tiistai 31. lokakuuta 2017

Sisäiset trollit ja ulkoiset trollit

Presidentinvaalit lähestyvät ja taistelu ulkopoliittisesta agendasta käy mielenkiintoiseksi. Itse asiassa meillä pitäisi olla tulossa yhdet kaikkein rauhallisimmista vaaleista. Siksi tuntuu hieman hämmentävältä, että nyt halutaan terävöittää ulkopoliittista keskustelua nimenomaan vastakkainasettelua kärjistämällä.

Entinen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen on juuri julkaissut muistelmateoksen Moskovan lähettiläsajoiltaan (2012-2016) ja ryhtyi agitoimaan kirjassaan Natoon liittymistä. Hän vetoaa turvallisuustilanteen kiristymiseen johtuen Ukrainan sodasta. Venäjän reaktioita dramatisoidaan hänen mukaansa perusteettomasti.

Myös aiemmin tänä syksynä arvioimani Jukka Tarkan muistelmateos kuuluu Natoon liittymistä aktivoivaan kirjallisuuteen. Minun argumenttini ovat täysin toisenlaiset. Ensinnäkin haluan irrottaa Ukrainan yhteyden Baltiaan tai Suomeen. Kysymys ei ole mistään München 1938 -syndroomasta. Venäjän etelärajan tapahtumilla on aivan oma logiikkansa. Ukrainan ja muiden Etelä-Venäjään rajoittuvien alueiden yhteys Itämeren tilanteeseen on vain karkean välillinen ja liittyy yleisellä tasolla suurvaltojen epästabiileihin suhteisiin. Mitään välitöntä konfliktinvaaraa ei ole näköpiirissä.

Toinen yhtä merkittävä syy on, että Suomen ja Venäjän suhteet eivät ole millään tavalla kehnot enkä näe niiden muuttuvan sellaisiksi ainakaan lähiaikoina. Päinvastoin Suomen ja Venäjän suhteet ovat niin hyvät kuin ne tässä tilanteessa voivat olla. Ei siis ole mitään syytä dramatisoida suhteiden kehitystä ottamalla mukaan poliittiseen asetelmaan uusia elementtejä, kuten Nato – siis uusia riskejä, jotka voivat jossain vaiheessa konkretisoitua.

Kuulun niihin, joiden mukaan meillä on juuri nyt historiaulottuvuudella tarkasteltuna tavattoman tasapainoiset ulkoiset suhteet, kunhan emme niitä itse horjuta omilla toimenpiteillämme.

Isoihin ongelmiin joudutaan vain siinä tapauksessa, että syttyy laaja alueellinen konflikti. Siitä Suomen on vaikea pysyä irti. Sellainen on kuitenkin erittäin epätodennäköinen. Suomen oma uskottava puolustus on tae, ettei Suomesta tulee läpimarssin kohdetta myöskään laajemman konfliktin olosuhteissa. Myös presidentti Niinistön kanta on ollut, että vain laajoissa sotilaallisissa jännitteissä Suomella on tartuntavaara konfliktiin.

Niinpä liittoutuminen on epäajankohtainen asia. Päinvastoin Suomen pitää keskittyä täysiaikaisesti rauhantyöhön.

Minua kiusaa Himasen teoksessa yksityiskohtaiset kuvaukset, mitä tapahtui hänen matkoillaan laajassa Venäjän maassa. Hän on kokenut kiusaamista ja vahtimista matkojensa yhteydessä. Tällaisilla puheilla ei kuitenkaan Natoa voi perustella. Arvo Korsimo ja Lauri Sutela ovat kertoneet Neuvostoliiton aikaisista matkakokemuksistaan vastaavista venäläisten mykkäkouluista tai kiusaamisista. Ei kannata - ulkopolitiikan ollessa kysymyksessä - sotkea isoja asioita ja pieniä asioita keskenään.

Helsingin Sanomat otsikoi 28.10.2017 ”Suomi varautuu Venäjän vaalivaikuttamiseen”. Kirjoituksessa käydään läpi ”Valtiollisen turvallisuuskomitean ennakointiverkoston” muistiota koskien niitä keinoja, joilla Venäjä voi vaikuttaa Suomen presidentinvaaleihin. Turvallisuuskomitea toimii puolustusministeriön yhteydessä, joten sillä lienee puolustusministeri Niinistön hyväksyminen. Muistio perustuu komitean käyttämän asiantuntijaverkoston mielipiteiden koosteeseen.

Asiantuntijaverkoston nimiä ei kerrota.

Muistiossa on komitean pääsihteerin Vesa Valtosen mukaan kysymys ”keskeneräisestä työpaperista”.

Huomiota herättää, että jos kysymys on ”keskeneräisestä työpaperista”, niin miksi se julkaistiin, kun kerran lopullinen esityskin on käsitykseni mukaan tarkoitettu vain viranomaiskäyttöön?

Maan suurimman sanomalehden rooli on tässä kummastuksen kohteena.

Kuvaavaa on, että Helsingin Sanomat ei alun perin referoidessaan komitean käyttämien asiantuntijoiden johtopäätöksiä millään tavalla kommentoinut sen yhdeksänkohtaista pelottelulistaa, jonka luettelemat uhkatekijät ulottuvat ”presidentin vaalien voittajan avustamisesta” ”salamurhaan tai terrori-iskuun”. Mikä tässä on tarkoitus? Suomihan mielletään ikään kuin kehittymättömäksi ei-demokraattiseksi ja korruptoituneeksi valtioksi, jossa vaalit voidaan sabotoida muutamalla yksinkertaisella keinolla. Heikoilla on luottamus demokratiaan!

Komitean asiantuntijat aliarvioivat Suomen kansalaisten tietomäärää ja kykyä ymmärtää potentiaalisia uhkia. Kyllä kansalaiset osaavat ajatella ihan omilla aivoillaan. Kun sanon näin, en tietenkään kiellä, etteikö vaaleihin vaikutettaisi jollain tavoilla. Minulle ei ole vain selvinnyt, mitä vaikuttamisella aiotaan saada aikaan. Sekasortoa? Epäjärjestystä? Miten tämä palvelee Venäjän intressejä? Kenen puolelle Venäjä kävisi tilanteessa, jossa vaaleissa on vain yksi suosikki?

Hesarissa julistetaan, että komitean mukaan tärkein Venäjän vaikuttamiskeino on ”nostaa Kremlin suosima ehdokas Suomen presidentiksi”. Entä jos Suomen kansa ja ”Venäjä” ovat samaa mieltä siitä, kuka pitäisi valita presidentiksi? Eihän tästä puutu enää kuin väite, että venäläiset pyrkivät kohdistamaan kovan painostuksen Nato-mieliseen presidenttiehdokkaaseen Nils Torvaldsiin, jotta tämä Olavi Hongan malliin luopuu ehdokkuudesta! Näistä taitaakin tulla jännät vaalit.

Joskus tulee mieleen, kumpi aiheuttaa enemmän ongelmia, ulkoiset trollit vai meidän oma turvallisuuskomiteamme (huh, mikä nimi!). Presidentti Niinistö kehotti hybridiuhkien osaamiskeskuksen avajaisissa lokakuun alussa kylmäpäisyyteen ja varoitti suoranaisesta alarmismista eli Venäjään liittyvien uhkien liioittelemisesta: ”Joskus lietsomme informaatiosotaa niiden puolesta, joita vastaan olemme sen alun perin tarkoittaneet”, totesi Niinistö.

Niinistön varoitukset kaikuivat kuuroille korville. Turvallisuuskomitea sortui heti perään ”alarmismiin”, hätävarjelun liioitteluun. Komitean pääsihteeri Vesa Valtonen kommentoi STT:n (toivottavasti rahoitus STT:n toiminnan jatkamiseksi löytyy, sitä nimittäin tarvitaan) haastattelussa, että komitea on ”moniääninen työryhmä”, jonka tehtäviin kuuluu listata ”mustia joutsenia ja villejä kortteja” (ei siis mustia hevosia). Lopulta Valtonen tuntuu itsekin epäuskoiselta joutuessaan kommentoimaan komitean asiantuntijoiden esityksiä: hän viittaa Ilkka Remeksen fiktioihin kommentoidessaan kaikkein mielikuvituksellisimpia spekulaatioita. Hän ei pidä itsekään järkevänä sitä, että komitean käyttämät asiantuntijat spekuloivat salamurhilla.

Parhaillaan käytävällä ”keskustelulla” näyttää olevan yksi päämäärä, Suomen kiinnittäminen Natoon lujin sitein. Nyt tarvitaan vastavoimien terästäytymistä.

PS

Sen jälkeen, kun kirjoitin yllä olevan tekstin käytiin ensimmäinen presidenttiehdokkaiden vaaliväittely, jossa presidentti Niinistö käytti nimenomaan ilmaisua trollitoiminta turvallisuuskomitean eksperttien esittämistä uhkakuvista.

On käynyt ilmi, että Helsingin Sanomat on ollut aloitteellinen ”keskeneräisen muistion” julkaisemisessa. Toinen mahdollisuus on, että muistio on vuodatettu Helsingin Sanomille. Joka tapauksessa muistion julkitulo Hesarissa on lehden Nato-myönteisen linjan mukainen.

Tällaisilla menettelyillä pyritään vaikuttamaan presidenttiehdokkaisiin ja äänestäjiin provosoivassa mielessä.

PS

Muistion puolustajien viimeinen veto nähtiin sitten A-studiossa (Markku Mantila ja Jarno Limnell) 31.10.2017, jossa koko muistion herättämää kohua vähäteltiin ja annettiin ymmärtää, että ehkä ilman salamurhakohtaa se on aivan asiallinen luettelo uhkatekijöistä. Annettiin ymmärtää, että presidentti ja muut ehdokkaat olivat ärtyneet turhasta. Meillä vallitsee juopa vastuuntuntoisten presidenttiehdokkaiden, kriittisesti ajattelevien tavallisten kansalaisten ja ns. asiantuntijaeliitin kesken.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

John F. Kennedyn murha – epätodennäköinen salaliitto

Missä olit, kun John F. Kennedy murhattiin? Kuuluisa kysymys, johon minun ei tarvitse miettiä kauan vastausta. Muistan elävästi olleeni tuona iltana kotona. Kuulin tyrmistyttävän tiedon radiosta tuoreeltaan. Äitini tuli myöhään töistä ja kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Järkytys oli suunnaton, olihan Kennedy äitini suosikkivaltiomies.

Murha on jälleen esillä, kun Yhdysvalloissa on julkaistu aiemmin salaisena pidettyä aineistoa murhaan liittyen. Aineistosta on toivottu lisävalaistusta Lee Harvey Oswaldin liikkeisiin ennen murhaa. Asiantuntijat eivät odota suuria paljastuksia. Olen käsitellyt murhaa ja mahdollista salaliittoa kirjoituksissani useaan otteeseen. Minulla ei ole sellaista tietoa, joka osoittaisi, että kysymys on salaliitosta.

Seuraava teksti on kooste aiemmista kirjoituksistani.

Lee Harvey Oswaldin syyllisyyttä murhaan on käsitelty lukemattomia kertoja kymmenien vuosien aikana. Warrenin komissio aikanaan (1964) totesi hänet yksin syylliseksi murhaan. Epäilyt salaliiton olemassaolosta virisivät jo komission istuessa. Raportin julkaisun jälkeen virallinen selitys on asetettu hyvin usein kyseenalaiseksi.

Lee Harvey Oswald on herkullinen esimerkki siitä, miten mies omalla käyttäytymisellään ja olemuksellaan voi tehdä itsestään ”syyllisen” salaliittoon. Hän oli ollut Neuvostoliitossa 1959-1962. Mennessään sinne (Helsingin kautta!) neuvostoliittolaiset epäilivät häntä CIA:n agentiksi ja tullessaan sieltä pois häntä epäiltiin Yhdysvalloissa KGB:n agentiksi. Molemmat luopuivat nopeasti epäilyistään. Oswald oli aivan liian häilyväinen - tai epäilyttävä, jos niin halutaan sanoa - toimiakseen luotettavana agenttina.

Tultuaan Yhdysvaltoihin hän liittyi Fair Play For Cuba -järjestöön (Castro-myönteinen järjestö) saaden epäilyt myöhemmästä murhasta kallistumaan kohti Castroa. Kerta kaikkiaan järisyttävä esimerkki, miten henkilö itse luo eväät salaliittoteorioille otolliseksi!

Pyrkiminen Kuubaan vähän ennen murhaa Neuvostoliiton Meksikon suurlähetystön kautta lisäsi epäilyä jostain suuresta juonesta. Tosiasiassa Oswald heitettiin ulos suurlähetystöstä kuten Kuubankin suurlähetystöstä. Neuvostoliittoa eikä Kuubaa ole pystytty osoittamaan syylliseksi murhaan, vaikka erityisesti Fidel Castrolla olisi ollut syytä kaunaan, yrittihän CIA tappaa hänet useaan otteeseen käyttäen bulvaanina mm. Mafiaa.

Oswaldin liikkuminen New Orleansin hämärämaailman liepeillä kesällä 1963 liitti hänet Mafiaan. ”Mafia connection” onkin yksi tunnetuimmista salaliittoteorioista. Suurimmat epäilyt kohdistuivat New Orleansin vaikutusvaltaiseen mafiapomoon Carlos Marcelloon, Kuuba-yhteyksistään tunnettuun Santo(s) Trafficanteen ja ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffaan. Kaikilla oli henkilökohtaisia syitä inhota Kennedyä tämän taistellessa järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Kukaan ei ole todistanut tätä tutkimuslinjaa oikeaksi.

Sitten on epämääräinen joukko muita salaliittokuvitelmia, joissa syyllinen on milloin varapresidentti Lyndon B. Johnson(!), milloin Kennedyä kuljettaneen auton kuljettaja (!), milloin peräti Jacqueline Kennedy(!). Vakiosyyllisiä ovat tietenkin FBI ja CIA ja Neuvostoliitto.

Mikä mies Oswald oikein oli ? Minulle on jäänyt kuva ihmisestä, joka oli epäonnistunut kaikissa omissa tavoitteissaan, ja joka korvasi puutteensa kuvittelemalla itselleen suuren roolin. Onko sattumaa, että sekä Oswald , Norjan joukkosurmaaja Breivik että James Earl Ray, Martin Luther Kingin murhaaja, olivat kaikki elämässään epäonnistuneita luusereita. Heillä kaikilla oli mielessään jokin suuri historiallinen rooli: paha piti saada kitkettyä pois yhteiskunnasta. Ainakin Raylla ja Breivikillä oli kuvitelma jonkinlaisesta sankaruudesta. He ikään kuin toimivat jonkin suuren tahdon toimeksiannosta.

Oswald ei lähtenyt syyhyttä sotaan. Hän yritti tappaa italialaisella kiväärillään äärioikeistolaisen kenraalin Edwin Walkerin keväällä 1963. Kenraali selvisi murhayrityksestä hiuksen hienosti. Tällä teollaan – joka selvisi vasta Kennedyn murhan jälkeen – Oswald osoitti, että hän pystyy tappamaan ihmisen. Hänellä oli pakkomielle tehdä ”jotain merkittävää”.

On epäilty, että Oswaldilla ei ollut edellytyksiä selvitä ottamastaan tehtävästä. Lukemattomien teorioiden joukossa on mm. maininta Oswaldin heikosta ampumataidosta. Hän ei tämän mukaan mitenkään olisi pystynyt osumaan Kennedyyn (ampumamatka oli ammunnan kestäessä max 82 metriä). Se ei pidä paikkaansa. Hän oli armeijassa parhaimmillaan tavallisten varusmiesten kärkeä (212 pistettä/sharpshooter = 210-219 pistettä). On myös väitetty, että laukaukset ammuttiin 6 sekunnissa, joka on kova saavutus hyvällekin ampujalle. Tosiasiassa myöhempi tutkimus on osoittanut, että kolmen luodin (ensimmäisestä viimeiseen) aikaväli oli 8,4-8,8 sekuntia. Analyysi on tehty tilanteessa kuvatun Abraham Zapruderin kaitafilmipätkän perusteella.

Häviäjän rooli on ratkaiseva elementti mietittäessä salaliittoteorioita. William Manchester teki Kennedy-elämäkerran 1960-luvulla. Osuvasti hän toi esille, että jos toiselle puolelle asetetaan 6 miljoonaa murhattua juutalaista ja toiselle puolelle valtava natsihallinto, vallitsee tasapaino: vain noin suunnaton rikollinen koneisto voi saada aikaiseksi noin suuren rikoksen. Mutta jos asetetaan toiselle puolelle Kennedy (maailman mahtavin mies) ja toiselle puolelle Oswald (elämässään epäonnistunut mitättömyys) vallitsee täydellinen epätasapaino. Miten voi niin mitätön henkilö kuin Oswald surmata niin merkittävän hahmon kuin Kennedy? Ei mitenkään! Niinpä Oswaldin puolelle on ollut pakko lisätä suurisuuntainen salaliitto, jotta saataisiin ”tasapaino” aikaiseksi.

Yhdeksi salaliittoteorian kantavaksi ajatukseksi nousi Dallasin Dealey Plazalla ammuttujen laukausten ja ampujien määrä. Laukaukset aiheuttivat kaikuefektin (Warrenin komission raportissa on tarkka analyysi). Siitä huolimatta ylivoimainen enemmistö Dealey Plazalla kuuli kolme laukausta. Asian varmisti kirjavaraston (ampumispaikka) viidennessä kerroksessa työskennellyt miesparivaljakko. He olivat suoraan ampumispaikan alapuolella ja vannoivat laukausten määräksi kolme.

Myöhemmin syntyi ns. magic bullet -teoria, jonka mukaan keskimmäisen luodin piti vikurrella uskomattomalla tavalla, jotta kolmen luodin teoria olisi totta. Koska luoti ei voi tehdä tällaisia liikkeitä, oli laukausten määrän oltava vähintään neljä. Tämä taas olisi merkinnyt vuoren varmasti sitä, että ampujia olisi pitänyt olla enemmän kuin yksi, koska laukaustiheys olisi noussut liian korkeaksi, jotta yksi mies olisi siitä selvinnyt. Ja tämä taas olisi merkinnyt salaliittoa. Tosiasiassa luoti ei tehnyt siksakkia, vaan eteni suoraan lävistäen ensin Kennedyn yläselän ja sitten kuvernööri Conallyn. Tämä on pystytty osoittamaan tietokonegrafiikalla ja -animaatiolla erittäin luotettavasti, siis tekniikalla, jota ei ollut tuolloin vuonna 1963 -64 käytössä.

Youtubesta kuka tahansa voi todeta jutun ytimen nimittäin, että Conally ja Kennedy eivät istuneet täsmälleen peräkkäin, vaan viistosti toisiinsa nähden. Lisäksi Kennedyn istuin oli muutaman tuuman korkeammalla kuin Conallyn istuin. Luoti eteni täysin suoraviivaisesti. Oliver Stone rakensi elokuvan ”JFK” virheellisen istuma-asennon varaan. Syntyi perusteeton salaliittoelokuva.

Tosiasiassa luoteja siis ammuttiin kolme, ei enempää eikä vähempää. Ensimmäinen luoti meni ohi, kun puun oksisto peitti hetkeksi auton Oswaldin kiikaritähtäimen näkymästä, toinen luoti käyttäytyi edellä kuvatulla tavalla ja kolmas tappava luoti osui presidenttiä päähän. Kivääri löytyi kirjavaraston kuudennesta kerroksesta ja siinä oli Oswaldin sormenjäljet. Kivääri oli Oswaldin, sillä hän oli esitellyt sitä vaimolleen ja otattanut siitä ja itsestään valokuvan. Lattialta löytyi kolme hylsyä ja ne olivat niiden luotien hylsyjä (yhtä luotia ei löydetty, koska ohi mennyt laukaus otti kimmokkeen katukiveyksestä), jotka löydettiin autosta. Kolme luotia ei ole teoria, se on fakta. Pakomatkallaan Oswald tappoi poliisikersantti Tippetin pistoolilla. Pistooli löydettiin häneltä, kun hän yritti piiloutua elokuvateatteriin.

Vuosien varrella on synnytetty uusia teorioita murhasalaliitosta. Tunnetuin näistä on New Orleansin piirisyyttäjän Jim Garrisonin todisteluketju liikemies Clay Shawta vastaan, joka kuitenkin osoittautui kestämättömäksi oikeudenkäynnissä. Käynnistetiin myös uusi tutkimus, kun joku oli löytänyt moottoripyöräpoliisin vahingossa auki olleesta radiosta neljän laukauksen ääneen. Tämäkin osoittautui tarkemmissa tutkimuksissa vääräksi tiedoksi.

Murhaan liitettyjen hämärämiesten hämärät kuolemat ovat yksi ihmettelyn aihe. Asia lienee kuitenkin niin, että hämärämiesten kuolleisuus on aivan muista syistä korkeampi kuin tavallisten kadun tallaajien kuolemat keskimäärin.

Kuten tunnettua striptease-klubin omistaja Jack Ruby (alunperin Rubinstein) murhasi Lee Harvey Oswaldin, kun häntä oltiin siirtämässä vankilasta toiseen. Hänet kutsuttiin Warrenin komission kuultavaksi. Ruby loihti komission edessä suurisuuntaisen salaliiton, jonka tarkoituksena oli tappaa Yhdysvaltain juutalaiset. Kennedyn murha oli vasta alkua. Ruby pelkäsi myös oman henkensä puolesta.

Jack Ruby on loistava esimerkki ihmisestä, joka keksii päästään suurisuuntaisen juutalaisvastaisen salaliiton, jossa hän – ja vain hän – oli pelastamassa koko liittovaltion. Vihdoinkin hän – mitätön linssilude, joka oli kaikkien kaveri – sai tilaisuuden osoittaa olevansa jotain muuta kuin striptease-klubin omistaja.

Kehen Rubya voisi verrata? Minulle tulee heti yksi henkilö mieleen ja se on Lee Harvey Oswald. Miesten luonteenlaadussa oli toki eroa, sillä Ruby oli suupaltti ja Oswald niukkasanainen yksinolija, mutta muuten täsmää: molemmat olivat psyykeltään epävakaita. Avainasian sanoi varmaan Lee Harvey Oswaldin veli, järkimies Robert L. Oswald, joka totesi veljestään: ”Ei ollut mitään salaliittoa. Salaliitto oli Lee Oswaldin päässä”. Koko tässä saagassa oli mielestäni kaksi ”salaliittoa”: toinen oli Oswaldin päässä ja toinen Rubyn päässä.

::::::::::::::::::::

Miten vaikeaa onkaan hyväksyä sattuman oikkua! Sokeaa kohtaloa ei sulateta, vaan pitää olla suuri tarkoitus, miksi raivata joku merkkihenkilö pois tieltä . Samalla kasvaa suurmiehen legenda. Molempia puolia – sekä murhaajan että murhattavan puolta - on tarve paisuttaa. Ihmiset haluavat loppumattoman tarinan: on jännittävää spekuloida ikuisia aikoja murhasalaliitolla. Monille olisi suuri pettymys, jos löytyisi ”lopullinen” totuus.

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä lopullista totuutta ei löydy tulevaisuudesta, se on jo löytynyt! Miksi nimenomaan amerikkalaiset ovat herkkiä salaliittoteorioille (vrt. WTC-tornit)? Mielestäni yksi perussyy on, että luottamusyhteiskunta ei ole kehittynyt yhtä hyvin kuin esim. Skandinavian maissa. Jos FBI selvittää rikosta, kääntyy se helposti FBI:n omien väitettyjen rötösten väitetyksi peittelyksi.

Epäilyjä salaliiton olemassaolosta ei voida koskaan poistaa lopullisesti. Aina on murhaan liittyviä teorioita. Yli puolet amerikkalaisista uskoo vieläkin salaliittoon. Yksikään esitetty todiste ei kuitenkaan tue konspiraatioväitettä. Jos tällainen todiste esitetään vakuuttavasti, olen valmis vaihtamaan kantaani.

PS

Ensihavainnot nyt julkaistusta aineistosta (lokakuu 2017) kertovat CIA:n ja FBI:n toimintavoista, tavoista peitellä viranomaisten toimintamenetelmiä. Nämä asiat tulevat ilmi tapaus Oswaldin oheistietoina eivätkä sinällään kerro uutta Kennedyn murhasta. Jotkut näyttävät - aineiston perusteella - syyttävän CIA:ta ja FBI:ta siitä, että viranomaiset eivät olleet ryhtyneet toimenpiteisiin ennaltaehkäistäkseen epätasapainoiseksi tiedetyn Oswaldin puuhia jo etukäteen.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Friedrich Engels ja Engelsin paussi

Friedrich Engels kirjoitti vuonna 1845 teoksen ”Die Lage der arbeitenden Klasse in England”. Kirja kuvaa sitä järkytystä, jonka Engels koki seurattuaan teollisuuden työntekijöiden asemaa Englannissa noina 1800-luvun puolivälin vuosina. Kirjan ilmestyessä Engels oli vain 24 vuotias.

Teos on suomennettu nimellä ”Työväenluokan asema Englannissa”. Sen kautta saamme kurkistuksen niihin olosuhteisiin, joiden seurauksena syntyi Karl Marxin ja Engelsin opit. Jotkut ovat pitäneet teosta jopa Engelsin parhaana. Joka tapauksessa kirjan avulla saa kuvan, mistä olosuhteista nousi Marxin yhteiskuntafilosofinen rakennelma. Kirjoitin Engelsin kirjasta arvion vuonna 2015 nimellä ”Friedrich Engels – kapitalisti, jonka sydän sykki työväelle”. Seuraava teksti on osin lainausta tuosta blogikirjoituksesta, mutta nyt olen lisännyt uuden lähestymistavan - ”Engelsin paussin” - silloiseen kirjoitukseeni.

Kaukoidän hikipajojen työolosuhteita juuri nyt voidaan verrata Englannin 1800-luvun olosuhteisiin, joten kirjan sanoma on ajankohtainen. Ja kyllä kehittyneissä länsimaissakin joudutaan pohtimaan isoa ongelmaa: joustavatko palkat alaspäin? Meillä on tänä päivänä uusköyhälistö, joka on joutunut globaalin pääoman rengiksi. Sopeutumistaistelusta tulee kova.

Engelsin kaksoisrooli kapitalistina (tekstiiliteollisuuden suuryrittäjänä) ja radikaalina vasemmistolaisena avaa mahdollisuuksia monenlaisiin tulkintoihin. Vaikeaksi roolinsa koki myös Engels itse, jota hän valitteli kirjeessään Marxille.

Eräällä tavalla Engels toimii hämmentävästi siltana (muttei sillanrakentajana) kovan bisneksen ja työväen olosuhteiden ymmärtäjänä kuitenkin niin, että hänen myötätuntonsa on selkeästi työväen puolella.

Engels lainaa kirjassaan raportteja, joita viranomaiset laativat tuohon aikaan seuratessaan huolestuneina työolojen huononemista. Eräs raportti toteaa: ”Tehtailijat palkkasivat ensi alkuun harvoin viisivuotiaita (!) lapsia, usein kuusivuotiaita ja hyvin usein seitsemänvuotiaita sekä tavallisimmin 8-9-vuotiaita lapsia”. Työpäivän pituus oli usein 14-16 tuntia ilman taukoja ja ruokatunteja. Tehtaan valvovat piiskasivat ja pahoinpitelivät lapsia. Vielä pahempaakin tapahtui, mutta olkoot nämä esimerkkeinä tuon aikaisista menettelyistä.

Jatkuva työttömyys, yötyöt, lastenhoito-ongelmat ja jatkuva työtä rationalisoiva koneistaminen sekoittivat ihmisten päivä- ja yörytmin ja tuhosivat monien terveyden ennen aikojaan. Työolosuhteet olivat sanoinkuvaamattoman kehnot. Raskaissa ruumiillisissa töissä kuoltiin 35-45-vuotiaina. Hiojien ammattikunnassa kuoltiin keskimäärin 28-32-vuotiaina.

Tehtaanjohtajana toimiminen Manchesterissa, Englannissa avasi Engelsin silmät työväen kurjille olosuhteille. Samalla hänelle valkeni, miksi englantilaiset pystyivät tuottamaan niin halvalla tekstiilejä saksalaisiin verrattuna. Alhaiset hinnat otettiin työläisten selkänahasta.

Kirjasta ilmestyi toinen saksankielinen laitos vuonna 1892. Siinä Engels myöntää saavutetut työväenluokan olosuhteiden edistysaskeleet (jopa niin, että sosialismi hävisi Englannista joksikin aikaa!) , mutta samalla huomauttaa, että pääomien keskittyminen jatkuu. Kapitalistit jopa itse huomasivat työväestön aseman parantamisen toimivan omaksi edukseen.

Tässä kirjoituksessa haluan liittää Engelsin tekstin historioitsijoiden käyttämään käsitteeseen ”Engelsin paussi”. Sillä tarkoitetaan ajanjaksoa, joka ulottui 1800-luvun vaihteesta osapuilleen vuoteen 1840. Teollisuus koki ennenkuulumattoman nousun näinä vuosikymmeninä. Samaan aikaan työväestö koki ihmisarvon alenemisen Engelsin edellä kuvaamalla tavalla. Teollistuminen tarvitsi valtavasti työvoimaa ja samalla kaupungistumisaalto löi läpi.

Teollisuuden läpimurto merkitsi yhteiskuntasuhteissa radikaalia muutosta. Ristiriidat tehtaanomistajien ja työläisten välillä kiristyivät äärimmilleen: palkat olivat todellisia nälkäpalkkoja ja työläisten elintaso lasku.

Engels myöntää vuonna 1892, että kirjan ensimmäisessä painoksessa esitetyt vallankumouksen odotukset osoittautuivat hätäisiksi, mutta silti hän ei halunnut poistaa niiden kuvauksia uudesta laitoksesta. Vallankumous on kuitenkin lopulta tuleva! Jälkikäteen tarkasteltuna ainakin osa Marxin ja Engelsin vallankumousinnosta selittyy 1800-luvun runsailla talouskriiseillä: pankkikriisit seurasivat toisiaan kymmenen vuoden välein ja loivat kuvan kapitalismin kriisiytymisestä ja jatkuvasta vallankumouksen tarpeesta.

Kapitalistinen järjestelmä todella näytti ajautuvan 1800-luvulla kriisistä toiseen. Kumma kyllä tähän aspektiin on kiinnitetty vain vähän huomiota käsiteltäessä Marxin ja Engelsin vallankumouslogiikkaa: se oli vahvasti aikaan sidottu. Engels myöntää kirjansa uudessa laitoksessa, että sosialismista on tullut 1890-luvulle tultaessa hyväksytty yhteiskunnallinen liike, se on jopa salonkikelpoinen! Engels puhuu vuoden 1892 laitoksessa kuinka ”vesitetyllä sosialismilla” jopa keikaroidaan porvaripiireissä. Hän hakee aitoa sosialismia kaihoisasti Lontoon East Endin slummien keskeltä heräävästä uudesta sosialismista!

::::::::::::::::::::::::::

Engelsin kirjan ensimmäisen laitoksen kirjoitusajankohta osuu vaiheeseen, jossa varhainen teollisuus tuotti kyllä uusia tuotteita, mutta ne tuotettiin työläisten heikkenevän hyvinvoinnin kustannuksella. Aikaa jota juuri nyt parhaillaan elämme on verrattu Engelsin paussiin. Ollaan siirtymässä ajankohdasta toiseen, vanhasta maailmasta uuteen. Vanhat elinkeinot, erityisesti teollisuus ja palvelut ovat siirtymässä automaation, tekoälyn ja robotisaation aikaan. Muutos on pahasti kesken, mutta merkit ovat nähtävissä. Olemmeko nyt samanlaisessa välitilassa kuin Engelsin kirjan ensimmäisen laitoksen ilmestymisen aikoihin? Uutta tuottavaa ei ole vielä näkyvissä, joka nopeuttaisi kasvua, mutta paikallaan polkevien tai alenevien palkkojen rautainen laki painaa päälle.

Maailma toipui Engelsin paussista 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja nuo ankeat dickensiläisen teollisen murroksen päivät ovat jääneet unholaan, mutta ne elävät Marxin teksteissä. Marxin tuotannossa odotetaan vallankumouksen syttyvän hetkenä minä hyvänsä. Engelsin paussi selittää paljolti noiden aikojen synkkyydestä, joka taas oli Marxin kirjoitusten lähtökohta. Marx ja Engels tarjosivat vallankumousta ihmisten olosuhteiden parantamiseksi, jossa ei ole mitään yllättävää, kestihän paussi tuon ajan ihmisten elinajan verran, siis toivottaman pitkään.

Entä tänä päivänä? Joudummeko odottamaan kymmeniä vuosia, jotta nykyinen heikon kasvun aika, ”nykypaussi” on ohitse. Kehitys on johtanut keskiluokan aseman heikkenemiseen, pientuloista jämähtämiseen pieniin palkkoihin ja tuloerojen kasvuun.

Historia harvoin toistaa itseään, mutta Engelsin paussia voitaneen pitää jonkinlaisena tulevaisuuden enteenä: monet asiat ovat tänä päivänä muutoksen kohteena ja heikko kasvu länsimaissa johtaa ajatukset 1800-luvun alkupuolen tilanteeseen.

Vahvin johtopäätös on sittenkin toteamus, että Marx oli oman aikansa profeetta, jonka profetiakin eli ajassa. Kun Marx ja Engels ikääntyessään vielä jännittivät vallankumouksen puolesta, olivat ajat jo parantuneet ja ajaneet vallankumoushaaveiden ohi. Sosialismi oli laimentunut kilpaileviksi sosialismin ja sosialidemokratian fraktioiksi.

Joka tapauksessa Engelsin paussi saa ainakin minut ymmärtämään paremmin marxilaisen yhteiskuntafilosofian syntyä, eliväthän ihmiset tuota aikaa tietämättä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Paremman puutteessa Marx ja Engels ennustivat kurjistumisen jatkuvan.

Teollinen vallankumous näyttäytyy edellä esitetyn oletuksen ollessa voimassa tämän ajan airuelta: moderni tuotanto automaatioineen ja tekoälyineen sortaa pieni- ja keskituloista, kunnes joskus kaikesta sinnikkyydestä lankeaa kiitos palkkioksi. Niinkö?

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Aave Euroopan yllä

”Aave kummittelee Euroopassa – oikeistoradikalismin aave”, näin alkaa Marxin ja Engelsin ”Kommunistinen manifesti” sillä korjauksella, että oikeistoradikalismin sijasta manifestissa käytettiin tietenkin käsitettä kommunismi.

Mutta entä tänä päivänä? Ranskassa, Hollannissa, Itävallassa, Tsekissä ja monissa muissa maissa on huomattavia oikeistopuolueita, jotka ovat ryhmittyneet maahanmuuttovastaisuuden ja osittain EU-vastaisuuden taakse. Riittääkö tämä selitykseksi?

Tuoreimpana poliittisena mullistuksena on Tsekin vaalit voittaneen populistisen ANO-puolueen ylivoimainen voitto parlamenttivaaleissa. Miksi ANO ja oikeistoradikaalit puolueet voittivat? Tsekin väistyvä pääministeri Bohuslav Sobotka: ”Kuinka on mahdollista, että tilanteessa, jossa maalla menee erittäin hyvin, täällä on vakaata ja turvallista ja olemme saavuttaneet paljon viimeisten neljän vuoden aikana, ihmiset yhä enemmän kannattavat äärinäkemyksiä”. Muslimiväestö ei ole mikään ongelma Tsekissä. Ei ihme, että Sobotka tyrmistyi vaalien tuloksesta.

On siis liian yksinkertaista syyttää vaalien tuloksesta pelkästään maahanmuutto-ongelmaa (Sobotka torjui EU:n turvapaikkakiintiöt) tai EU:ta.

Ajan henki on, että epämukavuuden vaivaamat kansalaiset etsivät aiemmasta poikkeavia ratkaisuja epämääräisiksi jääviin ongelmiin. Onko kysymys ideologisesta taudista, joka kiertää maapalloa ja on erityisesti iskostunut Eurooppaan? En tiedä, mutta Tsekin vaalituloksesta huolimatta tai siitä johtuen epäilen taudin nimeksi voimistunutta nationalismia eri muodoissaan.

:::::::::::::::::

Ja oikeistoryhmien kirjo jatkuu……

Joissakin maissa, kuten Puolassa ja Unkarissa vallassa ovat autoritääriset oikeistopuolueet. Sitten on vielä ”normaalidemokratian” piirissä tapahtuneet oikeistosiirtymät. Osa vanhoista hyvinvointiyhteiskuntapuolueista on saanut väistyä vallankahvasta, joskaan ne eivät ole hävinneet mihinkään.

Oikeiston aave on nähtävissä myös USA:ssa. Yhdysvallat on laboratorio, jossa on nähtävissä koko oikeistoaatteen kirjo: muukalaisvihamielisyys, globaalin kaupankäynnin rajoittamispyrkimykset, oma maa ensin -ajattelu, rotuvihamielisyydet, vähemmistöihin kohdistuva antipatia, kristillinen fundamentalismi, sosialismiviha jne.

Viimeksi oikeistoradikalismi tai oikeamanin äärioikeisto viettivät riemujuhlia 1930-luvulla. Suuri osa keskisen ja itäisen Euroopan maista luopui demokratiakokeiluista ja taipui suosiolla autoritarismiin tai diktatuuriin. Vastareaktiona toisen maailmansodan jälkeen seurasi hyvinvointiyhteiskunnan nousu ja sosiaalisen markkinatalouden elpyminen.

Oikeistoradikalismin taustalla on yleistä tai spesifistä yhteiskunnallista - usein taloudellista – ahdistusta. Oikeistoradikalismi yksinkertaistaa yhteiskunnalliset haasteet ja keskittää syyllistämisen yhteiskunnan ongelmiin yhteen tain kahteen tahoon. Natsismi kohdisti syytökset juutalaisiin ja kommunisteihin ja viime kädessä kaikkiin demokratian puolustajiin.

Oikeistoradikalismin syitä nykytilanteessa voidaan etsiä myös ympäröivän yhteiskunnan monimutkaisuudesta ja elämänpiirin hallinnan menetyksen tunteesta. Syntipukiksi sopivat maahanmuuttajat, kasvoton EU tai hahmoton eliitti. Viholliseksi sopii myös paras osa liberaalia lehdistöä (”valemedia”), se kun kaivaa maata autoritarismin alta paljastamalla maailman monitahoisuuden. Juuri tämän moniulotteisuuden autoritarismin kannattajat torjuvat ja pyrkivät yksinkertaistettuun maailmankuvaan.

Kehittynyt edustuksellinen demokratia, jossa korruptio on vähäistä, pystyy suodattamaan oikeistoradikalismin suurimmaksi osaksi. On syntynyt oikeistoradikalismin light-versio, jossa on työnnetty syrjään maahanmuutto- ja EU-vastaisuus. Suurin osa läntisen Euroopan oikeistosta edustaa tätä mallia. Vanha konservatiivinen oikeisto on syrjäytetty vallankahvasta.

Länsieurooppalainen oikeistolaisuus ei ole missään tapauksessa autoritaarista, mutta siinä on voimakas ideologinen sävy. Se ilmenee vahvana yksityisen sektorin korostamisena ja julkisen kaventamispyrkimyksenä.

Uutta oikeistoa edustavat mitä puhtaimmin Saksan viime vaalien tulos sekä esim. Macronin Ranska ja Suomen nykyinen hallitus. Nykyinen (keskusta)oikeistolainen trendi sisältää vahvan liberaalin piirteen, joka on omiaan kasvattamaan suuntauksen suosiota varsinkin nuorten keskuudessa. Oikealla on konservatiivisia voimia, kuten ennenkin mutta liberaali vastavoima tuntuu olevan niskan päällä. Toki oikealla on myös sosiaalisen markkinatalouden kannattajia.

Myös Suomen keskustassa on vallalla oikeistoliberaali virtaus, joka näyttää määrittävän keskustan suunnan. Tämä on kuitenkin vahvassa ristiriidassa vanhan keskustalaisen tai sanokamme alkiolaisen ”köyhän ystävän” näkökulman kanssa. Kipunointi näkyy kannatuksen alenemana gallupeissa johdon ihmetellessä, miksi synkistellään, kun talous on tervehtymässä.

Suuri osa keskustan kannattajista suhtautuu epäluuloisesti talouden ”liberalisointiin”, joka käytännössä merkitsee usein yksityistämistä. Keskustan vanha kannattajakunta on ollut ja on edelleen hyvin vahvasti yhteiskunnan järjestämän merkittävän toimeliaisuuden kannalla. Nämä kannattajat taistelevat ”laajan yhteiskunnan” puolesta ja juuri nyt he vaistoavat esim. soten kautta, että tämä yhteiskuntamalli on rapautumissa.

Keskustan on rimpuiltava hallituksessa toivoen, että pahin menee ohi ja kasvua tulee ennen vaaleja. Eduskuntavaaleja se ei tähän väliin halua, koska puolueen kannatus suhteessa kokoomukseen on surkean alhainen.

Oikeistoliberalismin pohjoismainen versio lähtee siitä, että yleinen taloudellinen piristyminen heijastuu positiivisella tavalla alempiin yhteiskuntaluokkiin. Se on siis eräänlainen pohjoismainen versio – sinänsä kyseenalaisesta - amerikkalaismallisesta trickle-down -valumisefektistä. Raha ei kuitenkaan valu pienituloisille, vaan pysyy ”ylhäällä”. Ajatustavan iso ongelma on, että globalisaatio ja teknologinen kehitys ovat viemässä kohden suurempia tuloeroja ja yksittäisen maan talouden kasvu ei sinällään lisää jaettavaa riittävästi eikä pysty kumoamaan kasvavaa modernin maailman tulonjako-ongelmaa. Työpaikkojen lisäyskään ei tahdo auttaa, koska uudet tulonsaajat, jotka ovat vapautuneet työttömyyden ikeestä joutuvat tyytymään aiempaa alhaisempaan palkkaan työstään tai sitten pakkoyrittämiseen.

Kehitys on omiaan lisäämään oikeiston menestystä, koska se on suurin hyötyjä talouden liberalisoinnista alemman keskiluokan ja pienituloisten sijasta. Vaurauden kasvu pitkän taantuman jälkeen herättää helposti katkeruutta niiden joukossa, jotka eivät saa heille kuuluvaa osuutta kasvavasta vauraudesta.

Ominaista tälle ajalle – minun tuntemusteni mukaan – on, että myös vasemmistolle on sosiaalinen tilaus. Suomessa se on ilmennyt vihreiden kannatuksen nousuna, joskin osa vasemmistolaisen vihertartunnan saaneista on peruuttamassa takaisin vasemmistopuolueisiin.

::::::::::::::::::::

Vaikka koko Eurooppaa ajatellen oikeistosuuntaus on vahva, niin esimerkiksi Englannissa vasemmisto-oppositio nostaa profiiliaan eräänlaisena tulevaisuuden airuena, vaikka sitä juuri nyt onkin vaikea uskoa. Ilmapiiri ikään kuin odottaa vastavoimaa oikean reunan esiintyöntymiselle. Kysymys on ihmisten kokemasta pärjäämisen tunteesta. Jos oikeisto ei saa tunnetta realisoitumaan heräävät vastavoimat vastaiskuun.

Mutta voisiko tämä ristiriitainen kehitys johtaa Britannian toisen maailmansodan jälkeisen johtajan Clement Attleen taikomaan ”uuteen Jerusalemiin”, uuteen jakopolitikkaan, austerityn eli positiivisen niukkuuden hengessä? Jaettavaa on, jos sille löytyy ihmisiä vakuuttavat perusteet.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu….

”Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan”, todettiin vanhassa 1960-luvun folk-kappaleessa. Kappaleessa saattaa olla jotain todenperäistä tuosta ajasta. Kirjoitettaisiinko nyt iskelmäsanoitusta tuohon malliin. Epäilen, että ei. Päällimmäiseksi jää tunne, että paremman tulevaisuuden odotus oli 1960-luvulla eräänlainen oletustila.

Olen usein palannut noihin aikoihin kirjoituksissani. Aikakausi oli kummallinen sekoitus voimakasta idealistista tulevaisuuden uskoa (”Elintaso on jo riittävän korkea; nyt on aika parantaa elämänlaatua”) ja toisaalta asevarustelukilpailun keskellä elämistä. Ristiriita ilmeni konkreettisesti siten, että tuolloin pelättiin kolmannen maailmansodan syttymistä. Kun Neuvostoliitto räjäytti kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen lokakuussa 1961 (”Tsar-Bomba”) Novaja Zemljalla, näytti siltä, että varustelukilpailulle ei näy loppua. Kansakoulun neljäsluokkalaisena yritin esiintyä aikuismaisesti ja kerroin koulutovereille, että kysymys oli vain ydinkokeesta, ei sodan valmistelusta. Minulle sanottiin, että menisin ensimmäisenä, kun sota syttyy.

Kuuban kriisi (1962) toi sitten ydinsodan mahdollisuuden todelliseksi vaihtoehdoksi. Kuitenkin minulle on jäänyt 1960-luvusta käsitys optimismin vuosikymmenenä: mikä tahansa saattoi olla mahdollista. Luonnontieteet pääsivät asemaan, jossa juuri kukaan järjissään oleva ei kiistänyt geneettisen informaation DNA-rakennetta. Biologian tunnit olivat tie, totuus ja elämä. Tuntui vaikealta ottaa todesta raamatun opetuksia vetten päällä kävelystä tai Lootin vaimon suolapatsaaksi muuttumisesta. Uskonto ja tieteellinen näkemys irtautuivat omiksi maailmoikseen.

Vai onko tämä vain kuvitelmaa, jälkiviisautta? Olen käsitellyt aihetta perusteellisesti useassa blogikirjoituksessa: ”Olemmeko pessimistejä vai optimisteja?” (19.1.2016), ”Yksinkertaisten vastausten aika on ohi” (6.5.2017), ”Viidenkymmenen vuoden pessimismi osat 1 ja 2 (14.11.2015).

Tommi Uschanov (”Hätä on tarpeen. Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015”) antaa yhden selityksen, kun hän toteaa, että pessimismi ei päässyt 1960-luvulla esille, koska juuri käydyt hirvittävät sodat olivat muistutuksena kaikesta pahasta. Ehkä tästä syystä monet nuoret eivät halunneet samaistua sota-ajan sukupolveen. Haluttiin ”omat taistelut”. Suurten ikäluokkien myötä oli syntynyt joukkovoimaa taisteluun paremman tulevaisuuden puolesta. Uschanov: optimismi voittaa, koska ei pystytä samaistumaan pessimismiin. Konkreettisena esimerkkinä otan esille Helsingin Sanomien juttusarjan, jossa lainataan katkelmia lehden 50 vuoden takaisista uutisista. Tarkalleen 12.11.1965 uutisoitiin, että ensimmäistä kertaa Helsingin kaupungin budjetti ylitti miljardin silloisen markan rajan. Sitten tulee oleellinen tieto: ”Summa on 17,6 prosenttia suurempi kuluvan vuoden talousarvion loppusumma, joka on 912,2 miljoonaa markkaa”. Ei ihme, että odotukset olivat korkealla.

Sittemmin maailma on osoittautunut raadollisen puolensa, vaikka aineellinen elintaso on noussut varsinkin länsimaissa ennenkuulumattomalle tasolle. Kuusikymmentäluvulla surkutellut ”kehitysmaatkin” ovat ainakin osittain nousseet kukoistukseen. Nyt puhutaankin kehittyvistä maista.

Kehitys ei ole ollut lineaarista pyrkimystä kohti kestävän rauhan ajan hyvinvointia. Kahdeksankymmentäluvulla euro-ohjukset aiheuttivat pelon tunteita, mutta sittemmin ”liberaali demokratia” näytti pääsevän voitolle. Oli syytä arvostaa sitä, mitä oli saavutettu ja oli syytä odottaa kehityksen jatkuvan, vaikka historia ei loppunutkaan.

Niin, kun on saavutettu paljon, herää hätä, mitä tapahtuu, jos kaikki sortuu. Voin hyvin ymmärtää Väinö Tannerin järkeilyn, kun hän vuonna 1938 uskoi, ettei maailma voi olla niin hullu, että tuhoaa kaiken saavutetun.

::::::::::::::::::::::

Venäjän kehitys näytti seesteiseltä 2000-luvun alussa, mutta matala profiili paljastui vain Venäjän heikkouden ajan ajatustavaksi. Heti kun Venäjä pääsi jaloilleen 1990-luvun sekasorron jälkeen, se ryhtyi aktiivisesti pyrkimään takaisin suurvallaksi. Ei mitään uutta auringon alla! Yhdysvallat oli tyytyväinen ainoan supervallan statukseen, kunnes sekin huomasi, että kilpailua ei ollut ratkaistu. Seuraus on ollut yllättävä: Yhdysvaltain presidentti on ryhtynyt ajamaan eristäytymispolitiikkaa, vaikka samaan aikaan vannoo USA:n suuruuden nimiin. En tosin usko, että presidentin linjan kannatus on pysyvää, mutta jotain se kertoo nationalistisen sulkeutuneisuuden osavoitosta.

Globalisaation voittokulku (ja sen populistiset vastavoimat), teknologinen kehitys ja kansallismielisyyden voitto samoin kuin kaiken eliitin vastainen epäluulo ovat yhtenä vyyhtenä ihmisten mielissä. Jostakin ajatuksen päästä on kuitenkin saatava kiinni, jotta pystytään asemoitumaan edes jollakin järjellisellä tavalla nykyiseen hullunmyllyyn. Etsitään sateentekijää tai pelastajaa, joka vapauttaa modernin ihmisen ahdistuksesta.

::::::::::::::::::::::::

Itse asiassa fukujamalainen optimismi on ollut väistyvä ajattelutapa viimeisten sadan vuoden ajan. Länsimainen pessimismi on tunkeutunut kerran toisensa jälkeen ihmisten tajuntaan vaikkapa Oswald Spengleristä lähtien. Kolmekymmentäluvulla puhuttiin kadonneesta sukupolvesta. Kuulosti varmaan hienolta kuulua ”kadonneisiin”. Kaksi maailmansotaa eivät antaneet juuri mahdollisuutta optimismiin.

Saska Saarikivi käsitteli HS:n kolumnissaan 15.10.2017 ”Maailma ei ole hullu vaan hiukan sekaisin” edellä esitettyjä teemoja Arthur Koestlerin ajattelun kautta. Sen mukaan ihmiskunta menee kyllä eteenpäin, mutta ei lineaarisesti vaan mäkiä kiiveten ja tasanteiden kautta notkelmiin syöksyen. Ehkä Koestlerin keskeisen ajatuksen vuodelta 1940 voi tiivistää käsitteeseen sopeutuminen tai mukautuminen. Kun teknologinen kehitys harppaa eteenpäin, on ihmisten vaikeaa heti seurata äkkiä käynnistyvää trendiä, mutta vähitellen saavutetaan tasapaino. Olemme juuri nyt kokeneet informaatioteknologian valtavan harppauksen viimeisen 30-40 vuoden kuluessa ja parhaillaan sopeutumassa siihen. Mutta tasaantuuko kehitys harppauksen jälkeen. Yhtä pitävä väite on, että muutos on jatkuva ja juoksemalla pysyy suurin piirtein niissä asemissa, joissa on ollut kehitystrendin aikana. Aavistettavissa on, että ihmisten väliset sopeutumiserot kasvavat.

::::::::::::::::::::::::::::::

Joskus olen ihmetellyt hiekkakuonan pohjalla ylhäällä näkyvän turvekerroksen ohuutta. Sen kasvattamiseen on mennyt kymmeniä tai satoja vuosia, mutta yksi kaivinkoneen raapaisu avaa metsäpohjan alta paljastuvan maan. Tuo turvekerros kuvaa saavutettua sivistyksen tasoa. Sen aikaansaaminen on ollut valtava ponnistus, mutta ihminen pystyy omilla toimillaan tuhoamaan ”sivistyskerroksen” käden käänteessä.

Korkea sivistystaso on luonut luottamusyhteiskunnan. Ihmiset ovat oppineet luottamaan tietoon, viranomaisiin ja kanssaihmisiin. Joskus epäily käy mielessä, että jotain jo saavutetusta luottamuksen tasosta on menetetty sekavassa arvojen tavaratalossa.

::::::::::::::::::::::::::

On aivan liian aikaista vetää johtopäätöksiä ”totuuden jälkeisestä aikakaudesta” tai ”valeuutisista” tai ”vaihtoehtoisesta totuudesta”, mutta selvää on, että poliittinen päätöksenteko on pirstoutunut entistä pienempiin osiin pääasiassa populististen puolueiden markkinoilletulon seurauksena. Hätäisimmät ovat luovuttamassa valtaa autoritäärisille johtajille, jotka lopettavat ”kansanvallan alennustilan” vähän kuin Saksassa Weimarin tasavallan päätteeksi.

Somen aikakausi on saanut meidät luulemaan tietävämme asiat ja aliarvioimaan asiantuntijamielipiteen voiman (välillä kritiikkiin on kyllä aihettakin). Pesuveden mukana ovat menossa poliitikot, jotka pyristelevät kansalaismielipiteen ja asiantuntijoiden välissä ollen ymmällä, mitä on tapahtumassa, mutta kuitenkin pitäen kiinni vaikutusvallan rippeistä.

:::::::::::::::::::::::::

Lopuksi vielä tutkimustuloksia pessimismi-optimismi -akselilta:

Pari vuotta sitten ilmestyi YouGov-tutkimuslaitoksen tutkimus siitä, missä maassa asuvat optimistisimmat ihmiset. Suomalaisista ”peräti” 8 prosenttia ajatteli maailman muuttuvan paremmaksi (huonommaksi sen ajatteli muuttuvan 67 prosenttia vastaajista). Oikeampaa olisi otsikoida, että pessimismi vallitsee lähes koko läntisessä maailmassa. Otetaanpa esille pessimistien määrä muutamissa maissa: Norja 61 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia) , Ruotsi 66 prosenttia (optimisteja 10 prosenttia), USA 65 prosenttia (optimisteja 6 prosenttia), Hong Kong 71 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia), Ranska 81 prosenttia (optimisteja 3 prosenttia!) jne.

Entä missä ollaan optimistisimpia? Kiinan ykkösasema oli tutkimuksessa ylivoimainen 41 prosentilla. Seuraaviksi sijoittuivat Indonesia (23 prosenttia) ja Saudi Arabia (16 prosenttia). Onko pessimismin sylttytehdas siis sijoittunut hyvin voivien voivien länsimaisten ihmisten korvien väliin? Onko kysymys kyynisestä menneen maailman märehtimisestä ja näköalattomasta tulevaisuuden näkymästä?

Muitakin tutkimustuloksia on käytettävissä:

Englantilainen Ipsos Mori -tutkimusyhtiö on vastikään (2017) tutkinut ihmisten käsityksiä poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista (ympäristö, brändit ja tuotteet, teknologia, yhteiskunta, terveys ja hyvinvointi, sukupolven yli ulottuvat mielipidemuutokset). Ipsos Mori kehaisee, että tutkimus on suurin koskaan näistä teemoista toteutettu. Se perustui 18 000 haastatteluun 23 maassa. Mukana oli sekä kehittyneitä että kehittyviä maita, ei kuitenkaan Suomea.

Puutun tässä vain keskeisiksi katsomiini tuloksiin. Koko aineiston tuloksista käy ilmi, että 76 prosenttia vastaajista katsoi talouden suosivan rikkaita ja vahvoja. Maailman katsoi yhä vaarallisemmaksi paikaksi 82 prosenttia vastaajista ja 79 prosentin mukaan maailma muuttuu liian nopeasti. Mielenkiintoinen on myös tulos, jonka mukaan 69 prosenttia ihmisistä haluaa opastajia ja mentoreita enemmän kuin poliitikkoja. Noin puolet vastaajista katsoi, että teknologia on tuhoamassa heidän elämänsä! Ovatko nämä ihmiset populisteja? Jos he aiheuttaisivat vallankumouksen poliittisissa voimasuhteissa voitaisiin heidät leimata populisteiksi, mutta kun ylivoimainen enemmistö äänestää perinteisiä poliittisia puolueita (ehkä Ranska muodostaa poikkeuksen), niin kysymys täytyy olla syvällisemmästä epämukavuuden ja ahdistuksen tunteesta.

::::::::::::

Kysymys on myös kulttuurisesta odotuksesta. Ei ole nähty sellaista ”ihmisen jalostumista” paremmaksi kuin monet odottivat (tai toiveajattelivat). Varsinkin vasemmalla tämä on nähty käsittääkseni pessimismin perimmäisenä syynä. Sitä kuuluisaa ”elämänlaadun” kohoamista ei ole nähty. Onko maailmanparannuksen aika ohi? Jäljellä on viheliäinen matoinen maailma, joka ei anna lupausta paremmasta?

On iso määrä ihmisiä, joihin vetoaa tällainen länsimainen ”rappiotarina”. Erik Korvela ja Johanna Vuorelma pitävät kirjassaan ”Puhun niin totta kuin osaan” tällaista ajattelua länsimaisen omahyväisyyden ilmauksena. Olemmeko siis omineet suurina liberaaleina oikeuden mielikuvissamme kohtaamamme rappion märehtimiseen?

perjantai 20. lokakuuta 2017

Paperista bitteihin – Sanomien ja Erkkojen historia 1800-luvulta tähän päivään

Blogikirjoituksessani ”Pilveen kirjoittajan lööppi” 5.9.2016 muistelin käyntiäni Taiteiden yön yhteydessä Päivälehden museossa, jossa seurasin mm. käsinladontaa. Museossa ”pilveen kirjoittaja” (siis blogin kirjoittaja) sai näytteen käsin ladotusta ”Historia jatkuu” -sloganistani paperilla. Tulos nähdään oheisessa kuvassa:

Tähän sopinee pieni muistelu tuosta kirjoituksestani:

”Helsingin Sanomien edeltäjän Päivälehden perustamisen historia on täynnä suurta intoa, vähäistä tietotaitoa ja aivan liian pieniä resursseja. Venäjän sananvapautta kuristava ote leijui lopettamisuhkana lehden yllä. Luulenpa, että tämä vaihe täytyi kuitenkin käydä läpi ennen kuin saavutettiin jotain pysyvämpää lehdistömme historiassa. Päivälehden ”piiristä” kasvoi lopulta poliittinen liike. Nuorsuomalaiset ovat monen myöhemmin perustetun poliittisen puolueen alkujuuri (edistyspuolue, kokoomus, maalaisliitto/keskustapuolue, jopa sosiaalidemokraatit). Vallitsi valtava odotus, että tapahtuu jotain suurta ja ihmiset, jotka olivat mukana lehtimaailman myllerryksessä odottivat itseltään merkittävää roolia juuri tuossa historian vaiheessa.”

Päivälehden/Helsingin Sanomien historiassa on myös kysymys omistajasuvun Erkkojen historiasta. Erkkojen matkasta maineeseen kirjoitin myös blogikirjoituksessa ”Aatos Erkko ja onnistumisen ongelma” (kirja-arvio Antti Blåfieldin teoksesta ”Loistavat Erkot”). Pieni katkelma tuosta kirjoituksesta sopinee tähän:

”Paradoksaalista on, että Aatos Erkko, joka sai miltei kaiken, mitä median alalla on saavutettavissa, turhautui menestyksen keskellä. Vuonna 1994 hän totesi Hufvudstadsbladetin haastattelussa: ”Olen paljon radikaalimpi kuin Helsingin Sanomien toimitus. Missä minä saan ajatukseni painettua? Helsingin Sanomat ei ole kiinnostunut”. Muutoinkin Erkko osoitti tyytymättömyyttään lehteä kohtaan noihin aikoihin. Kaipa se on merkki Hesarin mahtavuudesta, että kukaan ei saanut omistajan sadattelun seurauksena potkuja. Lehti oli mahtavampi kuin omistajansa! Lohdutuksena Hesarin menestys teki Erkosta suunnattoman rikkaan.”

Nämä asiat palautuivat mieleen, kun luin Niklas Jensen-Eriksenin ja Elina Kuorelahden tuoretta teosta ”Suuri affääri” (Siltala, 2017). Kirja kertoo Sanoman ja sanomalaisten historiasta pienestä startupista suureksi afääriksi. Kysymys on siis yhtiön historiasta.

:::::::::::::::::

Keskityn tässä kirjoituksessa Helsingin Sanomilla rikastuneiden Erkkojen viimeisten vuosikymmenien ja toisaalta aivan viime vuosien historiaan. Matka ulottuu lehden loiston päivistä yhtiön laajenemisen vuosien kautta paperilehden mahalaskuun ja digi/printtilehden uudelleen nousuun aivan viime aikoina.

Tarina voitaneen alkaa 1980-luvun nousukauden viimeistä ylilyönneistä. Suomihan oli irtautunut rahamarkkinoiden säätelystä, velkarahaa haettiin vapautuneilta markkinoilta ja sijoitettiin kasinobisnekseen. Ekonomistit varoittelivat talouden ylikuumenemisesta, mutta markkinat eivät kuunnelleet…. Hesari oli osin tämä kiihkon ylä- ja ulkopuolella. Sen turvatun aseman tarjosi vakaa talous. Mutta kovia haasteitakin oli. ”Suuressa affäärissä” tuodaan mainiosti esille Yhtymän ”lamantunnistusvaltti” eli työpaikkailmoitukset. Vielä syksyllä 1989 kaikki näytti hyvältä. Joulukuussa, tarkemmin sanottuna 8.12.1989 tuli veret seisauttava raportti ilmoitusmyynnin romahtamisesta. Tämä oli enemmän kuin ennakkovaroitus. Laman tuhovaikutukset tulivat sitten 1991-1993. Sanoma osasi reagoida eli sopeuttaa toimintaansa ennaltaehkäisevästi orastavaan lamaan.

Vahvan talouden Hesariakin käynnistyvä lama kohteli kaltoin. Parissa vuodessa palstamillimetrein mitatusta ilmoitusmäärästä katosi 90 prosenttia. Kaikki on suhteellista. Sanoma Yhtymän liikevaihto putosi maltillisesti vuoden 1990 2,2 miljardista markasta vuoden 1992 1,9 miljardiin markkaan. Hesarin tappiot eivät heiluttaneet koko yhtymää. Tulos oli koko ajan reilusti voitollinen. Aatos Erkon linja, ettei irtisanota, piti kohtuullisesti: massairtisanomisilta vältyttiin. Hesarin levikki nousi vuonna 1992 483 000 kappaleeseen. Sitten alkoi hidas lasku, jolle ei näyttänyt tulevan loppua. Jokin asia oli muuttumassa, joka aamuista aamulehteä ei pidetty enää itsestään selvyytenä.

Nettiin siirtymisestä puhuttiin, mutta käytännössä eteneminen oli varovaista.

Lama tarjosi vahvalle yhtiölle etenemisen paikan, mutta oli monelle muulle kohtalokas, kuten Uudelle Suomelle. Uuden Suomen ostaminen ei Sanomaa kiinnostanut, mutta tuottoisaa Kauppalehteä se tavoitteli vuosia.

Kesällä 1991 aloitettiin keskustelu kansainvälistymisestä. Suomi alkoi olla rahoille epävarma paikka. Yhtymä onnistui kansainvälisten kanavien kautta hyvin rahavarojensa suojaamisessa.

Kaiken jälkeen Yhtymä pystyi investoimaan tulorahoituksella. Hesarin osuus katteen luomisessa oli ylivertainen. Sähköinen viestintä oli yksi sijoitustoiminnan kiinnostuksen kohteista. Tavoiteltu MTV jäi kuitenkin lopulta hankkimatta, vaikka siihen oli ehkä mahdollisuus vuosien kuluessa. Aatos Erkon varovaisuus oli etenemisen este, mutta myös suurten epäonnistumisten este.

Yhdeksänkymmentäluvulla yhdessä vaiheessa Erkot olisivat halunneet myydä koko yhtymän, mutta myyntihinta ei koskaan noussut riittävälle tasolle. Erkko tarjosi Yhtymää amerikkalaiselle finanssiyritykselle Kohlberg Kravis Roberts & co, joka harjoitti yritysten kaappauksia ja pilkkomisia. Oliko yllättävä myyntiyritys yhteydessä aiemmin mainitsemaani Erkon turhautumiseen Helsingin Sanomiin? Olisihan se ollut melkoinen jytky, jos Hesarin kaltainen instituutio olisi joutunut bisnessusien repimäksi.

Lopulta etenemisen vaihtoehdoista toteutui Sanoman ja WSOY:n yhdistäminen (1998). Kilpailijana markkinoilla oli Bonnier, jota ennen Sanoman piti iskeä. Ostosten mukana tuli paljon toimintoja, jotka poikkesivat vanhasta lehtitalotoiminnasta. WSOY:n mukana tuli muun muassa Rautakirja, joka toi tullessaan huomattavan katteen. Tässä vaiheessa Sanoma oli äveriäimmillään. Liikevaihto kiipesi 7,4 miljardiin markkaan.

Uusi Sanoma-WSOY listautui Helsingin pörssiin 2000-luvun vaihteessa. Aatos Erkko luopui keväällä 2001 Sanoman hallituksen puheenjohtajuudesta ja vähän myöhemmin hallituksen jäsenyydestä. Pääomistaja ei kuitenkaan voinut kokonaan jättää yritystään. Suuret asiat vietiin edelleen Erkolle päätettäväksi.

Uudella vuosituhannella omistuksia tuli ja meni. Jää kuva, että yhtymä etsi bisneksiä hapuillen sinne tänne. Ehkä raha poltti taskussa. Sanoma kohtasi eräänlaisen onnistumisen ongelman: sillä ei ollut Suomessa juuri kasvumahdollisuuksia.

Uusien bisneksien lopputulos jätti paljon toivomien varaa: Talousanomat, internet-kuviot, hollantilainen VNU:n aikakauslehtitoiminnot (ostettiin 1,25 mrd:n hinnalla vuonna 2001) eivät osoittautuneet hyviksi liiketoimiksi. VNU:ta seuranneen 10 vuoden aikana Sanoma solmi yli sata yritys- ja liiketoimintakauppaa. Aktiviteetit ulottuivat Itä-Eurooppaan ja Venäjälle. Laajentumisen seurauksena aikakauslehdet muuttuivat Sanoman ydinliiketoiminnaksi.

Kasvavan monialayrityksen riskit kasvoivat. Säästöt tulivat jokapäiväisiksi. Henkilökunta huomasi sen siitä, että kahvipullat katosivat sisäisistä palavereista! Ensimmäiset uuden tilanteen yt-neuvottelut käytiin vuonna 2006. Suorissa irtisanomisissa Yhtymä oli edelleen varovainen Erkon hengessä.

Sanoma myi 2010-luvulla huomattavan osan omistuksistaan (mm. DNA:n R-kioskit, Suomalaisen Kirjakaupan ja pääosan ulkomaisista lehtitaloista…..). Sanoma myi myös kiinteistöjään, jotka Erkolle olivat omistamisen keskiössä. Ostopuolella olivat aiemmin Sanoman vieroksumat ilmaisjakelulehdet.

Huomattava muutos omistuksessa tapahtui, kun Antti Herlin osti itsensä Sanoman toiseksi suurimmaksi omistajaksi. Päätuote Helsingin Sanomat ajautui myös vaikeuksiin. 2010-luvun vaihteessa paperilehti oli suurissa ongelmissa kaikkialla maailmassa. Oltiin kahden tuotteen loukussa: printtimedia oli laskussa ja digi-tuotanto oli vasta tulossa – mutta kiduttavan hitaasti. Kysymys kuului, miten verkosta saa rahaa?

Myös sisällöllisesti Hesaria arvosteltiin. Se oheni fyysisesti, mutta myös sisältö ”oheni”. Joskus postilaatikolta Hesaria kiikuttaessani tuntui, että lehti oli tavanomaisen maakuntalehden kokoinen. ”Suuri affääri” loppuu tähän välitilaan, josta on vaikea sanoa, mihin suuntaan oltiin menossa. Heikot positiiviset digitaaliset signaalit olivat kuitenkin näkyvissä.

Juuri kirjan hankittuani Hesarissa ilmestyi näköislehtien vertailu paperilehtiin: ”HS:n näköislehden lukijamäärä kasvaa lujaa” (15.9.2017). Jutun pylväsdiagrammit osoittavat, että Hesari on parhaiten lehdistämme pystynyt kasvattamaan nettilehden osuutta paperiversioon. Helsingin Sanomien kokonaislukijamäärästä, 679 000 kappaletta digitaalisen näköislehden osuus oli 115 000 (kasvua 16 % edelliseen tutkimukseen). Ollaan jo tilanteessa, jossa kokonaislukijamäärä laski enää 1,5 prosenttia.

Niklas Jensen-Eriksen ja Elina Kuorelahti ovat kirjoittaneet tiiviin ja informatiivisen kirjan Sanoma-yhtymästä. Kirjoittajien linja on korostetun ”sitoutumaton”. Runsaslukuisen haastateltavajoukon annettaan puhua omalla äänellään kirjoittajien kommentoimatta juurikaan sanottua. Hyvä näin.

Sujuvasti kirjoitettua ja helppolukuista kirjaa voi mielellään suositella luettavaksi. Kysymys on arvokkaasta ja monilta osin ainutlaatuisesta osasta suomalaista yrityshistoriaa. Sanoma on saanut arvoisensa yrityshistorian perusteellisine lähdeviitteineen.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Hitlerputsch - epäonnistuneen vallankaappauksen anatomia

Yhdysvaltalainen David King on kirjoittanut monellakin tapaa mielenkiintoisen kirjan ”Hitlerin oikeudenkäynti” (The Trial of Adolf Hitler, 2016), jonka on sujuvasti suomentanut Ilkka Rekiaro. Kirja muodostuu keskeisiltä osiltaan Hitlerin tunnetusta vuonna 1923 tapahtuneesta vallankaappausyrityksestä (suomeksi yleensä ”oluttupavallankaappaus” ja saksaksi Bierhalleputsch) ja sitä seuranneesta oikeudenkäynnistä.

Seuraavassa keskityn siihen, missä olosuhteissa kaappaus yleensäkin oli mahdollista, ja mitä se kertoo Hitlerin toiminnan luonteesta. Hitler löi läpi julkisuudessa tapahtumaketjun yhteydessä, mutta valtaan pääsyyn meni silti vielä 10 vuotta. Ehkäpä kirja antaa osviittoja tämän päivän fasististen liikkeiden olemuksesta ja muutoinkin oikeistolaisesta liikehdinnästä.

Tapahtumaympäristönä oli Münchenin kaupunki, joka oli aikoinaan ollut älymystön ja taiteiden ja muutoinkin korkeatasoisen kulttuuri tyyssija. Viimeistään sota sorrutti kaupungin ja sen maineen kulttuurikaupunkina.

Tähän ympäristöön tuli Hitler ensimmäisen kerran jo sodan aattona 24-vuotiaana taidemaalarina. Jo tuolloin kaupungin taantumisen merkit olivat osin nähtävissä. Kaksikymmentäluvun vaihteessa kaupungista tuli erilaisten poliittisten ja ideologisten suuntausten sekasortoinen taistelukenttä.

Valtaan nousivat sosialistit. Vallankumous tapahtui aluksi verettömästi. Idealismi kukki. Tarkoitus oli tehdä Münchenistä valon kaupunki. Bolsevikit riisuivat poliisit ja siviilit aseista. Lopulta ”verettömässä kumouksessa ” tapahtui myös veritöitä.

Baijerilainen utopia jäi toteutumatta. Sodan raskas varjo leimasi heiveröisiä pyrkimyksiä nostaa kaupunki kukoistukseen. Seurasi oikeistolainen vastareaktio. Valtaan nousivat puoliviralliset vapaaehtoisjoukot, Freikorpsit.

Maaliskuussa 1920 vallan kaappasi Gustav von Kahr. Hän toivotti äärioikeistolaiset tervetulleeksi kaupunkiin. Organisoitiin kansanmiliisi, jonka vahvuus ylitti 100 000 miestä. Nyt reagoi ensimmäisen maailmansodan voittajavaltio Ranska: miliisi hajotettiin ja von Kahr erosi. Samaan aikaan synyi radikaalijoukkoja kuten kansallissosialistiset SA-joukot……Kun Saksan kriisi paheni vuonna 1923, kutsui Baijerin hallitus von Kahrin uudelleen peräsimeen diktatorisin oikeuksin.

Tässä sekavassa tilanteessa postikorteista jäljennettyjä piirustuksiaan kaupitellut 34 vuotias Hitler löysi pitkään sisällään vallinneille ahdistuksille purkautumisväylän. Elettiin marraskuuta 1923. Hitlerin vaikutuskanavana oli kansallissosialistien äänenkannattaja Völkischer Beobachter, jonka hinta kertoi jotain Saksan suurista vaikeuksista. Irtonumeron hinta oli nimittäin 8.11. 1923 viisi miljardia markkaa (kilpaileva sosialistien lehti maksoi kahdeksan miljardia markkaa). Elettiin hyperinflaation huippuaikoja. Saksa oli ajautunut ja se oli ajettu ympärysvaltojen toimesta konkurssitilaan.

Vallankumouksen käynnistyspaikaksi valikoitui Bürgerbräun oluthalli Münchenissa. Von Kahr järjesti – Hitlerin suunnitelmista tietämättä - puoluetilaisuuden sopivasti 8.11.1923. Hitlerin avustajat agitoivat paikalle väkeä – myös Münchenin hallinnon johtajia ja muita VIP-henkilöitä – mutta koollekutsun tarkoitus salattiin. Paikkaan ahtautui 3000 pääosin oikeistolaista baijerilaista. Porukasta huokui juutalaisvastainen henki.

Gustav von Kahr oli paikalla ja oikeastaan hänen paperista luetusta vaatimattomasta puheenvuorostaan kaikki alkoi. Hitler kysyi ivallisesti ”Ymmärtääkö kukaan, mistä von Kahr puhuu?” Se oli merkki: tarkoitus ei ollut tulla paikalle löpisemään rutiinimaisesti punaisesta vaarasta, vaan käynnistää vallankaappaus – aluksi Münchenissa, sitten muualla Saksassa.

Hitlerin puoli vuotta aiemmin perustettu iskujoukko oli hallin ulkopuolella varustettuna konepistoolein ja käsikranaatein. Paikalla oli myös Herman Göring SA-joukkoineen, joka oli täynnä (kapakka)tappelijoita. Nämä joukot piirittivät hallin ja ajoivat virallisen vallan poliisit tiehensä.

Lennokkaasti mutta ilmeisen totuudenmukaisesti King kuvaa Hitlerin työntymistä ihmismassan eturiviin. Hitler: ”Kansallinen vallankumous on alkanut!” Kukaan ei voinut poistua piiritetystä hallista. ”Baijerin ja Berliinin hallitukset on syösty vallasta”, jatkoi Hitler optimistisesti.

Tässä vaiheessa Baijerin johtokolmikko (triumviraatti), von Kahr (valtionkomissaari), Otto von Lossow (armeijan kenraali) ja Hans von Seisser (valtionpoliisin päällikkö), ohjattiin sivuhuoneeseen ja pidettiin siellä panttivankina. Varsinainen haaste oli saada vangitut johtajat vaihtamaan puolta: heidät haluttiin vallankumouksen taakse hoitamaan normaaleja tehtäviään! Hitaasti edenneen taivutteluyrityksen aikana saliin ahtautunut suuri yleisö alkoi käydä levottomaksi: tuleeko tästä mitään?!

King kuvaa eloisasti äärimmilleen jännittynyttä ilmapiiriä kirjassaan. Hitlerin problematiikan hän esittelee seuraavasti: Hitler joutui operoimaan kahdella suunnalla: painostamaan sivuhuoneen vangittuja puolelleen ja huolehtimaan, että ”suuren salin” väenpaljous yhtyi hänen vaatimuksiinsa. Lämmitettyään yleisöä puheillaan hän huusi: ”Saanko sanoa heille (vangituille), että te asetutte heidän puolelleen?” Hitler sai myrskyisät aplodit ja ne kuuluivat sivuhuoneeseenkin. Hitler (vangituille): ”Kuulitteko suosionosoitukset salista?”

Alkoi kuulua Heil Hitler -huutoja….. Kuultiin lupaus uuden hallituksen nimeämisestä…..

Tapahtumapaikalle käytiin hakemassa ensimmäisen maailmansodan johtava kenraali Erich Ludendorff, joka oli mukana kaappauksessa, vaikka antoikin kuvan, että oli ulkopuolinen. Hänen taivuttelutaitojaan tarvittiin, jotta neuvotteluissa päästiin suotuisaan tulokseen. Johtokolmikko taipui kohtaloonsa enemmän tai vähemmän pakosta.

Vallankaappauksia pantiin toimeksi useissa muissakin pisteissä kaupungilla. Hitler näytti aluksi olevan vahvoilla. Sitten kaupungilta kuului epämiellyttävä uutisia. Kumouksen eteneminen kohtasi ongelmia – Hitler poistui Bürgerbräun hallista selvittämään asiaa. Se oli virhe. Sillä aikaa pyhät valat vannonut Baijerin hallinnon avainkolmikko oli päästetty – tyhmää kyllä - vapaaksi ja käänsi nopeasti selkänsä kumoukselle.

Pian paljastui, että näennäisestä mahtavuudestaan huolimatta kapinallisten joukot olivat voimattomia kun hallinnon iso koneisto pantiin liikkeelle. Mutta isoa kiusaa hitleriläiset pääsivät tekemään. Hallinto otti ripeästi haltuunsa viestintäkeskukset, vaikka kaikista henkilöistä ei voinut sanoa olivatko he kumousyrityksen puolesta vai vastaan.

Berliinin hallinto sai hälytyksen ja ryhtyi tarpeellisiin ennalta ehkäiseviin toimiin. Armeija pystyi laillisen hallinnon puolella.

Vallankaappausyrityksen viimeistä edellinen näytös näyteltiin Bürgerbräun oluthallissa, jonne Hitler ja Ludendorff lähimpineen olivat palanneet kaupungilta melko toivottomissa tunnelmissa.

Joku ehdotti, että koko joukko lähtisi mielenosoituksellisesti marssimaan kaduille. Niin tehtiin ja mukaan liittyi vallankumouksen kannattajia matkan varrelta. Ensimmäisen poliisiryhmittymän joukot riisuivat aseista, mutta toisen kohdatessaan käynnistyi ampuminen puolin ja toisin. Seurasi verilöyly, jossa kapinallisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia menestyä. Kaikkiaan kuoli 20 henkilöä, joukossa neljä poliisia.

Hitler onnistui pakenemaan, mutta pian kätensä loukannut natsijohtaja antautui eräässä yksityisasunnossa. Hän selvisi rikokseen verrattuna lievällä tuomiolla – viisi vuotta – päästen sitä paitsi ehdonalaiseen jo puolen vuoden kuluttua. Hitler käytti oikeuden puheenjohtajan suopeutta hyväkseen ja propagoi tuttuja teemojaan, joita lehdet kotimaassa ja ulkomailla auliisti levittivät. Eniten hänen puolustuspuheillaan oli kuitenkin merkitystä potentiaalisille kannattajille.

Ryhdikäs oikeudenkäyttö olisi voinut johtaa Hitlerin hautautumiseen historian hämäriin. Kävi toisin. David Kingin sanoin: ”tämä….. kieroutuneen oikeudenkäytön tapaus pohjusti tietä Kolmannelle valtakunnalle ja salli Adolf Hitlerin sälyttää ihmiskunnalle sanoinkuvaamattomat kärsimykset”.

Kingin kirja käsittelee yksityiskohtaisesti Hitlerin oikeudenkäynnin kulun ja Mein Kampfin valmistelun vankeusaikana. Jätän nämä asiat toiseen kertaan.

:::::::::::::::::::::::::::

Mikä tähän kaikkeen johti? Syitä on monia. Versaillesin kostorauha pani Saksan taloudellisesti polvilleen. Tammikuussa 1923 Saksa oli jäänyt sotakorvausten maksamisessa toivottomasti jälkeen aikataulusta. Yhdellä dollarilla sai lähes 18 000 Saksan markkaa. Se oli vasta alkua. Joulukuussa 1923 yhdellä dollarilla sai 6,7 biljoonaa markkaa.

Syksyyn 1923 mennessä sodan jälkeinen yhteiskunnallinen järkytys Saksassa oli kasvanut räjähdyspisteeseen. Sodassa oli kärsitty valtava tappio: kaksi miljoonaa kaatunutta, viisi miljoonaa haavoittunutta. Noin 750 000 saksalaista kuoli aliravitsemukseen. Päälle tulivat maan raunioituminen ja sekavat poliittiset olot. Monien järkytykseksi Saksa oli yhtäkkiä tasavalta, mutta samalla milteipä anarkia.

Suurin osa Hitlerin kannattajista oli tavalla tai toisella kostonhimoisia, jota Hitler ruokki puhujanlahjoillaan. Kannattajat tarvitsivat samaistuskohteen ajatuksilleen ja löysivät Hitleristä vastinpohjan.

Hitlerin psyykestä on tehty lukemattomia analyyseja, joita King ei ota tehtäväkseen eritellä. Hän kertoo vuosien 1923-24 vaiheet Hitlerin elämästä tarkasti nykylähteistön valossa ja selviytyy hienosti tehtävästään.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Systeemin muutos eli sote Ruotsin malliin

T&Y-lehdessä nro 3/2017 professori Marta Szebehely käsitteli artikkelissa ”Voitontavoittelu hyvinvointipalveluissa” yritysten roolia julkisesti rahoitetussa vanhustenhuollossa ja muissa hyvinvointipalveluissa Ruotsissa.

Artikkeli on kiinnostava, koska Ruotsin mallia voidaan verrata Suomen soten mukaisiin tavoitteisiin. Ruotsi on jo toteuttanut monia niistä ratkaisuista, joita Suomi vasta suunnittelee. Käytettävissä on nyt selvitykset onnistumisista ja epäonnistumisista. Kaikkein kriittisin kohta selvityksissä oli ehdotus, jossa hyvinvointiyritysten mahdollisuuksia voittojen jakamiseen rajoitetaan.

Szebehely kertaa lyhyesti hyvinvointipalvelujen historiaa Ruotsissa todeten laajan hyvinvointivaltioperiaatteen juontavan juurensa välittömästi toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Julkisen sektorin hegemonistista roolia ei asetettu kyseenalaiseksi. Kaikki kansalaiset haluttiin pitää mukana yhtenäisen turvan avulla.

Kahdeksankymmentäluvulla uusliberaalit voimat alkoivat kyseenalaistaa julkisia monopoleja. Myös sosiaalidemokraatit olivat työantajien ajamassa kilpailun avaamisvaatimuksissa mukana.

Yhdeksänkymmentäluvulla sekä porvarien että sosiaalidemokraattien puolella haluttiin edetä hyvinvointipalvelujen ulkoistamiseen ”vaihtoehtoisille toimijoille”. Sosiaalidemokraatit olivat lainsäädännön avaamisessa aloitteentekijöitä. Erojakin oli ideologisen rajalinjan mukaisesti. Demarit tarkoittivat vaihtoehtoisilla toimijoilla voittoa tavoittelemattomia yrityksiä, aatteellisia järjestöjä sekä henkilöstön perustamia osuuskuntia. Kun heti perään porvarit pääsivät valtaan julistivat he ”valinnanvapausvallankumouksen”. Ilmeisesti mikään osapuoli ei kiinnittänyt huomiota voittoa tavoittelevien ja tavoittelemattomien tahojen erottamiseen toisistaan.

Vähitellen yhdeksänkymmentäluvun kuluessa kasvu keskittyi voittoa tavoitteleville yrityksille. Yleishyödyllisten toimijoiden rooli pysyi parissa prosentissa, kun taas voittoa tavoittelevien yritysten osuus nousi vuoteen 2015 mennessä tyhjästä 20 prosenttiin. Vanhustenhuollossa on nähtävissä yrityspuolen sisällä keskittyvä suunta: kaksi yritystä hallitsee puolta yksityisistä vanhusten asumispalveluiden markkinoista.

Kustannusten kehittymistä seurattiin huonosti. Sekä laadullisista että kustannustavoitteista oli vaikeaa saada selvyyttä. Palvelujen tarjontapuolella kehiteltiin mm. bonusjärjestelmiä, joiden fokuksessa oli yksiköiden ja niiden johtajien säästöjen palkitseminen eikä hoivan laadun parantaminen. Myös suuryritysten verosuunnittelu oli pitkälle vietyä.

Tällä vuosikymmenellä on kiinnitetty erityistä huomiota suurten yritysten piirissä tapahtuvaan oligopolisoitumiseen ja veropakoon. Szebehely lainaa Dagens Nyheteriä vuodelta 2014, jonka selvityksen mukaan viiden suurimman hyvinvointiyhtiön suurista voitoista maksettiin veroja vain summa, joka oli yhden promillen luokkaa liikevaihdosta. Hyvinvointipalvelujen pääoman tuotto oli ylivoimainen, jos vertailu käy koko palvelusektoriin.

Oma lukunsa on palvelunkäyttäjien eriarvoisuuden lisääntyminen. On epäilty, että valinnanvapausjärjestelmä lisää palvelujen käyttäjien eriarvoisuutta. Palvelujen organisoituminen nykyisellä tavalla on jakanut avunsaajat erilaisiin kategorioihin Ruotsissa. Palvelujen tarjoajien välillä on palkkauseroja ja henkilökuntamääräeroja niin, että yksityisellä puolella on henkilöstövajausta ja koulutasosta ja palkoista tinkimistä mm. tuntityöntekijöiden palkkaamisen avulla.

Kaikesta edellä kuvatusta on ollut seurauksena kontrollijärjestelmien kiristäminen – sekä yksityisellä että julkisella puolella, vaikka rikkeet ovat koskeneet vain muutamia toimijoita. Kilpailun kiristyminen on heijastunut myös henkilökunnan työolojen heikentymisenä. Suurta hyvinvointipalvelujen ”systeemin muutosta” markkinoitiin kuitenkin byrokratian ja säännösten vähenemisellä. Szebehely tuntuu olevan varma, että kilpailuttaminen suosii voittoa tavoittelevia palveluntuottajia. Lisäpalvelujen ostomahdollisuus lisää eriarvoisuutta.

Vanhusten palveluissa johtavat yritykset ovat valinneet linjan, jossa ne rakentavat vanhusten asuntoja eivätkä niinkään tarjoa palveluja kuntien omistamissa asunnoissa. Ilmeisesti suurempien voittojen saaminen ohjaa tähän.

Szebehely toivoo, että Suomessa varataan tutkimusresursseja hyvinvointipalvelujen kustannusten ja laadun seurantaan. Ruotsin esimerkki on johtanut tähän ajatteluun.

Ruotsissa saadut kokemukset ohjannevat Suomen tulevia käytäntöjä. Kuitenkin jää vaikutelma, että yksityinen puoli on paljon paremmin valmistautunut muutokseen esimerkiksi ostamalla pieniä yrityksiä markkinoilta ja pyrkimällä – ennen soten voimaantuloa - aktiivisesti hoitamaan osan (tai kokonaan) terveydenhoitopalveluista monissa kunnissa.

Pienten yritysten häviäminen on sen periaatteen vastainen suunta, jonka olen nähnyt ideaalina soten tavoitteenasettelussa. Tavoitteena on ollut erityppisten palveluntarjoajien säilyminen markkinoilla. On syytä epäillä, että vuosien kuluessa yksityinen sektori voimistuu selvästi palvelujen tarjoajana. Sitä tukee verosuunnittelu kaikissa muodoissaan. Keskustelu keskittyy sen sijaan lähinnä siihen, saako julkinen sektori etua rakenteiden avulla, jossa kaikki kustannukset eivät ole kilpailutilanteessa ”samalla viivalla”.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Oikeistoliberaalinen harhakuva

Me kaikki olemme kyllästyneet holhoukseen. Nykyaikainen kaikkeen sopeutuva ihminen ei tarvitse huolenpitoa entiseen malliin. Olemme nyt viisaampia kuin ennen. Koulutuksemme on parempaa ja ihmiset siirtyvät esimerkiksi eläkkeelle paremmin valmiuksin kuin sanokaamme vielä 10 vuotta sitten.

Mikään ei ole niin paha kuin holhousyhteiskunta. Se on hyvinvointiyhteiskunnan väärinkäsittämistä. Ihmiset osaavat aivan itse tehdä asioita, kun heille vain annetaan siihen tilaisuus.

Näinhän sitä sanotaan. Mutta voidaanko noihin edellä esitettyihin väittämiin (sillä väittämiä ne ovat) luottaa?

Samaan aikaan lehdet ovat täynnä juttuja, kuinka huijarit ovat vieneet rahaa tietämättömiltä hyväuskoisilta ihmisiltä. Ongelmia kohdanneet ihmiset ovat kohdanneet eräänlaisen hybridiongelman: rehellisyys, jonka he ovat omaksuneet, on jostain kymmenien vuosien takaa, mutta samaan aikaan tekniset valmiudet kohdata nykypäivän raadollisuus ovat heikentyneet samaan tahtiin, kun tietoteknistyvä maailma menee eteenpäin.

Holhouksen sijaan pitäisi käyttää käsitteitä ”tukeminen”, ”neuvominen”, ”avustaminen” jne. Nämä ovat kuitenkin vanhentuneiksi koettuja termejä; pitäisi olla ”itseohjautuva”.

Kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen on kiinnittänyt huomiota ammatillisen koulutuksen tilaan ja kysyy opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasoselta ”onko hallitus tietoinen ammatillisen koulutuksen reformiin liittyvistä ongelmista, ja mitä hallitus aikoo tehdä niiden poistamiseksi?”.

Mäkisalo Ropponen kiinnittää huomiota moniin ongelmakohtiin, kuten itsenäisen opiskelun ja toisaalta valvontaan ja ohjaamiseen panostetun resurssin epäsuhtaan. Hän kiinnittää huomiota siihen, kuinka monilta peruskoulun päättäviltä puuttuu kyky itseohjautuvuuteen tai siinä on suuria puutteita. Erikseen ovat tuiki tavalliset oppimisvaikeudet. Myös elämänhallinta voi olla vielä hakusessa. Työssäoppiminen on iso haaste, jos samaan aikaan ohjausresursseja pienennetään. Valmiuksien tulisi olla kunnossa, jos työpaikoille sälytetään iso osa oppimisesta. Suunta sinänsä on oikea: käytäntö opettaa, mutta ei se saa sitä merkitä, että itseohjautuvuus muuntuu itseajelehtivuudeksi.

Lopulta kysymys on myös lähiopetuksen määrästä tinkimisestä. Juttelin taannoin asiaan perehtyneen tahon kanssa ja hän totesi, kuinka aamun tunnille ammattiopistossa tullaan täysin ”yksilöllisesti” eli eri aikoina ensimmäisen tunnin kuluessa, jos silloinkaan. Opettaja turhautuu, kun koko ryhmä ei ole samaan aikaan paikalla.

Ilmeisesti myös opetusresursseja on heikennetty opetuksen laatua heikentämällä. On tingitty ammattitaitoisen opetushenkilöstön määrästä. Näissä vedotaan säästöihin, mutta säästöille tulee kova hinta, kun työelämän kova arki koittaa.

Tällainen on mahdollista tietyssä asenneilmastossa. Käytän tässä käsitettä oikeistoliberaalinen maailmankuva. Se suuntautuu kaikkea sääntelyä vastaan. Ihminen on parhaimmillaan, kun hänen tekemisiinsä puututaan mahdollisimman vähän.

Olen eri mieltä.

Olen kirjoittanut näistä asioista aiemminkin. Muutama lainaus aiemmista kirjoituksistani sopinee tähän. Kirjoituksessa ”Liberalismia valepuvussa” 19.6.2013 viittaan Matti Apusen lehtiartikkeliin (HS), jossa hän mestaroi hyvinvointiyhteiskuntaa seuraavasti: ”Hyvinvointivaltiota ei rakennettu sen varaan, että ihmiset luottavat toisiinsa. Hyvinvointivaltio vaatii kansalaisia luottamaan virkamiehiin, jotka säätävät raivoisasti normeja juuri siksi, että emme luota toisiin ihmisiin”.

Ja vielä viittaan ironisesti Apuseen samassa kirjoituksessa:

”Apusen vielä syntymättömässä haavemaailmassa `vapaus´ vapauttaa byrokraateista. Yhteiskunnan hyvyys ja kauneus syntyy itsestään, kun kaikki vain käsittäisivät hämärän `liberaaliuden´ ilosanoman.”

Myös kirjoituksessa ”Säännöt luovat vapautta” 25.7.2014 puolustan sääntöjen oikeutusta: ”Suuri osa säännöistä on käsittääkseni kuitenkin luotu suojaksemme, varmistamaan esimerkiksi tasapuolisen kilpailun jne. Säännöt siis useimmissa tapauksissa vapauttavat ja luovat liikkumavaraa.”

Ja edelleen samassa kirjoituksessa:

”Valtion epäonnistumista mitataan FFP:n (The Fund for Peace) Fragile States Indexillä (Hauraiden maiden indeksi). Aiemmin indeksistä käytettiin nimeä Failed States Index. ”Kärjessä” on sellaisia valtioita kuin Etelä-Sudan ja Somalia. Indeksin (2014) mukaan maailmassa on 34 haurauden ”hälytysrajan” ylittävää maata. Tässä rankingissa Suomi on sijalla 178, joka on listan viimeinen sija, olemme siis vähiten hauras maa! Kaiken lisäksi Suomen indeksi ainoana maana yltää mainemääritykseen ”Very Sustainable”! (Suomen kokonaisindeksi 18,7, kakkosena olevalla Ruotsilla 21,4). Olemme siis indeksin mukaan maailman onnistunein tai kestävin valtio.” Ihan kaikkea emme ole menneisyydessä tehneet väärin.

Ja edelleen:

”FFP:n raportti osoittaa mielestäni vastaansanomattomalla tavalla kuinka sääntely luo vakautta ja vakaus mahdollistaa vapauden, joka puolestaan luo hyvinvointia ja taloudellista menestystä.”

Ja vielä:

”Inttämällä voisi sanoa, että teoriassa on mahdollista, että itsesäätely estää meitä tuomasta parastamme (parhaita ideoita) esille, koska byrokratia ei kannusta meitä olemaan innovatiivisia. Luulenpa kuitenkin, että pahimpia luovuuden tappajia ovat ne – toivon mukana harvat - kanssaihmiset, jotka sanovat `tuo on jo keksitty´ tai `ei mitään uutta auringon alla´ tai `ajanhukkaa, ei tuosta ole hyötyä´.”

Kaikki Pohjoismaat ovat olleet kansainvälisissä luottamusyhteiskunta-arvioissa aivan kärjessä. Emme me ole missään Apusen tarkoittamassa ”virkamiesluottamusyhteiskunnassa”. Olemme oppineet luottamaan viranomaisiin, mutta myös toisiimme. Eivät nämä ole toisilleen vastakkaisia niin kuin Apunen tuntuu kuvittelevan, vaan ne ovat saman asian eri puolia.

Em. yhteiskunnan eheys on varmin tie viitoittamaan tietä kohti vielä kestävämpää yhteiskuntaa. Tuntuu omituiselta, että yhteiskuntaa uudistettaessa selustaa ei haluta varmistaa. Kyllä ihmiset edelleen tarvitsevat – itseohjautuvuuden lisäksi – myös perusteellista opastusta ja neuvontaa, jota ei missään tapauksessa saisi laiminlyödä.

torstai 12. lokakuuta 2017

Demokratiako epäonnistunut?

Voima-lehden numerossa 7/2017 Marianne Sandelin julistaa demokratian epäonnistuneeksi (”Demokratia on epäonnistunut”) viemättä johtopäätöksiä kuitenkaan ihan näin pitkälle. Provosoivalla otsakkeella hän kiinnittää huomiota demokratian kokemiin epäonnistumisiin historian aikana. Ainakin minut hänen onnistui provosoida kirjoittamaan tämä blogikirjoitus.

Sandelin aloittaa artikkelinsa eurooppalaisen konservatismin oppi-isästä Joseph de Maistresta, joka julisti, ettei ”ideaali kansanvallasta toteudu koskaan”. Ehkä niin, mutta voisimmeko tyytyä hieman vähempään tavoitteissamme? De Maistren mielestä monarkia oli ainoa vakaa hallitsemisen muoto. Hänen ajatuksensa demokratiasta sotii omaa ajatustani vastaan. Olen näissä kirjoituksissa korostanut kahta tärkeää asiaa: 1) demokratiaa täytyy harjoitella jopa kymmeniä vuosia (varsinkin, jos lähtökohdat ovat itsevaltiudessa), jotta se toimisi ja 2) demokratia vaatii kansalaisilta lujan yleissivistyksen onnistuakseen. Voitaneen sanoa, että demokratia on hyvin haastava hallitsemisen muoto.

Ihmisyhteisöillä on takanaan tuhansien vuosien ajan hierarkkinen hallinnan muoto. Niissä olosuhteissa demokratia ei voinut puhjeta kukkaan. Mitä laajempi yleissivistyksen taso ihmisillä on sitä monipuolisempia ovat hallinnan vaihtoehdot.

De Maistre turhautui Ranskan vallankumousta seuranneeseen ”demokratiakokeiluun”. Hän kääntyi demokratian ja valistuksen vastustajaksi. Hätäinen johtopäätös? Katsotaanpa!

Ranskan siirtyminen säätyvaltiopäivistä ja kuningasvallasta kansalliskokouksen hallitsemaan uuteen Ranskaan oli aivan liian nopeatempoinen, jotta tällä perusteella voidaan arvioida heiveröisestä demokratiasta yhtään mitään. Päinvastoin Ranskan vallankumous kääntyi muutamassa vuodessa hirmuvallan ajaksi. Ihmisiltä puuttui kokonaan ”demokratiaperspektiivi” eivätkä muutoksen käynnistäneet köyhät työläiset pystyneet oikeastaan muuhun kuin Versaillesin tyhjäntoimittajien vallan päättämiseen. Kaduilla liikehtinyt väkijoukko ei todellakaan ollut mikään ”työväestön etujoukko”.

Vallankumous riistäytyi käsistä. Eli liian paljon muutossykäyksiä, liian nopeasti ja liian pienellä harjoittelulla. Seuraavaksi Sandelin ottaa esille Vilfredo Pareton ja Gaetano Moscan 1900-luvun alussa muotoilemat teoriat. Heidän väitteensä oli, ettei demokratiasta ole vastusta pienelle talouseliittivähemmistölle. Suuryrityksillä on vallan avaimet käsissään. Demokratialla ei taloudellista valtaa ja eriarvoisuutta pystytä tasoittamaan (Pareton sääntö). Taloudellinen valta (eliitti) pystyy lobbaamaan tarvittavia vaikuttajatahoja.

Robert Michels taas korosti, että järjestelmät ovat aina oligarkkisia, ja valta ajautuu väistämättä lopulta eliitille. Demokratia ei kestä oligarkian painetta. Kansanvaltainen järjestelmä ei onnistuessaankaan lyö läpi ainakaan pitkäksi aikaa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen demokratiaa kokeilleet Keski- ja Itä-Euroopan valtiot epäonnistuivat kansanvallan kokeissaan ja näyttivät siten vahvistavan Pareton, Moscan ja Michelsin tulevaisuuden kuvat. Jälleen siirtymiseen yksinvaltiudesta demokratiaan jäi aivan liian vähän aikaa. Itsevaltiuden ajasta oli kulunut vain joitakin vuosia. Ei oltu kypsiä omaksumaan demokraattisia periaatteita tai sitten kärsivällisyys poliitikkojen hitaina pidettyihin muutospyrintöihin kyllästytti ja kaivattiin vahvaa johtajuutta.

Valtaa eivät maailmansodan jälkeen ottaneet talouseliitin jäsenet, vaan osin vanhaa aristokratiaa kannattaneet tahot ja sitten toisaalta uuteen fasismi-ideologiaan taipuneet diktaattorit. Fasistijohtajien voima kumpusi johtajien ylläpitämästä etnisestä vihasta tai laajentumishalusta lähtevästä viholliskuvasta. Vallan ottaneet edustivat äärinationalismia.

Sotien välisenä aikana pystytetyt demokraattiset kokeilut olivat aivan liian heiveröisiä pysyäkseen pystyssä. Niitä tuskin kannattaa pitää mittana arvioitaessa demokratian elinkelpoisuutta ja kestävyyttä.

Nykytutkijoista Sandelin ottaa esille Colin Crouchin, joka on lanseerannut käsitteen post-demokraattinen yhteiskunta. (Post-)demokraattinen yhteiskunta on alun perin ollut kansanvaltainen järjestelmä, joka ajan mittaan on muuttunut pelkäksi ”demokratiakuoreksi”. Crouchin mukaan demokratian ulkoiset tuntomerkit (vaalit, vallan vaihtuminen vapaasti, sananvapaus) ovat voimassa, mutta niillä ei kuitenkaan ole aitoa demokraattista sisältöä, vaan kansanvaltaiset instituutiot ovat loitontuneet kansalaisista. Todellista valtaa käyttää jälleen eliitti.

Post-demokratiasta kertovat esimerkiksi lobbaajien kasvava valta, alentuneet äänestysprosentit, yksityisen edun kasvu julkisella sektorilla (uusliberalismi), puolueiden muuttuminen markkinointikoneistoiksi, globalisaation seuraukset, puuttuminen toisten valtioiden asioihin ja sosiaalisen median merkityksen kasvu. Osa ihmisistä tuntee, ettei heidän äänillään ole merkitystä perinteisessä poliittisessa järjestelmässä. Yhteisillä tavoitteilla on yhä heikompi kaiku yhteiskunnassa. Post-demokratiassa osa eri alojen työntekijöistä ja yrittäjistä kokee, että ei ole yhteistä edunvalvontaa, joka toimii aidosti heidän hyväkseen.

Post-demokraattisia tunnusmerkkejä ei voi kieltää, mutta ei kehitys mitenkään lineaarisesti johda pois kansanvallasta. Kansanvallalla on monissa maissa vahva itsepuolustuskyky. Kuitenkin esimerkiksi Kansallinen kivääriyhdistys Yhdysvalloissa pystyy kerta toisensa jälkeen torppaamaan aserajoitukset kongressissa, vaikka murheellisia joukkosurmia tapahtuu jatkuvasti.

Demokratiakeskustelu halutaan joskus kokea niin, että enemmistö sortaa vähemmistöä. Ketä sorretaan? Esimerkiksi Björn Wahlroos on kääntänyt kirjoissaan asian niin, että hänen kaltaisensa ihmiset edustavat vähemmistöä, jota enemmistö sortaa. Toisten mielestä hän edustaa ylivoimaisessa asemassa olevaa eliittiä.

Enemmistön ylivaltaa vastaan on kehittyneissä demokratioissa keinot. Määrävähemmistösuoja on tarkoitettu toimimaan vähemmistön etujen turvaajana.

Demokratian asemaa saattaa heikentää meneillään oleva trendi, jossa politiikkaan halutaan vähemmän politiikkaa. Politiikka on ikään kuin saastunut. Suosiossa ovat sellaiset hahmot, jotka tulevat mukaan politiikkaan politiikan ulkopuolelta, esimerkiksi liike-elämästä. Eri asia on sitten, että asianomaiset tahtovat muuttua ”poliitikoiksi” ajan myötä. Se on luonnollista, koska politiikkaan on sisäänrakennettuna vaikuttaminen yhteiskunnallisiin asioihin. On ollut mielenkiintoista seurata joidenkin politiikan ulkopuolelta tulleiden kompastelevaa ”harjoittelua” politiikassa eli yhteisten asioiden hoidossa.

Donald Trump on mielestäni varoittava esimerkki siitä, miten vähättelevä suhtautuminen poliittisen järjestelmään johtaa aliarvioimaan järjestelmän toimivuutta. Toisaalta kannatuksen keskittyminen tällaiselle henkilölle on merkki demokratian epäonnistumisesta. On selvää, että Trump ei olisi saanut hyvää kannatusta, jos hän ei olisi käyttänyt hädänalaisten ihmisten epätoivoa hyväkseen. Poliittinen establishmentti (koko poliittinen koneisto) oli laiminlyönyt tehtävänsä tasoittaa yhteiskunnallisia eroja. Vahinko on jo tapahtunut eikä Trumpin varmalta tuntuva epäonnistuminen lupaustensa täyttämisessä helpota asioiden hoitoa.

Pitäisikö siis demokratialle pitää jäähyväispuhe? Palaan kansanvallan reunaehtoihin: demokratialle tulee taata riittävä kypsymisaika ja ihmisten tulee olla varustettu riittävän homogeenisella sivistyksen tasolla, jotta yhteiset demokraattiset päämäärät ovat omaksuttavissa sortumatta saivarteluihin. Luja demokraattinen pohja kestää erimielisyydet, jotka sinänsä ovat luonnollinen osa kansanvaltaa.

Skandinaavinen demokratia on suurin piirtein kärjessä kansanvaltaisen järjestelmän toteuttamisessa vikoineen kaikkineen. On jopa sopeuduttu poliittisten vähemmistöjen johtamiin hallituksiin. Mielestäni skandinaavisen mallin mukainen järjestelmä ei ole lähelläkään täydellistä, mutta kehittämishaasteet on otettu vastaan ennakkoluulottomasti.

Tummia pilviä on kuitenkin kertynyt demokratian taivaalle. Hyvinkin autoritäärisistä järjestelmistä käytetään nimeä demokratia (Venäjä, Puola, Unkari). Näissä puoluekenttää hallitsee yksi valtapuolue.

Demokratiaa uhkaa myös päinvastainen liike eli puoluekentän pirstoutuminen. Äänestäjäkunta jakautuu aiempaa hienojakoisemmin eri agendoja ajaviksi ryhmiksi. Tyypillisenä esimerkkinä on oikeistopopulismin nousu. Myös kaksipuoluejärjestelmässä johtavat puolueet jakautuvat usein lohkoiksi, joilla saattaa olla yhteisiä nimittäjiä, mutta jotka kuitenkin poikkeavat toistaan jossakin ratkaisevassa suhteessa (esim. USA:n republikaanit!) . Hallitusten muodostaminen vaikeutuu, kun rajalinjat eivät kulje puolueiden välissä vaan niiden poikki tai keskeltä.

Varsinkin lännen demokratioissa ihmisten tulevaisuudenodotusten synkkyys ja epävarmuus rapauttavat uskoa demokraattiseen järjestelmään. Kansanvalta nojaa luottamuksen palauttamiseeen.

Kriiseissä demokratian asema heikkenee. Sodassa päätöksenteko kapenee. On arvioitu, että 1940-luvun alussa oli vain vähän toistakymmentä demokratiaa jäljellä (Suomi on laskettu nipin napin joukkoon). Mutta onko niin, että olemme siirtyneet jatkuvaan kriisiin, joka edellä mainitulla logiikalla heikentää jatkuvasti demokratian toteutumista?

Joskus on haettu kansanvallan korvaajaksi valistunutta itsevaltiutta. Oma käsitykseni on, että juuri kukaan valtionpäämies historiassa ei ole säilynyt valistuneena, vaikka alussa onkin saattanut näyttää hyvältä.

Vaarallista demokratian rapautumista on se, joka tapahtuu vähittäin, huomaamatta. Silloin demokratian sisään tunkeutuu voimia, jotka haurastuttavat demokraattisia prosesseja. Esimerkiksi lobbarit liikkuvat toimeksiantojensa mukaisesti poliitikkojen joukossa kuin kalat vedessä.

Ehkä kaikkein vakavin uhka demokratialle on meidän tavallisten ihmisten epäluottamus järjestelmään. Jos omaksumme yhä laajemmin ajattelun, jossa emme usko demokraattisiin vaikuttamismahdollisuuksiin, niin silloin kansanvaltainen järjestelmä uhkaa rapautua ja sen jälkeen on syytä syvään huoleen.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Totuutta edeltävä ja sen jälkeinen aika

Paul-Erik Korvela ja Johanna Vuorelma ovat kirjoittaneet kirjan ”Puhun niin totta kuin osaan. Politiikka faktojen jälkeen”. Olen kuullut teoksesta vain aamu-tv:n haastattelussa 6.10.2017, jossa tekijät kertoivat kirjansa sisällöstä. Hankin toki kirjankin myöhemmin.

En siis seuraavassa arvioi kirjaa vaan itse aihetta eli ”totuuden jälkeistä aikakautta”. Haastattelun aikana tuli tunne, että Donald Trump -ilmiöstä lähtenyt keskustelu oli saanut siivet alleen ja laajentunut kytköksiin, joihin sitä ei ehkä kannata yhdistää. Korvela ja Vuorelma suhtautuvat sinänsä skeptisesti ajatukseen, että olisi jokin vertailuajankohta - faktojen aika - jolloin on puhuttu totta. Silti Trumpin käytös poikkeaa niin selkeästi läntisten valtionpäämiesten käytöksestä, että asiaan kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. Läntisen maailman valtionpäämieheksi Donald Trumpin käyttämä totuuden muokkaus on sellaisenaan hämmentävä.

Yritän siis sanoa, että totuuden jälkeisestä ajasta puhuminen liittyy ensisijaisesti Trump-ilmiöön ja toiseksi ”trumpismiin”, ja sitten vasta johonkin muuhun. Riittäkö tästä aihetta laajoihin teorioihin totuuden ja totuuden jälkeisestä ajasta?

Korvala ja Vuorelma laajentavat teemaa puhumalla – aiempaan tutkimukseen pohjautuen - 12 valhetyypistä (jossa mukana ovat mm. propaganda ja korruptio), joista Trump-ilmiö edustaa ykkösluokan kaikkein selkeintä valhetta. Nämä ovat Vuorelman ja Korvelan mukaan helppo korjata faktantarkistajilla. Tässä tutkijat kyllä erehtyvät, sillä tietyissä äärikonservatiivissa piireissä - Trumpin ydinkannattajajoukossa - ”minusta tuntuu” -totuus on niin syvällä, että faktojentarkistajat sysätään syrjään: faktantarkistajat ovat samaa valheellista joukkoa kuin valheen levittäjät! Muut kansalaiset, jotka eivät ole sitoutuneet Trump-propagandaan tietenkin hyötyvät faktantarkistajista. On syytä huolestua, jos osa kansasta perustaa totuudenkäsityksensä selvästi virheelliseen tietoon eikä välitä faktoista.

En siis tarkastele valhetta 12 vaihtoehdon näkökulmasta vaan ”ensimmäisen luokan helposti tunnistettavissa olevana valheena”, joka on ominaista Trumpin synnyttämälle käytännölle.

Ehkä tähän sopii asian palauttaminen ”sylttytehtaalle” eli käsitteen syntysijoille. Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan Trumpin virkaanastujaisista, joka tosiasiassa oli Obaman virkaanastujaisista. Miksi? Koska Obaman virkaanastujaisissa oli lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla ja Trump oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat. ”Kuvaerehdys” (tarkoitushan se oli) paljastui ja presidentti ja hänen henkilökuntansa yritti aikansa väittää kuvaa oikeaksi. Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarvetta selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka sanoi unohtumattomat sanat, että Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”. Tästä hätävalheesta lähtivät liikkeelle ainakin osittain jutut totuuden jälkeisestä ajasta” (Post-Truth Era) - aluksi ironisessa mielessä.

Mitä tulee Brexitiin, joka on pyritty yhdistämään trumpismin myötä nousseeseen totuuden jälkeisen aikaan, niin sanoisin, että brexitissä oli kysymys ensi sijassa kansanäänestyksen oikeutuksesta toimia ”kansan luotettavana äänenä”. Tässä yhteydessä on viitattu siihen, että kaiken kattavassa propagandistisessa ilmapiirissä kansa äänesti ”väärin” ja tästä viisastuneena ollaan oltu sitä mieltä, ettei kansanäänestyksiä yleensäkään kannata järjestää. Erotan siis brexitin selkeästi omaksi ilmiökseen enkä sekoita sitä totuuden jälkeiseen aikaan. Vastaväitteitä voidaan toki esittää, sillä populistisen UKIPin Nigel Farage kävi valheellisen EU-erokampanjan ainakin osin vaihtoehtoisen totuuden hengessä.

Kirjan otsakkeessa ”Puhun niin totta kuin osaan” viitataan totuuskäsitteeseen, jota kannattaa kommentoida, nimittäin ”minusta tuntuu” -totuuteen (josta käytän nimeä mutu-totuus). Tämän mukaan äärikonservatiiveihin liitetyssä ajattelussa jokainen saa pitää sen totuuden, joka tuntuu oikealta. Kun lehdet, hallitus ja asiantuntijat väitetysti valehtelevat, niin totuus muodostetaan omaan kokemukseen nojautuen ja hyljeksitään virallista tai establishmentin totuutta. Tällä ajattelulla on etäiset historialliset juurensa 1800-luvun puolenvälin populistisessa ”Know Nothing” -liikkeessä, jossa pyrittiin elämään ikään kuin muita kuin valkoisia ei olisi ollut olemassa. Rohkeasti väitän, että maahanmuuton vastaisuudella on yhteys Post-Truth Eraan.

Olisin hyvin varovainen ennen kuin laajentaisin edellä kuvatun valheperäisen periaatteen suureksi teoreettiseksi viitekehykseksi, joka pitää sisällään paitsi brexitin niin myös esimerkiksi Francis Fukujaman sloganin historian lopusta (joka on toiminut ”totuuden ajan” symbolina, ja josta on muuten johdettu tämä blogini nimi ”Historia jatkuu”) ja George Bush nuoremman valheelliset perusteet käynnistää Irakin sota.

Irrotan em. tapahtumat trumpismista ja yritän ohessa perustella ajatustani. Korvala ja Vuorelma viittasivat tv-haastattelussa Francis Fukujaman suureen erehdykseen, kun hän kirjassaan ”Historian loppu ja viimeinen ihminen” 1990-luvun alussa meni ”lupailemaan” historian loppua tarkoittaen, että liberaali demokratia oli voittanut kommunismin ja on jäänyt vallitsevaksi ja pysyväksi yhteiskuntafilosofiaksi. Fukujama erehtyi yhtä karkeasti kuin suuri esikuvansa Friedrich Hegel, joka ennusti myös historian loppua Napoleonin sotien aikaan. Kirjaa tuoreeltaan lukiessani taistelin ärtyneenä sen julistamaa aikakauden muutosta vastaan.

Fukujamasta olisi edellä esitetyn mukaan käynnistynyt liberaalin demokratian ideologioista vapaa historian vaihe, jolloin ”liberaalin demokratian totuus” määritettiin ”totuudeksi”. Elettiin ikään kuin faktojen määrittämässä ideologittomassa maailmassa erotukseksi nyt esillä olevasta ideologian paluun sisältävästä totuuden jälkeisestä maailmasta. Tietenkään liberaali demokratia ei ole ideologiakäsitteen ulkopuolella, mutta olemme esimerkiksi Skandinavian maissa vieneet liberaalidemokraattisen hallintotavan pitkälle ja omaksuneet siinä samalla luottamusyhteiskunnan keskeiset piirteet paremmin kuin mitkään muut maat (tässä on taustalla kansainvälinen tutkimus). Ei hassumpi saavutus.

Liberaalin demokratian fakta-maailma ja vaihtoehtoisen totuuden maailma eivät sovellu mielestäni vakavasti otettavaksi pariksi. ”Totuuden jälkeinen maailma” ei ansaitse liberaalia demokratiaa vastaavaa yhteiskunnallista arvonantoa. Ja toisaalta liberaalin demokratiankin nimissä tehtiin paljon pahoja tekoja, josta enemmän seuraavassa.

George Bushin käynnistämä Irakin sota perustui valheeseen joukkotuhoaseiden olemassa olosta Irakin maaperällä. Prosessi, jonka kautta päädyttiin sodan käynnistämiseen oli pitkä eikä sillä mielestäni ole yhteyttä totuuden jälkeiseen aikakauteen trumpilaisessa mielessä. Sen sijaan siinä oli voimakkaasti mukana ideologinen ajatus liberaalin demokratian ylivertaisuudesta ja siitä, että amerikkalaisten joukkojen tuli viedä demokratiaa Irakiin sotatoimien ohella. George Bush toimi Tony Blairin avustamana liberaalin demokratian ylipappina. Samalla kostettiin WTC-tornien tuho, joka lienee ollut taustalla sotatoimien aloittamisen pontimena. Tuo ideologioista vapaa aika ei siis ollut vapaa ideologioista!

Toki on muistettava, että on paljon harmaan alueen totuus/valhekäsitystä, kuten Vuorelma ja Korvela toteavat. On paljon valhetta, jossa ei ole Trumpin ”selkeyttä”.

::::::::::::::::::::

Totuuden jälkeisestä ajasta on tullut muodikas termi, jolle ei voi luvata pitkää elinikää vakavasti otettavana objektivisuuteen pyrkivän totuuden kilpailijana (Know Nothing -liikkeen kulta-aikaa olivat vuodet 1854-56). Puhuisin siis pelkistetysti totuudenjälkeisestä ajasta Trump-ilmiönä tai korkeintaan trumpismina kuvaamaan hänen tapaansa käsitellä totuutta. Demokratian kannalta kysymys on palopesäkkeestä, joka kannattaa yrittää tukahduttaa tai rajata mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.

On kuitenkin eräs näkökohta, joka sotii edellä esitettyä totuuden jälkeisen ajan ”rajallisen vaikutuksen mallia” vastaan ja se on tutkijoiden haastattelussa esille ottama populististen ja autoritääristen liikkeiden läpimurto. Ne koetaan aiheellisesti ideologioina neutraalina pidettyä liberaalia demokratiaa vasten. Ainakin ne haastavat aktiivisesti liberaalin demokratian.

Populistit voivat toimia ja ovat toimineet totuuden jälkeisen ajan airueina. Ne ovat asettaneet kyseenalaiseksi liberaalin demokratian asettaman totuuden esimerkiksi maahanmuuttokysymyksissä . Monet oikeistopopulistiset liikkeet ovat tunteneet vetoa trumpismia kohtaan. Sama koskenee monia autoritäärisiä johtajia.

Vastakohtaisuus totuuden käsittelyssä tulee erityisesti esille ideologisessa mielessä silloin, kun oikeistopopulismi haastaa vasemmistolaiseksi kokemansa liberaalin demokratian.

PS

Trumpin tuoreissa twiiteissä korostuu ”kahden totuuden” välinen ristiriita, kun hän vaatii senaatin tiedustelukomiteaa tutkimaan – hänen väittämiään - perättömiä uutisia tuottavia kanavia ja selvittämään – edelleen Trumpin väittämiä - sepitettyjä valeuutisia. Vahvistuu kuva, että on ikään kuin kaksi erillistä maailmaa, joiden kautta tulkitaan tapahtumia, Trumpin sisäinen maailma ja joltisellakin objektiivisuudella varustettu ulkoinen maailma. Mielestäni tämä osoittaa selvästi, että Trumpin totuuskäsite on hänen persoonaansa liittyvä ja poikkeaa muista totuus/valhe -ulottuvuuksista ainakin silloin, kun puhutaan länsimaisesta totuuskäsityksestä.