sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Vakautta vaalimassa – turvallisuuspolitiikasta kriittisesti

Kuuntelin kuluvan syksyn Helsingin kirjamessuilla paneelikeskustelua, jossa oli mukana useita ulko- ja sotilaspolitiikan asiantuntijoita ja muita teräväsanaisia kommentoijia. Sama joukko täydennettynä useilla muilla alan asiantuntijoilla muodostaa Timo Hakkaraisen teoksen ”Vakaus vaakalaudalla” (Into, 2017) kirjoittajakunnan.

Hakkarainen valitteli kirjamessuilla, että media on sivuuttanut kirjan antaen ymmärtää, että mukana on tarkoitushakuista unohtamista. Olen samaa mieltä luettuani kirjan: meillä mediaeliitti on asennoitunut sellaista ulko- ja turvallisuuspoliittista ajattelua vastaan, jossa korostetaan Suomen liittoutumattomuutta ja painotetusti diplomaattisia keinoja kriisien ratkaisemiseksi. Ainakin omalta osaltani haluan korjata median ”unohtamisen” ja kiittää hyvästä kirjasta.

Lukiessani kirjaa ilmestyi Hesarissa Kari Huhdan lähes aukeaman laajuinen artikkeli Venäjän Zapad-harjoituksesta. Verrattuna kirjaan Huhdan artikkeli muodostaa milteipä antiteesin, josta käsin pääsee hyvin perille Helsingin Sanomien kummallisen sotaisasta retoriikasta. Kirjoituksessa luodaan Venäjästä pelotevaikuttamisen kautta välitön uhka Natolle, jota vastaan kuulemma koko sotaharjoitus oli suunnattu. Otsake kertoo paljon: ”Venäjä harjoitteli suursotaa Natoa vastaan”.

Vielä sotaharjoituksen kestäessä luotiin kuva, että sotaharjoitukseen osallistui 100 000 miestä. Nyt Hesarin jutussa laimennettiin osallistumisen laajuus 50 000 mieheen, tai 40 000 mieheen, tai 30 000 mieheen…. (loput olivat harjoituksen ”piirissä”). Näin siis sitoutumattomaksi itseään mainostava lehti kertoilee asioista jo tutuksi tulleella tavalla.

Hakkaraisen teokseen esseen kirjoittaneiden (tai haastateltujen) nimiluettelo on vakuuttava: Erkki Tuomioja, Heikki Talvitie, Jarmo Virmavirta, Pekka Visuri, Seppo Kääriäinen, Gustav Hägglund, vain muutamia mainitakseni.

Referoin ja arvioin muutamia kirjoittajia ja kirjoitusaiheita tässä arviossani.

Erkki Tuomiojan kirjoituksessa kiinnitti huomiota kohta, joka käsitteli Nato-keskustelua Suomessa. Tuomiojan pointti on, että Nato-keskustelun valittajat ovat niitä, jotka eivät ole saaneet omasta mielestään tarpeeksi vastakaikua liittoutumishaaveilleen. Vaikka viime aikoina keskustelu on ollut avoimempaa, on siinä silmiinpistävä piirre, että liittoutumista ajavat tahot ovat saaneet objektiivisesti katsottuna mediassa tavattomasti huomiota osakseen. Koska Suomi on liittoutumaton maa, eivät liittoutumisen vastaiset tahot – joita on paljon – ole nähneet aihetta osallistua keskusteluun. Syntyy epäsymmetrinen tilanne, jossa julkisuuteen tulevat puheenvuorot eivät vastaa todellista kansalaisten mielipidejakaumaa.

Joskus tulee mieleen, että liittotumista ajavat ovat keskenään sopineet linjasta, joka on kansan enemmistön mielipiteen vastainen. Aivan oikein Tuomioja huomioi tarkoitushakuisuuden, kun median edustajat suorastaan tivaavat ”oikeita vastauksia” ulkomailta tulevilta merkkihenkilöiltä Natosta. Ja hyvin opetellut vastaukset ovat valmiina: ”Kyllä tietenkin autamme Suomea”, ”Olette tervetulleita Natoon”. Otsakkeet revitään sitten näistä ”sopivista” vastauksista.

Pekka Visuri luo katsauksen sotilaspoliittiseen tilanteeseen ja korostaa epädramaattisia piirteitä Itämeren sotilaallisessa varustamisessa. Suomella on tärkeä tehtävä Itämeren alueen vakauden säilyttämisessä nyt ja tulevaisuudessa. Visuri ei selvästikään näe mitään syytä korostaa Itämeren alueen riskejä. Mitä tulee Venäjään niin sen strategia Itämerellä on puolustuksellinen. Venäjän sotilasmenot ovat noin 1/3 EU:n sotilasmenoista ja sen aseissa olevista 800 000 miehestä puolet on muualla kuin Euroopan vastaisella rintamalla.

Kun todellisia syitä uhille ei ole, niitä sitäkin vilkkaammin maalataan näkyville.

Visuri palauttaa oikeisiin yhteyksiin myös hybridisodankäynnin ja ”pienet vihreät miehet”. Viime mainituista hän toteaa, että se, mikä sopi Krimille ei alkuunkaan sovi käytettäväksi pohjoismaisen rajavalvonnan olosuhteissa.

Hybridisodankäynnin mahdollisuutta Venäjän käyttämänä välineenä on myös liioiteltu. Venäjälle on pikemminkin ollut ominaista esim. Ukrainassa käyttää monipuolisesti erilaisia sodankäyntimenetelmiä. Epäiltävää on, mikä olisi todellinen vaikutus, jos informaatiosotaa käytäisiin vaikkapa Suomea vastaan. Tuskinpa mainittava.

Heikki Talvitie tarjoaa näkökulman, jota olen itsekin näissä kirjoituksissani pohtinut. Kysymyksessä on Venäjän eristäminen lännen toimenpiteiden seurauksena. Näkökulma on toki kiistanalainen, mutta senpä takia sitä kannattaa valaista tarkemmin. Talvitie esittää kolme eristämistapausta. Ensimmäinen on Balkanilla tapahtunut Venäjän eristäminen Kosovon sodan tuloksena. Toisena - Venäjän mielestä – länsi yritti eristää Venäjän myös Etelä-Kaukasiassa, joka johti Georgian sotaan. Kolmantena Mustallamerellä syntyi Venäjän mielestä tilanne, jossa EU:n pyrkimys solmia vapaakauppasopimus Ukrainan kanssa johti Krimin miehitykseen ja Itä-Ukrainan sotaan. Venäjä tuntui pelkäävän piiritetyksi tulemista.

Syy- ja seuraussuhteista ollaan hyvinkin montaa mieltä ja lännessä tapahtumien logiikka nähdään laajalti hyvin erilaisena kuin Venäjällä. Itse olen edustanut kantaa, jossa pelkän lännen kannan omaksuminen ei riitä objektiivisen kuvan luomiseen tapahtumista. Se ei riitä senkään takia, koska Venäjä ei hyväksy suurvalta-Venäjän vastaista eristämispolitiikkaa sen omilla rajoilla ajattelimmepa mitä tahansa Putinin politiikasta.

Länsi vastasi kauppapakotteilla Ukrainan tapahtumiin. Presidentti Niinistö oli aloitteellinen suhteiden luomisessa jo pakotteiden määräämisen alkuvaiheissa. Samaan aikaan monet muut ovat vieroksuneet yhteyttä Venäjään. Yhteydenpito on osoittanut hedelmälliseksi. On voitu sekä pitää yllä neuvotteluvalmiutta että noudattaa EU:n pakotelinjaa.

Talvitie näkee perimmäisenä syynä lännen ja idän konfliktiin lännen pyrkimyksen muuttaa Venäjä – länsimaisen tulkinnan mukaan - demokraattiseksi oikeusvaltioksi.

Luulo, ettei Venäjä pyri enää suurvallaksi osoittautui vääräksi. Se on nimenomaan pyrkinyt saavuttamaan aseman, joka sillä oli kylmän sodan aikana.

Talvitiellä on mielenkiintoinen ehdotus omassa kirjoitusosuudessaan. Hän esittää tutkimusta, jonka nimenä olisi ”Suomen ja Ruotsin mediat ja Venäjä 2007-2017”. Tässä on selvä yhtymäkohta Tuomiojan arvioon median suhtautumisesta Natoon ja Venäjään. Pidän myös itse osin hämmentävänä suomalaisen lehdistön selvää ajautumista niin voimakkaasti länttä suosivalle linjalle. Ikään kuin historia ja geopoliittinen asemamme haluttaisiin unohtaa. Ajatuksenani ei ole Venäjä-myönteisyyden itsetarkoituksellinen omaksuminen – sitä Venäjä ei ansaitse - vaan neutraalit naapurisuhteet.

Kirjaan sisältyvässä haastattelussa puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund (komentajana 1994-2001) pitää sotilasliitto Naton laajentumista Venäjän rajoille ratkaisevana virheenä. Hägglund kuten moni muukin oletti Naton hajoavan Varsovan liiton katoamisen myötä ja korvautuvan EU:n yhteisellä ulko- ja turvallisuuspolitiikalla. Ajatuksella oli vankka poliittinen pohja Maastrichtin sopimuksessa (1991).

Näin ei käynyt.

Hägglundille tuli Yhdysvaltain vierailulla vuonna 1995 liki täytenä yllätyksenä, että Natoa oltiin laajentamassa, joka vielä silloin oli taustamuistioiden ja thinktankien tasolla, mutta kuitenkin selvästi nähtävillä. Aluksi ajatus herätti myös vastustusta, mutta esimerkiksi presidenttien huippuneuvonantajat Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger antoivat laajentamiselle tukensa. Kun Hägglund asettui laajentumista vastustavalle kannalle, piti Brzezinski sitä myötäilynä (”It´s appeasement”). Naton piti käyttää Venäjän heikkoutta hyväkseen ja laajentua, kun siihen oli tilaisuus.

Naton laajentumisen pääarkkitehtinä Hägglund pitää Bill Clintonia. Laajeneminen tapahtui kahdessa aallossa vuosina 1999 ja 2004. Tällä hetkellä jäseniä on 29! Venäjän ja lännen välisissä neuvotteluissa on sovittu vain, että Nato ei pystytä pysyviä tukikohtia Venäjän rajoille. Tätä on kierretty vaihtuvuuskierrolla eri maissa.

Hägglundilla on varsin illuusioton kuva pikkuvaltojen merkityksestä. Olemme siirtyneet takaisin suurvaltojen mellastuksen keskelle. Opettajiksi kansainvälisissä suhteissa meistä suomalaisista ei ole, vaikka niin saatamme joskus kuvitella.

Turvatakuista (viides artikla) kenraalilla on tyly näkemys: ”Ei sellaisia ole”. Auttajat päättävät onko heidän järkevää mennä apuun. Tässä olen kenraalin kanssa täsmälleen samaa mieltä ja olen sen monissa kirjoituksissani tuonut esille. On naiivia kuvitella, että on joku automaatio, johon voimme Naton jäseninä turvautua. Mahdollinen apu voi olla pahasti myöhässä siinä vaiheessa, kun tilanne on akuutisti päällä. Voidaan myös tehdä päätös, ettei apua anneta ollenkaan tai apu on muodollista. Se päätetään kussakin valtiossa erikseen ja se on sisäpoliittisen väännön kohde.

Tämä kuvitellun turvallisuuden oppi – kuten haluan sen ilmaista - on yksi pääsyistä, miksi vastustan liittoutumista. Hägglundin ohje on yksinkertainen: oma apu on paras apu.

EU:ta Hägglund pitää turvallisuuspoliittisena kääpiönä. Hänen mielestään ainoa tapa saada Eurooppaan ryhtiä on poistaa amerikkalaiset joukot vanhalta mantereelta.

Kirjassa on tuotu esille monia muitakin kehittämisen arvoisia asioita. Matti Klinge ja Jarmo Virmavirta esimerkiksi muistuttavat, että meiltä on kadonnut aikamoinen joukko Venäjä-tuntijoita, joita nyt kipeästi tarvittaisiin. Nämä asiantuntijat ovat mielestäni korvautuneet Hannu Himasen (entinen Moskovan suurlähettiläs) kaltaisilla lännettyneillä ”Venäjä-asiantuntijoilla”, joilla on asennevinouma naapuria kohtaan. Ei ihme, että presidentti Niinistö noudatti erityistä harkintaa, kun nimesi uuden Moskovan suurlähettilään: presidentin ja suurlähettilään pitää jakaa sama näkemys.

Kirjassa käytetyt asiantuntijat eivät ole populisteja, kaukana siitä. Median valtavirtaan nähden he ovat oppositiossa. Jostakin syystä mediaeliitti on omaksunut yltiöpositiivisen asenteen liittoutumiseen. On virkistävää lukea - mediamaailmaan nähden - toisinajattelua turvallisuuspolitiikasta.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kuka saa äänesi?

Miksi niin moni jättää äänestämättä vaaleissa? Tätä on pohdittu vuosia tai pikemminkin vuosikymmeniä. Joissakin maissa aihetta on tutkittu, Suomessa ei. Nyt tosin on käynnistynyt tutkimus, jossa selvitetään kenen etuja valtiojohdon päätökset edistävät. Hesarissa oli Mikko Puttosen artikkeli ”Valta on hyväosaisilla, koska he äänestävät” 20.11.2017. Sen yhteydessä oli grafiikkaa äänestysprosenteista ikäryhmittäin ja koulutusasteittain. Vertailussa olivat vuoden 1999 ja 2015 eduskuntavaalit.

Hämmästyin eroa ylemmän korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden ja perusasteen suorittaneiden välillä. Ero sinänsä oli odotettu, mutta olettamaani paljon suurempi. Erityisesti nuorimmissa ikäluokissa (25-30-vuotiaat) perusasteen suorittaneiden äänestysaktiivisuus oli masentavan alhainen, 30 prosenttia vuonna 1999 ja vain reilut 20 prosenttia vuonna 2015. Heikko äänestysprosentti siis laski vielä entisestään kahden mainitun vaalin välillä (16 vuotta). Yliopisto- tai korkeakoulututkinnon suorittaneiden äänestysprosentit olivat nuorissa ikäluokissa 60 prosentin 85 prosentin välillä. Prosentit nousivat rivakasti ikäryhmästä 35-40-vuotiaat lähtien.

Vanhemmissa ikäluokissa (50-70-vuotiaat) korkeasti koulutetut pääsivät äänestysaktiivisuudessa jopa yli 90 prosenttiin ja perusasteen aktiivisuuskin nousi lähelle 80 prosenttia. Ongelma on siis nuorten motivaation puutteessa. Aivan vanhimpien ikäryhmien äänestysaktiivisuuden maltillinen putoaminen ei niinkään hämmästytä.

Nuorten äänestämättä jättämiseen vaikuttavat tutkija Hannu Lahtisen mukaan ainakin seuraavat seikat (lähde: mainittu Hesarin artikkeli): huono-osaisten hauraampi kiinnittyminen yhteiskuntaan, ei-koulutetut kokevat mielipiteensä vähemmän merkityksellisenä, toimeentulon alhainen aste, matalan koulutuksen perhetausta.

Nyt pelätään sitä, että nuorten passiivisuus jää päälle eikä aiempaa korjausliikettä äänestysaktiivisuuden piristymisestä tapahdu myöhemmällä iällä. Korkeasti koulutettujen äänestysprosentti näyttää suorastaan kasvavan. Näyttää siis siltä, että yhteiskunnan polarisoituminen äänestyskäyttäytymisen ollessa kyseessä kärjistyy tulevaisuudessa tukien monia muita samaan suuntaan osoittavia mittareita (esim. tuloerot). Kysymys on siis laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Puhutaan laaja-alaisesta syrjäytymisestä.

Erilaisten selvitysten mukaan nuoret kokevat poliittiset vaikuttamiskeinot etäisinä, samoin politiikan yleensä. Läheiseksi koetaan oman elämän järjestäminen. Siksi kokonaiskuva tulevaisuudesta nähdään pessimistisenä, kun taas oman elämän suunta nähdään paremmassa valossa. Tässä nähtäneen yksilöllistymistrendin voimistuminen minun nuoruuteni maailmanparantamisinnon sijaan.

Vanha ajatus siitä, että pidetään kaikki mukana tuntuu kadonneen historian hämäriin. Etenemme liian kovaa vauhtia ja nopeimmin edistyvien tahdissa. Peruskoulu ei pysty enää tasoittamaan eroja. Tarvitaan vahvaa resursointia kouluttautumiseen, jotta itsensä syrjäytyneiksi/syrjäytytetyiksi tuntevien määrä ei räjähdä käsiin.

Hesarin artikkelissa todetaan aivan oikein, että ”vähäosaisilla voisi olla kaikkein eniten voitettavaa, mutta he käyvät kaikkein vähiten äänestämässä”.

:::::::::::::::::::

Löytyykö vertailupohjaa muualta?

Ohessa käsittelen aihetta The New Yorkerissa ilmestyneen John Cassidyn artikkelin ”Is America An Oligarchy?” (18.4.2014) pohjalta. Siinä puidaan amerikkalaisesta näkökulmasta hyvin samantyyppisiä asioita kuin edellä kotimaan osalta. John Cassidy lainaa kahta tutkijaa, jotka ovat perehtyneet poliittisen päätöksenteon polarisoitumiseen. Nämä olivat Martin Gilens ja Benjamin Page. He havaitsivat tutkimuksessaan, että rikkailla ihmisillä on paljon suurempi vaikutus poliittiseen päätöksentekoon kuin keskiluokkaan kuuluvilla äänestäjillä tai köyhillä. Itse asiassa pienituloisilla on vähän tai ei olenkaan vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon.

Gilens ja Page toteavat, että amerikkalaiset saavat nauttia monista demokraattisen järjestelmän ihanuuksista, kuten sananvapaudesta, säännöllisesti toistuvista vaaleista ja laajoista kansalaisoikeuksista. Demokratian perusedellytykset ovat siis korkealla tasolla. Toisaalta, jos päätöksiä ohjaavat mahtavat yritykset ja muutamat vaikutusvaltaiset ihmiset - kuten Yhdysvalloissa tapahtuu - on demokratia vakavasti uhattuna.

Gilens ja Page vievät ajatuksensa vielä pidemmälle ja toteavat, että enemmistö ei pysty päättämään käytännön poliittisista asioista. Jos enemmistö on eri mieltä eliitin kanssa, se häviää. Tutkijoiden mukaan talouden eliitti dominoi.

Tutkijat myöntävät toisaalta, että usein keskivertokansalaiset ja vaikuttajayksilöt haluavat samaa kuin hallitus – ristiriitaa ei synny.

Gilensin ja Pagen aineisto osoittaa, että kun eliitti tukee esillä olevaa politiikkaa, sillä on 45-prosenttiset mahdollisuudet saada asia läpi, ja kun eliitti vastustaa jotain hanketta, on sillä vain 18-prosenttiset mahdollisuudet edetä laiksi.

Rikkailla on siis eräänlainen – ainakin puolittainen - veto-oikeus lainsäädännössä. Gilens ja Page toteavat yhtäpitävästi suomalaisten arvioiden kanssa, että keskivertokansalaisilla on vähäisempi kiinnostus poliittiseen päätöksentekoon kuin vaurailla kansalaisilla. Saman tyyppisiä tuloksia on saatu Ruotsista.

::::::::::::::::

Aivan viime aikoina populistiset liikkeet ovat saaneet otetta matalan koulutuksen ihmisistä ja pyrkineet ainakin näennäisesti tukemaan heitä ja heidän mielipiteitään. Turhautuneisuus on suunnattu paremmin koulutettuun ”eliittiin”. Näyttää siis siltä, että henkinen ja aineellinen kuilu hyvin toimeentulevien ja pienituloisten välillä on kärjistynyt. Äänestysaktiivisuuteen tällä vastakkainasettelulla ei näytä olevan vaikutusta.

Kaiken kaikkiaan Suomen ja Yhdysvaltain äänestämättömyyden syyt ovat vain osittain samat. Yhdysvalloissa on vaikea päästä kongressiin ilman, että on miljonääri. Vain rikkailla on mahdollisuus käydä niin menestyksekästä vaalikampanjaa, että äänestäjät huomaavat ehdokkaan (Bernie Sanders on lupauksia herättävä poikkeus). Tämä ohjaa väistämättä päätöksentekoa eliittiä suosivaan suuntaan. Meillä ei olla läheskään samassa pisteessä.

Uskaltaisin sanoa myös, että USA:ssa samaistutaan mielellään rikkaisiin. Sen sijaan, että ajettaisiin voimakkaasti tuloeroja kaventavaa linjaa toivotaan, että joskus päästään palaselle muista piittaamatta.

Vielä yksi syy äänestämättömyyteen on viha ”hallintoa” tai ”hallitusta” tai ”establishmenttia” tai ”Washingtonia” vastaan. Suomessa hallitus on konkreettisesti istuva hallitus. Yhdysvalloissa ”hallitus” edustaa epäilynalaiseksi julistettua valtakoneistoa, joka käyttää verorahojen epätarkoituksenmukaisesti, ja joka juoksee eliitin tarjoamien lahjusten perässä.

Vastikään tulleiden PISA-tulosten mukaan Suomen oppilaiden sosioekonomisen taustan vaikutus yhteistoiminnallisen ongelmanratkaisun tuloksiin oli hyvin vähäinen verrattuna muihin tutkimuksessa hyvin menestyneisiin maihin. Mitä tämä kertoo suomalaisten nuorten kapasiteetista? Tulos on jotenkin ristiriidassa havaitun nuorten polarisoitumisilmiön kanssa. Voisiko olla niin, että yhteiskunnan oikeantyyppinen tuki puuttuu, jolloin erot revähtävät paljon suuremmiksi kuin mitä nuorten valmiuksien erot oikeasti ovat (alisuoriutuminen)? Entä mikä merkitys on poikien ja tyttöjen suurella erolla ongelmanratkaisukyvyssä, ja miten se heijastuu esim. yhteiskunnan ongelmien ymmärtämiseen ja äänestyskäyttäytymiseen.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Suomalaisten kokemat uhkakuvat ja luottamus tulevaisuuteen

MTS eli Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta on toteuttanut jälleen vuosittaisen haastattelututkimuksen, jolla selvitetään kansalaisten käsityksiä turvallisuudesta, turvallisuudentunteesta ja Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta.

Tuntuu siltä, että lähiongelmat ovat hieman väistyneet ajatuksista ja taas globaalit ongelmat tulleet polttavammiksi. Niinpä maailman pakolaistilanne, kansainvälinen terrorismi (jonka lonkerot toki ulottuvat konkreettisestikin Suomeen) ja ilmastonmuutos ovat nyt kansalaisten suurimpina huolenaiheina – ja ihan ymmärrettävästi.

Huoli työllisyydestä on väistynyt taaemmaksi, samoin Euroopan talousnäkymät, kuten myös Lähi-Idän tilanne. Toki muutokset ovat pienehköjä edelliseen vuoteen verrattuna.

Helsingin Sanomien MTS:n tutkimusta koskeva juttu oli otsikoitu: ”Uudet uhkat syövät Nato-kannatusta”. Mikä ettei. Jotenkin jää kuitenkin vaikutelma, että toimittajalla on hieman pelkoa, että Nato jää uusien uhkien jalkoihin – eikä sen ilmeisesti pitäisi!

Aloitetaan Natosta. MTS:n tutkimuksen tulos on miltei identtinen Helsingin Sanomien vastaavan kyselyn kanssa. MTS:n mukaan Natoon liittymisen kannatus on 22 prosenttia (HS 22 prosenttia) ja vastustus 62 prosenttia (HS 59 prosenttia). Mielenkiintoinen oli Ylen uutisointi asiasta. Tulosten julkistamisen jälkeen haastateltaviin oli valikoitunut Natoon myönteisesti tai neutraalisti suhtautuvia ihmisiä. Kysely osoitti muuta. Kysymys oli selkeä: ”Pitäisikö Suomen mielestänne pyrkiä Naton jäseneksi?” Kysymys ei siis ollut ajankohtaan sidottu, vaan hyvin yksiselitteinen sanamuodoltaan.

MTS:n kyselyn mukaan Natoon liittymisen kannatus on laskenut kolmella prosenttiyksiköllä ja vastustus lisääntynyt yhdellä prosentilla viime vuodesta. Luvut ovat varsin vakiintuneita. Jotkut tahot ovat tulkinneet saatuja tuloksia. Esimerkiksi on yritetty painottaa, että Naton vahvoja kannattajia on noin 20 prosenttia ja ehdottomia vastustajia saman verran. Tämä on tyypillistä Naton kannattajien mielikuvataistoa ja huonosti peiteltyä pettymyksen kokemista.

Huomionarvoista tuloksissa on nuorten (25-34-vuotiaat) Nato-kannatuksen alhaisuus, vain 14 prosenttia, jossa laskua edelliseen vuoteen oli peräti 13 prosenttia. Muut huolenaiheet ovat nyt päällimmäisinä, mutta sanoisin myös, että nuoret ovat toipuneet Nato-intoilijoiden propagandasta mallikelpoisesti. Asioita on osattu suhteuttaa aiempaa järkevämmin. Merkittävää on myös vahvan Nato-pilarin, kokoomuksen huojuminen: Nato-kannatus on nyt 44 prosenttia (vuosi sitten 53 prosenttia). Keskustan osalta muutos on myös huomiota herättävä: vastustus on nyt 70 prosenttia (aiemmin 57 prosenttia). Ei ihme, että presidenttiehdokkaat ovat nihkeitä Nato-jäsenyydelle.

Sotilaalliseen liittoutumattomuuteen yleensä suhtautui kielteisesti 58 prosenttia vastaajista, joka kannattaa panna merkille. Suomalaiset ovat selvästi varovaisia lupauksissaan liittoutua, koska – näin oletan – ymmärtävät liittoutumistapauksessa myös Suomen velvoitteet muita maita kohtaan.

Suomen puolustuspolitiikka pitää hyvin hoidettuna 79 prosenttia vastaajista.

Suomalaiset kannattavat pohjoismaista puolustusyhteistyötä (83 prosenttia). Myös EU-yhteistyölle näytettään vihreää valoa. Kansalaisten luottamus Suomen tulevaisuuteen on kyselyn mukaan korkealla. Kuitenkin kansalaisryhmien välillä on vaihtelua. Kysymys kuului: ”Millaista luottamusta tunnette Suomen tulevaisuuteen, onko luottamuksenne vahvistunut, heikentynyt vai säilynyt ennallaan?”. Tätä kysymystä ei ole esitetty aiemmin kyselyssä. Vastausten perustella 65 prosenttia suomalaisista arvioi luottamuksen säilyneen ennallaan. Sdp:n kannattajista tätä mieltä oli 77 prosenttia. Toisessa päässä perussuomalaisten kannatus luottamuksen säilymiselle oli 60 prosenttia.

Luottamuksen heikkenemistä koki 25 prosenttia vastaajista. Huolestuttavaa on, että nuorista (25-34- vuotiaat) asian näki näin 36 prosenttia.

Ainakin minussa kysely ja sen tulokset kokonaisuudessaan herättivät jälleen luottamusta suomalaisten vastuuntoiseen suhtautumiseen omaan puolustukseen ja realistiseen suhtautumiseen maailmalta tuleviin haasteisiin.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Valemedioista verovalheisiin

Paul Krugmanilla keittää oikein vahvasti, kun hän kohtelee kaltoin republikaanien verouudistusta New York Timesin kolumneissaan ”The Biggest Tax Scam in History” (28.11.2017) ja ”Republicans´ Tax Lies Show the Rot Spreads Wide and Runs Deep” (30.11.2017). Palaan näihin jäljempänä. Senaatti hyväksyi verolakiuudistusesityksen äänin 51-49. Tällä hetkellä mikään ei näytä estävän lakihankkeen eteenpäinmenoa, joskin edustajainhuoneen ja senaatin on yhteensovitettava erilliset esitykset.

Verouudistus alentaa yritysten verokannan 35 prosentista 20 prosenttiin ja tarjoaa kaikille tuloryhmille veronkevennyksiä kuitenkin niin, että rikkaat hyötyvät enemmän kuin muut. Suuri osa yritysverotuksen hyödyistä lankeaa yhtiöiden omistajille, joiden mahdollisuudet saada osinkoja kasvavat.

Kokonaan toinen asia on, että verouudistus on henkilöveropuolella väliaikainen raueten vuonna 2027, kun taas yritysverotusta alennetaan pysyvästi. Kevennyksen väliaikaisuus tulee tarjoamaan monelle keskituloiselle ikävän yllätyksen: verotus kiristyy. Tämä on melkoista peliä republikaaneilta, jotka haluavat pelata mustan pekan demokraattien käsiin.

Ovatko demokraatit vallassa vuonna 2027? Jos ovat, joutuvat he vastatusten kasvavien budjettialijäämien kanssa, joita republikaanit vanhan tavan mukaan tulevat vastustamaan, kun eivät itse ole vallassa. Joudutaan ehkä jälleen kerran pattitilanteeseen, jossa republikaanit eivät hyväksy velanottoa alijäämien peittämiseksi, vaan vaativat sen sijaan sosiaaliturvan leikkausta. Tosin republikaanit voivat toteuttaa leikkauksia jo nyt kongressin molempien kamareiden enemmistön turvin. Mikään ei ole kuitenkaan varmaa, sillä ensi vuoden täytevaalit voivat keikauttaa senaatin republikaanien enemmistön demokraattien hyväksi. Aika voi loppua republikaaneilta kesken.

Verolakiesitys sorruttaa myös Obamacarea, jonka kaatamisessa republikaanit ovat lukuisista yrityksistä huolimatta epäonnistuneet aiemmin. Seurauksena miljoonat putoavat sairausvakuutusten ulkopuolelle. Vakuutusten vapaaehtoisuuden lisääminen pienentää vakuutuksenottajien määrää ja nostaa jäljelle jääneiden vakuutusmaksuja.

Lakiesitys on epäsuosittu. Kansalaiset näyttävät olevan hyvin perillä verouudistuksen vaikutuksista, koska yli puolet vastustaa uudistusta, ja kannattajia on vain neljäsosa. Mielenkiintoista tässä on se, että republikaanit ostavat esityksellään kannatusta omiltaan ja viis veisaavat sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Lisäksi uudistus tehdään härskisti velaksi. Velkamäärän lisäys voi olla jopa 1400 miljardia dollaria. Käytetään Ronald Reaganin keinoa, jolla mainostettiin verotulojen kasvun olevan niin merkittävä – talouden piristymisen takia – että uudistuksesta tulee menestys. Toisin kävi: Reaganin kaudella liitovaltion velka kasvoi 260 prosenttia.

Nyt toteutuu myös Hillary Clintonin presidentinvaalikampanjassa varoittama ilmiö, jossa kansalaisille syötetään valheellisesti propagandaa ns. valumisilmiöstä (trickle-down). Sen mukaan rikkaille tarjottavat veronkevennykset ”valuvat” koko yhteiskunnan hyväksi, kun veroilta säästyvät tulot poikivat sijoituksia liike-elämään ja toimivat kasvun kiihdyttäjänä.

Varmaa on, että polarisaatiokehitys eri kansalaisryhmien välillä kärjistyy jälleen kerran.

Krugman syyttää valtiovarainministeriötä siitä, että se on pimittänyt laskelmat, joilla osoitetaan, että verouudistus maksaa muka itse itsensä. On paljastunut, että sellaisia laskelmia ei ole. Valtiovarainministeriön virkamiehiä ei ole edes pyydetty raportoimaan aiheesta. Kongressin jäsenet ovat tehneet päätöksiä hyvässä uskossa. Erityisen raskaasti Krugman ottaa John McCainin tuen verouudistukselle, koska mies on ollut vaa´ankielenä aiemminkin mm. Obamacaressa. Republikaanit ovat laiminlyöneet verolakien käsittelyssä asiantuntijoiden kuulemiset ja käyttivät vanhaa kikkaa, jossa tärkeitä perusteluja tuotiin viime hetkellä kongressin päätösten pohjaksi.

Krugman marssittaa estradille 42 ideologisesti eri tavoin suuntautunutta asiantuntijaa, joista yksi (1) oli sitä mieltä, että talouskasvu kiihtyy huomattavasti. Niinpä Krugman leimaa koko verouudistuksen perustelut mädäksi huijaukseksi.

Krugman syyllistää hankkeesta Trumpin lisäksi koko republikaanisen puolueen. Hyvin monet republikaaniset poliitikot myötäilevät Trumpin ym. kantoja tulevista suurista kasvuprosenteista verouudistuksen vaikutuksesta. Mutta poliitikoilla on omat säännöt: puolueuskollisuus menee tosiasioiden edelle. Nyt on kysymys seuraavien vaalien tuloksesta.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Puoluekartta muuttuu ja hallituskuviot vaikeutuvat

Vanha puoluerakenne on nitissyt liitoksissaan viime vuosina. Perussuomalaisista se alkoi. Vanhat puolueet olivat pinteessä. Kehitys ei kuitenkaan kehity lineaarisesti. Sekin on nyt nähty, että vanhojen puolueiden vastaisku toimii kohtalaisesti. Kokoomus ja sdp näyttävät juuri nyt olevan suurimmat hyödynsaajat.

Vielä tähän yhteyteen ilmaantui perussuomalaisten hajoaminen, joka ei nostanut kumpaakaan syntynyttä sirpaletta vanhan puolueen kannatuksen yläpuolelle, ei edes yhteensä.

Perussuomalaiset (ja siniset) on mahdollistanut pitkästä aikaa konservatismin esille nousun Suomessa. Hetken vaikutti siltä, että liike saa siivet alleen, mutta nyt näyttää siltä, että käyttövoima on kulutettu.

Persut ovat jauhautuneet kahden myllynkiven, keskustan ja kokoomuksen oikeistoliberaalien välissä.

Ajan mittaan perussuomalaiset ovat joutuneet monien eri tahojen ristiriitaisten odotusten kohteeksi, joka taas on johtanut kannatuksen jämähtämiseen noin 10 prosenttiin (persut+siniset), joka lienee aatteellisesti oikea kokoluokka.

Sinisille ei näytä löytyvän tilaa puoluekartalta. Kansalaisille ei käy light-versio perussuomalaisista eikä toisaalta myöskään epäoikeutettujen hallituspaikkojen myötä tullut hallituspolitiikan äänettömän yhtiömiehen rooli.

Mitä sinisten ministerit tekevät? Eipä ole ennen nähty tilannetta, jossa 1,1 prosentin puolueella on viisi ministerinsalkkua – tietenkin sattuneesta syystä, mutta kuitenkin.

Ei ole vaikeaa päätellä, että lähellä on ministereiden muihin puolueisiin siirtyminen tulevien vaalien seurauksena. On mielenkiintoista nähdä, mitkä puolueet tulevat olemaan ottopoikien ottajina. Häilyvä puolustusministeri näyttäisi olevan suuntautunut keskustaan päin. Se on eri asia, miten Natoon päin kallellaan oleva ministeri sopeutuu ehkä vasemmistoliiton ohessa kaikkien Nato-kriittisimpään puolueeseen.

Tähän samaan yhteyteen osui vihreiden profiilinnosto. Ville Niinistön suurtyö näytti aluksi saavan jatkoa uuden puheenjohtajan myötä, mutta sitten lento katkesi äkkiä.

Vihreiden kohdalla kävi niin, että kun uuden kokemattoman puheenjohtajan silmissä rupesi kangastelemaan tuleva hallitusvastuu – kesken oppositiokauden - eivät potentiaaliset äänestäjät seuranneet mukana. Nyt on sitten aika yrittää korjata aiheutuneet vahingot. Tulee siis olla joko hallituksessa tai oppositiossa.

Opposition ja hallituksen polarisaatio on toki liian teräväreunaista, mutta on kuitenkin realiteetti.

Skl ja rkp ovat esimerkkejä, kuinka ideologiset syyt pysyä porvaristossa usein voittavat halun protestoida hallituksen päätöksiä oppositiossa. Niinpä molemmat puolueet ovat yrittäneet olla sekä hallitukseen päin kallellaan että vaivoin pysyä opposition vasemmistoenemmistössä. Tällä taktiikalla kannatuskäyriä ei saada nousuun, pikemminkin trendi on päinvastainen. Eri asia on, että vasemmalla on molempien puolueiden piileviä kannattajia, joita kumpikaan puolue ei näytä huomioivan eikä tavoittelevan.

Puoluesidonnaisuus yleisellä tasollakin löystyy ja siirtymät tavanomaistuvat. Välttämättä tämä ei merkitse puolueiden kannatuksessa suuria heittoja, sillä liikehtimistä tapahtuu koko puoluekartan alueella.

Yksi puolueista irtautumisen malleista on presidentti Niinistön siirtyminen kansanliikkeen ehdokkaaksi. Tästä johdetut ratkaisut voivat yleistyä jossakin muodossa, mutta missä?

Aika näyttää onko Niinistön ”avoimella ja sitoutumattomalla” kansanliikkeellä – Niinistö-ilmiöllä – kauemmaksi ulottuvaa kantavuutta. On selvää, että kokoomus kaikesta huolimatta on hyötynyt presidentin suosiosta, joskaan ei samassa mitassa kuin aikanaan sdp Koiviston suosiosta, mutta erona onkin, että Koivisto oli demarien ehdokas. Ajat ovat muuttuneet ja presidentin irtautuminen puolueiden nimikkoehdokkuudesta mahdollistaa laajempien kansanryhmien ehdokkaaksi asettumisen.

Onko puolueista irrallaan olevalla kansanliikkeellä tulevaisuutta muissa kuin presidentinvaaleissa? Vaikealta näyttää. Perussuomalaisten populistinen ”kansanliike” toimi vähän aikaa, itse asiassa niin kauan kuin Timo Soini säilytti tuoreutensa. Uusia kansanliikkeitä on vaikea löytää, sillä puoluekentässä on ahdasta ja nyt meneillään oleva trendi, joka on merkinnyt poliittisen kentän jakautumista yhä pienempiin osiin, johtaa vaikeuksiin koota enemmistöhallitus. Viimeksi Saksa on törmännyt puoluekentän pirstoutuneisuuteen.