tiistai 30. tammikuuta 2018

Vietnamin sota: ”Tarvitaan 200 000 miestä lisää”

Vietnamin sotaa käsittelevän TV-dokumentin kolmannessa osassa käsitellään vuosia 1963-65, jolloin sota faktisesti käynnistyi. Kennedyn kuoleman jälkeen presidentiksi tulleen Lyndon B. Johnsonin mieltä kalvoivat pahat epäilyt koko sodan tarkoituksesta: ”Miksi helvetissä minä lähetän sinne nuoria miehiä”. Hän näki hyvin selkeästi, että ”sota oli helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa”. Johnson nauhoitti puhelunsa, jonka takia tunnemme hänen tapansa käsitellä asioita. LBJ oli varapresidenttinä vastustanut Ngo Dinh Diemin raivaamista tieltä ennakoiden sen johtavan tilanteen pahenemiseen. Niin kävikin. Etelässä hallitukset vaihtuivat tuhkatiheään vaikeuttaen sodan kokonaiskuvan hahmottamista.

Johnson ei katsonut voivansa harkita laajoja sotatoimia ennen kuin hänellä oli kansalta saatu suora valtuutus vaaleissa: ja vaalit pidetiin marraskuussa 1964.

Erittäin mielenkiintoinen oli dokumentin kohta, jossa tarkasteltiin Pohjois-Vietnamin sodanjohdon ja maan liittolaisten erimielisyyksiä. Kiina oli aggressiivisen maailmanvallankumousajattelun kannalla ja kannusti pohjoisvietnamilaisia massiiviseen sotaan. Neuvostoliitto kannatti kylmän sodan liennytystä. Valta pohjoisessa oli siirtynyt kommunistisen puolueen pääsihteerille Le Duanille, joka myötäili kiinalaisia. Ho Tsi Minh ja neuvostoliittolaiset ajoivat maltillisempaa linjaa. Le Duan voitti sisäisen kamppailun.

Oliko siis sissistrategian asema niin vahva kuin siitä sanottiin? Le Duanin tapa ajatella asioita muistutti omituisesti perinteistä tapaa käydä sotaa: vihollinen piti tuhota massiivisella hyökkäyksellä! Oliko kysymys pikemminkin siitä, että sissitaktiikka jäi pohjoisvietnamilaisten ja FNL:n ainoaksi tavaksi menestyä, kun jatkossa laajasti organisoidut hyökkäykset eivät tuottaneet haluttua tulosta?

Sotilasasiantuntijoiden määrä kasvoi Kennedyn 16 000 miehestä vuoden 1963 loppuun mennessä 23 000 mieheen. Joukkojen komentajaksi tuli kenraali William Westmoreland, joka tuli tutuksi TV:n kautta kaikille sotaa seuranneille. Hänen tehtäväkseen tuli julistaa virallista optimismia sodan päämääristä.

Sodan eskaloituminen ajoitetaan yleensä ns. Tonkinin lahden välikohtaukseen. Pohjois-Vietnamin rannikkovartioston ja USA:n laivaston hävittäjien välillä syntyi tulitaistelu Pohjois-Vietnamin rannikolla 2.8.1964. Pari päivää myöhemmin jännittyneessä tilanteessa amerikkalaiset radistit tulkitsivat väärin vihollisen radioliikennettä ja uskoivat uuden hyökkäyksen todennäköisesti tapahtuneen. Johnson reagoi harhaanjohtaviksi tai epäselviksi osoittautuneisiin tietoihin ajamalla kongressissa läpi ylivoimaisella äänienemmistöllä (senaatti: 88-2) ns. Tonkinin lahden päätöslauselman rajoitetuista ilmaiskuista Pohjois-Vietnamiin. Johnsonin sotatoimia kannattaneiden kansalaisten määrä kasvoi äkkiä 42 prosentista 72 prosenttiin.

Presidentinvaaleissa Johnson sai maanvyörymävoiton.

Molemmat osapuolet laajensivat sotatoimia: Pohjois-Vietnam lähetti vakinaisia joukkoja etelään ja amerikkalaiset kävivät laajaa sotaa lentoaseella. Johnson epäili alusta lähtien, että pelkästään ilmaiskut eivät riitä, tarvittiin maavoimia. Vielä hän ei päätöstä kuitenkaan uskaltanut tehdä.

:::::::::::::

Dokumentin taustalla soivat tuon ajan folk-pohjaiset suosikkisävelet, joista kasvoi vähitellen Vietnamin sodan myötä protesti- ja sodanvastaisten laulujen vyöry. Mielenosoitukset alkoivat hyvin vaatimattomasti, olihan sodalla kansalaisten laaja tuki. Ensimmäiseen napalmin käyttöä pommituksissa vastustaneeseen mielenosoituksen osallistui 40 henkeä!

Dokumentin ratkaisu käyttää eräänlaista kehyskertomusta molemmin puolin kuvaamaan tavallisen perheen sopeutumista ja osallistumista sotaan on onnistunut. Sotatapahtumat saavat lihaa ja verta ympärilleen. Samalla ne kuvaavat ilmapiiriä ja sen muutosta.

Sodankäynnin luonnetta perataan Binh Gian kylään Saigonin lähellä tapahtuneen hyökkäyksen avulla. FNL:n ja Pohjois- Vietnamin etelään Ho Tsi Minhin polkua myöten soluttamien joukkojen avulla tehtiin Le Duanin mallin mukainen laaja hyökkäys, jonka tarkoituksena oli vallata kylä, tuhota isot Etelä-Vietnamin apuun lähettämät joukot ja kääntää kyläläiset sympatiat sissien puolelle. Amerikkalaisten helikopterit kutsuttiin hätiin.

Puolustavat joukot saarrettiin. Verilöylyssä 200 vietnamilaista ja viisi amerikkalaista kaatui. Useita satoja haavoittui. ”Le Duan” tai ”pikku Dien Bien Phu” tuntui toimivan. Sodan loppu näytti häämöttävän muutaman kuukauden päässä.

Ja tietenkin kamera oli paikalla Binh Gianissa. Sota kuvataan dokumentissa kaikkine inhottavuuksineen. Ihan kaikkea ei sentään näytetty vuonna 1965 koteihin 13 000 kilometrin päähän.

Sodan laajentumiskierre jatkui, eikä sota ollut lähelläkään päätepistettä. Englanti ja Ranskakin heristivät sormeaan sodan vaarallisen eskaloitumisen takia. Tuli mieleen vanha pilapiirros, jossa amerikkalainen sotilas keskellä viidakkoa neuvottomana kysyy opastusta puuta vasten lepäävältä ranskalaiselta koppalakkipäiseltä luurangolta, Indokiinan sodan aikaiselta uhrilta: ”Pardon, mutta olisin vain kysynyt tietä”.

Amerikkalaiset vastasivat teknologialla. Maaliskuussa 1965 käynnistyi operaatio ”Rolling Thunder” eli laajamittaiset Pohjois-Vietnamin pommitukset, joiden tarkoitus oli lannistaa pohjoisen vastarinta. Siitä tuli ”uskonkappale”, kuten eräs veteraani nyt sanoo. Johnson salasi amerikkalaisilta siirtymisen kostoiskuista järjestelmällisiin pommituksiin. Toivottuun tulokseen pommitukset eivät johtaneet.

”Varaa henkeäsalpaavat Airbnb-asunnot Da Nangista”, kirkuu mainos tänä päivänä. Vuonna 1965 henki salpautui vähän toisesta syystä. Keskivietnamilaisen Da Nangin kaupungin nimi syöpyi kaikkien meidän mieliin, jotka seurasimme sotaa. Se oli rajujen taistelujen näyttämö. Juuri sinne amerikkalaiset ensimmäisenä sijoittivat varsinaisia maajoukkoja. Da Nangista tuli pohjoiseen suuntautuvien lentojen merkittävä lentotukikohta.

Pelin henki alkoi olla selvä. Da Nangiin sijoittuessaan amerikkalaiset eivät ensisijaisesti auttaneet Etelä-Vietnamia, vaan kävivät kylmän sodan taistelua kommunismia vastaan.

Vietnamista tuli maailman uutisoinnin keskus. Se näkyi myös uhriluvuissa. Sodassa kuoli yli 200 toimittajaa ja valokuvaajaa. Samaan aikaan Vietnamin vastaiset mielenosoitukset laajenivat kymmenien tuhansien ihmisten suuruisiksi joukkotilaisuuksiksi yliopistot keskuspaikkoinaan.

William Westmoreland vaati lisää joukkoja ja lopulta Johnson lähetti kiistelyjen jälkeen 50 000 miestä. Sodasta ei voinut enää perääntyä. Kamppailu sai pohjoisessa erilaisen luonteen kuin etelässä. Amerikkalaisten ja etäelävietnamilaisten sotaa kontrolloitiin demokraattisista yhteiskunnista käsin. Le Duanin politiikasta saatettiin sanoa, että ”sodalle ei lasketa hintaa”.

Sodan yksi julmista laajennuksista oli kylien systemaattinen tuhoaminen. Kävi ilmi, että amerikkalaiset liittolaisineen pitivät kyliä hallussaan päivisin, sissit öisin. ”Etsi ja tuhoa” nousi iskulauseeksi. Amerikkalaiset sotilaat kyynistyivät ja turhautuivat eivätkä kylien tuhoamiset kaduttaneet moniakaan polttajia.

Sodalla oli myös Yhdysvalloissa kannattajansa ja usein nämä olivat palvelukseen astuneita sotilaita: ”pasifistit ruikuttavat” tai ”olemme lähellä onnistumista” olivat lausahduksia, joista sodanjohto piti.

Dokumentin lopulla nähtiin marraskuulle 1965 ajoittunut etsi ja tuhoa -operaatio Trangin (?) laakson tuntumassa. Amerikkalaiset joutuivat aluksi väijytykseen ja kärsivät suuria menetyksiä. Joukot kuitenkin onnistuivat pitämään puoliaan saamansa ilma- ja tykistötuen ansiosta. Amerikkalaiset yrittivät merkata joukkonsa savupatruunoilla omien lentokoneiden ilmahyökkäysten varalta, mutta taistelussa sattui karmeita erehdyksiä, kuten dokumentissa tuodaan julki. Sissien strategiana oli päästä mahdollisimman lähelle amerikkalaisia, jotta he pääsisivät amerikkalaisten suojaavien savujen muodostaman sateenvarjon alle.

Tässäkin operaatiossa toimittaja ja kamera olivat mukana matkassa välittäen hektiset taistelun tuokiot jälkipolville. Sissit ja pohjoisvietnamilaiset menettivät yli 600 miestä, mutta voitetut taistelut eivät merkinneet voittoa sodassa. Päinvastoin sota jatkui pahaenteisissä merkeissä.

Mikään ei tuntunut hyvältä, kun oli kysymys omista pojista: Westmoreland: ”Tapamme 10 vihollista yhtä amerikkalaista kohden”. Senaattori Hollings: ”Kansa ei välitä niistä kymmenestä vaan siitä yhdestä”.

Vuoden 1965 lopulla Westmorelandilta tuli veret seisauttava pyyntö: 200 000 miestä lisää. Silti voiton mahdollisuus arvioitiin vain yhdeksi kolmesta!

maanantai 29. tammikuuta 2018

Suuren johtajan kaipuu

Suomalaiset haluavat presidentille lisää valtaa, selviää Elinkeinoelämän Valtuuskunnan Evan tutkimuksesta. Jopa 61 prosenttia antaisi presidentille ainakin melko paljon valtaa eduskunnan lainsäädäntötyöhön.

Kansalaiset haluavat erotuomarin riitelevien poliitikkojen väliin. Presidentin vallan riisumisessa on menty liian pitkälle, väitetään.

Useimmat päättävässä asemassa olevat eivät onneksi ole tarttuneet täkyyn.

Mitä tapahtuu maailmalla?

Toimittaja Jussi Niemeläisen (HS, 28.1.2018) mukaan Venäjällä käsite ”politiikka” viittaa enää ainoastaan järjestelmän ulkopuoliseen oppositioon, jonka näkyvin hahmo on Aleksei Navalnyi. Näyttää siis siltä, että autoritäärinen valta vie demokratialta (ja politiikalta) liikkumavaran lähes kokonaan. Demokraattisia voimia on ilman muuta jäljellä, mutta suuri osa on oman etunsa vuoksi hiljaa. Sitä korkeammalle on syytä arvostaa niitä, jotka jopa henkensä kaupalla vaalivat demokratian periaatteita Venäjällä. Jää nähtäväksi annetaanko Navalnyin toimia heikkona oppositiovoimana autoritaarisuuden näyteikkunassa. Tätä kirjoitettaessa ei näytä siltä.

Tsekissä on juuri valittu uudelleen presidentiksi autoritäärinen, populistihenkinen oikeistolainen Milos Zeman. Hän haluaa samaan joukkoon kuin mihin kuuluvat Unkarin Viktor Orban ja Puolan Jaroslaw Kaczynski. Ja onhan niitä muitakin.

Tsekin tasavalta tarjoaa esimerkin nykymallin mukaisesta kansalaismielipiteestä, jossa puolet äänestäjistä asettuu populistisen autoritaarisuuden kannalle ja toinen puoli edustaa ”ikkunat auki maailmaan” -näkemystä. Hiukan kaavamaisesti voisi sanoa, että toinen puoli on juuttunut menneeseen maailmaan ja toinen puoli hakee modernisaatiota. Kompromissia on vaikeaa löytää, polarisaatio jyllää.

Myös Yhdysvalloissa Donald Trumpin vallankäytössä on viime kädessä kysymys pyrkimyksestä lisätä presidentin valtaa olemassa olevan järjestelmän sisällä, joka sinällään jo mahdollistaa suuren vallan presidentille. ”Washingtonin mädännäisyyden” sijasta on siirrytty twiitti-demokratiaan, jossa suuri johtaja oikaisee tapahtumien ”vääristelijöiden” mielipiteitä.

Kiinasta ei tässä yhteydessä tarvitse edes puhua.

:::::::::::::::::::::

Mitä nuo yllä mainitut esimerkit kertovat demokratian tilasta? Jos palataan ajassa 35 vuotta taaksepäin, niin meillä Suomessa oltiin tilanteessa, jossa ei-Kekkosta, siis Koivistoa, äänestettiin yli puoluerajojen, koska kekkoslaista vallankäyttöä oli saatu liian kanssa. Haluttiin vapaampia tuulia, haluttiin laajempaa liikkumavaraa. Jopa politiikan kentän oikea reuna äänesti Koivistoa. No, ehkä siinä oli kysymys siitä, että se osa poliittista kenttää reagoi, johon Kekkosen kalikka oli osunut kovimmin. Silloin idässä vaikutti monoliitti Neuvostoliitto. Ainakin jonkinasteinen tartunta idästä oli ilmeinen. Nyt voisi veikata, että presidentinvallan lisäämispyrkimyksissä on hienoinen oikeistosävy.

Meillä poliittinen ilmapiiri huokuu osittain populistista epäpoliittisuutta. Presidentinvaalit olivat ”tylsät”, koska ei järjestetty mitään ”kukkulan herrat” -kisaa. Kaikki käyttäytyivät sivistyneesti, liian sivistyneesti, siis tylsästi! Nyt muistikuvat Kekkosen vallankäytöstä ovat monilta unohtuneet: halutaan taas joku, joka lyö nyrkkiä pöytään ja sanoo, miten asioiden pitäisi olla.

Toki tätä mielipidesuuntaa ei kannata ylikorostaa: Suomessa liberaalidemokratia on edelleen vahvoilla.

On kuitenkin huomioitava, että Kekkonen itsekin on poliittisten ja ideologisten suhdanteiden tuulissa nyt nousujohtoisessa virtauksessa. Olen yrittänyt nähdä kirjoituksissani tämän autoritäärisyyden suosion kasvun, joka on merkinnyt myös Kekkosen ”paluuta”, esimerkkinä vaikkapa Tervon Kekkos-sarja.

Niinistön kannatus on sekin esimerkki vahvan johtajan kaipuusta. Taustalla näkyy, kuinka ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vaikuttavat tahot jakavat jo Niinistön kannatusta oman ajattelunsa tueksi.

:::::::::::

Joskus tuntuu, että mitään ylevää ei nähdä siinä, että meillä käytiin hyvin sivistynyt presidentinvaalikamppailu ilman mutapainia, joka alkaa olla melko harvinaista jopa demokratioissa. Kolmetoista asiallista yhteisesiintymistä, joiden kaikkien seuraaminen toki tahtoi viedä puhdin innokkaimmaltakin, todistaa tämän.

Meidän pitäisi iloita siitä, että on järjestetty likipitäen täysin hybridi- ja informaatiovaikuttamisesta vapaat vaalit. Kuinka moni olikaan kampanjan aikana sitä mieltä, että vaaleihin puututaan ulkoapäin! Esimerkiksi Suomen entinen Venäjän suurlähettiläs Hannu Himanen piti lähes itsestään selvänä, että Venäjä puuttuu vaaleihin. Liioin näistä vaaleista ei tullut some-vaaleja. Jäikö jotain toivomisen varaa demokratian toteutumisen näkökulmasta? Ei oleellista mielestäni.

Entä nyt, mitä tapahtuu, kun siirrytään poliittiseen arkeen? Oletus on, että juhlien jälkeen palataan normaaliin poliittiseen vääntöön, kuten demokratiassa kuuluukin. Presidentinvaaleilla voi toki olla jonkinasteinen jälkivaikutus välittömästi tuleviin kannatusmittauksiin.

Jotain on kuitenkin tapahtumassa. Puoluekenttä on muutoksen kourissa. Presidenttiehdokkaiden arvoja mittaavassa arvonelikentässä oli valtava tunku liberaalivasemmistolohkoon. Paavo Väyrynen ja Laura Huhtasaari jäivät ainoina konservatiiveiksi. Näistäkin Väyrynen lähestyi konservatismia vasemmalta ja vain Laura Huhtasaari oikealta. Samaan aikaan ”alkuperäiset” vasemmistoliberaalit sdp ja vasemmistoliitto joutuivat lähelle marginaalia.

::::::::::::::::::

Jos heittäydyn kriittiseksi tiedonvälityksen osalta, niin yksi asia kiusaa: meillä ei ole oikeasti sitoutumatonta mediaa. Meillä on vain ”sitoutumatonta” mediaa, joka käytännössä tarkoittaa porvarillisesti sitoutunutta lehdistöä ja muita tiedotusvälineitä. Asia ei korvaudu lisäämällä painoarvoa vasemmalle, vaan perustamalla oikeasti ”sitoutumattomuuden äänenkannattaja”. Niin ei tietenkään tule tapahtumaan! Aika kuitenkin huutaa faktaorientoitunutta lehdistöä, joka pyrkii objektiiviseen tiedonvälitykseen. Ei meillä kuitenkaan onneksi ole mitään dramaattisesti vääristelevää mediaa Yhdysvaltain tapaan. Yle täyttää hyvin objektiivisuuden vaatimukset. Pärjätään, kunhan lukija/katsoja/kuuntelija säilyttää oman kriittisen katsantokannan.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Urheilu-Suomi: tappion katkera kalkki

Musiikkitoimittaja Pekka Laineen 10-osainen dokumenttisarja ”Urheilu-Suomi” jakautuu blogiarviossani osiin. Tämä kirjoitus sisältää osien viisi ja kuusi arvion.

Urheilu-Suomen viidennessä osassa (5/10) teemana oli moottoriurheilu. Se poikkeaa aiemmista dokumenttisarjan aiheista sikäli, että moottoriurheilijat ovat jossakin vaiheessa joutuneet taistelemaan sen puolesta, että oma laji tunnustetaan urheiluksi. En muista, että tätä taistelua olisi niinkään käyty ralliurheilun yhteydessä silloin, kun suomalaiset 1960-luvulla tunkeutuivat lajin ehdottomalle huipulle, vaan formula ykkösissä, jossa Keke Rosberg joutui tekemään suurtyön lajinsa puolesta.

Rosbergin valinta vuoden urheilijaksi vuonna 1982 oli tehokas tapa poistaa epäilyt lajin urheiluluonteen yltä.

Suomalaisten menestys moottoriurheilussa on niin silmiinpistävää huomioiden pienen väestöpohjan, että ohjelmassa syystäkin yritettiin päästä selville siihen vaikuttaneista seikoista. En tiedä onnistuttiinko siinä. Kaksi asiaa tuotiin esille. Ensinnäkin varsinkin 1960-1990 luvun ammattilaisille jäärata-ajot olivat nuoresta pitäen kaiken a ja o. Toiseksi kartingkisat opettivat aloittelijoita – ja miksei kokeneempiakin - lajin saloihin.

Suomalaisten rallikuskien menestykselle 1960-luvulla ja erityisesti Monte Carlon rallissa annettiin dokumentissa selitys, että tuolloiset Alppien lumiset talvet suosivat suomalaisia juuri jääratakokemuksen takia, ja yleensäkin sen takia, että olemme tottuneet lumeen paremmin kuin keskieurooppalaiset kuljettajat.

Onko jokin seikka psyyken tasolla, joka edesauttaa suomalaisia menestykseen näin runsaslukuisesti? Rauhallisuus? Hermostumattomuus?. Yksintyöskentelyn rutiini?

Viime aikoina rallimenestys on hieman hiipunut eikä ohjelmassa juurikaan pohdittu, mistä moinen johtuu. Viimeisistä maailmanmestareista on kulunut melkoisesti aikaa. Kulta-aikana meillä oli hämmästyttävä määrä loistavia kuskeja: Timo Mäkinen, Rauno Aaltonen, Pauli Toivonen, Simo Lampinen, Markku Alen, Hannu Mikkola, Juha Kankkunen, Timo Salonen, Tommi Mäkinen, Marcus Grönholm, Ari Vatanen, Henri Toivonen….. Mutta sittemmin menestys on hieman heikentynyt ei paljon, mutta riittävästi, jotta maailmanmestaruudet (viimeisin vuodelta 2002/Marcus Grönholm) ovat jääneet haaveiksi.

Ovatko meikäläiset menettäneet jonkin etumatkan, mikä meillä on ollut? Vai onko huippulahjakkuuksien puute hieman ohentanut menestystä?

Mikko Hirvonen, Jari-Matti Latvala ja viimeisimpänä Juho Hänninen ovat olleet hyviä, mutta jotain on puuttunut aivan huipulle pääsemiseksi. Onneksi juuri nyt nuoria lahjakkuuksia on enemmän kuin pitkään aikaan: Kalle Rovanperä, Esapekka Lappi, Teemu Suninen…..

Joka tapauksessa nimi Flying Finn ei ole tippaakaan liioiteltu. Se on ansaittu liikanimi.

Myös formula 1 on ollut hämmentävä menestys suomalaisille ottaen vielä huomioon sen valtavan kansainvälisen merkityksen, mikä lajilla on. Keke Rosberg toimi muurinmurtajana, jolle aluksi naureskeltiin, kun keskeytyksiä ja selityksiä riitti, mutta äärimmäinen periksiantamattomuus vei ”eskimon” (Rosbergin oma luonnehdinta itsestään) huipulle. Lajin PR-miehenä Rosberg oli lyömätön. Sitten seurasivat Mika Häkkinen, Kimi Räikkönen ja Valtteri Bottas unohtamatta Jyrki Järvilehtoa ja Mika Saloa ja puoliksi suomalaista nuorempaa Rosbergia.

Se, että kaksi suomalaista on tälläkin hetkellä aivan huipulla F1:ssä on ihme, joskin molemmilla on valtava työ tehtävänään, jos aikovat talliensa ykköskuskeiksi.

Ohjelmassa edettiin kiirehtien urheilijasta toiseen ryydittäen johdattelua anekdootein. Jokaisessa lajissa on oma erikoisluonteensa, mutta kaikille kuljettajille on ollut ominaista herkeämätön ja intohimoinen työ oman lajin hyväksi. Hyvää oli lähiomaisten haastattelut, jolla luotiin perspektiiviä itse kilpaurheiluun.

Oma lukunsa ovat sitten kulmikkaat persoonallisuudet, kuten Keke Rosberg (Matti Kyllönen: ”Suomi oli liian pieni Kekelle”) ja Kimi Räikkönen, jotka ovat suorastaan käsitteitä sutkautustensa ja suorasanaisuutensa johdosta.

Myös naisnäkökulma oli tärkeä osa ohjelmasarjan tätä osaa: Taru Rinne oli erittäin lahjakas RR-ajaja, joka joutui onnettomuuden takia luopumaan huippukuskin urasta.

Niin, onnettomuudet ovat osa lajia. Henry Toivonen oli upean esiintymiskykyinen ja nopea rallikuski, joka menehtyi kiduttavan pitkään näytetyssä ulosajossa. Ratamoottoripyöräilyn maailmanmestari Jarno Saarinen oli esimerkillinen hahmo koko lajille. Hänen kuolemansa kilpailussa lajin huipulla oli suuri menetys monella eri tasolla. Imatranajojen kunnian päivät osuivat Jarno Saarisen menestyksen kanssa yhteen. Hilkulla oli hengen menetys myös Mika Häkkisellä, vain tunnetuimmat mainitakseni.

Kuitenkin voitaneen sanoa, että turvallisuuden paraneminen on merkittävin asia, mikä moottoriurheilussa on tapahtunut. Henri Toivosen kuolema muutti ralliautojen tehorajoja dramaattisesti. Laji kadotti jotain sellaista, mitä muutamat haastatellut jäivät kaipaamaan, mutta totuus lienee, että tehty muutos oli ainoa järjellinen.

::::::::::::

Urheilu-Suomen kuudes osa on sarjan osista paras. Siinä on dramaattisia käänteitä, käsitelläänhän tappion karvasta kalkkia tunteiden syvien vesien kautta. Urheilussa otetaan menestyksestä kaikki irti, mutta niin otetaan tappioistakin. Yhtä kaikki tuntui kiduttavalta katsoa noita vaiheita uudelleen, kun on ne jo hylännyt mielestään katsottuaan tappion tuskat aikoinaan livenä. Varsinkin Juha Miedon kuuluisa sadasosatappio Thoman Wassbergille Lake Placidin olympiakisojen (1980) 15 kilometrillä jauhetaan miltei puhki. Ehkä asian juurta jaksain tapahtuva käsittely on perusteltavissa, sillä kaikki eivät toki ole ”kokeneet” juuri tuota tappiota livenä.

Kaj Kunnaksen mukaan suomalaiset ”rakastavat tappioita”. Miedon kohdalla tämä konkretisoitui dramaattisesti, sillä tappio koettiin henkilökohtaiseksi vääryydeksi. Kohtalo oikutteli, mutta minkä mahdat. Melkein mikä tahansa kelpaa tappion syyksi, jopa Miedon tuuhea parta. Mieto kuuluu siihen harvalukuiseen joukkoon, joka hävitessään voitti mainepalkinnon ikuisiksi ajoiksi (”voitti paljon häviämällä vähän”). Dokumentissa tapahtuma on kuvattu hyvin vaihtamalla toistuvasti näkökulmaa (urheilija itse, kanssakilpailijat, selostajat, fanit).

Aivan mainio oli keihäänheittäjä Tero Järvenpään henkisen musertumisen kuvaus Pekingin vuoden 2008 olympiakisoissa. Yhtenä ennakkosuosikkina kisoihin lähtenyt Järvenpää epäonnistui (sijoittui neljänneksi!) odotuksiin verrattuna. Itseluottamuksen kariseminen kuvataan hetki hetkeltä, heitto heitolta. Epävarmuus valtasi miehen mielen, yliyritys jäi päällimmäiseksi keinoksi yrittää korjata heittoa. Tunteiden erittelyssä onnistutaan mainiosti Järvenpään hyvän ja arkailemattoman supliikin ansiosta. Kiitos siitä!

Oma lukunsa on jääkiekon maailmanmestaruuskisat Helsingissä vuonna 2003, jossa suomalaiset kärsivät ratkaisuvaiheissa 5-6 tappion Ruotsille johdettuaan aluksi 5-1. Suomi teki ensin helppoja maaleja Ruotsin verkkoon, mutta kuinka ollakaan Ruotsi maksoi potut pottuina tehden ehkä vieläkin helpompia maaleja Suomen verkkoon. Asteittain paha olo lisääntyi: 5-2…5-3…5-4…5-5… 5-6. Ja sitten seurasi hiljaisuus ja tyrmistys. Pelaajien kasvoilta heijastuu epäusko: voiko tämä olla totta!

Eikä tässä kaikki, myös vuoden 1986 Moskovan kisoissa Suomen tappaja Anders Masken Carlssonin viimeisen minuutin maalit kaatoivat mitalihaaveet. Entä sitten vuoden 1991 kotikisat? Ruotsi ponnisti tasapeliin kahden maalin tappioasemasta: historia toistui. Nyt meitä kuritti Mats Sundin viimeisen minuutin kahdelle maalilla. Suomelta menivät mitalipelit sivu suun.

Suomi-Ruotsi ottelut olivat Aku Ankan taistelua Hannu Hanhea vastaan. Siltä se tuntui monesti.

Välähdys Arto Bryggaren tappion hetkestä on riipaiseva: kaikki tehty työ valui hukkaan. Mitä olivat nuo tappiota synnyttävät voimat? Ahdistus, trauma, pelko? Dokumentissa pohditaan suomalaisten ”pitää tehdä” asennetta sen vaihtoehtoon: ”on mahdollisuus tehdä”. Pitäisi siis pystyä kääntämään negatiivisluontoinen odotus positiiviseksi.

Draaman kuvausta parhaimmillaan oli myös Jani Sievisen taival Atlantan olympiakisojen mitalipallille, niin, hopeamitalipallille. Kultahan sen piti olla. Vieläkin Sievinen toteaa, että hopeamitali ei tunnu miltään menetetyn kultamitalin rinnalla.

Sievinen lähti kisoihin neljän vuoden voittoputkessa paraatilajissaan 200 metrin sekauinnissa. Sen piti olla varma voitto. Toisin kävi Unkarin Attila Czene oli toista mieltä ja repi alussa kaulaa Sieviseen. Pahinta oli, kun Sievinen näki syrjäsilmällä ykkösradan Czenen olevan karussa. Kun Sievinen pääsi vauhtiin hän kuroi eroa kiinni sentti sentiltä. Ja sitten kävi niin, että Czene voitti muutamalla sentillä.

Sievisen ympärille rakentui umpinainen muuri. Sievinen haastattelijalle: ”Tehän ne odotukset teitte!”

Tappioiden kauheuksien katsaus päättyi jalkapallon MM-karsintaotteluun Unkaria vastaan vuonna 1997. Dokumentti vuorottelee taitavasti fanin, pelaajien ja selostajien näkökulman välillä rakentaen trillerin loppuhuipennuksen ympärille, joka romahdutti kaiken. ”Miksi meille aina käy näin?”

Ja se ratkaiseva maali lopussa oli se kuuluisa flipperi-maali, jossa pallo pomppi käsittämättömästi maaliin omien ja vieraiden kautta. Suomen kohtalo oli todellakin julma. Kaiken yllä oli lohduton rankkasade, jonka mukana valui kaikki toivo. Suomen unelma jatkokarsinnasta kaatui siihen paikkaan.

Urheilu-Suomen kuudes jakso paljastaa, mikä nostaa sen muiden jaksojen yläpuolelle. Se on iskevä tarina, jossa on jännite, ja jonka kertojilla on kyky tuoda esille draaman kaaren eri osat uskottavasti.

perjantai 26. tammikuuta 2018

"Vastatkaa selkeästi: kyllä tai ei!"

Yksi presidentinvaalidebatin keskeisiä aiheita on ollut suhtautuminen Natoon. Liitytäänkö vai ei? Vastaus presidenttiehdokkailta on ollut selkeä EI joko toistaiseksi tai näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan. Vain yksi ehdokas on profiloitunut liittoutumisen kannattajaksi ja kannatus on olemattoman pientä.

Entä yleisemmällä tasolla? Taidan olla aikamoinen poikkeus, sillä en ymmärrä tätä yksioikoisen mielipiteen ilmaisemisen vaatimusta. Ylivoimainen enemmistö asioista on sellaisia, joihin on mahdotonta vastata kategorisesti kyllä tai ei. Objektiivisten vastausten kirjo on moninainen, harmaan sävyjä on paljon. Median vaatimus (ja kansalaisten kuvitellaan olevan tässä takana), että vastausten pitää olla ”selkeitä”, tarkoittaa usein sitä, että vastausten täytyy olla yksinkertaistavia. On selvää, että vastausten tulee olla selkeitä ja kiteytettyjä, mutta niiden pitää olla myös eritteleviä ja riittävän monitahoisesti asiaa valottavia. Viime mainitusta ei pidä tinkiä minkäänlaisen populismin edessä.

Entä vastaanottava taho? Mitä äänestäjiltä odotetaan demokratiassa?

Yhä enemmän nykyinen yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottaminen edellyttää vahvaa yleissivistystä. Meillä on hyvän koululaitoksen takia mainiot edellytykset varmistaa tiedollinen pohja alakoulusta lähtien korkeakoulutukseen saakka. Mutta käytämmekö eväitä hyväksemme?

::::::::::::::::::

Käyn ohessa läpi yhtä kysymystä, Nato-kysymystä, edellä esitetyn johdannon pohjalta.

Liittoutumiskysymyksestä on tehty pallottelukysymys Ruotsin ja Suomen välillä. Kilpaillaan siitä, kumpi on enemmän tai vähemmän Naton kannalla. Varsinkin Ruotsissa liittoutumista ajavat sotkeutuvat toisten puolueiden asioihin pyrkien manipuloimaan mielipiteitä itselleen edullisiksi.

Nato-entusiastit ovat täällä meillä olleet enemmän tai vähemmän epätoivoisia viime aikoina ja pyrkineet löytämään muka kätkettyjä viestejä presidenttiehdokkaiden puheista. Silmiinpistävää on, kuinka vaaditaan selviä ”kyllä tai ei” -vastauksia kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin yleensä ja Nato-kysymyksiin erityisesti.

Natoon liittymisen kannattajat puhuvat keskustelujen tarpeellisuudesta. Mutta kun kuuntelee vähän aikaa Nato-intoilijoita, huomaa, että heidän mielestään ainoaa selkeänä pidettävää keskustelua on se, missä ilmoitetaan oltavan sotilaallisen liittoutumisen kannalla. Muut vastaukset ovat ”hämäriä”, ”epäselviä”, ”suomettuneita”, ”vanhanaikaisia” tms. Jos vastaa selkeästi EI kysymyksen sotilaallisesta liittoutumisesta eivät Nato-intoilijat siihen usko, vaan pyytävät selitystä, miksi käsitys on näin pahasti harhainen.

Asiaan kuuluu spekuloiminen Ruotsin tulevalla hallituspohjalla. Keskustelussa vaalit tässä välissä ovat jääneet pahasti sivuun ja spekuloidaan suoraan sillä, että jos porvaririntama voittaa niin sitten…. Tässä nallea nyljetään jo ennen kuin se on kaadettu. Asia on paljon monimutkaisempi, sillä Ruotsissa vaaditaan konsensus isoissa asioissa. On suuri mahdollisuus, että seuraavakin hallitus on jälleen vähemmistöhallitus. On erittäin vaikea sanoa säilyykö porvariston periaatteellinen myönteinen kanta – jos porvarikoalitio voittaa - vai hiipiikö pelko puseroon hallitusvastuun lähestyessä.

Yksi vaihtoehto Ruotsissa näyttäisi olevan Suomen kaltainen Nato-optio tavalla tai toisella.

Ruotsissa liittoutumiskysymyksen avainasiaksi tunnustetaan demarien kanta ja sehän on ollut yksiselitteisen kielteinen. Innokkaimmat pyrkivät arvioimaan, milloin demarien kanta muuttuu (sillä kuvitellaan, että se muuttuu). Kumma vaan, että Ruotsin suurin puolue ei ole antanut merkkiäkään kannanmuutoksesta. Ja se johtuu siitä, että kanta ei ole oikeasti muuttunut liittoutumiskysymyksessä!

Ruotsin diskuteerauskulttuurin tuntien ei porvaripuolueidenkaan tuki liittoutumiselle ole yksimielinen. Soraääniä löytyy, ja sitä enemmän, mitä lähemmäksi hallitusvastuuta tullaan. Tehokas tapa vastata kiertäen ”kyllä” on ilmoittaa varsinaisen päätöksen siirtyvän sanokamme 10 vuoden päähän ikään kuin joku voisi oikeasti arvioida millainen poliittinen tilanne silloin vallitsee. Osa porvareista sitoo päätöksensä Suomen kantaan, kuten esim. Ruotsin keskustapuolue teki muutama vuosi sitten.

Vannomme toinen toisillemme, että toista osapuolta ei yllätetä. Tässäkin keskustelussa varjonyrkeillään mukaan menolla. Väitetysti auki on vain se, milloin liittoutuminen tapahtuu. Ongelma on tosiasiassa se, että eteneminen ei ole realisoitumassa. Molemmat maat ovat valinneet hiljaa hivuttamisen tien. Mennään niin lähelle sotilasliittoa, että viimeinen askelma ei ole edes porras, vaan luiska. Tämäkin etenemistapa on tosin kaukana itse liittoutumisesta.

Sivustatukea tulee Naton pääsihteeriltä Jens Stoltenbergilta. Hän antaa ymmärtää, että apua ei heru, jos ei olla Naton siipien suojissa. Viides artikla on koettelematon kynnys sotatilanteessa. Ainakin minä epäilen sen toimivuutta vahvasti.

Presidentinvaalikampanjan keskustelun aiheena Nato alkaa olla jo väljähtänyt aihe. Moneen kertaan pureksittu aihe pidetään keinotekoisesti esillä siltä varalta, että jos joltain pääsisi vielä lipsahdus suusta, niin media saisi kunnon otsakkeet.

Vesi kielellä moni on odottanut Venäjän sekaantumista presidentinvaaleihin. Epäilin jo varhain näissä blogikirjoituksissa, että Venäjä ei puutu vaaleihin pitkällä seipäälläkään. Suomi ei ole USA eikä edes Ranska. Minusta niiden, jotka pitivät mahdollisena, että tapahtuu räikeää hybridivaikuttamista – jopa salamurhia – pitäisi nyt tulla esille ja – jos ei muuta – pahoitella suusta päästettyjä sammakoita. Näissäkin uhkakuvissa on ollut tarkoitus pelotella kansalaisia liittoutumisen kannalle. On tapahtunut päinvastainen ilmiö: sekä kansalaiset että ehdokkaat ovat loitontuneet liittoutumisajatuksista.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Vietnamin sota: polttoitsemurhien aikaan

Teemalla näytetään suursarjaa Vietnamin sodasta. Sarja on kymmenosainen ja tällä kertaa arvioin jaksoa kaksi. Heti alkuun sanon, että sarja on loistava läpileikkaus noihin kiihkeisiin aikoihin, joita itsekin osittain todistin pikkupoikana TV:n välityksellä.

Filmikamerat olivat keventyneet sitten Korean sodan päivien. Kömpelöt jalustalliset kamerat saatettiin korvata uusilla keveillä laitteilla. Niillä saattoi kuvata olalta. Jos ihmisellä on jokin mahdollista, niin hän käyttää tilaisuutta hyväkseen: kameroiden filmeille tallentui jotain sellaista, mitä ei aiemmin ollut mahdollista nähdä, sodan julmuutta ja raakuutta.

Sarjan toisessa jaksossa käsitellään vuosia 1961-1963. Tunnen pääkohdat tuon ajan tapahtumasarjoista, mutta nyt lihaa saatiin luiden ympärille. Tuolla aikavälillä hyvin pitkälle luotiin kehikko tuleville tapahtumille. Kennedyn kuollessa salamurhaajan luoteihin marraskuun 22. päivä vuonna 1963 Yhdysvalloilla oli 16 000 ”neuvonantajaa” Vietnamissa. Sitoutuminen sotaan Kennedyn kuollessa oli milteipä peruuttamatonta. Myös tappioviestejä kantautui kymmenistä kuolleista amerikkalaisista. Se ei ollut paljoa myöhempiin aikoihin verrattuna, mutta tuolloin uutiset olivat lyöntejä päin kasvoja. Kennedy koki sen saman tunteen, jonka Lyndon B. Johnson myöhemmin: tappiota ei voinut myöntää, tappiota ei voinut sallia, vaalilupaukset olivat takana (”siirtomaahallintoja ei korvata jollain vielä julmemmalla”), vaalit olivat edessä, perääntyä ei voida…..

:::::::::::::::::::::

Kennedy ympäröi itsensä Robert McNamaran kaltaisilla älyköillä. Toisella puolella oli Ho Tsi Minh, joka keräsi ympärilleen paikalliset olot tuntevia viekkaita, mutta julmia avustajia. Näin taisteluasetelma oli valmiina. Kennedyn alkutaival presidenttinä ei ollut mitenkään onnekas: Sikojen lahden maihinnousun epäonnistuminen, epäonnistunut neuvottelu Nikita Hrustsevin kanssa Wienissä, Berliinin muurin rakentaminen, tappiot kommunisteille Laosissa….. Kennedy päätti, että Etelä-Vietnamiin pystytetään ”vapaan maailman” perälauta.

Vuosina 1962-63 Kennedy – aluksi vastustettuaan – päätti lähettää erikoisjoukkoja, vihreitä baretteja ja neuvonantajia Vietnamiin. Muutakin lähti: kalustoa, helikoptereita, panssareita, Agent orange -kasvimyrkkyä…. Parissa vuodessa neuvonantajien määrä nousi 700 miehestä 11 300 mieheen.

Itse asiassa amerikkalaisten ja etelävietnamilaisten alkumenetys oli hämäävän hyvä. Alettiin puhua ja joukkojen poisvetämisestä vuoteen 1965 mennessä. Kehitettiin uusia vastatoimenpiteitä sissejä vastaan, kuten ”strategisia kyliä”, jotka oli ympäröity piikkilangalla. Niihin pakkosijoitettiin väkeä etelästä, jotta voitiin varmistua kyläläisten luotettavuudesta. Strategisten kylien määrä nousi 1400 kylään. Toimet olivat erittäin epäsuosittuja vietnamilaisten keskuudessa: viha amerikkalaisia kohtaan kasvoi, ja kylät vuotivat joukkoja Viet Kongin leiriin. Kostotoimenpiteinä käynnistettiin kylien tuhoamisia, mikä viimeistään vei pohjan ”sydämien voittamisen” taktiikalta.

Samaan aikaa Ho onnistui saamaan kalusto- ja sotilasapua Kiinalta. Molemmat osapuolet juuttuivat Vietnamin soiseen maahan. On pakko käsitellä Robert McNamaran kaltaisen strategin toimenpiteitä Vietnamin sodassa. Olen kerrannut hänen henkilöhistoriaansa aiemmin näissä blogikirjoituksissa. Toisen maailmansodan aikaan hän laski pommikoneiden lentokorkeuksia taisteluissa japanilaisia vastaan pommitustehon kannalta: miltä korkeudelta pudotettujen palopommien tuhovaikutus olisi suurin? Täsmälleen saman teoreetikon tapaamme Vietnamista. Hän laati tilastollisia analyysejä – voittoihin ja tappioihin vaikuttavia faktoja - joissa oli yli sata muuttujaa, mutta törmäsi ongelmaan, joka tuli yhä tutummaksi sodan kestäessä: koskaan et tiennyt kylien ja viidakkojen keskellä tapaamistasi ihmisistä, kuka oli ystävä ja kuka vihollinen. Joku haastateltava sanoikin dokumentissa, että ”taulukoista puuttuivat vain tunteet”. Kerta toisensa jälkeen jouduttiin tilanteeseen, jossa oli epäselvää, kuka oli sissi, ja ”useimmiten he tappoivat väärän ihmisen”, kuten eräs silminnäkijä kyynisesti totesi dokumentissa.

McNamara oli joutunut itselleen täysin vieraaseen ympäristöön. Siitä huolimatta hän yritti briljanteilla aivoillaan sopeutua vihamielisiin olosuhteisiin.

Molemmin puolin ”rintamaa” sekä siviilejä etä sotilaita hallittiin pelolla. Joku dokumentissa haastatelluista totesi, että molemmin puolin oltiin niin häikäilemättömän raakoja, että sen osapuolen arveltiin voittavan sodan, joka ”kyselee vähemmän”. Ja etelässä – kaiken sadistisen väkivallan keskellä – muutama sodan tarkoitusperien kyseenalaistaminen meni läpi sensuurin.

Media toimi noina aikoina toisessa maailmansodassa ja Korean sodassa omaksutuilla tavoilla. Se tuki sodan johtoa taistelussa kommunisteja vastaan. Kuitenkin ensimmäiset merkit kiusallisista kysymyksistä olivat jo ilmassa.

Nyt nähdyssä osassa oli järkyttävän paljastava kohta Vietnamin sodan (tulevasta) luonteesta. Kysymys oli minulle tuntemattomasta Ap Bacin taistelusta, joka siis tapahtui ennen varsinaisen ”eskaloituneen” sodan puhkeamista 2.1. 1963, mutta näyttää, mitä on sota, jossa ei ole rintamia. Etelävietnamilaisten tehtävänä oli tuhota sissien radioasema. Heidät houkuteltiin avoimeen peltomaastoon, joka johti sissien toteuttamaan konetuliasein tapahtuneeseen teurastukseen. Helikoptereilla ja panssariajoneuvoilla paikalle tuodut lisäjoukot kalusteineen tuhottiin tai saatettiin toimintakyvyttömäksi. Kymmenet etelävietnamilaiset ja muutamat amerikkalaiset neuvoantajat saivat surmansa. Kun etelävietnamilaiset ja amerikkalaiset halusivat kohdata vihollisen, oli se jo poistunut yön pimeyteen. Ja tietenkin kamerat olivat paikalla. Amerikkalainen sodanjohto markkinoi tapahtunutta voittona aloittaen jo tuolloin itsensä pettämisen. Tässä välikohtauksessa oli paljon sellaista, josta voisi sanoa, että se muodosti sodankäynnin tulevan kaavan.

:::::::::::::::

Tärkeä demoralisoiva piirre etelässä oli Ngo Dinh Diemin johtama korruptoitunut ja julma hallitus. Hallinto oli monikerroksinen, sillä näytti siltä, että Diem oli paljolti muodollinen johtaja, jonka taustalla todellista valtaa käytti hänen veljensä Ngo Dinh Nhu, jonka takana taas eräänlaisena harmaana eminenssinä toimi hänen puolisonsa ”madame Nhu” (1924-2011).

Alkavan sodan keskellä käytiin toistakin ”sotaa”, kun vähemmistönä toimivat katolilaiset ryhtyivät sortamaan enemmistöä eli buddhalaisia. Syttyi väkivaltaisuuksia, joiden näkyvin merkki oli - tietenkin televisioidut - buddhalaismunkkien valtaa pitäviä vastaan suunnatut polttoitsemurhat.

Kennedyn hallinto varoitti useaan otteeseen Diemiä vihanpidon seuraamuksista, mutta varoitukset kaikuivat kuuroille korville. Seuranneesta murhenäytelmästä on vuosikymmenien varrella taitettu peistä: mitä oikein tapahtui? Dokumentin tulkinta vaikuttaa luotettavalta: etelävietnamilaiset kenraalit saivat tarpeekseen Diemin hallinnosta ja halusivat päästä hänestä eroon. Kennedyn hallinnolta pyydettiin lupaa vallankaappaukseen ja se saatiin epämääräisin sanakääntein (mm. McNamaran, kenraali Taylorin ja varapresidentti Johnsonin vastustaessa). Lopputuloksena johtokaksikko houkuteltiin ansaan marraskuun alussa 1963 ja tapettiin kylmäverisesti.

Kennedyn vähän ennen kuolemaansa nauhalle lukemasta tilityksestä käy ilmi, että Kennedy kantoi moraalisen vastuun murhista. Madame Nhu säästyi ollessaan parhaillaan vierailulla Yhdysvalloissa. Hän herätti närkästystä tapahtuneen murhenäytelmän kommenteissa, kun hän osoitti, ettei hänellä juurikaan ollut tunteita: hän tarjosi tulitikkuja buddhalaisille munkeille, jotta nämä voisivat jatkossakin sytyttää itsensä ja valitteli, että polttoitsemurhien sytyttämisessä käytetty polttoaine oli säänneltyä tuontitavaraa.

::::::::::::::::

Dokumenttisarjan toinen jakso vei meidät sodan eskaloitumisen kynnykselle.

Useimmille amerikkalaisille omien poikien taistelut olivat noihin aikoihin saakka hyväksyttäviä ja puolustettavia. Monet saattoivat jakaa erään dokumentissa haastatellun mielipiteen, joka heijasti tuon aikaista ilmapiiriä: ”emme voi käydä huonoa sotaa”. Pikkuhiljaa oli pakko tottua siihenkin, niin katkeraa kuin se olikin.

maanantai 22. tammikuuta 2018

”Koston enkeli” Vladimir Putin havahduttaa meidät

Katselin amerikkalaisen kaksiosaisen dokumentin ”Putinin kosto”, joka tuli vastikään Ylen Ulkolinjalta, ja jossa läpivalaistiin venäläisten pyrkimystä sekaantua Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan yleensä ja presidentinvaaleihin erityisesti. En aio tässä käydä läpi dokumenttia yksityiskohtaisesti, vaan luon katsauksen niihin vaikutelmiin, joita dokumentti minussa herätti.

Amerikkalaiseen tapaan asiaa vyörytettiin katselijan päälle kiihkeään tahtiin. Tärkeintä haastatteluissa oli ilmaista asiansa nasevasti ja valitun kupletin juoneen kuuluvasti. Ja se kupletin juoni oli vahvasti amerikkalaisin painotuksin varustettu saaga.

Mainiona kohtana dokumentissa - sen historiaosuudessa - oli kuvaus Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Nulandin osallistumisesta Kiovan Maidanin mielensoituksiin vuodenvaihteessa 2013-2014. Näin jälkikäteenkin Nulandin tapa jakaa evästä mielenosoittajille ja kannustaa osallistujia oli härski. Nuland yritti dokumentissa naureskella asian pois tämän päivän agendalta, mutta huonolla menestyksellä: amerikkalaisia diplomaatteja oli aktiivisesti mukana mielenosoituksissa. Onko tässä jotain väärää? Ei välttämättä, mutta kannattaa muistaa, että Venäjän reagointi toi mukanaan koko sen jännittyneen tilanteen, mikä meillä nyt on Ukrainan itäosien ja Krimin miehityksineen. Tietenkin tapahtumien kulku oli monimutkainen eikä yksittäisiä asioita kannata painottaa liian voimakkaasti, mutta olipahan episodi, jota ei kannata unohtaa.

Jälkikäteen ajatellen moni asia olisi voitu tehdä toisin. Amerikkalaisetkaan tuskin olisivat olleet niin aktiivisia Ukrainassa, jos olisivat nähneet lopputuloksen. Oli edetty Venäjän iholle mm. Naton laajentumisen avulla ja nyt venäläiset halusivat vetää viivan kartalle.

Putinista luodaan dokumentissa kuva, että hän käytti hyväkseen amerikkalaisten naiiviutta. Hänet nähdään myös mestarillisena taustaorganisaattorina, jota ei liiallinen kainous vaivannut. Osin totta, mutta ei kuitenkaan noin ennaltamääräämisopin mukaisesti kuin dokumentissa annetaan ymmärtää. Putinin yli-ihmismäisillä piirteillä haluttiin pelästyttää amerikkalaiset: näin kova mies meillä on vastassa.

Entä Barack Obaman hallinto? Vaikutelmaksi jää, että Obama yritti viimeiseen saakka olla paljastamatta sitä, mitä amerikkalaiset tiesivät Putinin toimista. Ongelmana oli erityisesti vaalien läheisyys: republikaaneille ei haluttu antaa asetta käteen, joka tapahtuisi sitä kautta, että Obama olisi paljastanut amerikkalaisten tiedusteluviranomaisten hallussa olleet tiedot republikaanien ja venäläisten yhteistoiminnasta. Tämä olisi voinut vahingoittaa Hillary Clintonin vaalikampanjaa, koska olisi näyttänyt siltä, että presidentti olisi käynyt liian vahvasti oman puolueen ehdokkaan tueksi. Tosiasiassa Donald Trump oli heittänyt romukoppaan kaikki hienotunteisuudet ja kehittänyt peliin omat sääntönsä. Siihen nähden Obama pelasi ”vanhoilla säännöillä”. Trump ja Putin molemmat pelasivat ”uusilla säännöillä”.

Miten näen asian tänään? On selvää, että Obama veti liian tahdikasta linjaa ja yritti säästää venäläiset ja amerikkalaiset suurilta paljastuksilta. Vikaan mentiin sen takia, että Putinin Venäjä oli jo luonut kanssakäymiseen oman agendansa. Oltuaan altavastaajana oikeastaan kaikessa Venäjä otti käyttöön hybridivaikuttamisen kaikkine lisukkeineen. Amerikkalaisten, joiden ei tarvitse hävetä tiedustelutietojen taitavaa käyttöä vuosikymmenien ajan, huomio herpaantui hetkeksi ja Venäjä pääsi yllättämään osaamisellaan.

Hillary Clinton luotti faktantarkistajiin, ts., että totuus ei pala tulessakaan. Väärin meni. Uusien sääntöjen mukaan piti kilpailla sumeilematta valeuutisilla ja vaihtoehtoisilla totuuksilla. Jos Trumpilla oli tarvetta käyttää venäläisiä hyväkseen, hän käytti. Jouduttiin ennenkuulumattomaan tilanteeseen, kun Trump eräässä puheessaan pyysi venäläisiä julkaisemaan heidän hallussaan - väitetysti - olevat Hillary Clintonin sähköpostit. Tapahtunut hakee vertaistaan: presidenttiehdokas taistelee julkisesti vastustajaansa vastaan ulkovaltojen avulla. Tuskin on selvempää esimerkkiä amerikkalaisen polarisaation räikeydestä: omat ovat suurempia vihollisia kuin ulkomaiset viholliset. Yhdysvaltain sisäpolitiikka on sairasta.

:::::::::::::::::::

On pakko palata aiheeseen, josta olen monta kertaa kirjoittanut, nimittäin demokratian kestokykyyn kaiken tämän kansanvallan pirstomistarkoituksen keskellä. Eikö demokratia osoita heikkoutensa, kun päästään todistamaan surkuhupaisa näytelmää, josta edellä on kerrottu. Demokratia näyttää täysin puolustuskyvyttömältä yrittäessään taistella uutta niljakasta maailmaan vastaan vanhan maailman keinoilla. Jos näin ajattelemme, silloin myönnämme, että itse demokratia on ainakin osasyyllinen vieraaseen vaikuttamiseen ja vahingontekoon.

Mutta itse korostaisin toista puolta asiasta. Sen sijaan, että kansanvallan puolesta taistelemisesta annetaan periksi on demokratian käytävä ankaraan taisteluun hyviksi havaittujen sisältöjensä puolesta. Sananvapaus, oikeusvaltioperiaatteet ja rehellisyys on nostettava uudelleen kansakunnan kaapin päälle.

Otan esille kaksi näkökohtaa, jotka sopivat Suomeenkin.

Demokratian itsepuolustukseen kuuluu hybridikeskuksen perustamisen tapaiset keinot. On pystyttävä vastaamaan hyökkääjän aggressioon. Tästä ei vallinne erimielisyyttä.

Mutta toinen kohta on kiistanalaisempi: selvää lienee, että meidän on opittava ymmärtämään, että hybridikeinot, jotka nykyisin ovat käytössä, vaikuttavat käyttäytymiseemme, jos emme ole riittävän valppaita. Se, mitä ihmettelen, on kaiken informaatiovaikuttamisen mystifiointi. Vaikuttaminen on nykypäivää ajattelimmepa siitä mitä tahansa. Kun tämä myönnetään realiteetiksi, ei seurauksena pitäisi olla panikointi, jos huomaamme meihin yritettävän vaikuttaa. Ulkopuolelta tuleva hybridivaikuttaminen ei lopu, vaan sen kanssa on opittava elämään. Robotisoidut hakkerit ovat vasta ensi vaihetta tulevaisuuden näkymässä.

Valtiot ovat osin jo ulkoistaneet hybridivaikuttamisen. On entistä vaikeampaa saada selville, kuka on vaikuttamisen taustalla. Tässä auttaa omaksumamme sivistysvaltion periaatteet: on opittava tunnistamaan oman maan kansalaisina esiintyvät vieraan vallan agentit. Tämä ei poikkea ikiaikaisesta vakoojatoiminnan disinformaation paljastamisesta. Muitakin näkökulmia on.

Nyt hybridivaikuttamista käytetään ideologisena aseena, jolla harmaa mustataan. On muistettava, että myös vähemmän miellyttävien naapureiden kanssa on tultava toimeen. ”Vastahybridikeinot” ja oma hybriditoiminta ovat sinällään ajankohtaisia nyt ja tulevaisuudessa. Ei niitä kuitenkaan pidä käyttää sotilaallisen liittoutumisen vipuvartena. Silloinhan vain kiihdytämme varustelua, jonka lopulta tulemme häviämään.

Yhdysvaltain kaltainen valtio on yllätyksekseni vajonnut puolidemokratiaksi. Se on osin unohtanut demokratian pelisäännöt ja sotkenut ideologian, politiikan ja liike-elämän epäpyhäksi kolminaisuudeksi, josta on vaikeaa rimpuilla irti. Tarvittaisiin poliittisen elämän tervehdyttämistä. Nyt sairastumisvaara on muillakin demokratioilla.

lauantai 20. tammikuuta 2018

Sisällissodan alkamiseen johtanut tapahtumakulku

Suomen itsenäistymiskehityksen tapahtumat ja sisällissotaan johtanut kehitys ovat edelleen vähintäänkin erilaisten painotusten kohteena historioitsijoiden keskuudessa. Rintamat jakautuvat hyvin pitkälle vasemmisto-porvaristo -akselilla. Antero Jyränki tuo esille kriittisen piristävän näkökulman aiheeseen kirjassaan ”Suurvaltojen välissä. Suomen 100 vuotta” (Art House, 2017). Keskityn tässä - asian ajankohtaisuuden takia - välittömästi sisällissotaa edeltäviin tapahtumiin Jyrängin tarjotessa näköalan tapahtumiin ja jätän kirjan kokonaisarvion toiseen kertaan.

:::::::::::::::::

Valtalaki oli Suomen eduskunnan heinäkuussa 1917 hyväksymä perustuslaintasoinen laki, jolla aiemmin Venäjän keisarille kuulunut korkein valta Suomen suuriruhtinaskunnassa siirrettiin eduskunnalle.

Valtalakia ajoivat varsinkin sosiaalidemokraatit, mutta tukea tuli myös porvaripuolueilta.

Valtalaki ei koskaan tullut voimaan, sillä sitä vastustanut Venäjän väliaikainen hallitus katsoi eduskunnan ylittäneen valtuutensa ja hajotti Suomen eduskunnan 31.7.2017 lain suomalaisten vastustajien myötävaikutuksella. Tämä lisäsi vasemmiston ja oikeiston keskinäistä katkeruutta Suomessa syksyllä 1917.

Ns. hajotusvaaleissa lokakuun alussa 1917 porvaripuolueet saavuttivat enemmistön paikoin 108-92. Muodostettiin senaatti (hallitus) pelkästään porvarillisista jäsenistä. Jyränki tuo mielenkiintoisella tavalla esille, kuinka lähellä oli myös toinen mahdollisuus eli ensimmäinen punamultahallitus (linjalla Edvard Gylling-Santeri Alkio).

”Jyrkistä jyrkimmän” P.E. Svinhufvudin valinta senaatin puheenjohtajaksi sinetöi porvarivallan. Sovinnon säilyttämisen kannalta patamustan porvarin valinta ei ollut hyvä ratkaisu, joskaan henkilövalinnoille ei kannata panna aivan ratkaisevaa merkitystä.

Vasemmiston tavoitteena oli antaa pontta aiemman, vasemmistoenemmistöisen eduskunnan vaatimuksille vahvistaa valtalaki, kunnallislaki, kahdeksan tunnin työaika sekä lait torpparien vapauttamisesta ja maan hankkimisesta tilattomille. Kun näihin vaatimuksiin suhtauduttiin torjuvasti, vasemmisto käynnisti yleislakon 13.11.1917. Lakon väkivaltaisuudet pelästyttivät monia kansalaisia ja käänsivät poliittista kannatusviisaria porvariston suuntaan.

Marraskuun lopulla eduskunta myönnytyksenä vasemmiston muutosvaatimuksille hyväksyi kunnallislain ja lain kahdeksan tunnin työajasta. On helppoa sanoa, että tehtiin kyllä oikeansuuntaisia ratkaisuja, mutta ne olivat riittämättömiä. Vielä rohkeampi uudistamispolitiikka olisi voinut tehota jännittyneessä tilanteessa.

Vasemmisto joka tapauksessa turhautui tappioista. Maahan saapuneen Josef Stalinin kannustaessa sos.dem. puoluekokous radikalisoitui. Jyrkkää linjaa kannatti kuitenkin vain noin puolet osallistuneista Seurauksena oli ideologinen kahtiajakautuminen. Seuraavassa vaiheessa sitten porvarillisen senaatin ehdotus itsenäisyysjulistuksesta hyväksyttiin 6.12.2017 eduskunnassa äänin 100-88. Samaan aikaan syntyi ehdotus uudeksi tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi. Jälleen eduskunta jakautui, sillä vasemmisto kannatti ”puhtaasti eduskuntavaltaista järjestelmää”, kun taas porvarit painottivat vahvoja presidentin valtaoikeuksia. Maalaisliiton vasemmistoa myötäilemä kompromissi oli tässä vaiheessa vahvoilla: oikeiston kannattaman vahvan presidentin valtaoikeuksia rajattiin. Käsittely jäi kesken, ja kun asiaan palattiin sisällissodan jälkeen voitti vahvan presidentin vaihtoehto.

Itse asiassa – kuten Jyränki korostaa – päädyttiin 80 vuotta myöhemmin lähelle em. kompromissia. Meni siis kymmeniä vuosia ennen kuin edustuksellisen demokratian toimivuuteen ilman presidentin vahvoja valtaoikeuksia jaksettiin uskoa. No, nyt on sitten alettu vaatia presidentin toimivallan lisäämistä….

Punaiset aloittivat sisällissodan, toteaa Jyränki selkeästi. Sitten hän menee syihin: luokkajakoinen yhteiskuntajärjestelmä, ihmisten räikeä eriarvoisuus, työttömyys, inflaatio, elintarvikepula ja nälänhädän pelko. Näin syntyi kumoukselle altis mieliala. Sitten hän lisää: ”Niillä, jotka kumousta johtivat, oli kuitenkin omat (pidemmälle viedyt) tavoitteensa, joiden toteuttamiseen vallanotolla pyrittiin”.

Vasemmiston enemmistön kanta näytti vaihtelevan vuoden 1917 jälkipuoliskolla: välillä maltilliset näyttivät perivän voiton, välillä taas radikaalit olivat vahvoilla. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että mitä lähemmäs vuodenvaihdetta tultiin sitä vahvemmaksi kävi radikaalien asema. Malli löytyi itärajan takaa, kun bolsevikit pääsivät voitolle. Suomalaiset ääriainekset rohkaistuivat bolsevikkien menestyksestä.

Mielestäni kaikki olisi voinut kuitenkin kääntyä parempaan suuntaan. Vaikka Suomessa oli vaikeaa, emme olleet Venäjän kaltaisessa vallankumouksellisessa tilanteessa. Olisivatpa Väinö Tanner ja Santeri Alkio voineet löytää toisensa!

Jyränki lainaa Oiva Ketosen teosta ”Kansakunta murroksessa” (1983), jossa viitataan yläluokan haluttomuuteen muuttaa yhteiskuntaa ajan vaatimusten mukaan. Teoksen mukaan kahtiajakautuminen oli syvällä vanhassa yhteiskuntamuodossa. Suurin vastuu kuului ”yhteiskunnan ylemmän kerroksen haluttomuudelle korjata olemassa olevia epäkohtia”. Erityisen vahvasti Ketonen moittii ruotsinkielisen yläluokan asenteita: toimittiin määrätietoisesti työväkeä vastaan, kun taas suomalaisilla puolueilla oli ymmärrystä työväestöä kohtaan vuosisadan vaihteessa.

Radikaalivasemmiston irtautuminen maltillisista konkretisoitui heti vuoden 1918 alussa, kun (vähemmistössä olleet) punakaartit julistautuivat omaksi puolueekseen. Porvarillinen eduskunta lisäsi löylyä valtuuttamalla senaatin toimiin ”lujan järjestysvallan luomiseksi maahan”. Kaikki toivo rauhanomaisesta ratkaisusta meni, kun jouduttiin vihan kierteeseen. Suojeluskunnat järjestäytyivät samassa tahdissa punakaartien kanssa. Jyränki toteaa oleellisen asian: vailla lain suomaa pohjaa suojeluskunnat korotettiin julkisiksi järjestysvallanpitäjiksi.

Vielä niin myöhään kuin 19.1.1918 sosiaalidemokraattien puolueneuvosto oli selvästi vallankumousta vastaan. Vähemmistöön jääneet kuitenkin agitoivat paikalle ”laajennetun puoluetoimikunnan” ja väkivaltainen kumous sai puollon. Katsottiin, että senaatti toimillaan loi uhkatilanteen radikaalien olemassaololle.

Sdp:n eduskuntaryhmän selvä enemmistö vastusti radikaaleihin toimenpiteisin ryhtymistä, mutta johdon ottikin toimeenpaneva komitea. Se teki vallankumouspäätöksen ja antoi liikennekannallepanomääräyksen. Punainen lyhty kumouksellisen toiminnan alkamiseksi nostettiin Työväentalon torniin Helsingissä. Pääkaupungin keskeiset hallinnolliset rakennukset otettiin punakaartien haltuun yhdessä päivässä.

Entä valkoisten puolella? Kyllä valmistautuminen oli silläkin puolella pitkällä. Helsingissä oli sotilaskomitea vuodesta 1915 lähtien, jonka johtoon ajan koittaessa nousi Mannerheim. Svinhufvud pyysi, että Mannerheim ottaisi vastuun sodankäynnistä. Valkoisten sotilaallisten toimien keskuspaikaksi valikoitui Vaasa.

Sodan syttymisvaiheessa rintamalinja kulki Porin, Tampereen, Heinolan ja Lappeenrannan kautta Viipurin pohjoispuolelta Laatokan rantaan. Venäläiset joukot pysyivät sivussa taisteluista. Vapaussota-nimitys tuntuu tästä johtuen liioitellulta. Valkoisella puolella oli tarkoituksenmukaista korostaa taisteluja venäläisiä vastaan, vaikka siitä ei ollutkaan kysymys.

Molemmilla puolilla sotilasjohto toimi joltisenkin itsenäisesti suhteessa poliittisen johtoon. Tässä ei ole kuitenkaan tarkoituksena käydä sotatilanteita läpi. Onnettomuus – sisällissota - oli tapahtunut tosiasia ja sitoi molemmilta puolilta rintamajoukkoja 70 000-80 000 miehen (ja naisen ) verran.

Antero Jyrängin panos historiankirjoitukseen näkyy erityisesti hänen perehtyneisyydessään valtiosääntöoikeudellisiin ja kansainvälisen oikeuden kysymyksiin, mutta kirja toimii hyvin myös Suomen historian kertauskirjana.

perjantai 19. tammikuuta 2018

Trump saa kannatuksensa rasismista ja seksismistä

Donald Trump on omaksunut erittäin rasistisen asenteen maahanmuuttajia kohtaan. Eikä ainoastaan maahanmuuttajia kohtaan, vaan myös jo maassa asuvia etelästä tulleita siirtolaisia kohtaan. Tähtäimessä ovat erityisesti laittomasti maahan tulleet. Tässä ei ole mitään uutta eikä yllättävää.

Eivätkö kuitenkin aiemmatkin presidentit ole suhtautuneet laittomiin siirtolaisiin kriittisesti? Kyllä, mutta nyt on mukana Trumpin periaatteellinen asenteellisuus ja kompromissihaluttomuus. Republikaanit ja demokraatit näyttäisivät kyllä keskenään löytäneen kompromissin, jonka avulla edetä.

Tilanne juontaa juurensa osin jo Hillary Clintonin ja Donald Trumpin vaalitaistelusta, jossa Clintonin väitettiin laiminlyöneen ruostevyöhykkeen työläiset, jotka ovat katkeroituneet, kun palkat ovat reaalisesti olleet paikallaan kymmeniä vuosia. On tapahtunut pahin mahdollinen: vanhentunein taidoin varustetut työläiset ovat jääneet teollisuuspaikkakunnilla tyhjän päälle. Juuri näitä ihmisiä Trump lähestyi vaalikampanjassaan katteettomin työpaikkalupauksin. Juuri näiden ihmisten huomioiminen jäi Hillary Clintonilta vajaaksi. Muutamat ruostevyöhykkeen osavaltiot ratkaisivat vaalin Trumpin eduksi, vaikka Clinton sai koko maassa kolme miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump.

Trump siis lupasi hankkia työt takaisin, joka oli jo lupauksen antovaiheessa epärealistinen ajatus. Trump on kääntänyt asetelman toisin päin: hän on tehnyt siirtolaisista työväestön ”vihollisia”. Vieväthän siirtolaiset valkoisen valkoisen työväestön työpaikat , kuuluu väite.

Laura Saarikoski kysyy kolumnissaan ”Trumpin rasismi ei kannattajia kiinnosta” (13.1.2018) ”miksi duunarien asemaa ei voisi parantaa sortumatta rasismiin”. Aseman parantaminen on vaikeaa sosiaaliturvan niukkuuden takia, mutta oleellisempaa on uudelleenkoulutuksen vajaus ja ihmisten kiinnostumattomuus kehittää osaamistaan. Duunarit ovat jääneet oman onnensa varaan. Saarikosken kysymys on toissijainen sen takia, että Trumpin politiikka on epärealistista: se ei vastaa työntekijöiden osaamishaasteisiin.

Vastaus Saarikosken kysymykseen on yksinkertainen: koska Trump ei voi palauttaa työpaikkoja hän yrittää estää kilpailevan työvoiman tulon maahan muurin avulla ja poistaa maasta siellä jo olevat (laittomat) siirtolaiset. Kysymys ei ole pelkästään laittomista siirtolaisista, vaan Trumpin asenteesta yleensä värillisiä vähemmistöjä kohtaan. Tästä seurasi yksi Trumpin kuprulausunnoista, kun hän ilmoitti haluavansa norjalaisia siirtolaisia eikä afrikkalaisia ”persläpiä” maahan.

On totta, että Trumpin kannattajissa on paljon sellaisia, joille Trumpin ruokoton kielenkäyttö sopii. Vallitsee pattitilanne, koska yhteiskunnan ote vaikeasti työllistettäviin on hauras eikä tarvittaviin toimenpiteisiin ole halua. Näin Trumpin käteen on jäänyt rasistinen luotaantyöntävä suhtautuminen muualta (latinot, mustat) Yhdysvaltoihin muuttajia kohtaan.

Hiukan hurskaasti Saarikoski toteaa, että ”työväen ja vähemmistöjen oikeudet eivät sulje toisiaan pois”. Trump pitää kuitenkin vastakkaista illuusiota yllä politiikassaan.

Saarikoski toteaa, että ”Obaman kaudella syntyi ehkä harha, että lamasta oli noustu ja rasismi lyöty”. Uskookohan itsekään tähän lauseeseensa? Obaman aikana luotiin 15 miljoonaa työpaikkaa, bkt käännettiin finanssikriisin jäljiltä nousuun ja työttömyys laski 10 prosentista alle viiden. Kyllä Obaman kaudella noustiin lamasta! Oikeastaan Trumpin kauden hyvä kehitys on suoraa jatkumoa Obaman aikaisista toimenpiteistä. Mitä Trump on oikeastaan tehnyt hyvän talouskehityksen hyväksi?

Mitä tulee väitteeseen, että ”rasismi on lyöty”, niin kaikki ovat voineet todeta, kuinka suurelle joukolle amerikkalaisia mustan presidentin nousu valtaan oli yksi amerikkalaisen polarisaation tärkeimmistä syntylähteistä: Obaman ihonväri oli monille amerikkalaiselle valkoiselle liikaa. Rasismia ei lyöty Obaman aikana, vaan se jopa paheni mustan presidentin noustessa valtaan. Trump olisi tehnyt palveluksen Yhdysvalloille, jos olisi jatkanut Obaman toimenpiteitä rotusorron vähentämiseksi, mutta hän on tehnyt juuri päinvastoin ja syyllistänyt ”muunrotuiset” amerikkalaisten väitetystä pahasta olosta.

Saarikoski toteaa, että ”demokraatit vieraannuttivat keskilännen duunarit, jotka ratkaisivat vaalit”. Tässä on vinha perä, mutta väite on yksinkertaistettu. On totta, että Bill Clinton yritti saada puolisonsa vaalitaistelun loppusuoralla vierailemaan vaa’ankieliosavaltioissa, mutta Hillary Clinton kieltäytyi.

Se oli virhe. Tähän asetelmaan sisältyy kuitenkin monimutkainen asiayhteyksien ristiriita, joka saa minut epäilemään, että ”duunareiden” Washingtonin eliitin vastaisuus oli paljon syvemmällä kuin pelkästään ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta tilanteesta johtuvaa. Clintonin virhe oli, että hän käytti alentavaa nimitystä Trumpin huijaamista ihmisistä antaen ymmärtää, että he ovat harhaanjohdettua vaalikarjaa.

Lienee totta, että demokraattien ydinkannattajien ja Yhdysvaltain väestön laajojen kansalaispiirien välillä vallitsee kuilu. Demokraattien ohjelmat ovat liian etäisiä moraalisine pohdintoineen tavalliselle duunarille. Ei teekutsuliikkeen kannattajia kiinnosta presidentin inhottava rasismi, vaan hänen lupauksensa pistää asiat kuntoon, mitä se sitten tarkoittaakin.

Saarikoski on oikeassa todetessaan, että suuri osa Trumpin kannattajista suhtautuu välinpitämättömästi presidentin rasistisiin ja seksistisiin kommentteihin. Muut asiat ovat tärkeämpiä. Kaiken taustalla on jyrkkä – jo 1990-luvulla alkanut – eri kansalaisryhmien välinen poliittinen ja taloudellinen polarisaatio. Sen kutistamiseksi pitäisi tehdä valtavasti töitä. Valitettavasti Trump työskentelee päinvastaisten tavoitteiden puolesta.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Kuka ampuu ensin?

Ilta-Sanomat (asialla toimittaja Arja Paananen) kysyi lehdistötilaisuudessa Moskovassa 15.1.2018 ulkoministeri Sergei Lavrovilta, kuka ampui Mainilan laukaukset. Lavrovin mukaan ei ole diplomaattien asia pohtia tai ratkaista, kuka alkoi ampua ensin.

Lavrov viittaa historioitsijoihin, joiden tulee ratkaista asia. Jottei jäisi epäselväksi, niin tämän kirjoittaja kuuluu siihen suureen, suureen enemmistöön, jonka mukaan Mainilan laukausten ampujasta ei ole mitään epäselvyyttä. Kysymys oli lavastuksesta.

Ilta-Sanomat viittaa viime aikoina Venäjän mediassa olleisiin talvisodasta kertoviin julkaisuihin, jotka ovat suomalaisen historiankirjoituksen näkökulmasta olleet joko virheellisiä tai jopa valheellisia. Oikeammin pitäisi sanoa, että Venäjällä on ollut monenlaista tietoa asiasta, sekä totuuteen pyrkivää että suurvaltaideologiaa markkinoivaa.

Lavrov esitti yhteisen komission perustamista – ei pelkästään Mainilaa vaan koko talvisotaa koskien - jolta odotettaisiin ilmeisesti ratkaisua myös Mainilan laukausten ampujaan. Ei se varmaa ole, että komission osapuolet olisivat yhtä mieltä keskusteltavista asioista. Venäjä käyttänee argumentteinaan tilannetta, jossa silloin oltiin eli Neuvostoliito ei luottanut Suomen kykyyn pitää puoliaan. Suomi tosin kuului Saksan kanssa sovitusti (elokuu 1939) Neuvostoliiton etupiiriin, mutta silti neuvostoliittolaiset epäilivät Saksan aggressiota jossain vaiheessa. Neuvostoliitolla oli kuitenkin syksyllä 1939 Saksan lupa hyökätä Suomeen ja se käytti tilaisuutta hyväkseen marras-joulukuun vaihteessa. Kansainvälisen oikeuden kannalta tässä ei ole mitään epäselvää: Neuvostoliitto syyllistyi ensin provokaatioon Mainilassa ja toimi sitten talvisodan hyökkääjänä.

Onko uskottavaa, että Venäjä taipuu Suomen kannalle komissiossa? Ei ainakaan ilman myönnytyksiä, jotka liittyvät tuonaikaiseen kansainvälispoliittiseen tilanteeseen ja epäluottamukseen suurvaltojen välillä. Suomi haluaa pitää esillä välitöntä syytä sodan syttymiselle, kun taas Venäjä painottaa ”suurta kuvaa” tapahtumien kulusta. On todennäköistä, että mahdollisen komission työstä tulisi kompromissi ilman lopullista totuutta. On kyseenalaista kannattaako näistä lähtökohdista perustaa komissiota.

Todella suuressa kuvassa Mainila on meitä suomalaisia kiinnostava tärkeä episodi, mutta Venäjä-Neuvostoliitto haluaa pitää yllä käsitystä, että hyökkäys Venäjän kimppuun on tullut yleensä lännestä (ensin Ruotsi 1600- ja 1700-luvulla, sitten Napoleonin Ranska, sen jälkeen Saksa ensimmäisessä maailmansodassa ja lopulta Hitlerin Saksa). Venäjälle tämä länsiaggression säännönmukaisuus on vallitseva totuus.

Suomi on tässä ollut välikappale ensin Ruotsin osana, sitten sijaiskärsijä Napoleonin sotien aikaan, kun Ranska ei saanut Ruotsia mukaan mannermaasulkemukseen muutoin kuin painostamalla Venäjän anastamaan Suomen. Suomen heimosotureiden rooli Venäjän sisällissodassa 1917-1922 oli pyrkiä valkoisen Venäjän armeijoiden siivellä luomaan Suur-Suomi.

Talvisodan alla (1938-39) Neuvostoliitto pyrki estämään Suomen liittoutumisen Saksan kanssa luottamatta Suomen vakuutuksiin. Sitten tapahtui tuo historiallinen keikaus, kun Saksa ja Neuvostoliito elokuussa 1939 liittoutuivat keskenään ja Neuvostoliito pyrki kerta kaikkiaan ratkaisemaan välit suomen kanssa talvisodassa, tosin huonolla menestyksellä, johtuen Suomen ankarasta vastarinnasta ja siitä, että Neuvostoliitto aliarvioi Suomen iskukyvyn.

:::::::::::::::::::::

Joillakin tahoilla Suomessa on valtava halu löytää eri suuntiin sojottavia näkemyksiä Suomen ja Venäjän suhteissa ja tarvittaessa otetaan historia taistelutantereeksi. Nytkään en ymmärrä, miten Mainilan laukaukset liittyvät juuri tämän päivän tilanteeseen – muutoin kuin että hakemalla haetaan aiheita, joissa näkemykset mahdollisesti käyvät ristiin.

Nato-keskustelussa on tämä sama vire. Keskustelu ei ole keskustelua, jos keskustelu ei koske Suomen liittymistä Natoon. Jos ei keskustella Natoon liittymisestä vallitsee ”keskustelemattomuuden tila”. Kansan enemmistön mielipide on kuitenkin aivan selvä: selkäytimeen on jäänyt ikuinen muisto, miten näissä sodissa Suomen on yleensä käynyt: ei huonosti, mutta ihmisuhrien määrä on ollut jättimäinen. On opittu elämään kohtuullisesti sovussa Neuvostoliito-Venäjän kanssa. Siksi tavallinen kansa ei halua kriisiyttää suhteita liittoutumalla Naton kanssa.

Jälleen on meneillään liittoutumisvyörytys. Natosta tehdään väkisin vaalikysymystä Ruotsissa ja Suomea houkutellaan mukaan tilanteessa, jossa suomalaisten suuri enemmistö ei halua sotilaallista liittoutumista. Pidän kylläkin erittäin epätodennäköisenä, että Ruotsi liittyisi Natoon seuraavan kuuden vuoden aikana ja sen jälkeenkään.

Joka tapauksessa Ruotsin kokoomuksen puheenjohtaja Ulf Kristersson kertoi Sälenistä käsin sosiaalidemokraattienkin kannan muuttuvan Nato-kysymyksessä kielteisestä myönteiseksi, josta puolustusministeri Peter Hultqvist aiheellisesti närkästyi: ”meillä ei ole mitään aikeita hakea Nato-jäsenyyttä!”. Ollaan siis tilanteessa, jossa omia mielipiteitä syötetään toisten ajatuksiksi! Ruotsin kokoomus yrittää siinä sivussa ”ruotsittaa” Suomen.

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg kävi Sälenissä antamassa lausuntoja, joiden mukaan on turha kuvitella, että apuja tulee, jos ei liity Natoon. Että tällä tavalla.

Mitä tulee kolmenkymmenen viime vuoden kehitykseen, niin Nato on Venäjän heikkoutta hyväkseen käyttämällä edennyt Venäjän rajoille, johon Venäjä on vastannut osin puolustuksellisesti (tai vastahyökkäyksellisesti) ja osin suurvalta-asemaansa pönkittäen. Jälleen kerran Venäjälle annetaan tekosyy aggressiivisuuteen Naton (= lännen) laajenemispolitiikan avulla.

Minulla ei ole harhakuvia Venäjän olemuksesta. Tilaisuuden tullen se käyttää edellytyksiään hyväkseen, mutta en suostu vetämään Ukrainan ja Krimin tilanteesta suoria johtopäätöksiä Itämerelle niin kuin monet haluavat tehdä. Kaikenlainen hysteria ja paniikki ovat pahasta.

Eksyinpä kauas Mainilan laukauksista! No, ehken sentään. Jos konflikti uhkaa on lukemattomia mahdollisuuksia ampua ”Mainilan laukauksia” - niin idässä kuin lännessäkin. Kysymys on siitä, halutaanko jännityksen lisääntyvät vai voittavatko rauhantahtoiset pyrkimykset.

tiistai 16. tammikuuta 2018

Demokratian kyllästymispiste

Miksi suuri joukko ihmisiä haluaa johtajakseen henkilön, joka käyttää suvereenia valtaa muihin ihmisiin? Miksi oppositiosta on tullut niin vastenmielinen osa järjestelmää, että siitä halutaan eroon? Puhun tässä nyt ensisijaisesti autoritääriset maiden käytännöistä, mutta ollaanpa varovaisia: kyllä liberaaleissa demokratioissakin ääntään nostavat johtajan asemaa korostavat tahot. Joillakin tahoilla liberaali demokratia on niin huonossa hapessa, että aletaan lähestyä 1940-luvun alkua, jolloin edustuksellinen demokratia oli ajautunut kriisissään niin pitkälle, että aidosti demokraattisia maita oli enää kymmenkunta (Suomi oli aivan rajoilla).

Seurasin TV:stä dokumenttia ”Nainen Mussolinin takana” (8.1.2018/Yle), joka kertoi Mussolinin vaikutusvaltaisesta juutalaisesta rakastajattaresta Margherita Sarfattista (1880-1961). Sarfattilla oli huomattava vaikutus Mussolinin politiikkaan. Hän oli pitkään Mussolinin henkilökohtainen harmaa eminenssi Italiassa. Välit viilenivät ja lämpenivät moneen otteeseen, mutta lopullinen ero johtui Mussolinin omaksumasta Hitler-sympatiasta ja (myöhään käynnistyneistä) juutalaisvainoista. Juutalainen Sarfatti sysättiin syrjään älyllisistä voimavaroistaan huolimatta - tai ehkä juuri sen takia.

Mikä oli Sarfattin ajattelussa oleellista? Hän halusi ”parempaa kansallismielistä fasismia”, ei Hitleriin kelkkaan heittäytymistä. Ehkä suurimman pettymyksen Sarfatti koki, kun havaitsi, että henkisillä arvoilla ei ollut mitään merkitystä Mussolinille, vain voimalla. Elämänsä loppupuolella – sodan jälkeen - hän tunnusti, että ”me luulimme parlamentaarista demokratiaa hyödyttömäksi, silti se on parhaamme”. Mutta pitikö kaikki diktatuurin kauheudet kokea ennen tuota johtopäätöstä? Monessa paikassa ollaan nyt samassa tilanteessa: autoritäärisyys viehättää yli kaiken ja saa demokratian näyttämään voimattomalta. Sarfatti projisoi Mussoliniin ihannejohtajan ominaisuudet, joita hän jumaloi. Hän sai tilaisuuden ”muotoilla” ajoittain ilman selvää päämäärää olevaa suurta johtajaa haluamakseen. Kaikki turhaan….

Myös nationalismi kasvoi Sarfattin kannustamana: tavoitteena oli Italian uusi nousu uuden kansallismielisen hengen saattelemana. Diktatuuria ja nationalismia ei voida erottaa toisistaan. Vaikka Mussolini työnsikin rakastajansa syrjään, omaksui Mussolini kansallismielisyyden johtotähdekseen. Sarfattin mielestä Mussolini petti liikkeen ruvettuaan veljeilemään Hitlerin kanssa: ”minä”, Il Duce nousi Italian edelle! Naiivisti Zarfatti kuvitteli Mussolinin diktatuurin hyödyttävän italialaista nationalismia. Fasismin perinne on nationalismin taustalla ja se on myös oikeistoradikaalien liikkeiden sytyttävänä voimana tänä päivänä. Nationalismin vaikutus tekee oikeistoradikalismista uhan demokratialle ja maailmanrauhalle.

Ehkä on vain myönnettävä, että historian aaltoliikkeessä kansanvaltaisten järjestelmien ja autoritäärisyyden painoarvo vaihtelee. Historia ei pääty kansanvallan tilaan. Enintään päästään siihen, että demokratia säilyy joissakin pisimmälle kehittyneissä yhteiskunnissa.

::::::::::::::::::::

Yliopiston lehtori Markku Sippola esittelee Kanava-lehdessä 8/2017 oikeistosuuntausta erityisesti nuorten keskuudessa ja löytää kaksi olettamaa oikeistosuuntauksen vahvistumisesta Euroopassa: toinen on epäluottamus vasemmiston tarjoamaa sosiaali- ja talouspoliittista mallia kohtaan ja toinen epäselvemmin määritettävissä oleva ”ajan henki”: yhteiskunnallinen ilmapiiri lisukkeineen on ollut vaikuttamassa nuorison poliittiseen suuntautumiseen.

Sippolaa mukaillen voidaan todeta, että jos ajatellaan läntistä ja itäistä Eurooppaa vastinpareina, niin toisaalta on ollut käytettävissä kokemus kymmenien vuosien ajan kehitellystä hyvinvointiyhteiskunnasta, joka nyt on haasteiden edessä. Toisaalta yhtälailla käytettävissä on ollut kokemus romahtaneen Neuvostoliiton jälkeisestä ideologisesta tyhjiöstä, jota on täytetty oikeistolaisilla autoritäärisillä poliittisilla mielipiteillä ja rakenteilla.

Aivan kuin politiikka olisi tempaistu pois joidenkin maiden kansalaisryhmien käsistä ja ”jätetty” (poliittisen) eliitin huoleksi samalla kun kansalaisten vastenmielisyys eliitin valta-asemaan on kasvanut.

Yhteiskunnalliset asioiden harrastamien on osoittautunut vaikeaksi ja osa on hyljännyt kokonaan ajan seuraamisen. On haluttu yksinkertaista (tai pikemminkin yksinkertaistettua) populistista vaihtoehtoa.

Erityisesti Saksassa, Itävallassa, Puolassa, Unkarissa, Tsekissä, Slovakiassa, Sloveniassa, Serbiassa ja Kroatiassa nuoriso on hiukan varioiden omaksunut eriasteisesti - Itä-Euroopassa voittopuolisesti - oikeistolaisen maailmankatsomuksen. Nämä suuntaukset voivat tarjota johtopäätökset tapahtuneelle kehitykselle.

Mutta muutakin on tapahtunut.

Otan tässä esimerkiksi wieniläisen äärioikeistolaisen Generation Identityn tavoitteet (Yle TV1:n Perjantai-ohjelma 15.12.2017). Wieniläisen äärioikeistoliikkeen suuri pelko kohdistuu ”siirtolaisvyöryyn ja islamisaatioon”. Ulkokuori strategiasta on omaksuttu vasemmistolaisesta aktivismista (muita yhtymäkohtia vasemmistoon ei sitten olekaan). Tärkeintä on herättää jatkuvaa huomiota ja keskustelua. Käytävän polemiikin välineiksi ja polttoaineeksi tarjotaan banderolleja ja iskulauseita.

Tämä uusi nuori oikeistolainen suunta on ottanut tehtäväkseen puolustaa ”eurooppalaisia demokraattisia arvoja” muidenkin ideologioiden puolesta. Äärioikeisto on sisäistänyt eräänlaisen pelastajan roolin, joka vetoaa erityisesti pieneen, mutta aggressiiviseen ryhmään nuoria.

Propagandistiseksi iskulauseeksi wieniläinen äärioikeisto on noitunut ”väestönvaihdon”, jolla pelotellaan valkoista enemmistöä. Avainasia näyttää olevan ”me-hengen” esilletuonti. Korostetaan niitä taisteluja, joita eurooppalaiset ovat käyneet vuosisatojen varrella vieraita valloittajia vastaan. Me-henki sisältää eurooppalaisen ylivertaisen hengen, sen kulttuurin, valistusfilosofian ja klassisen musiikin puolustamisen ulkoista vihollista vastaan.

Mitenkähän on tuon me-hengen kanssa? Eurooppalainen 1900-luku on täynnä sotia ja me-henki oli todella kaukana ideologisesti ja poliittisesti. Jokaisella kansakunnalla oli oma me-henkensä.

:::::::::::::::

Meillä Suomessa aggressiivinen oikeisto on äärimmäisen ohuen kannatuksen varassa, mutta siirtymää on tapahtunut myös perinteisissä poliittisissa kansanliikkeissä. Populismi (asioiden yksinkertaistaminen) on voittanut alaa. Suomalaisen autoritäärisyyden lähteitä on kaivettava syvältä. Yritetäänpä! Olen pannut merkille, että Kekkosen kaltaisen johtajan kaipuu on kasvanut. Täysin sivuseikoiksi on julistettu Kekkosen arveluttavat menettelytavat vallanhankinnassa. On vain tartuttu johtajavaltaisuuden olemukseen.

Sattumaa ei liene sekään, että oikeistokonservatiivi P.E. Svinhufvudista on kirjoitettu juuri elämäkerta. Rakastetaan luovuttaa valta jollekin ylimaalliseksi koetulle henkilölle ilman kritiikin häivää. Vastaavasti suomalaisen tasavaltalaisen demokratian isää K. J. Ståhlbergia tuskin mainitaan, kun luetellaan parhaita presidenttejämme. Vain historiaa syvemmin tuntevat asettavat Ståhlbergin hänelle kuuluvana asemaan kansakunnan isien joukossa.

Populistisen oikeiston (mukaan lukien radikaalioikeiston) vyöry ei ole vielä ohi Euroopassa. Sitä pitävät yllä erityisesti maahanmuutto ja islamofobia, mutta myös edustuksellisen demokratian koettu selkeytymättömyys ja pyrkimys viedä EU:ta liitovaltion suuntaan.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Pikkukaupunkien taantuminen ja romahtaminen?

Paul Krugman pohtii tuoreessa New York Timesin kolumnissaan ”The Gambler´s Ruin of Small Cities” (30.12.2017) pikkukaupunkien kohtaloa. Hän tarkoittaa otsakkeen pikkukaupungilla maaseutumaista yhteisöä (meillä voitaisiin puhua koreilematta maalaiskunnasta), joka on nähnyt parhaat päivänsä. Tällaisia löytyy vaikkapa Appalakkien vuoriston liepeiltä Yhdysvalloista, mutta myös sydänalueiden lähistöltä. Suomessa niitä löytyy pilvin pimein koko Suomen alueelta.

Talousmaantiede on Krugmanin vanha tutkimusalue, jonka ympärille hän kehittää uuden kolumninsa. Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä keskustelu lainehti ellei peräti riehui valtoimenaan aiheen ympärillä. Onhan katsottu, että syrjään jääneiden pikkukaupunkien syrjäytynyt väestö ratkaisi vaalit. Niin tai näin, on mielenkiintoista verrata omia mielikuvia Krugmanin teeseihin. Hän katsoo, että megacityt tarvitsevat - voidakseen hyvin - yhä vähemmän ympärillä olevia pikkukaupunkeja. Hän jopa kysyy, mitä varten – modernissa taloudessa - pikkukaupungit ovat olemassa. Mitä tarkoitusta ne palvelevat?

Sen sijaan megacityt tarvitsevat toisia suuria megakaupunkeja. New York tarvitsee Lontoota tai Tokiota tai Shenzheniä. Helsinki tarvitsee Tukholmaa tai pienemmässä mittakaavassa Tallinnaa. Samalla nämä kaupungit kilpailevat keskenään. Aiemmin pikkukaupunkien roolina oli ruokkia isoja kaupunkeja, jolloin ne tekivät olemassa olostaan tärkeitä. Nyt monet ovat taantuneet ja Yhdysvalloissa paljon suuremmassa määrin kuin meillä Suomessa. Meillä todennäköisesti valtion tasausjärjestelmät vaikuttavat eroja tasoittavasti.

Megakaupungistumista on edesauttanut korkeatasoista osaamista vaativien työpaikkojen siirtyminen suurkaupunkeihin. Esimerkiksi ohjelmointityö keskittyy asukastihentymiin. Klusterirakenteet kiihdyttävät kehitystä: ne luovat kumulatiivisesti uusia työpaikkoja. Globalisaatio on vienyt työpaikkoja, mutta myöskin luonut niitä, koska kansainväliset yhteydet vaativat lainsäädännön ja olosuhteiden tuntemista (talous, verotus, sääntely, markkinoiden ymmärtäminen jne.). Korkeimmin palkatut työt kuitenkin todennäköisimmin jäävät kehittyneiden maiden suurkaupunkeihin.

Teknologiakehitys on yksi syy suurkaupungistumisen eduille: ei tarvita enää aiempia määriä fyysisiä tehdasrakennuksia (Google, Facebook, Twitter…..).

Linkit suurkaupunkien ja maaseudun alihankinnan ja maatalouden välillä ovat ohentuneet, joskaan eivät katkenneet. Maatalouden keskittyminen on osin kaventanut sen suhteellista osuutta. Maaseudun antipatia suurkaupunkeja kohtaan on pikkuhiljaa kasvanut kaikkialla, joten se ei ole mikään Yhdysvaltain presidentinvaaleihin liittynyt uusi teema.

Silti monet pikkukaupungit menestyivät teollisuuden avulla erikoistumalla johonkin tuotannon alaan. Luonnonvarojen läheisyys saattoi olla yksi syy menestykseen. Jotkut uudet toimialat lähtivät lentoon, jotkut muut päätyivät umpikujaan. Ero suurempiin kaupunkeihin on siinä, että suurilla kaupungeilla monipuolisina keskuksina oli varaa epäonnistua, kun taas pikkukaupungeissa siihen ei ollut varaa.

Edellä mainittu kehitys alkoi paljon ennen globalisaatioita, vaikkakin globalisaatio on kiihdyttänyt trendiä. Samaan aikaan bulkkityö on kadonnut Kaukoitään. Jää nähtäväksi, miten käy korkeatasoisten suurta taitoa vaativien työtehtävien. Pystyvätkö kehittyneet maat pitämään nämä työpaikat?

::::::::::::::

Mutta tarvitseeko Helsinki ”pikkukaupunkia” nimeltä Mäntsälä (kotipaikkani, 60 km pohjoiseen Helsingistä). Samalla kun Helsinkiin perustetaan hightech-yrityksiä, ovat teollisuusalueet Helsingin sisällä muuttuneet teollisuuden sijasta asumisen paikoiksi. Suurteollisuus, suuret teollisuuslaitokset sijoittuvat hiukan loitommalle suurkaupunkiympäristöstä. Mutta ne eivät siirry periferiaan maaseutumaiseen ympäristöön kauas asukastihentymistä ja hyvistä logistisista yhteyksistä, vaan Helsingin kehysalueille hyvien kuljetusyhteyksien varrelle.

Mäntsälä on vanhastaan ollut vahva asumiskunta omakotitaloalueineen. Joitakin ovat houkutelleet ”hevostilat” (tai muu väljä erillään asuminen) , mutta suurin osa sijoittuu Mäntsälään muodostuneisiin uusiin ”kyliin”, joista useimmat sijoittuvat ydinkeskustan välittömään tuntumaan. Tämä kaikki käy havainnollisesti ilmi Hesarin tuoreesta vanhoja ja uusia kyliä koskevasta grafiikasta (30.12.2017): Mäntsälä on vanha ”kylien kunta”, mutta – kuinka ollakaan – se on uusien määritysten mukaan juuri nyt enemmän kylien kunta kuin koskaan.

Samaan aikaan eräänlaisena rinnakkaisilmiönä asumiskunnalle Mäntsälästä on muodostumassa työssäkäyntikunta suurien teollisten tai logististen yritysten sijoittuessa kuntaan. Kuin varkain ilmestyi tilasto, jonka mukaan Mäntsälän kunta on koko maan ykkönen tieliikenteen tavarankuljetussuoritteessa (EK:n selvitys). Muutosta kuvaa se, että Mäntsälä oli aivan kärjessä 1970-luvulla linja-autoliikenteen määrässä.

Julistamaton taistelu asukkaista jatkuu ja on saanut uusia muotoja: suurkaupunki vai puutarhakaupunki kehysalueella? Muutostrendi on pitkään ollut meneillään: Helsingin kaltaiset suurkaupungit eivät enää vieroita ihmisiä, vaan vetävät päinvastoin ihmisiä puoleensa. Näin jatkuukin, jos Helsinki ei hinnoittele asumista pois ihmisten ulottuvilta. Kehysalueelle muutossa puutarhan raapiminen ei enää ole ainoa autuaaksi tekevä asia: Mäntsäläänkin muutetaan enemmän omakotialueille uusiin taajamiin, ”kyliin” - pienille tonteille.

Vuorovaikutus siis jatkuu suurkaupungin ja sen lähiympäristön välillä. Mutta Krugman on oikeassa siinä, että maaseutumaista ympäristöä uhkaa taantuminen: ihmiset ja palvelut pakenevat suurempiin keskuksiin.

Kuin tilauksesta tuli työ- ja elinkeinoministeriön tutkimusjohtajan Heikki Räisäsen arvio nykytilanteesta Suomessa (Talousanomat, 6.1.2018): ”Meillä työmarkkinat toimivat tehokkaasti vain muutamilla seuduilla. Ne ovat yliopistokaupungit ja niiden ympäristö. Iso osa maata on työmarkkinoiden kannalta sellaista, että siellä tapahtuu aika vähän. Työmarkkinat toimivat tehokkaimmin kaupungeissa. Siellä on monipuolista työvoiman tarjontaa ja silloin niihin voi syntyä myös uusia työpaikkoja. Tämä vaikuttaa siihen, minkälaisille alueille yritysten kannattaa investoida”.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Minun Vietnamini

Teemalla näytetään suursarjaa Vietnamin sodasta. Sarja on peräti kymmenosainen. Alkuperäisessä dokumentissa erilliset osat ovat elokuvan mittaisia, Suomessa kukin osa on typistetty tunnin mittaiseksi. Se on harmi historiasta syvällisemmin kiinnostuneen kannalta, emmehän tiedä, mitä valintoja toimitustyössä on tehty. Dokumenttisarjan tekijät Ken Burns ja Lynn Novicki ovat kunnostautuneet aiemminkin perusteellisten dokumenttiaiheiden työstäjinä.

Vietnamin sota liittyy omaan henkilöhistoriaani sillä tavalla, että sotahan oli ensimmäinen varsinainen TV-sota ja meille lapsuudenkotiin TV hankittiin juuri sopivasti sodan alla. Se sota, jonka me tunnemme Vietnamin sotana käynnistyi elokuussa 1964 (ns. Tonkinin lahden välikohtaus), mutta tositoimet (sodan eskaloituminen, kuten silloin sanottiin) alkoivat vasta seuraavan vuoden alussa. Sota syöpyi nuoren poikasen mieleen, enkä voi välttyä ajatukselta, että sillä on ollut vaikutusta myöhempiin mielipiteisiini esimerkiksi sotilaallisesta liittoutumisesta.

Vietnam on klassinen esimerkki sodasta, joka oli ”helppo” aloittaa, mutta vaikea lopettaa. Aina vuoteen 1967 saakka sodalla oli itse asiassa vankka kannatus amerikkalaisten enemmistön ajatuksissa. Mutta sitten tapahtui käänne: uhrilukumäärä kasvoi ja sodasta ei näyttänyt tulevan loppua. Sotaa kesti niin kauan, että siihen ehti varmaan turtua, ei kuitenkaan uhreihin ja se ratkaisee. Vietnamin sota maksoi ehkä 1,5 miljoonan ihmisen hengen, joista amerikkalaisia sotilaita oli 58 000.

TV-sota toi ”sinkkiarkut” -käsitteen niin murskaavan tehokkaasti TV-katsojien mieleen, että siitä eteenpäin visusti varottiin näyttämästä sotilaan kotiin saapumista arkussa, ts. sodan todellisuus ensin näytettiin ja sitten sen näyttämistä kaduttiin. Viimeisistä Lähi-Idän sodista ei yksityiskohtia uhreista ole haluttu näyttää.

Alkujakson perusteella sotaa ja sen juuria eritellään riittävän analyyttisesti. Sota oli siirtomaasota, se oli sisällissota ja se oli kylmän sodan ”rintamasota” ilman rintamaa. Sotaa käytiin sissistrategialla, jossa ei antauduttu rintamasotaan eikä se olisi ollut mahdollistakaan.

Avoimeen sotaan ei lähdetty ilman varmahkoa tietoa voitonmahdollisuudesta. Amerikkalaiset kehittivät sodankäyntivälineeksi ”etsi ja tuhoa”-strategian. Amerikkalaisten materiaalinen ylivoima oli kuitenkin aina ensisijalla: sen oletettiin ratkaisevan sodan. Näin ei käynyt. Vietnam ei ollut maailmahistorian ensimmäinen sissisota, mutta oli se kuuluisimmasta päästä. Aina kun amerikkalaiset käynnistävät uudet sotatoimet jossakin päin maailmaa palautetaan mieliin Vietnamin kokemukset.

Korkean teknologian Yhdysvallat joutui tilanteeseen, jossa sissit pitivät viidakkokylää halussaan yöllä ja amerikkalaiset etelävietnamilaisine liittolaisineen päivällä. Sota synnytti uhreja paljolti siksi, että ei tiedetty kenen puolella kukin oli ja tappaa piti varmuuden vuoksi. Oikeus otettiin omiin käsiin.

Entä omakohtaisesti, miten näin sodan? Muistikuvat omista tuntemuksista ovat haalenneet, mutta rehellisesti sanottuna olin aluksi jotenkin sen kuvan vaikutuspiirissä, jonka amerikkalaiset TV-yhtiöt alunpitäen halusivat välittää: Phantomeja, napalmia, voima viehättää. Mutta siten paloi ihmisnahkaa ja kylvettiin lentokoneesta kasvimyrkkyjä viidakon tuhoamiseksi ja näkymättömän vihollisen tekemiseksi näkyväksi. Vaikka jokapäiväinen sodan näyttäminen turrutti, kasvoi sodan vastainen ajattelu vähitellen. Sodanvastaisten mielenosoitusten ilmestyttyä TV-ruudulle nuoren miehen mieli jalostui.

TV-katsojan mieleen porautuivat sodan arkkitehtien Lyndon B. Johnsonin ja puolustusministeri Robert McNamaran kasvot. Johnson - niin loistava kuin hän oli sisäpoliittisessa lainsäädäntötyössä - menetti otteensa sodan takia ja McNamara - joka esiteltiin suurelle yleisölle vertaansa vailla olevana älykkönä – sai potkut Johnsonilta vuonna 1968. Puolen vuoden sisällä tästä Johnson ilmoitti, ettei enää tavoittele presidentinvaalien ehdokkuutta uusiakseen presidenttiytensä. Mutta sota jatkui vielä pitkään.

Yhdysvalloissa, jossa ”voiton” ja toisaalta ”tappion” välinen ero on aina ollut korostetun suuri, on Vietnam-trauma ollut syvä. Hävitystä sodasta ovat raskaan painolastin saaneet osakseen tavalliset sotilaat: hehän hävisivät sodan. Sodat ovat kuitenkin organisaatioiden ja ideologioiden välisiä sotia, joissa tavallinen sotilas on välikappale. Vasta viime aikoina Vietnamissa sotineet sotilaat ovat saaneet heille kuuluvan arvostuksen.

Kontrasti tähän päivään on dramaattinen, kun läntiset suuryritykset sijoittavat tehtaitaan Vietnamiin ikään kuin mitään sotaa ei koskaan olisi ollutkaan. Entä jos vaalit olisi pidetty 1950-luvun puolessa välissä? Entä jos sotaa ei oikeasti olisi ollut? Kuka olisi hävinnyt vai olisiko kukaan? Nyt todellisina häviäjinä olivat vietnamilaiset, joiden suhtautumista kuvaa vaikkapa sodasta hengissä selviytynyt nöyrä, ikääntynyt vietnamilainen sanoessaan, että anteeksi hän voi antaa, mutta unohtaa ei voi.

::::::::::::::::::::

Sodalla sinällään on paljon pitempi historia kuin pelkästään ”amerikkalaisten sotana”. Jos jätetään pois Vietnamin ja Kiinan lähes tuhatvuotinen vihanpito, niin alkulähtökohtia pitää etsiä ”Ranskan Indokiinan sodasta”. Vietnam on osa siirtomaasotien historiaa. Ranskalaiset tunkeutuivat alueelle 1850-luvulla (Vietnam, Laos, Kambodsha) raaka-ainelähteiden takia. Ensimmäinen etabloituminen tapahtui Da Nangiin, josta tuli Vietnamin sodan myötä tuttu nimi kaikille aikalaisille.

Vietnamilaisten kansallistunto heräsi samaan tahtiin siirtomaaherrojen laajentuvan otteen kanssa. Ratkaisevan tärkeä nimi Vietnamin historiassa on Ho Tsi Minh, nationalisti ja kommunisti, tässä järjestyksessä.

Toisessa maailmansodassa Japani miehitti Vietnamin, mutta antoi ranskalaisten hoitaa nukkehallituksen tehtävät. Sodan päätyttyä japanilaiset korvautuivat uudelleen ranskalaisilla. Ho perusti Viet Minhin, kommunistisen peitejärjestön, taistelemaan Vietnamin itsenäisyyden puolesta. Ho hoiti siviilihallinnon ja kenraali ja legendaarinen sissisodankäynnin sankari Giap sotatoimet. Aluksi Ho piti amerikkalaista jeffersonilaista vapauskäsitettä Vietnamin kannalta ihannetavoitteena. Pian amerikkalaiset kuitenkin taipuivat ranskalaisten tukijoiksi ja menettivät vietnamilaisten myötätunnon amerikkalaisia vapausarvoja kohtaan.

Tähän vaiheeseen sisältyy yksi Vietnamin historian kulminaatiopisteistä: amerikkalaisilla ja vietnamilaisilla oli mahdollisuus edetä yhtä jalkaa, mutta tilaisuus vieri ohitse, kun maailma alkoi jakautua kylmän sodan asetelmiin.

Ho julisti Vietnamin itsenäiseksi maailmansodan aikana. Jakautuminen alkoi, kun Ranskan tukemat etelävietnamilaiset ryhmittyivät omalle puolelleen ja pohjoiseen siirtyneet Ho ja Giap omaksi voimaryhmäkseen. Tästä alkoi Vietnamin sisällisota, johon sitten ulkovallat pistivät lusikkansa.

Vietnamiin pelkistyi kylmän sodan rintama, jossa amerikkalaiset yhä vahvemmin tukivat ranskalaisia taloudellisesti ja ”neuvonantajilla” ja pohjoisen ottivat haltuunsa kommunistit raivattuaan tieltä kilpailevat ryhmät. Sama tapahtui etelässä julmin periaattein. Kiina ja Neuvostoliito tukivat Ho:ta, vaikka vierastivatkin sitä, että Ho oli aina ensisijaisesti kansallismielinen ja vasta toissijaisesti kommunisti.

Vuonna 1954 ranskalaiset halusivat ratkaista sodan pohjoisessa, Dien Bien Phussa. Haluttiin rintamasota ja se oli virhelaskelma. Taistelu päättyi ranskalaisten totaaliseen tappioon ja vetäytymiseen Vietnamista. Kenraali Giapin lähes pelkin ihmisvoimin tapahtunut varusteiden ja miehistön siirto likipitäen mahdottomissa olosuhteissa johti kaikki yllättäneeseen tulokseen.

Genevessä sovittiin vuonna 1955, että maa jaetaan kahtia väliaikaisesti pitkin 17. leveyspiiriä. Sovittiin myös vaaleista, joissa ratkaistaisiin kuka tai ketkä hallitsisivat yhtenäistä Vietnamia. Toisin kävi. Etelä-Vietnamissa otti vallan julma, korruptoitunut ja nepotismiin sortuva Ngo Dinh Diem. Hän järjesti omat vaalit etelässä ja sai (muka) melkein 100 prosenttia äänistä.

Pohjoisessa toteutettiin maareformi ikään kuin malliksi etelälle.

Yhteisiä vaaleja ei koskaan järjestetty. Jos ne olisi pidetty niin amerikkalaisten asiantuntijoiden mukaan Ho olisi ne voittanut. Sen ei haluttu toteutuvan.

Vietnam oli käytännössä jaettu. Viet Minh muutettiin FNL:ksi (Kansallinen vapausrintama), joka sai etelässä haukkumanimen Vietkong. Juuri Vietkong muodosti etelää soluttavan sissiarmeijan.

Ranskalaiset siis korvautuivat amerikkalaisilla, jotka 1950-luvun lopulla tukivat Etelä Vietnamia sotatarvikkein ja asiantuntijavoimavaroin. John F. Kennedyn astuessa presidentintehtäviin Vietnam oli yksi kylmän sodan etuvartioista, jossa amerikkalaiset pelkäsivät dominoteorian toteutumista (kommunistit kaatavat vuoronperään kaikki Kaakkois-Aasian hallitukset). Sisällissodasta oli tullut kaksinapaisen maailmanäyttämön näkymättömän sodankäynnin näyttämö.

torstai 11. tammikuuta 2018

Urheilu-Suomi: tähtien kimallusta

Musiikkitoimittaja Pekka Laine muistetaan parhaiten musiikkihistorian kavalkadeistaan ”Rock-Suomi”, ”Iskelmä-Suomi” ja ”Klassinen Suomi”. Tv-dokumentit ovat saaneet paljon kiitosta intensiivisestä otteestaan. Laine sai musiikkidokumentteihinsa intiimin tunnun: muusikot avautuivat urastaan, kollegoistaan ja elämästään.

Minulle Laine näyttäytyy Peter von Baghin työn jatkajana. Von Bagh nimenomaan nosti populaarikulttuurin asemaan, jossa klassinen musiikki sai olla vuosikymmeniä melkeinpä koskemattomassa rauhassa. Toki von Bagh tarttui ansiokkaasti Suomen taiteiden tarinassaan ”Sininen laulu” myös klassisen musiikin teemoihin.

Väitänpä, että Laine teki suurpalveluksen klassiselle musiikille popularisoimalla sen historiaa. Sellaisetkin, joille itse musiikki oli jäänyt vieraaksi saattoivat nauttia nykymuusikoiden analyyseista.

Nyt Laine on perehtynyt rohkeasti ei-urheilutoimittajana hänelle ehkäpä uuteen aiheeseen, urheilun historiaan, mutta hän sopii innoituksen välittäjänä tähänkin yhteyteen. On tärkeää, että 10-osainen dokumenttisarja ”Urheilu-Suomi” luo näkymän huippu-urheiluun hiukan etäännytetysti eli ei tukeudu sisäänpäin lämpiävään urheilupiirien lähestymistapaan.

Dokumenttisarjan ensimmäisessä osuudessa mm. Kiira Korpi, Pertti Ukkola, Pertti Karppinen, Arto Bryggare, Jari Isometsä, Tommi Evilä, Kalle Palander, Juha Mieto, Jani Sievinen, Jarkko Nieminen ja Petra Olli sekä valmentaja Pekka Mäki analysoivat uraansa ja tuntemuksiaan esimerkiksi valmennuksestaan monista eri näkökulmista. Avainnäkökohtia ensimmäisessä jaksossa olivat äärirajojen hakeminen, valmentajasuhde, lahjakkuuden ja kovan työn suhde, kivun kesto ja luonne, psyykkaaminen, addiktio urheiluun, loukkaantumiset ja kuntoutuminen vamman jälkeen. Mielenkiintoista oli myös kuulla huipulta luopumisen tuskasta, miten urheilija perustelee lopettamisen itselleen: moni on kohdannut urheiluelämän jälkeisen tyhjyyden….. Siinäpä aiheita kerrakseen.

Päinvastoin kuin musiikkidokumenteissa ensimmäinen jakso keskittyi kuhunkin urheilijaan itseensä (ei niinkään arvioon kollegoista). Urheilu huipulla kai vaatii keskittymistä itseensä, muutoin urheilija ei saa itsestään kaikkea irti. Voiko muuta vaatia?

Minua kiehtoi erityisesti kohdat, joissa haettiin jännitettä ”urheilemisen ajattelun” ja suoraviivaisen ”urheilun tekemisen” välillä, siis miten urheilija kokee psyykeensä ja sietämättömän raatamisen suhteen. Korostui malli, jossa ajatuksen tulee olla mukana tekemisessä, ”mutta ei kuitenkaan voi eikä saa sortua liian erittelevään ajatteluun”.

Mukaan oli valittu sellaisia urheilupersoonia, joilla on totutusti sanottavaa, ja jotka osaavat myös ilmaista tuntemuksiaan. Lopulta kysymys on perimmältään siitä, miten pystyt motivoimaan itsesi loputtomaan harjoitteluun (Jani Tanskanen).

Dokumenttisarja oli jaettu lajikohtaisiin historiikkeihin. Ensimmäiseksi oli valittu jääkiekko. Suomalaisen jääkiekon kehityksen kaari luonnonjäiltä, tekojäiden kautta jäähalleihin kuvattiin riittävällä intensiteetillä. Parasta oli kuitenkin 20 viime vuoden sankareiden kuvaus harjoittelun ja pelien kautta pihapeleistä, pakkasista, lumisateista lopulta huipulle.

Seurajoukkuetaso käsiteltiin suhteellisen tasapuolisesti. Oli Tapparan vahvat vuodet, ja sitten kukin vuorollaan: Jokerit, Kärpät, HIFK ja TPS. Viime mainitun kohdalla tapahtui sitten sivuuttaminen aivan liian kevyellä otteella. TPS oli koivuineen ja lehtisineen suomalaisen jääkiekon nousun symboli 1990-luvulla. Entä mihin jäi Vladimir Jursinovin osuus? Muutamaan sekuntiin! Myös Jokereiden ja TPS:n herkulliset kaksinkamppailut mestaruudesta 1990-luvulla sivuutettiin kokonaan.

Sen sijaan maajoukkueen pitkä taival mitalin tavoittelijasta mitalistiksi ja lopulta kultamitalistiksi sai asianmukaisen tilan ohjelmassa.

Sankarimyytti on keskeinen osa kiekkoa ja sankarimyytin ympärille ohjelma keskittyi. Ehkä huippujääkiekon rakenteellinen puoli juniorimenestyksestä aikuisten mitaleihin olisi voinut tulla käsitellyksi tarkemmin.

Keihäänheitolle uhrattiin oikeutetusti yksi kokonainen sarjan osa. Karskien miesten ja naisten lajissa riittää legendoja lähes joka vuosikymmenelle 1920-luvulta ja Jonni Myyrästä lähtien. Matti Järvisestä (1930-luku) ja Tapio Rautavaarasta (1940-luku) edettiin 1950-luvun lievän suvantovaiheen kautta 1960-luvulle ja Pauli Nevalan ja Jorma Kinnuseen, jolloin heittäjät nousivat median nostattamana arvoon arvaamattomaan.

Hannu Siitonen ja Tiina Lillak toimivat siltana moderniin aikaan eli Kimmo Kinnuseen, Tapio Korjukseen, Seppo Rätyyn, Heli Rantaseen ja Aki Parviaiseen unohtamatta viimeisiä tähtiä Tero Pitkämäkeä ja Antti Ruuskasta.

Keihäänheitto kiinnostaa myös persooniensa takia. Jo 1960-luvulla Nevala ja Kinnunen käyttäytyivät omalla jäyhän epäsovinnaisella tavalla. Seppo Räty edustaa myöhemmistä heittäjistä tätä individualistista käyttäytymiskulttuuria parhaimmillaan/pahimmillaan. Erittelevämpää ja analyyttisempää linjaa edustavat Pitkämäki, Heli Rantanen ja omalla omintakeisella tavallaan Antti Ruuskanen.

Keihäänheittoa kuvataan suomalaisille hyvin luonteenomaiseksi. Harrastaneisuus, perinteet, lajin räjähtävyys…. Siinä joitakin määreitä, unohtamatta lumipallojen heittelyä ja pesäpallon merkitystä. Kuitenkin edellä mainitussa henkilötyypittelyssä ei ole havaittavissa selvää ”keihäänheittäjätyyppiä”. Hyvä huomio dokumentissa oli, että keihäänheitto on maaseudun laji. Valmennuksen roolia ei kannata väheksyä. Valmentajien näkökulmaa valottamaan valittiin Leo Pusa, joka kyvyssään eritellä keihäänheiton lajiominaisuuksia on selkeä auktoriteetti.

Sankarimyytin käsittelyä jatkettiin sarjan neljännessä osassa, jossa keskeisinä teemoina olivat oman tulkintani mukaan ”esiintymiskyky”, ”tähteys”, ”itsekkyys”, ”sankaruudesta putoaminen” ja ”legendoihin liittyvät tarinat”. Näkökulmana olivat yksilölajit muutamaa joukkuepelaajapoikkeusta lukuun ottamatta. Käsittelen tässä em. teemoja urheilijaesimerkein.

Mainio esimerkki modernista tavasta ottaa yleisö on tietenkin Teemu Selänne, joka on selvästi valinnut roolinsa ”kaikkeen” positiivisesti suhtautuvana Teemuna. Muita median kannalta luontevia esiintyjiä ovat Arto Bryggare, Toni Nieminen, Marja-Liisa Kirvesniemi, Kaisa Mäkäräinen ja Janne Ahonen. Suomen urheilu on kuitenkin täynnä esimerkkejä päinvastaista huippu-urheilijoista: Paavo Nurmi, Pertti Karppinen ja Lasse Viren introvertteja, joille esiintyminen ainakaan alun perin ei ole ollut helppoa tai luontaista. Elämänkokemus on toki karsinut turhan ujouden. Nurmi on myös malli imagostaan kiinnipitävästä huippu-urheilijasta: hän pyyhkäisi sivuun itsensä kannalta vähemmän hyödylliset esiintymiset. Luotiin kuva ”suuresta vaikenijasta”, jota hän ei suinkaan ollut.

Tähtenä olemisen hallinta sujuu erinomaisesti esimerkiksi Harri Kirvesnimeltä, Kaisa Mäkäräiseltä, Toni Niemiseltä, Teemu Selänteeltä ja – omalla tavallaan - Matti Nykäseltä. Kaikkiin heihin, kuten moniin muihinkin (Kalle Palander!), liittyy tarina, joka luo jännitettä ja kiinnostusta urheilijan ympärille ja vetoaa faneihin.

Huipulta romahtaminen dopingin seurauksena eriteltiin monin esimerkein. Kuuluisin hahmo tästä näkökulmasta on varmaankin Mika Myllylä, mutta lähelle pääsee dokumentissa ohimennen sivuutettu Martti Vainio. Juuri Vainio romahdutti käsityksen puhtaasta urheilijasankarista. Vastaavia esimerkkejä ovat Harri Kirvesniemi ja Eero Mäntyranta. Voiko dopingin käytön leimaama urheilija vapautua doupatun leimasta? Dopingin taakasta vapautuu antamalla armon itselleen, toteaa Virpi Sarasvuo. Ehkä se on itsekunnioituksen säilyttämisen kannalta paras ratkaisu.

Tämän päivän urheilijat ovat usein tietoisia merkityksestään eivätkä peitä osaamistaan vakan alle. Patrik Laine poikkeaa vanhasta urheilijasankarista kuin yö päivästä: ”teen mieluummin maalin itse kuin syötän”. Ilmeisesti fanit ovat valmiit ottamaan vastaan uudet itsevarmat sankarit.

Edellä olevat esimerkit kertovat, ettei ole olemassa mitään huippu-urheilijan prototyyppiä, on vain persoonallisuuksia, jotka reagoivat julkisuuteen eri tavoin. Paavo Nurmi pystyi säännöstelemään julkisuutta itse määräämillään rajoilla. Tänään se on paljon vaikeampaa.

Sarjan puolessa välissä voi esittää jo jonkinlaisen arvion nähdystä. Urheilua tarkasti seuranneelle uuden tiedon saaminen sarjan välityksellä on jäänyt melko vähiin. Kokonaisuus hahmottui dokumentin kautta kuitenkin paremmin kuin aikanaan - suorien lähetysten välittämänä - itse kisoista. Onneksi, sillä liian usein haastatteluissa urheilijalle esitetään vakiokysymyksiä, joihin saadaan rutiininomaisia vastauksia.

Jatko-osissa yksilölajien lisäksi saavat myös joukkuelajit enemmän huomiota. Harrastajamäärissä jalkapallo (joka ei kuitenkaan ole saavuttanut kansainvälistä menestystä) ja salibandy ovat ylivoimaisia. Koripallo on nousussa. Yleisurheilu sinnittelee korkean arvostuksen, mutta pienenevän suosion kanssa. Myös seuratuimmat hahmot huippu-urheilussa ovat yhä useammin joukkuelajien pelaajia.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Nuoret ja oikeisto

Kanava-lehdessä 8/2017 oli mielenkiintoista pohdiskelua nuorten poliittisesta suuntautumisesta lähinnä Euroopassa. Artikkelissa ”Hyvinvointivaltio vai raha?” yliopistonlehtori Markku Sippola käsittelee erityisesti oikeistosuuntausta nuorten keskuudessa. Ohessa kommentoin kirjoitusta omasta näkökulmastani.

Sippola esittää kaksi olettamaa oikeistosuuntauksen vahvistumisesta. Toinen on epäluottamus vasemmiston tarjoamaa sosiaali- ja talouspoliittista mallia kohtaan ja toinen epäselvemmin määritettävissä oleva ”ajan henki”: yhteiskunnallinen ilmapiiri lisukkeineen on ollut vaikuttamassa nuorison poliittiseen suuntautumiseen.

Sosiaalinen turvallisuus vai raha? Siinäpä äärimmäisen yksinkertaistettuna jakolinja. Hiukan komplisoidummin jakolinjaa voidaan syventää siten, että toisaalta on käytettävissä kokemus kymmenien vuosien ajan kehitellystä hyvinvointiyhteiskunnasta. Toisaalta yhtälailla käytettävissä on kokemus romahtaneen Neuvostoliiton jälkeisestä ideologisesta tyhjiöstä, jota on täytetty oikeistolaisilla autoritäärisillä poliittisilla mielipiteillä ja rakenteilla.

Onko oikeistoliberalismi lisännyt kannatustaan? Kuva ei ole mitenkään yhtenäinen. Itse olen pannut merkille, kuinka kaksi ”kapitalistisinta” länsimaata ovat saaneet miljoonat nuoret vasemmistolaistumaan. Bernie Sandersin vasemmistoliike on suorastaan ällistyttävä ilmiö. Occupy Wall Street ei ollutkaan kertailmiö, vaan sai jatkokseen organisoituneen toistakymmentä miljoonaa ääntä demokraattien esivaalissa keränneen ”Bernie-ilmiön”. Myös Englannissa viime parlamenttivaaleissa nuoret äänestäjät äänestivät vasemmistolaisemmin kuin äänestäjän yleensä. Vaalien tulokset osoittavat, että yhteiskunnallisen heilurin liike vasemmalle ei ole pelkkä etäinen hypoteesi.

Ranskassa nuorten äänestäjien jyrkkä polarisoituminen poliittisen kentän vasempaan ja oikeaan reunaan on huomiota herättävä ilmiö perinteisten oikeisto- ja vasemmistopuolueiden kärsiessä tappioita.

Onko siis kapitalismin kyllästämä ilmapiiri saanut nuoret etsimään vaihtoehtoa kauan sitten syrjään työnnetystä vasemmistolaisuudesta? Edellä esitetyltä pohjalta voidaan luoda uusia maantieteellisiä tai arvopohjaisia jakoja: itä vs. länsi, Itämeri eteläinen vs. Itämeri pohjoinen ja solidaarisuus ja tasa-arvo vs. markkinoiden mahti…...

Kuitenkin kattavana johtopäätöksenä voidaan todeta, että oikeisto on lisännyt kannatustaan Euroopan valtiollisissa vaaleissa keskustavasemmiston kustannuksella.

Sippolan mainitsemissa Saksassa, Puolassa, Unkarissa, Tsekissä, Slovakiassa, Sloveniassa ja Kroatiassa nuoriso on hiukan varioiden omaksunut voittopuolisesti oikeistolaisen maailmankatsomuksen.

Nuoriso on omaksunut aatteensa laajalta maantieteelliseltä alueelta vuorovaikutteisesti. Amerikkalainen unelma on monilla Itä-Euroopan valtioiden nuorilla ykkösasia kontrastina vanhaan itäblokkiharmauteen. Rikastuminen sisältää positiivisen tunnelatauksen. Markkinatalous liitetään dynaamisuuteen, sosialismi takapajuisuuteen. Entisissä sosialistisissa maissa voidaan puhua ”poisoppimisesta”, sanoo Sippola.

Osalle oikeistonuorista Trump on sankari, osa taas korostaa haluaan olla oman onnensa seppä. Nuoret ovat vieraantuneet kollektiivisista vastuista, joita voisivat edustaa Obamacare tai yleensä sosiaaliturva.

Vasemmistolaisuus kärsii siihen lyödyistä leimoista, jotka eivät läheskään aina pidä paikkaansa. Usein (keskusta)vasemmistolaisuus yhdistetään kansallismielisyyteen ja autoritäärisyyteen, joka tuntuu aivan yksipuoliselta väittämältä. Useat oikeistolaiset kriitikot niputtavat myös hyvinvointiyhteiskunnan sosialismin harmaan kollektivismin kanssa yhteen.

Kirjoituksessa Sippola nostaa näkyvästi esille kontrastin Itämeren eteläpuolella vaikuttavan antivasemmistolaisuuden ja pohjoispuolella vallitsevan solidaarisuus- ja tasa-arvoajattelun välillä. Myös Pohjoismaiden sisällä näkyvät kannatuspainotukset. Sosiaalidemokraatit ovat menettäneet kannatustaan äänestäjien vanhetessa ja poistuessa luonnollista tietä, kun taas vasemmistoliitto on pystynyt vetoamaan nuoriin tuoreudellaan. Vihreät ovat myös vahvasti jakamassa vasemmiston äänipottia.

Periaatteessa suomalaisten nuorten tuki hyvinvointiyhteiskunnalle on tutkimusten mukaan erittäin vankka, mutta käytännössä epäillään sen kestävyyttä maailman myllerryksessä.

Baltian maat ovat noudattaneet uusliberalistista politiikkaa, joskin se on lieventynyt viime vuosina. Samalla taloudellinen epätasa-arvo on lyönyt ohuiden turvaverkkojen läpi ja nuoria on paennut Länsi-Eurooppaan paremman elintason toivossa. Vasemmistolle on tilausta? Vasemmiston nousun yhtenä esteenä on ollut sen projisoiminen erityisesti Virossa venäläisyyteen ja venäjänkieliseen väestönosaan. Neuvostoliiton pitkäkestoinen syvälle ulottuva vaikutus on luonut tyhjiön vasemmalle. Jopa keskustapuoletta pidetään ”korvaavana vasemmistona” juuri tuon tyhjiön takia.

Aivan viime aikoina polarisaatioilmiö on levinnyt myös virolaisen nuorison keskuuteen: kannatetaan toisaalta palkkatasa-arvoa ja progressiivista verotusta ja toisaalta uusliberalismia.

:::::::::::::::::::::

Minullekin hyvin tuttu Francis Fukujaman tulevaisuuden skenaario liberaalin demokratian voittokulusta sosialismin romahduksen jälkeen ei ole toteutunut. Sen sijaan illiberaali kehitys on voimistunut. Autoritäärisesti johdettuja valtioita on Euroopassakin useita. Samaan aikaan ovat vahvistunut toisaalta nationalismi ja toisaalta markkinatalous taloutta ohjaavana periaatteena. Monin paikoin liberaali demokratia on ajautunut puolustuskannalle.

Tässä tilanteessa voisi olettaa vasemmistolaisilla aatteilla olevan kysyntää vastavoimana. Sippola arvioi yhdeksi vasemmistopuolueiden haasteeksi ”idean häviämisen” taisteltaessa taloudellista eriarvoistumista vastaan. Hän kuitenkin pitää selitystä vanhentuneena, onhan itäblokin hajoamisesta kulunut jo yli neljännesvuosisata. Lääkkeenä hän näkee ”oman idean uudelleen löytämisen” (mutta ei erittele eikä tarkenna asiaa). Ruotsalaiseen sosiologiin Bo Rothsteiniin viitaten Sippola puhuu ”negatiivisesta kannatuskierteestä”, joka alkoi yhdestä isosta asiasta, itäblokin hajoamisesta eikä ole oikeastaan lakannut sen jälkeen.

Virolaisten nuorten parissa herännyt hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteiden mukaisen mallin arvostus on osin syntynyt laajentuneen matkailun myötä, kun virolaiset ovat päässeet töihin Suomeen ja nähneet järjestelmän toimivan. Osa matkustelusta kohdistuu Isoon-Britanniaan ja Irlantiin ja sieltä on myös tarttunut paluumuuttajien mukaan markkinahenkisyyttä. Vastaavasti suomalaisten Viroon matkustaminen on lisännyt vuorovaikutusta kahden maan välillä.

Niin, hyvinvointivaltio vai raha? Onko kysymys muodikkaista trendeistä vai pidempikestoisista vaikutuksista? Entä kumpaan suuntaan kehitys kehittyy entisissä sosialistisissa maissa, entä Suomessa?

On puhuttu siitä, että amerikkalainen unelma voisi tosiasiassa löytyä Suomesta. Mutta onko Suomi samaan aikaan liukumassa alta pois aiemmin itsestään selvistä hyvinvointitavoitteista?

Markku Sippola viittaa Karl Polanyihin, jonka mukaan yhteiskunnallinen heiluriliike saattaa kääntää jonkin ajan kuluttua markkinasuuntautuneisuuden säätelyä ja sosiaaliturvaa korostavaksi.

Näin voi käydä nytkin. Edellinen vasemmistosuuntaus kesti Suomessa osin toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet, mutta ainakin 1960-luvun puolesta välistä 1980-luvulle, jonka jälkeen seurasi sinänsä aiheellinen sääntelyn vapauttaminen, ja mm. rahamarkkinoiden sääntelyn purku, jota ei kuitenkaan pystytty hallitsemaan, vaan syöksyttiin lamaan. Sen jälkeen (hiukan kaavamaisesti tässä ilmaistu) uusliberalismi on kestänyt kaikki vastoinkäymiset – finanssikriisi mukaan lukien – ja porskuttaa edelleen useimmissa maissa vahvana.

Markku Sippolan artikkelissa käsitellään nuorten ideologista ja poliittista suuntautumista yleisellä tasolla. Ääriajattelua ei mitenkään korosteta. Sitä kuitenkin ilmenee nimenoman oikealla. Tämä uusi nuori oikeistolainen suunta on ottanut tehtäväkseen puolustaa ”eurooppalaisia demokraattisia arvoja” muidenkin ideologioiden puolesta. Taistelevat oikeistolaiset ovat omaksuneet ulkokuoren strategiaansa vasemmistolaisesta aktivismista. Äärioikeisto on sisäistänyt eräänlaisen pelastajan roolin, joka vetoaa erityisesti pieneen, mutta aggressiiviseen ryhmään nuoria.

Mutta tästä joskus toisella kertaa tarkemmin.