torstai 10. elokuuta 2017

Oppenheimerin tapaus

Yle Areenassa on nähtävissä Historia-sarjassa mielenkiintoinen ranskalainen dokumentti ”Kylmän sodan atomipommivarkaus” ydinpommin salaisuuksien siirtymisestä neuvostoliittolaisten tietoon. Yhdysvallat räjäytti ensimmäisen ydinpommin vuonna 1945 ja Neuvostoliitto vuonna 1949. Sitä, että Neuvostoliitto olisi omin voimavaroin seurannut näin nopeasti Yhdysvaltoja pidettiin mahdottomana jo aikoinaan. Siispä epäilyt kohdistuivat heti pommin kehitystyössä oleviin tiedemiehiin.

Dokumentissa on valittu tarkastelukulmaksi venäläisen avioparin tiedustelutyö Manhattan-projektin liepeillä. En epäile, etteikö parivaljakko välittänyt oleellista tietoa hankkeesta venäläisille, ei kahta sanaa. Mutta muitakin väyliä voidaan seurata. Tässä kirjoituksessa en seuraile dokumentin agenttitarinan juonikuvioita, koska pidän oleellisempana niiden vaikuttimien pohtimista, jotka johtivat tietojen vuotamiseen venäläisten haltuun. Häivytän siis dokumentin taustatietolähteeksi.

Stalinilla oli riittävästi tietoa atomipommihankkeen vireilläolosta, jotta hän saattoi käynnistää laajan vakoiluverkoston atomisalaisuuksien paljastamiseksi. Hankkeen johtoon nimettiin pätevin neuvostotaho, Lavrenti Berija.

Yritän ohessa kartoittaa niitä väyliä, jotka johtivat tietovuotoihin hankkeesta. Dokumentin alussa valitaan keskeiseksi tietovuotajaksi Albert Einstein, joka antoi naiivisti rakastajattarensa kautta informaatiota supersalaisesta hankkeesta dokumentin sankarivakoilijoille.

Yksi selitysmalli, miksi huippusalaista tietoa siirtyi Neuvostoliiton haltuun, on monien läntisten tiedemiesten 1930-luvulla omaksumat sympatiat sosialistista yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Tämä voi tuntua yllättävältä tämän päivän näkökulmasta, mutta tässä kohtaa on syytä asettua tuon ajan olosuhteisiin.

Blogikirjoituksessani ”Albert Einstein ja sosialismi” (13.1.2014) referoin Einsteinin suhdetta sosialismiin hänen omin sanoin seuraavasti:

”Mielestäni on olemassa vain yksi tie näiden (kapitalismin aiheuttamien) vakavien haittojen eliminoimiseen, nimittäin sosialistisen talousjärjestelmän luominen yhdistettynä sellaiseen kasvatusjärjestelmään, joka olisi suunnattu kohti yhteiskunnallisia päämääriä”. Sitaatti on Einsteinin artikkelista vuodelta 1949 (Monthly Review): ”Miksi sosialismi?”.

Jatkoin tuolloista kirjoitustani seuraavasti:

”Miten Einstein päätyi näihin johtopäätöksiin? Ensinnä on syytä todeta, että varsinkin 1930-luvulla hyvin monet tiedemiehet olivat kallellaan sosialismiin päin. Edes Stalinin vainot eivät täysin estäneet tällaista ajattelua. 1930-luvun lama vaikutti kielteisiin mielipiteisiin kapitalismia kohtaan uskomattoman vahvasti. Propagandan avulla vahvistettu neuvostoliittolainen systeemi tuntui aidolta vaihtoehdolta kapitalismille monien älyköiden mielestä.”

Einstein oli oleellisesti mukana, kun amerikkalaiset kiirehtivät natsi-Saksan edelle ydinaseen kehittämistyössä. Saksalaiset olivat pitkällä atomiaseen teoreettisessa kehittelyssä. Einstein ei kuitenkaan ollut mukana atomipommin konkreettisessa kehittelytyössä, siksi venäläiset tarvitsivat muita lähteitä.

Dokumentissa mainitaan ydinfyysikko Leo Szilardin kohtalo: hän ei päässyt mukaan Manhattan-projektiin vasemmistosympatioidensa takia. Juuri hän oli se, joka parhaiten oivalsi natsi-Saksan potentiaalisen mahdollisuuden kehittää ydinase ja joka Einstein kumppaninaan herätteli Rooseveltia käynnistämään amerikkalaisen ydinaseen kehittelyprojektin.

Yhdysvallat kykeni keräämään Manhattan -projektiinsa natsihenkisiä saksalaisia lukuun ottamatta eräänlaisen tiedemiesten all stars -ryhmän. Osittain tämä onnistui sen takia, että natseja paenneet juutalaiset tiedemiehet tulivat projektiin mukaan. Natsi-Saksan kommunistiviha oli osaltaan vaikuttamassa juutalaisten tiedemiesten Atomivasemmistosympatioiden voimistumiseen. Itse asiassa kysymys oli laajemmastakin ilmiöstä: Yhdysvaltain yliopistoissa kommunismia pidettiin tärkeänä liitolaisena natsi-Saksaa vastaan.

Dokumentissa annetaan kuva, jonka mukaan tietoja ei tarvinnut urkkia Manhattan-projektin sisältä, vaan leväperäisesti toteutettujen kontrollitoimenpiteiden vuoksi tietovuotoja tapahtui tiheään. Aineistoa suorastaan tarjottiin venäläisille agenteille. Ainakin osittain tiedon salaamisen huolimattomuuteen vaikutti erilainen ajattelutapa tiedemiesten ja projektissa mukana olleiden sotilashenkilöiden välillä. Koko Manhattan-projektia johtanut kenraali Leslie Groves olisi halunnut rajata yhteydenpitoa tiedemiesten välillä (Los Alamosin lisäksi hanketta vietiin eteenpäin monissa muissakin laboratorioissa). Projektin tieteellisen osan johtaja Robert Oppenheimer edusti toisenlaista linjaa: tulosten aikaansaamisen kannalta oli ensiarvoista, ettei tiedonkulkua tiedemiesten välillä rajattu turvallisuustekijöihin vedoten. Groves antoi periksi.

Tietovuotojen tarvitsemia kanavia oli runsaasti. Venäläiset saivat tietoa mm. kommunistiksi tunnustautuneelta Oppenheimerin vaimolta. Oppenheimer itse oli FBI:n tarkkailtavien listalla jo 1930-luvulla. Hän oli tunnettu vasemmistosympatioistaan, mutta tuskin koskaan tunnusti kommunistisia oppeja.

Kysymys on oikeastaan demokraattisesti johdetun yhteiskunnan dilemmasta. Vapaaseen tiedonvälitykseen ja kanssakäymiseen perustuvassa yhteiskunnassa on loppujen lopuksi äärimmäisen vaikeaa säilyttää salaisuuksia. Toisaalta tieteen tähtihetket ovat juuri perustuneet laajan yhteistyön hedelmällisyyteen. Yhdysvaltojen menestys tieteessä on juuri nojannut korkeatasoiseen kanssakäymiseen tutkijoiden välillä.

Kenraalit hävisivät taistelun pyrkimyksessään betoninvarmaan salaamiseen. Muuhun johtopäätökseen ei voi tulla. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että tutkijoiden hyväuskoisuus edesauttoi tietojen vuotamista hankkeesta.

Myös rekrytointien kautta Manhattan-projektiin soluttautui vakoilijoita, kuten esimerkiksi Klaus Fuchs.

Kysymys oli muustakin kuin naiiviudesta. Osa Manhattan projektiin osallistuneista tiedemiehistä oli sitä mieltä, että ydinase vain yhden suurvallan hallussa on liian iso riski. Siksi tietoa vuodettiin laajalla rintamallan - ei siis vain parin agentin sankaritekona - toiselle maailmansodan voittajavaltiolle, Venäjälle. Tämä on tämän koko vaiherikkaan tarinan vaikeimmin tajuttavissa oleva osa.

Miksi siis kaikki tapahtui niin kuin tapahtui?

Jokin ylevä ajatus saattoi olla salaisen tiedon levittäjien perimmäisenä tarkoituksena. Ehkä se oli sama ajatus, jonka kuulimme Jonas Salkilta, kun hän oli keksinyt poliorokotteen. Kun Salkilta kysyttiin, miksi hän ei patentoinut rokotetta ja halunnut rikastua, hän vastasi jotenkin niin, että ”eihän aurinkoa voi omistaa”. Ydinaseen ja laajemmin ydinvoiman rauhanomaisessa käytössä tieteen eettistä funktiota lähestytään tietysti omasta näkökulmasta. Se on äärimmäisen vaikea kysymys hallittavaksi, siksi ydinaseen leviämistä ”rosvovaltioille” pyritään kaikin keinoin ehkäisemään.

Projektin omantunnon kysymykset projisoituvat Oppenheimerin henkilöön. Aluksi hän oli kuin keksijä, joka innostuneena toteuttaa suurta unelmaa. Epäilemättä hän tuli myöhemmin tunnontuskiin, mutta paha oli jo päästetty ilmoille. Ensimmäistä kertaa sotaan voitiin liittää käsite maailmanloppu. Oppenheimerin halu estää vetypommin kehittäminen oli tuhoon tuomittu. Presidentti Truman miltei heitti hänet ulos Valkoisesta talosta, kun Oppenheimer esitteli kriittisiä kantojaan. Uudet miehet astuivat hänen tilalleen. Edward Teller, ”vetypommin isä” edusti aivan toisenlaista ”kylmän sodan sotilaan” ajattelua.

Oppenheimer oli yksi puuttuvista renkaista, kun sodan jälkeen puitiin epäamerikkalaista toimintaa. Senaattori Joseph McCarthyn kommunistihysteria oli pahimmillaan 1950-luvun alussa ja tuhosi monen isänmaan ystävän uran ja elämän. Sodan jälkeen siirryttiin kokonaan toisenlaiseen voimatasapainoon tai pikemminkin kauhun tasapainoon: sodan aikana USA ja Neuvostoliitto olivat olleet liittolaisia, sodan jälkeen vihollisia. Tämä tosiasia muodostui monen Manhattan-projektissa mukana olleen kohtaloksi. Historian logiikka toimii eri tavalla kuin yksilötason logiikka, jossa liittolaista autetaan hädässä eikä ajatella, mitä tapahtuu toisenlaisissa olosuhteissa, kun kaikki on ohi.

Atomipommi ja myöhemmin vetypommi olivat avaimia siirryttäessä kylmän sodan aikana kaksinapaiseen maailmankäsitykseen. Vladimir Putin propagoi tänä päivänä useampinapaisen maailmankäsityksen puolesta, koska paluu kaksinapaiseen on mahdotonta, mutta taustalla on se sama ajatus kuin noina Los Alamosin päivinä: estää yksinapaisen maailman muodostuminen.

3 kommenttia:

  1. Noilla tiedemiehillä taisi olla ymmärrys vastuusta johon totaalisen tuhon monopoli olisi maailman ajanut.
    Pelättävissä oli vallanhaluisten, vailla rajoitteita toimivien henkilöiden hallitsema tietotaito olisi ollut kohtalokas muullemaailmalle.
    Siksi nuo mainitut tahot pyrkivät levittämään osaamista,tavoitteena siis terve kauhuntasapaino.

    Venäläisten kultuurillinen ogelma suorastaan vuosisatoja on ollut rakenteellinen perässähiihtäminen,edistyksellisen tieteen kohdalla, suorastaan Pietari suuren ajoista alkaen vakoilu on ollut keskeinen venäjän toimintamuoto.

    VastaaPoista
  2. Juuri näin. Tiedemiehen logiikalla voidaan pyrkiä keskinäiseen hyvään, "tasapuolisuuteen", jonka "kylmän sodan sotilaat" tyrmäävät naiivina. Toisaalta Edward Teller edusti kylmän sodan haukkoja.....

    VastaaPoista
  3. PS
    Nimi on napattu näytelmästä "Oppenheimerin tapaus", jota esitettiin 1967 (?) TV-teatterissa, Matti Oravisto loistavassa pääosasuorituksessa. Tämäkin näytelmä nauhoiettiin säästösyistä päälle, joka on masentavaa.

    VastaaPoista