maanantai 12. joulukuuta 2016

Totuuden etsijät, löytäjät ja hukkaajat

Wikipedia: ”Objektiivisuus tarkoittaa henkilökohtaisesta näkemyksestä tai asenteesta riippumatonta, puolueetonta, tasapuolista, yleispätevää”.

Thomas Kuhn: ”Tieteessä ei voida tavoittaa ihmisestä riippumatonta todellisuutta, koska havainnot ovat aina teoriasidonnaisia”.

Ehkä asetan tässä kirjoituksessa objektiivisuuden tavoitteeksi epätieteellisesti pyrkimyksen päästä lähemmäksi totuutta.

Objektiivisen tiedon välittämiseen pyrkivät tasapainoilevat usein köysiradalla joutuen ehkä hoippumaan puolelta toiselle. Linja on kuitenkin pyrittävä pitämään tiettyjen toleranssien rajoissa. Yksi tapa edetä on valottaa asioita eri puolilta. Tähän liittyy vaaransa, sillä oikeasti objektiivisuuteen pyrkivä yrittää välttää ”mielipiteiden tasapeliä”. Olen usein ottanut tästä esille Yhdysvaltain presidentinvaalit, joissa Donald Trump käsitteli totuutta kuin muovailuvahaa muokaten sitä omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Kun Trumpin touhuista kiinnostunut seuraaja totesi valehtelun, liioittelun tai totuuden muuntamisen, hän pyrki mielessään ”tasapainottamaan” kilpailua nimeämällä myös vastaehdokkaan kelvottomaksi. ”Tietoa” tämän asenteen tueksi on helposti löydettävissä vaikkapa netistä. Tämä ei todellakaan vastaa minkään objektiivisuuden määritelmää.

Tätä esimerkkiä voi täydentää sen eräällä muunnelmalla, josta Paul Krugman käytti eräässä kolumnissaan nimeä ”balance cult”, jonka tässä omalla luvalla käännän tasapuolisuuskultiksi (voi se olla myös tasapainokultti). Kuviteltu esimerkki: TV:stä tulee ohjelma jonka tarkoitus on käsitellä maapallon muotoa. Ohjelmassa haastatellaan niitä, joiden mielestä maapallo on pallonmuotoinen, mutta koska kysymys on tasapuolisuuden hakemisesta, haastatellaan myös niitä eksperttejä, joiden mukaan se on litteä. Ohjelman kruunaa dokumentin loppuyhteenvedossa esitetty arvio: ”maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä”.

Kenenkään mielipidettä ei siis saisi loukata. Jos maapallon ikää määritetään, sen tulee balance cultin mukaan ulottua 6000 vuodesta miljooniin vuosiin. Parasta onkin tehdä kaksi eri ohjelmaa aiheesta.

Sitten mennään vaikeampiin sovelluksiin. Lehdessä luki, että Tsekissä on meneillään valtava Venäjän trollikampanja. Miten tätä käsitellään objektiivisesti? No tietenkin niin, että leimataan Venäjän teot systemaattisiksi vaikuttamispyrkimyksiksi Tsekin sisäpolitiikkaan ja ulkopolitiikkaan. Objektiivisesti vastenmielistä! Nyt kuitenkin Tsekissä on tahoja, joiden mukaan tasavallan EU-politiikkaa on erehdys ja vanhaan hyvään aikaan asiat olivat paremmin. Vanhaan hyvään aikaan? Kyllä, Tsekissä on niitä, joiden mukaan sosialistinen Tsekkoslovakia oli parempi paikka elää kuin nykyinen. Objektiivisesti väärä käsitys, eikö totta! Mukana on varmaankin nostalgiaa ja kaipuuta johonkin sellaiseen, johon ei ole paluuta. Miten he erottavat sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän mahdolliset hyvät piirteet Tsekkoslovakian brutaalista miehityksestä? Oma vaikeutensa on arvioida näiden venäjämielisten ihmisten suhdetta itäisen naapurin trollikampanjaan, johon he suhtautuvat myötämielisesti, tai ainakin he uskovat siihen herkemmin kuin kansalaiset keskimäärin. Vielä yksi koukero: Tsekin hallitus taistelee Venäjän vaikuttamispyrkimyksiä vastaan samaan aikaan, kun maan presidentti suhtautuu myötämielisesti Venäjään yleensä ja sen toimintaan Ukrainassa erityisesti.

HS:n haastattelussa (11.12.2016) Tsekin varapuolustusministeri Jakub Landovsky totesi, että ”ihmiset eivät näe maailmaa erilaisten faktojen vaan erilaisten narratiivien kautta”. Tarinoiden kertomisen kautta voidaan todellisuutta laajentaa tai muuntaa haluttuun suuntaan. Näinhän se ainakin osin on. Kilpaillaan itse asiassa siitä kenen tarina on paras (ei siis siitä kenen tarina on objektiivinen tai lähimpänä totuutta). Landovskyn mukaan ”paras tarina on totuudenmukainen tarina”. Perusteltua toisaalta, mutta sisältyykö tähän aimo annos toiveajattelua? Jos tarinoissa kysymys on taistelusta kansakunnan sielusta, ollaan monien mielestä viimeisten kysymysten äärellä.

Donald Trumpin presidentinvaalikampanja täyttää varmaan tarinan ehdot. Hänen tarinansa oli siis paras, kun hän voitti? Itse määrittämäni objektiivisuusasteikon mukaan näin ei kuitenkaan ollut, sillä tarina perustui valehtelulle ja jo etukäteenkin arvioiden katteettomille lupauksille. Yhtä kaikki, kilpailun jälkeen voittajan puolella on tunkua, oli voittajan totuus miten totuudellinen tai vääristynyt tahansa.

Nettiaikakauden totuudenvartijoita ovat faktantarkistajat. Niiden tavoitteena on karsia objektiivisen totuuden tieltä epätotuudet ja suoranaiset valheet. Mutta pärjäävätkö ne tarinoiden kilpailussa? Tähän on pakko ottaa esille uusi käsite ”arvot”. Jos ajatellaan ketjua arvot – asenteet – tiedot, niin asetan ykkössijalle ihmisten syvimpänä tulkkina arvot, sitten tulevat arvoista johdetut asenteet ja viimeisenä ketjussa ovat tiedot joita faktantarkistajat edustavat. Yhdysvaltain vaalinkampanjan aikana paljastui kerta toisensa jälkeen, kuinka ihmisen sisällä jylläävät arvot ja asenteet peittosivat kevyesti tiedot faktantarkistajineen. Eivät arvo/asennefundamentalistit välittäneet tippaakaan totuuden siemenistä, joita jotkut yrittivät levitellä. Faktantarkistajat liitettiin vastenmielisen eliitin hegemonian osaksi. Kun Clintonin ja Trumpin TV-väittelyssä oli kuultu Trumpin puheenvuoro, niin Clinton – varmaankin kyllästyttyään Trumpin toistuvasti tarjoamaan pupputietoon – totesi, että käykää katsomassa kotisivuiltani faktantarkistuksesta, miten asiat oikein ovat. Clinton yritti minun tulkintani mukaan pitää kiinni ”totuuden ajan” rippeistä, kun Trump eli jo ”totuuden jälkeistä” aikaa.

Objektiivisuudentavoittelussa on kysymys aina omien tunteiden ja asenteiden irrottamisesta asiayhteydestä. Se on jotain muuta kuin ”sanoa ääneen, miltä tuntuu”, joka on ikään kuin protesti ”tietoon perustuvaa elitismiä” vastaan. ”Musta tuntuu” -ajattelun mukaan tieto syntyy sisäsyntyisesti, intuitiivisesti, ei siihen ohjekirjoja tarvita.

Häviän luultavasti tämän kamppailun totuudesta, sillä objektiivisuuden määrittää aina subjektiivinen minä. Tässä oikean ja väärän totuuden taistelussa luotan viime kädessä kansalaisen omaan tiedonhankintaan. Sitä on syytä kaikin tavoin tukea myös yhteiskunnan puolelta ja lapsesta pitäen. Sputnikin epäonnistuminen Suomessa johtui ainakin osaltaan sen tarjoaman ”totuuden” heikosta kysynnästä. Enemmän olen huolestunut kotimaisten valemedioiden – yksityisten ja yhteisöjen - tyrkyttämästä huuhaasta.

Määritin objektiivisuuden pyrkimykseksi päästä lähemmäksi totuutta. Kiihkeä totuuden etsintä ei johda huonompaan eikä parempaan lopputulokseen. Tämän nöyrästi myöntäen jätän arvioinnin lukijalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti