sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Juha Siltala: psykohistorioitsijan keskiluokka

Professori Juha Siltala on kirjoittanut lähes 500-sivuisen teoksen ”Keskiluokan nousu, lasku ja pelot” (Otava, 2017). Tuhoa hän ei monista syistä lähde ennustamaan eikä siihen ole aihettakaan. Kirja kertoo oikeastaan hyvinvointiyhteiskunnan historian nähtynä palkkatyöläisen tai yrittäjän vinkkelistä. Keskiluokalla on keskeinen osa hyvinvointivaltion ylläpidossa. Jos keskiluokka ”loppuu”, loppuuko hyvinvointivaltio?

Keskityn tässä vain muutamiin oleellisiksi kokemiini kirjan teemoihin. Valikoidenkin teoksen tarjoama tietopankki on valtava. Mainittakoon, että kirjan kirjallisuusluettelo on lähes 50 sivun pituinen.

Keskiluokaksi Siltala määrittää omalla työllään elävät ihmiset (working middle classes). Hyvä, ja hieman syvällisempi keskiluokan määritelmä kuuluu näin: ”välittömien tyydytysten uhraaminen tulevan elämänhallinnan hyväksi”. Pitää olla malttia vaurastua - toisin kuin nyt - ja sitä todella oli menneinä vuosikymmeninä. Siltala keskittyy historiallisen muutoksen analysointiin. Yksi keskiluokan haasteista Suomessakin on, että varallisuus on ollut keskittymään päin, ei kuitenkaan niin räikeästi kuin Yhdysvalloissa. Aivan oikea huomio on tietenkin, että todella vauraista monet olivat nousseet keskiluokasta.

Kun keskiluokkaa on käsitelty historiaan sijoitettuna, on sen kultaisiksi vuosikymmeniksi voitu nimetä 1970- ja 1980-luvut. Tulohaitarin keskimmäiset desiilit ovat sen jälkeen supistuneet suhteellisesti tai absoluuttisesti ison veden molemmin puolin. Tästä tullaan automaattisesti ongelman ytimeen: riittääkö uuden keskiluokan vauraus korvaamaan vanhan keskiluokan katoamisen ja pitämään yhteiskunnan koossa.

Siltalalla on helposti tunnistettava tyyli. Hän ”leikkaa” keskelle asiaa ja tiivistää sanomansa muutamaan lauseeseen. Vaarana on asioiden liian pitkälle viety pelkistäminen, mutta hyötynä syy- ja seurausyhteyksien selkeä ja naseva ilmaiseminen. Esimerkiksi kirjan lyhyessä historiaosuudessa 1920- ja 30-luvulta hän toteaa: ”Saksan ja Japanin sulkeminen tuontitullien suojaamilta USA:n markkinoilta johti ne jatkamaan taloudellista kilpailua sotilaallisin keinoin….”

Keskiluokasta ei olla suinkaan ensimmäistä kertaa huolestuneita tänä päivänä. Siltala avaa näkymän lähimenneisyyteen. Kolmekymmentäluvun laman keskellä kypsyi ensimmäinen ylioppilastulva. Nuoret aikuiset eivät löytäneet paikkaansa, minkä pelättiin radikalisoivan heidät. Kivimäen hallituksen (1932-1936) edellytettiin ryhtyvän toimiin ”keskiluokan kurjistumisen estämiseksi” (!). Vasta kehittymässä olevaa keskiluokkaa pidettiin jo tuolloin länsimaisen demokratian tukena ja turvana. Sen pelättiin suistuvan ”Saksan tielle”. Vaikka keskiluokan todellinen läpimurto tapahtui vasta 1960- ja 70-luvuilla on syytä nähdä yhtymäkohdat 1930-luvun tapahtumiin. Silloinkin keskiluokka oli sivistyksen airuena eikä ollut varaa sen hukkaamiseen.

Länsimaiden nousun kultaiset vuodet tai vuosikymmenet Siltala määrittää aikajaksolle 1948-1973. Tuo aikaväli voidaan myös määrittää Yhdysvaltain vallan mahtikaudeksi. Myös Saksa ja Japani aliarvostetuin valuutoin nousivat tuolloin maailmanmarkkinoiden huipulle. Tuohon aikaan kannatti pikemminkin kuulua työväenluokkaan kuin keskiluokkaan, mutta toki kaudelle osuu myös keskiluokan nousu. Sodan jälkeen ammattiyhdistysliike jopa Yhdysvalloissa oli voimissaan. Kommunismin aiheuttama kilpailu oli silmiin pistävää. Myös yritykset asennoituivat työläisiin yrityksen voimavarana, joka kannatti pitää tyytyväisenä.

Suomen menestys noudatti muiden Länsi-Euroopan maiden kaavaa. Myös pienituloisten elintaso nousi kohisten: ”vuosina 1966-1990 käytettävissä olevien tulojen vuosikasvu oli sitä suurempaa, mitä alhaisempia ne olivat”.

Yhteiskunnan keskiluokkaistumista edisti nopea siirtyminen maataloudesta suoraan palveluihin. Siinä välissä teollisuus ei koskaan yksinään noussut vallitsevaksi.

Keskiluokkaistuminen kuuluu hyvin selvästi suomalaiseen ominaislaatuun, ei haluta kuulua ylä- eikä alaluokkaan, vaan halutaan olla jossakin keskellä. Pääsyä keskiluokkaan sekä vanhempien että oman ponnistelun seurauksena korostetaan. Siltala viittaa Matti Kortteiseen, joka puhuu ”pärjäämisen eetoksesta”, johon kuuluvat kunnollisuus, elämänhallinta, omistusasuminen, perhesuhteet.

Länsimaiden kultakauden päättyminen ja keskiluokan pieneneminen käyvät käsi kädessä. Siltala selittää tapahtunutta muutosta ylituotannolla, katteiden huononemisella ja kakunjaon kääntymisellä nollasummapeliksi työntekijöiden ja työantajien kesken. Rahoitusinstrumentteihin sijoittaminen oli kannattavampaa kuin teollisuuteen sijoittaminen. Ay-liike lamautettiin. Itä-Aasia kytkeytyi maailmantalouteen. Työn teettäminen halvan työvoiman maissa mahdollistui, uusliberalistinen talouspolitiikka löi läpi. Hyvinvointipalveluja alettiin purkaa. Ja niin edelleen.

Dramaattinen kehitys alkoi Yhdysvalloista, jossa keskiluokkaisten ihmisten palkat putosivat, miestyöntekijöillä 14 prosenttia vuosien 1969 ja 2009 välillä, ei-akateemisilla miehillä jopa 47 prosenttia. Samaan aikaan pääoma otti niskalenkin palkkatyöstä ja eriarvoisuus kasvoi voimakkaasti.

Yhdysvalloissa täysaikaisten miestyöntekijöiden määrä väheni vuoden 1960 83 prosentista vuoden 2009 66 prosenttiin. Siltala kuvaa onnistuneesti muutosta yhdellä lauseella: vuoden 2008 romahduksen jälkeen Yhdysvalloissa syntyi 8,7 miljoonaa työpaikkaa vuoteen 2014 mennessä, mutta uusista tehtävistä maksettiin neljännes huonommin kuin menetetyissä rakennusalan ja teollisuuden työpaikoissa. Keskimääräiset tuntipalkat matavat ostovoimaltaan vuoden 1979 tasolla.

Entä Euroopassa ja Japanissa, milloin muutos huonompaan tapahtui? Siltala nostaa esille vuoden 1985, jolloin ns. Plaza-sopimuksella D-markan ja jenin arvoa nostettiin. Revalvaatio johti Japanissa kustannusjahtiin, josta ei ole tullut loppua. Japani tarjosi mallin Euroopalle ja muille kehittyneille maille. Eurooppaan sovellettuna euro on toiminut uudentyyppisenä ”kultakantana”, joka on sopinut erittäin huonosti eri kilpailukyvyn tasoilla oleville maille. Euro taas oli vastalääke laajentuvan globalisaation aiheuttamiin rahajärjestelmän epävakausongelmiin: suo siellä, vetelä täällä.

::::::::::::::::

Helsingin Sanomissa oli Elina Yrjölän arvio Siltalan kirjasta. Kirjakritiikkinsä alkupuolella hän erittelee varsin osuvasti kirjan sanomaa. Yrjölä kiittelee Siltalaa, että hän psykohistorioitsijana pystyy ”tunnistamaan ja selittämään keskiluokan ahdistuksen kaltaisia ilmiöitä”.

Kritiikissään Yrjölä arvostelee, että Siltala ei huomioi sitä, että suomalaisen keskiluokan elintaso on noussut huomattavasti viimeisten 30 vuoden aikana. Yrjölä arvostelee erityisesti kirjoittajaa siitä, että hän aliarvioi ihmisen sopeutumiskykyä. Hän mainitsee Siltalan vastalääkkeen epätoivottavalle kehitykselle, s.o. luottamuksen palauttamisen siihen, että ”kaikki kynnelle kykenevät ovat mukana rakentamassa yhteiskuntaa”. Yrjölälle tämä ei riitä. Hänen ajatuksensa keskiössä on lause: ”…monen yritteliäisyydellään vaurastuneen suomalaisen mielestä luottamusta heikentää se, että toiset tekevät liian vähän töitä”. En ymmärtänyt Siltalan tarkoitusta näin. Suomea räikeämmin keskiluokkaa kohdannut ankeus on näkyvissä Yhdysvalloissa, jossa teollisuustyöstä syrjäytyneen väen mielipaha suorastaan ratkaisi Yhdysvaltain presidentinvaalien tuloksen. Työväestö kuvitteli epätoivoisesti, että Donald Trump pelastaa heidät.

Suomessa sama ilmiö näkyy lievempänä, koska emme ole jakautuneet – toistaiseksi – niin polarisoituneesti kuin Yhdysvallat. Epäilemättä molemmissa maissa yritteliäisyydellä pärjää ja moni yrittäjä saattaa tuntea ärtymystä, kun ”muut” eivät ahkeroi niin kuin hän. Lienee kuitenkin niin, että ihmisten erilaisuus väistämättä johtaa yksilöpsykologisella tasolla erilaiseen pärjäämiseen missä tahansa yhteiskunnassa.

Siltala tuo mielestäni terävästi esille massiivissilla tilastollisilla luvuilla muutoksen voiman ja haasteet viimeisten vuosikymmenien ajalla. Edellä esille ottamani vähäisetkin esimerkit osoittavat, että ongelmat ovat todellisia ja ahdistavia. Ne eivät korjaannu sillä, että komennetaan olemaan ahkerampi. Mitä tulee Yrjölän mainitsemaan yksilölliseen sopeutumiseen, niin Siltala käsittelee sitä monipuolisesti kokonaisen luvun verran: ”Se on itsestä kiinni”.

Meillä talous on viimeisen 30 vuoden aikana vaihdellut voimakkaasti: muistettakoon vain 80-luvun lopun ylikuumentuneet hurlumheivuodet, 1990-luvun alun lama ja sitä seuranneet 14 lihavaa vuotta sekä nyt ehkä päättymässä oleva stagnaatio 2009-2016. Siltala välittää niitä tuntoja, joita on työnhakijoilla, jotka hakevat 300 muun ehdokkaan kanssa yhtä työpaikkaa. Kyllä nämäkin hakijat ovat yritteliäitä. Aivan varmasti yhteiskunnassa on järjestelmän hyväksikäyttäjiä, mutta he ovat pieni vähemmistö – näin vakaasti uskon. Hyvä sosiaaliturva, kymmeniä vuosia jatkunut sivistystyö ja edellä mainittu ”pärjäämisen eetos” ovat pikemminkin edesauttamassa ahkeruutta kuin heikentämässä sitä.

Siltala ei pelkästään piehtaroi ongelmissa, kuten monesti on annettu ymmärtää. Hän pyrkii löytämään myös ratkaisuja. Varsinkin viimeisessä luvussa ”Keskiluokkaisen yhteiskunnan historialliset hetket” Siltala etsii aktiivisesti ratkaisumalleja työn järjestämiseksi siten, että ihmiset saisivat työstään nykyistä paremman vasteen ja oikeudenmukaisemman hyödyn.

Myös yrittäjyyden arvostus on Suomessa nykyisellään korkealla tasolla. Pikemminkin joskus tulee mieleen, että yrittäjätkin voisivat antaa tunnustusta julkisen sektorin ahkerille työntekijöille. Olin esimiestehtävissä useiden kymmenien työntekijöiden yhteisössä. Vaikeita tapauksia joukossa oli yhden käden sormin laskettava joukko, jos sitäkään.

::::::::::::::::::::

Siltalan kirjoitustyyli on äärimmäisen taloudellinen ja tiivis. Hän puristaa kokoon suuria kokonaisuuksia hengästyttävällä tahdilla. Teos pistää lukijan syventymiskyvyn koetukselle, mutta myös palkitsee sitkeyden.

Kirjoittaja on ottanut kunnianhimoiseksi tehtäväkseen pyrkiä hallitsemaan talouden, yhteiskuntatieteiden, psykologian ja historiaperspektiivin kokonaisuuden valitsemansa aiheen puitteissa. Haaste on niin kova, että epäilen, ettei Suomessa juuri kukaan pysty vastaavaan.

Näihin asioihin jo aiemmin perehtyneelle teos on hyvä kertauskirja ja uuden oppimiselle jää sillekin iso sija.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Kun väärät ihmiset puhuvat oikeista asioista

Hesarin artikkelissa ”Miksi fakta ei kelpaa?” (24.4.2017) Johanna Junttila pohti, miksi tieteelliseen tietoon liittyviin faktoihin suhtaudutaan epäluuloisesti. On ajateltu, että syynä on tiedon puute. Olen itsekin käsitellyt näissä blogeissa useita kertoja yleissivistyksen tärkeyttä ja ihmetellyt välinpitämätöntä suhtautumista tietoon. Mutta entä jos siitä ei olekaan kysymys? Asiaa voidaan lähestyä myös toisesta näkövinkkelistä. Junttila toteaa: ”Tieteen tulosten hyväksymisessä ei ole kysymys puhtaasta järkeilystä vaan siitä, sopiiko uusi tieto ihmisen aiempiin uskomuksiin ja arvoihin”.

Tämä sopii joskus oppimaani asiaan, että arvot ja ideologiat ovat ihmisen psyykessä paljon syvemmällä kuin tietoon perustuva päättely. Tietopläjäys ei murra arvojen muuria. Näin selittyy myös populistien menestys, kun he tuputtavat propagandaansa vedoten tunteisin, arvoihin ja ideologisiin uskomuksiin.

Kysymys on usein siitä, että tieteellinen konsensus hyväksytään (vain), kun ei ole henkilökohtaista tarvetta päätyä johonkin toiseen johtopäätökseen. Hesarin artikkelissa nousee hyvin voimakkaasti esille - kirjoittajan sitä kuitenkaan erityisemmin korostamatta - tiedon tarjoajan luotettavuus, ei siis suoranaisesti tiedon luotettavuus.

Suomessa luottamusyhteiskunta on vakaalla pohjalla. Itse asiassa luotamme tutkimusten mukaan toisiin ihmisiin (ml. viranomaiset) enemmän kuin ehkä minkään toisen kansakunnan ihmiset. Tieteellisen konsensuksen menestymiselle on Suomessa varsin hyvät eväät: luotamme tieteellisen tiedon tai palvelun tarjoajaan. Joskus voi tulla vastaan jopa toinen ääripää: luotammeko liikaa kanssaihmisiin ja tulemme sen takia huijatuksi? Tämä on kuitenkin suuressa kuvassa yhteiskunnan toimivuuden kannalta toisarvoinen asia.

Jostakin syystä Junttila ei korosta luottamusyhteiskunnan vahvuuden merkitystä tiedon luotettavuuden takaajana. Junttilan artikkelin esimerkit ovat pääosin Yhdysvalloista. Se näkyy johtopäätöksissä, joista paljastuu kuinka luottamus tieteellisen tietoon on hyvin pitkälle kiinni siitä luotetaanko tiedon lähteeseen. Yhdysvalloissa voidaan jopa huomata selkeitä eroja suhteessa tieteeseen puoluekannaltaan erilaisten ihmisten välillä: liberaaleilla on suuri luottamus tieteelliseen tietoon, jota korkea koulutus vahvistaa. Konservatiivien osalta korkealla koulutuksella voi päinvastoin olla tieteellistä tietoa kyseenalaistava vaikutus varsinkin silloin, kun kysymyksessä ovat poliittiset ja elämänkatsomukselliset asiat! Esimerkiksi ilmastomuutoksen kyseenalaistaminen on kovin yleistä yhdysvaltalaisissa konservatiivisissa piireissä. Mistä tämä voisi johtua? Palaan jälleen syvempien arvojen (uskonnollisuus, ideologiat, konservatiiviset arvot) voimakkuuteen vanhoillisten amerikkalaisten keskuudessa. Jos siis teollisuuden alasajo vie työpaikkoja syyllistetään siitä liberaaleja, jotka arvottavat ympäristökysymykset korkealle saastuttavan teollisuuden sijaan.

Junttila ei tuo korostetusti esille mielestäni yhtä merkittävää jakolinjaa Yhdysvalloissa. Korkeatasoinen media on suurelta osin liberaalien käsissä ja konservatiivit, jotka inhoavat liberaaleja, kytkevät suhtautumisensa faktatietoon liberaalien väitettyyn manipulointiin ja epäuskottavuuteen. Liberaalien ja konservatiivien välillä vallitsee räikeä polarisaatio.

Kun amerikkalaisilta kysyttiin tutkimuksessa, ovatko ihmiset kehittyneet muista eläinlajeista, vain runsaat puolet vastasi myöntävästi. Suomessa väitteen hyväksyi seitsemän kymmenestä. Mielenkiintoista on, että kun amerikkalaisessa kyselyssä sana ”eläinlaji” korvattiin sanalla ”laji” kaksi kolmasosaa hyväksyi väitteen. Taustalla vaikuttavat voimakkaasi käsitykset ihmiskeskeisestä evoluutiosta. Tärkeää on siis, miten kysymys asetetaan.

Kuten kirjoitukseni alussa totesin Hesarin artikkelissa kiinnitetään huomiota ihmisten haluun lukea sellaista tietoa, joka vahvistaa heidän olemassa olevaa maailmankuvaansa. Tämä lienee arkihavainnoin todennettavissa. Mutta tutkimusten mukaan tieteellisesti suuntautuneet – heitäkin on runsaasti - ”halusivat lukea (sellaista), joka haastoi heidän (oman) näkemyksensä”. Yleissivistyksen eteen tehtävän työn pitäisikin perustua siihen, että omaa näkemystä vastaan olevaa tietoa otetaan ennakkoluulottomasti vastaan ja vasta luetun jälkeen otetaan kantaa sisältöön.

Kysymys ei ole läheskään aina siitä, että tieto sinänsä olisi vastenmielistä, vaan siitä, että tieto muuttuu vastenmieliseksi, jos sitä välittää taho, joka koetaan epäuskottavana tai suorastaan epämiellyttävänä. Joskus on tullut sanotuksi, että vastareaktio tulee, kun väärät ihmiset puhuvat oikeista asioista.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Mitkä työpaikat ovat tärkeitä, minkälaisten työpaikkojen menetykset merkitsevät eniten?

Paul Krugman käsittelee tuoreessa New York Timesin kolumnissaan ”Why Don´t All Jobs Matter?” Donald Trumpin epätoivoista halua tuoda takaisin hiiliteollisuuden työpaikat. Miksi? Yksinkertainen vastaus kuuluu: on pakko, koska hän lupasi niin vaalikampanjassaan.

Krugman aivan oikein kertoo syyn, miksi Trumpin lupauksissa on kysymys tuulentupien rakentelusta: hiileltä on vienyt menestymisen mahdollisuudet hiilikaivosten automaatio, sähkön kulutuksen putoaminen, halpa maakaasu ja teknologinen kehitys tuulivoiman ja aurinkovoiman tuottamisessa.

Samaan aikaan Yhdysvaltain valtiovarainministeriö vei virallisesti pohjan Trumpin syytöksiltä koskien Kiinan valuutan manipulointia: ministeriö torjui sen vaikutuksen. Kiinan epäreilu kilpailu on kuitenkin ollut yksi Trumpin pääargumenteista puhuttaessa Yhdysvaltain kaupan ja työpaikkojen ongelmista. Niinpä on suuresti epäiltävää, että uusi hallitus tekee mitään merkittävää työpaikkojen palauttamiseksi.

Krugman kehottaa suuntaamaan katseet kokonaan toisaalle, jos kerran ollaan huolestuneita työpaikoista. Teollisuuden sijasta pitäisi kiinnittää huomio palvelusektorin työpaikkojen menetyksiin.

Olisi puhuttava perinteisten tavaratalojen ja vähittäismyyjien kaupan häviölle jäämisestä taistelussa verkkokauppoja vastaan. Tavarataloketju Macy (per. 1851), jonka päätuotteita ovat asusteet, kosmetiikka, korut, kellot ja jalkineet sekä vapaa-ajan tuotteet on suunnitellut lopettavansa 68 tavarataloa ja antavansa potkut 10 000 työntekijälle. Toinen kuuluisa tavaratalo Sears ilmoittanut suurista vaikeuksista jatkaa liiketoimintaa.

Kaiken kaikkiaan tavarataloketjut työllistävät nyt kolmanneksen vähemmän työntekijöitä kuin vuonna 2001. Kaupan puolen miljoonan työntekijän menetys on 18-kertainen verrattuna hiiliteollisuuden menetettyjen työpaikkojen määrään. Sama ilmiö on tapahtunut – vieläpä voimakkaampana - lehtitaloissa, jossa työntekijämäärä on pudonnut 2/3 verran vuoteen 2000 verrattuna.

Krugmanin aiheellinen kysymys kuuluu: miksi kaivannaisteollisuuden työpaikat saavat niin paljon huomiota verrattuna palvelualojen vastaaviin menetyksiin. Yksi selitys on, että tehtaat toimivat usein paikallistalouden ankkureina, ainakin suuremmassa määrin kuin palvelualat. Tosiasiassa minkä tahansa elinkeinon työpaikkamenetykset ovat pahoja takaiskuja paikallis- ja aluetaloudelle.

Poliittinen peli voi olla lopulta avainsyy teollisuustyöpaikkojen korostamiseen. Krugman väittää, että demagogit syyttävät liberaaleja siitä, että nämä ajavat työpaikkoja alas ympäristölainsäädännön avulla. Ajatusta tehostaa väite, että kysymys on ympäristönsuojelun kansainvälisistä sopimuksista. Tästä päästään Trumpin retoriikan ytimeen: ulkomaalaiset ovat syyllisiä työpaikkamenetyksiin. Jos saastumisesta ei tehtäisi numeroa ja kaupankäynnissä ulkomaiden kanssa oltaisiin riittävän tiukkoja työpaikkamenetyksiltä säästyttäisiin.

Liberaalit ja ulkomaalaiset ovat aivan liian ilmeisiä vaihtoehtoja sopiakseen syntipukkiteoriaan. Kuva täydentyy, kun huomioidaan, että teollisuustyöntekijät ovat paljolti valkoisia miehiä. Kysymys on Trumpin ydinkannattajajoukosta.

Mitä palvelualojen työpaikkamenetyksille voidaan tehdä? Ei paljoakaan. Vaihtuvuus työssä kävijöiden ja työttömien välillä on korkealla tasolla: 75 000 amerikkalaista saa potkut tai palkataan joka päivä. Toimenpiteistä vaikeuksien voittamiseksi Krugman mainitsee vanhat tutut lääkkeet eli eläkkeistä, terveydenhuollosta ja työttömyysavutuksista huolehtimisen. Myös muut keinot ovat meillä Suomessa tuttuja: panostukset koulutukseen ja investointeihin. Sen sijaan rikkaiden veroalennukset valumisteorian todistelemiseksi saavat jyrkän tuomion.

Ongelmat ovat hyvin saman tyyppisiä kuin Suomessa. Vain populistit voivat hoitaa työttömyysongelmat pois käden käänteessä. Molemmin puolin suurta vettä on näitä populistisia ihmeidentekijöitä.

Työttömyys on paha kesto-ongelma kaikkialla kehittyneissä maissa eikä sitä lannistettaessa voida jättää huomiotta mitään toimialaa.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Ressukkaherrat ja nukkerouvat

Palataanpa vielä Hillary Clintoniin, joka on vetänyt matalaa profiilia hävittyjen presidentinvaalien jälkeen. Blogikirjoituksessa ”Miltä tuntuu Hillary Clinton?” (12.11.2016) arvioin Hillary Clintonin tappion syitä ja tuntemuksia, joita hänessä mahdollisesti heräsi turhautumisen seurauksena. Totesin mm. näin: ”Hillary Clinton tunnusti vaalien jälkeen, että tappio tuntuu nyt ja pitkään. Niin kunnianhimoiselle ihmiselle, kuin mitä Clinton on, kokemus on järkytys. Mutta onhan hän piinkova ammattilainen, jolla tunteet eivät ihan vähästä ole pinnassa. Vai mitenkä on?

Minulla oli jo vaalitaistelun kuluessa monta kertaa tunne, että rouva Clinton sai enemmän rapaa päälleen kuin hän ansaitsi. Hänen lukuunsa pistettiin ”virhe” toisensa perään. Olen jo maininnut, että olla nainen ja presidenttiehdokas Yhdysvalloissa mustan presidentin jälkeen merkitsee tuskien taivalta. Eikä siinä hyvin käynyt, vaikka ennusmerkit toista lupasivat.

Hillary Clintonin viaksi laskettiin sekin, että hän on naimisissa ”syntisen” miehen kanssa. Osa äänestäjistä ei ole voinut antaa anteeksi koskaan Bill Clintonille hänen erheitään ja osa projisoi avioliiton Hillaryn rasitteeksi. Myös se, että 41 vuotta kestänyt avioliitto on pitänyt kaikissa karikoissa on pikemminkin ongelma kuin osoitus pitkämielisestä kärsivällisyydestä.

Olla pätevä ja nainen on miltei ylitsekäymätön asia monille amerikkalaisille, myös niille valkoisille syrjäytyneille, joiden on sanottu ratkaisseen nämä vaalit.

Näissä vaaleissa sikamaiset puheet pistettiin korrektin käytöksen vastapooliksi ja korrektius hävisi 10-0. Oli jopa suosittua käyttäytyä hävyttömästi. ”Tasapuolisuus” polarisoituneessa tilanteessa johti siihen, että tässä mutapainissa myös ylivoimaisesti korrektimpi ehdokas eli Clinton leimautui inhottavaksi tyypiksi (kiero-Hillary!). Oli pakko, koska se oli pelin henki, ja pelin hengen määräsi Donald Trump.”

Asiaan palaa Saska Saarikoski tuoreessa HS:n kolumnissaan ”Melania on epävarmojen miesten unelmanainen” (20.4.2017). Otsakkeella hän tarkoittaa, että Melania Trump on vetäytynyt perinteisen vaimon rooliin ja luovuttanut päätösvallan miehelleen. Saarikoski perustelee vakuuttavasti miesten asennoitumisen muutosta suhteessa naiseen mm. mielipidetiedustelujen pohjalta. Saarikoski viittaa mielipidetiedusteluun (kysely kohdistettiin lukiosta valmistuville amerikkalaisille), jossa perinteisen perhemallin kannatus on noussut vuoden 1994 42 prosentista vuoden 2014 58 prosenttiin.

Saman kyselyn mukaan aviomiehen sanan painavuutta perheessä korosti vuonna 1994 30 prosenttia, kun taas vuonna 2014 oli noustu 40 prosenttiin. Muutos on dramaattinen ottaen huomioon sen pitkän tien, joka on kuljettu naisen aseman muuttamiseksi länsimaissa. Tapahtunutta muutosta on selitetty vähän koulutettujen miesten syrjäytymisellä, jonka ulkoisena tunnusmerkkinä teollisuuden työpaikat ovat kadonneet ja päihteiden ja huumeiden käyttö on lisääntynyt. Myös huonoista elinolosuhteista johtuva kuolleisuus on kääntynyt nousuun hälyttävästi. Näillä asioilla on kiinteä yhteys toisiinsa. Syrjäytyneillä on huonot mahdollisuuden menestyä avioliittomarkkinoilla. Em. mielipidetiedustelu paljastaa kuitenkin, että kysymys ei ole pelkästään keski-ikäisten ja vanhempien asennoitumisesta, vaan nuori sukupolvi on myös omaksunut konservatiivisia asenteita.

Miehet eivät kadehdi Donald Trumpia, vaan hänestä on puheidensa ja tekojensa johdosta tullut roolimalli monille miehille. Hän on sitä, mitä he toivoisivat itse olevansa. Melania Trump on vetäytynyt perheen yhteiselle New Yorkin ”kämpälle” ja ilmestyy harvakseltaan miehensä vierelle kauniiksi tälläytyneenä roolimallinsa mukaisesti. Tällä en viittaa lainkaan siihen, että hän olisi mitenkään ajatusköyhä. Hän on todennäköisesti hyvinkin pätevä ja osaava. Hän on vain omaksunut täydellisesti konservatiivisen roolimallin.

Kaikki tämä korostaa perinteisen roolimallin mahtia: mies on perheenpää. Siihen kuuluu kaksinaismoralismi, jolla kauniin perheidyllin takana voidaan harrastaa mitä mieleen juolahtaa. Saarikoski toteaa tämän johtuvan siitä, että miehen ylivalta on moraalia tärkeämpi. Viimeksi tämä nähtiin, kun Foxin röyhkeäkäytöksiselle Bill O´Reillylle annettiin viivyttelyn jälkeen potkut seksuaalisesta ahdistelusta. Oli pakko, kun mainostajat uhkasivat vetäytyä kanavalta.

On ikään kuin palattu vuosikymmenien takaisten roolimallien maailmaan.

Saarikoski ei analysoi mitalin toista puolta eli rautarouva Hillary Clintonin raskasta roolia. Tekisi mieli sanoa, että Clintonin presidentiksi pääsyn esteenä oli se, että hän edusti oikeastaan kaikkea sitä, mikä yllä olevan perusteella koetaan naisen roolin vastenmielisiksi piirteiksi. Olla pätevä ja nainen näytti olevan ylitsekäymätön este ainakin niille enemmän tai vähemmän syrjäytyneille teollisuustyöntekijöille, joiden sanottiin ratkaisseen presidentinvaalit. Ja kyllä ne ratkaisivatkin: Trump sai 2/3 vähän koulutettujen valkoisten äänistä.

Valkoisen työväenluokan kohtaloa on vaikeata korjata, johtuuhan se globalisaatiosta ja automaatiosta. ”Epätoivon kuolemat”, kuten amerikkalaiset dramaattisesti sanovat menetetyistä teollisuustyöntekijöistä, ovat seurausta heikosta sosiaaliturvasta ja haluttomuudesta ajoissa panostaa elinkeinorakenteen muutokseen.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Sata vuotta demokratiaa - kansanvallan uhkien pikakurssi

”On lämmin kesäpäivä. Olen Hietaniemen hautausmaalla poikani kanssa. Kuljeskelemme hitaasti haudalta toiselle. Pysähdymme joillekin merkkimiesten hautamuistomerkeille pidemmäksi aikaa. Pohdin omaa suhdettani näihin suurmiehiin ja mietin, mitä hautamuistomerkeillä haluttiin viestittää jälkipolville. Äkkiä edessä on Heikki Ritavuoren hauta. Se on upea kokonaisuus. Muistilokeroista tunkeutuu esille peloton sisäministeri, joka taisteli yhdessä K.J. Ståhlbergin kanssa edustuksellisen demokratian puolesta diktatuuripyrkimyksiä vastaan. Juuri Ritavuori oli se henkilö, joka ratkaisevasti vaikutti tasavaltaisen hallitusmuodon läpimenoon eduskunnassa vuonna 1919.” Se oli itsenäisen Suomen ensimmäinen perustuslaki.

Näin kirjoitin muutama vuosi sitten blogikirjoituksessani.

Jos Suomessa tunnettaisiin käsite ”kansakunnan perustajaisät” (vrt. Yhdysvallat), kuuluisivat edellä mainitut kiistatta tähän harvalukuiseen henkilögalleriaan. Ritavuori on ainoa suomalainen itsenäisyyden ajan valtiomies, joka on menettänyt henkensä murhaajan luodeista kansanvallan puolesta taistellessaan.

::::::::::::::::::::::

Tietenkin Suomen kansanvallan historialla on pidemmät juuret. Laskisin vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan yhdeksi kansanvallan peruspilareista, koska se mahdollisti aiempaa paljon suuremman talonpoikien maanomistusoikeuden, vaikka muutoin 1772 ja 1789 hallitusmuodot olivat yksinvaltaa vahvistavia.

Vaikka ruotsinvallan voimassa säilyneet hallitusmuodot toimivat Venäjän keisarin itsevaltaisen hallitsemisen tukena, muhi suomalainen demokratia keisarivallan suotuisina ajanjaksoina.

Yhtä nimeä ei voi unohtaa kansanvallan kehityskaaressa. Snellmanin laaja sivistysaate piti sisällään kansallishengen, vapauden, opillisen sivistyksen ja ihmisyyden. Valittu tie johti kansanvallan siementen kylvämiseen ja lopulta itsenäisyyteen valmiin kansakunnan syntymiseen. Samaan suuntaan vaikutti oman rahayksikön markan käyttöönotto vuonna 1860 ja voimakas talouden viriäminen 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Irtiotto Venäjästä tapahtui samaan aikaan, kun Venäjä itse kiristi otettaan Suomesta. Venäjä sortotoimet edesauttoivat itsenäistymispyrkimyksissä.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ensimmäisenä Euroopassa betonoi tien kohti kansanvaltaa.

Kansalaissodan myrskyjen jälkeen kuningasvallan, diktatuurin ja kansanvallan puolesta puhujat taistelivat keskenään, kenen on kansakunta. Taistelu päättyi tasavaltalaisten ståhlbergilaisten voittoon.

Juuri itsenäistyneen Suomen demokratian uhkina leijuivat ns. aktivistit Mannerheimin (kuuluisa ”Andersson”) bulvaaneina. Mannerheim olisi halunnut diktaattorina hallita Suomea. Hän ei kuitenkaan varovaisena miehenä itse antautunut vaaraan, vaan halusi aktivistien suorittaa likaisen työn. Ritavuoren veto katkaisi siivet tällaisilta pyrkimyksiltä. Vielä vuonna 1921 samat tahot yrittivät saada Mannerheimin valtaan epäonnistuen jälleen. Kolmannen kerran Mannerheimin taustajoukot toimivat Mäntsälän kapinan aikaan samoissa puuhissa.

Mäntsälän kapinan aikainen liikehdintä oli seurausta paljolti paitsi halusta ratkaista lopullisesti suhde suomalaisiin vasemmistolaisiin, niin myös eurooppalaisen autoritäärisen ja diktatorisen yhteiskunnallisen muotivirtauksen toteuttamisesta Suomessa. Vaikka kansanvaltaan kohdistunut vaara oli todellinen, jää kuva, että kapinan suunnittelijat (vai pitäisikö sanoa improvisoijat) joutuivat ymmälle kykenemättömyyttään (ei niinkään reippaan alkoholinkäytön vuoksi), kun demokraattiset voimat eivät alistuneet painostuksen alla. Demokratia oli ehtinyt juurtua niin, että itä- ja keskieurooppalainen kansanvallan vastaisen kehityksen toteutuminen Suomessa estyi.

Seuraava vakava vaara demokratiaa uhkasi vuonna 1941, kun sodan paineiden keskellä tapahtui – ei tosin mitenkään yllättäen - kansanvallan supistuminen. Muutama johtohenkilö käytti ylintä valtaa monien muiden puolesta. Eric Hobsbawm toteaa ”Äärimmäisyyksien ajassa”, että Suomi kuului noin kymmenen silloin voimassa olleen demokratian joukkoon, tosin varauksin.

Sodan jälkeen ns. vaaran vuosina demokratia oli jälleen vaarassa, mutta olen omaksunut kannan, jonka mukaan Stalin oli tyytyväinen sodan lopputulokseen eikä hänellä ollut tarvetta alistaa Suomea. Tähän vaikutti ehkä kaksi syytä: ensinnäkin hän kunnioitti etupiirijakoa, joka oli sovittu lännen kanssa ja toiseksi hänelle riitti, että YYA-sopimuksen kautta Neuvostoliitolla oli riittävä ote Suomesta. Kommunistien tuli itsenäisesti päästä valtaan, Neuvostoliiton aggressiivisen tuen varaan heidän ei pitänyt laskea. Minulla on myös käsitys, että kommunisteja vastaan taistellessaan sosiaalidemokraatit ovat jättäneet jälkipolville kuvan paisutellusta kommunismivaarasta noina vuosina.

Uudet vaaran vuodet 1970-luvun alussa ovat vielä spekulatiivisemmat. Huhuja kyllä oli, että Suomen käsitettiin olevan vallankumouksellisessa tilassa ja suurlähettiläs Aleksei Beljakov eli tässä odotuksessa (samoin kuin hieman myöhemmin Vladimir Stepanov). Olen joskus rohkeasti esittänyt väitteen, että KGB torjui innokkaiden maanmiestensä vallankumoukselliset pyrkimykset. Venäjän tiedustelupalvelulla oli vankka käsitys suomalaisen demokratian juurtumisesta eikä hyviä suhteita kannattanut pilata riskioperaatioilla. Suomalaiset taistolaiset (sekä nuoret että vanhat) olivat vielä vaatimattomampi vaara kansanvallalle. Demokratian kaventuminen 1970-luvulla liittyy osittain Neuvostoliiton ideologisen otteen kiristymiseen, mutta toisaalta myös kotimaisten poliittisten ym. voimien haluun saada (suomettunutta) etua vallitsevasta tilanteesta.

Vuoden 1973 poikkeuslaki edusti demokratian alennusmyyntiä: ilman varsinaista kriisiä tai sodanuhkaa kavennettiin ankaralla painostuksella kansanvaltaiset toimijat eli poliittiset puolueet alistumaan Kekkosen jatkokauden kannalle. Sanon tämän näin, vaikka varauksiakin on syytä jättää. Ahti Karjalainen ei olisi ollut vakaa valinta presidentiksi, jos Kekkonen olisi ennakkopuheidensa mukaisesti siirtynyt eläkkeelle vuonna 1974. Myöskään Karjalaisen valinta ei olisi ollut varmaa, koska vaalikampanja jäi näkemättä.

::::::::::::::::::::::::

Kansanvallan teemaa ja kehitystä voidaan käsitellä myös laajempina ajanjaksoina. Esimerkiksi 1920- ja 1930-luvun hauraat demokratiapyrinnöt kaatuivat monissa maissa ja Suomikin oli vaaravyöhykkeessä. Kuitenkin suomalainen demokratia kesti, mikä on laskettava pitkän historiallisen kehityksen tuomaksi vahvuuden osoitukseksi. Toisen maailmansodan aiheuttamien poikkeusolojen jälkeen kansanvaltainen järjestelmä eli kukoistuskauttaan kymmeniä vuosia edellä esitetyin poikkeuksin. Järjestelmää koeteltiin sekä ulkoa- että sisältäpäin, mutta kaikesta on selvittiin.

En laske vuoden 1956 yleislakkoa demokratian uhaksi (pikemminkin se oli demokratian koetinkivi), toisaalta vuoden 1958 yöpakkasia tai vuoden 1961 noottikriisiä ei voida sivuuttaa olankohautuksella. Viime mainitut kavensivat kansanvallan ihanteita, sillä minun tulkinnoissani kysymys oli presidentin aseman vakauttamisesta (1958) ja uudelleen valinnan varmistamisesta (1961). Jotkut ovat valmiit kaatamaan kansanvallan tappioksi ammattiyhdistysliikkeen tai laajemmin työmarkkinoiden vahvan asemaan. Lainsäädäntöä on kieltämättä ”luotu” työmarkkinajärjestöjen keskinäisillä sopimuksilla, joissa valtio on ollut sovun takaajana. Eduskunta on ollut pakotettu toimimaan myötävaikuttajana. Tämä on johtanut ärtyneeseen reaktioon, koska demokratian ihanteita on rikottu. Tätä ei voida kieltää, mutta lieventävänä asianhaarana ammattiyhdistysliikkeen suuri kattavuus toisaalta menee päällekkäin demokraattisten elimien kanssa.

Maailmalla vallitsee nyt trendi, jossa autoritäärisen hallinnon jalansijan laajeneminen on uhka demokratialle. Pakolaisongelma, maahanmuutto yleensä ja globaalisti toimiva talous ovat saaneet syvät virrat liikkeelle ja ahdistaneet perinteiset kansallisvaltioon perustuvat demokratiat uuteen tilanteeseen, jossa elintason nousu ja yleensä talouden liikkumatila on vähentynyt. Kaikki tämä on ajanut uudenlaisten ratkaisujen etsimiseen hallinnossa. Valitettavasti näyttää käyvän niin, että monissa maissa on valittu yksi ikivanha keino eli autoritäärinen hallinto, jonka nimiin vannotaan.

Kansainvälinen terrori on johtanut paitsi kyberhyökkäyksiin niin myös palkolaisvirtojen ohjailuun, joka on vahingoittanut maiden suhteita ja luonut jännitteitä valtioiden sisälle. Terrorismin vastatoimet, kuten kansalaisten valvonta ja tietoturvan tehostamistoimenpiteet ovat epätoivottavine sivuvaikutuksineen vahingoittaneet myös kansanvaltaisten yhteiskuntien toimintaa. Konkreettisesti kysymys on esimerkiksi suopon ja puolustusvoiminen tiedusteluvaltuuksien laajentamisesta, jolla sinänsä on kansallista turvallisuutta lisäävä tarkoitusperä. Kukapa haluaisi olla vastentahtoisesti informaatiovaikuttamisen kohteena.

Demokratian ytimessä on äänestysaktiivisuuden mahdollisimman korkea taso (ei kuitenkaan 99 prosenttia, mikä kertoo hiukan toisenlaisesta yhteiskuntamallista). Monissa maissa äänestysprosentti on pudonnut kiusallisen alas. Meillä Suomessa eduskuntavaalien äänestysprosentti on painunut alle 70 ja kunnallisvaaleissa alle 60 prosentin. Europarlamentin vaalit koetaan vielä etäisempänä. Paras äänestysaktiivisuus saavutetaan odotetusti presidentinvaaleissa.

Tietynlainen välinpitämättömyys on levinnyt laajalle länsimaihin. Ei koeta, että äänestämällä voidaan vaikuttaa. Tässä ollaan kansanvallan kriisiytymisrajalla. Monissa tapauksissa juuri turhautuminen vaikutusmahdollisuuksien puutteeseen on johtanut populistisiin ilmiöihin. Siitä on vain askel autoritäärisiin hallintoihin.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Vihervasemmisto nyt

Erkki Tuomioja blogissaan: ”Tänään kaikki puolueet ovat enemmän liikeyrityksiä kuin kansanliikkeitä”. Ja hän jatkaa: ”Liikeyrityksinä niiden tavoitteena on vaaleissa markkinaosuutensa maksimointi eikä keinoilla ole niin väliä. Kohderyhmiä analysoidaan ja lähestytään kuin markkinasegmenttejä pohtien, mikä parhaiten vetoaisi kulloiseenkin kohteeseen ja välttäen sellaisia tunnuksia ja asioita, jotka voisivat herättää joissain muissa kielteisiä reaktioita.”

Ymmärrettävää. Aiemmin kansanliikkeiden tavoitteilla oli sosiaalinen tilaus. Aatteiden kysynnän sijasta olemme siirtyneet aatteiden ja ajatusrihkaman tarjonnan markkinoille.

Otan seuraavassa tehtäväkseni pohtia politiikkaa vielä kerran – kerta kiellon päälle – vasemmistoliberaalin kansanliikkeen näkökulmasta. Vieläkö sillä on aitoa imua? Huomaan, että pakostakin joudun sekoittamaan mukaan markkinaosuustaistelua. Ovatko vihreät porvareita vai vasemmistolaisia? Kysymys voidaan sivuuttaa – ja usein sivuutetaankin – toteamuksella, että vasemmisto-oikeisto -akseli on vanhentunut ja joutaa pois käytöstä. Oma tulkintani on, että useimmissa vihreiden kannattajissa on vahvasti vasemmistosävyjä. Kun cityvihreydestä pudottaa pois muotivihreyden jää jäljelle vasemmistoliitto, joka on murtautumassa ulos tehdasteollisuuden painolastista. Erilaisissa arvomittauksissa sekä vihreät että vasemmistoliitto sijoittuvat viherliberaaleihin. Molemmat ovat suvakkeja, ja mm. maahanmuuttomyönteisiä. Vasemmistoliiton kohdalla – näkemälläni ja tulkitsemallani arvokartalla - avautuu näkymä näennäiseen paradoksiin, viherliberaaliuteen ja vanhoillisvasemmistolaisuuteen! Vasemmistoliitossa siis yhtyvät vanha hyvinvointiyhteiskunnan perinne ja urbaani viherkulttuuri.

Kulttuurimarxilaisuus on käsite, jota Timo Soini käyttänyt haukkumasana vasemmistosta ja nimenomaan kulttuurivasemmistolaisista. Vastakohta perussuomalaisiin on ilmeinen: työläisten ei tarvitse enää näytellä vasemmistolaista, kun he persujen kautta voivat ilmoittautua työläiskonservatiivien joukkoihin. He kopioivat tiedostaen tai tietämättään amerikkalaisten työläisten liberaali-inhon. Persujen porvarillistuneen johdon takana - siis kentällä - on kuitenkin isohko määrä vanhoillisvasemmistolaisia. He ovat niitä, jotka viime vuosina ovat irtaantuneet vanhasta vasemmistosta. Heistä tosin osa on palannut ”kotiin” vanhaan puolueeseensa.

Jos persujen johdolla on taipumusta konservatismiin, niin eikö kenttäväen vanhollisvasemmistolaiset muokkaa suuntaa jatkossa vasemmalle, jos yleensä halutaan pitää puolue kartalla? Hallituksen leikkaukset ovat osuneet kipeästi vanhoillisvasemmistolaisiin persujen kannattajiin. Saattaa olla niin, että peruskannattajat jakautuvat kahtia, niihin (vähemmistöön), jotka haluavat viedä puoluetta oikealle ja terästää uudelleen maahanmuuttokriittistä linjaa ja niihin (enemmistöön), jotka haluavat ylläpitää pienen ihmisen hyvinvointiyhteiskuntateemaa. Tältä jakautuneelta pohjalta ei ole paluuta suureksi jälleen.

Vanhassa vasemmistossa on paljon pettyneitä tai turhautuneita, kun vanha maailma on kadonnut alta ja hyvinvointi uhkaa heikentyä ja on jo saattanut heikentyä. Tämä joukko muodostaa liikkuvien äänestäjien ison ryhmän, joka etsii poliittista kotiaan. Juuri nämä ihmiset eivät tahdo löytää sopiva ehdokasta vaaleissa ja siksi jäävät kotiin.

Polarisaation voimistuminen hyvin ja huonosti pärjäävien välillä on sotkenut poliittisia ja arvoasetelmia entisestään. Ymmällä olijoiden määrä on lisääntynyt.

Tässä ollaan Tuomiojan viestin ytimessä: mihin tarvitaan kansanliikettä, jos äänestäminen kaiken kaikkiaan tuntuu vaikealta (pakkopullalta!) tai siihen suhtaudutaan välinpitämättömästi.

On liioiteltua sanoa, että vihreät on uusi sosiaalidemokraattinen puolue, mutta kyllä he uusvasemmiston kriteerit täyttävät. Tämä ryhmä on itsevarma ja tietää, mitä tahtoo realismin ja utopian välillä. Juuri nyt kaikissa puolueissa vihertää ja vihreät itse ovat napanneet tästä suurimman hyödyn.

Mitä tästä jää sosiaalidemokraateille? Konservatiivinen hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen? Todennäköisesti sdp:hen jää myös pienituloisten – passiivisesti äänestävien – ryhmä, joka suhtautuu skeptisesti yhteiskunnalliseen uudistustyöhön – ja monesti aivan perustellusti. Uudistuminen – perustuessaan leikkauksiin - ei palvele ainakaan lyhyellä aikavälillä pienituloisten ryhmiä. Sosiaalidemokraateissa on myös osa sivistyneistöä, mutta varsinaista ”vaurastuneiden myötätuntoa” ei ainakaan vielä voida laajemmin nähdä. Selvää on, että virkamieskunnan ja sivistyneistön terävä kärki ei enää ole sdp:n hallussa sillä tavalla kuin esimerkiksi 1970-luvulla.

Hesarin puolueiden kannatuksen muutosta kuvaavat kartat 11.4.2017 kertovat aika hätkähdyttävää kieltä: kokoomus on menettänyt kannatustaan erityisesti rintamaiden ulkopuolella. Punainen - kannatuksen menetystä kuvaava väri - on yhtenäisinä lämpäreinä etelästä pohjoiseen, ja vain joissakin suuremmissa asutuskeskuksissa näkyy kannatuksen kasvua osoittavaa vihreää väriä, mutta takaiskuja tuli niissäkin: Turku, Tampere, Espoo, Vantaa, Oulu, Kuopio, Lahti, Joensuu….. Vastaavasti keskusta ja demarit jäivät jakamaan äänestyspottia Kymenlaaksosta Pohjois-Karjalaan ulottuvalle kartan osalle. Keskusta on kärsinyt menetyksiä myös laajoilla alueilla Lapissa, jossa sdp on pitänyt asemiaan. Kartoilta löytyy vahvistus laajamittaiselle polarisaatioilmiölle: pohjoinen tyhjenee ja portinvartijoiksi ovat jääneet osin keskusta ja sdp sekä vähemmässä määrin vihreät.

Vanhat suuret teollisuuskaupungit eivät ole sdp:n ydinaluetta enää: suurissa kaupungeissa tuli – Tampere poikkeuksena – takaiskuja, Helsingissä pahiten. Pori – Rauma – Uusikaupunki -linja sekä Lohja-Salo -linja toki luovat sdp:lle toivoa. Muualla löytyy myös joitakin sdp:n kannatuskeskittymiä: Lahti, Kouvola, Kotka, Lappeenranta, Mikkeli, Joensuu.

Mediassa on korostettu sdp:n tappiota, mutta oikeampaa on sanoa, että sen odotettu voitto jäi saavuttamatta. Vastaavasti kokoomuksen ykkösasema – se oli oikeasti vaalitappio – perustui suurelta osin Jan Vapaavuoren loistavaan äänisaaliiseen.

Sdp on korostanut aina yleissivistyksen ja koulutuksen tärkeyttä. Yleisellä tasolla tämä otetaan suopeasti ja mielihyvin vastaan, mutta tosiasia lienee, että näinä aikoina kysymys on hokemasta, joka valitettavan usein kuulostaa ontolta. Sivistyksen rapautuminen tai ainakin sen polarisoituminen ohjaa koulutettujen ääniä oikealle ja vihreille, ja ovat siten pois vanhan sivistyspuolueen sdp:n kannatuksesta.

Vanha totuus – jonka entisenä koulutusalan ammattilaisena allekirjoitan – on, että ne, jotka ovat jo aiemmin kouluttaneet itseään, kouluttautuvat edelleen ja silloin hyötyvät ne puolueet, jotka saavat äänensä pitkälle koulutetuilta ihmisiltä. Vihreät menestyivät juuri tästä syystä: koulutetut äänestäjät kävivät uurnilla ahkerasti.

Mitkä ovat avainsanat (tuomiojalaisittain markkinaviesti!), kun ajatellaan tulevaisuuden politiikassa menestymistä? Listasin seuraavat:

-nuoret, nuorekkuus.

-vihreys, urbaani liberaalius.

-karkulaisten (nukkuvat, toisiin puolueisiin siirtyneet ja siellä pettyneet) kotiinpaluuväylän tasoittaminen.

-turvallisuushakuisuus – ihmisten uskoa tulevaan on horjutettu.

-konkreettiset ihmistä koskettavat aloitteet – nyt tavoitteet ovat liian abstrakteja ja kaikille poliittisille suunnille samanlaiset.

Suuret puolueet kärsivät kuntavaaleissa takaiskuja riippumatta siitä olivatko hallituksessa vai oppositiossa. Puoluekenttä jatkoi jakaantumista entistä pienempiin osiin, joka saattaa jatkossa näyttäytyä vaikeutena muodostaa hallituksia.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Keskusteluja historian kanssa (3): Venäjä venäläisille vai Suomi suomalaisille?

Tämä blogikirjoitus käsittelee Risto Volasen kirjaa ”Suomen synty” ja on sen kolmas ja viimeinen osa. Tässä kirjoituksessa käsitellään autonomian aikaa 1880-luvulta lähtien.

Aleksanteri II:n murha vuonna 1881 kiristi kontrollia Venäjän sisällä. Heijastusvaikutukset ulottuivat Suomeen vähitellen useiden vuosien – osin lähes 10 vuoden - viiveellä.

Mutta sitä ennen 1860-luvulta 1880-luvun lopulle suomalais-venäläiset suhteet elivät loistokauttaan. Lähes kaikilla elämänalueilla tapahtui nopeaa edistymistä. Monet antavat tuon ajan taloudelliselle menestykselle paljon suuremman arvon – myös itsenäistymisen kannalta - kuin Volanen. Samaan aikaan ensimmäinen suomalainen sukupolvi nousi ruotsalaisten rinnalle jaettaessa merkittäviä asemia yhteiskunnassa. Aleksanteri III näytti jatkavan edeltäjänsä hyväksyntäpolitiikkaa.

Muutos tapahtui viimeistään vuoden 1889 lopulla. Aleksanteri III heitti yhtäkkiä kysymyksen, jolla oli kauaskantoinen merkitys: ”koskevatko nämä (Suomea koskevat ja juuri silloin esillä olleet) esittelynootit osaa Venäjän valtakunnasta vai ulkomaan valtiota?” Äänessä oli närkästystä. Aleksanteri ihmetteli sarkastisesti oliko Venäjä osa Suomea vai päinvastoin. Pian tullit, postilaitoksen asema ja monet muut toiminnot joutuivat muutoksen kouriin. Siirryttiin hyväksyntäpolitikasta venäläistämispolitiikkaan.

Samaan aikaan Suomen puoluekentässä tapahtui jako, joka heijasti muutosta Venäjä-suhteissa. Muodostui nuorsuomalainen ja vanhasuomalainen puolue (perustuslailliset ja myöntyväisemmät).

Mikä aiheutti käänteen? On esitetty erilaisia näkemyksiä: Tuomo Polvisen mukaan taustalla oli muuttunut turvallisuuspoliittinen tilanne, Pertti Luntisen mukaan panslavismin vaikutus ja Osmo Jussilan mukaan vastareaktio sille, että Suomi oli alkanut pitää itseään valtiona. Ehkäpä kaikilla näillä oli osuutensa asiassa. Toisaalta voisi ajatella, että kauanpa Venäjä sieti separaatiopolitiikkaa. Epäilemättä pitkään jatkunut suotuisa ilmapiiri johti molemmin puolin hyvään lopputulokseen, mutta ideologiset ja poliittiset syyt (ehkä myös geopolitiikka) muuttivat asetelman päälaelleen.

Lähes koko 1800-luvun jatkunut liittoutumisten vaihteleva ketjutus suurvaltojen välillä oli yhtenä syynä suhteiden heikentymiseen. Jännitteet olivat toistuvia. Aina kansainvälisten kriisien/konfliktien kohdatessa Suomen ja Venäjän suhteisiin aiheutui säröjä, jotka kuitenkin tilanteen rauhoittuessa korjautuivat.

Asenteet kovenivat vähitellen. Venäläisten joukkojen määrä kaksinkertaistettiin Suomessa. Jälleen kerran Suomessa käynnistyi keskustelu lojaalisuudesta - tai sen tarpeettomuudesta - joka tietenkin kaikui venäläisten korviin ja aiheutti vastareaktion. Pietarissa vaadittiin jopa Suomen miehittämistä uudelleen!

Risto Volasen mukaan venäläistämispyrkimyksillä oli pidempi kehittymisaika kuin 1880-luvun loppupuolelta käynnistynyt historia, vaikka jännitteiden konkretisoituminen tapahtuikin lyhyen ajan sisällä: ”syntyi Suomen itsenäistymiskehityksen ja Pietarin turvallisuuden välinen ongelma”.

Suomen sisäisessä ilmapiirissä tapahtui muutos, kun Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Jean Sibelius, Pekka Halonen, Eino Leino ja koko Päivälehden ympärille kokoontunut joukko radikaaleja suomenmielisiä kietoutui taisteluun kansallisen identiteetin puolesta. Aikakausi oli suuren suomalaisuuden aikaa.

::::::::::::::::

Koko Wienin kongressin varaan rakentunut valtarakennelma sortui 1900-luvun vaihteessa suurvaltojen liittoutuessa yhä uudelleen ja yhä uusin kombinaatioin. Rakentui toistaan riippuvaisten suurvaltojen verkosto, joka odotti räjähdysherkkänä ketjureaktiota.

Bismarckin luoma mahtava Saksa muuttui Wilhelm II:n syrjäyttäessä Bismarckin riskejä ottavaksi laajentumishaluiseksi keskukseksi. Liittokuntien hajottamisen ja vahvistamisen politiikka tuli kaikkien tavoitteeksi.

Heikoksi tuomittu Nikolai II tuli tähän ympäristöön Venäjän keisariksi vuonna 1894. Nikolailla oli vahvatahtoisia neuvonantajia, kuten Sergei Witte ja Pjotr Stolypin eikä Nikolaikaan ollut niin saamaton kuin hänestä on sanottu. Monien toistensa kanssa ristiriidassa olleiden voimakenttien paineessa Nikolailla oli kuitenkin heikot selviytymismahdollisuudet. Kotimaiset vaikeudet ja sota Japania vastaan rapauttivat Nikolain valtaa.

Heijastusvaikutukset näkyivät Suomessa.

Sortokaudet (asevelvollisuuslaki, kielimanifesti, paino- ja kokoontumisvapauden rajoitteet, karkotukset……) ja suomalaisten vastatoimet vuorottelivat. Jos ei Suomessa oltu aina yksimielisiä, miten jyrkkiin toimiin tuli ryhtyä, niin samaa voidaan sanoa Venäjästä: mielipiteet jakautuivat Suomen asemaan tukahduttavasta suhtautumisesta myötäkarvaan silittämiseen.

Venäjän heikkous salli eduskuntauudistuksen vuonna 1906, joka oli äärimmäisen tärkeä askel kohti demokratisoituvaa Suomea. Volanen totea aivan oikein, että ensimmäiset eduskuntavaalit vuonna 1907 avasivat näkymän koko Suomen henkiseen ja materiaaliseen tilaan. Maattomia oli 43 prosenttia maatalousväestöstä. Esimerkiksi maastamuutto Yhdysvaltoihin oli ennen itsenäistymistä 350 000 henkeä eli yli 10 prosenttia väestöstä.

Ensimmäisissä vaaleissa vanha säätyvaltiopäivien voimasuhdejakauma osoittautui dramaattisen vinoksi. Uudet voimasuhteet muotoutuivat seuraavanlaisiksi: sosialidemokraatit saivat 80 paikkaa, Suomalainen puolue 59 paikkaa ja Nuorsumalainen puolue 26 paikkaa.

:::::::::::::::::::::::::

Volanen erittelee suurvaltojen politiikan (erityisesti Saksan ja Venäjän politiikan) jäsentyneesti: Saksan Wilhelm II:n Weltpolitik muistutti Napoleonin ajattelua Tilsitin aikoihin. Hän pyrki omankin tulkintani mukaan ”dominanssin avulla rauhaan”, eräänlaiseen Napoleonin ylivoimaan, viimekätisenä päämääränä saada aikaan ”saksalainen rauha”, jossa Englanti olisi lyöty ja Saksa ja Venäjä jakaisivat vallan.

Saksan suuruudenhullu (vrt. Napoleon) politiikka oli räikeästi vallanhimoinen eikä tarvinnut kauaa odottaa, kun Venäjä ja varovainen Englanti löysivät Saksan vastavoimana toisensa. Ranska täydensi pian liittouman. Vastaavasti Saksa vahvistui Itävallan ja Italian kanssa liittoutumalla. Ensimmäisen maailmansodan alkuasetelma alkoi hahmottua.

Lähestyttäessä maailmanpaloa Venäjä jatkoi yhtenäistämistoimia (toinen sortokausi) Suomessa. Sortotoimenpiteet pikemminkin vahvistivat Suomessa itsenäisyystahtoa. Venäjä korotti panoksia: joukkojen määrä Suomessa nousi maailmansodan aikaan korkeimmillaan 100 000 mieheen.

Ensimmäinen maailmansota syttyi milteipä odotetusti Balkanilla. Suurvallat toimivat sitoutumistensa mukaisesti, jolloin ketjureaktio synnytti sodan lähes automaattisesti.

Tässä ei ole tarkoitus käydä läpi sen enempää ensimmäisen maailmansodan kuin kansalaissodankaan vaiheita, vaan keskittyä seuraamuksiin. Toteanpa kuitenkin, että kirjoittajan poliittinen tausta tulee esille sisällissodan tapahtumien tulkitsemisena korostetusti Santeri Alkion näkökulmien kautta.

Monien vaiheiden jälkeen 17.7.1919 Mannerheim vahvisti parlamentaarisen demokratian mukaisen hallitusmuodon. Risto Volanen vetää kaaren Carl Erik Mannerheimista hänen pojanpojan poikaansa Carl Gustaf Emil Mannerheimiin. Edellinen oli – kuten tämän kolmiosaisen blogikirjoituksen ensimmäisessä osassa kerrottiin - syksyn 1808 lähetyskunnan johdossa, joka käynnisti varhaisen itsenäistymiskehityksen Aleksanteri I:n suostumuksella, ja jälkimmäinen saattoi kehityskaaren loppuun – tosin henkilökohtaisen tappion kärsineenä. Mannerheim oli tavoitellut itsevaltaista asemaa ja lopullinen tappio tuli presidentinvaaleissa 25.5.1919, kun eduskunta äänesti Ståhlbergin presidentiksi - Mannerheimin tappioksi - tasavaltalaisten äänin 143 – 50.

::::::::::::::::::::

Suomen itsenäistymisen historian lähtökohtia voidaan hakea Ranskan suuren vallankumouksen mullistuksista. Turun realistit Tengström, Rehbinder ja Mannerheim ovat nyt löytäneet paikkansa historiassa kansakunnan aseman määrittäjinä. Yhtä tärkeä on Aleksanteri I:n strategia, jolla hän sai suomalaiset hyväksymään asemansa. Tämä keskinäinen yhteisymmärrys oli Suomen suojana ulkopuolisia valloitusyrityksiä vastaan 1800-luvulla, ja vaikka rannikoillamme oli pariin otteeseen vihamielisiä voimia ei maihinnousun vaaraa näyttänyt olevan. Myöskään monien ruotsalaisten revansistiset haaveet eivät olleet lähelläkään toteutumista. Kaikkiaan voitaneen sanoa, etteivät ulkopuoliset suurvaltatahot halunneet pelastaa Suomea venäläisten kynsistä, vaan itsekkäästi ajaa omia etujaan.

Volanen poimii Suomen autonomian ajan tätihetkiksi Snellmanin sivistysliikkeen, Aleksanteri II:n aikaisen seesteisen poliittisen, mutta kulttuurisesti ja taloudellisesti kiihkeästi kehittyvän ympäristön, Suomen 1900-luvun vaihteen kansallisen nousun ja samanaikaisen Venäjän kiristyvän otteen ja lopulta sisällissodan repimän itsenäistymisen ja demokraattisen järjestelmän - tasavaltaisen hallitusmuodon - läpimurron.

Volanen näkee 1800-luvun viimeisten vuosikymmenien ja viime aikojen jännitteisen tilanteen välillä yhtymäkohtia. Niihin palattaneen, kun Volanen kirjoittaa jatko-osan teokselleen.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Keskusteluja historian kanssa (2): Suomen kansallinen herääminen autonomian suojissa

Ohessa tarkastelen Suomen 1800-luvun poliittista historiaa Risto Volasen kirjan ”Suomen synty” -pohjalta. Tämä on kirja-arvioinnin toinen osa ja käsittelee vuoden 1815 jälkeistä aikaa.

Kartta sisältyy Volasen kirjaan.

Kun Napoleonin sodat olivat ohi vuonna 1815, päättivät sotien voittajavaltiot palauttaa sukudynastiat valtaan, Solmittiin Pyhä allianssi ja lyötiin lukkoon valtioiden rajat enemmän tai vähemmän kaavamaisesti. Tavoitteena oli palauttaa ennen vuotta 1789 vallinnut tilanne.

On sanottu, että Wienin kongressi takasi pysyvähkön rauhan Eurooppaan 100 vuodeksi. Osin väitteelle löytyy perusteet, mutta rauha ei ollut rikkumaton. Oli selvää, että Wienissä oli sovittu Euroopan pysäyttämisestä. Ennallaan säilyttämisen kääntöpuoli oli taantumuksen voimistuminen.

Eurooppa koettiin epävakaaksi, joka häiritsi Aleksanteri I:n, Klemens von Metternichin ja muiden Wienin kongressin sankareiden rauhaa. Kuvaava on Metternichin muistio Aleksanterin kanssa tapaamisesta, jossa valtionpäämiesten velvollisuudeksi nähtiin ”vastustaa keskiluokkaa, joka kateellisesti ja röyhkeästi pyrkii poliittiseen valtaan”. Keskiluokan ärhentely oli luonnollinen seuraus sen vaikutusvallan kasvusta, vapauden tuulista Euroopassa ja osin nationalismin noususta. Kun levottomuuksia ilmeni kaikkialla Euroopassa, taantumuksen apukeinoksi löydettiin uskonnolliset periaatteet (”Pyhä allianssi”), jotka olivat erityisesti Aleksanterin sydäntä lähellä.

Suomessa suhtauduttiin helpotuksella Napoleonin suistumiseen vallasta, mutta maan hallinnon järjestäminen rauhan kannalle viivästyi johtuen Aleksanteri I:n kiireellisemmiksi kokemista asioista. Itse asiassa keisarin olemus ja sisin koki syvällisen muutoksen: hän omaksui uskonnollisia kantoja ja mahdollisesti koki omantunnon tuskia isänsä murhan johdosta, jonka taustalla hän itsekin vaikutti. Kun tarkastelee keisarin ohjelmaa, kuvaa se henkistä levottomuutta. Hän irrottautui Venäjän suurista ongelmista ja käytti aikaansa ”reissaamiseen” ympäri Eurooppaa. Kuitenkin vuoteen 1822 mennessä Suomen asiat olivat edenneet niin, että hallinto vakiintui.

Suomi oli 1800-luvulla Venäjän puskurivaltio länteen päin ilman todellista vaaraa joutua miehittäjän uhkaamaksi. Suomen vertailukohteena voidaan pitää Puolaa, jonka kanssa tiet erkanivat: puolalaiset ärtyivät tiukasta Venäjän liekanarusta eikä Aleksanteri I alun perinkään luottanut puolalaisten uskollisuuteen. Suomi sopeutui asemaansa ja sai vastineeksi Venäjältä suurehkon liikkumavaran.

Euroopan vapauden tuulet heijastuivat toki Suomeenkin. Erityisesti yliopistojen kautta protestit Euroopan järjestystä vastaan välittyivät Suomeen. Seurasi lehtien lopettamisia.

Epäselvä vallanvaihto Venäjällä vuonna 1825 johti pinnan alla kuplineen ja venäläisten upseerien (dekabristit) masinoiman kapinan puhkeamiseen, jonka uusi keisari Nikolai I tukahdutti voimakeinoin. Upseerit olivat saaneet tartunnan Euroopan vapauksista Napoleonin jälkeisen Ranskan miehityshallinnon aikana.

Ranskan vuoden 1830 vallankumouksen ja sitä seuranneen Puolan ensimmäisen kapinan jälkeen Venäjä omaksui strategian, jossa uusien aatteiden leviäminen Suomeen torjuttiin.

Snellman ja Topelius tajusivat, miten ”itsevaltaisen venäläisen kolossin” kanssa oli mahdollista tulla toimeen. Jo 1830 luvulla oli aluillaan Suomi sivistyshankkeena -aihio, jonka ajateltiin leviävän pikku hiljaa myös äiti-Venäjän takapajuiseen maaperään.

Osa Wienin kongressin pyhistä periaatteista purkautui vuosikymmenien kuluessa. Yksi näistä oli kuningasvallan kaatuminen ja Ranskan julistautuminen tasavallaksi vuoden 1848 vallankumouksen yhteydessä. Kokeilu tosin jäi lyhytaikaiseksi, sillä jo vuonna 1852 Ranska oli keisarikunta.

Tuon ajan oleellinen muutos oli, että nousevan keskiluokan rinnalle ja ohi kohosi työväenluokka, jonka kapinoinnista vuoden 1848 kumous alkoi. Suomessa Euroopan hullu vuosi ei johtanut merkittäviin levottomuuksiin päinvastoin kuin Unkarissa ja Puolassa. Kumouksen aallot levisivät myös läntisen Euroopan suurkaupunkeihin.

Suomi valitsi toisen tien. Snellmanin laaja sivistysaate piti sisällään kansallishengen, vapauden, opillisen sivistyksen ja ihmisyyden. Valittu tie johti lopulta toimimiseen itsenäisenä kansakuntana. Tosin vielä 1800-luvun puolessa välissä liian itsenäinen ajattelu johti Venäjän vastatoimiin: Snellmanin Saima-lehti lakkautettiin vuonna 1846. Kipinä kuitenkin jäi. Risto Volanen toteaa sattuvasti, että ”Suomea oli alettu rakentamaan ylhäältä päin”.

Snellmanin ajatukset ja filosofia kävivät ristiin toisen merkkimiehen ajatusten kanssa. Lars Gabriel von Haartman halusi padota suomalaisuutta, integroida Suomen tiiviimmin Venäjään ja keskittyä talouden edistämiseen. Viime mainitussa hän onnistuikin ja teollistuminen eteni ripeästi. Volanen: Haartmanin tavoitteena oli poliittinen taantumus ja taloudellinen edistys.

Taantumuksen arvot kävivät ristiin tuolloisten vapaamielisten virtausten kanssa. Valistusliberalismi , romantiikka ja kansallisuusaate olivat tuon ajan johtotähtiä sikäli, kun pääsivät murtautumaan taantumuksen läpi.

Varsinkin Ruotsissa vallitsi 1800-luvun puolessa välissä revanssihenki; oli vaikeaa sulattaa Suomen lähes puoli vuosataa takaperin tapahtunutta menettämistä ja varsinkin Suomen selviytymistä ”puoli-itsenäisenä” valtiona. Suomi oli tyytyväinen ”Suomen emansipaatioon” eli kansalliseen vallanottoon, josta vastasi Suomessa syksyllä 1808 pystytetty ja Pietariin lähetetty lähetyskunta (tarkemmin edellisessä blogikirjoituksessa). Ruotsalaismallinen mellakointiin johtanut revansistinen henki ei sopinut suomalaisille varovaisille kansallishengen nostattajille, kuten Runebergille.

Runeberg puolestaan oikoi runoudessaan Suomen sodan tapahtumia. Hän unohti ”Turun realistien”, Mannerheimin ja kumppanien ratkaisevan roolin. He eivät yksinkertaisesti sopineet 1800-luvun puolenvälin kansallishenkiseen innoitukseen. Vasta nyt heidän merkityksensä voidaan nähdä.

Topeliuksen mukaan kuninkaallinen lojaalisuus korvattiin keisarillisella lojaalisuudella. Tuon ajan Venäjää ymmärtävät suomenmieliset saivat osakseen vähän samansuuntaista arvostelua kuin myöhemmän ajan suomettuneiksi syytetyt.

Suomen johtavien hahmojen valitsema tie eli varovainen kansallismielinen linja ei sekään ollut riskitön, sillä se johti Venäjän taholta laajoihin sensuuritoimenpiteisiin vuonna 1850. Kun Krimin sodan (1853-56) aiheuttama kriisi oli ohi helpottivat olot myös Suomessa.

Krimin sota heijastui vahvasti myös Itämerelle (Oolannin sota, Viapori…..). Ranska ja Englanti houkuttelivat Ruotsia mukaan Venäjän vastaiseen rintamaan. Ruotsin kuningas Oskar I ilmaisi jossain vaiheessa kiinnostuksensa Suomen takaisinvaltaukseen, mutta konkreettisiin toimenpiteisiin ei ryhdytty.

Nikolai I kuoli sodan aikana ja hänen poikansa Aleksanteri II joutui päättämää epäonnisen sodan.

Aleksanteri II:n suuri uudistus oli maaorjuuden lakkauttaminen, jolla ei ollut tietenkään mitään vaikutusta Suomeen, jossa maanomistusolot oli – tuolloiset realiteetit huomioiden - ratkaistu pitkälle jo Ruotsin vallan aikana.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kevään ja kevättalven pihalintuja

Olen harrastellut pikkulintujen kuvausta vuosia, välillä innokkaammin välillä laiskemmin. Tänä keväänä/kevättalvella lintuja on ollut runsaasti johtuneeko aikaisesta, pitkästä keväästä. Linnut ovat tarvinneet apuruokintaa ja tulleet mielellään lintulaudalle. Jotkut syövät taas mieluummin maasta.

Tunnistaminen on oma haasteensa. Tässä on minun tulkintani pihan lintukirjosta. Linnut on kuvattu ikkunan läpi, joten terävyydestä on joidenkin kuvien osalta tingitty.

Tikli on asettunut pihavieraaksi.

Tikli lintulaudalla.

Punarinta on vakiovieras.

Mustarastas

Peippouros

Peipponaaras (etualalla mustarastas).
Peipponaaras

Hömötiainen

Hömötiainen

Viherpeippo (naaras)

Sinitiainen

Vihervarpunen

Pikkuvarpunen pariskunta punarinnan seurassa

Sepelkyyhkystä on tullut pihalintu

Talitiainen

Käpytikka

Räkättirastas

Punatulkkukoiras

Punatulkkunaaras

Punatulkku

Arka närhikin vierailee pihalla harvakseltaan.

Närhi

Töyhtötiainen

Punakylkirastas

Rautiainen
Keltasirkku
Västäräkki

torstai 13. huhtikuuta 2017

Keskusteluja historian kanssa (1): matkakertomus itsenäisen Suomen syntyyn

Tohtori Risto Volanen on kirjoittanut laajan Suomen itsenäistymiseen johtaneen ”matkakertomuksen” 130 vuoden ajalta vuodesta 1789 eli Ranskan suuresta vallankumouksesta vuoteen 1919 eli Suomen itsenäisen tasavallan hallitusmuodon vahvistamiseen ja ensimmäisen tasavallan presidentin valitsemiseen saakka. Teoksen nimi on ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa” (Otava, 2017).

Volasen tavoite on sijoittaa Suomi käsiteltävän ajanjakson suureen eurooppalaiseen kehykseen, jonka muodostavat alkupään osalta Ranskan suuri vallankumous, Napoleonin sodat ja Tilsitin sopimus 1807. Viime mainittu johti Suomen miehittämiseen 1808-1809. Toki tapahtumien juuret johtavat kauemmas historiaan, Westfalenin rauhaan 1648 ja Ruotsin suurvalta- aseman hiipumiseen suuren pohjan sodan (1700-1721) seurauksena.

Suomen kohtaloita varjosti Ruotsiin kohdistunut uhka kolmelta taholta Venäjältä, Tanskasta ja Preussista. Oikeastaan koko 1700-luku oli taantuvan suurvalta-Ruotsin aikaa. Lopulta Ruotsi menetti Suomen ja Pommerin.

Ruotsin asema kulminoitui Kustaa III:n yritykseen vielä kerran nostaa Ruotsi merkittävään asemaan Itämeren alueella 1700-luvun lopulla. Turhaan, kuten tiedämme. Nouseva suurvalta, Venäjä oli liian kova vastus köyhälle Ruotsille. Ja jatkoa seurasi: vaikka Suomen sodassa saavutettiinkin yksittäisiä voittoja, itse sota hävittiin.

Vallankumouksellinen Ranska oli Venäjän lisäksi toinen Suomen vaiheisiin ratkaisevasti vaikuttanut valtio: Ranskan vaatimus liittää Ruotsi Englantia vastaan suunnattuun mannermaasulkemukseen 1800-luvun alussa johti Suomen käyttämiseen vaihtorahana ja irrottamiseen Ruotsin yhteydestä.

Napoleonin aiheuttama paine ajoi Euroopan pieniä ja suuria valtoja vaihteleviin liittosopimuksiin. Hiipuva Ruotsi oli monen tulen välissä: kuningas Kustaa IV Aadolf (kuninkaana 1792-1809) tukeutui Englantiin ja hänen lähimmät aateliset neuvonantajansa Ranskaan. Venäjä oli suuren osan aikakaudesta yhteinen vihollinen. Epätasapainoisesta kuninkaasta on annettu kuva yksioikoisena Napoleonin vihaajana, mutta Volanen monipuolistaa arviota historian kulusta. Kauppapolitiikka ja monet muut aspektit olivat vaikuttamassa taustalla.

Lopulta kysymys oli siitä, kuka sai olla oletetun voittajan puolella. Kuninkaan neuvonantajat löivät vetoa Ranskan puolesta, kuningas oli eri mieltä ja panosti Englantiin. Kävi, kuten monesti käy eli oletettu voittaja, Ranska kärsi monien vaiheiden jälkeen murskaavan tappion ja altavastaajan ollut Englanti nousi lopulliseksi voittajaksi yhdessä Venäjän kanssa. Siinä vaiheessa kuningas oli jo menettänyt pelin.

Suomessa tapana ollut historian käsittely hyvin suppeassa ”rajanaapurihistoriallisessa” mielessä ei johda oikeisiin arviointeihin noiden aikojen tapahtumista. Suomen sodan tapahtumat olivat lopulta vääjäämättömän suurvaltapolitiikan tulosta, jossa häviäjänä oli Ruotsi. Ranskan, Englannin ja Venäjän triangelidraama ohjasi Euroopan tapahtumia.

Suomen valtaus ei ollut Aleksanteri I:lle mikään itsestäänselvyys. Napoleonin piti painostaa Venäjää toteuttamaan Tilsitissä sovittu etupiirijako. Lopulta kuitenkin edettiin Tilsitin mukaisesti. Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt Ranskan painostus etelästä käsin: Ruotsi oli miehitysuhan alla samaan aikaan, kun se joutui valmistautumaan sotaan Venäjää vastaan Suomesta.

Aleksanteri I:n ja Napoleonin ajattelussa oli liittolaissuhteesta huolimatta selviä eroavuuksia. ”Tilsit” merkitsi Napoleonille alkua suuruudenhulluille tavoitteille Aasiassa. Maailma piti jakaa Venäjän kanssa. Vaikka Aleksanteria houkutti jotkin Napoleonin visiot, hän piti jalat maassa: miten esimerkiksi Suomen valtauksen jälkeen piti menetellä? Ei voinut ajatella, että jokainen uusi valtauksen kohde sitoo suuren määrän sotajoukkoja, joita tarvitaan muualla. Tässä Volanen valottaa oivasti Aleksanteri I:n tunnettua strategiaa, jossa vallattua maata kohdellaan silkkihansikkain. Aleksanteri kehitti Suomeen tyköistuvan, myötäkarvaan silittävän strategian, jonka suomalaiset ottivat hyväksyvästi vastaan. Aleksanterin omin sanoin (osoitettuna Robert Henrik Rehbinderille): ”…minulla on vain yksi ajatus, yksi tavoite tehdä teidät onnellisiksi ja asettaa teidät asemaan, jossa ette koskaan tunne kaipaavanne sitä, mitä olette menettänyt”. Aleksanteri toteutti samaa strategiaa muuallakin, välillä paremmalla välillä huonommalla menestyksellä.

Liittolaiset Venäjä ja Ranska eivät luottaneet toisiinsa vaikka vakuuttelivat jatkuvasti keskinäistä uskollisuuttaan. Kun Napoleon halusi kurittaa Espanjaa sen osoittaman vastarintahalun takia, joutui Napoleon varmistamaan selustansa idässä: hintana oli Suomen lopullinen liittäminen osaksi Venäjää. Napoleon: ”Ostin Espanjan Suomella”.

Suomalaisten uskollisuudenvala ja nöyrät alamaisuudenosoitukset olivat silmiinpistävä reaktio uudessa tilanteessa. Volanen nostaa sopeutumista tukevat ”Turun realistit” arvoon arvaamattomaan. Heitä olivat Jakob Tengström, Carl Erik Mannerheim ja Robert Henrik Rehbinder.

Suomen sota oli monessa suhteessa arvoituksellinen. Se ratkesi ”liian” helposti, Ruotsin vastarinta oli heikkoa, joskin varauksena täytyy muistaa, että emämaata uhkasi samaan aikaan miehitys toisaalla. Jos olisin taikauskoinen sanoisin, että Suomen kohtalo oli vääjäämätön: häviötä kohden ajelehdittiin ilman kokonaisvaltaista puolustustahtoa. Suomen irtauttamiseksi Ruotsista oli sekä vetoa että työntöä. Vaikka sota vaati kymmeniä tuhansia uhreja, suurin osa menehtyneistä johtui taudeista ja huonoista olosuhteista, ei niinkään itse konkreettisista sotatapahtumista. Sotaa ei voida mitenkään verrata silmittömiin kostonpurkauksiin isonvihan tai pikkuvihan aikaan johtuen juuri Aleksanterin tavasta ratkaista Suomen kohtalo. Toisaalta Turun kolmikko yritti rauhoitella kansaa ja tasoitella siirtymistä kohti siviiliä. Tengström saavutti Aleksanterin luottamuksen ja suorat yhteydet keisariin.

Carl Erik Mannerheim (marsalkan isoisän isä) valittiin vuonna 1808 syksyllä Pietariin lähteneeseen lähetyskuntaan, vieläpä sen puheenjohtajaksi. Lähetyskunnan tehtävänä oli kertoa keisarille, mitä maan hyväksi ja hyvinvoinniksi voitiin tehdä. Se teki tehtävänsä.

Robert Henrik Rehbinder kuului myös tosiasiat hyväksyneisiin lähetyskuntalaisiin ja nousi myöhemmin keskeiseksi Suomen asioiden hoitajaksi.

Kysymys oli siitä, että monet tahot Suomessa olivat henkisesti kypsyneet eroon Ruotsista. Tarvittiin johtotähtiä, jotka johdattivat kansakunnan irtautumisprosessin läpi. Siihen tehtävään sopi hyvin Turun kolmikko.

Lähetyskunta tapasi keisarin viivästysten jälkeen vasta marras-joulukuun vaihteessa 1808. Se otti vallan edustaa Suomea. Tapaamisesta laadittuun muistioon Aleksanteri vaati merkittävän lisäyksen: ”…. kaikki minulle kuuluvat asiat esitellään suoraan (minulle)”, siis Pietarin ministeriöiden ohi. Osa lähetyskunnasta ei pitänyt kiistanalaisen ja riidanhaluisen Yrjö Maunu Sprengtportenin nimittämisestä Suomen kenraalikuvernööriksi. Sitä keisari tosin itsekin katui hetken päästä. Oleellista oli, että Aleksanteri halusi asioita hoidettavan ”Turun realistien” kautta.

Suomen hallinto haluttiin järjestää vanhan ruotsinvallan pohjalta (vuosien 1772 ja 1789 perustuslait). Asiasta oltiin montaa mieltä, mutta keisarin saapuminen Porvooseen 27.3.1809 allekirjoittamaan hallitsijavakuutuksen merkitsi perustuslakien vahvistamista. Risto Volanen: ”Lähetyskunta aloitti uuden autonomisen valtion poliittisen muodostamisen, ja ratkaiseva askel siihen suuntaan otettiin Porvoon maapäivillä.”

Turkulaiset olivat ”yhteistoimintamiehiä”, mutta eivät käsitteeseen liittyvässä kielteisessä mielessä. Venäjän suhteiden perusta luotiin Aleksanteri I:n aikana ja vankka pohja kesti aina vuosisadan lopulle saakka.

Risto Volasen teos nousee Suomen itsenäisyyteen johtaneista vaiheista kertovien kirjallisuuslähteiden perusteokseksi. Aion palata kirjan teemoihin seuraavissa kirjoituksissa.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Havaintoja vaaleista

Kunnallisvaalien tulos on analysoitu varmaan viimeistä männynkäpyä myöten. Yritän seuraavassa tuoda esille joitakin lähestymistapoja, joita ei ole tuotu kovin paljoa esille.

Näyttää siltä, että vaaleissa jaettavana oleva äänimäärä jakautuu yhä pienempiin osiin äänestäjien löytäessä puoluekartalta uusia (tai uusvanhoja) puolueita tai nousevia poliittisia trendejä.

Suurimmat muutostrendit puoluekartalla tarjoavat perussuomalaiset ja vihreät, jotka ovat syöneet kolmen valtapuolueen kannatusta. Niinpä tätä nykyä minkään puoleen on vaikeaa ylittää 20 prosentin rajaa vaaleissa tai kannatusmittauksissa. Nyt se onnistui yhdeltä puolueelta, kun esimerkiksi vuoden 1996 vaaleissa kolme suurta saivat ääniosuudet 21,6-24,5 %. Seuraavissa vaaleissa (v. 2000) yhtä tanakka ote jatkui: kolmelle kärkipuolueelle 20,8-23,8 %. kannatus Vuonna 2008 näkyivät muutosoireet, kun perussuomalaiset lisäsivät kannatustaan seitsemällä prosentilla. Vanhat puolueet taistelivat vielä prosenttiosuutena yli 20 prosentin: 20,1-23,5, mutta vuoden 2012 vaaleissa johtavien puolueiden pieneneminen jo näkyi: 18,7-21,9 (enää yksi puolue yli kahden kympin rajan).

Nyt käydyissä vaaleissa kokoomus pääsi ainoana niukasti yli 20 prosentin rajan.

Ensin perussuomalaiset rokottivat muita puolueita ja nyt persujen väistyessä vähän sivummalle vihreät ottivat heidän paikkansa. Samaan aikaan ”ryhmä muut” eli mikropuolueet (joista useimmat ovat vasemmistopuolueita) ja rkp, kristilliset ja vasemmistoliitto kasvattivat kannatusosuuttaan. Pirstoutunut puoluekenttä saattaa vaikeuttaa tulevien enemmistöön perustuvien hallituskoalitioiden muodostumista . Itse asiassa Jyrki Kataisen hallituksen toiminnassa vaikutti juuri tämä haaste.

:::::::::::::::::

Monet pitävät vasemmisto-oikeisto -jaottelua jo vanhanaikaisena. En ole ihan samaa mieltä. Arvopohjan tarkastelun ohella sillä on merkitystä. Laskin nyt vasemmiston ja oikeiston kannatusosuudet puolueryhmittäin seuraavasti: vasemmisto 40-43 prosenttia ja porvaristo 57-60 prosenttia. Jottei asia vaikuttaisi liian yksinkertaiselta, niin on laadittu myös muita jaotelmia: vanhoillisvasemmistolaisuus, viherliberaalius, talousoikeistolaisuus, kunta-aktiivisuus (tilastollinen analyysi Ylen aineistosta prof. Markku Niemivirta & co). Kullekin ulottuvuudelle on määritetty sisältö, joka tuo syventävän näkökulman pelkkään oikeisto-vasemmisto -akseliin ja yhdistää tähän myös arvoasetelmia.

Totta kai on muistettava, että suurin osa ihmisistä mieltää itsensä ulottuvuuksille keskustaoikeistolaisuus, keskustavasemmistolaisuus.

::::::::::::::::

Olen joissakin kirjoituksissa viitannut populistien (ääripopulistien, sillä kaikki poliittiset puolueet ovat jossain määrin populisteja) takaiskuihin tai takapakkeihin Euroopan poliittisella kartalla: Suomessa tämä trendi korostui johtuen persujen hallitusvastuusta. Suomen kaltaisessa liberaalissa demokratiassa on vaikeaa kuvitella, että populistipuolueen äänimäärä voisi nousta 20 prosenttiin. Persuilta se onnistui hetkeksi gallupeissa, mutta Suomessa vaalit ovat kuitenkin yleisvaalityyppiset ja muukalaisviha tai muukalaisvieraus ei kanna pitkälle. Odotin, että persut olisivat hyötyneet kuntavaaleissa Pietarin ja Tukholman tapahtumista, mutta ei.

::::::::::::::::::

Joissakin kirjoituksissa on viitattu näiden vaalien henkilökeskeisyyteen. On melko varmaa, että tämä suuntaus jatkuu, jos se nyt koskaan on poistunutkaan. Siispä Jan Vapaavuoren, Ville Niinistön ja Timo Soinin, Touko Perkon, Sanna Marinin ja Li Anderssonin kaltaisia poliitikkoja saattaa tulla yhä enemmän. Tämä ryhmä muodostaa poliitikkoryhmän, jossa hyvä supliikki yhtyy monipuoliseen asiaosaamiseen. Timo Soini kuuluu harvalukuiseen joukkoon, joka on toistuvasti pystynyt ”fressiytymään”, kunnes vihdoin tuli seinä vastaan.

Nykyisessä yksilökeskeisessä ajattelussa, jossa ihmiset valittavat, etteivät osaa äänestää puolueiden poliittisten tavoitteiden perusteella, nousevat muita selkeämmin profiloituvat henkilöhahmot tosi tärkeiksi vaaleissa. Harmi, jos politiikan suosion kasvu on kiinni painotetusti tästä asiasta. Äänestystulpan pitäisi avautua myös asiapohjalta ilman, että kansalaisen poliittiseen heräämiseen tarvitaan äänestyskohteena poikkeusyksilö.

:::::::::::::::

Politiikassa menestyäkseen tarvitaan myös trendikkyyttä. Se, miten se saavutetaan onkin hyvin vaikeasti hahmotettavissa. Nyt mielestäni löi läpi yhdistelmä, jonka osasina olivat ihmisten turvallisuushakuisuus, poliittinen kotiinpaluu (harharetkiltä), vihreys yli puoluerajojen ja nuorekas tuoreus, jolla vedottiin puoluekannasta ”riippumattomuuteen”. Totta, nyt on suosittua olla puoluepolitiikassa mukana ilman leimautumisen tunnetta tai sitten luomalla kuva, että kysymys ei ole vanhasta politikoinnista. Osin tästä syystä - siellä täällä - löivät läpi ”meidän kunnan puolesta” -puolueet tai -ryhmittymät. Osa puolueista/ehdokkaista pystyi yhdistämään ajattelun tuoreuden ja vanhan poliittisen liikkeen.

Näistä syistä demareilla, keskustalla ja osin myös kokoomuksella oli voitettavana painolastit ”vanhasta politiikasta”, josta ne selviytyivät eriasteisesti, joskin kaikki tappion kärsineinä. Kysymys oli lopulta hyvin pienistä asioista aivan kuin jääkiekko-ottelussa, jossa etukäteen laskien äärimmäisen tasaiset joukkueet kohtaavat. Menestyjillä asiat vain loksahtavat paikoilleen. Jälkikäteen voidaan kyllä keksiä mitä innovatiivisimpia selityksiä sille, mistä menestyminen kulloinkin johtui.

:::::::::::::::::

Onko näiden vaalien johdosta syytä olla huolestunut demokratian puolesta? Äänestysaktivisuuden osalta kyllä, mutta tuskin muuten. Kansanvaltainen edustuksellinen demokratia todisti jälleen todellisen toimivuutensa. Jos seuraava trendi on nuorten murtautuminen politiikkaan – niin kuin nyt voisi arvuutella - voisi politiikkaan syntyä aivan uusi draivi.

Seitsemän tuntia äänestyspaikkojen sulkeutumisen jälkeen olivat lasketut tulokset tiedossa, ja tätä sanottiin lieväksi epäonnistumiseksi!

Äänestysaktiivisuus nousi edellisten vaalien 58,3:sta nyt toteutuneeseen 58,8:aan. Epätyydyttävä kehitys pysähtyi ainakin toistaiseksi. On liian paljon ihmisiä, jotka ovat turhautuneita äänestämään. Yksi lääke voisi olla luopuminen silmiinpistävästä halusta löytää prikulleen minun mieleeni oleva ehdokas, joka korjaa kokemani epäoikeudenmukaisuudet. Minulla on tunne, että monet eivät hyväksy muuta henkilöä kuin sen, jonka oletetaan olevan täsmäohjattu tarpeisiini. Kokeilin huvikseni äänestyskonetta. Lopetin, kun huomasin koneen johdattelevan yksityiskohdissa aivan väärille poluille siihen verrattuna, mikä oli yleinen kantani.

Yksi ongelma on vaalien runsaus. Nyt on tulossa jälleen rypäs uusia vaaleja. Turtuminen voi olla seurauksena. Jatkossa on syytä miettiä vaalien yhdistämistä, jotta samalla vaivalla hoidetaan kaksi asiaa.

Jos ei muita perusteita löydy, niin äänestämällä kannatetaan kansanvaltaa, joka on arvo sinänsä.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Suomettumisen suosittelemisesta

Tanskalainen Hans Mouritzen kirjoittaa tuoreessa artikkelissaan Small States and Finlandisation in the Age of Trump (IISS:n Survival-julkaisusarja), kuinka moninapaisessa maailmassa, heikkojen kansainvälisten yhteisöjen ympäristössä - missä vaihtoehtona voi olla kaaos tai sota - suomettuminen on mainettaan parempi ratkaisu ongelmiin.

IISS on kansainvälisen politiikan ja strategian tutkimuslaitos ja Mouritzen sen vanhempi tutkija. Hesarin Annamari Sipilä referoi ja arvioi artikkelissaan (6.4.2017) Mouritzenin alkuperäistä juttua (20.3.2017). Esitän ohessa oman arvioni suomettumisen soveltuvuudesta pienten ja suurten valtojen keskinäisten suhteiden ratkaisumalliksi.

Mouritzen tarkastelee asiaa ilman, että kytkee suomettumisen käsittelyään maamme nykytilanteeseen, joka on tietenkin tähdellistä todeta.

On tärkeää, että, monimutkaisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa etsitään vaihtoehtoja lukkiutuneisiin tai lukkiutumassa oleviin tilanteisiin. Mouritzen määrittää suomettumisen tilana, jossa ( pieni) valtio ottaa itselleen parhaan mahdollisen hyödyn poliittisesta ja strategisesta riippuvuudestaan suureen valtioon. Mikäpä siinä, kelpo määritelmä! Paavo Väyrynen määritteli taannoin suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo kriittisempi argumentointipohja, koska suomettumisen liittyy vahingon tuottaminen omalle kansakunnalle. Mikäpä siinä, kelpo määritelmä!

Tässä sitä ollaan. On yhtäältä positiivinen tai neutraali tapa määrittää suomettuminen ja toisaalta kriittisempi näkemys, jossa suomettuminen nähdään itseä vahingoittavana.

Kun suomettuminen kytketään jonkin suurvallan vahvaan alueelliseen (etupiirin sisältävän) vallankäyttöön voi sen nähdä parhaimmillaan suositeltavana keinona sopeutua olemassa olevaan poliittiseen tilanteeseen. Mouritzen näyttää pitävän suomettumista erityisesti moninapaisuuteen – ei niinkään yksi- tai kaksinapaisuuteen - liittyvänä asiana.

Hän puhuu suomettumisilmiöstä, joka yhdistettiin aikanaan Suomen asemaan ja projisoi sen nyt mielestään vastaavassa asemassa oleviin valtioihin. Suomettuminen Suomessa ei ollut staattinen ilmiö, vaan sen laatu vaihteli vuosikymmenien kuluessa. Tuskinpa Mouritzen pitäisi 1970-luvun meikäläistä suomettumista esimerkiksi sopivana. Tähän sopinee lainaus omasta blogitekstistäni, jossa käsittelin suomettumista kriittiseen sävyyn (”Suomettumisen variaatioista” 24.5.2014):

”Suomettumiskäsite näyttää sopivan paremman puutteessa lyömävälineeksi. Aikanaan suomettumiskäsite oli kylmän sodan käsitevalikoimaan kuulunut ilmaus. Varsinkin Länsi-Saksassa siitä tuli kovan poliittisen pelin käsikassara. Pelättiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua ja Suomi kelpasi välillisesti vaaralliseksi esimerkiksi poliittisen liikkumatilan ja mielipiteen vapauden ahtaudesta.

Suomessa Kekkonen pyrki kääntämään yhdessä vaiheessa suomettumiskeskustelun myönteiseksi tavaksi kuvata kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän omaavan maan yhteistyötä. Kovin vakuuttavaa vaikutusta Kekkonen ei tehnyt, koska juuri 1970-luku oli suomettumisen vastenmielisimpien piirteiden esilletuloaikaa.

Meillä Suomessa suomettumiskäsitettä käytettiin ensinnäkin kuvaamaan suuren valtion (Neuvostoliitto) vaikuttamista pieneen valtioon (Suomi) suuren valtion eduksi. Neuvostoliitolla oli esimerkiksi epävirallinen veto-oikeus Suomen hallituksen kokoonpanoon. Siinä ei saanut olla ”neuvostovastaisia” voimia.

Valitettavasti oikeastaan hyvin harvoin liikkumavaraa testattiin (ehkä yöpakkaset 1958 olivat poikkeus, jolloin koko suomettumistermiä ei ollut vielä lanseerattu), sillä ainakin minun mielestäni tilaa erilaisille näkemyksille oli, mutta Suomen puolelta oltiin varovaisia ja haluttiin, ettei suhteisiin tule säröä.

Toiseksi Neuvostoliitto yritti Suomen kautta vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Niinpä se teki aloitteita kahdenkeskisissä keskusteluissa tarjoten niitä Suomen viestitettäväksi.

Kolmas suomettumisen tapa oli kaikkein vastenmielisin ja inhottavin. Suomalaiset käyttivät Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia vastaan. Tässä Kekkonen päällimmäisenä näytti mallia ja muut seurasivat. Suomettunut moraali vei pohjaa normaalidemokratialta ja heikensi kansanvaltaisen järjestelmän toimintaa.”

Tässä siis käsitykseni mallia 2014. Mielenkiintoinen interventio aiheeseen on Risto Volasen juuri lukemassani kirjassa ”Suomen synty” (Otava, 2017), joskaan hän ei itse korosta suomettuneisuuskäsitettä. Suomi käytti suomettuneita strategioita vaihtelevassa määrin pitkin 1800-lukua, ehkä silmiinpistävimmin heti Porvoon valtiopäivien yhteydessä vuonna 1809, jolloin otettiin käyttöön sopeutuva suhtautuminen Venäjään. Tätä edesauttoi Aleksanteri I:n tietoinen strateginen ja taktinen – myötämielinen – asennoituminen Suomeen alusmaana. Realistisesti ajatellen kysymys oli tietenkin siitä, että Suomi toimi Venäjän puskurivaltiona. ”Autonominen suomettuminen” sopi kuitenkin käyttöpolitiikaksi, koska Venäjän suojissa Suomea ei uhannut miehitys (Oolannin sota ja Viaporin pommittaminen eivät olleet mantereeseen kohdistuvia miehitysuhkia). Autonomian suojissa Suomi saattoi kehittää ruotsalaispohjaista kulttuuria ja yhteiskuntamallia.

Tietenkin tässä kaikessa oli kysymys erityislaatuisesta suomettumisen versiosta, koska Suomi oli miehitetty valtio, mutta sitä suuremmalla syyllä - tekemällä itsestä tykö - luotiin pohja toimivalle suhteelle Venäjään päinvastoin kuin esimerkiksi Puolassa tapahtui samaan aikaan.

Suomen autonominen suomettuminen toimi kohtuullisesti lähes koko 1800-luvun, vaikka molemmin puolin (Ruotsi-Suomen revansismi, Venäjällä panslavismi + sen liiallisena kokemat itsenäisyydenosoitukset) tuotiin suhteisiin viileitä jaksoja. Ehkä suomettumisen toimivin aika ulottui 1860-luvulta 1880-luvun loppupuolelle. Silloin suomalainen poliittinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen kansallismielinen ajattelu löysi parhaiten kukoistavat väylät. Heti perään sortokaudet pyrkivät tuhoamaan suomettuneisuuden saavutukset ja jouduttivat itsenäistymispyrkimyksiä.

Suomettumista voi siis lähestyä suurvallan itsenäisen naapurivaltion näkökulmasta tai sitten ”alusmaan” näkökulmasta.

::::::::::::::::

Tunnetut Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin suositukset Ukrainalle ottaa käyttöön suomettumisen strategiat ovat herättäneet pahennusta. Jälleen avainkysymys on, miten suomettuminen määritetään. Brzezinski käytti suomettumistermiä ehdottaessaan, että Venäjän valta-asema on suunta, minkä Ukrainan kannattaisi ottaa, silti säilyttäen liittoutumattomuuden. Kommentti Suomesta tuli välittömästi, kun Rene Nyberg argumentoi New York Timesin mielipidekirjoituksessa, ettei suomettuminen ole alistumista, vaan ”avain epätasaisten valtasuhteiden hallitsemiseen”. Tässä kannassa voidaan nähdä selvästi yhtymäkohtia Mouritzenin määritelmään.

Kuitenkin Mouritzenkin puhuu joustavasta alistumisesta, jossa lähestytään toisaalta Brzezinskiä. Mouritzen näkee suomettumisen vaihtoehtona suurvallan etupiiriin liukumisen sijaan. Hän myöntää, että suomettuminen on kiikkulauta, jossa periksi antaminen tai liian jyrkkä vastustaminen ovat molemmat kriittisiä tekijöitä. Todetessaan, että suomettuneen kansakunnan pitää olla yhtenäinen Mouritzen tulee tärkeään rajanvetoon: suomettuminen voi pahimmillaan johtaa oman maan kansalaisten syrjimiseen vierasta valtaa suosivien vallassaolijoiden käyttäessä suhteita väärin omaksi edukseen. Pesuveden mukana huuhtoutuu helposti esimerkiksi vapaan lehdistön status, kun itsesensuuri mielletään osaksi suomettumista.

Suomettuminen on taitolaji. Jos Suomen 1800-luvun snellmanilainen strategia ymmärretään suomettumisen sovellukseksi (siis jos), niin Suomi koki sekä suomettumisen suopeuden että sen riskit. Viime mainittu realisoitui, kun Venäjä 1900-luvun vaihteen molemmin puolin luopui hyväntahtoisesta Suomen aseman ymmärtämisestä ja ryhtyi venäläistämään Suomea. Toki on muistettava, että samaan aikaan monille suomalaisille ei riittänyt enää autonomia-asema. Haluttiin enemmän.

Entä miten Mouritzen soveltaa teoreettista viitekehystään nykypäivän käytäntöön? Mitkä valtiot ovat tai voisivat olla hänen määrityksensä mukaan suomettuneita?

Kreikka on esimerkki länteen suomettuneesta valtiosta koettaessaan pärjätä kotimaan kansalaisten tarpeiden ja länsivaltojen paineessa. Janukovytsin Ukraina on toinen esimerkki yrittäessään tasapainoilla Venäjän, EU:n ja mieltään osoittavien kansalaisten välissä. Epäonnistumisen seurauksena oli yksi nykypäivän pahimmista konflikteista.

Taiwan suomettui Kiinaan päin yrittäessään tasapainoilla suuren naapurinsa kanssa vuosina 2008-2016. Muita esimerkkejä voisivat olla Mouritzenin mukaan Pakistan (Kiina), yhdistynyt Korea (Kiina), Armenia (Venäjä).

Esimerkit ovat epätarkkoja ja suomettuminen niiden yhteydessä kuulostaa ”vaihtoehtoiselta totuudelta”. Suomettumista pitääkin tarkastella räätälöitynä ratkaisuna akuuttiin tilanteeseen, jossa pitää olla valmiutta improvisointiin, mutta myös suhteiden vakiinnuttamiseen kohtuuajan kuluessa. Ei mikään helppo laji.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Kansanvallan muutoskyky koetteilla II

Sitra on tutkinut hyvin ajankohtaista aihetta, demokratiaa julkaisussaan ”Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta”. Sen on kirjoittanut johtava asiantuntija Elina Kiiski Kataja. Tämä on julkaisua käsittelevän ja erittelevän kirjoitukseni toinen osa.

Elina Kiiski Kataja on koonnut demokratian eri muodoista seuraavan vaihtoehtokoosteen:

1) Eliittidemokratia, jonka mukaan vain asiantuntijat ja päätöksenteon ammattilaiset ovat kykeneviä hallitsemaan asioita.

2) Kansalaiset tapaavat erilaisilla foorumeilla keskustellakseen yhteisistä asioista. Tämän mallin avainasia on, että keskusteluista johtaa kanava päättäjiin.

3) Kamppaileva demokratia. Tämä malli tarjoaa tilaa protesteille, jotta huonompiosaisten asema tulee näkyväksi. Ehkäpä nuo kolme vaihtoehtoa kattavat keskeiset lähestymistavat kansanvaltaan. Ne voisivat palvella työhypoteeseina jatkokäsittelyssä.

Tämän päivän megatrendejä demokratianäkökulmasta ovat globalisaatio, teknologinen kehitys ja kaupungistuminen. Globalisaation ydinkäsite lienee keskinäisriippuvuus, mutta juuri tuota keskinäisriippuvuutta vastaan ovat suojautuneet monet autoritäärisesti johdetut valtiot kautta maapallon. Juuri tätä riippuvuutta vastaan esimerkiksi Donald Trump toimii pyrkiessään torjumaan yhteistyön eri valtioiden välillä kaupan rajoitteiden ja muurien avulla.

Ei ole olemassa globaalia demokratiaa, jonka avulla voitaisiin etsiä kompromisseja edellä mainitun kaltaisiin konflikteihin. Voidaan asettaa kysymys sopiiko demokratia ollenkaan globaalien kysymysten ratkaisemiseen. Intia ja Kiina ovat nousseet globaaleiksi toimijoiksi ja niiden perässä seuraavat monet maat jotka haluavat kasvattaa elintasoaan. Ne ovat kiinnostuneita omasta menestyksestään, eivät globaalista demokratiasta.

Globalisaatio on sotkenut lännen asettaman maailmanjärjestyksen. Branco Milanovicin elefanttikäyrän mukaan pohjimmaisena elintasokilvassa ovat maapallon väestön köyhimmät viisi prosenttia. Sitten seuraavat nousevien talouksien keskiluokkaan nousseet massat. Länsimaiden kesiluokka on tässä asetelmassa pysynyt paikallaan tai jopa taantunut ja päällimmäisenä on maailmanlaajuinen rikastunut eliitti, joka on kahminut itselleen valtavia rikkauksia.

Läntisen keskiluokan tappioiden näkyvinä merkkeinä ovat toimineet Brexit, Trump, sosiaalidemokraattisten puolueiden vaikeudet ja populistien nousu.

Kansallisiin rakenteisiin tottuneet poliittiset puolueet ovat ison haasteen edessä yrittäessään ratkaista samaa aikaan sekä globaaleja että paikallisia haasteita.

Globalisaation ohella toinen suuri vedenjakaja on teknologinen kehitys. Neljännen valtiomahdin eli median kukoistuksen aika käy yksiin edustuksellisen demokratian menestysvuosien kanssa. Kaiken tämän on mahdollistanut nopea teknologinen kehitys. Kääntöpuolena on, että teknologinen kehitys ei ole taannut täystyöllisyyttä vaan päinvastoin on jopa hidastanut työpaikkojen muodostumista. On syntynyt talouskasvua ilman työpaikkoja. Tarkemmin sanottuna korkeaa osaamista vaativat työpaikat ovat lisääntyneet, mutta keskiluokan työpaikat ovat pikku hiljaa vähentyneet. Työllisyydestä on tullut bkt:n kasvun ykkösedellytys.

Länsimaiden demokratian valtakautta oli 1900-luku, siis teollinen aikakausi. Sen on haastanut uusi internet-kulttuuri. Se jakaa vallankäyttäjät – meidät kaikki - pieniin pirstoutuneisiin osiin. Entinen median massiivinen valta on murentunut, kun periaatteessa jokainen on oma uutistoimistonsa, joka voi tuottaa ja jakaa tietoa (tai disinformaatiota). Internetillä on ollut valtava demokratisoiva vaikutus, mutta samaan aikaan on kasvanut epäsuhta demokraattisten prosessien kanssa. Maailmankuva on jakautunut pieniin osiin ja perinteinen valtamedia on menettänyt otettaan.

Internet-innostus oli parhaimmillaan 2000-luvun alussa myös demokratian näkökulmasta tarkasteltuna. Odotukset olivat korkealla. Internet on avoin ja osallistava. Monien mielestä se antaa vapauden toimia: jokaisesta tulee oma äänitorvensa. Luottamus vertaisiin kasvaa. Uusi valta on kuitenkin häilyvää ja helposti katoavaa. Kaiken hyvä ohella internet on tarjonnut 2010-luvulla laajat mahdollisuudet myös vihapuheille.

Aiemmin puolueilla oli omat lehtensä, jotka ohjasivat kansalaiskeskustelua. Jos niillä oli ollut jokin merkitys, ovat ne nyt pyyhkiytyneet pois lähes kokonaan. Teoriassa kaikki ihmiset voisivat ottaa tietokoneen välityksellä kantaa asetettuihin kysymyksiin, jos tietokonevaltaistuminen olisi kattava. Luottamuskynnys on kuitenkin korkealla ja pelko manipuloinnin toteutumisesta äänestyksen yhteydessä herkässä.

Kolmas tärkeä megatrendi globalisaation ja teknologisen kehityksen lisäksi on kaupungistuminen. Kaikkialla maailmassa väki pakkautuu kaupunkeihin, myös Suomessa. Kaupunki voisi olla demokratian kannalta soveliaan kompakti yksikkö. Itse asiassa kaupungistuminen on yksi väylä, jota pitkin demokratian tässä kuvailtuja ongelmia voitaisiin ratkoa. Vaikeampi kysymys on, mitä voidaan tehdä kaupunkien ulkopuolella. Brexit ja Trumpin nousu ovat heijastusta kaupunkien ja maaseudun välisestä vastakkainasettelusta. Poliitikot ovat menettäneet aikaikkunan, jolla ongelmia olisi voitu ennalta ehkäistä.

:::::::::::::::::::

Demokratian laajeneminen on pysähtynyt 2000-luvullaa. Demokraattisen päätöksenteon prosessi on vaikeutunut . Lainsäädäntöä on haastavaa laatia siten, että korjattavaa ei heti tuoreeltaan jää. Tavalliselle kansalaiselle tämä kaikki avautuu soutamisena ja huopaamisena, jolle ei näytä tulevan loppua. Samalla luottamus päätöksentekijöiden kykyjä kohtaa asetetaan kyseenalaiseksi. Vanha demokratian valta näyttää osin murenevan. Tilalle tarjotaan populistisia ja autoritäärisiä ratkaisuja: Unkari, Puola, jopa Venäjä, Kiina….

Sitran julkaisussa määritetään demokratian toteutumisen vaikeuksiksi seuraavat seikat:

-puoluekoneistoon kuulumattomien määrä (vain 3-6 prosenttia mukana Euroopassa),

-puolueet taistelevat samoista äänestäjistä (puolueet siis samanlaistuvat, joka johtunee siitä, että puolueiden kädet on sidottu moniin tahoihin),

-kansanliikemäisyys on hävinnyt (ei olla enää ”kansan asialla”, vaan puolueet ovat enemmänkin kansalaisille palveluja tarjoavia tahoja),

-politiikka on muodostunut professionaaliseksi (tietoperusteiseksi, asiantuntijavaltaiseksi; arkijärki ei riitä kannanottoihin),

-politiikan kriisi on sen sisällä (politiikasta on tullut osa hallintoa ja kansalaisista politiikan seuraajia),

-ihmiset haluavat vaikuttaa asioihin koko ajan, ei vain neljän vuoden välein (puolueiden oikeutus vallankäyttöön murenee; käytetään muita vaikutuskanavia),

-politiikan tarkoitus on osittain muuttunut: siitä on tullut osin rekrytointikanava eliittiin,

-Suomessa on kansainvälisesti korkea luottamus instituutioihin, mutta politiikka muodostaa poikkeuksen,

-eriarvoistuminen on lisääntynyt Suomessakin (huono taloudellinen asema heikentää kiinnostusta politiikkaan),

-nykyajan ihmisen kiire estää osallistumisen politiikkaan,

-politiikka tarvitsee monimuotoiset sosiaaliset rakenteet, perinteinen demokratia on perustunut joukkoihin ja sosiaalisiin luokkiin; nyt joukko on eriytynyt vaikeasti hahmotettaviin osiin (koulut, työpaikat, asuinalueet, sosiaaliset jakaumat).

:::::::::::::::::::

Kolmekymmentäluvun jäljiltä demokratia oli huonossa hapessa. Vuonna 1941 demokratioita oli vain 11 kappaletta (Suomi oli rajatapaus). Suomi on pitkäkestoisimpia demokratioita ja on edelleen tällä mittarilla mitattuna huipulla. Demokratia on ollut parhaimmillaan, kun on eletty suurten murrosten välistä aikaa, siis tasannevaihetta. Juuri nyt olemme (sodan jälkeisen) tasanteen jälkeisessä ajassa.

Suomi kuuluu yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa demokratian priimuksiin. Kuitenkin Suomessa äänestysaktiivisuus on jostakin syystä parikymmentä prosenttia alhaisempi kuin Ruotsissa ja Tanskassa!

Sitran julkaisu antaa eväät jättimäiseen määrään erilaisia lähestymistapoja. Sen lukeminen oli suorastaan näännyttävä urakka. Julkaisun ajatus oli, että tehdyistä esityksistä/aloitteista voisi jatkaa syventäen tarkastelua! Itse ajattelisin niin, että vähän, mutta parempaa eli suosittelisin keskittymistä joihinkin asioihin. En myöskään rakentelisi kovin vallankumouksellisia tai radikaaleja kuvioita, sillä on suuri todennäköisyys, että ne jäävät ainakin kohtuullisella aikaperspektiivillä toteutumatta.

Tärkeimpinä ajatuksina uudistaa demokratiaa ja demokraattista ympäristöä näkisin seuraavat seikat (käytän näissäkin suurimmaksi osaksi pohjana Sitran julkaisua):

-yhteiskuntaan osallistava koulutus alakoulusta lähtien. Tämä lieventäisi kokemusta, että politiikka koetaan monimutkaisena; ajatuksena on läpi elämän jatkuva koulutus.

-nuorten aktivoiminen/politiikan omaksi kokeminen; tulisi löytää keinot nuorten poliitikkojen rekrytoimiseksi, sillä he toimisivat vertaistahoina 16-20-vuotiaille.

-eriarvoistavan kehityksen pysäyttäminen.

-taistelu sen puolesta, että luottamus instituutioihin säilyy korkealla tasolla ja politiikan osalta paranee.

-teknologiapelosta sen hyväksikäyttöön; äänestysikärajan alentaminen, vanhenevan väestön mukana pitäminen, äänestystekniikan kehittäminen.

-siirtyminen kuulemisesta kansalaiskeskusteluihin; harjoittelun aloittaminen jo koulussa.

Ehkäpä Sitran julkituoduksi motoksi sopisi julkaisusta poimittu lausahdus koskien demokratiaa: ”On helpompaa uskotella, että voidaan palata vanhoihin hyviin aikoihin tai jatkaa valitulla linjalla, kuin haastaa radikaalisti vallitsevia totuuksia.”

Lainaisin itse Urpo Harvaa (HS mielipidepalsta 26.3.2017/ Tapani Könönen): ”Ellei demokratia hävitä tietämättömyyttä, niin tietämättömyys hävittää demokratian.”