tiistai 27. joulukuuta 2016

Suomi Saksan sylissä vuonna 1918

Marjaliisa ja Seppo Hentilä ovat kirjoittaneet kansalaissodan päättymisen jälkeisistä kuukausista mielenkiintoisen kirjan ”Saksalainen Suomi 1918” (Siltala, 2016). Kirjan fokus on Saksan pyrkimyksissä kiinnittää Suomi itseensä sen puolen vuoden ajanjakson aikana, jota kesti sisällissodasta Saksan romahtamiseen ensimmäisessä maailmansodassa.

Toki jo paljon aiemmin on ollut selvillä, että Saksa ei auttanut Suomea pelkästä myötätunnosta tai muutoin pyyteettömästi. Sillä oli omat geopoliittiset ja luonnonvarojen hyödyntämiseen perustuneet pyrkimykset.

Nyt Hentilät luovat yksityiskohtaisen, mutta samalla kokonaiskuvaa hahmottavan ja erittelevän kuvauksen tapahtumista. Paljastuu, että Saksan rooli Suomen ”suomettamisessa” Saksan hyväksi on ollut todella merkittävää luokkaa.

Konkreettisesti oli kysymys siitä, että Saksa suostui helmikuussa 1918 valkoisen Suomen pyyntöön ja lähetti 13 000 sotilaan vahvuisen apuretkikunnan maahamme. Käy ilmi, että jos Suomi ei olisi kutsunut, olisi Saksa kutsunut itse itsensä maahamme.

Kirjassa siis romutetaan lopullisesti myytti saksalaisten tulosta Suomeen hyvää hyvyyttään. Saksalla oli sekä lyhyen että pidemmän aikavälin suunnitelma Suomen varalle. Retkikunnan lähettämisen aikoihin Saksa oli vielä voittamassa sotaa ja halusi geopoliittisesti ottaa haltuunsa tämän Euroopan kolkan, koska länsivallat olivat muodostamassa rintamaa Jäämeren rannikon suunnasta. Tarkoitus oli luoda Suomesta apuvaltio Saksalle, joka palvelisi osana sen tulevaa vaikutusvaltaa Koillis-Euroopassa.

Saksalaiset lähtivät pois vasta joulukuussa 1918, kun oli pakko sodan lopputuloksen määrätessä aikataulun. Suomi pelastui ensin Saksan avulla maailmansodan pyörteistä, mutta pelastui sitten sodan logiikan johdosta Saksan avulta, kuten Hentilät toteavat.

Oma lukunsa on suomalaisten naiivius, kun he omasta tahdostaan - sopimusteitse - näyttivät haluavan Suomesta luonnonvaroineen Saksan siirtomaan. Suomeen tullut sotilasretkikunta olisi muodostanut tulevan miehitysarmeijan rungon. Maailmansota pelasti Suomen Venäjältä sen romahtaessa sodan ja bolsevikkien paineessa ja hetken kuluttua saksalaisten kolonisaatiolta Saksan kärsittyä länsirintamalla tappion.

Mikä lopulta oli Suomen ”vapaussodan” merkitys? Jotenkin minulle syntyy käsitys, että Suomi kävi ikioman sisäisen välienselvittelynsä yllä kuvatun laajemman kehyksen puitteissa. Valkoinen puoli ei olisi tarvinnut saksalaisia kumotakseen punaisen vallan (sota kylläkin lyheni saksalaisten ansiosta) eivätkä punaiset pystyneet hyödyntämään bolsevikkeja Venäjän sisäisen heikkouden takia. Näiden ”sisäkkäisten” (maailmansodan näyttämö – Suomen sisällissota) tapahtumasarjojen lisäksi osa suomalaisista kiirehti luomaan Suur-Suomea itään suuntautuneiden retkikuntien avulla! Vallitsi ”sodan sumu” (fog of war), jonka keskellä aikalaisten oli mahdotonta luoda tapahtumista minkäänlaista kuvaa.

Tämän draaman käynnistymisvaiheessa (1914) Suomi oli uskollinen Venäjän alamainen, joka pelkäsi tulevaa ”auttajaansa”, Saksaa enemmän kuin mitään muuta. Monille suomalaisille autonomisen aseman säilyttäminen suhteessa Venäjään oli maksimaalinen tila. Itsenäisyys oli harvojen aktivistien toiveuni. Ajan henkeä kuvaa Mannerheimin esitys 200 000 miehen rekrytoimiseksi Venäjän avuksi maailmansodan rintamalle!

Hyvillä Venäjä-yhteyksillä oli monia puoltajia. Taustalla vaikutti suomalaisten yritysjohtajien raadolliset tavoitteet säilyttää hedelmälliset kaupalliset suhteet Venäjään sodan tuoksinassa. Opportunismi pyyhkäisi tieltään pois sellaiset ajatukset kuin sankarillinen itsenäisyystaistelu! Vasta marraskuussa 1917, kun Venäjällä tapahtui hallitusvaihdos ja Lenin pääsi valtaan, heräsi suomalaisessa porvaristossa tarve irtautua Venäjästä.

Myöhempi ihannoitu kuva Saksasta Suomen auttajana johtuu paljolti kuvitelmasta, että Saksa ”oli tarmokkaasti ajanut” Suomen itsenäisyyden tunnustamista Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa joulukuun lopulla 1917. Tosiasiassa Saksalla ja Venäjällä oli tärkeintä päästä keskinäisestä sodasta irti, kumpikin omista syistään. Ei siinä ajateltu Suomen itsenäisyyden tunnustamista, mutta kun Saksan neuvottelija ohimennen esitti venäläisille Suomen itsenäisyyden tunnustamista, hyväksyi venäläinen osapuoli (Lev Trotski) muitta mutkitta sen. Venäjän päätös avasi tien myös muiden keskeisten valtioiden tunnustamiselle – tosin vasta mutkikkaiden taktisten ja strategisten kuvioiden jälkeen.

Sisäisesti Suomi oli eripurainen monilla eri tasoilla, kuten tiedetään. Saksassa koulutetut jääkärit tunsivat syvää epäluuloa ”ryssän kenraalia”, Mannerheimia kohtaan. Myös saksalaisten ja Mannerheimin välit olivat viileät. Kysymys oli paljolti siitä, kuka saa kunnian valkoisten voitosta sisällissodassa.

Saksan ja Suomen sotilas- ym. sopimusten keskeiseksi henkilöksi nousi Suomen Berliinin-lähettiläs Edward Hjelt, joka heikkojen tietoliikenneyhteyksien ja omavaltaisuuksien takia ylitti ennenkuulumattomalla tavalla valtuutensa useaan kertaan.

Suurvaltapoliittisesti saksalaiset katsoivat, että Suomi joutuu uudelleen Venäjän alaisuuteen, jos Saksa ei tue Suomea. Kaikki toimet, mitä Saksa teki vuonna 1918 viittasivat siihen että maa ei halunnut antaa Suomea venäläisille.

Hentilät kuvaavat saksalaisen sotilasretkikunnan etenemistä Suomen maaperällä yksityiskohtaisesti. Saksalaisten avulla sisällissodan taistelut olivat kaikilla rintamilla ohi toukokuussa 1918.

Kuka päätti, että Saksan Itämeren divisioona jää Suomeen? Alkuperäinen tehtävähän oli suoritettu. Molemmilla puolilla – sekä suomalaisilla että saksalaisilla - oli etuja valvottavanaan ajatellen joukkojen jääntiä Suomeen: suomalaiset halusivat saksalaisten avustavan rajantakaisen Karjalan valloittamisessa. Kenraali Ludendorffilla oli taasen strategisia, geopoliittisia päämääriä, jotka liittyivät Koillis-Euroopan hallintaan. Saksalaisille oli tärkeää, että joukot jäivät maahan Suomen hallituksen pyynnöstä.

Ongelmaksi muodostui valkoinen kenraali Mannerheim, jonka kanssa monilla oli vaikeuksia tulla toimeen mm. despoottiseksi koetun luonteenlaadun takia. Mannerheimin käytös oli särmikäs: hän taisteli katkerasti vallasta Svinhufvudin kanssa ja taustalla hän haikaili monarkian palauttamisesta Pietariin. Sitä paitsi hän ei tullut toimeen saksalaisten kanssa. Kaikki nämä yhdessä johtivat Mannerheimin eroon ylipäällikön tehtävistä toukokuussa 1918.

Saksalaiset pyrkivät maassa ollessaan säilyttämään hyvät välit kantaväestöön ja suomalaiseen eliittiin. Joukkojen komentaja Rüdiger von der Goltz keräsi ympärilleen laajan seurapiirin asettuessaan Helsinkiin. Hän rakensi myös hyvät suhteet maltillisiin sosiaalidemokraatteihin.

Syksyllä 1918 alkoivat vaikeudet. Elintarvikepula oli niistä päällimmäinen. Ruoka ei tahtonut riittää sen enempää Saksassa kuin Suomessakaan. Vankileireillä kuoli 12 000 punavankia nälkään ja kulkutauteihin. Ongelmaan yritettiin löytää ratkaisu. Vankeja esitettiin mm. lähetettäväksi Saksaan työhön. Tämäkin ajatus kaatui nopeasti päällekaatuvien tapahtumien pyörteessä.

Syksyn koittaessa esiintyi uusi ongelma, kun sotilaskuri saksalaisten keskuudessa alkoi heikentyä: järjestyshäiriöitä, salakuljetusta, kaupustelua….

Varmistaakseen otteensa Suomessa saksalaiset ryhtyivät armeijan uudelleen järjestelyihin. Tarkoituksena oli saksalaisten aseman vahvistaminen sotajoukkojen johtotehtävissä. Suomesta ja sen armeijasta piti tehdä ”Pohjolan teräsnyrkki” saksalaisten päämäärien välikappaleena.

Loppusyksyyn liittyi myös Suomen monarkiahankkeen toimeenpanoyritys, jonka kuitenkin Hentilät jättävät lyhyen yhteenvedon varaan. Saksalaiset itse tajusivat pian, miten ohuella pohjalla monarkiahaaveet olivat, vaikka asiaa olivat ajamassa Paasikivi ja Svinhufvud.

Saksalaiset halusivat tiiviimpää sotilaallista yhteistyötä. Perustettiin sotilasliitto, jolla oli lyhyt kukoistuskausi. Jälleen kerran suomalaiset olivat aloitteentekijöinä. Saksalaisuussuuntaus oli kuin kameleontti, joka vaihtoi väriään jatkuvasti vuoden 1918 aikana. Sotilasliitopuuha hautautui kuten muutkin operaatiot Saksan heikkenevään sotamenestykseen.

Saksalaisten suunnitelmat muistuttivat kiristystä heidän pyrkiessään toteuttamaan alusmaa-ajattelua, kuten tämän kirjoituksen alussa todettiin. Teollisuuspiirit olivat kuitenkin kiinnostuneita enemmänkin Venäjän markkinoista kuin Saksan. Erityisesti Ludendorffin kiinnostus Suomen luonnonvararesursseihin on tunnettua, mutta aikeet kuolivat Saksan tappioiden myötä.

Vielä sittenkin kun karmea totuus Saksan aseiden huonosta menestyksestä paljastui, yrittivät jotkut (Paasikivi ja Svinhufvud etunenässä) pitää yllä saksalaissuuntausta. Hentilät kritisoivat aiheellisesti Saksa-innon epärealistisuutta. Kysymys oli suoranaisesta typeryydestä. Suomea heiluttivat sodan voittajavaltioiden tendenssit, eikä se enää voinut pitää kiven kovaa kiinni omista haihatuksistaan.

Aivan vuoden lopulla saksalaissuuntaus kärsi lopullisen haaksirikon, kun monarkiahaaveet tuhoutuivat. Saksalaisjoukot poistuivat maasta marras-joulukuussa 1918 ja Mannerheim palasi valtionhoitajaksi. Suomalaiset pitivät melkeinpä viimeisenä kansana kiinni Saksa-kortista vielä silloinkin, kun se oli pelkästään rasite Suomen tulevaisuudelle.

:::::::::::::::::::::::::

Kun kaikki oli ohi tarrautuivat suomalaiset hämmentävällä tavalla von der Goltzin ja muiden saksalaisten luomaan perintöön. Hentilät kertovat kirjansa loppupuolella yksityiskohtaisesti Goltzin Suomessa saamista huomionosoituksista 1920-luvulta 1940-luvulle. Näihin kuuluivat myös suomalaisten rahakeräykset, joita kenraali tarvitsi, sillä elämä oli kovin kapoista uusissa olosuhteissa Saksassa.

Myytti Suomen saamasta pyyteettömästä avusta jäi elämään varsinkin kansalaissodan valkoisten jatkaessa perinnettä. Kriittinen historiankirjoitus ei pystynyt murtamaan myyttiä. Tätä ajattelua tuki Saksan vahva kausi 1930-luvulla, mm. Saksan kielitaito ja kulttuuri olivat arvossaan.

Saksalainen Suomi ei toteutunut, mutta Hentilöiden teos saattaa sen oikeisiin mittasuhteisiin yhtenä tärkeänä episodina Suomen historiassa.

Mitä itse ajattelen? Suomessa on oltu naiiveja monesti luotettaessa ystäviin. En voi välttyä ajatukselta, että vuosi 1918 oli yksi esimerkki siitä, miten kansalaisia johdetiin harhaan vielä sittenkin, kun muut kumppanit olivat hylänneet Saksan aseet. Viime vuosisadalla Suomen onnistui kaksi kertaa livahtaa suurvaltojen välistä vapauteen, ensin ensimmäisen maailmansodan ja sitten toisen maailmansodan yhteydessä. Molemmilla kerroilla Venäjä ja Saksa asettivat reunat, joiden välistä pelastautuminen onnistui. Oliko se onnea? Oliko se taitoa? Jatkosodassa ehkä enemmänkin taitoa, sisällissodan keskellä ja sen jälkiseuraamuksissa enemmän moukantuuria?

1 kommentti:

  1. Paasikkivi valitti meidän suomalaisten olevan polittisesti naiveja,meille hyvä on aina pyyteetöntä ja ryssä on aina ajasta aikaan paha. Olemme nytkin myyymässä sähköverkkojen lisäksi maaperämme rikkaudet sekä kohta tieverkkomme läntisille hyväntekijöille,jotka sitten puolustavat meitä kaikelta ryssäläisyydeltä.

    VastaaPoista