tiistai 21. marraskuuta 2017

Populismi liberaalin demokratian haastajana

Professori Jan-Werner Müller (synt. 1970) on kirjoittanut tiiviin teoksen populismista nimellä ”Mitä on populismi?”, 2017 (alkuperäinen teos: What is populism? ). Teoksen on kustantanut Eurooppalaisen filosofian seura ry. Sujuvasta suomennoksesta on vastannut Tapani Kilpeläinen.

Keskityn tässä kirja-arviossa referoimaan teoksen lopussa olevaa johtopäätösosiota, ”Seitsemän teesiä populismista”. Samalla peilaan omia näkemyksiäni kirjan teesejä vasten.

Eniten henkilökohtaisesti kiinnosti teesi nro seitsemän, jossa Müller pohtii liberaalin demokratian ja populismin suhdetta. Oleellinen Müllerin johtopäätös on, että populismi ei korjaa liberaalia demokratiaa siinä mielessä, että se toisi politiikan lähemmäs kansaa, mutta hyödyllinen se voi olla, jos se tuo esille, että osaa kansasta (sen intressiä, sen identiteettiä) ei edusteta lainkaan. Mutta yhtä oleellista on, ettei edellä esitetty oikeuta populisteja esiintymään kansan ainoina edustajina, tai että heidän kannattajansa olisivat ”todellista” kansaa. Sitten tulee oleellinen lause: ”Populismin pitäisi … pakottaa liberaalin demokratian puolustajat pohtimaan tarkemmin, millaisia (edustuksen) nykyiset epäonnistumiset voisiva olla”. Tämä velvoittaisi liberaalin demokratian kannattajat pohtimaan syvällisemmin poliittiseen yhteisöön kuulumisen kriteerejä. Miksi siis liberaalin demokratian tärkeinä pitämät arvot tulisi säilyttää arvokkaina myös jatkossa?

Tarkastelen tässä ensisijaisesti suomalaisia populisteja, joiksi lasken perussuomalaiset ja heitä lähellä olevat tahot. Sovellan Müllerin teesejä suomalaiseen populismipohjaan. Paradoksaalisesti suomalainen demokratia on – siltä ainakin näyttää juuri nyt – sulauttamassa populistit perinteisten puolueiden sisälle. Ei kuitenkaan ole kulunut pitkääkään aikaa, kun liberaalin demokratian edustuksen aukkopaikkoja oli runsaasti. Ensikipinöitä populismille olivat EU-vastaisuus (esim. rahan ”syytäminen” Kreikalle, yleinen EU-vastaisuus (”missä EU, siellä ongelma”) ja pakolaisongelman räjähtäminen käsiin. Näiden takana nähtiin olevan epämääräisen eliitin, joka ei tunnistanut kansan kipupisteitä. Tähän yhdistettiin vanhojen puolueiden kyvyttömyys hoitaa kansalaisten asioita (osin sen takia, että aika meni maailmoja syleilevien ongelmien hoitamiseen). Vastustuksen kohteena olivat myös liberalismi yleensä ja sukupuolivähemmistöt erikseen sekä vihervasemmiston ”Suomen kansalle” vieraat arvot. Olen myös esittänyt, että ketju sivistysyhteiskunta – liberaali demokratia - yhteiskunnan eliitti on populistien toimesta kytketty yhteen epäilyttäväksi kokonaisuudeksi. Kautta rantain on lähestytty amerikkalaista ”minusta tuntuu” -totuutta. Se määritti totuuden henkilökohtaisesti koetuksi, ei universaaliksi. ”Yleinen totuus” oli jotain epäilyttävää tuputtamista.

Kuten sanottu populismin viehätys näyttää juuri nyt horjuvan, sillä gallupien mukaan palaaminen vanhoihin puolueisiin näyttää olevan käynnissä. Tämä johtunee isojen kysymysten (EU, pakolaiset) väljähtymisestä ja kyllästymisestä populistien lupausten täyttymättä jäämiseen sekä populistien hajoamiseen toisaalta osaksi establishmenttia ja toisaalta osaksi populistista protestia. Populismin on totuttu edustavan yksinkertaisia ratkaisuja, nyt tilanne ei enää ole sellainen.

Müller esittää kirjansa johtopäätösten kohdissa 1-6, että populistien kanssa tulee käydä poliittista keskustelua. Tässä eri valtioiden poliittiset ryhmät poikkeavat toisistaan. Monissa maissa keskusteluyhteys vanhojen puolueiden ja populistien välillä on olematon tai heikko. Suomessa populistit pääsivät jopa hallitukseen. Seuranneet monipolviset vaiheet osoittivat, että hallitusvastuu suurelta osin haurastutti populistien alun perin saavuttamia hyviä asemia.

Populisteilla on Müllerin mukaan taipumus omaksua vanhan establishmentin tapoja ennen pitkää: valta tekee kaikista pääpiirteissään samanlaisia. Ei siis ole ”parempaa valtaa”, johon on hankittu valtuutus ”paremmalta kansalta” tai vanhojen puolueiden turhautuneilta kannattajilta. Pahimmillaan populistit rupeavat sortamaan kansalaisyhteiskuntaa omiin ehdottomiin päämääriin päästäkseen. Suomessa epämääräinen tai vastenmielinen käytös on jäänyt yksilöiden toilailuiksi. Populistit eivät puolueena ole pystyneet saavuttamaan sellaista asemaa, että edes teoreettisesti olisi ollut vaara sortaa liberaalia demokratiaa.

Populistit vaativat kansanäänestyksiä, mutta eivät sen takia, että saataisiin selville kansan todellinen tahto vaan saadakseen omalle agendalleen oikeutuksen. Populismi ei Müllerin mukaan ”johda poliittisen osallistumisen lisääntymiseen”. Voidaan todeta, ettei suomalainen populismi ole erityisen hanakasti hakenut ratkaisuja kansanäänestyksistä.

Müller puhuu ”hiljaisesta enemmistöstä” tai ”todellisesta kansasta” populistien välineenä ajaa omaa agendaansa eteenpäin. Populistit pystyvät aina asettamaan ”todellisen kansan mielipiteen” virallisia faktoja vastaan. Müllerin sanoin ”populistin poliittinen kanta tehdään immuuniksi empiiriselle kumoamiselle”.

Tämä lienee hyvin yleinen – ja Suomessakin nähty – tapa ajaa omaa agendaa eteenpäin. Populisteilla on usein ”toisenlainen totuus”, jonka varjolla oma asia pärjää vastaväitteille.

Müllerin mukaan populistit oppositiossa ”korostavat …. että eliitit ovat moraalittomia, kun taas kansa on moraalinen”, eikä ”voi erehtyä”. Eliittien taakse linnoittautuvat menettävät arvostuksensa eivätkä kuulu ”oikeaan” kansaan. Tuttua puhetta Suomessakin, joskin näin kärjistetysti ilmaistuna vierasta suomalaiselle poliittiselle kulttuurille.

Müllerin mielestä populismi on ”edustuksellisen politiikan alituinen varjo”. Aina on mahdollista, että – olipa kysymys populismista tai ei – jokin taho esittäytyy kansan äänenä. Populismia ei ole diktatuureissa (jos sitten diktaattori ei itse edusta populismia), vaan se on Müllerin mielestä edustuksellisen demokratian ilmiö. Populistit sinänsä eivät vastusta edustuksellisuutta, mutta korostavat, että vain he ovat kansan oikeutettuja edustajia.

Jälleen oikean suuntainen ajatus, mutta vierasta jyrkkyydessään suomalaisessa järjestelmässä.

::::::::::::::::::

Ovatko Jan-Werner Müllerin seitsemän teesiä kattava esitys populismista?

Ainakin voidaan sanoa, että Müllerin tiivis esitys populismin olemuksesta on huomionarvoinen näkökulma jatkuvasti ajankohtaiseen ilmiöön. Lisäisin hänen teeseihinsä ainakin populismin usein johtajavaltaisen luonteen, joka on ominaista myös suomalaiselle populismille. Johtajille on ominaista usein karismaattisuus, jolla he peittoavat kilpailijansa.

Müller ei myöskään seitsemässä teesissään tuo suoraan esille populismin luonteeseen kuuluvaa pyrkimystä asioiden äärimmilleen yksinkertaistamiseen: populistilla on aina selkeä ratkaisu asioihin, joita perinteiset poliittiset puolueet eivät väitteen mukaan osaa ratkaista.

Populismin menestymisen kynnyskysymys on, miten onnistuneesti se osaa hyödyntää hallitus-oppositio -akselilla toimimista. Pitkälle viedyssä rutinoidussa demokratiassa populististen puolueiden menestymisen mahdollisuudet pidemmällä aikaperspektiivillä ovat rajalliset. Järjestelmällä - ainakin suomalaisten esimerkkien mukaan – on taipumusta syödä populistien kannatusta, joskin sitkeä populistinen perinne voi synnyttää populismin toisen tai kolmannen sukupolven.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Sivistystahto on eliitin projekti?

Risto Volanen kirjoitti taannoin blogissaan, että eniten nykyaikaisen Suomen syntyyn vaikuttivat snellmanilaiset (eurooppalaisista suuntauksista tulleet) sivistysaatteet. Snellmanin sanoin pieni kansa elää sivistyksestä ja tosiasioista. Joskus tuntuu siltä, että molemmat ovat haurastuneet nykypäivää lähestyttäessä.

Volasen mielestä kysymys ei ole satunnaisesta sivistyksen hapertumisesta vaan monista henkisistä, taloudellisista ja poliittisista haasteista, jotka olemme kohdanneet: ”…. kerran saavutettu modernin ja valistuksen aika on tullut pysyäkseen. Kuitenkin valistus ja sivistys vaativat jokaiselta sukupolvelta uudelleen omaksi käsittämistä ja kohottamista. Jos sitä ei tapahdu, seurauksena on taantuminen”.

Juuri nyt on tunne, että pitkä hyvinvointiyhteiskunnan luomiseen liittyneen sivistymisen vaiheen jälkeen on seurannut takaisku. Tai ainakin nyt huojuen ja horjuen etsitään uuden sukupolven omaa sivistysaatetta. Enkä tässä tarkoita pelkästään digitalisaatiota, automaatiota ja robotiikkaa.

Me olemme tottuneet siihen, että seuraava sukupolvi on aina enemmän koulutettu kuin edeltävä. Välillä on tapahtunut todellisia hyppäyksiä, kuten ryntäys oppikouluihin 1960-luvun vaihteessa (kuuluin itse tähän joukkoon) ja toisessa vaiheessa ryntäys yliopistoihin 1970-luvun vaiheessa (kuuluin itse tähän joukkoon). Kysymyshän oli tietenkin paljolti samoista ihmisistä. Muistan kuinka professorimme siunaili tason putoamista, kun opiskelijamäärän lisäys kerralla oli niin suuri. Hyväksi koin, että ns. ylioppilaselämä eli kukoistusaikaa samoin kuin poliittinen herääminen.

Yhdysvalloissa tämä koulutusekspansion hiipuminen alkoi jo kauan sitten, mutta on nyt leviämässä myös Suomeen. Tähän on monta syytä. Syntyvyys on pienentynyt ja korkeakoulua edellyttävistä työpaikoista on aiempaa kovempi kilpailu. Kysyntää on ammattimiehille ja palveluelinkeinojen pienipalkkaisille työntekijöille.

Mutta miten tähän vaiheeseen on tultu?

Snellmanilainen sivistysvaltio oli mielestäni juuriltaan eliitin ohjelmajulistus, josta se sitten levisi koko kansan liikkeeksi. Kansalaiset ovat omaehtoisesti halunneet sivistyä ja valtiovalta on vastannut haasteeseen.

Suomalaiset ovat myös kiitollisia verorahoilla saaduista palveluista ml. koulutuspalveluista. Verohallinnon tutkimuksen mukaan 79 prosenttia kansalaisista maksaa mieluusti veronsa. Se lienee kansainvälisestikin ehdoton huippulukema. Ei ihme, että tunnettu amerikkalaistutkimus nimesi Suomen ehyimmäksi valtioksi lähes 200 maan joukosta – ja vieläpä ylivoimaiseen tapaan.

Kaiken saadun hyvän jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että jossakin vaiheessa sivistyksessä on saavutettu kyllästymispiste, joskin tätä on vaikeaa osoittaa mitattavin suurein. Aihetodisteita voidaan käyttää, mutta mittarit puuttuvat. Yritän kuitenkin arvailla, mistä kehitys voisi johtua.

Osa kansalaisista kokee sivistyksen painostuksenomaisesti eliitin ohjelmana. Herääminen eliitinvastaisuuteen on tuonut sivutuotteena tullessaan epäilyn sivistystä kohtaan. Kysymys ei ole mistään kapinasta vaan pikemminkin välinpitämättömyydestä. Oleellista tässä on sivistyksen polarisoitumisilmiö. Juuri päättyneillä kirjamessuilla opetusalan ammattilaiset todistivat, että osa koulupojista ja -tytöistä lukee intohimoisesti kirjallisuutta. Mutta on niitäkin, jotka eivät harrasta lukemista ja heitä on paljon. Populismi saa käyttövoimansa välinpitämättömyydestä sivistysajatusta kohtaan. Sivistystä on tavalla tai toisella alettu pitää eliitin viekoittelevana sivistysprojektina.

Sivistysvastaisuus saa eri erilaisia ilmenemismuotoja, kuten haukkumanimi kulttuurimarxilaisuus osoittaa. Tähän käsitteeseen on sisäänrakenettu ajatus, että asianomaiset pitävät itseään parempina ihmisinä. Tämä eliitti tulkitaan irralliseksi vihervasemmistolaiseksi ryhmäksi. Jotta kontrasti kasvaisi suureksi nähdään vastapuolella olevat äijäkulttuurin edustajiksi, joita sivistyneistö ja suvaitsevaisto yrittää huonolla menestyksellä johtaa harhaan.

Pahimmillaan eliitti ja sen takana oleva valtiovalta leimataan epäilyttäviksi tai peräti vastenmieliseksi.

Snellmanilainen sivistysprojekti on saanut taakakseen monia rasitteita. Yhtymäkohdat liberaalidemokratiaan ovat selvät, niinpä se saa monen mielestä mennä pesuveden mukana. Kansakuntaa pitää johtaa edestä ei takaa isojen kansanjoukkojen selän takaa. Toisaalta kirjamessujen 84 000 kävijää kolmessa päivässä on rohkaiseva viesti. Huolestunut pitäisi olla ehkä siitä, että käsittääkseni messut suuruudestaan huolimatta ovat valikoidun joukon tapahtuma.

Jos oikein ymmärsin, niin Risto Volanen Helsingin kirjamessuilla korosti, kuinka sivistystahto on voimakkaampi kuin autoritäärinen vallanpito. Todisteeksi voisi esittää Suomen, joka selvisi 1800-luvulla lujalla sivistystahdolla Venäjän imperiumin takapajuisesta painostuksesta.

Itse asiassa Itä-Euroopan autoritäärisesti johdetut valtiot yrittävät juuri tällä menettelyllä päästä eteenpäin. Länsimaisia oikeusvaltioperiaatteita ei kunnioiteta, mutta koulutus tajutaan kansakunnan voimavaraksi. Periaatteessa näinkin voi - Suomen esimerkin viitoittamana - kehittyä, mutta epäilen, että sivistystahto lopulta murtaa autoritaarisuuden.

Juuri nyt näyttää siltä, että Suomessa populistinen vyörytys (ja populistinen äijäkulttuuri) on kärsimässä tappion ja edellä esitetty pohdinta sivistyksen asemasta on liian pessimistinen. Pidemmälle vietyihin johtopäätöksiin ei tosin ole aihetta.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Niinistön-Tuomiojan ulkopoliittinen linja

Pieni selityksenpoikanen lienee tarpeen heti aluksi. Tarkoitus on luoda eräänlainen sormiharjoitus ulkopolitiikan pitkästä linjasta. Pääpaino on 2000-luvun tapahtumissa, mutta taustatiedoilla on suuri merkitys, siksi kertaan historiaa. Näkemys on puhtaasti omani, enkä kaihda oikoa tiettyjä historian jatkumon kohtia. Teen tämän puhtaasti sen takia, että oleellinen – oman näkemykseni mukaan – erottuisi valtavasta tapahtumien mylläkästä. Niinistön-Tuomiojan linja ei ole kiveen hakattu linja, vaan pikemminkin keino ymmärtää nykyistä ulkopoliittista (ja osin turvallisuuspoliittista) tilannetta.

Toisen maailmansodan jälkeen on tullut tavaksi nimetä Suomen ulkopoliittinen linja nojautuen joihinkin johtohenkilöihimme. Heti maailmansodan jälkeen puhuttiin Paasikiven linjasta. Linjan sisältönä oli pitää soveltuvin osin etäisyyttä Neuvostoliittoon kuitenkin myötäillen sietokyvyn rajoissa Neuvostoliiton ”legitiimejä” intressejä. YYA-sopimus oli Paasikiven kannalta rajoite Suomen itsenäisyydelle, johon oli kuitenkin sopeuduttava. Siihen oli suostuminen varsinkin, kun Stalininkin mielestä kysymys oli ”Paasikiven diktaatista”. YYA-sopimus muodosti yhden pitävän laidan Suomen liikkumatilassa kylmän sodan aikana.

Neuvostoliitto oli tyytyväinen toisen maailmansodan saavutuksiin eikä asettanut kyseenalaiseksi Suomen päättäväisyyttä pysyä itsenäisenä kansakuntana. Kremlissä Stalinilla oli tapana läheistensä läsnä ollessa – yön hetkinä - pyöräyttää karttapalloa ja evästää kuulijoita lausahduksella ”katsotaanpa, mitä olemme saavuttaneet”. Ja se, mitä oli saavutettu raudalla ja verellä, ei ollut ihan vähän.

Tärkeää Stalinille ja hänen seuraajilleen oli, että Suomessa oli presidenttinä Neuvostoliiton luottomies, jonka varaan saattoi laskea. Hallituksen piti olla sellainen, että se piti voimassa YYA-sopimuksen pykälät ilman poikittaista sanaa. Paasikivi toimi niiden rajojen puitteissa, jotka katsoi itsellään olevan, joskin piti akuuttia tilannetta joskus ”hirmuisena”. Hän sälytti itsellään viimekätisen periksi antamisen päätöksen eikä suostunut suomettumisen nimellä tunnettuun moraalittomuuteen.

Urho Kekkosen valmistautuessa suureen tehtäväänsä Johannes Virolainen keksi yhdistää Paasikiven linjaan tulevan presidentin nimen: syntyi Paasikiven-Kekkosen linja. Itse asiassa tuo linja on huonosti perusteltavissa: tosiasiassa oli Paasikiven linja ja oli Kekkosen linja. Kekkonen oli aktiivinen toimissaan, Paasikivi passiivinen. Kekkonen pyrki omalla toimeliaisuudellaan luomaan uutta linjaa. Hän kytki ulko- ja sisäpoliittisen toimintansa pitkälti Neuvostoliiton tukeen osin kilpailijat peitotakseen ja osin sen takia, että Neuvostoliitolla oli halu vaikuttaa Kekkosen kautta varsinkin hallituspolitiikkaan.

Kekkonen käytti useissa tilanteissa Neuvostoliittoa hyväkseen ajaakseen omaa ja kannattajiensa valtapoliittista etua. Kekkonen tuli näillä teoillaan käynnistäneeksi suomettumisen, jonka ytimessä on Neuvostoliiton mahdin käyttö toisia suomalaisia vastaan. Uusissa arkistolöydöissä, jotka juuri on julkaistu, tämä käy tavattoman selvästi ilmi. Se, mitä on epäily ilman todisteita, on nyt vahvistettu monilta osin oikeaksi.

Kekkonen pyrki luomaan liikkumatilaa lännessä hyväksymällä Neuvostoliiton puuttumisen Suomen sisäisiin asioihin. Tässä työssään hän noudatti opportunistista politiikkaa, jossa tarkoitus pyhitti keinot. Paineen kaupallisten suhteiden järjestämiseen lännen kanssa loi suomalainen teollisuus, joka tarvitsi läntisiä markkinoita.

Monet ovat sitä mieltä, että Kekkonen onnistui, koska Suomi säilyi itsenäisenä. Mutta oliko Suomen itsenäisyys vaarassa? Tämä lienee liioittelua, Suomen itsenäisyys ei ollut kylmän sodan aikana vaakalaudalla, vaikka sellainen kuva haluttiin joillakin tahoilla luoda. Kekkonen yhdessä apuriensa kanssa loi ajattelun, jonka mukaan ulkopolitiikka oli rakettitiedettä, jota vain harva ymmärsi. Tämä johti autoritääriseen johtamiseen: oli pyhäinhäväistys, jos joku muu puuttui ulkopolitiikkaan.

Max Jakobsonin mukaan viimeistään 1970-luvulla leijonankesyttäjä Kekkoselta loppuivat leijonat kesken (so. ulkopoliittiset vastustajat). Yhdeksänkymmentä prosenttia kansasta kannatti YYA-sopimuksen rajaamaa puolueetonta ulkopolitiikkaa - tämän kirjoittaja muiden mukana.

Kekkosen jälkeen syntyi tilanne, jossa monet halusivat palauttaa Paasikiven linjan voimaan. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä ei painostanut Suomea 1970-luvun malliin. Suuri enemmistö johtavia poliitikkoja sitoutui Paasikiven linjaan, vaikka Neuvostoliittoa ei enää ollutkaan. Ei heittäydytty kansakuntana lännettymisen ”syleilyyn”, vaikka toisaalta monet olisivat niin halunneet.

Katsottiin, että EU turvallisuuspoliittisine tavoitteineen oli riittävä tae Suomenkin olemassa ololle. Tilanne säilyi pitkään (1990-luvun alusta 2010-luvulle) karkeasti ennallaan. Monet ovat nähneet, että muutos tapahtui 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, kun Venäjä kävi sotaa Georgiassa ja Putinin suulla ilmaistiin, että Neuvostoliito ei halua olla toisen luokan suurvalta, vaan pyrkii kylmän sodan aikaiseen ykköskategoriaan takaisin yhdessä Yhdysvaltain (ja myöhemmin Kiinan) kanssa.

Venäjä on määrätietoisesti kasvattanut poliittista painoarvoaan varsinkin 2010-luvun kuluessa. Itä-Ukrainan sota ja Krimin miehitys ovat olleet osoituksena tästä. Uudessa tilanteessa Suomi on joutunut irtautumaan vanhoista ulkopoliittisista opeista ja hakemaan uusia.

Suomen ulko- turvallisuuspolitiikkaa on määrittänyt vahva lännettyminen 2010-luvulla. On hakeuduttu Nato-kumppanuuksiin ja harjoitettu turvallisuuspolitiikassa aiempaa huomattavasti aggressiivisempaa linjaa, joka näkyy mm. kansainvälisten sotaharjoitusten tiheässä järjestämisessä. Samaan aikaan varsinkin presidentti Niinistö on hakenut tietynlaista keskitien linjaa niiden vaihtoehtojen joukosta, jotka ovat olleet realistisesti käytettävissä. Tähän kuuluu luottamus EU:n (Maastrichtin sopimus, Lissabonin sopimus) kykyyn tarjota joskus uskottava puolustus.

Voidaanko linjaa sanoa Niinistön linjaksi neljine pilareineen (uskottava puolustuskyky, läntiset kumppanuudet, hyvät suhteet Venäjään, YK + kansainväliset järjestöt)? Voidaan kyllä, mutta itse näen linjassa myös muita aspekteja. Määrittäisin uuden linjan Niinistön-Tuomiojan linjaksi. Herrojen ajatukset poikkeavat juuri sen verran toisistaan, että ne täydentävät toisiaan. Kun Suomen kansa on omaksunut gallupeissa ylivoimaisen enemmistön turvin liittoutumattoman linjan, on Tuomiojan tuoma asiantuntijanäkemys ollut demokratisoimassa kokonaislinjaa.

Niinistö johtaa ulkopolitiikkaa suvereenisti, mutta Tuomioja tuo siihen sävyn, joka Niinistön pitää ottaa huomioon. En tiedä, mitkä ovat herrojen välit, mutta otaksun, että he käyvät aktiivista keskustelua Suomen linjasta.

Niinistö on silmiinpistävän selkeästi ottanut huomioon Venäjän – paasikiviläisittäin sanottuna – ”legitiimit” intressit eikä ole sortunut läpeensä lännettyneeseen politiikkaan. Ei hän ole myöskään sortunut suomettumiseen vaikka herkimmät häntä – väärin perustein – siitä syyttävätkin. Niinistön linja - Tuomiojan vahvasti tukiessa – perustuu vanhaan historian totuuteen, että Venäjä ei katoa mihinkään. Se on ankkuroitunut suurvallaksi, vaikka ajoittain onkin ajautunut sekasorron kausiin.

Tuomiojan panos linjassa on johdettavissa hänen kokonaisajatuksestaan geopoliittisessa näkymässä. Suomi ei voi ankkuroitua länteen niin perusteellisesti kuin jotkut haluaisivat. Suomi ei esimerkiksi tarvitse sotilaallista liittoutumista sen takia, että voisi tulla luetuksi läntiseen kulttuuripiiriin. Se kuuluu siihen monilla muilla perusteilla joka tapauksessa.

Ratkaisevaa tulevaisuuden arvion kannalta on sillä, mikä painoarvo Venäjän aggressiivisuudelle annetaan ja mikä painoarvo annetaan Suomen etenevälle lännettymiselle – myös sotilaallisessa mielessä. Tuomioja pyrkii selvästi toppuuttelemaan länteen sitoutumista ja Niinistö pyrkii liikkumaan eri tahojen välimaastossa, kuitenkin – tulkintani mukaan - ollen lähempänä Tuomiojaa kuin suomalaista poliittista, taloudellista ja sotilaallista eliittiä.

Niinistö hillitsee pinnan alla olevia aggressiivisia liittoutumiseen pyrkiviä voimia ja näkee paremmin kuin kukaan toinen – ehkä Tuomiojaa lukuun ottamatta - että irtautuminen liittoutumattomuudesta rikkoo Suomen kansan yhtenäisyyttä ennalta arvaamattomalla tavalla. Niinistö ei aivan oikein kytke Krimiä ja Ukrainaa sillä tavoin Suomen tai Baltian kohtaloihin kuin monet muut lähes hysteerisesti tekevät.

Presidentin yhteys Vladimir Putiniin on terveellä pohjalla. Saman aikaan Niinistö on hakeutunut länsijohtajien puheille määrätietoisella tavalla. Vallitsee Suomen etujen tasapaino.

Kokonaisuutena Niinistön-Tuomiojan linja on varmistanut Suomen tasapainoisen etenemisen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Suunnan pitäisi olla eräiden tahojen mielestä selvästi enemmän kuin painopistemäisesti lännessä. Paine näyttää olevan kova. On paljolti Niinistön ja Tuomiojan varassa, että eri vaikuttimien tasapaino säilyy jatkossa.

Tärkeimmäksi Niinistön-Tuomiojan linjan prinsiipiksi nostan – suurvaltaetujen ristipaineessa – halun säilyttää Suomen liikkumavara mahdollisimman suurena. Tähän ei kuulu kekkoslainen riippuvuus idästä, jotta saataisiin liikkumavaraa lännessä (tai päinvastoin) vaan itsenäisen Suomen etujen mukainen moniulotteinen asema. Jonglöörillä on pallot ilmassa, mutta niitä on juuri sen verran, että tilanne hallitaan.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Tyhmä demokratia, viisas demokratia

Luin Paul Krugmanin arvion Trumpin verouudistuksesta (Kolumni: 9.11.2017: ”Trump and Ryan Versus the Little People”). Minulle jää käsitys, että verojärjestelmään sisältyy iso määrä huijausta. Hyvin trumpmaista.

Suurin huijaus tapahtuu, kun verouudistus tehdään velaksi. Sen hinta valtiolle (so. veronmaksajille) on 1700 miljardia dollaria (lähde: Kongressin budjettitoimisto) lisää velkaa kansakunnan velkataakkaan seuraavan vuosikymmen aikana. Presidentin taustapuolueelle, republikaaneille tämä on varsinainen takinkääntö: he ovat vastustaneet viimeiseen saakka velkaantumista, kun demokraatit ovat olleet vallassa, nyt he lisäävät velkaa ollessaan itse vallassa. Tapahtunee monta kerta aiemmin toteutunut ilmiö: demokraatit valtaan päästyään joutuvat lyhentämään republikaanien tekemiä velkoja.

Verouudistuksessa on muitakin viheliäisiä piirteitä. Trumpin yritys nimetä verouudistus ”cut, cut, cut” -laiksi ei sentään mennyt läpi, mutta sisältö on täynnä ristiriitaisuuksia. Sen päävaikutus on, että se lisää verorasitusta tuloasteikon alapäähän ja keventää rikkaiden verotusta. Myös keskituloiset ovat ajan mittaan maksajia. Uudistus suosii omaisuuserien haltijoita, erityisesti perittyä varallisuutta.

Verouudistuksen vaikutus 59 000 dollaria tienaavalle kaksilapsiselle perheelle on aluksi todellakin verotusta keventävä, mutta myöhemmin kiristävä. Kymmenen vuoden kuluessa se lisää verorasitusta verrattuna siihen, että nykyinen järjestelmä olisi voimassa. Jopa 400 000 dollaria vuodessa ansaitsevalle uudistus lopulta merkitsee menetyksiä, koska verovähennyksiä pienennetään.

Tax Policy Center arvioi, että yli neljännestä väestöstä kohtaa verojen kiristyminen, ei keveneminen. Uudistus kannustaa myös siirtämään palkkatuloa pääomatuloksi. Myös sosiaaliturvan heikkeneminen on yksi verouudistuksen seuraamuksista.

Näitä asioita käsitellessäni mielen valtaa tuo omituinen tunne: miksi ihmiset äänestävät omaa etuaan vastaan? Eivät vanhat teollisuustyöntekijät ole saaneet lupausten mukaisia työpaikkojaan takaisin. Eivätkä tule saamaankaan. Voiko siis demokraatteihin kohdistuva inho olla suurempi kuin se, että joutuu huijatuksi republikaanien katteettomilla lupauksilla.

Tullaan jälleen miltei houremaiseen tilanteeseen, kun kansalaiset lähtevät mukaan huijaukseen luvattujen täkyjen houkuttelemina. Onko meidän alistuttava jälleen siihen, että vaihtoehtoisia totuuksia tarjoava presidentti sumuttaa niin suuren osan kansaa, että järkeviä päätöksiä ei saada aikaiseksi?

Krugman toteaa yhteenvetona, että republikaanit tapansa mukaan ensin ”valehtelevat häpeämättömästi” siitä, mitkä ovat verolakien vaikutukset ja toiseksi ”yrittävät harhauttaa työväenluokkaan kuuluvia äänestäjiä lietsomalla rotujen välistä vihaa”.

Saska Saarikoski kirjoittaa tuoreessa Hesarin kolumnissaan ”Parempi olla sopivasti tyhmä kuin liian fiksu” 12.11.2017 demokraattisen puolueen ongelmasta, kun se tarjoaa kansakunnan johtoon liian fiksuja ihmisiä.

Voisin jatkaa tästä. Ronald Reagania ei hänen kannattajiensa mielestä saisi arvostella, mutta presidentti, jonka päätösten (veroalennukset, sotilasmenojen lisäys) seurauksena valtionvelka lisääntyi 260 prosenttia – samalla, kun hän väitti, että veroalennusten positiiviset vaikutukset kuittaavat velat – täytyy olla joko huijari, hyvä myyntimies tai molempia.

Saarikoski viittaa yhden älykköpresidenttiehdokkaan Adlai Stevensonin paljastavaan sitaattiin 1950-luvulta, kun hän totesi eräälle äänestäjälleen, että fiksujen hänelle antamien äänien määrä ei tulevissa vaaleissa riitä; hän tarvitse enemmistön! Olemme mieltäneet, että eteenpäin pyrkivät osaajat määrittävät kansakunnan suunnan, mutta entä, jos suunnan määräävätkin enemmän tai vähemmän taitavan manipuloijan vietävissä olevat ihmiset. Supliikki pyörryttää ihmiset. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että Yhdysvaltain demokraatit tarvitsisivat kansanmiehen ehdokkaakseen, jottei syntyisi (lue: synnytettäisi) vihamielistä paheksuntaa, joka koitui Hillary Clintonin kohtaloksi. Republikaanit osasivat käyttää todellista tai kuviteltua demokraateista heijastuvaa ylemmyydentunnetta vastapuolen ehdokasta vastaan.

Tämä on aika vinoa ajattelua. Pitäisikö siis pyrkiä "junttimaisempaan” presidentin tasoon vai mieluummin nostaa kansalaisten sivistyksen tasoa. Itse olen näissä blogikirjoituksissani ollut jälkimmäisen kannalla, mutta myönnän auliisti, että se on pidempi ja vaikeampi tie. Entä pitäisikö tarjota tilalle autoritaarista tai peräti diktatorista järjestelmää? Pohdinta johtaa inhottaviin päätelmiin. Nürnbergissä tuomittujen natsijohtajien älykkyyttä tutkittiin ja todettiin jotain poikkeusta lukuun ottamatta, että he olivat älykkäitä yksilöitä. Äly ei estä moraalittomuutta tai julmien tekojen tekemistä – pikemminkin äly organisoi väkivallan etevämmin.

Skandinavian maiden toimiva demokratia on kuitenkin esimerkki siitä, että ratkaisu demokratian ongelmaan on olemassa. Kypsä demokratia tarvitsee viisaita ihmisiä päättäjikseen ja toimivan kanasanvallan takaa kansalaisten hyvä yleissivistyksen taso. Vähintään on pystyttävä sietämään poliittista vastustajaa.

Liberaalissa demokratiassa (joksi Yhdysvallatkin on toistaiseksi laskettava) järjestelmä korjaa itse itseänsä, jos presidentti tai joku muu vallan instituutio yrittää horjuttaa tasapainoa. Älyttömyydet torjuva viisas vastavoima on olemassa. Diktatuurissa se ei onnistu, koska oppositio on tukahdutettu.

maanantai 13. marraskuuta 2017

”Sodan ja rauhan miehet” koettuna tämän päivän näkökulmasta

Yksi Suomen TV-historian mielenkiintoisimmista töistä on vuonna 1978 valmistunut ”Sodan ja rauhan miehet”, joka on nyt nähtävissä Ylen Areenassa. Se kertoo 1930-luvun, talvisodan ja jatkosotaan valmistautumisen hermostuneen jännittyneistä hetkistä arkistolähteisiin perustuen. Seurasin aikanaan 10-osaista näyteltyä dokumenttia herpaantumattomalla mielenkiinnolla ja niin seurasi moni muukin. Katsoin nyt kaikki jaksot uudelleen.

Sarja on uusi monelle 50. ikävuottaan lähestyvälle, joten on aika palauttaa mieliin sarjan herättämät muistot. Sarja on ennen kaikkea Matti Tapion urotyö, ”yhden miehen sota”, kuten on sanottu. Hän aloitti historiadokumentin suunnittelun jo 1970-luvun alussa. Päälähteinä hän käytti Paasikiven ja Tannerin muistelmia. Tapio sekä ohjasi että käsikirjoitti sarjan. Hän menehtyi sarjan ensimmäisen osan esittämisen jälkeen joulukuussa 1978.

Sarja oli aikanaan jopa hiukan arkaluontoinen. Naapurin suurlähettiläs Vladimir Stepanov ärtyi näkemästään ja suomalaistenkin mielipiteet jakautuivat sarjan sisällön osalta. Tyypillisiä ensi huokauksia olivat kuitenkin ”dramaattinen”, ”kuohuva”.

Alunperinkin huomiota herättivät eri tehtäviin valitut näyttelijät eikä käsitys uudelleen katsomalla nyt 40 vuoden jälkeen ole muuttunut. Maskeeraus on onnistunut sillä näyttelijöihin on saatu esikuviensa näköä. Se on tärkeää oikean tyyppisten mielikuvien herättämiseksi. Yhtä tärkeää on, että näyttelijöiksi on valittu sen ajan huippukaartia. Monien työ oli ikimuistettava.

Ketkä olivat sitten nuo näyttelijät, jotka valittiin mukaan. Tässä luettelen vain kaikkein mieleenpainuvimmat roolisuoritukset: Keijo Komppa (Paasikivi), Risto Mäkelä (Molotov), Mikko Niskanen (Stalin), Leif Wager (Ryti), Rolf Labbart (Mannerheim).

Selkeäsanaisina asiantuntijoina käytettiin mm. Osmo Jussilaa, Keijo Korhosta, Helge Seppälää, L.A. Puntilaa.

Sodan ja rauhan miehet ei ole vanhentunut tänäkään päivänä. Itse mietin, että tällainen järkäle on kuin muistomerkki, jonka ohi historia kulkee kohdellen muistomerkkiä kaltoin tai hellävaroen. Historiahan nähdään aina siitä näkökulmasta, jota eletään. Sodan ja rauhan miehet oli ja on dokumentti, josta ”jokaisella” historiasta kiinnostuneella on mielipide.

Nyt arvioiden painotukset voisivat joiltakin osin olla toisenlaiset, mutta väitän, että ”Sodan ja rauhan miehet” kestävät hyvin aikaa. Se on jälkikeskustelujen aarreaitta.

Yksi historiasta syvällisemmin kiinnostuneiden kritiikin kohteista oli ns. Jartsev-vaihe talvisodan aattona 1938-39. Antoiko Tapio historian sivupolun johtaa itseään harhaan, ts. liioitteliko hän sodan välttämisen mahdollisuutta, jonka Jartsev tarjosi yhteydenpidollaan? Näytelmäsarjassa ei toki tätä väitetäkään suoraan. Jartsevin toimeksiantaja oli itse Stalin, mutta suomalaiset takertuivat Jartsevin muodollisen aseman vähäisyyteen. Hän oli vain toinen lähetystösihteeri Neuvostoliiton suurlähetystössä. Suomalaisista Tanner, ulkoministeri Holsti ja pääministeri Cajander ottivat tosin Jartsevin kohtuullisen vakavasti haluten kuunnella hänen viestiään. Eljas Erkko, Holstin jälkeinen ulkoministeri osoitti sitten täydellistä ymmärtämättömyyttä ja vaati virallisen hierarkian mukaista yhteydenpitoa (ulkoministeri- tai suurlähettilästaso).

Olen käsitellyt Jartsevia näissä blogikirjoituksissani (”Jartsev-neuvottelut 1938, Vladimir Putin 2014”), joten minulla on tiettyä mielenkiintoa Jartsev-episodiin. Lähetystösihteerin merkitys ei ollut niinkään siinä, että hän olisi tarjonnut väylän rauhaan, vaan se, että hänen kauttaan avautui näkymä siihen suurvaltojen jännitysnäytelmään, joka oli luonteenomaista sodan alla. Kysymys oli pelin paikasta, jossa Neuvostoliito yritti estää pelkäämänsä koalition muodostumisen itseään vastaan ja Suomi pyrki säilyttämään pohjoismaisen puolueettomuuden eri suuntaan vetävien intressien keskellä. Logiikka, joka juuri ennen sotaa oli nähtävissä suurvalta-asetelmissa kaatui viimeistään ns. Ribbentrop-sopimukseen 23.8.1939. On helppoa sanoa, että tapahtumat vyöryivät Jartsevin tarjoamien mahdollisuuksien yli.

Myöhäissyksyllä käytiin erittäin intensiiviset neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä, joiden kliimaksina oli kolme tapaamista Kremlissä. Neuvottelujen tunnelma on erinomaisesti vangittu filmille. Jäin jälleen ihmettelemään kuinka tosissaan Stalin yritti päästä ratkaisuun.

Muistan kuinka kiistelimme työpaikallani dokumentin totuudellisuudesta, esimerkiksi talvisodan välttämättömyydestä, ”Erkon sodasta” ja Paasikiven ja Mannerheimin muuta johtoa suuremmasta myöntyväisyydestä.

Toinen kohta, jossa Tapion näkemys vielä Jartsev-vaihetta enemmän katsottiin historian sivupolulle harhautumiseksi oli talvisodan päätösvaiheen rauhanpyrkimykset. Hella Wuolijoelle syntyi ajatus päästä vaikuttamaan rauhanpyrkimyksiin Neuvostoliiton Tukholman suurlähettilään Aleksandra Kollontain kautta. Wuolijoki-Kollontain linjan katsottiin Tapion työssä paisuneen liian suureksi elävässä elämässä tapahtuneeseen verrattuna. Hyvä näytelmällinen osuus saatiin kuitenkin aikaiseksi.

Kiihkeä tunnelma, joka vallitsi maaliskuussa 1940 taisteltaessa hallituksen sisällä Neuvostoliiton esittämien rauhanehtojen hyväksymisestä, on toteutettu upeasti sarjan seitsemännessä osassa.

Maaliskuun 1940 rauhanneuvottelut Moskovassa viedään läpi samalla dramatiikan ammattitaidolla kuin talvisotaa edeltävät neuvottelut.

Välirauhan aikaa käsitellään sarjan kahdeksannessa, yhdeksännessä ja kymmenennessä osassa varsin yksityiskohtaisesti. Uskon, että monelle avautuu aivan uutta tietoa Suomen, Saksan ja Neuvostoliiton triangelidraamasta. Aikakauden historiaa ennestään tuntevallekin välirauhan ajan läpikäynti on hyödyllistä. Suomessa pelättiin aiheellisesti Neuvostoliiton miehitystä, samaan aikaan, kun Saksalla oli Neuvostoliiton kanssa yhteistyösopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen. Neuvostoliiton selusta oli välirauhan alkupuolella turvattu.

Saksalaisten kauttakulkusopimus käydään läpi erittäin perusteellisesti samoin Petsamon nikkeli. Molemmat hiersivät rankasti Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Sitten oli vielä kysymys Suomen ja Ruotsin puolustusliitosta…. Neuvostoliiton kanta puolustusliittoon oli aivan selvä: ei, ei ja vielä kerran ei. Myös Saksa suhtautui viime kädessä puolustusliittoon kielteisesti. Sillä oli tarjota tilalle jotain aivan muuta…..

Paasikiven tuomio noudatetulle politiikalle välirauhan aikana oli ankara: illuusiopolitiikkaa! Paasikivi turhautui Moskovan lähettiläänä, kun hänet pidettiin sisärenkaan päätöksenteosta ulkona. Stalin oli tästä hyvin perillä (Paasikiven mekastus kuului varmaan Kremliin saakka ilman lähetystöön piilotettuja mikrofonejakin): ”Ne eivät taida pitää teistä Helsingissä”.

Tämä jakso kulminoituu Molotovin ja Hitlerin tapaamiseen marraskuussa 1940, jolloin Hitler ilmoitti Molotoville, joka halusi saattaa Suomen kysymyksen loppuun, että hän ei halua sotaa ”Itämeren alueella”. Vierailun jankkaava erimielisyys kuvataan seikkaperäisesti. Molotov ei saanut haluamaansa. Paine hellitti hieman Suomea kohtaan.

Kymmenes jakso ”Suomen valinta” kuvaa Suomen liikkumista vähitellen ja yhä kiihtyvällä vauhdilla Saksan vanaveteen ja Barbarossa-suunnitelmaan. Suomalais-saksalaisten suhteiden kehitystä seurataan intensiivisesti kaikilla tasoilla. Mukana on myös oletettu puhelinkeskustelu Mannerheimin ja Rytin kesken siitä, miten Ryti antaa poliittisen siunauksen sotilaiden sopimalle saksalaisten sotilaiden kauttakulkuluvalle. Eiköhän se jotenkin noin mennyt, jos olisin ollut kärpäsenä katossa….. Asiaan palattiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä….

Itse asiassa vaihe, jossa Suomi hakeutui Saksan kylkeen ja irtautui uhkaavaksi koetusta Neuvostoliiton loputtomasta painostuksesta on yksi parhaiten kuvattuja jaksoja sarjassa. Mainio kuvaus ulkopoliittisen valiokunnan kokouksesta kesäkuussa 1941 (siis vain pari viikkoa ennen sodan puhkeamista) on yksi sarjan tähtihetkiä. Kokouksessa ulkoministeri Witting selostaa edeltävinä kuukausina tapahtunutta Saksan suhteiden kiinteytymistä. Valiokunnan jäsenten näkökulmasta kaikki on tapahtunut aivan liian nopeasti: alkaa turhautunut menettelytapojen arvostelu, johon Witting vastaa parhaansa mukaan. Mitä pidemmälle Wittingin selostus etenee sitä hämmentyneemmäksi käy valiokunta. Sen jäsenille avautuu kokouksen kestäessä, että päätökset on jo tehty aika päiviä sitten. Ärtyneen puhkumisen ydinsisältö on: ”eduskunta on pidettävä ajan tasalla….”.

Onkohan tässä jotain tuttua tämän päivän liittoutumiskeskustelusta? Eri aikakausien historiat keskustelevat keskenään……

::::::::::::::::::::

Tapion näyteltyyn historiadokumenttiin tuovat hienoja väläyksiä aikalaiset - tuon ajan tapahtumissa vaikuttaneet henkilöt - jotka vielä Tapion suurtyön aikoihin olivat elossa. Puheenvuoroja saavat esimerkiksi Johan Nykopp (osallistui oikeasti vuoden 1939 neuvotteluihin) ja Paavo Susitaival, äärioikeiston räväkkä puolestapuhuja. Myös kommunisteille annetaan puheenvuoro.

Tieto talvisodan ja jatkosodan aaton tapahtumista on toki lisääntynyt Matti Tapion päivistä, mutta kokonaiskuvassa en näe pahempia vinoumia. Matti Tapion osin näytellyllä historiadokumentilla on pysyvä arvo jälkipolville.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Venäjä-suhteiden syövereissä – hybridejä ja vaikuttaja-agentteja

Neuvostoliiton arkistoja avaavassa ”Varjo Suomen yllä” -teoksessa (Docendo, 2017) käsitellään monin eri tavoin Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kommervenkkejä aikajaksolla 1917-1964. Tarkastelen seuraavassa teoksen dokumentteja aikajakson viimeisiltä vuosilta.

Kylmän sodan maailmaan kuului vainoharhaisia piirteitä, epäilyjä ja epäiltyjä. Puolueeton Suomi ei ollut näistä mitenkään irti. Tämä maailma oli kuten tunnettua kaksinapainen, mutta käytännössä heijastusvaikutukset olivat Suomessa hyvin moniulotteiset johtuen osin siitä, että Suomi puolueettomana maana kellui molempien – idän ja lännen – vaikutuspiirissä.

Yritän seuraavassa luodata neuvosuhteiden ulottuvuuksia useista eri näkökulmista. On liian yksioikoista sanoa, että Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Neuvostoliito oli suhteissa sekä antavana että ottavana osapuolena. Suomen poliittinen johto käytti Neuvostoliittoa usein hyväkseen sisäpoliittisen taistelun käsikassarana kotimaan vastustajia vastaan. Uskollisesti Neuvostoliitto toteutti monet Urho Kekkosen pyynnöt, jotta tällä säilyisi ote Suomessa.

Yleensä suhteet kuvataan siten, että Neuvostoliitto on uhkaava taho ja Suomi pieni, mutta sisukas vastaanhangoittelija. Olivathan suhteet toki tätäkin, mutta samalla myös paljon muuta. Molemmat osapuolet käyttivät toistaan hyväksi omien kauko- tai lähitavoitteidensa tukemiseksi.

Tarkastelen seuraavassa ”Varjo Suomen yllä” -kirjassa esitettyjä dokumentteja luodakseni kuvan 1950- ja 1960-lukujen menettelytavoista. Kuva on hieman repaleinen, mutta uskon eri elementtien muodostavan kokonaiskuvan.

Kuten tunnettua Vieno Sukselainen maalaisliiton puheenjohtajana menetti asemiaan tultaessa 1960-luvun alkuun. Hänet haluttiin kekkoslaisten toimesta keikauttaa pois vallankahvasta. Kekkonen näki hänet kilpailijanaan. Arkistojen kätköistä lyö silmille muistiinpano Brezneviltä 28.3.1964: ”Kekonen – pyytää / Kaatamaan Sukselaisen”. Siinä se on kirjaintarkasti neljä sanaa kaikkine kieliknoppeineen! Viikkoa myöhemmin Pravda julkaisi jutun, jossa se ankarasti arvosteli Sukselaista osallistumisesta virolaisten emigranttien tilaisuuksiin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Sukselaisen lähtölaskenta oli alkanut. Kuvaan kuuluu, että paineen kasvaessa Sukselaista kohtaan Kekkonen tyynnytteli Neuvostoliiton tölväisyn aiheuttamaa hälyä Suomessa! Kaikki meni suunnitelmien mukaan ja kesän 1964 puoluekokouksessa Sukselainen vaihdettiin Virolaiseen.

::::::::::::::

Lähteistä käy ilmi, että Neuvostoliiton suurlähettiläs Zaharov olisi halunnut pitää yhteyttä sdp:n maltillisiin aineksiin. Syntyi seuraava asetelma: Kekkonen koki yritykset tähän suuntaan itselleen vahingollisiksi. KGP asettui myös suurlähettilään aikomuksia vastaan ja näin ollen presidentin puolelle. Kekkonen teki siis itsestään osapuolen neuvostoliittolaisten keskinäisessä väännössä.

::::::::::::::

Entä tapaus Eero Vuori, jolla oli 1960-luvun vaihteessa ambitioita pyrkiä jopa presidentiksi? Vuori oli venäläisten luottomies ja jollakin tapaa jopa suotuisampi vaihtoehto kuin Kekkonen. Hän toimi suurlähettiläänä Moskovassa vuosina 1955-1963. Neuvostoliitossa Vuorta käytettiin kuin konsulttia, joka arvioi Suomen ulkopolitiikan ystävällismielisyyden tasoa. Kekkonenkin otti Vuoren presidentiksi pyrkimisen vakavasti.

Tapaus Anatoli Golitsyn liittyy myös tähän kuvioon, sillä tämä KGB:stä CIA:han loikannut vakoilijaupseeri nimesi Neuvostoliiton vaikuttaja-agenteiksi Suomessa Kekkosen, Vuoren (peitenimi ”Mooses”), Korsimon, Kustaa Vilkunan, Emil Skogin ja Kalle Lehmuksen. Tälle ryhmälle syötettiin oikeaa ja väärää tietoa aina tarpeen mukaan.

Vuori teki kiistämättä ”vaikuttajatyötä” venäläisten hyväksi. Samaan aikaan Vuori teki merkittävän työn Suomen ulkoasiainhallinnossa, mutta kaikkea hänen toimiaan voidaan kyseenalaistaa hänen vaikuttaja-agentin roolinsa takia. Sotkuista on.

Mainittakoon, että kun aikoinaan luin Björn Alholmin (Suomen Moskovan suurlähettiläs 1970-1974) muistelmia (”Toisinajattelija suurlähettiläänä”), niin kirjasta käy ilmi, että neuvostoliitolaiset olisivat halunneet Moskovaan suurlähettilääksi Vuoren kaltaisen miehen, jonka kanssa voi puhua politiikkaa (lue: jonka avulla voi vaikuttaa Suomen politiikkaan). Ei kaivattu Alholmin kaltaista karriääridiplomaattia, josta tosin oli vaikeaa löytää mitään asiallista vikaa.

Tapaus Vuori osoittaa venäläisten halun vaikuttaa Suomeen pehmein keinoin. Vuori sisäisti luultavasti Suomen ja Neuvostoliiton suhteet niin tärkeiksi, että hän liikkui vaikuttamisen hämärässä välimaastossa. Vuorta voitaisiin ajatella - nykyaikaan siirrettynä - välikappaleena hybridivaikuttamisessa, joskin hyvin sofistikoiduin keinoin. Vieläkään en osaa sanoa, kenen pussiin ”Mooseksen” kaltainen ihminen enemmän pelasi, Suomen vai Neuvostoliiton. Ainoastaan voi sanoa, että tällaisten henkilöiden kanssa joutuu olemaan varovainen.

Suomen ja Neuvostoliiton erityissuhdetta kuvaa menettely, jota noudatettiin ainakin 1960-luvulla, kun venäläisten suorittamaa vakoilua tuli ilmi. Ei tehty virallisia karkotuksia, vaan asiasta kerrottiin KGB:n residentille ja annettiin ymmärtää, että vakoiluun syyllistyneen on syytä poistua maasta. Yleensä maasta poistuminen tapahtui ilman protestointia.

Nikita Hrustsovin syrjäyttäminen oli aikansa (syksy 1964) suuri uutinen. Kekkosen korostuneesti henkilösuhteisiin perustuneen politiikan takia tapaus oli isku presidentille päin kasvoja. Kekkoselle ei annettu mahdollisuutta enää tavata Hrustsovia.

Neuvostoliittolaiset olivat erityisen varovaisia suhteessa Kekkoseen vallanvaihdon tapahduttua ja korostivat korostamisesta päästyään haluavansa suhteiden syvenevän entisestään uuden johdon aikana. Lopulta Kekkonen ja suomalaiset rupesivat epäilemään, että suhteiden edelleen kehittämisessä oli jotain ikävää takana! Pieni vihje ja venäläiset muuttivat ääntä kellossa ja katsoivat parhaaksi painottaa suhteiden muuttumattomuutta!

::::::::::::::::

Hrustsovin syrjäyttämiseen päättyi eräs vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa. Keskinäiset välit tasaantuivat 1960-luvulla, mutta vain väliaikaisesti. 1970-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton suhteet nivoutuivat kahden suurlähettilään Aleksei Beljakovin ja Vladimir Stepanovin käyttäytymisen ympärille. Kumpikaan ei tyytynyt tasaantumisvaiheeseen vaan pyrki pidemmälle Suomen sitomisessa tiukemmin Neuvostoliiton valtapiiriin, mutta niistä saamme lukea tarkemmin, kun arkistotietoja avataan joskus jatkossa.

Miltä tämä kaikki vaikuttaa tämän päivän näkökulmasta? Suomen ja Venäjän suhteet olivat periaatteessa ystävälliset, mutta taakse kätkeytyi paljon pinnanalaista kuohuntaa, josta vain osa tuli julki aikanaan. Siksi on tärkeää saada syventyä suhteisiin arkistolähteiden kautta.

Tänä päivänä suhteet tuntuvat nojaavan ainakin Suomen puolelta syvälle juurtuneeseen pelkoon, samalla kun suhteita toisaalta yritetään vaalia vanhalta pohjalta. Monille tärkeää näyttää olevan, että osoitetaan naapurille, että rajalla on riittävästi rautaa – jos ei omasta takaa, niin sitten kumppanien avulla. Suhteiden polarisoiminen näyttää vahvistuneen aivan viime vuosina. Tarvittaisiin enemmän avarakatseisuutta, johon sisältyy sauliniinistömäinen viileä tilanneanalyysi.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Yöpakkaset – suomettumisen lähtölaukaus

Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Sergei Zuravljov ovat keränneet teokseensa ”Varjo Suomen yllä. Stalinin salaiset kansiot” (Docendo, 2017) suuret määrät Suomea koskevia dokumentteja Venäjän federaation presidentin arkistosta. Teos on lähteineen yli viisisataasivuinen tietopakkaus Suomen ja Venäjän suhteista arkistojen valossa vuosilta 1917-1964. ”Tarina katkeaa kesken”, toteavat kirjoittajat. Tosiaankin vuoden 1964 jälkeen (Nikita Hrustsovin syrjäyttäminen on taitekohta) on tapahtunut paljon hyytäviä asioita, kuten 1970-luvun alun jännitteet, jolloin Suomi oli – väitetysti – vallankumouksellisessa tilassa. Teoksen vuosilukurajauksen sisältä olisin eniten kaivannut dokumentteja noottikriisistä (1961), mutta kirjoittajat toteavat vain, että ”uusia dokumentteja ei ole”.

Aion arvioida kirjaa pienempinä osina. Nyt haluan valaista ns. yöpakkaskriisiä vuodelta 1958. Kirja tarjoaa paitsi paljon tunnettua tietoa niin myös uutta aineistoa tutkijoiden käytettäväksi. Itseäni kiinnostaa Neuvostoliiton asennoituminen Suomea kohtaan, puuttuminen Suomen asioihin ja Neuvostoliiton menettelytavat – ja mikä tässä kaikessa oli Suomen poliittisen johdon rooli.

Yöpakkasia ei voida käsitellä, jos taustoja ei tuoda riittävällä tarkkuudella esille. Tässä pystyn vain lyhyesti referoiden käymään asioita läpi. Tärkeää on löytää tapahtumien logiikan punainen lanka. Yritän parhaani.

Seuraavat tapahtumakulut näen yhteenvedonomaisesti keskeisinä taustatapahtumina:

1) Kekkonen valittiin presidentiksi vuonna 1956. Neuvostoliitto oli tehnyt myös valintansa: Kekkonen oli Moskovan luotettu.

2) Taistelu Kekkosen ja revanssia hakevien tahojen välillä käynnistyi heti vuoden 1956 vaalien jälkeen.

3) Neuvostoliitto suhtautui vihamielisesti sos.dem. -puolueeseen ja nimenomaan sen tannerilaiseen enemmistöön.

4) Neuvostoliitossa nähtiin, että tannerilainen sdp taisteli työväestön äänistä kommunistien (SKDL) kanssa ja menestyi taistelussa. Siksi Neuvostoliito yritti hajottaa sdp:n. Se tuki puolueen skogilaista (Emil Skog) vasenta reunaa mm. rahalahjoituksilla.

5) Vuonna 1958 muodostettu Fagerholmin hallitus laukaisi Neuvostoliiton epäilyt, että hallitus on kekkosvastainen ja siis neuvostovastainen

6) Myös Kekkonen käsitti hallituksen olevan suunnattu itseään vastaan ja tulisi olemaan tulevien kekkosvastaisten vaalien airut.

7) Hallituksen syntilista muodostui sen henkilögalleriasta. Siinä olivat mukana ”Fagerholmin leveän selän takana” tannerilaiset Väinö Leskinen ja Olavi Lindblom sekä myös kekkoslaisia poliitikkoja. Se oli vaarallinen yhdistelmä.

Taustalla käytiin myös muita taisteluja. Moskova katsoi, että suojelupoliisilla oli liian kiinteät yhteydet länteen ja siksi se piti saada kontrollin alle – luotettujen suomalaisten toimesta.

Neuvostoliitolaiset yliarvioivat Skogin menestymisen mahdollisuudet. Skog ei pystynyt saamaan sdp:tä hallintaansa. Vuonna 1957 skogilaiset hävisivät niukasti taistelun puolueen suunnasta ja Tanner valittiin puolueen puheenjohtajaksi.

Venäläisten Skogille antama 100 miljoonan markan tuki oli tarkoitettu käytettäväksi taistelussa leskisläisiä ja Tanneria vastaan. Skogilaiset halusivat katsoa pelin loppuun saakka saatuaan rahalahjoituksen. Mammonan turvin periksi ei tarvinnut antaa. Seurauksena oli puolueen hajoaminen (hajoamisen seurauksena perustettu skogilaisten TPSL surkastui 1960-luvulla pienpuolueeksi ja hävisi lopulta kokonaan puoluekartalta).

Tilanne yöpakkashallituksen alla oli se, että Neuvostoliitossa oltiin tyytymättömiä suurlähettiläs Lebedeviin. Lähtölaskenta oli meneillään. Tilalle pyrittiin saamaan Moskovassa juuri vallasta syrjäytetty Molotov, joka oli paha virhearvio. Molotovin maine saneli suomalaisten kannan: hänet torjuttiin. Lopulta Molotov passitettiin Mongoliaan suurlähettilääksi.

Vuoden 1958 eduskuntavaalien tulos toi mukanaan vahvan kekkosvastaisen rintaman, johon houkuteltiin kekkoslaisia mukaan (mm. Johannes Virolainen). Monien vaiheiden jälkeen Kekkosen oli pakko nimittää vaaleissa menestyneistä puolueista Fagerholmin hallitus, kuten edellä on kerrottu.

Välittömästi hallituksen nimittämisen jälkeen alkoivat sen kaatoyritykset. Sekä Kekkonen että Kreml halusivat päästä eroon epämiellyttäväksi kokemastaan hallituksesta.

Neuvostoliito käytti useita painostusmenetelmiä, mm. se ei suostunut allekirjoittamaan kauppasopimusta. Myös Pravda hyökkäsi hallitusta vastaan. Arkiston dokumentit paljastavat, että NKP:n politbyroo päätti, että ”Kekkoselta on epävirallista tietä tiedusteltava pitäisikö hän toivottavana joitakin tukitoimia”.

Ratkaisevat yhteydenpidot käytiin Kekkosen ja varaulkoministeri Kuznetsovin sekä lähetystöneuvos Zenihovin kesken. Kuznetsov ilmoitti 27.9.1958 politbyroolle presidentti Kekkosen epävirallista tietä esittämästä toivomuksesta, että tiedotettaisiin suurlähettiläs Lebedevin vapauttamisesta tehtävistään. Kekkosen mielessä oli, että jos seuraajaa ei ilmotettaisi, herättäisi se pelkoa hallituksessa, jolloin maalaisliiton ”terveet ainekset” hallituksen sisällä aiheuttaisivat vastarinnan koko hallitusta vastaan. Hallitukselle piti siis antaa kuva, että Neuvostoliitto oli muuttamassa Suomen politiikkansa ystävällisestä vihamieliseksi. Se koettiin tietenkin uhkaksi Helsingissä. Neuvostoliito hyväksyi Kekkosen vedon, olihan Lebedev muutoinkin epäsuosiossa.

Kekkosen päiväkirjassa annetaan tapahtumista toisenlainen kuva. Kekkosen mukaan Zenihov ilmoitti suurlähettilään vetämisetä pois ja seuraajan nimittämisen lykkäämisestä. Presidentti ei kommentoinut tätä millään tavalla.

Mitä siis tapahtui? Moskovaan raportoitiin Kekkosen tehneen ehdotuksen. Näyttää siltä, että Kekkonen ja Zenihov yhdessä junailivat Lebedevin lähdön ja kumpikin kirjasi asian omalla tavallaan ylös: Kekonen painotti Neuvostoliiton aloitteellisuutta ja Zenihov Kekkosen aloitteellisuutta: ”Kumpikin valikoi”, toteaa Kimmo Rentola, kirjan tämän osan kirjoittaja. Yöpakkaskriisi laukesi, kun maalaisliitolaiset ministerit jättivät hallituksen 1.12.1958.

Mitkä ovat johtopäätökset koko yöpakkassaagasta? Vaikka asiaa, kuinka kieputetaan jää selkeä kuva, että Kekkonen oli – aktiivisesti mukana kutsumassa apua neuvostoliitolaisilta ikäväksi koettua hallitusta vastaan: hallitus oli kerta kaikkiaan väärä, vaikka olikin parlamentaaristen voimasuhteiden mukaan koottu enemmistöhallitus.

Yöpakkaskriisillä ”Neuvostoliitto hankki veto-oikeuden Suomen hallituksen kokoonpanoon”, kuten Rentola toteaa. Tähän olisi pitänyt lisätä: ”Suomen poliittisen johdon suostumuksella”. Tämä oli vaarallinen ennakkotapaus myöhempiä aikoja ajatellen. Hallituskoalitioihin tuli rajauksia, jotka vaikeuttivat hallitusten muodostamista jatkossa. Olisin toivonut teoksen kirjoittajilta suorempaa johtopäätöstä: tavoitteeksi tuli Kekkosen pitäminen vallassa syrjäyttämällä ns. kekkos- ja neuvostovastaiset voimat. Oikeastaan tässä oli kysymys suomettumisesta sen syvimmässä merkityksessä: Kekkonen käytti Neuvostoliittoa hyväksi toisia suomalaisia vastaan muodostaen samalla suomettumisen vakiokaavan, jota sitten rupesivat käyttämään myös Kekkosta alemmalla tasolla olevat tahot.

Nyt esille tulleet arkistolähteet vahvistavat aiemmat epäilyt, että Suomessa - suomalaisten omilla toimenpiteillä - sallittiin vieraan vallan pääsy käsiksi Suomen sisäisiin asioihin. Menettelyjen moraalittomuus on yksi johtopäätös, toinen on politiikkaan kylvetyn epäluulon jääminen rasittamaan pitkäksi aikaa suomalaista sisäpolitiikkaa.

Oma lukunsa on Neuvostoliiton johdon ja presidentti Kekkosen keskinäisen riippuvuuden kehittyminen yöpakkasten alla, niiden aikana ja niiden jälkeen. Kekkonen antautui asemansa säilyttääkseen Neuvostoliiton johdon kanssa keskusteluihin, joiden varjo ulottui vuosikymmenien päähän.

Minkälaisia olivat Neuvostoliiton vaikutuskeinot vuonna 1958 tämän päivän näkökulmasta? Yllättävän pehmeitä, ei missään tapauksessa sanelua. Pikemminkin oltiin varovaisia, ettei olisi suututettu suomalaista osapuolta: suomalaiselta osapuolelta pyydettiin lupa puuttua asioihin! Korruptiona tarjottiin johtaville poliitikoille mm. lomaetuja Krimillä. Taiten muotoiltua painostusta oli toki mukana jo tuolloin.

Jos yöpakkaskriisiin ei olisi sisältynyt suomalaisen osapuolen antamaa lupaa puuttua Suomen asioihin, ei olisi luotu ennakkotapausta tulevaisuutta ajatellen. Vaikutelmaksi jää, että jämäkämmällä otteella Neuvostoliitto ei olisi pystynyt tekemään läpimurtoa kansalliseen itsemääräämisoikeuteen vuonna 1958 (yrityksiä kyllä olisi ollut). Taistelu vallasta Suomessa loi otollisen ilmapiirin ulkopuoliseen interventioon.

Myöhempinä aikoina (varsinkin 1970-luvulla) Neuvostoliiton puuttuminen kävi karkeammaksi. Vuonna 1958 oltiin vielä kohteliaita ja kysyttiin suomalaisilta, mitä on mahdollista tehdä ”suomalaisten hyväksi”.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Viimeisellä tuomiolla

Hesarissa oli artikkeli (30.10.2017. Yhdysvaltain korkeimmasta oikeudesta ja tarkemmin sen yhdestä tuomarista Ruth Bader Ginsburgista, ikä 84 vuotta. Demokraateilla on ongelma. Vapaamielisen Ginsburgin pitäisi pysyä meidän keskuudessamme niin kauan, että (tuleva?) Yhdysvaltain demokraattipresidentti saisi nimettyä demokraatteja lähellä olevan tuomarin Ginsburgin tilalle.

Tässä on useita huomionarvoisia piirteitä. Ensinnäkin tuomarit nimetään elinikäisiksi. Jokaisen tuomarin elämänlangan katketessa joudutaan poliittisen pelin keskelle: kuka on seuraaja? Toiseksi korkein oikeus (joka toimii Yhdysvalloissa osin perustuslakituomioistuimena) tulkitsee pyhäksi koettua perustuslakia. Kysymys on siis lainsäädännön perustuslainmukaisuuden tutkimisesta.

En ole asiantuntija perustuslakikysymyksissä, siksi tarkastelen asiaa enemmänkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Yhdysvalloissa, niin kuin muuallakin, perustuslaki on perälauta arvioitaessa lainsäädännön pätevyyttä. Asia ei ole kuitenkaan mitenkään yksinkertainen. Ei tarvitse kuin tarkastella Yhdysvaltain ns. perustajaisien (Founding Fathers) historiaa todetakseen, että joukko, joka oli Yhdysvaltain perustuslakien takana (Washington, Adams, Jefferson, Madison…..) koostui joukosta keskenään eri mieltä olevista poliitikoista. Heistä vain on luotu sellainen kuva, että he ovat kansakunnan kaapin päällä päästämässä tai tuomitsemassa. Tänä päivänä heihin alati vedotaan oikeudenmukaisuuden ylipappeina. Tosiasiassa jokainen nykypoliitikko muokkaa olettamansa perustajaisien mielipiteen oman agendansa ajajiksi.

Korkeimman oikeuden jäsenet valitsee presidentti ja tavaksi on tullut, että presidentit nimeävät omaa puoluetta lähellä olevan henkilön edesmenneen korkeimman oikeuden jäsenen tilalle. Hieman yksinkertaistaen voi sanoa, että mitä epäpoliittisempana (puolueettomampana) korkein oikeus on haluttu nähdä, sitä poliittisemmaksi se on käytännössä muotoutunut.

Tällä hetkellä korkeimman oikeuden yhdeksästä tuomarista viisi on republikaaneja (joista yksi äänestää usein liberaalien rintamassa) ja neljä demokraatteja. Jos demokraatteja lähellä olevaksi koettu Ginsburg kuolee Trumpin kaudella heilahtaa voimasuhde pahasti republikaanien suuntaan, koska republikaanit eivät nimitystilanteessa jätä tilaisuutta käyttämättä edukseen.

Korkeimman oikeuden jäsenet ovat riitaisissa poliittisissa olosuhteissa muodostuneet äärimmäisen tärkeiksi poliittisten päätösten vedenjakajiksi.

::::::::::::::::::

Suomessa mm. Björn Wahlroos monien muiden tavoin on kertonut haluavansa perustuslakituomioistuimen meillä käytössä olevan perustuslakivaliokunnan sijaan. Perustuslakivaliokunta kootaan parlamentaarisesti ja koetaan liian sitoutuneeksi päivänpolitiikkaan. Oletuksena on, että perustuslakituomioistuin toteuttaisi yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta puoluepolitiikasta irrallisena elimenä ja että joko sillä tai korkeimmalla oikeudella on lakien toteutumisen jälkikäteisvalvonta.

Onko asia näin? Ensinnäkin kuka nimeäisi tuomioistuimen jäsenet? Todennäköisesti presidentti valtioneuvoston tai valmistelukoneiston esityksestä. Olisiko perustuslakituomioistuin se elin, joka koettaisiin nykyistä valiokuntatyöskentelyä epäpoliittisemmaksi? Katsotaanpa.

Näkisin niin, että perustuslakivaliokunnasta luopumista tulisi harkita tarkkaan ennen kuin luopumispäätös tehdään. Näyttää siltä, että meillä niin kuin muuallakin (vrt. Yhdysvallat) on vaikeaa tehdä yhteiskunnallisista voimasuhteista irrallisia päätöksiä. On siis suuri potentiaalinen mahdollisuus, että päätökset saavat poliittisen sävyn joka tapauksessa, olipa kysymys tuomioistuimesta tai valiokunnasta. Vaikka perustuslakivaliokunta kootaan puoluepoliittisin perustein, lienevät sen jäsenet hyvin tehtäväänsä vihkiytyneitä ja ymmärtävät vastuunsa perustuslakiin perehtyneinä poliitikkoina. On arvosteltu, että nykyisillä valiokunnan jäsenillä ei ole soveliasta koulutusta, että jäsenet ovat kokemattomia ja että päätöksiä todellisuudessa ohjaavat perustuslakivaliokunnan käyttämät asiantuntijat. Tämä haaste on korjattavissa sillä, että kokoonpanoa muutetaan jatkossa niin, että kokemukselle annetaan suurempi paino ja tehtävään valitaan henkilöitä ao. koulutusta nykyistä enemmän painottaen.

Näen asian niin, että pitkälle viedyssä demokraattisessa järjestelmässä näkyy sivistysvaltion vankka perinne. Demokratia ja kehittynyt sivistysvaltio käyvät rinta rinnan. Mitä paremmin sivistysvaltio on sisäistetty, sitä paremmin valiokuntamalli on perusteltavissa. Sanon näin, vaikka esim. Ruotsissa ja Saksassa on tuomioistuimet.

Meillä on perusajatuksena usein, että koska muualla tehdään toisin, on meidän muutettava omaa järjestelmäämme muiden kaltaiseksi. Ei tästä ainakaan säännöksi ole.

Suomen kaltaiseen liberaaliin demokratiaan sopii perustuslakivaliokunta, koska sen jäsenet ovat hyvin omistautuneet tehtävälleen.

Perustuslakivaliokunnan arvostelijat ovat hermostuneet valiokunnan kriittisestä asennoitumisesta soteen. Osa puolueista haluaisi soten kärsimättömästi voimaan ilman viivytyksiä. Asia kuitenkin lienee niin, että Suomen kaltaiseen demokratiaan kuuluu selkeä kypsyttelyvaihe, jotta tehtävä päätös on kestävällä pohjalla. Tuntuu hätävarjelun liioittelulta kaataa soten etenemisvaikeudet perustuslakituomioistuimen kontolle.

Kokemus muualta osoittaa, että perustuslakituomioistuin tai vastaava ei takaa politiikasta tai ideologiasta irrallaan olevaa tuomioistuinta, vaikka niin helposti kuvitellaan.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Pystytäänkö Suomea kansanvallan avulla puolustamaan?

Kaikille on tuttu tilanne, jossa maa on syvässä kriisissä tai peräti osapuoli sotilaallisessa konfliktissa ja samaan aikaan päätöksenteko kaventuu perustuen lopulta vain muutaman ihmisen viisauteen. Näinhän kävi talvi- ja jatkosodan aikaan myös Suomessa.

Kun viime aikoina liittoutumaton maa Suomi on ollut keskinäisissä kanssakäymisissä puolustusasioissa eri valtioiden kanssa, on tullut mieleen olemmeko jo jonkinlaisen kriisin keskellä, koska päätöksenteko joiltakin osin on siirtynyt tapahtuvaksi pienessä piirissä ”on sovittu” -periaatteella. Ei tästä ole kauaa, kun useat puolustusyhteistyöhankkeet tulivat yllätyksenä suurelle yleisölle, ja sen jälkeen kansalaisille ja rivipoliitikoille selvitettiin, että tästähän on sovittu jo ”sen ja sen” päätöksen yhteydessä. Kävi ilmi, että joistakin periaatteista oli kyllä sovittu, mutta konkretia oli jäänyt täysin hämärän peittoon. Annetaan tuskastuneena ymmärtää, että pitäisihän nämä asiat tajuta vähemmälläkin!

Nyt puolustusministeri Jussi Niinistö on ollut aloitteellinen ”suursotaharjoituksen” (nimi ei tainnut kelvata presidentille) järjestämisessä ehkäpä vuonna 2020. Se on sen verran kaukana, että asia on tainnut monelta mennä ohi epäajankohtaisena. Ainoa, joka selvästi on ärtynyt ilmoitusluonteisesta tiedottamisesta on ollut Erkki Tuomioja. Hän on hakenut laajempia hartioita sotaharjoituksia koskeville päätöksille. Puolustusministeri Niinistö on suhtautunut asian esille ottoon pilkallisesti. Jossakin on sovittu taas jotain.

Sotaharjoitusten nimeksi tulee kuulema ”Jussi”, koska ne todennäköisesti ajoitetaan Juhann …… ei sittenkään ”Jussi” tuleekin ihan muista yhteyksistä!

Jussi Niinistö taitaa olla enää näennäisesti Suomen liittoutumattomuuslinjan takana, jos nyt koskaan on ollutkaan. Näyttää siltä, että ”Jussi” käy omia taistojaan milloin Ahvenanmaalla, milloin mantereella.

Minulle tulee väistämättä mieleen suomettumisen pahimmat päivät, kun presidentti Kekkonen ja ulkoministeri Karjalainen antoivat ymmärtää, että älkää tyhmiä kysykö Neuvostoliitto-suhteista, me tiedämme, miten asioita hoidetaan. Annettiin ymmärtää, että nämä asiat ovat liian monimutkaisia keskivertopoliitikoille, kansalaisista nyt puhumattakaan. Ilmansuunta ymmärryksen ulkopuolelle jäävistä asioista on vain vaihtunut: nyt viesti tulee lännestä, silloin se tuli idästä.

Pääministeri Sipilä sanoi joskus tietynlainen ilme kasvoillaan, että eivät nämä ulkopoliittiset asiat mitään rakettitiedettä ole (mikä kuva niistä luotiin Kekkosen aikaan). Olisi hyvä, jos pääministeri itse ja muutkin pitäisivät tämän viisauden mielessään.

Nyt on vallalla ilmapiiri, jossa demokraattinen päätöksenteko on kevyttä kauraa. Panin merkille, kun Hesarin yleisönosastossa Risto Isomeri (6.11.2017) antoi ymmärtää, että kansanäänestys Nato-kysymyksessä on järjetön päätöksenteon pohjaksi. Referoin hiukan tuota kirjoitusta seuraavassa, koska se kuvaa yleisemminkin demokraattisen päätöksenteon haasteita tänä päivänä.

Kirjoitus on laadittu ikään kuin puolueettomaksi kannanotoksi liittoutumisen ja liittoutumattomuuden välillä. Tulkitsen kirjoituksen selvästi mielenilmaukseksi, jossa Nato-kysymystä ei pidän kansanäänestyksellä ratkaista. Asenne on kauttaaltaan ylemmyydentuntoinen: eivät kansalaiset näistä asioista voi päättää, ovat pihalla kuin lumiukot.

Tulee mieleen, että brexit-oppi on mennyt hyvin perille. Koska britit eivät osaa päättää oikein, emme osaa mekään.

Oletuksena kirjoituksessa on, että on ainoastaan yksi vihollinen ja se on Venäjä. En oikein ymmärrä tätä kiihkoa, millä ministeri tai yleisönosastokirjoittaja rakentelee omia mielikuvaharjoituksiaan yhden tahon päänmenoksi.

Kansalaisille pitäisi mielipidekirjoituksen mukaan järjestää tentti, jossa nämä voisivat kertoa Nato-tietämyksensä. Odotusarvo ”tentin” tuloksesta on nähtävissä kirjoituksen luonteesta: reput tulee.

Naiiviutta osoittaa, että sama kirjoittaja esittää, että ”puolueeton työryhmä” laatii esitteen, jossa on plussat ja miinukset ”mahdollisen Natoon liittymisen hyödyistä ja haitoista”. Olisikohan kysymysten laatija tämä viime aikoina paljon esillä ollut hämäräperäinen ”turvallisuuskomitea”? Äänestäjille annetaan siis virallinen pahvi, josta nämä hakevat oikean vastauksen. Tämähän kuulostaa melkeinpä vanhan Neuvostoliiton aikaiselta kaitsemiselta: eivät ihmiset osaa näistä asioista mitään ajatella.

Itse asiassa kirjoittajakin luopuu omasta ajatuksestaan ja kääntyy kannalle, että kansanedustajien – ei kansan - on päätös tehtävä, tosin tässäkin tapauksessa äänestäjien tietämystä on syytä ennakkoon lisätä, että osaavat valita oikeanlaisen eduskunnan. Kohta olemme tilanteessa, jossa seuraavat vaalit ovat pelkästään Nato-vaalit. Soppa on melkoinen, kun joku ehdokas on sotea vastaan ja toinen puolesta ja vastaavasti joku on Natoa vastaan ja joku toinen puolesta ja sitten nämä kannat menevät tietenkin ristiin. Leikki leikkinä, mutta aikamoiseen alennustilaan tavallinen kansa noidutaan.

Melkoista ylemmyyden tunnetta osoittaa kirjoittajan viimeisessä kappaleessa esittämä ajatus, jossa hän toteaa kansalaisten olevan herkullisen hybridivaikuttamisen kohde. Loppupäätelmä on, että kansa on turvallisuusriski, se kun ottaa vastaan viestit naapurin hybridikoneesta. On siinä kansa kieputuksen kohteena, kun ohjeita tulee milloin kotoa, milloin vieraista.

Olen näissä blogikirjoituksissa yrittänyt käsitellä monipuolisesti demokratiaa ja ollut monesti kriittinenkin demokratian tilasta, mutta nämä turvallisuusasioissa kansalaiskuntoa kohtaan esitetyt epäluottamuksen osoitukset ovat kyllä ihan omassa sarjassaan.

Suomi sata -juhlien pääteema voisi olla demokratian palauttaminen sille kuuluvaan arvoon.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Tutkijat eivät vielä ymmärrä täysin Suomen muuttunutta asemaa

Helsingin Sanomat on jälleen luodannut suomalaisten Nato-kantoja. Tulos on tyrmäys niille henkilöille, jotka ovat aprikoineet, että viime aikojen uhkakirjoittelu olisi heilauttanut aiempia tuloksia.

Naton kannattajat ovat aktivoituneet presidentinvaalien yhteydessä, mutta turhaan. Suomalaisten päätä ei hevillä käännetä. Ja ns. asiantuntijat ihmettelevät: Ulkopoliittisen instituutin tutkija Matti Pesu toteaa ensikommenttinaan, että ”suomalaiset eivät vielä täysin ymmärrä Suomen muuttunutta asemaa”. Kommentti korostaa ns. asiantuntijoiden ylemmyydentuntoista asennetta. Asian voisi kääntää toisin päin ja todeta, että tutkijat eivät oikein ymmärrä Suomen muuttunutta asemaa.

Eri asia on sitten, että Suomi on edennyt sotilaallisessa yhteistyössä hämmentävän pitkälle ilman, että kansalaismielipidettä on huomioitu riittävästi. Ulkopoliittisen johdon tulisi ottaa vakavana varoituksena kansalaisten Nato-yhteistyökritiikki kokonaisuudessaan.

Tuoreen kyselyn prosenttiluvut puhuvat puolestaan: 59 prosenttia vastaan ja 22 prosenttia puolesta. Olemme tottuneet siihen, että jakauma on karkeasti 2/3 vastaan ja 1/3 puolesta, mutta nyt lukemat ovat vielä selkeämmät.

Siinäkin tapauksessa, että ruotsi hakeutuisi Natoon, jäisi liittoutumisen kannatus Suomessa 33 prosenttiin. Enemmistö olisi edelleen vastaan.

On aika päivittää Nato-selvitykseni. Viimeksi tein päivityksen 3.0 vuonna 2015. Seuraavassa esitetty on siis 4.0.

1) Skandinaviassa Ruotsi ja Suomi ovat liittoutumattomina maina alueen vakauden symboleja. Nykyinen - ja kymmeniä vuosia jatkunut - rauhanomainen ympäristö Skandinaviassa ja Pohjoismaissa ei tue riskinottoa liittoutumisen kautta.

2) Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Euroopan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti) kertaakaan Naton olemassa olon aikana.

3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on ”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Päinvastoin Natossa on runsaasti autoritäärisesti johdettuja maita ja näiden maiden lukumäärä tuntuu lisääntyvän (Unkari, Puola, Tsekki, Turkki, Bulgaria, Romania, ). Liittoutumattomana maana - kohdassa kaksi mainittujen maiden joukossa - Suomi on itselleen soveliaassa seurassa.

4) Nato-sopimuksen viidenteen artiklaan uskotaan naiivisti ja sokeasti. Monet poliitikot länsi-Euroopassa ihailevat Putinia. Nato-maa Turkki osoittaa mieltään toistuvasti Yhdysvaltoja kohtaan. Solidaarisuus Nato-maiden kesken ei toimi odotetulla tavalla. Viime kädessä sisäpolitiikka monissa maissa ratkaisee avunannon.

5) Viides artikla on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen määrittäessään tuen periaatteita. Viidennen artiklan mukaan kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on 5. artiklan kohta, jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Useimmat jättäytynevät tämän klausuulin taakse. Natoon projisoidaan täysin ylimitoitettuja toiveita.

6) Suomen saama tuki – jos olisimme Naton jäseniä – voi olla ”kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti” lähinnä henkistä luonteeltaan samaan aikaan, kun liittoutumisen kaikki rasitteet lankeavat osaksemme (altistumme vaaralle, että aluettamme käytetään Naton jäsenenä vihollista vastaan – joka on Naton vihollinen, muttei välttämättä meidän!).

7) Venäjälle Suomen vastainen raja on sen kaikkein rauhallisin raja. Jos Suomi ja Ruotsi muuttaisivat kantaansa liittoutumiskysymyksessä, merkitsisi se Euroopan geopoliittisen aseman muuttumista. Itämerestä tulisi Naton sisämeri.

8) On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita emme ole alun perin halunneet. Entä ovatko muut maat valmiita puolustamaan Suomen pitkää rajaa?

9) Suomi on Venäjälle erittäin merkittävä yhteistyökumppani kaupankäynnissä. Kaupankäynnin riskit ovat pieniä verrattuna sotilaallisesta liittoutumisesta aiheutuviin riskeihin. Liittoutumattomana maana Suomen asema ei ole - pakotepolitiikasta huolimatta - heikentynyt poliittisesti nykykriisin aikana.

10) Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena muulloin kuin suurvaltojen pelinappulana (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska). Liittoutuminen tai liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen suurvaltasodan osapuoli ja sen ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen Venäjää vastaan.

11) Itsenäinen uskottava puolustus, jossa Suomi itse päättää puolustusvoimiensa koosta ja aseistuksesta, nostaa hyökkäyskynnystä mistä tahansa ilmansuunnasta. Suomi on hakeutumassa uskottavaa puolustusta parantavaan aselajiyhteistyöhön Ruotsin kanssa.

12) Nato-vyörytystä yritetään toistuvasti vedoten ”asiantuntijamielipiteeseen”. Systemaattisesti tuotetaan aineistoa (viimeksi ns. turvallisuuskomitean asiantuntijamuistio), jolla yritetään horjuttaa suomalaisten luottamusta omaan terveeseen näkemykseen. Presidentti on oikeassa: vallitsee kilpailu siitä, kuka sanoo häijyimmin Venäjästä. Tavalliset suomalaiset eivät ole lähteneet tähän manipulaatioon ja propagandaan mukaan.

13) Vanhentuneen Neuvostoliitto-kortin vaihtuminen Nato-korttiin ei houkuta: ”puolustusmenoja on nostettava Nato-sopimusten perusteella, ja koska velkaa ei voida ottaa, leikataan hyvinvointipalveluista”. Nato-kannattajissa on paljon sellaisia, joille hyvinvointiyhteiskunta on muutoinkin rasite. Sitä sopii pilkkoa.

14) Ns. asiantuntijoista (mukaan lukien sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä. Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä: sotilailla painaa kauluslaatta (sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa työtä, jossa otetaan koko ajan huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus). Näkökulma on liian kapea-alainen politiikan välineenä. Media-, talous- ja poliittisen eliitin Nato-kannatuksen vaikuttimia on tutkittu aivan liian vähän.

15) ”Asiantuntijoiden” tai ”tutkijoiden” taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä he saavat rahoituksensa ja mitä mahdollisia sitoumuksia heillä on keskenään ristiriidoissa oleviin osapuoliin). Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä välttämättä enempää.

16) Hiljaa hivuttaminen Nato-jäseneksi on kansanvaltaisten periaatteiden vastaista. Kansalaiset asetetaan tapahtuneiden sopimuspohjaisten päätösten eteen ilman laajaa demokraattista keskustelua tai valmistelua. Päätöksiä ketjutetaan taaksepäin alun perin tehtyihin päätöksiin ilman, että näiden todellisia tarkoitusperiä on alistettu aikanaan avoimesti keskustelun kohteeksi: ”asioista on jo sovittu aiemmissa päätöksissä”.

17) Suomen on syytä ajatella ensisijaisesti omaa etuaan erilaisissa kriisien painostus/pakotetilanteissa. Suomella ei ole tarvetta käyttäytyä Nato-maiden tapaan. Euroopan yhteisön sisällä Suomen tulee painostaa muita maita todelliseen rauhantyöhön kompromisseineen.

18) Viime aikojen kehitys on osoittanut, että kriisien määrä on lisääntynyt. Ne ovat rakenteeltaan yhä monimutkaisempia. Ei voida mennä esim. Yhdysvaltain selän taakse ja ajatella, että siellä on turvallista toimia. On vaara, että liittoutumisen kautta joudutaan sitoutuneeksi konflikteihin, joihin liittoutumattomana maana ei tarvitse ottaa kantaa. Konfliktiin osallistuvat maat voivat katsoa, että olemme Naton kautta sitoutuneet sotaan, vaikka emme siihen itse osallistu konkreettisesti. Pelkkä sanallinen tuki voi altistaa esim. terroritekoihin.

19) Suoraviivainen napanuora Krimin miehitykseen ja Ukrainan sotaan olisi katkaistava. Mustaltamereltä Itämerelle vallitsee karkea kansainvälisen jännityksen lisääntymisen vaara. Se on fakta, mutta ei edellytä pidemmälle vietyjä tulkintoja (vrt. ns. München 1938 -syndrooma).

20) Yksi hyvin merkittävä seurausvaikutus Suomen kiireiselle etenemiselle Nato-kysymyksessä on kansalaisten jakautuminen kahteen leiriin. Se toimii pidäkkeenä esimerkiksi presidentillä, joka haluaa olla kaikkien suomalaisten presidentti.

torstai 2. marraskuuta 2017

Vaalit ja Venäjän uhka

Ylen aamu-tv:ssä 2.11.2017 perattiin Venäjän vaikutusyrityksiä Suomen politiikkaan ja varsinkin presidentinvaaleihin. Keskusteluun osallistuivat Suomen entinen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen ja Venäjän turvallisuuspolitiikan apulaisprofessori Katri Pynnönniemi. Koska minusta on parhaillaan meneillään jonkinasteinen vyörytys Suomen sotilaallisen liittoutumisen puolesta, niin palaan jälleen aiheeseen. Perusväittämä on siis, että Venäjä harjoittaa kokoaikaista hybridivaikuttamista Suomessa. Ja koska näin on, on Suomen varustauduttava vaikutusyrityksiin ilmeisen järein keinoin.

Mielenkiintoista tässä on ajatus, että koska Venäjä harjoitti omaa peliään Yhdysvaltain ja Ranskan vaaleissa, on itsestään selvää, että se harjoittaa samanlaista vaikuttamista myös Suomessa.

Eihän tätä kannata kieltää suoralta kädeltä, mutta hämmentävää on tällainen ”siirtovaikutus”, ensin USA ja sitten Suomi. Tämä on sukua ajatukselle, että ensin Ukraina ja sitten Suomi. Tämä on ikään kuin oletus, jota ei aseteta kyseenalaiseksi, vaan keskitytään siihen, mitä pitää tehdä seuraavaksi.

Ei Venäjä noudata yksi yhteen samanlaista politiikkaa esimerkiksi Ranskaa, Suomea ja Yhdysvaltoja kohtaan. Varsinkin Himanen haluaa torjua ajatuksen, että Venäjä ei puutu Suomen presidentinvaaleihin, koska vaalin tulos on niin selvä.

Himanen sortui aamu-tv:ssä melkoiseen rimanalitukseen, kun hän vastasi toimittajan kysymykseen vaikuttako Venäjä jo nyt presidentinvaaleihin. Suoralta kädeltä hän vastasi myöntävästi todeten, että Venäjä on ilmoittanut ryhtyvänsä vastatoimiin, jos Suomi liittyy Natoon. Himanen ei vaivautunut viittaamaan lähteeseen, joka oli ilmeisesti Venäjän uusi suurlähettiläs Suomessa Pavel Kuznetsov. Liioin hän ei maininnut, että se oli Ilta-Sanomat, joka pyysi haastattelua (14.10.2017) eikä niin, että Kuznetsov olisi lausunut ”uhkailujaan” omasta aloitteestaan. Tuossa haastattelussa hän totesi, että Suomen liittyminen Natoon ei jää vaille jälkiseurauksia. Tämä on kuitenkin itsestäänselvyys, jota venäjä on tuonut esille vuosia. Se, että Himanen - sitä kuitenkaan mainitsematta - liitti suurlähettilään mielipiteen vaaleihin vaikuttamiseen oli Himasen oman mielikuvituksen tuotetta.

Kuznetsov sanoi haastattelussa muutakin: ”Sanon avoimesti, että tuntuu loukkaavalta ja katkeralta, kun on viime aikoina kuullut kysyttävän, pitääkö naapuriemme pelätä Venäjää. Kaikki tervejärkiset ihmiset käsittävät, että se on täyttä pötyä”. Tällaiset mielipiteet tietenkin sivuutetaan puhtaana propagandana eikä vakavasti otettavan suurlähettilään mielipiteenä.

Katri Pynnönniemi selvitti aamu-TV:ssä asiallisesti Venäjän strategioita todeten, että viime vuonna uudistettu strategia painottaa informaatioympäristöön vaikuttamista. Tämä on osa Venäjän ulkopolitiikkaa: Venäjän äänen pitää kuulua. Vaikuttamisen tehostamiseksi käytetään normaaleja diplomaattisia kanavia ja muita keinoja. Pynnönniemi korosti, että Venäjän vaikuttaminen koostuu kahdesta osasta, 1) julkidiplomatiasta ja 2) konfliktitilanteessa aggressiivisemmasta vaikuttamisesta. Jälleen nämä kohdat eivät luo mitään uutta Venäjän agendaan, pikemminkin vahvistavat monesti toistetun.

Himasen mukaan Venäjä odottaa otollista tilaisuutta käynnistääkseen vaikuttamisen. Tällainen kohta on esimerkiksi presidentinvaalit. Tavoitteena on Himasen mielestä horjuttaa demokratiaa ja vaikuttaa presidenttiehdokkaiden ulkopoliittisiin mielipiteisiin tai linjaan.

Jos vaikuttamista oikeasti tapahtuu em. tavalla, niin ei ole syytä hätkähtää. Ei tässä ole mitään uhkaavaa kuin korkeintaan niiden mielestä, jotka odottavat Suomen kansan pelkäävä jokaista risahdusta, joka naapurista kuuluu.

Asiallisesti Pynnönniemi totesi, että Venäjällä on kahdenlaista linjaa isossa kuvassa: toisaalta luodaan positiivista kuvaa Venäjän ja muiden maiden välisistä suhteista ja kumppanuuksista ja toisaalta harjoitetaan aggressiivista vaikuttamista silloin, kun Venäjän edut ovat uhattuna.

Mielestäni nyt nähty peli, jossa noidutaan etukäteen uhkakuvia taivaalle ja tuodaan asiat julki räväkästi oikein vankoin asiantuntujavoimin höystettynä on luotaantyöntävää. Viittaan tässä ns. turvallisuuskomitean julkisuuteen vuodatettuun ns. asiantuntijamuistioon. Riippumatta siitä, mitä uhkaluetteloiden julkistajat ovat ajatelleet, käytetään näitä tietoja hyväksi liittoutumiskeskustelun kiihdyttämiseksi. Asia projisoidaan Venäjään siten, että jää vaikutelma ikään kuin Venäjä olisi aloitteentekijä. Nyt sitten jäädään ikään kuin odottamaan, mitä osia tuosta muistiosta Venäjä alkaa toteuttaa. Minusta tällainen peli on kaksinaismoralistista.

En sinällään epäile, etteikö joitakin osoituksia Venäjän aktiviteeteista tulisi, mutta uhkakuvien luominen niistä on kansalaisten pelottelemista. Koko vaaliprosessin ajan tulen kiinnittämään huomiota mielestäni ratkaisevaan seikkaan ja se on, kuinka pitkälle ns. asiantuntijat ovat valmiit menemään Suomen kansan opastamisessa ”kaidalle tielle”.

Nato-keskustelussa on tärkeää huomioida, kuinka liittoutumisen kannattajat tulevat tietämättään tukeneeksi historian loppu -syndroomaa. Ajatellaan ikään kuin, että historialla on jokin päätepiste (liittoutuminen), jonka jälkeen ei tarvitse miettiä sitoutuuko jokin maa oikeasti jonkun toisen maan puolustamiseen vai ei. Historia osoittaa, että on sopimuksia ja sitten on käytäntöjä, jotka vasta paljastavat, mitkä sopimukset pitävät.