lauantai 30. joulukuuta 2017

Kekkosesta kritiikittä, osa 2

Jari Tervo ”isännöi” Marjo Vilkon käsikirjoittamaa TV-sarjaa ”Kekkonen”, joka on syntynyt ”yhteistyökumppanien avulla”. Tämä on TV-sarjan arvioinnin osa 2.

Dokumenttisarjan kolmannessa osassa, ”Suomalainen paradoksi 1956-1962” kaikki Kekkosen tekemiset ovat suuren käden ohjausta. Estradille ”asiantuntijoiksi” marssitetaan tutkijoita, kulttuurihenkilöitä, kunnallismiehiä ja tavallisia kansalaisia. Kaikki he vannovat presidentin kaikkivoipaisuuden nimiin. Poikkipuolisia argumentteja ei juurikaan sovi mukaan.

Mukana kulkevat Pär Stenbäck (joka saa dokumenttisarjassa jopa keskeisen arvioijan aseman) ja Ilkka Kanerva. Luonteenomaista on, että pienikin kritiikin poikanen pumpuloidaan hyvätahtoiseen Kekkosen erinomaisuuden korostamiseen.

Kekkonen omaksuu muista yhteyksistä tuttuja populistin elkeitä: hän ylistää tavallista kansaa, mutta morkkaa herroja. Kekkonen raivaa tietoisesti itselleen tilaa, jossa hän painaa alas hänen olkapäidensä tasolle nousevia ihmisiä.

Parhaat kaverit ovat Wallenbergit Ruotista. He ovat suurliikemiehiä ja herroja, mutta he kelpaavat koska heitä ei tarvitse pelätä Suomessa.

Kekkosen naisystävät, joiden olemassa olosta Sylvi Kekkonen todistettavasti kärsi, selitetään suuripiirteisesti suurmiehen etuoikeutena tyyliin: sehän on muillakin tapana. Tämän kaiken moraalittomuuden arvostelijat leimataan moralisteiksi.

Kekkoselle ihmiset olivat välikappaleita hänen kuningastiellään. Eikä tämäkään riitä: tänä päivänä Kekkosen marssia historiaan tasoittavat monet hyväntahtoiset ihmiset.

Tervo ja hänen käsikirjoittajansa (ja kumppaninsa) lanseeraavat minulle uuden käsitteen ”tietynlainen puolueettomuus”. Kun Kekkonen käytti ilmaisua ”puolueettomuus” vakiintuneesti Suomen yhteydessä vuosikymmeniä, meidän pitääkin nyt lukea se ”tietynlaiseksi puolueettomuudeksi”. Jos Kekkonen kerran tai pari käytti tätä ilmaisua, niin ei sitä sentään tule pitää ulkopoliittisena linjana. Tässä näkyy tavattoman selvästi tämän päivän vaikutus: kun Suomi ei ole enää juuri kenenkään mielestä puolueeton – Paavo Väyrystä lukuun ottamatta – niin korjataan historiaa taannehtivasti, että saadaan aikaiseksi tähän päivään sopiva linja.

On sinänsä selvää, että historiaa pyritään kirjoittamaan siitä ajankohdasta käsin, jota eletään. Tämä on kaikille historioitsijoille tuttu ilmiö. Historiankirjoituksen ja manipuloinnin keskinäinen yhteys ei kuitenkaan ole kaukainen. Eli oikaistaan dokumentin selvä virhe: Suomi taisteli koko kylmän sodan ajan yksiselitteisen puolueettomuuskäsitteen puolesta ja Neuvostoliitto yritti kaikin tavoin mitätöidä sen ja siirtää painopistettä YYA-sopimuksen suuntaan.

Minulla olisi pyyntö: jospa nyt yritettäisiin ymmärtää oikein tuon ajan olosuhteita ja käsitteitä ja lopetettaisiin epäonnistuneet kompromissit menneen ajan läpivalaisemiseksi.

Dokumentissa toistetaan kaikki kliseet Kekkosen uralta: sauna, viina ja urheilu. Niiden avulla kaikki hoitui, myös neuvostoliittolaiset. Väitteen mukaan Kekkosen pelikirjassa suhteet itään hoidetiin vain juuri ja juuri niin hyvin, että saatiin suhteet kuntoon länteen päin. Näinhän meille on opetettu, ja näinhän Tervokin opettaa. Olisiko joskus syytä tsekata onko tässä jotain valheellista? Rohkenen esittää, että Neuvostoliitto-suhteet hoidettiin ensi sijassa aivan itsenäisenä kokonaisuutena. Yritettiin pärjätä jotenkuten.

Dokumentin yhtenä ongelmana on, että lähtökohtana aivan ilmeisesti on käytetty Kekkosen päiväkirjoja ja nehän on kirjoitettu jälkipolvia varten. Asioita ei ole päiväkirjoissa varsinaisesti vääristelty, vaan on tarkkaan mietitty, mitä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta. Kekkosen tuntemukset välittyvät niistä, mutta objektiivisuuteen pyrkiminen edellyttää lähteiden monipuolista käyttöä.

Kekkosen päävastustajaksi kehitellään Kari Suomalaista. Ei kai sentään, tässä on jälkiviisauden makua. Asia pyritään kertomaan ovelasti siten, että molemmat tarvitsivat toistaan: itse asiassa he siis pelasivat yhteen. Uskokoon ken voi.

Sitten tullaan yöpakkasiin (1958) ja noottikriisiin (1961). Harvoin olen nähnyt näin ohutta käsittelyä kahdesta merkittävästä lähivuosikymmenien kriisistä. Juuri ilmestyneet lähteet osoittavat, että Kekkosen aloitteellisuus oli merkittävä kummassakin tapauksessa. Yöpakkaskriisissä suurlähettiläs Lebedevin äkillinen poistuminen maasta valmisteltiin neuvostoviranomaisten ja Kekkosen kanssa yhteistyössä. Ainoa tarkoitus oli Fagerholmin parlamentaarisen enemmistöhallituksen pelästyttäminen ja kaataminen. Kekkonen halusi hallituksen nurin, koska näki siinä tulevien presidentinvaalien itseään vastustavan koalition. Missä hän ylitti säädyllisyyden rajan? Siinä, kun hän haki Neuvostoliitolta apua hallituksen kaatoon.

Juuri julkaistuista Moskovan uusista arkistolähteistä paljastuu, kuinka Kekkonen pyysi Brezneviltä apua potentiaalisen kilpailijansa Vieno Sukselaisen syrjäyttämiseksi maalaisliiton johdosta. Ja Moskova riensi apuun. Kaikki se, mitä on pitkään epäilty, on nyt osoitettu todeksi oikein arkistolähteillä. Tällainen epäisänmaallinen toiminta sivuutetaan ikään kuin rutiinina dokumentissa.

Suomettumisen varsinainen alkupamaus oli mainituissa kriiseissä. Neuvostoliitolle annettiin veto Suomen hallituksen muodostamiseen ja Kekkonen toimi halukkaana yhteistyökumppanina säilyttääkseen presidenttiyden. Tätä ei voi muuksi muuttaa.

Noottikriisin osalta dokumentissa sanotaan, että ”nootti tuli kuin tilauksesta”. Kuinka ollakaan! Kekkosen uudelleenvalinta vuoden 1962 vaaleissa häämötti ja se piti varmistaa. Pahaksi onneksi demokraattiset voimat asettivat ehdolle laajan parlamentaarisen kannatuksen omaavan ehdokkaan, Olavi Hongan (ns. Honkaliitto), joka oli todellinen uhka Kekkoselle. Tähän saumaan tilattiin nootti Neuvostoliitolta Hongan kaatamiseksi. Sitä ei haluttaisi dokumentissa sanoa, mutta lopulta saadaan vaivoin Henrik Meinanderin suulla myönnetyksi, että ”todennäköisesti” noottia suunniteltiin yhdessä. Sanoisin, että enemmän kuin todennäköisesti.

Viimeistään tässä vaiheessa Neuvostoliitolle annettiin lupa puuttua Suomen asioihin - Kekkosen hyväksi. Demokratia ei voi toimia tällaisissa olosuhteissa terveesti. Kysymys oli puhtaasta valtapolitiikasta, jossa vallasta syrjäytettiin kansanvaltaisia voimia. Ja tilanne paheni tultaessa 1970-luvulle.

perjantai 29. joulukuuta 2017

Kekkosesta kritiikittä, osa 1

Jari Tervo ”isännöi” Marjo Vilkon käsikirjoittamaa TV-sarjaa ”Kekkonen”, joka on syntynyt ”yhteistyökumppanien avulla”, joista yksi on Suomen keskustaa lähellä oleva Keskitien tukisäätiö. Keskitien tukisäätiöstä sanotaan netissä mm. seuraavaa: ”Haluamme vaalia maaseudun omaehtoista kulttuurielämää, erityisesti osallistavia ja ruohonjuuritason hankkeita”.

Dokumenttisarjan kohdetta lähestytään letkeästi ilman historiatutkimuksen ääripäitä, sanotaan eräässä Kaleva-lehden arviossa. Pahalta näyttää: saamme taas ”uuden”, mutta vanhan kuvan Kekkosesta, jossa näennäiskriittisesti tutkitaan legendan vaiheita. Minusta dokumenttisarjaa ei pitäisi mainostaa (ja mainoksia todella riittää kyllästymiseen saakka) kriittiseksi, jos se ei sitä kerran ole.

Tervon ja kumppanien yksipuolinen ja hymistelevä käsittely pakottaa lukijan vastakirjoitukseen. Minussa syntyy väistämätön tarve laatia antiteesi dokumenttisarjalle.

Ensimmäisessä osassa juostaan kasaan ensimmäiset 40 vuotta Kekkosen elämästä. Mihinkään ei oikeastaan pysähdytä, tärkeää on vai kahlata läpi nämä pakkopullavuodet ennen kuin ”todellinen” Kekkos-legenda käynnistyy.

Haastateltujen henkilöiden arvioihin ei puututa, vaan ne menevät kommentoimatta läpi. Ei myöskään harrasteta eri näkökulmia valottavia arvioita, vaan tyydytään paria poikkeusta lukuun ottamatta kertasanomisella ”viralliseen” muotokuvaan. Valitettavasti ensimmäisen jakson perustella ei synnytetä sitä kuvaa, joka ohjelman runsaissa ennakkomainoksissa luvataan. Tässä ratsastetaan Jari Tervon kirjailijamaineella, mutta tervolainen ironia loistaa poissaolollaan.

Ensimmäinen osa alkaa Kekkosen hautajaisista ja etenee siitä klassisella kekkoslaisella polulla Lepikon torppaan, jonka portailla Tervo nähdään istumassa.

Kyllä, Kekkonen ja sisällissodan teloituskomppania mainitaan , mutta sitten muisti pätkii: ei ole muistikuvaa, oliko Kekkosella kivääri vai ei.

Hetken käy mielessä, että nyt lähestytään syntyjä syviä, kun Tervo epäilee, että Kekkonen on tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa, mutta ei usko sopimusta löytyvän Orimattilan arkistosta. Siihen se jää. Jäämme odottamaan, mitä jatkossa paljastuu. Sitten mainitaan Seppo Kääriäisen matka Moskovaan, jonne viemisenä oli kourallinen Lepikon torpan ”pyhää” maata. Asiaa ei kommentoida. Ehkä niin on parasta.

Tervo kiteyttää Kekkosen alkutaipaleen kolmeen sanaan: Kainuu, kirjoittaminen ja urheilu. Näissä viivähdetäänkin sitten hiukan pidempään. Erityisesti urheilu ja urheilijan ura saa paljon tilaa. Annetaan ymmärtää, että olisihan Kekkonen olympiamatkan ansainnut, mutta kun ei niin ei. Sitten leikkautuu näköalaan Kekkosen ura Etsivän Keskuspolisiin agenttina jahtaamassa kommunisteja. Kyllä, Kekkonen oli väkivaltainen kuulustelija, mutta onneksi kuulusteltavat olivat vain kommunisteja.

Sylvi Uino ja kaksoispojat Matti ja Taneli ovat toki elämän suola. Dokumenttiin sisältyvässä Maarit Tyrkön Kekkos-haastattelussa mainitaan, että kesällä oli aikaa olla rakkaiden poikien kanssa. Tähän aikaan kuuluu oleellisesti opiskelu oikeustieteellisessä. Opiskelukumppanit Aaro Pakaslahti ja Kaarlo Hillilä esitellään. Saadaan kuulla, että Pakaslahti konsultoi ulkopolitiikan saloja Kekkoselle, joista hän ei ollut selvillä ja Hillilä muuten vain toimi Kekkosen aivoina.

Kekkonen oli demokraatti, joka jo 1930-luvulla olisi halunnut olla diktaattori. Halu päästä poliittisella uralla eteenpäin oli ilmeinen ja etenemistie löytyi aluksi oikeistoradikalismista. Pian Kekkonen huomasi tien vääräksi. Tiedustelumiehen rooli oli alusta lähtien avainasemassa ja epäonnistunut yritys lopettaa IKL sivuutetaan naurunremakalla dokumentissa: tappiot kuuluvat urakehitykseen.

Ensimmäinen osa päätyy talvisodan rauhaan, josta mainitaan, että Kekkonen vastusti rauhansopimusta. Se vain todetaan, ei kommentteja. Sankarillinen itsemurha oli Kekkosella ja parilla muulla tarjottavana vaihtoehdoksi. Kekkos-historiassa tämä itsetuhoajatus sivuutetaan vaiteliaasti.

::::::::::::::::::::::::

Valitettavasti osassa kaksi (vuodet 1943-1956) asenteellinen kohteen käsittely jatkui. Epätavallista ei ole, että päähenkilön parhaat kumppanit Kustaa Vilkuna, Kaarlo Hillilä ja Aaro Pakaslahti ovat esillä, mutta se kummastuttaa, että vastustajat niputetaan lähestulkoon anonyymeiksi. He ovat vain persoonattomia esteitä Kekkosen kuningastiellä.

Se jätetään mainitsematta, että päätöksenteossa sodan aikana Kekkoseen ei luotettu maan johdossa. Hän ei saanut tärkeitä asemia, vaan toimi oppositiossa maan johtoa vastaan. Ongelma oli, että aivan muut henkilöt kävivät taistelua Suomen itsenäisyyden puolesta. Risto Rytiä ja Väinö Tanneria puhumattakaan esimerkiksi Edvin Linkomiehestä ei edes mainita. Kekkosen opportunismi mainitaan ohuesti yhtenä vaihtoehtoisena lähestymistapana käsitellä Kekkosen toimintaa. Tällä tarkoitettiin, että Kekkosen vainu ohjasi häntä vaihtamaan kantaa, kun sitä tarvittiin. Siinä kaikki. Tervo ei juuri esitä jatkokysymyksiä haastateltavilleen. Näin asiantuntijoiden vastaukset jäävät testaamatta kriittisillä vasta-argumenteilla.

Oliko lopulta niin, että Kekkoselle olisi käynyt 1940-luvulla mikä sodan lopputulos tahansa? Tätä opportunismin ääripistettä ei Tervo halunnut testata.

Kekkonen hakeutui sodan aikana rauhanoppositiossa olleiden yhteyteen, hän kirjoitti Pekka Peitsenä johtoa kritisoivia kirjoituksia Suomen kuvalehteen ja hän käynnisti yhteydet Neuvostoliiton tiedustelupalveluun. Dokumentissa tunnustetaan, että KGB:n myöhemmin paljastuneissa arkistoissa Kekkonen oli vaikuttaja-agentin roolissa, jonka vallanhimoa käytetään hyväksi Neuvostoliiton eduksi.

Todella arveluttavaa dokumentissa oli Kekkosen toiminnan ”analysoiminen” sotasyyllisyyskysymyksessä. Neuvostoliitto oli dokumentin mukaan tyytymätön Kekkosen toimintaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä (liian pienet tuomiot) ja vastusti hänen hallitukseen menoa heti sodan jälkeen. Tähän saakka historian kirjoituksessa on painotettu Kekkosen viheliäistä ja aktiivista roolia sodan aikaisen johdon (maan pelastajien!) asettamiseksi syytteeseen sotarikoksista. Nyt tämä Kekkosen nurinkurinen toiminta sivuutetaan kokonaan anteeksiantamattomalla tavalla.

Sodan jälkeen Kekkonen liittoutui Paasikiven kanssa ja ryhtyi jo varhaisessa vaiheessa lanseeraamaan Paasikiven-Kekkosen linjaa. Näkyvimmäksi Kekkos-opposition edustajaksi nimetään Helsingin Sanomat ja varsinkin pilapiirtäjä Kari Suomalainen. Poliitikkoja ei mainita ilmeisesti Kekkos-historian kannalta liian vähäpätöisinä.

Mielenkiintoinen on se valikoima haastateltavia, jotka oli valittu mukaan kakkososaan. Siellä olivat aina yhtä sopeutuva oikeistolainen Ilkka Kanerva ja samalla tavalla sopeutuva Matti Ahde vasemmalta. Tietenkin vanhat Kustaa Vilkuna, Kaarlo Hillilä ja Aaro Pakslahti pysyvät mukana. Missä olivat poliittisten vastustajien tavoitteiden esittelyt?

Dokumenttisarjan tämä osa kulminoitui 1950-luvun puolenvälin tapahtumiin, Porkkalan palautukseen ja presidentinvaaleihin 1956. Kekkonen mainitaan Neuvostoliiton ehdokkaana presidentinvaaleissa (Neuvostoliitto vaihtoi hevosta viime hetkellä Paasikivestä Kekkoseen). Presidenttipeliä raotetaan vain niukasti, vaikka syytä olisi ollut enempään.

Yhdellä lauseella - ikään kuin hyvittäen kaikki aiempi kritiikittömyys - todettiin Tervon suulla ohimennen, että ”Neuvostoliiton tiedustelupalvelu junaili Kekkosen presidentiksi”. Hetkeksikään ei pysähdytä arvioimaan syvällisemmin Kekkosen toiminnan vaikutuksia Suomen demokratiaan tai kansalaisyhteiskunnan kehittymiseen. Liioin ei arvioida Neuvostoliiton roolia, siis sitä, missä kohtaa Neuvostoliitto sai veto-oikeuden Suomen asioihin. Loppupäätelmäksi jää, että Kekkosella tarkoitus pyhitti keinot. Näennäisarvostelun sisälle kätkeytyy ihailu, jota dokumentin tekijät tuntevat sankariaan kohtaan.

Suomen talouden kova noususuhdanne sotakorvauksineen ja Neuvostoliiton bilateraalikaupan käynnistymisineen sivuutetaan yksipuolisella Kekkosen panoksen korostamisella, joka kiteytyy Kekkosen yhdessä avustajiensa kanssa laatimaan teokseen ”Onko maallamme malttia vaurastua?”

Toisen osan asiantuntijoina käytettiin Kekkosen motiiveja hyvin ymmärtäviä historiantutkijoita Timo J. Tuikkaa ja Kimmo Rentolaa. Jos he esittävät kritiikkiä, miedontavat he sen itse nopeasti johtopäätöksiä analysoimatta. Mutta missä olivat aidosti kriittiset historioitsijat? Ilmeisesti ajateltiin – siinä epäonnistuen – että jättämällä pois kriitikko Hannu Rautkallio ja Kekkosen edunvalvoja Juhani Suomi selvitään parhaiten kuiville hankalista historiantulkinnoista.

Dokumenttisarjan kahdessa ensimmäisessä osassa ei ymmärretä sitä, että Kekkosta ei voi käsitellä ”tasapuolisesti”, vaan lähestymällä hänen persoonaansa eri puolilta kompromissittomasti. Kekkosen historiassa ei voida päätyä valmiiksi pureskeltuihin keskitien johtopäätöksiin, vaan rosoiselle vastakkainasettelulle olisi pitänyt jättää tilaa.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Beatles Suomessa, osa 2

”Yeah! Yeah! Tässä tulemme. Beatles Suomessa” on kahden iltapäivälehden toimittajan, Mikko Vienosen ja Juha Niemen kirja Beatles-ilmiöstä Suomessa 1963-1970 jälkivaikutuksineen. Tämä on kirja-arvion osa kaksi.

Kuusikymmentäluku oli coverien vuosikymmen: ulkomaisista hiteistä tehtiin suomalaiset käännösversiot, jotka menestyivät usein paremmin kuin alkuperäiset. Beatles oli poikkeus, covereita tehtiin todella runsaasti, mutta alkuperäisille esityksille oli vaikeaa mahtaa mitään. Kirjan liitteessä on lueteltu kaikkiaan yli 300 (!) suomalaisten tekemää beatle-versiota.

Covereissa ei käytetty studioammattilaisia, vaan bändit usein itse soittivat taustat. Äänityksissä ei osin teknisten puutteiden takia pystytty toistamaan Beatles-soundia, jolloin kappaleet kuulostivat jotenkin aneemisemmilta. Vienosen ja Niemen kirja rekisteröi ansiokkaasti erot.

Covereista käytiin kilpailua bändien kesken. Liekö hätäinen julkistaminenkin syynä, etteivät coverit pärjänneet? Ylimääräinen vastus oli tangokansa, jolla ei riittänyt ymmärrystä Beatles-musiikille eikä muullekaan populaarimusiikille. Osa poppareiden kaltoin kohtelusta saattaa olla liioiteltua, mutta todisteita väkivaltaisuudesta on maakunnista.

Myyntilistat poikkesivat kahdeksan kärjessä -listoista enkä tiedä muuta syytä, kuin että oppikoulunuorisolla ei ollut varaa ostaa levyjä, kun taas kahdeksan kärjessä oli äänestykseen perustuva lista. Se avasi näkymän nuorten musiikkimakuun eri tavalla kuin puhtaat myyntiin perustuvat listat. Siksi minäkin olin innokas kahdeksan kärjessä -nuori vuodenvaihteeesta 1962-63 lähtien.

Kun Beatlesia ei saatu Suomeen toimi englantilainen Renegades vara-Beatlesina. Sillä oli siihen paremmat edellytykset kuin yhdelläkään suomalaisella yhtyeellä. Toisaalta Englannissa kilpailu oli niin kovaa, että sieltä jouti yksi osaava bändi Suomeen. The Beatlesin elokuvat herättivät täällä samaa kirkunaa ja hysteriaa kuin muuallakin. Beatlien ensimmäinen elokuva ”A Hard Day´s Night” nimettiin suomeksi mielikuvituksettomasti ”Yeah! Yeah! Tässä tulemme”. Elokuvat olivat Suomessa live-esityksiä korvaavia tapahtumia, joille oli tilausta. Elokuvan perään tuli John Lennonin kirjallisesta lahjakkuudesta kielivä ”John Lennon panee omiaan” -teos, jonka Maarit Niiniluoto arvioi myönteisesti Hesarissa. Se päätti Beatlesin hurlumheivuoden 1964.

Sama meno jatkui vuonna 1965. Beatles jakoi nuoria kahteen osaan, popparileiriin ja rasviksiin. Kuitenkin kirjoittajat ovat oikeassa arvioidessaan, että vuoden 1965 loppuun mennessä Suomeen oli syntynyt nuorisokulttuuri. Beatleseilla oli siihen oma tärkeä osuutensa, mutta massaakin tarvittiin. Suuret nuorisoikäluokat olivat juuri oikeassa iässä.

Miksi beatlet eivät sitten tulleet Suomeen? Kirjan tapahtumakuvauksesta voi päätellä, että valmiudet järjestäjillä eivät olleet kaksiset ja toisaalta hinta oli liian kova. Vetäisin johtopäätöksen, että konserttien järjestäjät olivat tuolloin melko ummikoita eivätkä neuvotteluedellytykset olleet hääppöiset. Eikä mitään tulosta saatukaan.

Suomalaisten toimittajien tapaamiset yhtyeen jäsenten kanssa jäivät beatlemanian aikaan vähäisiksi. Haastatteluja yhtyeestä tai yhtyeen ympäriltä piti kuitenkin saada joka lehteen. Varsinkin Suosikki oikoi mutkia suoraksi journalistiikan tasoa alentaen: juttujen totuudenperäisyys voitiin asettaa kyseenalaiseksi.

Myös vuonna 1965 ilmestyi uusi Beatle-elokuva ”Help” (Apua!), johon reagoitiin edellisen tapaan riehakkaasti.

Vuonna 1966 Beatles oli käsite, jolta odotettiin tavan mukaan jotain uutta ja yhtye myös pystyi vastaamaan odotuksiin. Juuri suunnannäyttäjän rooli oli se, minkä beatlet entistä selvemmin omaksuivat kuusikymmentäluvun jälkipuoliskolla. Tässä ratkaisevassa asemassa olivat yhtyeen LP:t. Beatles oli yksi perustavaa laatua oleva syy, miksi LP-myynti ohitti 1960-luvun lopulla singlemyynnin. Beatlesien salainen ase oli ”viides beatle”, George Martin, jonka sovitukset olivat kullanarvoisia yhtyeelle.

Kun Beatlesin suosio ei lopahtanutkaan vaan jatkui vakaana, alkoivat intellektuellit pohtia yhtyeen ominaislaatua. Yhtyeen maine nousi. Toimittajista Maarit Niiniluoto pystyi parhaiten erittelemään Lennonin ja McCartneyn musiikillisia oivalluksia. Noina vuosina populaarimusiikki taisteli tiensä konservatiivisen Hesarin palstoille eikä vähiten Beatlesin ansiosta.

Beatles nosti populaarimusiikin arvostusta muiden kulttuurin ja taiteiden osa-alueiden rinnalle. Tilanne oli muuttunut: enää ei puhuttu bändin tarinan loppumisesta, vaan yhtyeen nähtiin itse päättävän, miten kauan se haluaa jatkaa.

Jopa Jaakko Jahnukainen joutui tarkistamaan kantaansa.

Kari Rydman ja Kaj Chydenius asettuivat puolustamaan yhtyeen uutta luovaa musiikkia. Toisella puolella oli patakonservatiivinen vakavan musiikin asemien puolustaja Joonas Kokkonen. Muistan itsekin, kuinka jännitys väreili ilmassa osapuolien ottaessa yhteen.

Kirjan kirjoittajat arvostelevat Suosikki 100 -listan beatleja aliarvioivaa rankkausta, Beatles kun sai molemmista singlen levypuolista pisteitä, joka sinällään oli yksi maineteko lisää yhtyeelle (ei ollut selvää A- ja B-puolta). Mutta samalla yhden levyn äänimäärä jakautui kahdelle levypinnalle alentaen kummankin listasijoituksia. Kirjassa mainitaan esimerkkinä single Michelle/Girl. Suosio jakautui myös valtavalle määrälle kotimaisia cover-versioita. Kerta kaikkiaan yhtyeen tuotanto oli jatkuvasti ”liekeissä”.

Kirjoittajat kiinnittävät huomiota muutoinkin ns. listojen epäluotettavuuteen. Rankkaukset olivat (ainakin) loppupään osalta sattumanvaraisia, kun levymyynti ei yltänyt sille tasolle, että olisi kannattanut panna järjestykseen peräti sataa suosituinta. Kotimainen lehdistö alkoi olla ansiokkaasti mukana Beatles-juoruissa. Varsinkin iltapäivälehtiä myytiin Beatles-teemalla. Tyttöystävät, häät, lapsen syntymät, Lennonin kuuluisa Jeesus-lausunto, jossa hän totesi yhtyeen olevan suositumpi kuin Jeesus…., kaikesta tehtiin sensaatioita. Ilta-Sanomat yli sivun otsakkeessa: ”Jumala-lausunto tekee Beatles-myynnistä riskipelin Suomessakin”. Uutisoinnissa päästiin vihdonkin käsiksi yhtyeen kasvavaan maineeseen vahingoniloisessa mielessä. Lennon pyysi laimeasti anteeksi. Minun tietojeni mukaan Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeen konsertit olivat hyvin suosittuja Beatlesin viimeisellä konserttikiertueella Yhdysvalloissa syksyllä 1966. Se Jeesustelusta.

Pop-musiikin vuosi 1967 oli täynnä järisyttäviä tapahtumia (tästä vuodesta erillinen blogikirjoitukseni: ”Popmusiikin suuri vuosi 1967”, 22.1.2013). Johtotähtenä oli jälleen The Beatles. Samaan aikaan faniklubitoiminta vaikeutui, koska beatleja oli vaikeaa fanittaa perinteisellä tavalla! Yhtye itse irtautui teinipoptaustasta ja keskittyi yhä kunnianhimoisempiin musiikillisiin tavoitteisiin. Klubin uuden presidentin Irina Milanin haasteet olivat melkoiset.

”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band”, maailman kuuluisin ja vaikutusvaltaisin pop-albumi ilmestyi kesällä 1967 ja sekoitti monen pään. Kirjassa on herkullinen kuvaus Topmost-yhtyeestä autossa matkalla Turkuun, kun he kuulivat Markku Veijalaisen soittavan uutta pitkäsoittolevyä radiossa. Mielipiteet sinkoilivat suuresta innosta syviin epäilyihin: Harri Saksala: ”Ne on astunut askeleen eteenpäin, me ei vaan tajuta sitä”. Joku epäili, että askel oli kyllä otettu, mutta väärään suuntaan.

Järjettömien ”he ovat harhateillä” -epäilyjen jälkeen käynnistyi järjetön ylistys: oli joko pakko suitsuttaa tai avoimesti myöntää – kuten Antti Einiö teki – olevansa vanhanaikainen. Mukailtu lainaus Jake Nymanin kirjasta ”Väännä ja huuda” kertoo ehkä parhaiten, mistä oli kysymys: kaikki se, mitä tuona kesänä tapahtui oli jossain kaukana (rotumellakat, Che Guevara, Mustat Pantterit, Vietnam, Flower Power, Make Love Not War….) ja kaukaa mystisestä maailmasta tuli Sgt. Pepper keskelle mitään tapahtumatonta kyläidylliä…..

Beatlet olivat huipulla: suora satelliittilähetys kesällä 1967 ”Meidän maailmamme” sinetöi kuolemattomuuden: ”All You Need Is Love”…

Myös Suomessa kunnostauduttiin. Liian usein Beatles-coverit olivat toistaitoisten toteuttamia. Vihdoin vuonna 1967 (Sgt. Pepperin sessioiden yhteydessä sävelletty) Penny Lane kääntyi uskottavalla ja valloittavalla tavalla suomeksi: ”Rööperiin”, sanoitus: Juha Vainio.

Kirjassa annetaan tilaa Beatlesien huumeiden käytölle, Maharishi Mahesh Yogille, pikku hiljaa alkavalle yhtyeen yhteishengen rapautumiselle…

Oliko Beatles suuri ilmiö Suomessa? Kyllä se oli, mutta jokainen tuon ajan koulupoika muistaa, ettei pop ollut mikään ykkösharrastus nuorison keskuudessa. Asian voi todeta listoilta: iskelmää kyllä kuunneltiin… Samaa todistavat kyselyt: vain 10 prosenttia yli 15-vuotiaista nuorista piti poppia mielimusiikkinaan vuonna 1968. Tänä päivänä on aivan toisin: suuri enemmistö näyttää omaksuneen pop-iskelmän.

Vuonna 1968 Beatles julkaisi edelleen jättiläishittejä (”Hey Jude” oli yhtyeen eniten myytyjä singlejä). Menestys Suomessa hiipui aavistuksen verran.

Vuosina 1968-69 nuorisokulttuuri radikalisoitui niin, että suunta näkyi jopa niinkin tavanomaisissa pop-julkaisuissa kuin Suosikissa ja Stumpissa. Samaan aikaan suuressa maailmassa John Lennon alkoi irtaantua Beatlesista, osin Yoko Ononsa vaikutuksesta. Pariskunnan alastomuusperformanssit ja erilaiset tempaukset herättivät teeskenneltyä tai todellista pahennusta.

Monet kokivat helpotuksen, kun The Beatles ei enää ”Valkoisella tuplalla” jatkanut Pepperin kokeellisella linjalla. Samalla sovinnainen McCartny ja rosoinen Lennon loittonivat henkisesti toisistaan. Raha-asioiden hoidostakin käytiin taistelua.

Menestys kuitenkin jatkui ja vuoden 1969 ”Get Back” -single ja -albumi ”Abbey Road” olivat suuria menestyksiä. Muistan – lähes 50 vuoden jälkeenkin - kuinka luin kädet täristen Hesarista säveltäjä Erkki Salmenhaaran paneutunutta arviota Abbey Roadista – ja moneen kertaan. Ensimmäisen kerran luin klassisen musiikin kriitikon arviota pop-teoksesta. Salmenhaara toi ensin esille pienen pettymyksen, kun yhtye ei jatkanut Sgt. Pepperin viitoittamalla tiellä, mutta arvioi sitten albumin myönteiseen sävyyn ja oivaltavammin kuin pop-arvostelijat. Salmenhaara nosti albumilta erilleen Harrisonin kappaleen ”Something” tulevana klassikkona ja oli siinä aivan oikeassa.

Vielä vuonna 1970 yhtye julkaisi kansainvälisiksi jättiläismenestyksiksi osoittautuneet (vaikka sitä kirjassa ei mainitakaan) ”Let It Be -singlen ja LP:n. Materiaalit oli kuitenkin nauhoitettu jo ennen Abbey Road-sessioita. Phil Spector kokosi albumin jälkeen jääneestä aineistosta yhtyeen jäsenten keskusteluvälien ollessa huonot.

Vuoden 1970 aikana Beatles mureni vähin erin ja monien edestakaisin vellovien huhujen ja tosiasiapuheiden keskellä. Henkisesti yhtyeen jäsenet olivat ajautuneet erilleen jo aikaisemmin.

Beatles oli jättimäinen ilmiö populaarimusiikissa ja nuorisokulttuurissa, mutta niin kuin joskus käy, ne jotka eivät vajoa unohduksiin, vaan säilyttävät asemansa, saattavat kasvaa aivan uusiin sfääreihin sen jälkeen, kun aika varhaisista maineen päivistä on jäänyt taakse. The Beatles on tällainen ilmiö – myös Suomessa.

Kari Suomalaisen ennakointi vuonna 1964, että beatlepoikia ei muista kukaan Maurice Chevalierin ikäisenä (silloin 76 vuotta) meni pieleen. Ringo Starrilla (77 vuotta) ja Paul McCartneylla (74 vuotta) menee lujaa tänäkin päivänä (McCartneylla on miljardiomaisuus). Ja John Lennon on legenda.

Yhtyeen jäsenen ovat kaikki menestyneet yhtyeuran jälkeenkin loistavasti, McCartney parhaiten miljardiomaisuudellaan.

::::::::::::::::::::::

Kirjan kirjoittajat lainaavat ahkerasti Suosikin, Stumpin ja Intron sensaatiojuttuja, mutta olen itse jättänyt niiden esille oton tässä arviossani vähemmälle.

Pidin kirjan eksaktiudesta. Aivan liian usein populaarimusiikin historiaa tarkastellaan muistinvaraisesti ”suurin piirtein tapahtuneena”. Arkistotyöt on tehty kunnolla. Asioissa edetään kronologisesti, joskin hienoista toistoa esiintyy. Tekijöitä varoitettiin etukäteen, että ”Beatles Suomessa” kirja jää sattuneesta syystä ohueksi. No, ei jäänyt, sivuja on kaikkiaan näyttävin kuvin varustetussa, vain aavistuksen rönsyilevässä kirjassa 262 ja lisäksi ”Jälkinäytöksessä 1972-2017” yhteensä 15 sivua. Kirja täydentyy tilastoliitteellä, joka sekin on vahva tietopaketti sisältäen suomalaisten Beatles-versioiden luettelon sekä yhtyeen levyjen listasijoitukset Suomessa.

Arviostanikin tuli pitkänpuoleinen, yli viisisivuinen kirjoitus.

Hyvää työtä. Beatles on saanut arvoisensa historiikin.

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Beatles Suomessa, osa 1

”Yeah! Yeah! Tässä tulemme. Beatles Suomessa” (Teos, 2017) on kahden iltapäivälehden toimittajan, Mikko Vienosen ja Juha Niemen kirja Beatles-ilmiöstä Suomessa 1963-1970 jälkivaikutuksineen.

Lähtökohdaksi voidaan ottaa kirjassa oleva Kari Suomalaisen hauska pilapiirros vuodelta 1964, jossa piirros on jaettu kahtia siten, että Maurice Chevalierin, 76 vuotta, kuva on toisella puolella ja Beatlesia esittävien kitaraa rämpyttävien ukkojen kuva toisella puolella. Provosoiva kysymys kuuluu, pystyvätkö beatlet tekemään sen saman kuin ikinuori Chevalier eli olemaan huipulla vielä ikämiehinä. Patakonservatiivisen Karin itsestään selvänä pitämän vastauksen voi lukea jo kysymyksestä. Toisin kävi: Ringo Starr, nyt 77 vuotta(!), villitsee yleisöä edelleen, eikä Paul McCartney jää yhtään jälkeen. Ja yhtye on kuolematon legenda.

Olen suunnattomasti viehättynyt populaarimusiikin neitseellisistä vaiheista juuri noina beatlemanian vuosina. Jotenkin se yhtyi uuteen maailmanjärjestykseen, jossa nuorilla oli - kerrankin - oma tärkeä sijansa.

Yhtyeen läpimurto tapahtui Englannissa vuoden 1962 puolella ja Suomessa seuraavan vuoden syksyllä kuten monissa muissakin maissa (Yhdysvalloissa tosin vasta kiertueen yhteydessä helmikuussa 1964). Itse asiassa Suomi oli aivan kärkipäässä yhtyeen läpimurtoaikatauluissa.

Eräänlainen Beatles-koekysymys on, missä olit, kun kuulit ensimmäisen kerran Twist and Shoutin? Vastaan, kuten Jake Nyman: kuulin sen marras- tai joulukuisena iltana 1963 luonnonjääkentän ämyreistä. Sen voi sanoa olevan yhtyeen läpimurtosingle Suomessa. Englannissahan sitä ei julkaistu lainkaan singlenä! Myöhemmin toistui sama ilmiö: suurimmat hitit kuten ”All My Loving” (1964) ja ”Yesterday” (1965) eivät ilmestyneet singleinä Englannissa. Vain Beatlesilla oli varaa moiseen ryöstöviljelyyn!

Kirjoittajat sivuuttavat ”She Loves You” -kappaleen melko ohuesti ottaen huomioon, että se nosti Beatlet suositusta yhtyeestä mega-yhtyeeksi Englannissa. Se käynnisti beatlemanian Britanniassa. Suomessakin puhuttiin yhdessä vaiheessa halveksuen ”jeejee-musiikista” beatlemusiikin symbolina ”She Loves Youn” kertosäkeen takia. Muutoin Suomessakin kävi, kuten Yhdysvalloissa myöhemmin: aiemmin julkaistut levyt useiden edeltävien kuukausien ajalta vyöryivät samaan aikaan myyntilistoille läpimurron seurauksena.

Tapahtui valtava kulttuurimurros, kun Beatlesit iskivät rautalangan jälkeiseen iskelmäpohjaiseen nuorisomusiikkiin vuodenvaihteessa 1963-64. Monien oli vaikea hyväksyä muutosta, niin minunkin. Että oikein sanat musiikkiin! Ajauduin hetkeksi sivuraiteelle, mutta palasin sieltä pian: kehitys kehittyy, ei mahda mitään.

Vanhemman polven muusikot tekivät beatleille saman kuin varhaiset rock and roll versiot rockille: musiikki vesitettiin tunnistamattomaksi. Tästä kuuluisin esimerkki on Humppa-Veikkojen single ”Hän sinun on” (She Loves You) ja ”Kaikki rakkauteni” (All My Loving).

Beatles vaikutti kahdella tavalla: ensinnäkin kotimaisiin yhtyeisiin ja toiseksi suoraan suureen yleisöön. Ja vastaanottava yleisö ja soittajat olivat juuri oikeassa iässä: suuret ikäluokat syntyivät 1940-luvun jälkipuoliskolla.

Beatles Suomessa oli alusta lähtien iso ilmiö, vaikka yhtye ei koskaan esiintynyt Suomessa. Toista oli länsinaapurissa: moderni Ruotsi sai beatlet vieraakseen ensimmäisenä Englannin ulkopuolisena maana jo vuoden 1963 puolella!

Beatlesin tien avaajana menestykseen Suomessa oli Suosikki, jonka juuri uudistettu läpikaupallinen tyyli tuki Beatlesien alkumenestystä. Mutta Suosikkikin myöhästyi liikkeelle lähdössä melkoisesti!

Kirjan kirjoittajat ”elävät” Beatlesin alkuvaiheet fanien kautta. Tästä saamme lukea varsin yksityiskohtaisia tarinoita. Mandyn ja Mamien fanimatka – jos se on kaikilta osin totta – avaa varhaisen näkymän villiin, mutta viattomaan fanikulttuuriin. Myöhemmin kaksikko esitellään kirjassa Suomen ensimmäisinä bändäreinä – viattomassa mielessä.

Ensimmäinen vakavammin beatleihin perehtynyt toimittaja oli Helsingin Sanomien silloinen avustaja Maarit Niiniluoto, joka näin avasi näyttävän toimittajan uransa. Yleensä jutut perustuivat kuitenkin yhtyeen aiheuttamaan hysteriaan. Ensimmäinen todella suuri artikkeli oli kokonainen aukeama Ilta-Sanomissa marraskuussa 1963, mutta siinäkin kuvien osuus oli vallitseva.

Marraskuussa heräsi nuorisolehti Iskelmä, Suosikki ei vielä silloinkaan. Iskelmän ”Beatles-haastattelu” perustui englantilaisten pop-lehtien New Musical Expressin ja Melody Makerin juttuihin (niistä minäkin ammensin tietoni vähän myöhemmin) eikä aitoihin haastatteluihin.

Suomalaiset yhtyeet toipuivat nopeasti ja omaksuivat Beatles-tyyppisen musiikin ja muodin. Tapahtui mielenkiintoinen ilmiö, josta olen jo kertonut aiemmin näissä blogeissa: vaikutteet ulkoa tulivat Suomeen suomenruotsalaisten bändien kautta. Ne seurasivat Ruotsin lehtiä populaarimusiikin tapahtumista ja pääsivät levyttämään varhaisessa vaiheessa saaden melkoisen etulyöntiaseman. Suosikki piristyi modernisoimalla ja kaupallistamalla lehteä mm. jättijulisteilla ja Suosikki 100 -listalla. Ripeässä tahdissa levikki nousi 80 000:een. Beatleista tuli vakiomyyntikanava lehteen.

Kun levyjen saanti oli vaikeaa erityisesti maaseudulla, nousi levyautomaattien suosio Beatlesin menestyksen tahdissa. Radion vaatimaton pop-ohjelmien tarjonta, josta olen näissä kirjoituksissani monesti maininnut, lisäsi levyautomaattien merkitystä. Vuosi 1964 oli beatleille sadonkorjuun aikaa: kaikki levyt ja single-levyjen b-puoletkin nousivat listoille: menestys oli tyrmistyttävä. Samaan aikaan kotimaisten cover-versioiden julkistaminen yleistyi, joskaan ne eivät pärjänneet alkuperäisille, mikä sekin poikkesi normaalista käännösten menestyksestä.

Kirjassa on mainio kuvaus kesätoimittaja Maarit Niiniluodon ja Gula Lindroosin (helsinkiläinen koulutyttö, joka ryhtyi vetämään Beatlesin faniklubia) unelmamatkasta Beatlesin ”paluukonserttiin” Tukholman Johanneshoviin kesällä 1964. Mukana oli faniklubin sihteeri, eräs Irina Milan…..

Niiniluodon matka onnistui erinomaisesti ja ensimmäistä kertaa The Beatles päätyi suomalaisen lehden etusivulle erittäin asiantuntevassa jutussa.

Beatlesin läpimurtoon liittyy ”tukkasota”, josta on käyty monta taistoa kodeissa ja kouluissa. Tukka ja villi musiikki kiteytettiin yhdeksi alkukantaiseksi kokemukseksi. Ja sainhan minäkin osani pitkätukkamuodista, kun luokanvalvojamme kiersi pitkin pulpettien välejä ja moitti pitkistä tukista. Minun kohdallani opettaja pysähtyi ja tarttui niskavilloista kiinni – toki hellävaroen. Silloin se tuntui nöyryyttävältä.

Pian muoti ulottui asukokonaisuuksiin ja lopulta kaikkeen rihkamaan. Beatles-purkkakuvien keräilyyn en lähtenyt, koska kaikki tarmo meni mestaruussarjajääkiekkoilijoiden kuvien ostamisen ja vaihtamiseen…… Ja Beatles-paidasta se alkoi Björn Wahlroosinkin kapinallisen ura (luokkakuva kirjassa!)…..

Varsin hitaasti yhtyeen musiikilliset ansiot pääsivät esille. Arvioita sotki Suosikki, joka – kun se vihdoin tajusi Beatlesin merkityksen ilmiönä – keskittyi läpikaupalliseen Beatles-markkinointiin. Iskelmä yritti olla analyyttisempi, mutta Suosikki peri voiton. Valitettavasti Suomen pienillä markkinoilla ei ollut tilaa perusteellisemmille arvioille. Niinpä tilaa saivat Jaakko Jahnukaisen (”herra levyraati”) kaltaisten Beatles-vihaajien törkyarviot. Ne maltillistuivat vasta, kun Jahnukaisen esimies Iskelmä-lehdessä, Isto Lysmä puuttui asiaan. Sen verran merkittäväksi kirjoittajat arvioivat Jahnukaisen, että antavat hänen tapaukselleen kirjassa yhden lyhyehkön luvun.

Suosikki repäisi oikein kunnolla lokakuussa 1964, kun se julkaisi 100-sivuisen Beatles-paketin ikään kuin korvauksena hitaalle lämpenemiselle.

Oliko Beatles Suomen TV-kanaville pelkkä kuriositeetti? Ei ollut. Vuoden 1964 aikana yhtyeestä oli kymmenkunta juttua TV:ssä. Tosin pääosin keskityttiin yhtyeen uran pintapuolisiin ilmiöihin (tukkamuoti, hysteria).

Herkässä olivat myös ennustukset yhtyeen alamäestä. Niitä alkoi ilmetä jo vuoden 1964 aikana. Kun yhtye ei ollutkaan koko ajan hittilistojen kärjessä, ennustettiin pikaista putoamista huipulta. Beatles ei koskaan pudonnut menestymättömyyttään, se vain lopetti - levymyynnin ollessa huipussaan - kuuden vuoden kuluttua.

Beatlesien uran kannalta ratkaiseva läpimurto USA:ssa helmikuussa 1964 (Ed Sullivan -showssa käsittämättömät 74 miljoonaa katsojaa!) sivuutettiin Suomen tiedotusvälineissä maininnoilla eikä sen merkitystä juuri huomioida kirjassakaan. Beatlesien uran kannalta show ( ja kappaleen I Want to Hold Your Hand” menestys) oli kuitenkin käsittääkseni merkittävin yksittäinen tapahtuma yhtyeen uralla.

:::::::

Merirosvoradiot pakottivat vihdoinkin 1960-luvun puolta väliä lähestyttäessä Ylen avaamaan kanavansa nuorille ohjelmantekijöille. Varhaiskypsä Markku Veijalainen, jonka murrosikäisten kasvukipuja käsitteleviä pienoisromaaneja minäkin luin, sai 16-vuotiaana oman ohjelman Yleisradioon tammikuussa 1964. Viihteen monitoimimies hääräsi pian kaikissa mahdollisissa tiedotusvälineissä. Alun jahnukaismaiset Beatles-antipatiat vaihtuivat pian ylistyspuheiksi. Veijalainen edisti kiistatta Beatles-musiikin tunnettuutta Suomessa, jossa pop-musiikin radiosoitto oli todella vähäistä. Siksi Veijalainen erottui joukosta.

(jatkuu)

perjantai 22. joulukuuta 2017

Laiskuutta, vitkuttelua ja …. kontrollifriikkiyttä

Hesarissa oli varhemmin tänä vuonna toimittaja Juha Riihimäen kirjoitus ”Ihan kohta aloitan”, jossa pohdittiin meissä ihmisissä asuvan vitkuttelun (asioihin tarttumisen tai pikemminkin tarttumattomuuden) ongelmaa. Asiantuntijan Riihimäki käytti työterveyspsykologi Annamari Heikkilää.

Koska nämä blogikirjoitukset ovat osa minua (omaa suhtautumistani työhön), haluaisin kommentoida juttua kirjoitusteni kautta.

Myönnän heti kättelyssä, että olen aika tiukkapipoinen kirjoittaja. Kun idea syntyy olen samantien siitä kirjoittamassa. Muistan kerran erään konsultin opetuksen eräässä koulutustilaisuudessa. Se meni jotenkin näin: jos olet laiska niin älä välitä, niin ovat muutkin…. jos esityksesi valmistuu viimeisenä yönä ennen esitystä, niin älä välitä, niin se valmistuu muiltakin. Minun psyykelläni ei näin toimiminen onnistu.

Ilman mitään psykologista pohdiskelua väittäisin, että on ihmisryhmä, johon itsekin kuulun, ja joka perustaa työnsä (minkä tahansa työn) huolelliseen ennakkovalmisteluun. Esitys siis valmistellaan hyvissä ajoin ennen esitystä. Miksi? Koska arvioin, että ihmisen – ainakin siinä viiteryhmässä, johon itseni miellän – tarvitsevan lopullisen esityksen hiomiseen aivolepoa, siis tauon. Esitys valmistuu tauon aikana joko tietoisesti tai tiedostamatta. Kun tauko on ohi ja palaan esityksen havaitsen monesti, että eihän tätä tai tätä lausetta ymmärrä kukaan – tuskin edes itse. Tauon jälkeen esitystä/kirjoitusta voi tarkastella ikään kuin ulkopuolisen näkökulmasta. Tämä on johtanut ajatukseen, että tarvitaan systematiikkaa, jolla työnteko pysyy hallinnassa. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, etteikö samaan aikaan olisi meneillään monen eri työn tekeminen: ne vain lomittuvat ajallisesti johonkin järjestykseen. Niillä on omat lokeronsa.

Moni on eri mieltä tästä asiasta ja hyväksyn täysin, jos valmistelu on tuota ”viime tipassa” -mallia. HS:n jutussa oli tosin lause, jota minun on vaikea ymmärtää. Se kuului näin: ”Turbulentissa työelämässä leväperäiset pärjäävät hyvin. Pitää mukautua ja kestää painetta , mutta ei olla perfektionisti, tunnollinen, suorituskeskeinen tai kantaa huolta työn laadusta”. Mitenkähän on? Voisin sovittaa tuon lauseen alkupuolen reaalimaailmaan, jos sana leväperäinen korvattaisiin sanalla ”rennosti suhtautuva”. Perfektionismi taas ei ole synonyymi tunnollisuudelle, suorituskeskeisyydelle eikä työn laadusta huolehtimiselle.

Jotkin muutkin laajan jutun kohdat kiinnittivät huomiota: todetaan mm. että tutkimusten mukaan 80 prosenttia yliopisto-opiskelijoista vetkuttelee jossain tilanteessa ja ”puolet heistä kärsii siitä”. Ei yllättävä tulos. Kompaktin kokoisessa työssä tehtävät voivat jakautua pieniin osiin ja mahdollistavat sopivina annoksina työskentelyn saattamisen loppuun. Mutta vaikkapa laajan opinnäytetyön tekeminen edellyttää itsekuria ja suunnitelmallisuutta. Tässä kohtaa moni kohtaa haasteen: kun vaaditaan pitkäjänteistä suunnitelmaa ja työssä etenemisen systemaattisuutta, vaikeudet kasvavat jyrkästi.

Mielenkiintoinen kohta jutussa kosketteli tunnollisuutta: ”Tunnolliset ihmiset tekevät kaiken ajoissa, koska heidän psyykensä ei kestä viime hetken stressiä”. Selitys kuulostaa yksinkertaistukselta: kaiken ajoissa tekemisen siis aiheuttaa negatiivinen tunne, stressin pelko? Entä jos haluttomuus kohdata viime hetken stressi onkin tervettä itsesuojeluvaistoa? Miksi kiusaisin itseäni viime hetken puristuksella, kun asian voi hoitaa järkevämminkin?

Suurin osa ihmisistä sijoittuu tehokkuus - vitkutteluasteikolla ääripäiden väliin. Nykyaikainen yhdessä tekeminen velvoittaa ottamaan muut huomioon ja selvittämään kunkin osanottajan tehtävät työnjaollisesti järkevällä tavalla.

Aivan oikein jutussa kiinnitettiin huomiota suomalaisten avun pyytämisen vaikeuteen. Onhan se noloa, jos ei osaa itse ratkaista asiaa. Onneksi olen havainnut, että nolouden tunne lähes häviää ikääntyessä: on jo sen verran hölmöjä kysymyksiä takana, ettei muutama lisää pahenna tilannetta. Huumorilla – itseironialla – on suunnattoman positiivinen vaikutus ongelman ratkaisussa.

Vanhemmiten sallii itselleen mielipiteen vapauden ylellisyyden ja sen, että kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä. Joskus olen kokenut sellaiset ihmiset rasitteena, jotka ovat aina sama mieltä kuin se, jonka kanssa kulloinkin juttelevat. Eikö se ole sukua vitkuttelulle: totuutta ei haluta kohdata? Vai onko se hienotunteisuutta, jossa ei haluta paljastaa omaa sisintä?

Myönnettäköön että vitkuttelussa - viime hetkellä tekemisessä - on puolensa. Tuleepahan tehtyä, kun on deadline määrätty. Ja voihan aina korjata jälkikäteen omia hätiköinnistä johtuvia virheitään. Sitä paitsi palaute jalostaa omaa keskeneräistä ajatusta: omien ajatusten kontrollointi viimeiseen saakka voi olla melkoinen rasite psyykelle.

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Hyvinvointi- vai kilpailuvaltio?

Nykyaikaisen valtion tai yhteiskunnan roolia pohdittaessa joudutaan monimutkaiseen käsitteiden viidakkoon. Pertti Joenniemi puhuu Helsingin Sanomien Vieraskynän artikkelissa ”Kilpailuvaltio syrjäytti perinteisen turvavaltion” 3.12.2017 kahdentyyppisestä valtiosta. Turvavaltio on se yksikkö, josta olemme tottuneet puhumaan, ja joka on ”auttanut kansalaisia samaistumaan valtioon”.

Turvavaltion kilpailija on kilpailuvaltio. Joenniemi korostaa tapahtunutta muutosta, jossa turvavaltio on joutunut väistymään kilpailuvaltion tieltä. Valtiot paitsi kilpailevat keskenään niin ovat myös vuorovaikutteessa keskenään. Rajattomat kansainväliset markkinat sanelevat pitkälti valtion roolin. Rajat ovat kilpailuvaltion toimintaa haittaava tekijä.

Turvavaltio loi puitteet kansalliselle itseymmärrykselle. Joenniemi puhuu surutyöstä, jota tehdään muutoksen takia: valtiokäsitteen selkeys on kadonnut. Tästä ”surutyöstä” voidaan tulkintani mukaan johtaa myös populistiset, nationalismia korostavat aatteet. Käytännössä kilpailuvaltion vuorovaikutteisuutta edustavat maahanmuuttajat ja pakolaiset ovat monien ”turvavaltiolaisten” ärtymyksen kohteena. Maahanmuuttajien koetaan rikkovan perinteisen kansallisvaltioeheyden.

Tavallinen mattimeikäläinen kavennetaan kilpailuvaltiossa kuluttajakansalaiseksi, jonka moni kokee ongelmalliseksi, koska on sisällyttänyt valtioon paljon laaja-alaisempia odotuksia. Siirtymä turvavaltiosta kilpailuvaltioon on vaikuttanut valtion tarjoamaan turvaan: se on pikku hiljaa pienentymässä.

Monet haasteet vaikuttavat siihen, että perinteinen turvavaltio ei riitä. Kansainväliset haasteet vaativat yhteistyötä muiden valtioiden kanssa. Tällainen ilmiö on esimerkiksi terrorismin vastustus.

Jopa sotien luonne on muuttunut. Turvavaltion aikana sota oli ”identiteettinen turvakahva”, jolla omaa asemaa on suhteutettu muuhun maailmaan. Kilpailuvaltio purkaa näitä näkemyksiä ja luo epävarmuuksia, kun kiinnittyminen valtioon ohenee. Sotakin on muuttanut luonnettaan.

Toisaalta itse näkisin suhtautumisessa kilpailuvaltioon ja turvavaltioon eroavaisuuksia riippuen siitä, mistä ilmansuunnasta puhutaan. Väittäisin, että monet kokevat suhteen Venäjään turvavaltiopohjaisesti, kun taas länteen näköala avautuu enemmänkin kilpailuvaltion pohjalta. Toisaalta eikö voitaisi ajatella niin, että kilpailuvaltioajatusta voitaisiin soveltaa Venäjään, koska suhteiden parantamiselle olisi tilausta? Länsi taas on tuonut kilpailuyhteiskunnan osaksi meitä siinä määrin, että monet kaipaavat turvavaltion suojaa – ehkäpä tiedostamattaankin.

:::::::::::::::::

Toisenkaltainen (tai rinnakkainen) näkökulmakin voidaan valita. Haastattelukirjassaan ”Hyvinvointivaltion vastaisku” (Like, 2017) Antti Jauhiainen ja Joona-Hermanni Mäkinen tarkastelevat julkisen palvelun kustannuksella tapahtunutta yksityistämistä. Tällä muutoksella on yhtymäkohdat Joenniemen määrittelemiin kilpailuvaltioon ja kuluttajakansalaisuuteen, samoin kuin valtion pienentyvään rooliin sosiaalisen turvallisuuden takaajana. Kun julkinen palvelu on heikentynyt (tai sitä uhkaa heikentyminen) on yksityinen kulutus voittanut alaa monien toiveiden mukaan, mutta varjopuoliakin on nähtävissä: eriarvoisuus on kasvanut ”kilpakulutuksen” kasvaessa. Kilpakulutus on ollut osaltaan johtamassa myös ylivelkaantumiseen, kun varakkaimmat yhteiskunnan jäsenet ovat luoneet kulutustason standardit. Voimakkaimmin kehitys näkyy Yhdysvalloissa. Kun rahat eivät riitä, on vaikeaa pysyä kilvassa mukana. Seurauksena veroja on ruvettu halveksimaan eikä julkisia hyödykkeitä arvosteta.

Meillä Suomessa luottamus toisin ihmisiin, viranomaisiin ja yhteiskunnan instituutioihin on ollut lujassa. Niinpä julkisen palvelun korvaaminen yksityisellä on herättänyt laajaa epäilyä. Nykyinen hallitus on pyrkinyt muuttamaan yhteiskuntaa ”valinnanvapautta” suosivaan suuntaan (joka usein tarkoittaa julkisen palvelun kanssa kilpailevan yksityisen palvelun suosimista tai ainakin nostamista julkisen palvelun rinnalle). Monille on kuitenkin jäänyt epäselväksi saavutettavan hyödyn määrä. Korvataanko vanhat hyvät julkiset palvelut uusilla ei niin hyvillä palveluilla pelkästään ideologisista syistä?

”Kilpailu käydään nimenomaan yksityisillä hyödykkeillä, yleensä sosiaalisesti näkyvillä tuotteilla tai palveluilla” toteavat Jauhiainen ja Mäkinen haastattelulähteeseensä, professori Juliet Schoriin viitaten. Tässä näkemyksessä on tietenkin paljon amerikkalaisia piirteitä, mutta on se sovellettavissa myös Suomeen ja suomalaisiin. Julkisen sektorin koulutuksessa – vaikkapa peruskoulussa – ei ole juurikaan kilpailuelementtiä.

Tulo- ja varallisuuserojen kasvu lisää kilpailullisuutta kulutuksessa.

Vaikka kilpakulutus on välillä hiipunut esimerkiksi finanssikriisin seurauksena näyttää trendi olevan edelleen yksityistä kulutusta paisuttava Tv-sarjat, elokuvat, media, some kannustavat omalla panokselleen tähän. Joiltakin osin vauhti on vain kiihtynyt. Suomessa on seurattu Yhdysvaltoja jopa niin, että kun finanssikriisi pysäytti amerikkalaisten velkaantumisen niin Suomessa se on jatkunut. Yksityinen velka on ennätystasolla ja maksuhäiriöt ovat yleistyvä ongelma.

Ideologisesti Yhdysvallat ja Englanti ovat johtaneet julkisen kulutuksen niukentamista, mutta Suomi seuraa tiiviisti perässä. Surutyö turvavaltion/hyvinvointivaltion puolesta voidaan nähdä kaihoisana haluna palata johonkin sellaiseen maailmaan, jota ei enää ole. Toivoisin kuitenkin suhteellisuudentajua käytävään keskusteluun. Ei julkisen sektorin palvelu ole epäkuranttia, varsinkin jos se pitää huolta palvelun ajantasaisuudesta ja uudistumisesta. Ei valinnanvapaus ole taikasana, jota pitää nöyrästi toistaa vain siksi, että se on nyt ideologisesti trendikästä. Valinnanvapaudessa on kaksi kovaa haastetta, valinta ja vapaus.

Kun Suomi on nyt täyttänyt 100 vuotta ja sen saavutuksia on juhlapuheissa ylistetty, on syytä arjessakin muistaa turvavaltion/hyvinvointivaltion vahvuudet. Näitä vahvuuksia ei kannata heittää pois pelkästään sen takia, että kuvitellaan muutoksen olevan ainoa mahdollisuus.

maanantai 18. joulukuuta 2017

Helsingin Sanomat käy kierroksilla

”Suomessa ei ole käyty presidentinvaaleja näin räjähdysalttiissa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa sitten kylmän sodan”. Näin alkaa Hesarin artikkeli ”Sauli Niinistö on itsensä suurin uhka” 17.12.2017. Ei, en aio ottaa kantaa Niinistön puheisiin. Ei, en aio ottaa kantaa puolustusvoimien viestikeskusta koskevaan juttuun syyllisten etsimismielessä (kts. kuitenkin PS). Minua kiinnostaa Helsingin Sanomien draaman kaaria rakentelevat uhkaskenaariot.

Tilanne on kiusallinen. Sitoutumattoman lehden – Suomen suurimman sanomalehden – odotan taistelevan objektiivisen (tai objektiivisuuteen pyrkivän) tiedonvälityksen puolesta. Tietenkin kommenttipuheenvuorot Hesarin omilta toimittajilta ovat uutisluontoisia artikkeleita syventävinä paikallaan. Aika usein käy kuitenkin niin, että sitoutumattomuus varsinaisissa uutisjutuissa sysätään sivuun ja otetaan reippaasti kantaa itse substanssiin. Kommentointi ja uutiset sekoitetaan keskenään.

Toinen haaste liittyy laajemmin koko median sitoutumattomuuteen – tai ainakin sillä mainostamiseen: ”Sitoutumattomana lehtenä sitoudumme……”. Suomen media on sen jälkeen, kun puoluelehdet ovat kärsineet levikkikadosta, muuttunut yhä voimakkaammin sitoutumattomaksi porvarilliseksi uutismediaksi. Kun puhutaan suoremmin, mistä on kysymys, niin mainitusta sanaparista voidaan pudottaa sana sitoutumaton pois tai ainakin voidaan kohdistaa syvä epäily, että sitoutumattomuus on unohtunut johonkin matkan varrelle.

Minulle ei ole tarkalleen ottaen selvinnyt, miksi Hesari on luopunut sitoutumattomuudesta puolustus- ja turvallisuuspoliittisissa asioissa niin korostetusti. Miksi siitä on tullut Naton asianaja? Mitä se menettää, jos se valottaisi näkemyksiä myös uutisartikkeleissaan monipuolisemmin? Nyt sen kanta on räikeästi kansalaisten enemmistön tahdon vastainen. Tietenkin sillä on oikeus tähän, mutta Hesari esittäytyy ylemmyydentuntoisesti ikään kuin sillä olisi totuus tiedossaan. Siihen en usko.

Hesari julkaisee kerta toisensa jälkeen uhkakuvauutisia ikään kuin se olisi ottanut tietämättömän kansan asenteellisen valaisemisen päätehtäväkseen murehtien samalla, kuinka tietämättömyys johtaa ennalta arvaamattomiin seuraamuksiin. Kaikkea tätä se ei tietenkään sano riveillä, mutta antaa rivien välissä ymmärtää…..

Onko tämä jokin jäänne Eljas Erkon päiviltä, jolloin ulkoministerin ehdoton oikeassa olemisen tarve talvisodan alla oli omalta osaltaan johtamassa tunnettuihin johtopäätöksiin? ”Erkon sota”, sanoi Paasikivi tietenkin hiukan liioitellen. Pojasta polvi paranee: Aatos Erkko vanhoilla päivillään ei ollut yhtään innostunut Nato-hehkutuksesta.

Mikä on lopputulema edellä esitetystä? Mielestäni seurauksena on ollut uhkakuvien paisuttelu ja pyrkimys suorastaan paniikin lietsomiseen. Ihmettelen, että kansalaisten suuri enemmistö on säilyttänyt tässä sotaisassa ilmapiirissä viileän rauhallisuuden. Ylen vaalitentissä viimeksi tuntui vallitsevan varsinainen sotaanvalmistautumismeininki. Halutiin prikulleen tietää kenen joukoissa seisot. Ehkä olisi syytä muistuttaa, että presidentin ulko- ja turvallisuuspoliittisista tehtävistä 99 prosenttia liittyy konfliktin torjuntaan diplomaattisin keinoin.

Helsingin Sanomat ja muu eliitti on vetäytynyt torniinsa tiputtelemaan viisauksia kansan ylle, joita kansan enemmistö ei oikein ymmärrä.

Olen varma, että mielipiteitä tiedotusvälineiden palstoilla antaumuksella räiskivä some-kansa eroaa ”tavallisesta” kansasta, koska mielipide-eroavuudet ovat niin suuret. Puhuisin ”suuresta hiljaisesta enemmistöstä”, jos se ei toisi mieleen Vietnamin sodan aikuista Richard Nixonia puolustamassa sotaa.

Tietysti lehden on myytävä itseään nykyisessä sähköisen ja paperisen lehden sekavassa symbioosissa, mutta se ei riitä selitykseksi kirkuviin otsakkeisiin eikä aukeaman yli ulottuviin artikkeleihin, joiden sanoma on selvä: meitä uhkaa koko ajan vaara - ja ilmansuuntakin on aivan selvä.

En yritä vähätellä kansainvälisen tilanteen vakavuutta, mutta jatkuvat uhkakuvaskenaariot, joilla kuvitellaan olevan hyvä tarkoitus kansakunnan pitämiseksi hereillä, eivät ole oikea tapa lähestyä vallitsevia ongelmia.

PS

Viestikeskusjuttu on yksi osa Hesarin herkästi reagoivaa turvallisuuspoliittista härdelliä.

Tekeekö Hesari palveluksen meille, kun se pyrkii tuomaan esille salaisia tiedustelukeinoja kotimaassa ja ulkomailla? Onko tiedusteluelimille suunnitteilla uusia suomalaisten yksityisyyden suojaa rikkovia tehtäviä, joita Hesari on ollut paljastamassa? Onko kysymys viranomaisten kannalta salaisten tietojen laittomasta paljastamisesta? Ollaanko jälkiseurauksena ajautumassa median työn vaikeuttamiseen?

Aivan oleellinen kysymys on, mikä on tiedustelun tarkoitus. Eri lähteistä on paljastunut, että Tikkakoskella sijaitsevan Viestikoekeskuksen päätehtävä on tiedustella Venäjää. Hesarin artikkelissa on yksi paljastava kohta. Vuoden 2005 Viestikoelaitoksen vuosiraportissa 43 sivusta lähialueelle eli Venäjään kohdistuu 40 sivua.

Tiedustelutietojen keräämisellä on yksi selvä funktio: tiedustelutietojen vaihto. Nämä ovat sen verran herkkiä asioita, että kannattaisi olla varovainen.

lauantai 16. joulukuuta 2017

Politiikan säätila: epävakaata näkyvissä olevaan tulevaisuuteen

On hyvin vaikeata arvioida oliko vuosi 2017 kansainvälisessä politiikassa sen epävakaampi kuin muutamat vuodet lähimenneisyydessä. Monet näkevät jännityksen kiristyneen melkeinpä säännönmukaisesti. Tätä en allekirjoita. Tuntuu siltä, että enemmänkin kysymys on ollut paniikin ja hysterian lietsomisen eskaloitumisesta. Se tietenkin sinällään on valitettavaa ja aihe huoleen.

Terrorismin osalta tilanne jatkui ennallaan. Terroritekoja oli, mutta niiden määrä on vakiintunut, mikä sinällään on huono tila. Isisin voiman heikkeneminen ja suorastaan romahtaminen on kansainvälisen yhteisön suuria voittoja. Terroriteot eivät lopu, mutta niitä on vaikeampi johtaa menestyksellisesti, kun fyysinen alusta (=maapinta-ala) on hävinnyt alta.

Suurvaltojen välillä tapahtui muutoksia, jotka oirehtivat tulevia epävakaita aikoja. Tasapainoisimmalta suurvallalta vaikuttaa Kiina, jossa kommunistisen puolueen autoritäärinen ote pitää ja talouden voimakas kasvu jatkui ja jatkuu entisellään. Toisaalta surkea sananvapaus- ja ihmisoikeustilanne ei ole parantunut.

Venäjällä Putinin asema on järkähtämätön ja taloudessakin on pitkästä aikaa nähty valopilkkuja, mm. inflaatio on heikentynyt. Edetään vakaasti kohti seuraavia presidentinvaaleja. Venäjä haluaa olla suurvalta ja on raivannut tälle päämäärälle tietä koko vuoden onnistuen kohtuullisesti. Venäjän sisäinen tilanne muistuttaa demokratiaa vain etäisesti. Sananvapautta hyväksytään tiettyyn rajaan saakka, jotta vältytään diktatuurisyytöksiltä, mutta kokonaistilanne on muuttumattoman kurja.

Sitten tullaan Yhdysvaltoihin ja Trumpiin. Koko vuosi 2017 on ihmetelty Trumpin epävakaata käytöstä, joka on ennenkuulumatonta, kun on kysymys läntisestä suurvallasta. Tietenkin Trumpin käyttäytyminen on ollut – varsinkin sisäpolitiikassa - pitkälti median ja somen kautta vaikuttamista, ja kun tällaiseen eliksiiriin ei ole totuttu, on siinä ollut äimistelemistä.

Keskityn seuraavassa suurimpaan muutostekijään kansainvälisessä politiikassa eli Donald Trumpin edesottamuksiin.

Oma kriittinen asenteeni Trumpia kohtaan on säilynyt ennallaan. Trump on onnistunut aivan viime viikkoina täyttämään vaalilupauksiaan, mutta kun nuo lupausten toteutumiset ovat olleet monien mielestä arveluttavia tai vääriä, ei ole ollut syytä riemuita ”onnistumisista”.

Vasta monen vuoden päästä voidaan piirtää Trumpista edes osapuilleen aikaan sijoitettu kuva, mutta siihen saakka ainakin oma ymmällä oloni taitaa jatkua. Jos verrataan vaikkapa Watergaten ja Vietnamin sodan 1970-lukuun on mielestäni tapahtunut järisyttävä muutos: Yhdysvallat on muuttunut jakautuneemmaksi ja häikäilemättömämmäksi. Eniten kuitenkin ihmettelen tavallisten kansalaisten äänestys- ym. käytöstä. Se saa kerta toisensa jälkeen haukkomaan henkeä. Donald Trump johtaa tätä epävireistä kansakunnan orkesteria huutoporukan säestyksellä ilman nuotteja aiheuttaen koko ajan hämmentäviä interventioita ulko- ja sisäpolitiikassa.

Kansakunnan polarisoituminen ei alkanut tyhjästä. Sillä on juuret ainakin 1990-luvulla ja republikaanien Bill Clintoniin kohdistamassa periaatteellisessa inhossa, ja kuitenkin Clinton pysäytti Reaganin aikaisen kansakunnan syvän velkaantumisen. Ikävä kehitys kärjistyi republikaani George Bush nuoremman aikana päätyen katastrofaaliseen finanssikriisiin. Demokraatti Barack Obama – vaikka hän kaudellaan Yhdysvaltain talous nousi tasapainoon ja esim. työttömyys laski 10 prosentista 4,5 prosenttiin – oli joidenkin kansanryhmien vihaama mies. Ihon väri oli vastustajien mielestä väärä, ja kun hänen seuraajakseen oli ehdolla toinen ”neekeri”, nainen – Hillary Clinton - oli vanhoillisten amerikkalaisten mitta täysi. Liberaalin demokratian kannattajat huomasivat joutuneensa puolustuskannalle Trumpin ja hänen taustajoukkojensa vyörytyksessä. Trumpia kuitenkin vastustettiin liberaalissa mediassa ankarasti ja kongressi ja väestö polarisoituivat entisestään. Merkit viittaavat siihen, että demokraattipresidentti joutuu jälleen kerran korjaamaan talouden republikaanipresidentin jäljiltä.

Neljäkymmentä vuotta sitten kuluttajasuoja- ja sananvapauskysymykset olivat päivän sana. Amerikkalaiset olivat äärimmäisen herkkiä reagoimaan demokratian puutteisiin. Siihen nähden on tapahtunut milteipä poliittinen ja henkinen romahdus. Konservatiivien ja kristillisen oikeiston mistään piittaamaton tosiasioiden vääristely ovat saaneet käsittämättömän aseman. Jos verrataan MSNBC:tä ja FOX-TV:tä, lyö niiden vastakkainasettelu silmille, mutta uskallan silti sanoa, että MSNBC on sentään vielä kohdakkoin neutraalin suhtautumisen asialla päinvastoin kuin FOX, joka on Trumpin möläytysten kaiku.

Steve Bannonin käynnistämä ristiretki tervettä järkeä vastaan jatkuu, vaikka mies itse on pistetty sivuun. Hän on edelleen jonkinasteinen harmaa eminenssi äärioikeiston taustavaikuttajana.

Eniten hämmästeltävää jää perusrepublikaaneille (tai keskilinjan republikaaneille), joiden on ollut pakko sulattaa Trumpin järjettömyydet, jos ei muuten niin säilyttääkseen asemansa. Aiemmin republikaanit olivat teekutsuliikkeen panttivankeja. Nyt koko kansakunta heilahtelee Trumpin epäjohdonmukaisten ailahtelujen tahdissa.

Yhä enemmän tulee esille syrjäytyneeksi itsensä kokevan kansanosan eliittiin (tai pitäisikö puhua sivistyneistöstä?) kohdistuva viha: maailman muutosta (esim. teknologista kehitystä) ei hyväksytä ja suunnataan raivo liberaalidemokraattisiin tahoihin, joilla on vain välillinen vaikutus kehitykseen. Rahaeliitti ei ole edes psykologisista syistä hakenut kompromisseja kansakunnan enemmistön kanssa, vaan suostuu ehdoitta Trumpin veronalennusten kannattajaksi. Puuttuu rohkeus myöntää, että kokonaisuus on menossa huonompaan suuntaan.

:::::::::::::::::::::

Seurasin A-studion Talkia 7.12.2017, jossa keskustelun lähtökohtana oli Trumpin päätös siirtää Yhdysvaltain Israelin suurlähetystö Tel Avivista Jerusalemiin, joka käytännössä merkitsee Jerusalemin tunnustamista Israelin pääkaupungiksi. Trumpin brutaali ratkaisu sivuutti kaupungin merkityksen juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin pyhänä paikkana. Keskusteluun osallistuivat dosentti Benita Heiskanen, dosentti Markku Ruotsila, kirjailija Juha Itkonen ja toimitusjohtaja Keith Silverang. Kaikki ovat rutinoituneita asiantuntijoita, joten luvassa oli hyvätasoinen, joskin erimielinen keskustelu. Keskustelu laajeni koskemaan myös tutkimuksia, joiden avulla pyritään selvittämään Trumpin vaalien aikaisia ”diilejä” Venäjän kanssa.

Heiskanen, Itkonen ja Silverang ovat liberaaleja arvioissaan, kun taas Ruotsila heijasteli kristillisen oikeiston Trumpia tukevia mielipiteitä. Keskustelussa syntyi selvä kahtiajako Ruotsila vastaan muut. Ruotsila on mielenkiintoinen ilmestys yliopistomaailmasta, sillä harvoin kukaan näyttää väriä niin selvästi kuin dosentti Ruotsila.

Trumpin uskollisimmat kannattajat ovat niitä, jotka haluavat elää omassa lintukodossaan – aseistettuna – pystyäkseen torjumaan kuvittelemansa itseensä kohdistuvat hyökkäykset. Nämä ihmiset kokevat Washingtonin hallinnon asettamat verot ja muut keskushallinnon puuttumiset kansalaisten asioihin vihamielisinä. Republikaanien kongressiedustajat ovat joltisenkin kaukana melko sivistymättömistä konservatiivien oikeistolaisista peruskannattajista. He kuitenkin opportunistisesti vaihtavat – Trump välimiehenään – mielipidettään kannattamalla metsien ja preerioiden miehiä ja naisia, kun näkevät siinä oman etunsa täyttyvän.

:::::::::::::::::

Trumpin Venäjä-yhteyksiä koskevat paljastukset haiskahtavat hyvin saivartelevalta prosessilta, jonka päätä ja häntää on vaikea erottaa toisistaan. Tässä näkyy osin liberaalin lehdistön heikkous. Se tarttuu jokaiseen Trumpin tarjoamaan ”täkyyn”, yksityiskohtaan eikä ole riittävästi keskittynyt kokonaisuuden ja ydinkohtien hallintaan, siis Venäjän sekaantumiseen vaalikampanjaan republikaanien puolella. Ainoa merkittävä asia Venäjä-yhteyksissä on Hillary Clintonin onnistunut ”syrjäyttäminen” kuningastieltä, vaikka tämä sai 2,9 miljoona ääntä enemmän kuin Trump. Vaalit ratkaistiin muutamassa osavaltiossa vaalimatematiikan ansiosta muutamalla kymmenellä tuhannella äänellä. Juuri sen verran saattoivat venäläiset vaikuttaa vaalien tulokseen.

Taistelu välivaalien voitosta marraskuussa 2018 on alkanut ja käy jo nyt kovilla kierroksilla. Trump on koko kansakunnan gallup-kannatus huomioiden alakynnessä. Jää nähtäväksi pystyykö hän reaganmaisilla keinoilla houkuttelemaan ääniä omilleen niin paljon, että republikaanit pystyvät tasapäiseen vastukseen kongressivaaleissa.

A-studion keskustelun päätteeksi kukin keskustelija sai lausua yhden sanan, joka kuvaa Trumpin vuotta 2017. Minusta parhaalta tuntui Silverangin mainitsema ”painajaismainen”, koska tähän vuoteen sisältyy niin paljon uskomattomia demokratian häpäisyjä. Jos näillä keinoilla saavutetaan jatkuvaa menestystä, olen todella turhautunut demokratian puolesta.

Tuleeko politiikan kielessä tölväisy/katupoika/loukkaamistyylistä uusi normaali tulevaisuudessa? Toivottavasti ei. Politiikka on viihteellistynyt epätoivottavalla tavalla. Benita Heiskanen sanoi osuvasti, että Yhdysvalloissa ”poliittinen taktikointi voittaa moraalikysymykset”. Syvällä Yhdysvaltain sydämessä asuu kansanosa, joka pelkää ulkoisia uhkia – painopiste vain vaihtelee. Sodan jälkeen pelättiin kommunisteja, nyt vaara tulee sisältä, hallinnosta. Jos kuviteltua pahaa vastaan pitää taistella, piru sopii liittolaiseksi.

Optimistina oletan, että tässä käy samoin kuin Joseph McCarthylle aikoinaan eli provokaation aiheuttaja lopulta syrjäytetään kaikesta vallasta. Trumpin kohdalla se tapahtuisi ensimmäisen presidenttikauden päättyessä.

torstai 14. joulukuuta 2017

Mielipidevaikuttamista lännestä ja idästä

Helsingin Sanomilla on tapana määrävälein muistuttaa meitä Venäjä sotilasmahdista. Mielenkiintoista artikkeleissa on niiden laajuus: usein ne ulottuvat aukeaman yli. Niinpä 12.12.2917 lehdessä oli juuri tällainen aukeaman juttu. Lisäksi etusivulla oli kissan kokoisilla kirjaimilla otsake ”Miten Venäjän armeija pyrkii nyt vaikuttamaan?”. Suuren osan etusivua täytti kartta, joka esitteli ”Venäjän uusia avauksia” eli Venäjän Itämeren tukikohtia ja niihin sijoitettuja ohjuksia kantamineen.

Venäjä varautuu konfliktitilanteessa käyttämään moninkertaisesti muuta vaikuttamista sotilaalliseen verrattuna, toteaa HS:n artikkelissa sotilasprofessori Petteri Lalu. Tässä ei sinänsä ole ihmeellistä: sekä lännessä että idässä valmistaudutaan monimuotoisesti käyttämään muun muassa informaatiovaikuttamista.

Mielenkiintoista näistä juttukokonaisuuksissa on niiden tarkoitusperä. Ensimmäinen ja monille riittävä tarkoitusperä on antaa naapurin sotilaallisista toimista informaatiotietoa. Toinen on huomion kiinnittäminen juttujen laajuuteen. Mitä sillä halutaan kertoa? Ja kolmanneksi mielenkiintoa herättää juttujen sisältö. Mikä on lähestymistapa?

Koska Hesari haluaa Suomen liittyvän Natoon (on halunnut sitä jo vuodesta 2006 lähtien), on artikkeleita tarkasteltava myös tästä näkökulmasta.

Joidenkin mielestä on tärkeää luoda Venäjästä sotilaallinen uhka esimerkiksi toteamalla tyhmän ovelasti, että ”ei nyt, mutta vuoden päästä jalkapallon MM-kisojen jälkeen!”.

Edellä mainitusta artikkelista syntyy käsitys – etusivulta lähtien - kasvavasta uhasta pohjoismaille, varsinkin Suomelle ja Ruotsille. Ohjuksien laukaisualustoja ja kantamia piirretään kartoille näyttävin vedoin. Kuitenkin mitä pidemmälle juttu etenee sitä selkeämmin ”uhkaodotukset” kuivuvat kokoon.

Suomalaiset asiantuntijat suhtautuvat hymähdelleen Iskanderin sijoittelusta annettujen tietojen hätkähdyttävyyteen: Venäjällä on ollut jo vuodesta 2011 lähtien Iskander-ohjuksia esimerkiksi Lugassa, joka on paljon lähempänä Suomen rajoja kuin Kaliningrad, jonne on tulossa kyseisiä ohjuksia.

Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjä-ryhmän tutkija Juhani Pihlajamaa antaa eräässä HS:n varhemmassa artikkelissa (16.9.2017) ymmärtää, että lännessä on synnytetty kuva, että Venäjällä harjoitellaan aggressiivisesti sen pieniä läntisiä naapureita vastaan. Minulle on jäänyt käsitys, että lännessä ei otettu/ei oteta vakavasti vastaan mitään Venäjän selitystä syksyllä käytyjen Zapad-sotaharjoitusten tarkoituksesta vaan ajatellaan, että valehtelee se kuitenkin. Erittäin laajaan kokemukseen tukeutuen Pihlajamaa sanoo, että Venäjän toimet pitää nähdä sen sotilasdoktriinia vasten. Tämän ajattelun mukaan sotaharjoituksessa Valko-Venäjän alueelle on luotu mielikuvitusvaltio, jossa tapahtuu kansannousu. Tavoitteena Zapadin kaltaisella harjoituksella on terroristien ja separatistien kukistaminen. Näin siis Pihlajamaa 16.9.2017.

Nyt (HS: 12.12.2017) hän vahvistaa: ”Zapadin aikana tehdyt toimet olivat puolustuksellisia. Siellä ei harjoiteltu Baltian maiden ….. valtaamista”. Pihlajamaa jatkaa: ”Näkemyksemme mukaan se, minkä venäläiset ilmoittivat Zapad-harjoitukseksi, oli suurin piirtein sen vahvuinen ja tapahtui niillä alueilla kuin he ilmoittivatkin”.

Pihlajamaa syyttää lännestä tulleita ”tietoja” harhaanjohtaviksi: laskettiin yhteen useiden sotaharjoitusten yhteisvolyymi ja näin päästiin mm. hulppeisiin miesmääriin. Hesari ansaistee kiitoksen tasapainottavien asiantuntijalähteiden käytöstä nyt vihdoin, kun se ryhtyi tarkentamaan ja oikaisemaan aiemmin annettua informaatiota.

Kun Venäjää syytetään trollitoiminnasta – jossa toki on pohjaa – niin olisi hyvä, jos lännestä tulleisiin viesteihin liitettäisiin tasapuolisuuden vuoksi sama määrite.

Olisi hyvä ja yllättävä veto, jos Hesarissa olisi joskus syvällinen artikkeli lännen trollitoiminnasta. Luulisi lehdellä olevan resursseja moiseen – mutta onko sillä haluja?

tiistai 12. joulukuuta 2017

Sixten Korkman ja globalisaatio

Sixten Korkmanin yleissivistävien talouspolitiikkaa käsittelevien kirjojen joukko on kasvanut jälleen yhdellä teoksella. Nyt hän kirjoittaa globalisaatiosta otsakkeella ”Globalisaatio koetuksella: miten pärjää Suomi?” (Otava, 2017). Korkman on saavuttanut suosiota tasapainoisilla kannanotoillaan, joissa hän on välttänyt lähtemistä muun talouseliitin kyytiin. Hän on pyrkinyt valottamaan käsittelemiään asioita monipuolisesti.

Kyllä Korkmanista voi kuitenkin tunnistaa tosiasian, että ei hän mikään vallitsevan järjestelmän veneen keikuttaja ole. Päinvastoin hän on voimakas markkinatalouden puolestapuhuja, mutta silmää on myös hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamille kiistattomille eduille.

Kaiken kaikkiaan Korkman hyväksyy skandinaavisen järjestelmän, joka edustaa sekatalousjärjestelmää hyvinvointiyhteiskuntineen. Ehkä parasta kirjassa edustaa luku ”Globalisaatio vastatuulessa”, jossa hän erittelee globalisaation vastaisten voimien argumentointia. Keskityn tässä kirja-arviossa teoksen tähän osaan.

Korkman myöntää, että globalisaatiota vastustava populismi tulee voimakkaammin puoluekentän oikeasta reunasta, vaikka vasemmistopopulismillekin on sijansa. Esimerkkejä luetellessaan hän kuitenkin pistää pystyyn ”tasapelin”. Korkman myöntää, että Bernie Sanders on rajatapaus (eli hänen vasemman laidan ”populisminsa” sisältää matillisia skandinaavisia painotuksia). Itse olisin painottanut Sandersia enemmänkin ”hyvinvointisosialistina” , joka tarjosi merkittävän vaihtoehdon vakiintuneille ideologisille käsityksille presidentinvaalien yhteydessä.

Korkman on hyvä kiteyttämään – yksinkertaistamatta silti liiaksi – keskeisiä asioita, niin tälläkin kertaa. Globalisaatiovastaisen populismin hän määrittää siten, että se pyrkii saamaan kannatusta vetoamalla tavallisiin kansalaisiin ja torjuu voimakkaasti eliitin pyrkimykset: eliitti on paha, kansa hyvä. Usein populistit kaipaavat autoritääristä johtajaa. Ok, itse painottaisin populismin määrittämismielessä monimutkaisten asioiden yksinkertaistamista.

Oikeistopopulismin hän arvioi arvokonservatismin ja globalisaatiovastaisuuden yhdistelmäksi. Itsestään selvän tuntuinen ajatus, mutta ei välttämättä ole sitä. Oikeistopopulismin vastakohdaksi hän määrittää arvoliberaalit ja avoimuuden puolesta liputtavat poliittiset puolueet. Tässä kokonaisarviossa on tärkeää käyttää muodikkaaksi osoittautunutta nelikenttää, jossa akseleina ovat oikeisto-vasemmisto ja arvokonservatismi-liberalismi. Hän kuitenkin täydentää arvoasetelmaa arvokonservatismin lisämääritteillä ”nationalistinen populismi” ja liberalismia ”kosmopolitismilla”. Näin arvio painottuu nykyhetken globalisaatio-antiglobalisaatio -vastakkainasetteluun.

Globalisaatiovastaisten tahojen käyttämiksi argumenteiksi hän luonnehtii vanhat tutut asiat eli työpaikkojen menetykset (erityisesti heikosti koulutettujen miesten osalta), tulevaisuuspessimismin, heikon palkkakehityksen, tuloerot, maahanmuuttokriittisyyden, terrorismin aiheuttaman turvattomuuden, sekä populismia suosivan someympäristön. Populistiset puolueet imevät voimansa epävarmuudesta ja pelosta.

Korkman erittelee hyvin populismin vastaisten voimien kaksinaisen taktiikan: joko yritetään vaieta populismi kuoliaaksi (Ruotsi) tai sitten otetaan populistit hallitusvastuuseen (Suomi, jopa kahteen kertaan, Vennamo, Soini). Ruotsin puoluekentän toistaiseksi valitsemassa vaihtoehdossa (torjuntataistelu) syrjintäväitteet saavat poliittista kantavuutta.

Globalisaatiovastaiseen populismiin ovat vastaanottavaisimmin suhtautuneet työpaikan menetyksen uhan alla olevat teollisuus- ja palvelualan työntekijät: suhtaudutaan kielteisesti vapaakauppaan ja vapaaseen markkinatalouteen sekä yhteiskunnan eliitteihin. Epäluulo kohdistuu julkiseen hallintoon, oikeuslaitokseen, ja kansainvälisiin sopimuksiin.

Esimerkkinä populismin vaikutuksista Korkman ottaa esille Brexitin, jossa Korkmanin ja monen muun mukaan toteutui kansanäänestyksen arveluttavat piirteet.

Britanniassa tai Yhdysvalloissa ei ole mitään merkittävää populistista puoluetta, joka johtunee kaksipuoluejärjestelmän luonteesta. Siksipä näyttää siltä, että populismi tunkeutuu pääpuolueiden sisälle aiheuttaen monitahoisia ristiriitoja, jotka vaikeuttavat asioiden hallintaa. Yhdysvalloissa on vielä erillinen fraktio, teekusuliike, joka edusti selkeää populismia jo ennen Trumpin presidenttiyttä.

Yhdysvalloissa korostuu tuloerojen räikeys. Erityisesti muutos hyvätuloisten eduksi on dramaattinen. Asiaan vaikuttaa globalisaation lisäksi teknologinen kehitys ja noudatettu talous- ja veropolitiikka.

Trumpin nousua presidentiksi voidaan selittää eräiden kansanosien (valkoiset, heikosti koulutetut miehet) turhautumisella, kun muutos elinolosuhteissa on ollut epätyydyttävä.

Korkmanin kokonaisarvio on samantyyppinen, jota olen itse tuonut esille: päällimmäiseksi jää hämmennys, miksi äänestäjät kerta toisensa jälkeen valitsevat päättäjät, jotka eivät aja heidän asiaansa. Korkmanin loppupäätelmä: ”Demokratian mallimaa on ajautunut todella kauas aiemmista ihanteistaan”. Korkman lienee asian ytimessä, kun hän sanoo, että ”plutokratia on poliittinen järjestelmä, joka keskittyy ratkaisemaan rikkaan plutokratian pikemmin kuin kansan ongelmia”. Köyhän väestönosan alhainen äänestysprosentti heijastuu valintoihin ja sitä kautta tehtäviin päätöksiin, jotka suosivat hyvätuloisia.

Jää vaikutelma, että globalisaatio - hyvinvointiyhteiskunnan automattisten vakauttajien haurauden takia – näyttäytyy kaikista länsimaista räikeimmillään Yhdysvalloissa.

Entä globalisaation tulevaisuus? Korkmanin edellytys globalisaation toimivuudelle on , että pystyisimme jonkinasteiseen maailmankansalaisuuteen. Tarkemmalla tasolla vaaditaan kolme ehtoa: 1) Markkinatalous ja kapitalismi on saatava paremmin hallintaan (eriarvoisuuden vähentäminen) , 2) Kansallisvaltioiden on tingittävä suvereniteetistaan (ahtaan nationalismin torjunta) ja 3) Ihmisoikeuksia on edistettävä (yhteisen arvopohjan vahvistaminen).

Tavoitteet ovat yleviä, vaikeasti saavutettavia, mutta välttämättömiä jo selviytymisen kannalta. Itse asiassa EU:n perustaminen tarjoaa esimerkin tavoitteen haastavuudesta: alku näytti hyvältä, mutta sittemmin on paljastunut, että vaikeudet ovat loppumattomia. Korkman on varmaan siinä oikeassa, että Euroopan yhteisö saavutuksena on kaikesta huolimatta melkoinen, kun aiemmin tuhkatiheään toistuneet sodat jäsenvaltioiden välillä ovat erittäin epätodennäköisiä.

Kansallisvaltioita tarvitaan perustarpeiden tyydyttämiseen. Puutteena on ”heikko maailmanhallintajärjestelmä”. Korkman kaipaa kollektiivista viisautta. Ollaan ristiriitaisessa tilanteessa, kun maailman ongelmien ratkaiseminen vaatisi nykyistä parempaa kansainvälistä yhteistyötä ja samalla globalisaatio ruokkii vastakkainasettelua.

Korkman ei tuo kirjassaan oikeastaan uusia elementtejä käytyyn keskusteluun (kukapa osaisi räjäyttää potin!), mutta tiivistää sanottavansa kompaktiksi kokonaisuudeksi, joka toimii hyvänä pohjana sellaiselle, joka on vasta heräämässä edessä oleviin haasteisiin ja kertauskirjana sellaiselle, joka on jo vaivannut mieltään maailman murheilla jo pitkään.

Niin, tulevaisuuden odotukset? Dystopia vai utopia? Korkman taipuu varovasti sille kannalle, että voisimme lähestyä jälkimmäistä.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Vakautta vaalimassa – turvallisuuspolitiikasta kriittisesti

Kuuntelin kuluvan syksyn Helsingin kirjamessuilla paneelikeskustelua, jossa oli mukana useita ulko- ja sotilaspolitiikan asiantuntijoita ja muita teräväsanaisia kommentoijia. Sama joukko täydennettynä useilla muilla alan asiantuntijoilla muodostaa Timo Hakkaraisen teoksen ”Vakaus vaakalaudalla” (Into, 2017) kirjoittajakunnan.

Hakkarainen valitteli kirjamessuilla, että media on sivuuttanut kirjan antaen ymmärtää, että mukana on tarkoitushakuista unohtamista. Olen samaa mieltä luettuani kirjan: meillä mediaeliitti on asennoitunut sellaista ulko- ja turvallisuuspoliittista ajattelua vastaan, jossa korostetaan Suomen liittoutumattomuutta ja painotetusti diplomaattisia keinoja kriisien ratkaisemiseksi. Ainakin omalta osaltani haluan korjata median ”unohtamisen” ja kiittää hyvästä kirjasta.

Lukiessani kirjaa ilmestyi Hesarissa Kari Huhdan lähes aukeaman laajuinen artikkeli Venäjän Zapad-harjoituksesta. Verrattuna kirjaan Huhdan artikkeli muodostaa milteipä antiteesin, josta käsin pääsee hyvin perille Helsingin Sanomien kummallisen sotaisasta retoriikasta. Kirjoituksessa luodaan Venäjästä pelotevaikuttamisen kautta välitön uhka Natolle, jota vastaan kuulemma koko sotaharjoitus oli suunnattu. Otsake kertoo paljon: ”Venäjä harjoitteli suursotaa Natoa vastaan”.

Vielä sotaharjoituksen kestäessä luotiin kuva, että sotaharjoitukseen osallistui 100 000 miestä. Nyt Hesarin jutussa laimennettiin osallistumisen laajuus 50 000 mieheen, tai 40 000 mieheen, tai 30 000 mieheen…. (loput olivat harjoituksen ”piirissä”). Näin siis sitoutumattomaksi itseään mainostava lehti kertoilee asioista jo tutuksi tulleella tavalla.

Hakkaraisen teokseen esseen kirjoittaneiden (tai haastateltujen) nimiluettelo on vakuuttava: Erkki Tuomioja, Heikki Talvitie, Jarmo Virmavirta, Pekka Visuri, Seppo Kääriäinen, Gustav Hägglund, vain muutamia mainitakseni.

Referoin ja arvioin muutamia kirjoittajia ja kirjoitusaiheita tässä arviossani.

Erkki Tuomiojan kirjoituksessa kiinnitti huomiota kohta, joka käsitteli Nato-keskustelua Suomessa. Tuomiojan pointti on, että Nato-keskustelun valittajat ovat niitä, jotka eivät ole saaneet omasta mielestään tarpeeksi vastakaikua liittoutumishaaveilleen. Vaikka viime aikoina keskustelu on ollut avoimempaa, on siinä silmiinpistävä piirre, että liittoutumista ajavat tahot ovat saaneet objektiivisesti katsottuna mediassa tavattomasti huomiota osakseen. Koska Suomi on liittoutumaton maa, eivät liittoutumisen vastaiset tahot – joita on paljon – ole nähneet aihetta osallistua keskusteluun. Syntyy epäsymmetrinen tilanne, jossa julkisuuteen tulevat puheenvuorot eivät vastaa todellista kansalaisten mielipidejakaumaa.

Joskus tulee mieleen, että liittotumista ajavat ovat keskenään sopineet linjasta, joka on kansan enemmistön mielipiteen vastainen. Aivan oikein Tuomioja huomioi tarkoitushakuisuuden, kun median edustajat suorastaan tivaavat ”oikeita vastauksia” ulkomailta tulevilta merkkihenkilöiltä Natosta. Ja hyvin opetellut vastaukset ovat valmiina: ”Kyllä tietenkin autamme Suomea”, ”Olette tervetulleita Natoon”. Otsakkeet revitään sitten näistä ”sopivista” vastauksista.

Pekka Visuri luo katsauksen sotilaspoliittiseen tilanteeseen ja korostaa epädramaattisia piirteitä Itämeren sotilaallisessa varustamisessa. Suomella on tärkeä tehtävä Itämeren alueen vakauden säilyttämisessä nyt ja tulevaisuudessa. Visuri ei selvästikään näe mitään syytä korostaa Itämeren alueen riskejä. Mitä tulee Venäjään niin sen strategia Itämerellä on puolustuksellinen. Venäjän sotilasmenot ovat noin 1/3 EU:n sotilasmenoista ja sen aseissa olevista 800 000 miehestä puolet on muualla kuin Euroopan vastaisella rintamalla.

Kun todellisia syitä uhille ei ole, niitä sitäkin vilkkaammin maalataan näkyville.

Visuri palauttaa oikeisiin yhteyksiin myös hybridisodankäynnin ja ”pienet vihreät miehet”. Viime mainituista hän toteaa, että se, mikä sopi Krimille ei alkuunkaan sovi käytettäväksi pohjoismaisen rajavalvonnan olosuhteissa.

Hybridisodankäynnin mahdollisuutta Venäjän käyttämänä välineenä on myös liioiteltu. Venäjälle on pikemminkin ollut ominaista esim. Ukrainassa käyttää monipuolisesti erilaisia sodankäyntimenetelmiä. Epäiltävää on, mikä olisi todellinen vaikutus, jos informaatiosotaa käytäisiin vaikkapa Suomea vastaan. Tuskinpa mainittava.

Heikki Talvitie tarjoaa näkökulman, jota olen itsekin näissä kirjoituksissani pohtinut. Kysymyksessä on Venäjän eristäminen lännen toimenpiteiden seurauksena. Näkökulma on toki kiistanalainen, mutta senpä takia sitä kannattaa valaista tarkemmin. Talvitie esittää kolme eristämistapausta. Ensimmäinen on Balkanilla tapahtunut Venäjän eristäminen Kosovon sodan tuloksena. Toisena - Venäjän mielestä – länsi yritti eristää Venäjän myös Etelä-Kaukasiassa, joka johti Georgian sotaan. Kolmantena Mustallamerellä syntyi Venäjän mielestä tilanne, jossa EU:n pyrkimys solmia vapaakauppasopimus Ukrainan kanssa johti Krimin miehitykseen ja Itä-Ukrainan sotaan. Venäjä tuntui pelkäävän piiritetyksi tulemista.

Syy- ja seuraussuhteista ollaan hyvinkin montaa mieltä ja lännessä tapahtumien logiikka nähdään laajalti hyvin erilaisena kuin Venäjällä. Itse olen edustanut kantaa, jossa pelkän lännen kannan omaksuminen ei riitä objektiivisen kuvan luomiseen tapahtumista. Se ei riitä senkään takia, koska Venäjä ei hyväksy suurvalta-Venäjän vastaista eristämispolitiikkaa sen omilla rajoilla ajattelimmepa mitä tahansa Putinin politiikasta.

Länsi vastasi kauppapakotteilla Ukrainan tapahtumiin. Presidentti Niinistö oli aloitteellinen suhteiden luomisessa jo pakotteiden määräämisen alkuvaiheissa. Samaan aikaan monet muut ovat vieroksuneet yhteyttä Venäjään. Yhteydenpito on osoittanut hedelmälliseksi. On voitu sekä pitää yllä neuvotteluvalmiutta että noudattaa EU:n pakotelinjaa.

Talvitie näkee perimmäisenä syynä lännen ja idän konfliktiin lännen pyrkimyksen muuttaa Venäjä – länsimaisen tulkinnan mukaan - demokraattiseksi oikeusvaltioksi.

Luulo, ettei Venäjä pyri enää suurvallaksi osoittautui vääräksi. Se on nimenomaan pyrkinyt saavuttamaan aseman, joka sillä oli kylmän sodan aikana.

Talvitiellä on mielenkiintoinen ehdotus omassa kirjoitusosuudessaan. Hän esittää tutkimusta, jonka nimenä olisi ”Suomen ja Ruotsin mediat ja Venäjä 2007-2017”. Tässä on selvä yhtymäkohta Tuomiojan arvioon median suhtautumisesta Natoon ja Venäjään. Pidän myös itse osin hämmentävänä suomalaisen lehdistön selvää ajautumista niin voimakkaasti länttä suosivalle linjalle. Ikään kuin historia ja geopoliittinen asemamme haluttaisiin unohtaa. Ajatuksenani ei ole Venäjä-myönteisyyden itsetarkoituksellinen omaksuminen – sitä Venäjä ei ansaitse - vaan neutraalit naapurisuhteet.

Kirjaan sisältyvässä haastattelussa puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund (komentajana 1994-2001) pitää sotilasliitto Naton laajentumista Venäjän rajoille ratkaisevana virheenä. Hägglund kuten moni muukin oletti Naton hajoavan Varsovan liiton katoamisen myötä ja korvautuvan EU:n yhteisellä ulko- ja turvallisuuspolitiikalla. Ajatuksella oli vankka poliittinen pohja Maastrichtin sopimuksessa (1991).

Näin ei käynyt.

Hägglundille tuli Yhdysvaltain vierailulla vuonna 1995 liki täytenä yllätyksenä, että Natoa oltiin laajentamassa, joka vielä silloin oli taustamuistioiden ja thinktankien tasolla, mutta kuitenkin selvästi nähtävillä. Aluksi ajatus herätti myös vastustusta, mutta esimerkiksi presidenttien huippuneuvonantajat Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger antoivat laajentamiselle tukensa. Kun Hägglund asettui laajentumista vastustavalle kannalle, piti Brzezinski sitä myötäilynä (”It´s appeasement”). Naton piti käyttää Venäjän heikkoutta hyväkseen ja laajentua, kun siihen oli tilaisuus.

Naton laajentumisen pääarkkitehtinä Hägglund pitää Bill Clintonia. Laajeneminen tapahtui kahdessa aallossa vuosina 1999 ja 2004. Tällä hetkellä jäseniä on 29! Venäjän ja lännen välisissä neuvotteluissa on sovittu vain, että Nato ei pystytä pysyviä tukikohtia Venäjän rajoille. Tätä on kierretty vaihtuvuuskierrolla eri maissa.

Hägglundilla on varsin illuusioton kuva pikkuvaltojen merkityksestä. Olemme siirtyneet takaisin suurvaltojen mellastuksen keskelle. Opettajiksi kansainvälisissä suhteissa meistä suomalaisista ei ole, vaikka niin saatamme joskus kuvitella.

Turvatakuista (viides artikla) kenraalilla on tyly näkemys: ”Ei sellaisia ole”. Auttajat päättävät onko heidän järkevää mennä apuun. Tässä olen kenraalin kanssa täsmälleen samaa mieltä ja olen sen monissa kirjoituksissani tuonut esille. On naiivia kuvitella, että on joku automaatio, johon voimme Naton jäseninä turvautua. Mahdollinen apu voi olla pahasti myöhässä siinä vaiheessa, kun tilanne on akuutisti päällä. Voidaan myös tehdä päätös, ettei apua anneta ollenkaan tai apu on muodollista. Se päätetään kussakin valtiossa erikseen ja se on sisäpoliittisen väännön kohde.

Tämä kuvitellun turvallisuuden oppi – kuten haluan sen ilmaista - on yksi pääsyistä, miksi vastustan liittoutumista. Hägglundin ohje on yksinkertainen: oma apu on paras apu.

EU:ta Hägglund pitää turvallisuuspoliittisena kääpiönä. Hänen mielestään ainoa tapa saada Eurooppaan ryhtiä on poistaa amerikkalaiset joukot vanhalta mantereelta.

Kirjassa on tuotu esille monia muitakin kehittämisen arvoisia asioita. Matti Klinge ja Jarmo Virmavirta esimerkiksi muistuttavat, että meiltä on kadonnut aikamoinen joukko Venäjä-tuntijoita, joita nyt kipeästi tarvittaisiin. Nämä asiantuntijat ovat mielestäni korvautuneet Hannu Himasen (entinen Moskovan suurlähettiläs) kaltaisilla lännettyneillä ”Venäjä-asiantuntijoilla”, joilla on asennevinouma naapuria kohtaan. Ei ihme, että presidentti Niinistö noudatti erityistä harkintaa, kun nimesi uuden Moskovan suurlähettilään: presidentin ja suurlähettilään pitää jakaa sama näkemys.

Kirjassa käytetyt asiantuntijat eivät ole populisteja, kaukana siitä. Median valtavirtaan nähden he ovat oppositiossa. Jostakin syystä mediaeliitti on omaksunut yltiöpositiivisen asenteen liittoutumiseen. On virkistävää lukea - mediamaailmaan nähden - toisinajattelua turvallisuuspolitiikasta.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kuka saa äänesi?

Miksi niin moni jättää äänestämättä vaaleissa? Tätä on pohdittu vuosia tai pikemminkin vuosikymmeniä. Joissakin maissa aihetta on tutkittu, Suomessa ei. Nyt tosin on käynnistynyt tutkimus, jossa selvitetään kenen etuja valtiojohdon päätökset edistävät. Hesarissa oli Mikko Puttosen artikkeli ”Valta on hyväosaisilla, koska he äänestävät” 20.11.2017. Sen yhteydessä oli grafiikkaa äänestysprosenteista ikäryhmittäin ja koulutusasteittain. Vertailussa olivat vuoden 1999 ja 2015 eduskuntavaalit.

Hämmästyin eroa ylemmän korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden ja perusasteen suorittaneiden välillä. Ero sinänsä oli odotettu, mutta olettamaani paljon suurempi. Erityisesti nuorimmissa ikäluokissa (25-30-vuotiaat) perusasteen suorittaneiden äänestysaktiivisuus oli masentavan alhainen, 30 prosenttia vuonna 1999 ja vain reilut 20 prosenttia vuonna 2015. Heikko äänestysprosentti siis laski vielä entisestään kahden mainitun vaalin välillä (16 vuotta). Yliopisto- tai korkeakoulututkinnon suorittaneiden äänestysprosentit olivat nuorissa ikäluokissa 60 prosentin 85 prosentin välillä. Prosentit nousivat rivakasti ikäryhmästä 35-40-vuotiaat lähtien.

Vanhemmissa ikäluokissa (50-70-vuotiaat) korkeasti koulutetut pääsivät äänestysaktiivisuudessa jopa yli 90 prosenttiin ja perusasteen aktiivisuuskin nousi lähelle 80 prosenttia. Ongelma on siis nuorten motivaation puutteessa. Aivan vanhimpien ikäryhmien äänestysaktiivisuuden maltillinen putoaminen ei niinkään hämmästytä.

Nuorten äänestämättä jättämiseen vaikuttavat tutkija Hannu Lahtisen mukaan ainakin seuraavat seikat (lähde: mainittu Hesarin artikkeli): huono-osaisten hauraampi kiinnittyminen yhteiskuntaan, ei-koulutetut kokevat mielipiteensä vähemmän merkityksellisenä, toimeentulon alhainen aste, matalan koulutuksen perhetausta.

Nyt pelätään sitä, että nuorten passiivisuus jää päälle eikä aiempaa korjausliikettä äänestysaktiivisuuden piristymisestä tapahdu myöhemmällä iällä. Korkeasti koulutettujen äänestysprosentti näyttää suorastaan kasvavan. Näyttää siis siltä, että yhteiskunnan polarisoituminen äänestyskäyttäytymisen ollessa kyseessä kärjistyy tulevaisuudessa tukien monia muita samaan suuntaan osoittavia mittareita (esim. tuloerot). Kysymys on siis laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Puhutaan laaja-alaisesta syrjäytymisestä.

Erilaisten selvitysten mukaan nuoret kokevat poliittiset vaikuttamiskeinot etäisinä, samoin politiikan yleensä. Läheiseksi koetaan oman elämän järjestäminen. Siksi kokonaiskuva tulevaisuudesta nähdään pessimistisenä, kun taas oman elämän suunta nähdään paremmassa valossa. Tässä nähtäneen yksilöllistymistrendin voimistuminen minun nuoruuteni maailmanparantamisinnon sijaan.

Vanha ajatus siitä, että pidetään kaikki mukana tuntuu kadonneen historian hämäriin. Etenemme liian kovaa vauhtia ja nopeimmin edistyvien tahdissa. Peruskoulu ei pysty enää tasoittamaan eroja. Tarvitaan vahvaa resursointia kouluttautumiseen, jotta itsensä syrjäytyneiksi/syrjäytytetyiksi tuntevien määrä ei räjähdä käsiin.

Hesarin artikkelissa todetaan aivan oikein, että ”vähäosaisilla voisi olla kaikkein eniten voitettavaa, mutta he käyvät kaikkein vähiten äänestämässä”.

:::::::::::::::::::

Löytyykö vertailupohjaa muualta?

Ohessa käsittelen aihetta The New Yorkerissa ilmestyneen John Cassidyn artikkelin ”Is America An Oligarchy?” (18.4.2014) pohjalta. Siinä puidaan amerikkalaisesta näkökulmasta hyvin samantyyppisiä asioita kuin edellä kotimaan osalta. John Cassidy lainaa kahta tutkijaa, jotka ovat perehtyneet poliittisen päätöksenteon polarisoitumiseen. Nämä olivat Martin Gilens ja Benjamin Page. He havaitsivat tutkimuksessaan, että rikkailla ihmisillä on paljon suurempi vaikutus poliittiseen päätöksentekoon kuin keskiluokkaan kuuluvilla äänestäjillä tai köyhillä. Itse asiassa pienituloisilla on vähän tai ei olenkaan vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon.

Gilens ja Page toteavat, että amerikkalaiset saavat nauttia monista demokraattisen järjestelmän ihanuuksista, kuten sananvapaudesta, säännöllisesti toistuvista vaaleista ja laajoista kansalaisoikeuksista. Demokratian perusedellytykset ovat siis korkealla tasolla. Toisaalta, jos päätöksiä ohjaavat mahtavat yritykset ja muutamat vaikutusvaltaiset ihmiset - kuten Yhdysvalloissa tapahtuu - on demokratia vakavasti uhattuna.

Gilens ja Page vievät ajatuksensa vielä pidemmälle ja toteavat, että enemmistö ei pysty päättämään käytännön poliittisista asioista. Jos enemmistö on eri mieltä eliitin kanssa, se häviää. Tutkijoiden mukaan talouden eliitti dominoi.

Tutkijat myöntävät toisaalta, että usein keskivertokansalaiset ja vaikuttajayksilöt haluavat samaa kuin hallitus – ristiriitaa ei synny.

Gilensin ja Pagen aineisto osoittaa, että kun eliitti tukee esillä olevaa politiikkaa, sillä on 45-prosenttiset mahdollisuudet saada asia läpi, ja kun eliitti vastustaa jotain hanketta, on sillä vain 18-prosenttiset mahdollisuudet edetä laiksi.

Rikkailla on siis eräänlainen – ainakin puolittainen - veto-oikeus lainsäädännössä. Gilens ja Page toteavat yhtäpitävästi suomalaisten arvioiden kanssa, että keskivertokansalaisilla on vähäisempi kiinnostus poliittiseen päätöksentekoon kuin vaurailla kansalaisilla. Saman tyyppisiä tuloksia on saatu Ruotsista.

::::::::::::::::

Aivan viime aikoina populistiset liikkeet ovat saaneet otetta matalan koulutuksen ihmisistä ja pyrkineet ainakin näennäisesti tukemaan heitä ja heidän mielipiteitään. Turhautuneisuus on suunnattu paremmin koulutettuun ”eliittiin”. Näyttää siis siltä, että henkinen ja aineellinen kuilu hyvin toimeentulevien ja pienituloisten välillä on kärjistynyt. Äänestysaktiivisuuteen tällä vastakkainasettelulla ei näytä olevan vaikutusta.

Kaiken kaikkiaan Suomen ja Yhdysvaltain äänestämättömyyden syyt ovat vain osittain samat. Yhdysvalloissa on vaikea päästä kongressiin ilman, että on miljonääri. Vain rikkailla on mahdollisuus käydä niin menestyksekästä vaalikampanjaa, että äänestäjät huomaavat ehdokkaan (Bernie Sanders on lupauksia herättävä poikkeus). Tämä ohjaa väistämättä päätöksentekoa eliittiä suosivaan suuntaan. Meillä ei olla läheskään samassa pisteessä.

Uskaltaisin sanoa myös, että USA:ssa samaistutaan mielellään rikkaisiin. Sen sijaan, että ajettaisiin voimakkaasti tuloeroja kaventavaa linjaa toivotaan, että joskus päästään palaselle muista piittaamatta.

Vielä yksi syy äänestämättömyyteen on viha ”hallintoa” tai ”hallitusta” tai ”establishmenttia” tai ”Washingtonia” vastaan. Suomessa hallitus on konkreettisesti istuva hallitus. Yhdysvalloissa ”hallitus” edustaa epäilynalaiseksi julistettua valtakoneistoa, joka käyttää verorahojen epätarkoituksenmukaisesti, ja joka juoksee eliitin tarjoamien lahjusten perässä.

Vastikään tulleiden PISA-tulosten mukaan Suomen oppilaiden sosioekonomisen taustan vaikutus yhteistoiminnallisen ongelmanratkaisun tuloksiin oli hyvin vähäinen verrattuna muihin tutkimuksessa hyvin menestyneisiin maihin. Mitä tämä kertoo suomalaisten nuorten kapasiteetista? Tulos on jotenkin ristiriidassa havaitun nuorten polarisoitumisilmiön kanssa. Voisiko olla niin, että yhteiskunnan oikeantyyppinen tuki puuttuu, jolloin erot revähtävät paljon suuremmiksi kuin mitä nuorten valmiuksien erot oikeasti ovat (alisuoriutuminen)? Entä mikä merkitys on poikien ja tyttöjen suurella erolla ongelmanratkaisukyvyssä, ja miten se heijastuu esim. yhteiskunnan ongelmien ymmärtämiseen ja äänestyskäyttäytymiseen.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Suomalaisten kokemat uhkakuvat ja luottamus tulevaisuuteen

MTS eli Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta on toteuttanut jälleen vuosittaisen haastattelututkimuksen, jolla selvitetään kansalaisten käsityksiä turvallisuudesta, turvallisuudentunteesta ja Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta.

Tuntuu siltä, että lähiongelmat ovat hieman väistyneet ajatuksista ja taas globaalit ongelmat tulleet polttavammiksi. Niinpä maailman pakolaistilanne, kansainvälinen terrorismi (jonka lonkerot toki ulottuvat konkreettisestikin Suomeen) ja ilmastonmuutos ovat nyt kansalaisten suurimpina huolenaiheina – ja ihan ymmärrettävästi.

Huoli työllisyydestä on väistynyt taaemmaksi, samoin Euroopan talousnäkymät, kuten myös Lähi-Idän tilanne. Toki muutokset ovat pienehköjä edelliseen vuoteen verrattuna.

Helsingin Sanomien MTS:n tutkimusta koskeva juttu oli otsikoitu: ”Uudet uhkat syövät Nato-kannatusta”. Mikä ettei. Jotenkin jää kuitenkin vaikutelma, että toimittajalla on hieman pelkoa, että Nato jää uusien uhkien jalkoihin – eikä sen ilmeisesti pitäisi!

Aloitetaan Natosta. MTS:n tutkimuksen tulos on miltei identtinen Helsingin Sanomien vastaavan kyselyn kanssa. MTS:n mukaan Natoon liittymisen kannatus on 22 prosenttia (HS 22 prosenttia) ja vastustus 62 prosenttia (HS 59 prosenttia). Mielenkiintoinen oli Ylen uutisointi asiasta. Tulosten julkistamisen jälkeen haastateltaviin oli valikoitunut Natoon myönteisesti tai neutraalisti suhtautuvia ihmisiä. Kysely osoitti muuta. Kysymys oli selkeä: ”Pitäisikö Suomen mielestänne pyrkiä Naton jäseneksi?” Kysymys ei siis ollut ajankohtaan sidottu, vaan hyvin yksiselitteinen sanamuodoltaan.

MTS:n kyselyn mukaan Natoon liittymisen kannatus on laskenut kolmella prosenttiyksiköllä ja vastustus lisääntynyt yhdellä prosentilla viime vuodesta. Luvut ovat varsin vakiintuneita. Jotkut tahot ovat tulkinneet saatuja tuloksia. Esimerkiksi on yritetty painottaa, että Naton vahvoja kannattajia on noin 20 prosenttia ja ehdottomia vastustajia saman verran. Tämä on tyypillistä Naton kannattajien mielikuvataistoa ja huonosti peiteltyä pettymyksen kokemista.

Huomionarvoista tuloksissa on nuorten (25-34-vuotiaat) Nato-kannatuksen alhaisuus, vain 14 prosenttia, jossa laskua edelliseen vuoteen oli peräti 13 prosenttia. Muut huolenaiheet ovat nyt päällimmäisinä, mutta sanoisin myös, että nuoret ovat toipuneet Nato-intoilijoiden propagandasta mallikelpoisesti. Asioita on osattu suhteuttaa aiempaa järkevämmin. Merkittävää on myös vahvan Nato-pilarin, kokoomuksen huojuminen: Nato-kannatus on nyt 44 prosenttia (vuosi sitten 53 prosenttia). Keskustan osalta muutos on myös huomiota herättävä: vastustus on nyt 70 prosenttia (aiemmin 57 prosenttia). Ei ihme, että presidenttiehdokkaat ovat nihkeitä Nato-jäsenyydelle.

Sotilaalliseen liittoutumattomuuteen yleensä suhtautui kielteisesti 58 prosenttia vastaajista, joka kannattaa panna merkille. Suomalaiset ovat selvästi varovaisia lupauksissaan liittoutua, koska – näin oletan – ymmärtävät liittoutumistapauksessa myös Suomen velvoitteet muita maita kohtaan.

Suomen puolustuspolitiikka pitää hyvin hoidettuna 79 prosenttia vastaajista.

Suomalaiset kannattavat pohjoismaista puolustusyhteistyötä (83 prosenttia). Myös EU-yhteistyölle näytettään vihreää valoa. Kansalaisten luottamus Suomen tulevaisuuteen on kyselyn mukaan korkealla. Kuitenkin kansalaisryhmien välillä on vaihtelua. Kysymys kuului: ”Millaista luottamusta tunnette Suomen tulevaisuuteen, onko luottamuksenne vahvistunut, heikentynyt vai säilynyt ennallaan?”. Tätä kysymystä ei ole esitetty aiemmin kyselyssä. Vastausten perustella 65 prosenttia suomalaisista arvioi luottamuksen säilyneen ennallaan. Sdp:n kannattajista tätä mieltä oli 77 prosenttia. Toisessa päässä perussuomalaisten kannatus luottamuksen säilymiselle oli 60 prosenttia.

Luottamuksen heikkenemistä koki 25 prosenttia vastaajista. Huolestuttavaa on, että nuorista (25-34- vuotiaat) asian näki näin 36 prosenttia.

Ainakin minussa kysely ja sen tulokset kokonaisuudessaan herättivät jälleen luottamusta suomalaisten vastuuntoiseen suhtautumiseen omaan puolustukseen ja realistiseen suhtautumiseen maailmalta tuleviin haasteisiin.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Valemedioista verovalheisiin

Paul Krugmanilla keittää oikein vahvasti, kun hän kohtelee kaltoin republikaanien verouudistusta New York Timesin kolumneissaan ”The Biggest Tax Scam in History” (28.11.2017) ja ”Republicans´ Tax Lies Show the Rot Spreads Wide and Runs Deep” (30.11.2017). Palaan näihin jäljempänä. Senaatti hyväksyi verolakiuudistusesityksen äänin 51-49. Tällä hetkellä mikään ei näytä estävän lakihankkeen eteenpäinmenoa, joskin edustajainhuoneen ja senaatin on yhteensovitettava erilliset esitykset.

Verouudistus alentaa yritysten verokannan 35 prosentista 20 prosenttiin ja tarjoaa kaikille tuloryhmille veronkevennyksiä kuitenkin niin, että rikkaat hyötyvät enemmän kuin muut. Suuri osa yritysverotuksen hyödyistä lankeaa yhtiöiden omistajille, joiden mahdollisuudet saada osinkoja kasvavat.

Kokonaan toinen asia on, että verouudistus on henkilöveropuolella väliaikainen raueten vuonna 2027, kun taas yritysverotusta alennetaan pysyvästi. Kevennyksen väliaikaisuus tulee tarjoamaan monelle keskituloiselle ikävän yllätyksen: verotus kiristyy. Tämä on melkoista peliä republikaaneilta, jotka haluavat pelata mustan pekan demokraattien käsiin.

Ovatko demokraatit vallassa vuonna 2027? Jos ovat, joutuvat he vastatusten kasvavien budjettialijäämien kanssa, joita republikaanit vanhan tavan mukaan tulevat vastustamaan, kun eivät itse ole vallassa. Joudutaan ehkä jälleen kerran pattitilanteeseen, jossa republikaanit eivät hyväksy velanottoa alijäämien peittämiseksi, vaan vaativat sen sijaan sosiaaliturvan leikkausta. Tosin republikaanit voivat toteuttaa leikkauksia jo nyt kongressin molempien kamareiden enemmistön turvin. Mikään ei ole kuitenkaan varmaa, sillä ensi vuoden täytevaalit voivat keikauttaa senaatin republikaanien enemmistön demokraattien hyväksi. Aika voi loppua republikaaneilta kesken.

Verolakiesitys sorruttaa myös Obamacarea, jonka kaatamisessa republikaanit ovat lukuisista yrityksistä huolimatta epäonnistuneet aiemmin. Seurauksena miljoonat putoavat sairausvakuutusten ulkopuolelle. Vakuutusten vapaaehtoisuuden lisääminen pienentää vakuutuksenottajien määrää ja nostaa jäljelle jääneiden vakuutusmaksuja.

Lakiesitys on epäsuosittu. Kansalaiset näyttävät olevan hyvin perillä verouudistuksen vaikutuksista, koska yli puolet vastustaa uudistusta, ja kannattajia on vain neljäsosa. Mielenkiintoista tässä on se, että republikaanit ostavat esityksellään kannatusta omiltaan ja viis veisaavat sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Lisäksi uudistus tehdään härskisti velaksi. Velkamäärän lisäys voi olla jopa 1400 miljardia dollaria. Käytetään Ronald Reaganin keinoa, jolla mainostettiin verotulojen kasvun olevan niin merkittävä – talouden piristymisen takia – että uudistuksesta tulee menestys. Toisin kävi: Reaganin kaudella liitovaltion velka kasvoi 260 prosenttia.

Nyt toteutuu myös Hillary Clintonin presidentinvaalikampanjassa varoittama ilmiö, jossa kansalaisille syötetään valheellisesti propagandaa ns. valumisilmiöstä (trickle-down). Sen mukaan rikkaille tarjottavat veronkevennykset ”valuvat” koko yhteiskunnan hyväksi, kun veroilta säästyvät tulot poikivat sijoituksia liike-elämään ja toimivat kasvun kiihdyttäjänä.

Varmaa on, että polarisaatiokehitys eri kansalaisryhmien välillä kärjistyy jälleen kerran.

Krugman syyttää valtiovarainministeriötä siitä, että se on pimittänyt laskelmat, joilla osoitetaan, että verouudistus maksaa muka itse itsensä. On paljastunut, että sellaisia laskelmia ei ole. Valtiovarainministeriön virkamiehiä ei ole edes pyydetty raportoimaan aiheesta. Kongressin jäsenet ovat tehneet päätöksiä hyvässä uskossa. Erityisen raskaasti Krugman ottaa John McCainin tuen verouudistukselle, koska mies on ollut vaa´ankielenä aiemminkin mm. Obamacaressa. Republikaanit ovat laiminlyöneet verolakien käsittelyssä asiantuntijoiden kuulemiset ja käyttivät vanhaa kikkaa, jossa tärkeitä perusteluja tuotiin viime hetkellä kongressin päätösten pohjaksi.

Krugman marssittaa estradille 42 ideologisesti eri tavoin suuntautunutta asiantuntijaa, joista yksi (1) oli sitä mieltä, että talouskasvu kiihtyy huomattavasti. Niinpä Krugman leimaa koko verouudistuksen perustelut mädäksi huijaukseksi.

Krugman syyllistää hankkeesta Trumpin lisäksi koko republikaanisen puolueen. Hyvin monet republikaaniset poliitikot myötäilevät Trumpin ym. kantoja tulevista suurista kasvuprosenteista verouudistuksen vaikutuksesta. Mutta poliitikoilla on omat säännöt: puolueuskollisuus menee tosiasioiden edelle. Nyt on kysymys seuraavien vaalien tuloksesta.