäonnistunut.

Vaikka Perjantai-dokkarissa esitelty liike on vähäinen kooltaan toistaiseksi, on sillä potentiaalia kasvaa, onhan Itävallassa tuntuva äärioikeistolainen puolue parlamentissa, joka nyt on hallituksessa. Äärioikeistoa ei sovi vähätellä, vaan liberaalin demokratian tulee ottaa haaste vastaan. Kolmekymmentäluvun alku tarjoaa varoittavan esimerkin natsien vähättelystä. Asiaa pahentaa, että samanmielisiä autoritäärisiä oikeistolaisia on paljon Itä-Euroopassa. Yhdessä ne langettavat vakavan varjon sananvapauden ja läntisten oikeusvaltioperiaatteiden ylle.

torstai 1. helmikuuta 2018

Vasemmisto- ja oikeistoradikalismi ovat vaihtaneet paikkaa?

”Itävaltalainen (wieniläinen) äärioikeistolainen liike Generation Identity on omaksunut ulkokuoren strategiaansa vasemmistolaisesta aktivismista. Tärkeintä on herättää jatkuvaa huomiota ja keskustelua. Käytävän polemiikin välineiksi ja polttoaineeksi tarjotaan banderolleja ja iskulauseita. Tärkeimmiksi periaatteiksi määritetään arkisesti demokratian, yksilönvapauden ja kristinuskon puolustaminen”.

Tuo edellä oleva on lainaus tulevasta blogikirjoituksestani. Välillä näinkin päin!

Nuo lauseet tulivat mieleen, kun luin Saska Saarikosken kolumnia ”Oikeisto ei luota enää Jumalaan vaan Luciferiin” (HS 21.1.2018). Saarikosken ajatus on, että vasemmisto- ja oikeistoradikalismi ovat tavallaan vaihtaneet paikkaa: on siirrytty vasemmistoaktivismista oikeistoaktivismiin. Kysymys on siitä kenellä – oikeistolla vai vasemmistolla - on radikalismin hegemonia ja nyt se näyttää vaihtuneen oikeistolle.

Saarikoski viittaa Saul Alinskyn vanhaan kirjaan ”Rules for Radicals” (1971), jossa ohjeistetaan silloisia vasemmistolaisia radikaaleja valtaa pitäviä vastaan. Onko siis niin, että oikeistoaktivistit ovat nyt omaksuneet vasemmistoradikaaleilta jotakin oleellista toimintasuunnitelmiinsa? Kysymys ei siis tietenkään ole vasemmistolaisen sisällön kopioimisesta, joka on täysin vieras oikeistoradikalismille.

Amerikkalainen versio oikeistoradikalismista näyttää päälle päin samantapaiselta vallanottokeinolta kuin mitä Generation Identity ajaa. Kun vasemmistolaiset – joista Saarikoski mainitsee yhden, Hillary Clintonin – taistelivat 1970-luvun vaihteessa tuolloista konservatiivista hegemoniaa vastaan, heillä oli samanlainen rooli kuin nykyisillä oikeistoaktivisteilla.

Saarikoski pelkistää koko asetelman taisteluksi vallasta. Haluaisin nähdä asian hieman monitahoisemmin kuin pelkkänä valtataisteluna. Tästä yritän kertoa seuraavassa tarkemmin.

Clintonin sukupolvi käytti Alinskyn luomia keinoja hyväkseen omassa taistelussaan. Hillary Clinton edusti juuri niitä tahoja, joista Richard Nixonin varapresidentti Spiro Agnew käytti ilmaisua ”kiilapäiset puoli-intellektuellit, jotka eivät osaa pysäköidä edes polkupyöräänsä oikein”. Siis inhottavaa sakkia. Mitä keinoja Alinsky sitten suositteli aikansa radikaaleille taisteltaessa Richard Nixonin ja Spiro Agnewn kaltaisia oikeisto-opportunisteja vastaan? Näitä olivat mm. vihollisen pakottaminen noudattamaan radikaalin hyväksi mieltämiä sääntöjä, vastustettavan kohteen rajaaminen sitä personalisoiden ja polarisoiden, vihollisen saaminen luulemaan, että sinulla on enemmän valtaa kuin onkaan, vihollisen tekeminen naurunalaiseksi, omien saaminen nauttimaan taktiikastasi ja niin edelleen. Suoraan sanoen epäilen, että Steve Bannon on myös lukenut alinskynsa ja jossain vaiheessa sovelsi oppeja Donald Trumpiin.

Nuoren Hillary Clintonin aikaiset radikaalit - Saarikosken mukaan - taistelivat pääsystä valtaan ja ajan mittaan siinä onnistuivatkin, mutta samalla unohtivat vasemmistolaiset oppinsa: sen sijaan että olisivat jakaneet rikkaiden rahat köyhille, he jakoivat ne keskenään. Kyynistä, pöyristyttävää äärimmilleen yksinkertaistavaa puhetta, sanoo meikäläinen ”kuusikymmentälukulainen”. Ok, mutta ei nyt kuitenkaan tyrmätä Saarikosken ajattelua heti kättelyssä. Ajatellaan konfutselaisesti: pahassa on jotain hyvää, hyvässä on myös jotain pahaa.

Kysymys ei ole pelkästään oikeistolaisesta NUORISOradikalismista, joka on alkanut lyödä väitettyä vasemmistohegemoniaa, jonka on oletettu päässeen valtaan. Meillä Suomessa keski-ikäinen Timo Soini on soveltanut oppia vanhoja vasemmistolaisia ja vihervasemmistolaisia puolueita vastaan saadakseen omat populistinsa valtaan. Soini on leimannut hegemonistiset ”kulttuurimarxilaiset” päävastustajikseen. Olen kirjoittanut eräässä aikaisemmassa blogissani tästä aiheesta mm. seuraavaa: ”Väitetyn kulttuurimarxilaisuuden eri haarat (monikulttuurisuus, ympäristöaktivismi, seksuaalivähemmistöt, aborttikysymys…..) voidaan aatteellisesti kytkeä paitsi vihreään liikkeeseen ja nykyvasemmistoon, niin myös liberaaleihin ja liberaaliin oikeistoon. Oikeisto-vasemmistoakseli pelkästään tuskin riittää erottamaan monivivahteisen liikkeen vastustajat kannattajista, vaikka vastustajat ovatkin hyvin usein oikeistolaisia. Tärkeä erottava tekijä on konservatiivisuus-liberaalius -akseli”.

Ja edelleen viittaan erääseen Timo Soinin plokiin:

Soini toteaa: ”Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, eikä se siitä miksikään muutu, vaikka kulttuurimarxistit kuinka mesoavat. Apunaan heillä on vanhan perinteen mukaan liberaalit hyödylliset idiootit, jotka eivät ymmärrä, kenen pussiin he lopulta pelaavat.” Hyvin tyypillistä. Karkeaa ja pilkallista oikeistokonservatiivista puhetta, jossa on aimo annos aidoksi tunnistamaani vallanhimoa.

::::::::::::::::::::

Saarikoskelaisen ajattelun mukaan kysymys on vain vallantavoittelusta, siis hegemonian tavoittelusta. En tähän aivan usko, kun en pidä itseäni kyynikkona. Ajatus, että kuusikymmenlukulaiset vain löivät rahoiksi opeillaan vartuttuaan aikuisiksi on liian paksua. Kyllä idealismista ja moraalisista periaatteista on vahvoja näyttöjä jäljellä. Me voimme verrata vaikka Trumpin kaltaista ambivalenttia ”köyhien ystävää” parhaisiin demokraattisiin voimiin Yhdysvalloissa tai vaikkapa Bernie Sandersin vasemmistolaisuuteen (jota muuten Saarikoski ei mainitse lainkaan). Minusta on kerta kaikkiaan mahdotonta ajatella, että Sanders olisi ajatellut - vallantavoittelun ohella – vain pääsevänsä käsiksi ”rahoihin”.

Yleensäkin kuva on monipuolisempi kuin mitä Saarikoski antaa ymmärtää. Ei kysymys ole pelkästään vaihtokaupasta, jossa oikeisto on omaksunut ulkoisesti vasemmistoradikaalin roolin ja päässyt niskan päälle. Juuri Bernie Sanders osoittaa, että ”uusvasemmistolainen” radikalismi on edelleen voimissaan, joskin tuskin suunnittelee vallankumousta vaan jonkinasteista versiota skandinaavisesta hyvinvointiyhteiskunnasta.

Ei vasemmistoradikalismi ole vaihtunut mihinkään, vaikka radikaali oikeistolainen hegemonia onkin nyt vahvoilla! Polarisoituminen sen sijaan on kasvanut ennen kuulumattomiin mittoihin. Yhdysvallat on jakautunut teräväreunaisesti.

Mitä on vasemmisto radikaaleimmassa muodossa tänään? Jos jätetään pieni anarkistinen ryhmä arvioinnin ulkopuolelle niin aktiivisimmat ”äärivasemmistolaiset” ovat motivoituneet äärioikeiston vastustamisesta. Vasemmistolainen aktivismi sisältyy sandersilaiseen maltilliseen liikkeeseen.

Oma lukunsa on sitten Vietnamin sodan kytkeytyminen 1960- ja 70-luvun radikalismiin. Aktivismia ja sotaa ei voida erottaa toisistaan. Nixonin ”suuri hiljainen enemmistö” oli voimissaan 1970-luvulla. Se ei suinkaan ollut alakynnessä nuorison edessä. Ei kuitenkaan juututa tähän.

Saarikosken ajattelun mukaan maallistumisesta, antirasismista, ekologisuudesta ja feminismistä on tullut uusia perusarvoja, joita vastaan seuraava sukupolvi hyökkää ”kuten ennen lyötiin kotia, kirkkoa ja isänmaata”. Periaatteessa aivan oikein ajateltu. Saarikoski rinnastaa vasemmistolaisten pyrkimykset rajata oikeistolaisten sananvapautta esim. Berkeleyn yliopistolla oikeiston pyrkimykseen hiljentää vasemmistolaiset mielenosoittajat 1960- ja 70-luvulla poliisin voimin. Näin radikaalivasemmistolaiset rikkovat omia pyhiä oikeusvaltioperiaatteitaan! Onko siis oikeistoradikalistinen kiihottaminen yliopistolla hyväksyttävä sananvapauden nimissä? Liikumme tosivaikeiden asioiden parissa. Oikeistoradikalismi (alt-right) kannattaa rasismia, valkoista nationalismia ja rauhanomaista etnistä puhdistusta ja jopa natsitervehdyksiä mielenosoituksissa. Ja meidän pitäisi samastaa tämä kaavamaisesti 1970-luvun radikaaliin sodanvastaisuuteen. Kysymys on todella arvoista, joita noudatamme. Yritän sanoa, että tässä ei voi olla kysymys ”tasapuolisuusperiaatteesta” siltä pohjalta, että kun oikeistolla on tämä mörkö niin vasemmistolla on vastaava….

Olenkohan pudonnut kärryilta? Vanha dinosaurus ei ymmärrä kyynistä tasapuolisuusajattelua, jossa rötöstelyn määrä on molemmilla puolilla vakio.

Yritän vielä: kysymys ei ole vastavuoroisuudesta oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden välillä. Onko siis maahanmuuttovastaisuus verrattavissa sandersilaiseen sosialismiin, joka on tosiasiassa skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan tavoittelua?

Saska Saarikosken valitsemissa teemoissa on ajatusta. Vanhan veri alkaa kuohumaan.