keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Kuka ampuu ensin?

Ilta-Sanomat (asialla toimittaja Arja Paananen) kysyi lehdistötilaisuudessa Moskovassa 15.1.2018 ulkoministeri Sergei Lavrovilta, kuka ampui Mainilan laukaukset. Lavrovin mukaan ei ole diplomaattien asia pohtia tai ratkaista, kuka alkoi ampua ensin.

Lavrov viittaa historioitsijoihin, joiden tulee ratkaista asia. Jottei jäisi epäselväksi, niin tämän kirjoittaja kuuluu siihen suureen, suureen enemmistöön, jonka mukaan Mainilan laukausten ampujasta ei ole mitään epäselvyyttä. Kysymys oli lavastuksesta.

Ilta-Sanomat viittaa viime aikoina Venäjän mediassa olleisiin talvisodasta kertoviin julkaisuihin, jotka ovat suomalaisen historiankirjoituksen näkökulmasta olleet joko virheellisiä tai jopa valheellisia. Oikeammin pitäisi sanoa, että Venäjällä on ollut monenlaista tietoa asiasta, sekä totuuteen pyrkivää että suurvaltaideologiaa markkinoivaa.

Lavrov esitti yhteisen komission perustamista – ei pelkästään Mainilaa vaan koko talvisotaa koskien - jolta odotettaisiin ilmeisesti ratkaisua myös Mainilan laukausten ampujaan. Ei se varmaa ole, että komission osapuolet olisivat yhtä mieltä keskusteltavista asioista. Venäjä käyttänee argumentteinaan tilannetta, jossa silloin oltiin eli Neuvostoliito ei luottanut Suomen kykyyn pitää puoliaan. Suomi tosin kuului Saksan kanssa sovitusti (elokuu 1939) Neuvostoliiton etupiiriin, mutta silti neuvostoliittolaiset epäilivät Saksan aggressiota jossain vaiheessa. Neuvostoliitolla oli kuitenkin syksyllä 1939 Saksan lupa hyökätä Suomeen ja se käytti tilaisuutta hyväkseen marras-joulukuun vaihteessa. Kansainvälisen oikeuden kannalta tässä ei ole mitään epäselvää: Neuvostoliitto syyllistyi ensin provokaatioon Mainilassa ja toimi sitten talvisodan hyökkääjänä.

Onko uskottavaa, että Venäjä taipuu Suomen kannalle komissiossa? Ei ainakaan ilman myönnytyksiä, jotka liittyvät tuonaikaiseen kansainvälispoliittiseen tilanteeseen ja epäluottamukseen suurvaltojen välillä. Suomi haluaa pitää esillä välitöntä syytä sodan syttymiselle, kun taas Venäjä painottaa ”suurta kuvaa” tapahtumien kulusta. On todennäköistä, että mahdollisen komission työstä tulisi kompromissi ilman lopullista totuutta. On kyseenalaista kannattaako näistä lähtökohdista perustaa komissiota.

Todella suuressa kuvassa Mainila on meitä suomalaisia kiinnostava tärkeä episodi, mutta Venäjä-Neuvostoliitto haluaa pitää yllä käsitystä, että hyökkäys Venäjän kimppuun on tullut yleensä lännestä (ensin Ruotsi 1600- ja 1700-luvulla, sitten Napoleonin Ranska, sen jälkeen Saksa ensimmäisessä maailmansodassa ja lopulta Hitlerin Saksa). Venäjälle tämä länsiaggression säännönmukaisuus on vallitseva totuus.

Suomi on tässä ollut välikappale ensin Ruotsin osana, sitten sijaiskärsijä Napoleonin sotien aikaan, kun Ranska ei saanut Ruotsia mukaan mannermaasulkemukseen muutoin kuin painostamalla Venäjän anastamaan Suomen. Suomen heimosotureiden rooli Venäjän sisällissodassa 1917-1922 oli pyrkiä valkoisen Venäjän armeijoiden siivellä luomaan Suur-Suomi.

Talvisodan alla (1938-39) Neuvostoliitto pyrki estämään Suomen liittoutumisen Saksan kanssa luottamatta Suomen vakuutuksiin. Sitten tapahtui tuo historiallinen keikaus, kun Saksa ja Neuvostoliito elokuussa 1939 liittoutuivat keskenään ja Neuvostoliito pyrki kerta kaikkiaan ratkaisemaan välit suomen kanssa talvisodassa, tosin huonolla menestyksellä, johtuen Suomen ankarasta vastarinnasta ja siitä, että Neuvostoliitto aliarvioi Suomen iskukyvyn.

:::::::::::::::::::::

Joillakin tahoilla Suomessa on valtava halu löytää eri suuntiin sojottavia näkemyksiä Suomen ja Venäjän suhteissa ja tarvittaessa otetaan historia taistelutantereeksi. Nytkään en ymmärrä, miten Mainilan laukaukset liittyvät juuri tämän päivän tilanteeseen – muutoin kuin että hakemalla haetaan aiheita, joissa näkemykset mahdollisesti käyvät ristiin.

Nato-keskustelussa on tämä sama vire. Keskustelu ei ole keskustelua, jos keskustelu ei koske Suomen liittymistä Natoon. Jos ei keskustella Natoon liittymisestä vallitsee ”keskustelemattomuuden tila”. Kansan enemmistön mielipide on kuitenkin aivan selvä: selkäytimeen on jäänyt ikuinen muisto, miten näissä sodissa Suomen on yleensä käynyt: ei huonosti, mutta ihmisuhrien määrä on ollut jättimäinen. On opittu elämään kohtuullisesti sovussa Neuvostoliito-Venäjän kanssa. Siksi tavallinen kansa ei halua kriisiyttää suhteita liittoutumalla Naton kanssa.

Jälleen on meneillään liittoutumisvyörytys. Natosta tehdään väkisin vaalikysymystä Ruotsissa ja Suomea houkutellaan mukaan tilanteessa, jossa suomalaisten suuri enemmistö ei halua sotilaallista liittoutumista. Pidän kylläkin erittäin epätodennäköisenä, että Ruotsi liittyisi Natoon seuraavan kuuden vuoden aikana ja sen jälkeenkään.

Joka tapauksessa Ruotsin kokoomuksen puheenjohtaja Ulf Kristersson kertoi Sälenistä käsin sosiaalidemokraattienkin kannan muuttuvan Nato-kysymyksessä kielteisestä myönteiseksi, josta puolustusministeri Peter Hultqvist aiheellisesti närkästyi: ”meillä ei ole mitään aikeita hakea Nato-jäsenyyttä!”. Ollaan siis tilanteessa, jossa omia mielipiteitä syötetään toisten ajatuksiksi! Ruotsin kokoomus yrittää siinä sivussa ”ruotsittaa” Suomen.

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg kävi Sälenissä antamassa lausuntoja, joiden mukaan on turha kuvitella, että apuja tulee, jos ei liity Natoon. Että tällä tavalla.

Mitä tulee kolmenkymmenen viime vuoden kehitykseen, niin Nato on Venäjän heikkoutta hyväkseen käyttämällä edennyt Venäjän rajoille, johon Venäjä on vastannut osin puolustuksellisesti (tai vastahyökkäyksellisesti) ja osin suurvalta-asemaansa pönkittäen. Jälleen kerran Venäjälle annetaan tekosyy aggressiivisuuteen Naton (= lännen) laajenemispolitiikan avulla.

Minulla ei ole harhakuvia Venäjän olemuksesta. Tilaisuuden tullen se käyttää edellytyksiään hyväkseen, mutta en suostu vetämään Ukrainan ja Krimin tilanteesta suoria johtopäätöksiä Itämerelle niin kuin monet haluavat tehdä. Kaikenlainen hysteria ja paniikki ovat pahasta.

Eksyinpä kauas Mainilan laukauksista! No, ehken sentään. Jos konflikti uhkaa on lukemattomia mahdollisuuksia ampua ”Mainilan laukauksia” - niin idässä kuin lännessäkin. Kysymys on siitä, halutaanko jännityksen lisääntyvät vai voittavatko rauhantahtoiset pyrkimykset.

tiistai 16. tammikuuta 2018

Demokratian kyllästymispiste

Miksi suuri joukko ihmisiä haluaa johtajakseen henkilön, joka käyttää suvereenia valtaa muihin ihmisiin? Miksi oppositiosta on tullut niin vastenmielinen osa järjestelmää, että siitä halutaan eroon? Puhun tässä nyt ensisijaisesti autoritääriset maiden käytännöistä, mutta ollaanpa varovaisia: kyllä liberaaleissa demokratioissakin ääntään nostavat johtajan asemaa korostavat tahot. Joillakin tahoilla liberaali demokratia on niin huonossa hapessa, että aletaan lähestyä 1940-luvun alkua, jolloin edustuksellinen demokratia oli ajautunut kriisissään niin pitkälle, että aidosti demokraattisia maita oli enää kymmenkunta (Suomi oli aivan rajoilla).

Seurasin TV:stä dokumenttia ”Nainen Mussolinin takana” (8.1.2018/Yle), joka kertoi Mussolinin vaikutusvaltaisesta juutalaisesta rakastajattaresta Margherita Sarfattista (1880-1961). Sarfattilla oli huomattava vaikutus Mussolinin politiikkaan. Hän oli pitkään Mussolinin henkilökohtainen harmaa eminenssi Italiassa. Välit viilenivät ja lämpenivät moneen otteeseen, mutta lopullinen ero johtui Mussolinin omaksumasta Hitler-sympatiasta ja (myöhään käynnistyneistä) juutalaisvainoista. Juutalainen Sarfatti sysättiin syrjään älyllisistä voimavaroistaan huolimatta - tai ehkä juuri sen takia.

Mikä oli Sarfattin ajattelussa oleellista? Hän halusi ”parempaa kansallismielistä fasismia”, ei Hitleriin kelkkaan heittäytymistä. Ehkä suurimman pettymyksen Sarfatti koki, kun havaitsi, että henkisillä arvoilla ei ollut mitään merkitystä Mussolinille, vain voimalla. Elämänsä loppupuolella – sodan jälkeen - hän tunnusti, että ”me luulimme parlamentaarista demokratiaa hyödyttömäksi, silti se on parhaamme”. Mutta pitikö kaikki diktatuurin kauheudet kokea ennen tuota johtopäätöstä? Monessa paikassa ollaan nyt samassa tilanteessa: autoritäärisyys viehättää yli kaiken ja saa demokratian näyttämään voimattomalta. Sarfatti projisoi Mussoliniin ihannejohtajan ominaisuudet, joita hän jumaloi. Hän sai tilaisuuden ”muotoilla” ajoittain ilman selvää päämäärää olevaa suurta johtajaa haluamakseen. Kaikki turhaan….

Myös nationalismi kasvoi Sarfattin kannustamana: tavoitteena oli Italian uusi nousu uuden kansallismielisen hengen saattelemana. Diktatuuria ja nationalismia ei voida erottaa toisistaan. Vaikka Mussolini työnsikin rakastajansa syrjään, omaksui Mussolini kansallismielisyyden johtotähdekseen. Sarfattin mielestä Mussolini petti liikkeen ruvettuaan veljeilemään Hitlerin kanssa: ”minä”, Il Duce nousi Italian edelle! Naiivisti Zarfatti kuvitteli Mussolinin diktatuurin hyödyttävän italialaista nationalismia. Fasismin perinne on nationalismin taustalla ja se on myös oikeistoradikaalien liikkeiden sytyttävänä voimana tänä päivänä. Nationalismin vaikutus tekee oikeistoradikalismista uhan demokratialle ja maailmanrauhalle.

Ehkä on vain myönnettävä, että historian aaltoliikkeessä kansanvaltaisten järjestelmien ja autoritäärisyyden painoarvo vaihtelee. Historia ei pääty kansanvallan tilaan. Enintään päästään siihen, että demokratia säilyy joissakin pisimmälle kehittyneissä yhteiskunnissa.

::::::::::::::::::::

Yliopiston lehtori Markku Sippola esittelee Kanava-lehdessä 8/2017 oikeistosuuntausta erityisesti nuorten keskuudessa ja löytää kaksi olettamaa oikeistosuuntauksen vahvistumisesta Euroopassa: toinen on epäluottamus vasemmiston tarjoamaa sosiaali- ja talouspoliittista mallia kohtaan ja toinen epäselvemmin määritettävissä oleva ”ajan henki”: yhteiskunnallinen ilmapiiri lisukkeineen on ollut vaikuttamassa nuorison poliittiseen suuntautumiseen.

Sippolaa mukaillen voidaan todeta, että jos ajatellaan läntistä ja itäistä Eurooppaa vastinpareina, niin toisaalta on ollut käytettävissä kokemus kymmenien vuosien ajan kehitellystä hyvinvointiyhteiskunnasta, joka nyt on haasteiden edessä. Toisaalta yhtälailla käytettävissä on ollut kokemus romahtaneen Neuvostoliiton jälkeisestä ideologisesta tyhjiöstä, jota on täytetty oikeistolaisilla autoritäärisillä poliittisilla mielipiteillä ja rakenteilla.

Aivan kuin politiikka olisi tempaistu pois joidenkin maiden kansalaisryhmien käsistä ja ”jätetty” (poliittisen) eliitin huoleksi samalla kun kansalaisten vastenmielisyys eliitin valta-asemaan on kasvanut.

Yhteiskunnalliset asioiden harrastamien on osoittautunut vaikeaksi ja osa on hyljännyt kokonaan ajan seuraamisen. On haluttu yksinkertaista (tai pikemminkin yksinkertaistettua) populistista vaihtoehtoa.

Erityisesti Saksassa, Itävallassa, Puolassa, Unkarissa, Tsekissä, Slovakiassa, Sloveniassa, Serbiassa ja Kroatiassa nuoriso on hiukan varioiden omaksunut eriasteisesti - Itä-Euroopassa voittopuolisesti - oikeistolaisen maailmankatsomuksen. Nämä suuntaukset voivat tarjota johtopäätökset tapahtuneelle kehitykselle.

Mutta muutakin on tapahtunut.

Otan tässä esimerkiksi wieniläisen äärioikeistolaisen Generation Identityn tavoitteet (Yle TV1:n Perjantai-ohjelma 15.12.2017). Wieniläisen äärioikeistoliikkeen suuri pelko kohdistuu ”siirtolaisvyöryyn ja islamisaatioon”. Ulkokuori strategiasta on omaksuttu vasemmistolaisesta aktivismista (muita yhtymäkohtia vasemmistoon ei sitten olekaan). Tärkeintä on herättää jatkuvaa huomiota ja keskustelua. Käytävän polemiikin välineiksi ja polttoaineeksi tarjotaan banderolleja ja iskulauseita.

Tämä uusi nuori oikeistolainen suunta on ottanut tehtäväkseen puolustaa ”eurooppalaisia demokraattisia arvoja” muidenkin ideologioiden puolesta. Äärioikeisto on sisäistänyt eräänlaisen pelastajan roolin, joka vetoaa erityisesti pieneen, mutta aggressiiviseen ryhmään nuoria.

Propagandistiseksi iskulauseeksi wieniläinen äärioikeisto on noitunut ”väestönvaihdon”, jolla pelotellaan valkoista enemmistöä. Avainasia näyttää olevan ”me-hengen” esilletuonti. Korostetaan niitä taisteluja, joita eurooppalaiset ovat käyneet vuosisatojen varrella vieraita valloittajia vastaan. Me-henki sisältää eurooppalaisen ylivertaisen hengen, sen kulttuurin, valistusfilosofian ja klassisen musiikin puolustamisen ulkoista vihollista vastaan.

Mitenkähän on tuon me-hengen kanssa? Eurooppalainen 1900-luku on täynnä sotia ja me-henki oli todella kaukana ideologisesti ja poliittisesti. Jokaisella kansakunnalla oli oma me-henkensä.

:::::::::::::::

Meillä Suomessa aggressiivinen oikeisto on äärimmäisen ohuen kannatuksen varassa, mutta siirtymää on tapahtunut myös perinteisissä poliittisissa kansanliikkeissä. Populismi (asioiden yksinkertaistaminen) on voittanut alaa. Suomalaisen autoritäärisyyden lähteitä on kaivettava syvältä. Yritetäänpä! Olen pannut merkille, että Kekkosen kaltaisen johtajan kaipuu on kasvanut. Täysin sivuseikoiksi on julistettu Kekkosen arveluttavat menettelytavat vallanhankinnassa. On vain tartuttu johtajavaltaisuuden olemukseen.

Sattumaa ei liene sekään, että oikeistokonservatiivi P.E. Svinhufvudista on kirjoitettu juuri elämäkerta. Rakastetaan luovuttaa valta jollekin ylimaalliseksi koetulle henkilölle ilman kritiikin häivää. Vastaavasti suomalaisen tasavaltalaisen demokratian isää K. J. Ståhlbergia tuskin mainitaan, kun luetellaan parhaita presidenttejämme. Vain historiaa syvemmin tuntevat asettavat Ståhlbergin hänelle kuuluvana asemaan kansakunnan isien joukossa.

Populistisen oikeiston (mukaan lukien radikaalioikeiston) vyöry ei ole vielä ohi Euroopassa. Sitä pitävät yllä erityisesti maahanmuutto ja islamofobia, mutta myös edustuksellisen demokratian koettu selkeytymättömyys ja pyrkimys viedä EU:ta liitovaltion suuntaan.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Pikkukaupunkien taantuminen ja romahtaminen?

Paul Krugman pohtii tuoreessa New York Timesin kolumnissaan ”The Gambler´s Ruin of Small Cities” (30.12.2017) pikkukaupunkien kohtaloa. Hän tarkoittaa otsakkeen pikkukaupungilla maaseutumaista yhteisöä (meillä voitaisiin puhua koreilematta maalaiskunnasta), joka on nähnyt parhaat päivänsä. Tällaisia löytyy vaikkapa Appalakkien vuoriston liepeiltä Yhdysvalloista, mutta myös sydänalueiden lähistöltä. Suomessa niitä löytyy pilvin pimein koko Suomen alueelta.

Talousmaantiede on Krugmanin vanha tutkimusalue, jonka ympärille hän kehittää uuden kolumninsa. Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä keskustelu lainehti ellei peräti riehui valtoimenaan aiheen ympärillä. Onhan katsottu, että syrjään jääneiden pikkukaupunkien syrjäytynyt väestö ratkaisi vaalit. Niin tai näin, on mielenkiintoista verrata omia mielikuvia Krugmanin teeseihin. Hän katsoo, että megacityt tarvitsevat - voidakseen hyvin - yhä vähemmän ympärillä olevia pikkukaupunkeja. Hän jopa kysyy, mitä varten – modernissa taloudessa - pikkukaupungit ovat olemassa. Mitä tarkoitusta ne palvelevat?

Sen sijaan megacityt tarvitsevat toisia suuria megakaupunkeja. New York tarvitsee Lontoota tai Tokiota tai Shenzheniä. Helsinki tarvitsee Tukholmaa tai pienemmässä mittakaavassa Tallinnaa. Samalla nämä kaupungit kilpailevat keskenään. Aiemmin pikkukaupunkien roolina oli ruokkia isoja kaupunkeja, jolloin ne tekivät olemassa olostaan tärkeitä. Nyt monet ovat taantuneet ja Yhdysvalloissa paljon suuremmassa määrin kuin meillä Suomessa. Meillä todennäköisesti valtion tasausjärjestelmät vaikuttavat eroja tasoittavasti.

Megakaupungistumista on edesauttanut korkeatasoista osaamista vaativien työpaikkojen siirtyminen suurkaupunkeihin. Esimerkiksi ohjelmointityö keskittyy asukastihentymiin. Klusterirakenteet kiihdyttävät kehitystä: ne luovat kumulatiivisesti uusia työpaikkoja. Globalisaatio on vienyt työpaikkoja, mutta myöskin luonut niitä, koska kansainväliset yhteydet vaativat lainsäädännön ja olosuhteiden tuntemista (talous, verotus, sääntely, markkinoiden ymmärtäminen jne.). Korkeimmin palkatut työt kuitenkin todennäköisimmin jäävät kehittyneiden maiden suurkaupunkeihin.

Teknologiakehitys on yksi syy suurkaupungistumisen eduille: ei tarvita enää aiempia määriä fyysisiä tehdasrakennuksia (Google, Facebook, Twitter…..).

Linkit suurkaupunkien ja maaseudun alihankinnan ja maatalouden välillä ovat ohentuneet, joskaan eivät katkenneet. Maatalouden keskittyminen on osin kaventanut sen suhteellista osuutta. Maaseudun antipatia suurkaupunkeja kohtaan on pikkuhiljaa kasvanut kaikkialla, joten se ei ole mikään Yhdysvaltain presidentinvaaleihin liittynyt uusi teema.

Silti monet pikkukaupungit menestyivät teollisuuden avulla erikoistumalla johonkin tuotannon alaan. Luonnonvarojen läheisyys saattoi olla yksi syy menestykseen. Jotkut uudet toimialat lähtivät lentoon, jotkut muut päätyivät umpikujaan. Ero suurempiin kaupunkeihin on siinä, että suurilla kaupungeilla monipuolisina keskuksina oli varaa epäonnistua, kun taas pikkukaupungeissa siihen ei ollut varaa.

Edellä mainittu kehitys alkoi paljon ennen globalisaatioita, vaikkakin globalisaatio on kiihdyttänyt trendiä. Samaan aikaan bulkkityö on kadonnut Kaukoitään. Jää nähtäväksi, miten käy korkeatasoisten suurta taitoa vaativien työtehtävien. Pystyvätkö kehittyneet maat pitämään nämä työpaikat?

::::::::::::::

Mutta tarvitseeko Helsinki ”pikkukaupunkia” nimeltä Mäntsälä (kotipaikkani, 60 km pohjoiseen Helsingistä). Samalla kun Helsinkiin perustetaan hightech-yrityksiä, ovat teollisuusalueet Helsingin sisällä muuttuneet teollisuuden sijasta asumisen paikoiksi. Suurteollisuus, suuret teollisuuslaitokset sijoittuvat hiukan loitommalle suurkaupunkiympäristöstä. Mutta ne eivät siirry periferiaan maaseutumaiseen ympäristöön kauas asukastihentymistä ja hyvistä logistisista yhteyksistä, vaan Helsingin kehysalueille hyvien kuljetusyhteyksien varrelle.

Mäntsälä on vanhastaan ollut vahva asumiskunta omakotitaloalueineen. Joitakin ovat houkutelleet ”hevostilat” (tai muu väljä erillään asuminen) , mutta suurin osa sijoittuu Mäntsälään muodostuneisiin uusiin ”kyliin”, joista useimmat sijoittuvat ydinkeskustan välittömään tuntumaan. Tämä kaikki käy havainnollisesti ilmi Hesarin tuoreesta vanhoja ja uusia kyliä koskevasta grafiikasta (30.12.2017): Mäntsälä on vanha ”kylien kunta”, mutta – kuinka ollakaan – se on uusien määritysten mukaan juuri nyt enemmän kylien kunta kuin koskaan.

Samaan aikaan eräänlaisena rinnakkaisilmiönä asumiskunnalle Mäntsälästä on muodostumassa työssäkäyntikunta suurien teollisten tai logististen yritysten sijoittuessa kuntaan. Kuin varkain ilmestyi tilasto, jonka mukaan Mäntsälän kunta on koko maan ykkönen tieliikenteen tavarankuljetussuoritteessa (EK:n selvitys). Muutosta kuvaa se, että Mäntsälä oli aivan kärjessä 1970-luvulla linja-autoliikenteen määrässä.

Julistamaton taistelu asukkaista jatkuu ja on saanut uusia muotoja: suurkaupunki vai puutarhakaupunki kehysalueella? Muutostrendi on pitkään ollut meneillään: Helsingin kaltaiset suurkaupungit eivät enää vieroita ihmisiä, vaan vetävät päinvastoin ihmisiä puoleensa. Näin jatkuukin, jos Helsinki ei hinnoittele asumista pois ihmisten ulottuvilta. Kehysalueelle muutossa puutarhan raapiminen ei enää ole ainoa autuaaksi tekevä asia: Mäntsäläänkin muutetaan enemmän omakotialueille uusiin taajamiin, ”kyliin” - pienille tonteille.

Vuorovaikutus siis jatkuu suurkaupungin ja sen lähiympäristön välillä. Mutta Krugman on oikeassa siinä, että maaseutumaista ympäristöä uhkaa taantuminen: ihmiset ja palvelut pakenevat suurempiin keskuksiin.

Kuin tilauksesta tuli työ- ja elinkeinoministeriön tutkimusjohtajan Heikki Räisäsen arvio nykytilanteesta Suomessa (Talousanomat, 6.1.2018): ”Meillä työmarkkinat toimivat tehokkaasti vain muutamilla seuduilla. Ne ovat yliopistokaupungit ja niiden ympäristö. Iso osa maata on työmarkkinoiden kannalta sellaista, että siellä tapahtuu aika vähän. Työmarkkinat toimivat tehokkaimmin kaupungeissa. Siellä on monipuolista työvoiman tarjontaa ja silloin niihin voi syntyä myös uusia työpaikkoja. Tämä vaikuttaa siihen, minkälaisille alueille yritysten kannattaa investoida”.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Minun Vietnamini

Teemalla näytetään suursarjaa Vietnamin sodasta. Sarja on peräti kymmenosainen. Alkuperäisessä dokumentissa erilliset osat ovat elokuvan mittaisia, Suomessa kukin osa on typistetty tunnin mittaiseksi. Se on harmi historiasta syvällisemmin kiinnostuneen kannalta, emmehän tiedä, mitä valintoja toimitustyössä on tehty. Dokumenttisarjan tekijät Ken Burns ja Lynn Novicki ovat kunnostautuneet aiemminkin perusteellisten dokumenttiaiheiden työstäjinä.

Vietnamin sota liittyy omaan henkilöhistoriaani sillä tavalla, että sotahan oli ensimmäinen varsinainen TV-sota ja meille lapsuudenkotiin TV hankittiin juuri sopivasti sodan alla. Se sota, jonka me tunnemme Vietnamin sotana käynnistyi elokuussa 1964 (ns. Tonkinin lahden välikohtaus), mutta tositoimet (sodan eskaloituminen, kuten silloin sanottiin) alkoivat vasta seuraavan vuoden alussa. Sota syöpyi nuoren poikasen mieleen, enkä voi välttyä ajatukselta, että sillä on ollut vaikutusta myöhempiin mielipiteisiini esimerkiksi sotilaallisesta liittoutumisesta.

Vietnam on klassinen esimerkki sodasta, joka oli ”helppo” aloittaa, mutta vaikea lopettaa. Aina vuoteen 1967 saakka sodalla oli itse asiassa vankka kannatus amerikkalaisten enemmistön ajatuksissa. Mutta sitten tapahtui käänne: uhrilukumäärä kasvoi ja sodasta ei näyttänyt tulevan loppua. Sotaa kesti niin kauan, että siihen ehti varmaan turtua, ei kuitenkaan uhreihin ja se ratkaisee. Vietnamin sota maksoi ehkä 1,5 miljoonan ihmisen hengen, joista amerikkalaisia sotilaita oli 58 000.

TV-sota toi ”sinkkiarkut” -käsitteen niin murskaavan tehokkaasti TV-katsojien mieleen, että siitä eteenpäin visusti varottiin näyttämästä sotilaan kotiin saapumista arkussa, ts. sodan todellisuus ensin näytettiin ja sitten sen näyttämistä kaduttiin. Viimeisistä Lähi-Idän sodista ei yksityiskohtia uhreista ole haluttu näyttää.

Alkujakson perusteella sotaa ja sen juuria eritellään riittävän analyyttisesti. Sota oli siirtomaasota, se oli sisällissota ja se oli kylmän sodan ”rintamasota” ilman rintamaa. Sotaa käytiin sissistrategialla, jossa ei antauduttu rintamasotaan eikä se olisi ollut mahdollistakaan.

Avoimeen sotaan ei lähdetty ilman varmahkoa tietoa voitonmahdollisuudesta. Amerikkalaiset kehittivät sodankäyntivälineeksi ”etsi ja tuhoa”-strategian. Amerikkalaisten materiaalinen ylivoima oli kuitenkin aina ensisijalla: sen oletettiin ratkaisevan sodan. Näin ei käynyt. Vietnam ei ollut maailmahistorian ensimmäinen sissisota, mutta oli se kuuluisimmasta päästä. Aina kun amerikkalaiset käynnistävät uudet sotatoimet jossakin päin maailmaa palautetaan mieliin Vietnamin kokemukset.

Korkean teknologian Yhdysvallat joutui tilanteeseen, jossa sissit pitivät viidakkokylää halussaan yöllä ja amerikkalaiset etelävietnamilaisine liittolaisineen päivällä. Sota synnytti uhreja paljolti siksi, että ei tiedetty kenen puolella kukin oli ja tappaa piti varmuuden vuoksi. Oikeus otettiin omiin käsiin.

Entä omakohtaisesti, miten näin sodan? Muistikuvat omista tuntemuksista ovat haalenneet, mutta rehellisesti sanottuna olin aluksi jotenkin sen kuvan vaikutuspiirissä, jonka amerikkalaiset TV-yhtiöt alunpitäen halusivat välittää: Phantomeja, napalmia, voima viehättää. Mutta siten paloi ihmisnahkaa ja kylvettiin lentokoneesta kasvimyrkkyjä viidakon tuhoamiseksi ja näkymättömän vihollisen tekemiseksi näkyväksi. Vaikka jokapäiväinen sodan näyttäminen turrutti, kasvoi sodan vastainen ajattelu vähitellen. Sodanvastaisten mielenosoitusten ilmestyttyä TV-ruudulle nuoren miehen mieli jalostui.

TV-katsojan mieleen porautuivat sodan arkkitehtien Lyndon B. Johnsonin ja puolustusministeri Robert McNamaran kasvot. Johnson - niin loistava kuin hän oli sisäpoliittisessa lainsäädäntötyössä - menetti otteensa sodan takia ja McNamara - joka esiteltiin suurelle yleisölle vertaansa vailla olevana älykkönä – sai potkut Johnsonilta vuonna 1968. Puolen vuoden sisällä tästä Johnson ilmoitti, ettei enää tavoittele presidentinvaalien ehdokkuutta uusiakseen presidenttiytensä. Mutta sota jatkui vielä pitkään.

Yhdysvalloissa, jossa ”voiton” ja toisaalta ”tappion” välinen ero on aina ollut korostetun suuri, on Vietnam-trauma ollut syvä. Hävitystä sodasta ovat raskaan painolastin saaneet osakseen tavalliset sotilaat: hehän hävisivät sodan. Sodat ovat kuitenkin organisaatioiden ja ideologioiden välisiä sotia, joissa tavallinen sotilas on välikappale. Vasta viime aikoina Vietnamissa sotineet sotilaat ovat saaneet heille kuuluvan arvostuksen.

Kontrasti tähän päivään on dramaattinen, kun läntiset suuryritykset sijoittavat tehtaitaan Vietnamiin ikään kuin mitään sotaa ei koskaan olisi ollutkaan. Entä jos vaalit olisi pidetty 1950-luvun puolessa välissä? Entä jos sotaa ei oikeasti olisi ollut? Kuka olisi hävinnyt vai olisiko kukaan? Nyt todellisina häviäjinä olivat vietnamilaiset, joiden suhtautumista kuvaa vaikkapa sodasta hengissä selviytynyt nöyrä, ikääntynyt vietnamilainen sanoessaan, että anteeksi hän voi antaa, mutta unohtaa ei voi.

::::::::::::::::::::

Sodalla sinällään on paljon pitempi historia kuin pelkästään ”amerikkalaisten sotana”. Jos jätetään pois Vietnamin ja Kiinan lähes tuhatvuotinen vihanpito, niin alkulähtökohtia pitää etsiä ”Ranskan Indokiinan sodasta”. Vietnam on osa siirtomaasotien historiaa. Ranskalaiset tunkeutuivat alueelle 1850-luvulla (Vietnam, Laos, Kambodsha) raaka-ainelähteiden takia. Ensimmäinen etabloituminen tapahtui Da Nangiin, josta tuli Vietnamin sodan myötä tuttu nimi kaikille aikalaisille.

Vietnamilaisten kansallistunto heräsi samaan tahtiin siirtomaaherrojen laajentuvan otteen kanssa. Ratkaisevan tärkeä nimi Vietnamin historiassa on Ho Tsi Minh, nationalisti ja kommunisti, tässä järjestyksessä.

Toisessa maailmansodassa Japani miehitti Vietnamin, mutta antoi ranskalaisten hoitaa nukkehallituksen tehtävät. Sodan päätyttyä japanilaiset korvautuivat uudelleen ranskalaisilla. Ho perusti Viet Minhin, kommunistisen peitejärjestön, taistelemaan Vietnamin itsenäisyyden puolesta. Ho hoiti siviilihallinnon ja kenraali ja legendaarinen sissisodankäynnin sankari Giap sotatoimet. Aluksi Ho piti amerikkalaista jeffersonilaista vapauskäsitettä Vietnamin kannalta ihannetavoitteena. Pian amerikkalaiset kuitenkin taipuivat ranskalaisten tukijoiksi ja menettivät vietnamilaisten myötätunnon amerikkalaisia vapausarvoja kohtaan.

Tähän vaiheeseen sisältyy yksi Vietnamin historian kulminaatiopisteistä: amerikkalaisilla ja vietnamilaisilla oli mahdollisuus edetä yhtä jalkaa, mutta tilaisuus vieri ohitse, kun maailma alkoi jakautua kylmän sodan asetelmiin.

Ho julisti Vietnamin itsenäiseksi maailmansodan aikana. Jakautuminen alkoi, kun Ranskan tukemat etelävietnamilaiset ryhmittyivät omalle puolelleen ja pohjoiseen siirtyneet Ho ja Giap omaksi voimaryhmäkseen. Tästä alkoi Vietnamin sisällisota, johon sitten ulkovallat pistivät lusikkansa.

Vietnamiin pelkistyi kylmän sodan rintama, jossa amerikkalaiset yhä vahvemmin tukivat ranskalaisia taloudellisesti ja ”neuvonantajilla” ja pohjoisen ottivat haltuunsa kommunistit raivattuaan tieltä kilpailevat ryhmät. Sama tapahtui etelässä julmin periaattein. Kiina ja Neuvostoliito tukivat Ho:ta, vaikka vierastivatkin sitä, että Ho oli aina ensisijaisesti kansallismielinen ja vasta toissijaisesti kommunisti.

Vuonna 1954 ranskalaiset halusivat ratkaista sodan pohjoisessa, Dien Bien Phussa. Haluttiin rintamasota ja se oli virhelaskelma. Taistelu päättyi ranskalaisten totaaliseen tappioon ja vetäytymiseen Vietnamista. Kenraali Giapin lähes pelkin ihmisvoimin tapahtunut varusteiden ja miehistön siirto likipitäen mahdottomissa olosuhteissa johti kaikki yllättäneeseen tulokseen.

Genevessä sovittiin vuonna 1955, että maa jaetaan kahtia väliaikaisesti pitkin 17. leveyspiiriä. Sovittiin myös vaaleista, joissa ratkaistaisiin kuka tai ketkä hallitsisivat yhtenäistä Vietnamia. Toisin kävi. Etelä-Vietnamissa otti vallan julma, korruptoitunut ja nepotismiin sortuva Ngo Dinh Diem. Hän järjesti omat vaalit etelässä ja sai (muka) melkein 100 prosenttia äänistä.

Pohjoisessa toteutettiin maareformi ikään kuin malliksi etelälle.

Yhteisiä vaaleja ei koskaan järjestetty. Jos ne olisi pidetty niin amerikkalaisten asiantuntijoiden mukaan Ho olisi ne voittanut. Sen ei haluttu toteutuvan.

Vietnam oli käytännössä jaettu. Viet Minh muutettiin FNL:ksi (Kansallinen vapausrintama), joka sai etelässä haukkumanimen Vietkong. Juuri Vietkong muodosti etelää soluttavan sissiarmeijan.

Ranskalaiset siis korvautuivat amerikkalaisilla, jotka 1950-luvun lopulla tukivat Etelä Vietnamia sotatarvikkein ja asiantuntijavoimavaroin. John F. Kennedyn astuessa presidentintehtäviin Vietnam oli yksi kylmän sodan etuvartioista, jossa amerikkalaiset pelkäsivät dominoteorian toteutumista (kommunistit kaatavat vuoronperään kaikki Kaakkois-Aasian hallitukset). Sisällissodasta oli tullut kaksinapaisen maailmanäyttämön näkymättömän sodankäynnin näyttämö.

torstai 11. tammikuuta 2018

Urheilu-Suomi: tähtien kimallusta

Musiikkitoimittaja Pekka Laine muistetaan parhaiten musiikkihistorian kavalkadeistaan ”Rock-Suomi”, ”Iskelmä-Suomi” ja ”Klassinen Suomi”. Tv-dokumentit ovat saaneet paljon kiitosta intensiivisestä otteestaan. Laine sai musiikkidokumentteihinsa intiimin tunnun: muusikot avautuivat urastaan, kollegoistaan ja elämästään.

Minulle Laine näyttäytyy Peter von Baghin työn jatkajana. Von Bagh nimenomaan nosti populaarikulttuurin asemaan, jossa klassinen musiikki sai olla vuosikymmeniä melkeinpä koskemattomassa rauhassa. Toki von Bagh tarttui ansiokkaasti Suomen taiteiden tarinassaan ”Sininen laulu” myös klassisen musiikin teemoihin.

Väitänpä, että Laine teki suurpalveluksen klassiselle musiikille popularisoimalla sen historiaa. Sellaisetkin, joille itse musiikki oli jäänyt vieraaksi saattoivat nauttia nykymuusikoiden analyyseista.

Nyt Laine on perehtynyt rohkeasti ei-urheilutoimittajana hänelle ehkäpä uuteen aiheeseen, urheilun historiaan, mutta hän sopii innoituksen välittäjänä tähänkin yhteyteen. On tärkeää, että 10-osainen dokumenttisarja ”Urheilu-Suomi” luo näkymän huippu-urheiluun hiukan etäännytetysti eli ei tukeudu sisäänpäin lämpiävään urheilupiirien lähestymistapaan.

Dokumenttisarjan ensimmäisessä osuudessa mm. Kiira Korpi, Pertti Ukkola, Pertti Karppinen, Arto Bryggare, Jari Isometsä, Tommi Evilä, Kalle Palander, Juha Mieto, Jani Sievinen, Jarkko Nieminen ja Petra Olli sekä valmentaja Pekka Mäki analysoivat uraansa ja tuntemuksiaan esimerkiksi valmennuksestaan monista eri näkökulmista. Avainnäkökohtia ensimmäisessä jaksossa olivat äärirajojen hakeminen, valmentajasuhde, lahjakkuuden ja kovan työn suhde, kivun kesto ja luonne, psyykkaaminen, addiktio urheiluun, loukkaantumiset ja kuntoutuminen vamman jälkeen. Mielenkiintoista oli myös kuulla huipulta luopumisen tuskasta, miten urheilija perustelee lopettamisen itselleen: moni on kohdannut urheiluelämän jälkeisen tyhjyyden….. Siinäpä aiheita kerrakseen.

Päinvastoin kuin musiikkidokumenteissa ensimmäinen jakso keskittyi kuhunkin urheilijaan itseensä (ei niinkään arvioon kollegoista). Urheilu huipulla kai vaatii keskittymistä itseensä, muutoin urheilija ei saa itsestään kaikkea irti. Voiko muuta vaatia?

Minua kiehtoi erityisesti kohdat, joissa haettiin jännitettä ”urheilemisen ajattelun” ja suoraviivaisen ”urheilun tekemisen” välillä, siis miten urheilija kokee psyykeensä ja sietämättömän raatamisen suhteen. Korostui malli, jossa ajatuksen tulee olla mukana tekemisessä, ”mutta ei kuitenkaan voi eikä saa sortua liian erittelevään ajatteluun”.

Mukaan oli valittu sellaisia urheilupersoonia, joilla on totutusti sanottavaa, ja jotka osaavat myös ilmaista tuntemuksiaan. Lopulta kysymys on perimmältään siitä, miten pystyt motivoimaan itsesi loputtomaan harjoitteluun (Jani Tanskanen).

Dokumenttisarja oli jaettu lajikohtaisiin historiikkeihin. Ensimmäiseksi oli valittu jääkiekko. Suomalaisen jääkiekon kehityksen kaari luonnonjäiltä, tekojäiden kautta jäähalleihin kuvattiin riittävällä intensiteetillä. Parasta oli kuitenkin 20 viime vuoden sankareiden kuvaus harjoittelun ja pelien kautta pihapeleistä, pakkasista, lumisateista lopulta huipulle.

Seurajoukkuetaso käsiteltiin suhteellisen tasapuolisesti. Oli Tapparan vahvat vuodet, ja sitten kukin vuorollaan: Jokerit, Kärpät, HIFK ja TPS. Viime mainitun kohdalla tapahtui sitten sivuuttaminen aivan liian kevyellä otteella. TPS oli koivuineen ja lehtisineen suomalaisen jääkiekon nousun symboli 1990-luvulla. Entä mihin jäi Vladimir Jursinovin osuus? Muutamaan sekuntiin! Myös Jokereiden ja TPS:n herkulliset kaksinkamppailut mestaruudesta 1990-luvulla sivuutettiin kokonaan.

Sen sijaan maajoukkueen pitkä taival mitalin tavoittelijasta mitalistiksi ja lopulta kultamitalistiksi sai asianmukaisen tilan ohjelmassa.

Sankarimyytti on keskeinen osa kiekkoa ja sankarimyytin ympärille ohjelma keskittyi. Ehkä huippujääkiekon rakenteellinen puoli juniorimenestyksestä aikuisten mitaleihin olisi voinut tulla käsitellyksi tarkemmin.

Keihäänheitolle uhrattiin oikeutetusti yksi kokonainen sarjan osa. Karskien miesten ja naisten lajissa riittää legendoja lähes joka vuosikymmenelle 1920-luvulta ja Jonni Myyrästä lähtien. Matti Järvisestä (1930-luku) ja Tapio Rautavaarasta (1940-luku) edettiin 1950-luvun lievän suvantovaiheen kautta 1960-luvulle ja Pauli Nevalan ja Jorma Kinnuseen, jolloin heittäjät nousivat median nostattamana arvoon arvaamattomaan.

Hannu Siitonen ja Tiina Lillak toimivat siltana moderniin aikaan eli Kimmo Kinnuseen, Tapio Korjukseen, Seppo Rätyyn, Heli Rantaseen ja Aki Parviaiseen unohtamatta viimeisiä tähtiä Tero Pitkämäkeä ja Antti Ruuskasta.

Keihäänheitto kiinnostaa myös persooniensa takia. Jo 1960-luvulla Nevala ja Kinnunen käyttäytyivät omalla jäyhän epäsovinnaisella tavalla. Seppo Räty edustaa myöhemmistä heittäjistä tätä individualistista käyttäytymiskulttuuria parhaimmillaan/pahimmillaan. Erittelevämpää ja analyyttisempää linjaa edustavat Pitkämäki, Heli Rantanen ja omalla omintakeisella tavallaan Antti Ruuskanen.

Keihäänheittoa kuvataan suomalaisille hyvin luonteenomaiseksi. Harrastaneisuus, perinteet, lajin räjähtävyys…. Siinä joitakin määreitä, unohtamatta lumipallojen heittelyä ja pesäpallon merkitystä. Kuitenkin edellä mainitussa henkilötyypittelyssä ei ole havaittavissa selvää ”keihäänheittäjätyyppiä”. Hyvä huomio dokumentissa oli, että keihäänheitto on maaseudun laji. Valmennuksen roolia ei kannata väheksyä. Valmentajien näkökulmaa valottamaan valittiin Leo Pusa, joka kyvyssään eritellä keihäänheiton lajiominaisuuksia on selkeä auktoriteetti.

Sankarimyytin käsittelyä jatkettiin sarjan neljännessä osassa, jossa keskeisinä teemoina olivat oman tulkintani mukaan ”esiintymiskyky”, ”tähteys”, ”itsekkyys”, ”sankaruudesta putoaminen” ja ”legendoihin liittyvät tarinat”. Näkökulmana olivat yksilölajit muutamaa joukkuepelaajapoikkeusta lukuun ottamatta. Käsittelen tässä em. teemoja urheilijaesimerkein.

Mainio esimerkki modernista tavasta ottaa yleisö on tietenkin Teemu Selänne, joka on selvästi valinnut roolinsa ”kaikkeen” positiivisesti suhtautuvana Teemuna. Muita median kannalta luontevia esiintyjiä ovat Arto Bryggare, Toni Nieminen, Marja-Liisa Kirvesniemi, Kaisa Mäkäräinen ja Janne Ahonen. Suomen urheilu on kuitenkin täynnä esimerkkejä päinvastaista huippu-urheilijoista: Paavo Nurmi, Pertti Karppinen ja Lasse Viren introvertteja, joille esiintyminen ainakaan alun perin ei ole ollut helppoa tai luontaista. Elämänkokemus on toki karsinut turhan ujouden. Nurmi on myös malli imagostaan kiinnipitävästä huippu-urheilijasta: hän pyyhkäisi sivuun itsensä kannalta vähemmän hyödylliset esiintymiset. Luotiin kuva ”suuresta vaikenijasta”, jota hän ei suinkaan ollut.

Tähtenä olemisen hallinta sujuu erinomaisesti esimerkiksi Harri Kirvesnimeltä, Kaisa Mäkäräiseltä, Toni Niemiseltä, Teemu Selänteeltä ja – omalla tavallaan - Matti Nykäseltä. Kaikkiin heihin, kuten moniin muihinkin (Kalle Palander!), liittyy tarina, joka luo jännitettä ja kiinnostusta urheilijan ympärille ja vetoaa faneihin.

Huipulta romahtaminen dopingin seurauksena eriteltiin monin esimerkein. Kuuluisin hahmo tästä näkökulmasta on varmaankin Mika Myllylä, mutta lähelle pääsee dokumentissa ohimennen sivuutettu Martti Vainio. Juuri Vainio romahdutti käsityksen puhtaasta urheilijasankarista. Vastaavia esimerkkejä ovat Harri Kirvesniemi ja Eero Mäntyranta. Voiko dopingin käytön leimaama urheilija vapautua doupatun leimasta? Dopingin taakasta vapautuu antamalla armon itselleen, toteaa Virpi Sarasvuo. Ehkä se on itsekunnioituksen säilyttämisen kannalta paras ratkaisu.

Tämän päivän urheilijat ovat usein tietoisia merkityksestään eivätkä peitä osaamistaan vakan alle. Patrik Laine poikkeaa vanhasta urheilijasankarista kuin yö päivästä: ”teen mieluummin maalin itse kuin syötän”. Ilmeisesti fanit ovat valmiit ottamaan vastaan uudet itsevarmat sankarit.

Edellä olevat esimerkit kertovat, ettei ole olemassa mitään huippu-urheilijan prototyyppiä, on vain persoonallisuuksia, jotka reagoivat julkisuuteen eri tavoin. Paavo Nurmi pystyi säännöstelemään julkisuutta itse määräämillään rajoilla. Tänään se on paljon vaikeampaa.

Sarjan puolessa välissä voi esittää jo jonkinlaisen arvion nähdystä. Urheilua tarkasti seuranneelle uuden tiedon saaminen sarjan välityksellä on jäänyt melko vähiin. Kokonaisuus hahmottui dokumentin kautta kuitenkin paremmin kuin aikanaan - suorien lähetysten välittämänä - itse kisoista. Onneksi, sillä liian usein haastatteluissa urheilijalle esitetään vakiokysymyksiä, joihin saadaan rutiininomaisia vastauksia.

Jatko-osissa yksilölajien lisäksi saavat myös joukkuelajit enemmän huomiota. Harrastajamäärissä jalkapallo (joka ei kuitenkaan ole saavuttanut kansainvälistä menestystä) ja salibandy ovat ylivoimaisia. Koripallo on nousussa. Yleisurheilu sinnittelee korkean arvostuksen, mutta pienenevän suosion kanssa. Myös seuratuimmat hahmot huippu-urheilussa ovat yhä useammin joukkuelajien pelaajia.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Nuoret ja oikeisto

Kanava-lehdessä 8/2017 oli mielenkiintoista pohdiskelua nuorten poliittisesta suuntautumisesta lähinnä Euroopassa. Artikkelissa ”Hyvinvointivaltio vai raha?” yliopistonlehtori Markku Sippola käsittelee erityisesti oikeistosuuntausta nuorten keskuudessa. Ohessa kommentoin kirjoitusta omasta näkökulmastani.

Sippola esittää kaksi olettamaa oikeistosuuntauksen vahvistumisesta. Toinen on epäluottamus vasemmiston tarjoamaa sosiaali- ja talouspoliittista mallia kohtaan ja toinen epäselvemmin määritettävissä oleva ”ajan henki”: yhteiskunnallinen ilmapiiri lisukkeineen on ollut vaikuttamassa nuorison poliittiseen suuntautumiseen.

Sosiaalinen turvallisuus vai raha? Siinäpä äärimmäisen yksinkertaistettuna jakolinja. Hiukan komplisoidummin jakolinjaa voidaan syventää siten, että toisaalta on käytettävissä kokemus kymmenien vuosien ajan kehitellystä hyvinvointiyhteiskunnasta. Toisaalta yhtälailla käytettävissä on kokemus romahtaneen Neuvostoliiton jälkeisestä ideologisesta tyhjiöstä, jota on täytetty oikeistolaisilla autoritäärisillä poliittisilla mielipiteillä ja rakenteilla.

Onko oikeistoliberalismi lisännyt kannatustaan? Kuva ei ole mitenkään yhtenäinen. Itse olen pannut merkille, kuinka kaksi ”kapitalistisinta” länsimaata ovat saaneet miljoonat nuoret vasemmistolaistumaan. Bernie Sandersin vasemmistoliike on suorastaan ällistyttävä ilmiö. Occupy Wall Street ei ollutkaan kertailmiö, vaan sai jatkokseen organisoituneen toistakymmentä miljoonaa ääntä demokraattien esivaalissa keränneen ”Bernie-ilmiön”. Myös Englannissa viime parlamenttivaaleissa nuoret äänestäjät äänestivät vasemmistolaisemmin kuin äänestäjän yleensä. Vaalien tulokset osoittavat, että yhteiskunnallisen heilurin liike vasemmalle ei ole pelkkä etäinen hypoteesi.

Ranskassa nuorten äänestäjien jyrkkä polarisoituminen poliittisen kentän vasempaan ja oikeaan reunaan on huomiota herättävä ilmiö perinteisten oikeisto- ja vasemmistopuolueiden kärsiessä tappioita.

Onko siis kapitalismin kyllästämä ilmapiiri saanut nuoret etsimään vaihtoehtoa kauan sitten syrjään työnnetystä vasemmistolaisuudesta? Edellä esitetyltä pohjalta voidaan luoda uusia maantieteellisiä tai arvopohjaisia jakoja: itä vs. länsi, Itämeri eteläinen vs. Itämeri pohjoinen ja solidaarisuus ja tasa-arvo vs. markkinoiden mahti…...

Kuitenkin kattavana johtopäätöksenä voidaan todeta, että oikeisto on lisännyt kannatustaan Euroopan valtiollisissa vaaleissa keskustavasemmiston kustannuksella.

Sippolan mainitsemissa Saksassa, Puolassa, Unkarissa, Tsekissä, Slovakiassa, Sloveniassa ja Kroatiassa nuoriso on hiukan varioiden omaksunut voittopuolisesti oikeistolaisen maailmankatsomuksen.

Nuoriso on omaksunut aatteensa laajalta maantieteelliseltä alueelta vuorovaikutteisesti. Amerikkalainen unelma on monilla Itä-Euroopan valtioiden nuorilla ykkösasia kontrastina vanhaan itäblokkiharmauteen. Rikastuminen sisältää positiivisen tunnelatauksen. Markkinatalous liitetään dynaamisuuteen, sosialismi takapajuisuuteen. Entisissä sosialistisissa maissa voidaan puhua ”poisoppimisesta”, sanoo Sippola.

Osalle oikeistonuorista Trump on sankari, osa taas korostaa haluaan olla oman onnensa seppä. Nuoret ovat vieraantuneet kollektiivisista vastuista, joita voisivat edustaa Obamacare tai yleensä sosiaaliturva.

Vasemmistolaisuus kärsii siihen lyödyistä leimoista, jotka eivät läheskään aina pidä paikkaansa. Usein (keskusta)vasemmistolaisuus yhdistetään kansallismielisyyteen ja autoritäärisyyteen, joka tuntuu aivan yksipuoliselta väittämältä. Useat oikeistolaiset kriitikot niputtavat myös hyvinvointiyhteiskunnan sosialismin harmaan kollektivismin kanssa yhteen.

Kirjoituksessa Sippola nostaa näkyvästi esille kontrastin Itämeren eteläpuolella vaikuttavan antivasemmistolaisuuden ja pohjoispuolella vallitsevan solidaarisuus- ja tasa-arvoajattelun välillä. Myös Pohjoismaiden sisällä näkyvät kannatuspainotukset. Sosiaalidemokraatit ovat menettäneet kannatustaan äänestäjien vanhetessa ja poistuessa luonnollista tietä, kun taas vasemmistoliitto on pystynyt vetoamaan nuoriin tuoreudellaan. Vihreät ovat myös vahvasti jakamassa vasemmiston äänipottia.

Periaatteessa suomalaisten nuorten tuki hyvinvointiyhteiskunnalle on tutkimusten mukaan erittäin vankka, mutta käytännössä epäillään sen kestävyyttä maailman myllerryksessä.

Baltian maat ovat noudattaneet uusliberalistista politiikkaa, joskin se on lieventynyt viime vuosina. Samalla taloudellinen epätasa-arvo on lyönyt ohuiden turvaverkkojen läpi ja nuoria on paennut Länsi-Eurooppaan paremman elintason toivossa. Vasemmistolle on tilausta? Vasemmiston nousun yhtenä esteenä on ollut sen projisoiminen erityisesti Virossa venäläisyyteen ja venäjänkieliseen väestönosaan. Neuvostoliiton pitkäkestoinen syvälle ulottuva vaikutus on luonut tyhjiön vasemmalle. Jopa keskustapuoletta pidetään ”korvaavana vasemmistona” juuri tuon tyhjiön takia.

Aivan viime aikoina polarisaatioilmiö on levinnyt myös virolaisen nuorison keskuuteen: kannatetaan toisaalta palkkatasa-arvoa ja progressiivista verotusta ja toisaalta uusliberalismia.

:::::::::::::::::::::

Minullekin hyvin tuttu Francis Fukujaman tulevaisuuden skenaario liberaalin demokratian voittokulusta sosialismin romahduksen jälkeen ei ole toteutunut. Sen sijaan illiberaali kehitys on voimistunut. Autoritäärisesti johdettuja valtioita on Euroopassakin useita. Samaan aikaan ovat vahvistunut toisaalta nationalismi ja toisaalta markkinatalous taloutta ohjaavana periaatteena. Monin paikoin liberaali demokratia on ajautunut puolustuskannalle.

Tässä tilanteessa voisi olettaa vasemmistolaisilla aatteilla olevan kysyntää vastavoimana. Sippola arvioi yhdeksi vasemmistopuolueiden haasteeksi ”idean häviämisen” taisteltaessa taloudellista eriarvoistumista vastaan. Hän kuitenkin pitää selitystä vanhentuneena, onhan itäblokin hajoamisesta kulunut jo yli neljännesvuosisata. Lääkkeenä hän näkee ”oman idean uudelleen löytämisen” (mutta ei erittele eikä tarkenna asiaa). Ruotsalaiseen sosiologiin Bo Rothsteiniin viitaten Sippola puhuu ”negatiivisesta kannatuskierteestä”, joka alkoi yhdestä isosta asiasta, itäblokin hajoamisesta eikä ole oikeastaan lakannut sen jälkeen.

Virolaisten nuorten parissa herännyt hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteiden mukaisen mallin arvostus on osin syntynyt laajentuneen matkailun myötä, kun virolaiset ovat päässeet töihin Suomeen ja nähneet järjestelmän toimivan. Osa matkustelusta kohdistuu Isoon-Britanniaan ja Irlantiin ja sieltä on myös tarttunut paluumuuttajien mukaan markkinahenkisyyttä. Vastaavasti suomalaisten Viroon matkustaminen on lisännyt vuorovaikutusta kahden maan välillä.

Niin, hyvinvointivaltio vai raha? Onko kysymys muodikkaista trendeistä vai pidempikestoisista vaikutuksista? Entä kumpaan suuntaan kehitys kehittyy entisissä sosialistisissa maissa, entä Suomessa?

On puhuttu siitä, että amerikkalainen unelma voisi tosiasiassa löytyä Suomesta. Mutta onko Suomi samaan aikaan liukumassa alta pois aiemmin itsestään selvistä hyvinvointitavoitteista?

Markku Sippola viittaa Karl Polanyihin, jonka mukaan yhteiskunnallinen heiluriliike saattaa kääntää jonkin ajan kuluttua markkinasuuntautuneisuuden säätelyä ja sosiaaliturvaa korostavaksi.

Näin voi käydä nytkin. Edellinen vasemmistosuuntaus kesti Suomessa osin toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet, mutta ainakin 1960-luvun puolesta välistä 1980-luvulle, jonka jälkeen seurasi sinänsä aiheellinen sääntelyn vapauttaminen, ja mm. rahamarkkinoiden sääntelyn purku, jota ei kuitenkaan pystytty hallitsemaan, vaan syöksyttiin lamaan. Sen jälkeen (hiukan kaavamaisesti tässä ilmaistu) uusliberalismi on kestänyt kaikki vastoinkäymiset – finanssikriisi mukaan lukien – ja porskuttaa edelleen useimmissa maissa vahvana.

Markku Sippolan artikkelissa käsitellään nuorten ideologista ja poliittista suuntautumista yleisellä tasolla. Ääriajattelua ei mitenkään korosteta. Sitä kuitenkin ilmenee nimenoman oikealla. Tämä uusi nuori oikeistolainen suunta on ottanut tehtäväkseen puolustaa ”eurooppalaisia demokraattisia arvoja” muidenkin ideologioiden puolesta. Taistelevat oikeistolaiset ovat omaksuneet ulkokuoren strategiaansa vasemmistolaisesta aktivismista. Äärioikeisto on sisäistänyt eräänlaisen pelastajan roolin, joka vetoaa erityisesti pieneen, mutta aggressiiviseen ryhmään nuoria.

Mutta tästä joskus toisella kertaa tarkemmin.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Miten meidän oikein käy?

Helsingin Sanomien uutisointia 2.1.2018:

”Helsingin Sanomat perustaa toimitukseensa turvallisuuspolitiikan ja kyberaiheiden toimittajaryhmän. Seurantaryhmän perustamista perustellaan sillä, että Suomen turvallisuusympäristön muuttuminen on nostanut turvallisuuspolitiikan näkyvämpään rooliin uutisoinnissa.”

Ja uutinen jatkuu:

”Ryhmän seurantaa koordinoi ulkomaantoimittaja Jussi Niemeläinen. Hänen ohellaan ryhmään kuuluu yhdeksän toimittajaa eri osastoilta.” Toimittajat ovat tuttua joukkoa lehden Nato-henkisistä jutuista.

Tähän olemme tulleet. Tämä merkitsee, että turvallisuuspoliittinen tykitys jatkuu, johon olemme Hesarin puolelta jo tottuneet. Kansalaiset pysyvät kummallisen viileinä kaiken tämä turvallisuuspoliittisen vauhkoilun ja manipuloinnin keskellä. En hevillä sano tätä, mutta sanon kuitenkin: kyllä kansa tietää.

Käydään läpi kertauksena, mitä tapahtui loka-marraskuussa 2017:

Helsingin Sanomat otsikoi 28.10.2017: ”Suomi varautuu Venäjän vaalivaikuttamiseen”. Kirjoituksessa käydään läpi ”Valtiollisen turvallisuuskomitean ennakointiverkoston” muistiota koskien niitä keinoja, joilla Venäjä voi vaikuttaa Suomen presidentinvaaleihin. Ennakointiverkoston raporttia ei ollut tarkoitettu julkisuuteen, vaan se oli vuodettu Helsingin Sanomille, joka siis julkaisi sen lokakuun lopulla. Raporttiluonnos on täynnä Venäjän muodostamia uhkakuvia Suomessa. Julkaistessaan vuodetun raporttiluonnoksen Hesari ei mitenkään kommentoinut yhdeksänkohtaista pelottelulistaa, jonka luettelemat uhkatekijät ulottuvat ”presidentinvaalien voittajan avustamisesta” ”salamurhaan tai terrori-iskuun”. Mikä tässä oli tarkoitus? Suomihan mielletään ikään kuin kehittymättömäksi ei-demokraattiseksi ja korruptoituneeksi valtioksi, jossa vaalit voidaan sabotoida muutamalla yksinkertaisella keinolla. Heikoilla on joidenkin luottamus demokratiaan!

Yksi aktiivinen keskustelija on syksyn aikana ollut entinen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen. Himasen mukaan Venäjä odottaa otollista tilaisuutta käynnistääkseen vaikuttamisen. Tällainen kohta on esimerkiksi presidentinvaalit. Tavoitteena on Himasen mielestä horjuttaa demokratiaa ja vaikuttaa presidenttiehdokkaiden ulkopoliittisiin mielipiteisiin tai linjaan.

Venäjällä alkaa olla kiire puuttua Suomen presidentinvaaleihin. Jos mitään ei tapahdu on joillakin selittelyn paikka, mutta ei hätää todennäköisesti selitys on, että vaikutusyrityksiä oli, mutta me emme vain huomanneet niitä!

Presidentti Niinistö on jo pidemmän aikaa valanut öljyä laineille ja on huomauttanut useasti alarmismista Venäjä-suhteissa, joka näyttää vallitsevan yksityisissä puheenvuoroissa ja osin mediassakin. Niinistön varoitukset kaikuivat kuuroille korville. Em. turvallisuuskomitea sortui heti Niinistön varoitusten perään ”alarmismiin”, hätävarjelun liioitteluun. Komitean pääsihteeri Vesa Valtonen joutui selittelemään STT:n haastattelussa, että komitea on ”moniääninen työryhmä”, jonka tehtäviin kuuluu listata ”mustia joutsenia ja villejä kortteja”. Lopulta Valtonen tuntui itsekin epäuskoiselta joutuessaan kommentoimaan komitean (ja sen asiantuntijoiden) esityksiä: hän viittaa Ilkka Remeksen fiktioihin kommentoidessaan kaikkein mielikuvituksellisimpia spekulaatioita. Valtonen ei pitänyt itsekään järkevänä sitä, että komitean käyttämät asiantuntijat spekuloivat salamurhilla.

Helsingin Sanomat oli se, joka julkaisi salaista tietoa puolustusvoimien Tikkakosken viestikoekeskuksesta. Mikä yhteys tällä voisi olla edellä mainittuihin turvallisuuspolitiikkaa käsitteleviin asioihin on hämärän peitossa. On käynnistynyt rikosselvitys vuotajan selville saamiseksi. Nimi on tietenkin Hesarin tiedossa, mutta lähdesuojaan vedoten se ei aio julkaista vuotajatahoa, jossa sinänsä ei ole mitään ihmeellistä. Tapaus Tikkakoskea on yritetty tulkita vaikuttamisyrityksenä presidentinvaaleihin, jota en oikein jaksa uskoa. Sen sijaan sillä saattaa olla yhtymäkohtia käytävään Nato-keskusteluun. Mutta kenen hyväksi?

Nyt on meneillään ”odotus” Venäjän sekaantumisesta presidentinvaaleihin. Moni tuntee olonsa miltei pettyneeksi, kun ei vieläkään ole tapahtunut mitään.

Parhaillaan käytävällä turvallisuuspoliittisella ”keskustelulla” näyttää olevan yksi päämäärä: luoda sellaisten uhkakuvien maailma, että Suomen liittyminen Natoon koettaisiin välttämättömäksi.

lauantai 6. tammikuuta 2018

Puuttumista vaille valmiit vaalit

Meillä suomalaisilla on kova odotus. Odotus on, että venäläiset puuttuvat Suomen presidentinvaaleihin. Odotus on aivan käsinkosketeltava. Joskus tulee mieleen, että jotkut suomalaiset pettyvät, jos vaaleihin ei puututa. Miksi? Koska silloin ei päästä paheksumaan sitä, että venäläiset puuttuivat vaaleihin!

En yritä tehdä tästä asiasta farssia, mutta joskus joidenkin kotimaisten tahojen into saada venäläiset osallistumaan vaaleihin edes jollakin tavalla on hämmentävää.

Kun venäläiset ovat väitteiden mukaan puuttuneet Yhdysvaltain (en epäile), Britannian, Ranskan ja Saksan vaaleihin niin dominoteorian mukaan on itsestään selvää, että puututaan myös Suomen vaaleihin. Ei yhtä dominoa voi jättää pystyyn, se olisi epätasapuolista.

Venäläisillä alkaa olla kiire: vaalit ovat kolmen viikon päästä. Entä jos vaaleihin ei puututakaan? Ei hätää, aina löytyy joku taho, joka hoitaa asian Venäjän valtion puolesta. Sitten on vielä vihoviimeinen mahdollisuus: venäläiset kyllä puuttuivat vaaleihin, mutta me suomaiset emme huomanneet!

Unto Hämäläinen on kirjoittanut puolivillaisen tarinan Hesarin kuukausiliitteeseen 1/2018 siitä, kuinka Neuvostoliitto on puuttunut lähes jokaiseen presidentinvaaliin Suomessa. Sitähän ei voi kiistää, etteikö yritystä olisi ollut, mutta samalla hän olisi voinut tuoda esille suuomalaisten oman osuuden puuttumisiin. Nimittäin toiveita on eräissä vaaleissa ollut, että naapuri vähän avittaisi oikean tuloksen saavuttamiseksi. Hämäläinen olisi tehnyt palveluksen, jos hän olisi raottanut niitä lähteitä, joiden mukaan suomalaiset itse ovat osoittaneet aktiivisuutta. Nyt hän toistaa pääosin vanhoja kliseitä, mutta jättää vastuuttamatta suomalaiset, jotka ovat jääneet joitakin kertoja kiinni itse teosta.

Mainitun artikkelin alaotsakkeessa todetaan mahtipontisesti että ”toimittaja Unto Hämäläinen kertoo esseessään, kuinka Neuvostoliitto 42 vuoden ajan määräsi, kenet saa valita Suomen presidentiksi”. Somekieli ja sometavat ovat nykyään niin itsestään selviä, että maan johtava sanomalehtikin vie populismin tappiin saakka.

Olisiko voinut sanoa, että Neuvostoliitto esitti kantansa, tai että Neuvostoliito painosti, mutta että määräsi, niin sanoisin, että tässä oikaistiin mutkat suoriksi.

On aivan totta, että sodan aikaan Neuvostoliitto painosti ja painostuksella saattoi olla vaikutusta presidentin valintaan. Yhtä hyvin kuitenkin Ryti ja Mannerheim olisi voitu valita ilman painostustakin presidentin tehtäviin. Kumpikin kelpasi myös Suomessa ja suomalaisille.

Vuoden 1950 vaalit olivat esimerkki vaaleista, jossa painostus ei tehonnut. Paasikivi piti pintansa. Presidenttiä ei siis valittu Neuvostoliitto ”määräyksestä”.

Sitten alkoi suomettumisen aika orastaa. Olisi ollut tärkeää, että Hämäläinen olisi tuonut esille oleellisen piirteen, nimittäin sen, että vuodesta 1956 lähtien suomalaiset sekaantuivat omiin vaaleihinsa Neuvostoliiton kautta!

Lasse Lehtinen menee Tanner-elämäkerrassaan niin pitkälle, että sanoo Urho Kekkosen valintojen olleen kauko-ohjattuja: ”Nykytiedon valossa voimme olettaa, että kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi”. Lehtinen tarkoittaa, että apu Moskovasta hyväksyttiin tietyillä tahoilla myös Suomessa.

Kylmän sodan aikana neuvostosuhteista annettiin tarkoitushakuisen hiuksianostattava kuva. Tällä pakotettiin uppiniskaiset vähintäänkin teeskentelemään neuvostoystävyyttä. Tätä voisi täydentää Osmo Apusen suomettumisanalyysilla (Lähde: Jukka Tarkka: ”Muistumia”): ”Suomen ulkopoliittista uhkaa kuvataan yleensä sopivasti sen suuruiseksi, että ongelmista juuri ja juuri selvitään käytettävissä olevilla voimavaroilla”.

Vuoden 1962 vaaleja lähestyttäessä Kekkosta vastaan nousi todellinen oppositio. Tämä tukahdutettiin räikeästi Neuvostoliiton avulla siten, että yhteen pelaaminen oli saumatonta. Vuoden 1962 vaalit olivat moraaliltaan arveluttavimmat presidentinvaalit. Hämäläinen toki myöntää, että Novosibirsk ennen vaaleja oli viimeinen niitti Kekkos-opposition arkkuun. Mitään moraliteettia hän ei kuitenkaan sisällytä tapahtumaketjun kuvaukseen. Politiikkahan on mahdollisuuksien taidetta.

Vuoden 1968 vaalit sujuivat jo Kekkosen merkeissä, kun taustalla olivat vuosien 1956 ja 1962 opetukset.

Sitten tulivat vuoden 1973 poikkeusvaalit, jotka olivat suomalaisen demokratian pohjanoteeraus. Eduskunta pakotettiin 5/6 enemmistöllä valitsemaan Kekkonen presidentiksi (vuodesta 1974 alkaen) ilman, että maassa olisi vallinnut kriisi vakavammasta nyt puhumattakaan. Kekkosella oli näissä vaaleissa käytössä Zavidovo-kortti, jota hän käytti tarkoitushakuisesti.

Vuoden 1978 vaaleissa Kekkonen valittiin toimivan demokratian kannalta masentavasti suurten puolueiden yhteisehdokkaana. ETYKin jälkeen Kekkosen asema oli kiveen hakattu. Näistäkin vaaleista tosin Hämäläinen antaa kuvan, että kysymys oli Moskovan diktaatista. Noudatettiin itäeurooppalaista perinnettä, jossa valtionpäämies johtaa maata loppuun saakka. Vaaleissa ei todellakaan tarvittu painostusta. Itsevaltiuden pohja oli valettu jo edellisissä vaaleissa.

Vuonna 1984 tilanne oli sillä tavalla seesteinen, että vaikka Viktor Vladimirov tulikin Suomeen järjestelemään Ahti Karjalaista presidentiksi, niin hän fiksuna miehenä ymmärsi pian, että presidentin valitsee tällä kertaa Suomen kansa.

Seuraavissa (lukuisissa) vaaleissa Suomen kansa ja Neuvostoliitto/Venäjä eivät asettaneet toistensa mielipiteitä kyseenalaiseksi. Uudella vuosituhannella Venäjällä ei ollut tarvetta eikä myöskään voimaa puuttua vaaleihin.

Nyt sitten pitäisi kahlata tulevat vaalit läpi ja odottaa jännityksestä jäykkänä Venäjän puuttumista. Ehkä koko Hämäläisen essee on tarkoitettu pohjustukseksi tuleville tapahtumille.

Valmistaudun itse varsin levollisesti vaaleihin.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Presidenttiehdokas Niinistön Nato-ehdot

Helsingin Sanomien presidenttiehdokashaastattelussa (4.1.2018) Sauli Niinistö totesi kysymykseen Natosta (”Missä tilanteessa Suomen pitäisi liittyä Natoon?”) seuraavasti:

”Suomi pyrkii pysymään kriisien ulkopuolella. Jos me liittyisimme Natoon, olisimme automaattisesti osapuoli Venäjän ja Naton kriisitilanteessa. Jos venäläiset alkavat nähdä koko lännen, EU:n ja meidät siinä mukana samanlaisina vihollisina kuin Naton, olemme menettäneet mahdollisuuden pysyä kriisien ulkopuolella ja silloin ei ole mitään hävittävä. Silloin sitä on vakavasti harkittava.” Vastausta on syytä eritellä perin pohjin, koska vastaajana on todennäköinen tuleva presidentti. Jaan vastauksen kolmeen osaan (tulkinnat ovat omiani):

1) Suomi pyrkii pysymään kriisien ulkopuolella.

2) Jos liittyisimme Natoon (nykyisen kaltaisessa tilanteessa), olisimme automaattisesti osapuoli Venäjän ja Naton kriisitilanteessa, jolloin joutuisimme luopumaan kohdan yksi pyrkimyksestä. Natoon liittyminen ei siis voi tulla kysymykseen - nykytilan vallitessa - kohtien 1 ja 2 logiikasta johtuen.

3) Jos Venäjä alkaa nähdä koko lännen (EU ml. Suomi) SAMANLAISENA vihollisena kuin Naton, olemme menettäneet Niinistön arvion mukaan kohdan yksi pyrkimyksen (tavoitteen). Silloin (siinä tilanteessa) ei Niinistön mukaan ole mitään hävittävää, vaikka liittouduttaisiin. Tällöinkin Natoon liittyminen on HARKINNAN takana.

Niinistö haluaa siis sanoa, että kolmannessakin kohdassa määritellyssä tilanteessa kynnys liittyä Natoon on erittäin korkea, koska koko länsi (ml. EU) pitäisi liittää Venäjän viholliseksi Naton tasoisesti. Viime mainitussakin tilanteessa tulee käyttää harkintaa ennen liittoutumista.

Vastaus on tarkkaan harkittu jokaisen sanan osalta. Johtopäätöksenä voitaneen todeta, että Nato-kumppanuus monine vahvistettuine sopimuksineen ei ole tämän Niinistön kannan mukaan johtamassa automaation tavoin yhä syvempää sitoutumiseen Natoon, vaikka sitä monet ovat odottaneet.

Niin yksiselitteistä määrittelyä liittoutumiskysymyksessä ei voida antaa, etteikö tulkinnoille löydy tilaa. Olen itsekin harrastanut tulkintaa tässä kirjoituksessa, mutta totean yhteenvetona, että Natoon liittyminen on ehdollistettu tässä Niinistön haastattelulausunnossa melkoisten vaikeuskertoimien taakse.

Erikseen on sitten pohdittava ovatko nämä paineen alla annetut lausunnot optimaalinen tapa vastata haasteisin. Media vaatii kyllä tai ei -vastauksia ja presidenttiehdokkaat yrittävät parhaansa mukaan vastata. Itse muotoilisin kantani niin, että liittoutuminen ei ole Suomen osalta ajankohtainen eikä perusteltavissa, kuten olen näissä blogikirjoituksissa monen monituista kertaa todennut.

::::::::::::::::::.

Aina kerkeä Paavo Väyrynen on puuttunut Niinistön mainitsemiin argumentteihin Uuden Suomen puheenvuoropalstalla. Sattumoisin Väyrysen nettikommentissa referoidaan Niinistön lausumaa samalla tavalla (1., 2., 3.) kuin minä teen (joskin kommentoinnit sitten eroavat). Väyryselle käy Niinistön mainitsemat kaksi ensimmäistä kohtaa, mutta ei kolmas. Kunnollisia perusteluja kolmannen kohdan sopimattomuudesta hän ei esitä.

Väyrynen viittaa Nato-kumppanuutta syventäviin pyrkimyksiin, kuten itsekin teen, mutta vetää Niinistön haastattelusta eri johtopäätökset kuin minä. Hän katsoo, että kolmas kohta on kyllä-vastaus liittoutumiskysymykseen ja syyttää Niinistöä epäjohdonmukaisuudesta, koska kahdessa ensimmäisessä kohdassa käytännössä torjutaan Nato-liittoutuminen. Minä taas näen kolmannenkin kohdan niin, että vaikka se teoriassa mahdollistaa liittoutumisen, se käytännössä torjuu sen.

Ero meidän välillämme on se, että Väyrynen ei hyväksy pienintäkään poikkeamaa ehdottomasta ei-vastauksesta. Minä taas katson, että sellaista tilannetta, minkä Niinistö katsoo johtavan Nato-neuvotteluihin ei presidentti ja presidenttiehdokas Niinistön mainitsemilla ehdoilla synny.

torstai 4. tammikuuta 2018

Ei nimi sotaa pahenna?

Sisällissota vai punakapina, kansalaisota vai vapaussota? Presidentti Niinistön mieleenpalautus vuosien 2017-2018 tapahtumista uudenvuodenpuheessaan on herättänyt keskustelua ja nostanut jälleen esille kiistan sisällissodan (käytän tätä nimeä jatkossa oletuksena) nimestä.

Hesari on otsikoinut juttunsa (3.1.2018) aiheesta ”Niinistön puheesta alkoi nahistelu sodan nimestä”. Hiukan erikoinen nimi, kun kysymys nimestä ohjaa keskustelua historian tulkintoihin. Ilkka Kanerva, yksi haastatelluista, toteaa, että ”ei tästä kannata isoa sotaa synnyttää.” Jos kuitenkin yritän.

Niinistö teki valintansa – sisällissota – varmaankin tarkoituksenaan käyttää kaikkien vähiten kiistanlaista nimeä. Omastakin mielestäni nimi täyttää kaikki neutraalisuusvaatimukset.

Läheisimmäksi kokemani nimi on kuitenkin ”kansalaissota”. Se tuo mieleen Väinö Linnan perinteen olematta mitenkään puolueellinen. Se vastaa hyvin sisällissota-nimeä tuoden kuitenkin käsitteeseen säväyksen tunnetta: ”siskot, veljet sodassa keskenään”. Sitä hiukan osoittelevampi nimi olisi veljessota.

Niinistö tavoitteli kansakunnan suuren yksimielisyyden synteesiä, jota vapaussota ja tai punakapina eivät tarjoa. Itse asiassa käytettävät käsitteet jakavat ihmisiä edelleen ”punaisiin ja valkoisiin”, modernimmin vasemmistolaisiin ja oikeistolaisiin (tai porvareihin). Esimerkiksi punakapina on voittajien käyttämä nimi.

Oikeistokonservatiivi, puolustusministeri Jussi Niinistö sijoitti käsitteen omaan aatemaailmaansa puolustamalla vapaussodan ja kapinan nimiä. Kysymys Jussi Niinistön mielestä on ”historian moninaisuuden ymmärtämisestä” (HS-haastattelu).

Aika yleisessä käytössä oleva vapaussota herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Sen tarkoituksena on osoittaa, että sodassa oli kysymys myös vieraan vallan vaikutuksesta vapautumisesta. Räikeimmillään sekä venäläiset että punaiset niputettiin samaan läjään, joista piti päästä eroon.

Muistan, että noin 50 vuotta sitten sisällissota-käsite ei ollut vielä vakiintunut. Sitä istutettiin tuolloin yleisempään käyttöön. Neutraalein käsite oli tuolloin vielä kansalaissota.

Erkki Tuomioja moittii Jussi Niinistöä – valtioneuvoston jäsentä – leimaavien nimien käytöstä. Jos siis tarkoitus on toisaalta korostaa sovinnollisuutta, eivät vapaussota ja kapina ole parhaita mahdollisia, eikä edes suotavia.

::::::::::::::::::

Yleisemmällä tasolla haluaisin tuoda esille, että sisällissotiin sisältyy useimmiten ulkopuolisten puuttumista asioiden kulkuun. Itse asiassa lähimenneisyys esimerkiksi Lähi-idässä osoittaa, että sisällissota tarjoaa saumakohdan, johon suurvallat usein iskevät kiinni saadakseen sananvaltaa alueen asioihin.

Siksi sisällissota voidaan hyväksyä nimeksi, vaikka ulkoisia tahoja (kuten meillä Venäjä) onkin enemmän tai vähemmän aktiivisena tai passiivisena mukana. Ulkoisen puuttumisen varjolla nimen muuttaminen esimerkiksi vapaussodaksi on siis kyseenalaista tai ainakin hyvin kapean näkökulman hyväksymistä.

Raja ulkoisten voimien taistelutantereen ja sisällissodan välillä on usein horjuvaa riippuen itse sodan kulusta. Otan tähän esimerkiksi Vietnamin sodan. Robert McNamara (1960-luvun puolustusministeri ja yksi Vietnamin sodan arkkitehdeistä) kertoi ymmärtäneensä vasta 1990-luvulla, että Vietnamin sodassa oli kysymys sisällissodasta, jonka kulkuun ulkopuoliset (Yhdysvallat ylivoimaisesti aggressiivisimmin) puuttuivat. Puuttuminen oli niin tehokasta, että koko nimi sisällisota painui taustalle eikä sitä käytetty 1960-luvulla. Sen sijaan korostettiin bi-polaarisen domino-teorian mukaisesti, että kansainvälinen kommunismi valtaisi maan kerrallaan Kaakkois-Aasiassa, jos etenemistä ei estetä. Domino-teoria ei koskaan toiminut, ei vaikka amerikkalaiset hävisivät sodan.

Vietnamin sota syttyi, kun amerikkalaiset estivät vaalien pitämisen Vietnamissa 1950-luvun puolessa välissä, koska Ho Tshi Minh olisi ne voittanut. Ranskan Indokiinan joukot korvautuivat vuoden 1953 jälkeen vähitellen amerikkalaisilla, aluksi neuvonantajilla, ja sitten 1960-luvulla erikoisjoukoilla.

Kun McNamara vieraili sodan päättymisen jälkeen entisten vihollistensa luona Vietnamissa huusi vastapuolen valtuuskunnan johtaja ”tajuatteko McNamara, olemme taistelleet 1000 vuotta Kiinaa vastaan” (siis Vietnamin sodan liittolaistaan vastaan). Ja tälle todisteeksi Kiinan ja Vietnamin välille syttyi sota vain muutama vuosi Vietnamin sodan rauhansopimuksen jälkeen (1979). Tämä kaikki korostaa Vietnamin halua itsemääräämisoikeuteen eikä pelkästään kansainvälisen kommunismin jatkeeksi.

Sisällissota-nimelle Vietnamissa oli vinha perä. Olen tätä problematiikkaa käsitellyt näin pitkään osoittaakseni, kuinka paljon muunnelmia on sodan ja toisaalta sisällissodan välillä.

Suomessa sisällissota on oikeutettu nimi, vaikka varhemmin ns. isänmaalliset piirit pyrkivät vieroksumaan ajatusta kansalaisten keskinäisestä välienselvittelystä ja näkemään sodan Suomen ja ulkopuolisten (venäläiset ja heidän jatkeenaan epäisänmaalliset punaiset) tahojen välisenä sotana.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Kekkosesta kritiikittömästi, osa 4 ja yhteenveto Kekkonen-dokumentista

Jari Tervo ”isännöi” Marjo Vilkon käsikirjoittamaa TV-sarjaa ”Kekkonen”, joka on syntynyt ”yhteistyökumppanien avulla”. Tämä on TV-sarjan arvioinnin neljäs ja viimeinen osa.

Dokumenttisarjan seitsemännessä osassa ollaan ikääntyneen Kekkosen viimeisten ponnistelujen äärellä.

Tervon historia on painopisteiden valintaa. Seitsemännessä osassa omat valintani olisivat olleet toisenlaiset. Tervo sivuuttaa täysin ns. sotaharjoitusepisodin (1978), jota on pidetty – muidenkin kuin minun mielestäni - Kekkosen loppuvaiheen merkittävänä kriisinä. Samalla suhde kenraaleihin jää määrittelemättä oikein. Tervo toteaa, että Kekkonen ”kurmootti kenraaleita”. Se pitää paikkansa joihinkin puolustusvoimien komentajiin nähden, mutta käänne asennoitumisessa, joka tapahtui Lauri Sutelan tullessa puolustusvoimien komentajaksi (1974) jää täysin kuvaamatta. Tällä muutoksella taas oli aivan oleellinen vaikutus sotaharjoitusepisodin ratkaisuihin.

Kekkosen suhde armeijaan oli arrogantti. Hän ei arvostanut maanpuolustusta riittävästi, vaan laski itsekkäästi Suomen menestyksen politiikkansa varaan. Näkemys oli aivan liian kapea-alainen. Vasta Lauri Sutela sai henkisen yliotteen Kekkosesta ja pystyi ohjailemaan häntä kaidalle polulle vanhenevan valtiomiehen tehdessä virheratkaisuja esimerkiksi suhteessa suurlähettiläs Vladimir Stepanoviin (Matti Lukkari: ”Lauri Sutela. Puolustusvoimain komentaja”).

Kekkosen historiassa on painotettu henkilösuhteiden merkitystä (Hrustsev esimerkiksi). Juuri Stepanoviin luodut henkilösuhteet tuovat esille suhteiden nurinkurisen puolen, koska vastapuoli käytti niitä omaksi ja taustalla olevan valtakoneiston hyväksi. Tervo valitsee ns. Juhannuspommin (kesällä 1979) tarkastelun kohteeksi. Valinta on oikein, mutta käsittelytapa omituinen. Tilanne käynnistyi siitä, kun Johannes Virolainen kertoi varteenotettavan tosiasian, jonka mukaan kokoomusta ei päästetty hallitukseen ”yleisistä syistä” (Neuvostoliitto) johtuen. Kekkonen suuttui, kun Virolainen ”paljasti” tarkoin varjellun ”valtionsalaisuuden”. Tästä olisi voitu jatkaa, miksi kokoomus oikeastaan jäi 20 vuodeksi (1966-1987) ulos hallituksesta. Olivatko syynä pelkästään ”yleiset syyt” vai olivatko asiaan vaikuttamassa myös kilpailutekijät puoluekentällä. Mihinkään tällaisen oleelliseen pohdiskeluun ei mennä.

Kun Kekkonen meni televisioon ja haukkui käsittämättömästi Virolaisen pystyyn puheidensa johdosta, keskitytään dokumentissa sivuasiaan eli Virolaisen soittoon yleisradioon, jossa hän tarjoutui vastentahtoisesti - Kekkosen kehotuksesta - antamaan haastattelun Ylelle (siis meriselityksen, miksi hän käytti käsitettä ”yleiset syyt”). Pääasiaksi dokumentissa nousi Virolaisen ”tottelevaisuus” eikä asian varsinainen pihvi. Keveästi sivuutettiin se, että Kekkosen TV:ssä tapahtunut puhemies Virolaisen haukkuminen oli hävettävä teko puolidemokraattisessa valtiossa. Kaikki tajusivat sen, mutta myötähäpeän takia eivät voineet puuttua asiaan. Oleellista oli, että karjalainen hölösuu, Johannes Virolainen meni ja paljasti Kekkosen politiikan onttouden, jonka Kekkonen hiljaa mielessään joutui tunnustamaan, mutta ei olisi halunnut päästää julkisuuteen. Tämä episodi paljasti, miten Kekkosen suomettumispolitiikka oli ajautunut umpikujaan.

Kekkosen suhde läheisimpiin työtovereihinsa Karjalaiseen ja Virolaiseen kymmenien vuosien ajan olisi ansainnut tukevamman käsittelyn. Samoin se, miten hän heitä kohteli, kun nämä nostivat profiiliaan presidenttipelissä. Viittaukset näihin henkilösuhteisiin tehdään ohjelmasarjassa täysin Kekkosen ehdoilla.

Kekkosen defaitismi (usko kolmannen maailmansodan syntyyn, Neuvostoliiton pelko jne.), jota Jaakko Hallama (Moskovan sairauden takia lähes puhekyvytön suurlähettiläs) ruokki, tuodaan esille ohuesti, mutta oikeansuuntaisesti. Kekkonen ikään kuin heijasti oman fyysisen ja henkisen kuntonsa heikkenemisen maailmanpolitiikkaan: oltiin ajautumassa tuhon tielle. Tällainen vanhenemiseen liittyvä pelkotila on täysin ymmärrettävä ja sitä olisi voitu syventää monin tavoin. Silloin myös vuoden 1978 sotaharjoituskriisi olisi tullut avatuksi erittelevällä tavalla.

Oma lukunsa on ”Koivisto kaataa Kekkosen” -legenda. Asiantuntijaksi on valittu asianosainen (!) eli Paavo Väyrynen, jonka annetaan tuoda esille kuinka vallansiirrossa Kekkosta ”häväistiin”. Tapauksen käsittely dokumentissa on malliesimerkki täysin tarkoitushakuisesta valinnasta. Väyrysen oma rooli pääministeri Koiviston kaatajana (yritykseksi jäi) jää täysin kuvaamatta. Kekkosen rooli Koiviston hallituksen kaatajana (yritykseksi jäi) jää täysin kertomatta.

Tervo uhraa aikaa Maarit Tyrkön täysin ylimitoitetulle osuudelle ja joutuu sitten harppomaan tärkeiden asioiden yli. Ohjelma-aika suhteessa dokumentissa esiteltyjen oleellisten tapahtumien määrään on aivan liian pieni. Jos lähdetään herkistelemään suurmiehen kohtalolla hänen muusansa kautta olisi aiheesta pitänyt kehittää aivan oma ohjelmansa. Tervo antaa Tyrkön viedä. Onneksi Timo Kekkosen annetaan tuoda esille tunnettu lausahduksensa, että hän näki tapahtumat toisin kuin Tyrkkö.

Dramaattinen episodi, jossa Kekkosen kansliapäällikkö Juhani Perttunen haki Kekkosen allekirjoitusta eroanomukseen on jätetty dokumentista pois. Voi olla, että se on jätetty harkinnan jälkeen - liian intiiminä - pois, mutta se olisi tehnyt järisyttävällä tavalla ymmärrettävämmäksi sen, miten vaikeaa Kekkosen oli luopua vallasta.

Seitsemäs osa päättyy jäähyväistunnelmiin ja hautajaisiin.

:::::::::::::::::::::::

Kahdeksannessa osassa ”Tukkipohjan kehto – Kekkonen elää” yritetään odotetusti luoda synteesiä Kekkosen urasta tai pikemminkin synteesiä haastateltavien näkemänä. Timo J. Tuikka toteaa, että aiemmin Kekkonen pyrittiin näkemään kaavamaisesti joko pahana tai hyvänä. Nyt nähdään paremmin molemmat puolet. Tämä on vaikuttanut minunkin kirjoittamiseeni (tosin kiertotietä): koska dokumenttisarja säästeli objektiivista kritiikkiä olen katsonut velvollisuudekseni tuoda esille niitä asioita, jotka jäivät dokumenttisarjassa sanomatta.

Erittäin tärkeä kommentti tulee nuoremman polven tutkijalta hänen todetessa, että ”nuoremman polven tulkintaa Kekkosen ajasta tarvitaan”. Nyt kirjoittajina ovat olleet liiaksi ne, jotka ovat syöneet Kekkosen kädestä.

Onnistutaanko kahdeksannessa osassa synteesin luomisessa? No, vaihtelevalla menestyksellä. Pär Stenbäckin mukaan Kekkonen oli ”joissakin vaiheissa korvaamaton”. Erkki Tuomioja sanoo, että Neuvostoliiton ja Kekkosen välillä oli ”sisäistetty koodi” yhteistoiminnan periaatteena. Tällä hän tarkoitti, että yhteistoiminta pelasi Kekkosen hyväksi poliittisessa kentässä Suomessa.

Rakkausteemaa ei unohdeta viimeisessäkään jaksossa. Otetaan sitten kantaa tähänkin kysymykseen. Mielestäni Maarit Tyrkön rooli kaksikon rakkaustarinan ulkopuolella oli harmiton. Siksi hänen osuutensa laajuus ohjelmasarjan viimeisissä jaksoissa hämmästyttää. Sen sijaan Anita Hallaman vaikutus Kekkoseen oli mielestäni traumatisoiva. Rakkauteen sisältyi törkeä käytös Jaakko Hallamaa kohtaan (joka kyllä tuodaan sarjassa julki). Mutta esimerkiksi Neuvostoliiton suurlähettiläs Björn Alholmin muistelmissa (”Toisinajattelija suurlähettiläänä”) on aineksia todella kriittiseen Kekkos-näkökulman. Alholm oli sijaiskärsijä käsittämättömässä Kekkonen-Anita Hallama -pelissä. Yhdyn monen muun esittämään kysymykseen: oliko Anita Hallamalla tiedossa jotain Kekkosen toimintaa raskauttavaa Neuvostoliitto-suhteissa?

Tyypillinen kaihoisa Kekkos-kuva syntyy Pär Stenbäckin ajatuksesta, että ”Hän (siis Kekkonen) ei päässyt ajoissa lepoon”. Tämä lausahdus voidaan toki tulkita monella tavalla, mutta jos pyritään antaman kuva, että Kekkosen EI ANNETTU siirtyä eläkkeelle, niin metsään menee. Kekkonen piti virastaan kiinni viimeiseen saakka. Eroanomuksen allekirjoittaminen – kuten edellä on kerrottu - ei mitenkään tahtonut onnistua.

Vihdoin aivan lopussa kaivetaan esille taistelupari Juhani Suomi – Hannu Rautkallio. Sanoisin näin, että lukuisat haasteltavat kyllä täyttivät Juhani Suomen ”Kekkonen valkoisena ritarina” -puolen, mutta Rautkallion ”Kekkonen pimeyden ruhtinaana” -puoli jäi kyllä onnettoman vähälle huomiolle. Rautkallio olisi tarjonnut perspektiiviä ja antiteesin ratkaisevissa kohdin nyt nähdylle. Oman näköiseni dokumenttisarja olisi kuitenkin tehty toisella tapaa. Siitä hetken kuluttua lisää.

Vielä voidaan luoda katsaus Kekkosen jälkeiseen aikaan. Mauno Koivisto korjasi suomalaisen demokratian valuvikaa dramaattisella tavalla: hallitukset ovat istuneet neljä vuotta Koivistosta eteenpäin, kun taas ennen Koivistoa hallitusten keski-ikä oli lähellä yhtä vuotta. Kekkonen kaatoi varsinkin 1970-luvulla hallituksia aivan liian helposti: ”kun kiipesin tunturin laelle, päätin, että hallitus on hajotettava”. Voidaan sanoa määritelmänomaisesti - kylläkin hieman yksinkertaistaen - että ne, joilla on aito, moniarvoinen demokratia päämääränä suhtautuvat Kekkoseen kriittisesti, kun taas ne, jotka haluaisivat autoritäärissävyistä johtoa ja hallintoa suhtautuvat Kekkosen toimiin myönteisesti.

Olen edellä arvostellut peräti neljässä eri blogikirjoituksessa Tervon ”Kekkosta” ankarastikin. Luulen, että olen lukijalle velkaa oman vaihtoehtoni esittämisen. Miten dokumenttisarja olisi pitänyt tehdä?

Tervon ”Kekkosen” rinnakkaisteos on mielestäni vastaava Olof Palmesta tehty dokumenttisarja, joka esitettiin TV:ssä muutama vuosi sitten. On sanottava suoraan, että vertailu toimii Olof Palme -dokumentin hyväksi. ”Palme” oli kohdettaan arvostava, mutta samalla purevan kriittinen. Kaikki kuorrutus oli riisuttu pois: jäljelle jäi valtiomies Palme epäonnistumisineen ja onnistumisineen. Yksityiselämä soljui kansankodin osaksi luontevalla tavalla.

Ristiriitainen, arkinen ja ylimyksellinen Palme ympäröitiin usean haastatellun henkilön ristivalaisulla, joka teki oikeutta kohteelle. Pois olivat yksittäiset ilmaan roikkumaan jätetyt mielipiteet, jotka ”jäävät voimaan” Kekkos-dokumentissa, kun vaihdetiin kiireesti seuraavaan aiheeseen. Diskuteeraus voittaa lakonisuuden.

Palmen kuolemaa (josta olisi voitu tehdä ohjelmasarjaa vallitseva spektaakkeli) käsiteltiin sarjan alussa yhden minuutin verran poliisin radiopuhelimen nauhoituksen kautta: ”täällä makaa kuollut ihminen…..se on Palme… mitä, onko se pääministeri!?”. Sähköistävä alku!

::::::::::::::::::::::

Kekkosta arvioidaan hänen poikkeuksellisen pitkän (neljännesvuosisata) presidenttiyden näkökulmasta (”presidentit olivat Kekkosia”). Lasse Lehtisellä on tähän liittyen kova väite Urho Kekkosen presidenttikausista Tanner-elämäkerrassaan: ”Nykytiedon valossa voimme olettaa, että kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi”.

Ainakin voitaneen sanoa, että kahdessa ensimmäisessä vaalissa valinta olisi ollut epävarmaa ilman lainavaloa. Ja siitä eteenpäin aiemmat valinnat toimivat pontimena tuleville valinnoille. Miten siis arvioida miestä?

Kekkonen käytti häikäilemättä hyväkseen mahdollisuutta pelata Neuvostoliitto-kortilla. Tätä voisi täydentää Osmo Apusen suomettumisanalyysilla (Lähde: Jukka Tarkka: ”Muistumia”): ”Suomen ulkopoliittista uhkaa kuvataan yleensä sopivasti sen suuruiseksi, että ongelmista juuri ja juuri selvitään käytettävissä olevilla voimavaroilla”. Käsittääkseni Kekkonen käytti tätä omana presidenttistrategianaan toistuvasti ja se voimavara oli presidentti itse.

Kekkosen suomettuminen ei ollut ikäsidonnaista (siis, että hän olisi suomettunut vasta vanhoilla päivillään). Suomettumispääomaa hän keräsi ainakin 1940-luvun lopulta lähtien. Varsinkin viimeisinä presidenttivuosina pääoma alkoi käydä rasitteeksi.

Tervon dokumentista käy sivutuotteena ilmi, että Kekkoselle suotiin – ainakin hänen kannattajiensa taholta – sellaisia käytös- ja menettelytapoja, joita muille ei hyväksytty. Tämä ristiriita on ehkä selitettävissä sillä tapaa, että autoritäärisyyteen taipuvaisten ihmisten mielestä oli voimassa kahdet säännöt: omalle ihanteelle erikseen ja muille erikseen.

Dokumenttisarjan mainos kertoi: ”On aika katsoa Kekkosta uusin silmin”. Onnistuttiinko tässä? Kyllä ainakin minua vastaan käveli vanha tuttu Kekkonen.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Kekkosesta kritiikittä, osa 3

Jari Tervo ”isännöi” Marjo Vilkon käsikirjoittamaa TV-sarjaa ”Kekkonen”, joka on syntynyt ”yhteistyökumppanien avulla”. Tämä on TV-sarjan arvioinnin osa 3.

Dokumentin neljännessä osassa, ”Pelin herra” eletään vuosia 1962-1968, jolloin keskiöön nousee kansanrintamahallituksen muodostaminen. Epäilemättä Neuvostoliitto, joka oli muuttanut strategiaansa, oli tässä painostamassa vasemmiston mukaanottoon hallitukseen, joka aivan oikein tuodaan dokumentissa esille. Sekä Neuvostoliitolle että Kekkoselle oli tärkeää, että hallituksessa ovat sdp, skdl ja maalaisliiton/ keskustan K-linja. Kekkonen haki ratkaisulla tukea seuraaviin presidentinvaaleihin ja Neuvostoliitto yritti laajentaa ystävyysrintamaa Suomessa kansanrintaman avulla.

Jakson tärkeimmäksi agendaksi oli tarkoitus nostaa Väinö Leskisen kääntymys Neuvostoliiton ystäväksi. Käsittely jää melko ohuelle tasolle. Kuitenkin toisella kaudellaan Kekkonen tulee lähemmäksi monipuolista presidentin tehtävien hoitoa. Jälkikäteen arvioiden kausi on onnistunut sekä Kekkoselle että Suomelle.

Yksi menestysaskel oli kävely Pitkäsillan yli työläiskaupunginosiin, joka symboloi kansanrintamaideologialle annettua tukea. Kekkonen onnistuu tavoitteessaan ja vuonna 1966 maahan syntyy punamultahallitus. Samalla tosin alkaa kokoomuksen 20-vuotinen korpivaellus, jossa Kekkonen on pääarkkitehti, mutta johon tosiasiaan ei dokumentissa lainkaan viitata.

Ohjelmasarjan neljännen osa repaleinen käsittely nostaa esille Vladimir Stepanovin, iholle tulevan ”ystävän”, rakastajatar Anita Hallaman, nuorison liehittelyn, jossa oli jotain aitoakin mukana, Ruotsi-suhteiden ensiarvoisuuden, ydinaseettoman Pohjolan, joka esitellään pelkästään taktisena kuviona sekä itsepintaisen, mutta epärealistisen Karjalan palautushaaveen.

Aiemmissa osissa käytettyjen asiantuntijoiden lisäksi olisi ollut hyvä, jos nuorempaa tutkijaa, Jukka Rastasta olisi käytetty enemmän asiantuntijana. Hän olisi voinut tarjota neutraalimman käsittelyn. Nyt koko haastattelukavalkadista jää jälleen kerran vaikutelma pelkästään Kekkosen tukijoista, jotka eivät poikkea Kekkos-liturgiasta, eivät oikeastaan sanallakaan. Uskollisista uskollisin on Timo Soikkanen. Kekkosen suorat vastustajat vain luetellaan ”Kekkos-vastaisina” ikään kuin demokratiassa olisi omituista, jos valtaa pitäviä uhmataan. Itsevaltaisen vaiheen oireet olivat jo ilmassa….

Aivan jakson lopussa tulee esille kummallinen autoritäärisen demokratian kukkanen, kun Tervo loihe lausumaan, että ”koko kansa ei ole vieläkään Kekkosen takana”. Tajuaakohan asianomainen itsekkään lausuman eriskummallisuuden? Kekkonen antaa jo varoituksen tulevasta, kun hän ilmoittaa vuoden 1968 vaalien jälkeen diktatorimaisesti, että hän ei aio alistua enää presidentinvaalikampanjaan. Viittaus oli tarkoitettu osumaan Veikko Vennamoon, joka asettui vaalikampanjan aikana tiukkaan oppositioon Kekkosta vastaan.

Suomi otti suunnan kohti rajoitettua demokratiaa.

:::::::::::::::::::

Dokumentin viidennen osan (”Vaaralliset vuodet”) sisältönä ovat lukuisat tapahtumat, joita en kuitenkaan tässä käsittele yksityiskohtaisesti. Sen sijaan yritän kuvata dokumenttisarjan tapaa käsitellä Kekkosta noina 1970-luvun vaihteen kuohuvina vuosina.

Tapahtumien keskiössä ovat Tsekkoslovakian miehitys, Koiviston pääministeriys, hullu vuosi 1968, nuorison radikalisoituminen, Vennamon läpimurto, toisinajattelijoiden joutuminen eristyksiin Kekkosen Suomessa, tapaus Beljakov (Suomi vallankumouksellisessa tilassa), Kekkosen kruununperimys: tapaus Ahti Karjalainen, EEC-sopimus, punaiset vuorineuvokset ja Neuvostoliiton kauppa, ETYKin valmistelu, Kekkonen presidentiksi poikkeuslailla: ”ehdokkaaksi en suostu”, suomettuminen osaksi sisäpolitiikkaa, Sylvi Kekkosen kuolema….

Muutama avainasia jaksosta. Timo J. Tuikka: ”Kekkonen ei suomettanut Suomea”. Tuskinpa voidaan esittää harhaanjohtavampaa todistusta noista vuosista. Suomi suomettui Kekkosen johdolla ja muut poliitikot seurasivat. Jälleen dokumentissa kiirehdittiin vaihtamaan aihetta, jolloin suomettumisen erittely jätettiin yhden lausunnon ja lauseen varaan! Tässä olisi ehdottomasti tarvittu vasta-argumentin esittäjä Tuikalle, esimerkiksi Timo Vihavainen!

Kekkosen väitettiin taktisesti syleilleen radikalismin kuoliaaksi. Olen aivan toista mieltä: Kekkonen, 1930-luvun oikeistoradikaali, vasemmistolaistui ja radikalisoitui noina vuosina vahvasti. Hän irtautui omasta taustapuolueestaan ja alkoi epäillä lähimpiä puoluetovereitaan lojaalisuuden puutteesta. Tosiasiassa hän oli tykästynyt tehtäväänsä niin perusteellisesti, että näki kilpailijoita ympärillään, jotka vaanivat tilaisuutta päästä valtaan.

Tapaus Aleksei Beljakov käsitellään äärimmäisen ohuesti ohjelmassa. Miksi? Suurlähettiläs Beljakovissa – ja myöhemmin suuurlähettiläs Stepanovissa risteytyi Kekkosen suomettumispolitiikka ja Neuvostoliiton ideologinen taistelu oman valtansa laajentamiseksi länteen. On tärkeää todeta, että KGB (Viktor Vladimirov) ymmärsi varhaisessa vaiheessa, että suomi ei ollut vallankumouksellisessa tilassa. Vladimirovin ja Beljakovin keskinäisessä valtakamppailussa jälkimmäinen sai lähteä Suomesta.

Kekkonen sitoi valintansa presidentiksi vuonna 1974 Neuvostoliiton tahtotilaan, EEC-sopimukseen ja omaan korvaamattomuuden illuusioonsa. Kekkonen - osin Neuvostoliittoa hyväksi käyttäen (Zavidovo-vuoto) - painosti poikkeuslain taakse 5/6 kansanedustajista. Dokumenttisarjassa ohitettiin oleellisia kohtia edellä mainituista seikoista. Suomalainen demokratia saavutti pohjakosketuksensa.

Falski tämän päivän sitominen Kekkoseen sai täyttymyksen, kun Tervo päästi suustaan lauseen ”UKK aloitti lännettymisen”! Täytyy oikein hieraista silmiään, missä kaikessa Kekkonen oli mukana: hän siis suometti ja lännetti samaan aikaan. Kekkoselle lännettyminen oli ihan eri asia kuin mitä sillä tänään tarkoitetaan Nato-siteineen. Sen sijaan yhdentyvän Euroopan tavoittelu on varmaan vuosikymmeniä yhteen sitova hanke. Vielä 1960-luvun lopulla Kekkonen vannoi, että kolmas maailmansota alkaa Saksasta (siinä vaiheessa kukaan muu ei enää siihen uskonut).

Sama ongelma kuin aiemmissa osissa vaivaa tätäkin vaihetta: ohjelmassa ei ehditä paneutua oikein mihinkään, vaan tyydytään yhden haastateltavan todistukseen asiassa kuin asiassa.

:::::::::::::::::::

Dokumenttisarjan kuudennessa osassa kiirehtiminen yhtäkkiä loppuu. Fokus siirtyy yksityiselämän puolelle ja aiheena ovat tietenkin Kekkosen naiset, joille uhrataan yllättävän paljon aikaa verrattuna aiempaan hosuvaan rientämiseen asiasta toiseen. Kuudennessa osassa ”Urho I Suuri” käsitellään vuosia 1975-77. Tuohon väliin jää ETYK, Kekkosen uran huipentuma, josta hän odottaa Nobelin rauhanpalkintoa. Se jää saamatta ja Kekkonen raivostuu. Ehkä kuitenkin suomalaisittain yliarvioimme ETYKin merkitystä. Henry Kissinger ei mainitse sitä muistelmissaan lainkaan.

Urho Kekkonen on 1970-luvun puolessa välissä Suomen itsevaltias, jonka valtaa ei kukaan uskalla kyseenalaistaa. Tästä seuraa puolueiden ryhmittyminen hyvissä ajoin Kekkosen taakse vuoden 1978 vaaleja varten. Näistä vuosista muistetaan erityisesti Martti Miettusen hätätilahallituksen runnominen kasaan. Hallituksella oli yksi tehtävä: ”Työtä kaikille”. Hallitus ei erityisemmin onnistunut tässä tehtävässään: työttömyys kaksinkertaistui seuraavien kahden vuoden aikana. Tätä ohjelmassa ei tietenkään kerrota, Kekkonenhan oli jo osansa hoitanut. Tästä opittiin, että työttömyys ei käskemällä lopu.

Kirjeitä myllystäni I -kirjan hankin minäkin aikanaan. Kekkonen otti oikeuden omiin käsiinsä ja haukkui ja kehui pystyyn kansakunnan uutteria palvelijoita (”Saatanan tunarit”) täysin järjettömästi. Tervon ohjelmassa Maarit Tyrkkö ihailee Kekkosen menettelyä: herrat saivat jälleen kyytiä.

Tuohon aikaan alkoi myös presidentin paljon ylistetyn ”kunnon” ja todellisen kunnon ero kasvaa. Hänestä luotiin kuva teräsmiehenä, joka kaatuu joskus suorin jaloin. Muistikatkot ja vetäytyminen tehtävistä olivat esillä, mutta oltiin vielä kaukana eläköitymisestä.