Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa ovat suomentaneet Karl Marxin ja Friedrich Engelsin ”Kommunistisen manifestin” (Vastapaino, 2016) perustuen Friedrich Engelsin toimittamaan saksankieliseen painokseen vuodelta 1890. Alunperinhän manifesti julkaistiin vuonna 1848. Kirja sisältää itse manifestin, Marxin ja Engelsin kirjoittamat esipuheet eri painoksiin 1800-luvulla sekä Mikko Lahtisen jälkisanat.
Manifesti alkaa kuuluisilla sanoilla ”Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”. Marx ja Engels kirjoittavat, että kaikki mahtavat voimat Euroopassa ovat liittoutuneet tätä aavetta vastaan. Kommunismia käytettiin haukkumasanana jo tuolloin 1840-luvulla.
Kommunistista manifestia voi tarkastella aikansa tuotteena tai tulevaisuuden ennusteena. Päädyin itse erittelemään pikkukirjasta ensi sijassa 1800-luvun tuotteena, josta käsin teen tarvittaessa hyppyjä nykyisyyteen.
Marx ja Engels eivät puhu manifestissa kapitalisteista vaan porvaristosta, jolla he kuitenkin tarkoittavat modernia kapitalistien luokkaa. Proletariaatti on modernien palkkatyöläisten luokka, johon kuuluvat ovat vailla omia tuotantovälineitä.
Kirjoittajat katsovat kautta historian vallinneen tilan, jossa sortaja ja sorrettu ovat toisiaan vastaan. Moderni porvarillinen yhteiskunta syntyi feodaalisen yhteiskunnan tuhosta. Feodalismin luokkavastakohdat eivät poistuneet, vaan korvautuivat uusilla vastakohtaisuuksilla. Porvariston läpimurron kynnyksellä Marx ja Engels katsoivat luokkavastakohtien pelkistyneen, jyrkentyneen.
Porvariston nousu liittyy oleellisesti silloiseen globalisaation kehitysvaiheeseen maailmanmarkkinoineen. Manufaktuurituotanto ei enää riittänyt tyydyttämään maailmankaupan tarpeita; tilalle tuli moderni suurteollisuus. Porvaristo oli nimenomaan feodaaliherrojen sortama sääty, joka vähitellen muodosti vastavoiman itse feodalismille. Porvaristo otti haltuunsa – kaupan ja elinkeinotoiminnan lisäksi - koko poliittisen vallan.
Marx ja Engels ylistävät porvariston edistyksellisyyttä, sen musertavaa voimaa: se poisti teollisuuden kansallisen pohjan ja tuhosi ikivanhat teollisuuden alat. Tuotteiden jakeluverkosto laajenin kaikkiin maanosiin. Paikallisuus, omavaraisuus ja eristyneisyys heitettiin syrjään. Tilalle tuli ”kansakuntien kaiken kattava keskinäinen kanssakäyminen ja riippuvuus”. Marxille ja Engelsille ”keskinäisriippuvuus” oli todellisuutta jo 1800-luvun puolessa välissä.
Samaan aikaan tapahtui väestön, tuotantovälineiden ja omaisuuden keskittyminen. Miltei EU-liittovaltioprofetialta kuulostaa porvariston tavoitteleman poliittisen keskittymisen kuvaus: yksi kansakunta, yksi hallitus, yksi laki, yksi tulliraja…..
Mikään aikaisempi sukupolvi ei ollut nähnyt vastaavaa, ei lähellekään: porvaristo oli alistanut luokkaherruutensa välikappaleiksi luonnonvoimat, koneet, maatalouden, kemianteollisuuden, höyrylaivat, rautatiet, sähkölennättimet…..
Yksilötasolla työläiset myivät itseään ”kappalekaupalla” ja olivat itsekin ”tavaroita”. Proletaarin työ tällä tavoin ”menetti täydelleen itsenäisen luonteensa”. Hänestä tuli koneen jatke. Työläisten palkka pieneni ja työmäärä lisääntyi.
Kirjoittajaparivaljakkomme ei ottanut (ei voinut ottaa) huomioon seuraavien 150 vuoden aikana kehittyneissä länsimaissa tapahtunutta työn hedelmien yhä merkittävämpää jakamista tavallisille kansalaisille, mutta toisaalta viime vuosien kehitys tuloeroineen, palkkojen alentamisineen ja työmäärien pidentymisineen palauttavat ajatukset Marxin profetioihin. Teknologinen kehitys ja tietoliikenteen kehittyminen ovat molempina ajankohtina (1800-luku/nykypäivä) tapahtuneen muutoksen taustalla.
Sanalla sanoen kehitys näytti karkaavan käsistä. Marx ja Engels puhuivat synkein sävyin ”kauppakriiseistä” tarkoittaen nykykielellä kuplataloutta ja pankki/finanssikriisin kaltaisia tiloja. Olen kirjannut omissa kirjoituksissani ainakin seuraavat talouden kuplien puhkeamiset: 1837, 1857, 1873, 1884, 1893, 1907 ja 1929. Kriisitiheys on paljon nykyistä suurempi. Jokaisen yksittäisen paniikkivuoden ympärille muodostui koko joukko vuosia, joista muodostui taantuma ja/tai lamajaksoja. Kannattaa muistaa, että paniikin sattuessa ihmisten säästöt pakenivat pankista kokonaan, ei ollut talletustakuujärjestelmää säästöjen suojana. Omana aikanaan – Euroopan hullun vuoden 1848 aattona - Marxin ja Engelsin näkemä kehitys ei ollut aivan pielessä, pikemminkin päinvastoin.
Yksi modernin (kevyen) teollisuustyön seurausvaikutuksista oli Marxin ja Engelsin mielestä naisten työn lisääntyminen niin, että se syrjäyttäisi miesten työtä. Tällaiselle trendille en ole nähnyt ainakaan merkittävää vahvistusta.
Työväen luokkaluonne vahvistui, kun työläisten yhteenliittymät yleistyivät. Paikoin syntyi avoimia kapinoita. Uudet kommunikaatiovälineet loivat edellytyksiä luokkataistelulle. Nyt joukkovoimaa voitiin käyttää painostuskeinona lainsäädännön kehittämiseksi työläisten eduksi. Jopa pieni osa hallitsevaa luokkaa siirtyy vallankumoukselliseen luokkaan.
Mielenkiintoinen on kirjoittajien näkemys keskisäätyjen asemasta. Marxin ja Engelsin mukaan ne ovat vanhoillisia ja tukeutuvat porvaristoon. Jos ne eivät onnistu taistelussaan nykyisessä tilanteessa nykyisten etujen puolustajina, ne taipuvat proletariaatin kannalle.
Marx ja Engels eivät olleet työväenliikkeen asialla humaaneista syistä. Niinpä ryysyköyhälistö (”vanhan feodaalisen yhteiskunnan pohjimmaisten kerrosten passiivinen mädäntymistuote”) saa heiltä vain vähän sympatiaa. Ryysyproletaarit ovat Marxin mielestä taipuvaisia myymään itsensä "taantumuksellisten vehkeilyjen välikappaleeksi". Ryysyköyhälistö on siis jo lähtökohdiltaan vanhan yhteiskunnan tuote eikä sovi uuden työväenluokan taistelupariksi.
Miten valtavan proletaarienemmistön tulisi käyttää voimaansa? Marxin ja Engelsin ratkaisu on radikaali: ”proletaarin on hävitettävä kaikki tähänastisen yksityisomistuksen suojat ja takeet”. Proletaarin on siis kadotettava oma tähänastinen materiaalinen omaksumistapansa ja tuhottava myös (porvarillinen) päällysrakenne. Tämä on yksi Marxin ja Engelsin epäuskottavimmista tavoitteista. Tuomio porvaristolle on jyrkkä: se on kykenemätön hallitsemaan, koska ”se ei kykene turvaamaan orjalleen (proletariaatille) edes orjan elämää”.
Mikä on kommunistien suhde proletariaattiin? Marx ja Engels tekevät selväksi, että ”kommunistit ovat …. työväenpuolueiden päättäväisin…..osa”. Heidän asemansa perustuu muita joukkoja ”parempaan ymmärrykseen”. Kommunistien toimiminen etujoukkona näkyy siis jo varhaisessa kirjoituksessa.
Jatkuu...
Kirjoituksen toisen osa julkaisen tuota pikaa……
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti