En tarkoita otsakkeella itseäni, vaan kysymys on tuon nimisestä BBC:n dokumentista (”Why I Hate The Sixties?”) vuodelta 2004, jonka katsomisen Youtube mahdollistaa tänäkin päivänä. Se on mielenkiintoinen antiteesi omalle ajattelulleni, sillä itselleni vuosikymmen oli suuren odotuksen vuosikymmen. Mutta kyllä yhtymäkohtia dokumentin sanoman kanssa löytyy, joita niitäkin yritän valaista.
Dokumentti käsittelee Englannin olosuhteita, mutta on sovellettavissa osin myös Suomeen.
Englannissa kontrasti erityisesti Swinging Londonin ja tavallisen ihmisen arkitodellisuuden välillä oli ammottavan suuri. Suomessa arkirealistiset Heikki ja Kaija (1961-1971), Naapurilähiö, Rintamäkeläiset ja Me Tammelat (1963-1969) -sarjafilmit tuovat tuon ajan elämänpiirit tämänkin päivän katsojalle tututuksi.
Se elintaso, joka luotiin 1960-luvulla ja 1970-luvulla juontaa juurensa 1920- ja 1930-luvuilla syntyneiden työlle. Nämä ihmiset tulivat työikään 1950- ja 1960-luvulla. Ei heidän elämänsä ollut Carnaby Streetiä, eikä ollut minunkaan sukupolveni osalta kuin vähäisessä määrin. Pikemminkin elämä oli useiden kotitalouksien osalta otsansa hiessä raatamista, jotta oma sukupolveni (suuret ikäluokat ja välittömästi niiden jälkeiset ikäluokat) saisivat hyvät eväät vaurastumiselle. Työehtojen osalta taisteltiin ja saavutettiin kohtuullinen taso. Ja mikä oli elintasoportaita edetessä, kun syntyi vaurautta, jota jakaa (ei se tosin sellaiselta tuntunut tuohon aikaan). Vielä on mainittava koulutusekspansio, joka oli mahtavimmillaan 1950-luvun lopulta (oppikoulubuumi) 1960-luvun lopulle tultaessa (yliopistobuumi).
Tänä päivänä suhteellinen vauraus on saavutettu etu, jonka poisottamisesta vähäisessäkin määrin käynnistettään torjuntataistelu. Vasemmistolaiselle elintasotaistelulle ei löydy – ainakaan näennäisesti – entistä sijaa ja siksi vasemmistosuuntautuneet ovat ymmällä: miksi porvarina ollessa pitäisi kantaa vasemmistolaisia tunnuksia? Tilanne kuitenkin elää koko ajan: meillä on syntynyt runsaasti uusköyhiä ja keskiluokasta tipahtaneita, jotka yhteisen potin jakamisessa ovat jääneet jalkoihin. Siinäpä uuden taistelun paikka, josta merkit näkyvät sekä meillä että muissa länsimaissa.
::::::::::::::::::::
”Kaiken piti olla 1960-luvulla paremmin, mutta itse asiassa kaikki oli huonommin!” Näin pamauttaa yksi dokumentissa haastatelluista älyköistä, ehkä kuitenkin tahallaan liioitellen. ”Kuusikymmentäluvulla valitsimme väärän tulevaisuuden” sanoo toinen haastatelluista – yhtä lailla liioitellen.
Carnaby Street oli ikään kuin ostoskadun näyteikkuna, joka kuitenkin oli tavallisen ihmisen arjen ulkopuolella. Ja itse asiassa, kun itse vierailin kadulla kauan sitten, oli ensimmäinen mieleen juolahtanut kysymys: missä se on? Kaikki hypetys oli kadonnut. Muistot kultaavat menneisyyden: Seekersien syvällisesti pinnallisessa ”Georgy Girlissä” on ihanasti kuvattu tuon ajan ajattelua, ei se sen syvällisempää ollut.
Kun tultiin ulos pieneltä Lontoon alueelta, jolla svengasi, ”nothing swung”, kuten eräs haastateltava sanoo (tietenkin liioitellen). Kuusikymmentäluvun alku oli hyvin paljon viisikymmentäluvun kaltaista. TV oli mustavalkoinen ja niin oli ihmisten elämäkin. Eikä siitä ollut kauan, kun Harold Macmillan yritti nostattaa vaali-intoa iskulauseella ”Teillä ei ole koskaan mennyt näin hyvin!” Propaganda on propagandaa, mutta pian muutos oikeasti parempaan oli ovella.
Siirryttiin ”hedonismin aikaan”: uusi vuosikymmen oli – väitetysti - nautintojen täyttämä. Tätä symboloi Profumo-skandaali, jossa hallituksen ministeri sotkeentui puhelintytön kautta kansainväliseen vakoilusalaliittoon. Sitä ennen eliitin syrjähypyt olivat eliitin sisäisiä syrjähyppyjä, joista vaiettiin. Nyt niistä tuli kansanhuvia nauraa räkättävien TV-ohjelmien kautta. Mikään ei ollut pyhää.
Erään haastateltavan mukaan Profumo-skandaali oli ”merkki”, alkupamaus. Nyt sai tavallinen kansa haureuden uuden mittarin! Sitten tuli Harold Wilson, joka kuusikymmentäluvun puoliväliä lähestyttäessä julisti uutta teknologian ja ajattelun vallankumousta. Muutos oli nyt ilmeisempi kuin koskaan, vanha Englanti työnnettäisiin syrjään! Harvoin on odotus ollut korkeammalla tasolla. Mutta jälleen törmättiin vanhan Englannin kulttuuriin ja tapoihin. Muutos oli monen vaikeuskertoimen takana ja lopulta tuloksena oli talouden taantuma ja turhautuminen.
Samaan aikaan käynnistyi nuorisovallankumous. Dokumentti kärjisti haastateltavan suulla, että tärkeämpää oli olla jotain vastaan, kun jonkun puolesta.
Mutta oliko nuorisovallankumous vain pintaa: lyhyet hameet naisilla, pitkä tukka miehillä? Pop-artisteista ja -taitelijoista tuli ajan merkkihenkilöitä. Dokumentissa otetaan esille Andy Warhol pop-maailman tyhjän kuoren edustajana. Kun Warhol teki tunnetuilla töillään (joita itsekin kävin innostuneena katsomassa New Yorkin MoMAssa) läpimurron oli jatkuva kuolemaan saakka jatkunut menestys taattu. Dokumentissa ironisoidaan Warholin arkitaidetta toteamalla, että kuollessaan hänen omaisuutensa oli 500 miljoonan dollarin suuruinen, ja kun kodin sisustus paljastui, löytyi sieltä arvostettujen mestarien töitä – ei tietoakaan Campbellin papupurkeista. Arjen taitelija rakasti ikuisia mestariteoksia.
Alakulttuurista tehtiin yhtä tärkeää kuin pääkulttuurista. Taide demokratisoitiin: ”kaikki oli yhtä arvokasta kuin mikä tahansa muu”, kuten eräs haastateltava sanoo. Postmoderni ajattelu löi läpi kuusikymmentäluvulla.
Aika oli kapitalismin vastainen, mutta kapitalismi ympäröi kaiken, jopa vallankumoukselliset, kuten Che Guevaran, jonka kasvokuva on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista muotokuvista.
Kaftaanit ja bonzot hävisivät samalla tavalla kuin muukin muoti. Kuusikymmentäluvulla ne olivat osa nuorisomuodin suurta aikaa. Tuo vuosikymmen oli konsumerismin ja mainosten (”osta tänään, maksa huomenna”) massiivisen läpimurron vuosikymmen. Yksi osa kuluttamista oli loputon optimismi: odotettiin aikojen vain paranevan.
Edistys vai helvetti? Näin rohkea kysymys sisältyy dokumentissa ajan arkkitehtuurin ja tuolloiseen vanhan purkamisen kritiikkiin. Syntyivät betonikolossit, joita kuvataan häijyimmillä mahdollisilla sanoilla. Kai se on uskottava, että jotain meni pieleen: ”hävettävää”, toteavat useat haastateltavat. Vanhan särkemistä verrattiin Luftwaffen aiheuttamiin tuhoihin sodan aikana. Autoliikenne edellä tapahtunut infran kehitys ja edistys täydensi tuhon. Rautateitä pidettiin lähinnä vanhanaikaisina, kaikki voimavarat piti uhrata henkilöautoliikenteen alttarille.
Kuusikymmentäluku oli suvaitsevaisuuden läpimurtovuosikymmen, mutta se sisälsi samalla rotusorron ryöpsähtämisen kaikkien nähtäville. Erityisesti länsi-intialaiset joutuivat sorron kohteeksi. Työpaikkojen menettämistä pelättiin, kuten nykysisinkin. Ehkä on niin, että yhteiskunnallinen kehitys toimi siten, että edistyksellinen suvaitsevaisuuden teesi käsitti sisään rakennettuna rasistisen vastateesin.
Entä sitten musiikkifestivaalit jotka löivät läpi juuri tuolla vuosikymmenellä. Dokumentti kysyy, eivätkö ne olleet rahasampoja järjestäjille pikemmin kuin peace and love tai power to the people -tilaisuuksia. Vastakulttuuri olikin siis osa tilaisuuksien kaupallistamista ovelien liikemiesten johdatuksella.
Ajan uuden kokemisen vimma johti huumausaineiden kokeiluun Timothy Learyn kannustamana. Monet jäivät lopullisesti koukkuun. Psykedelinen tajunnan laajentaminen LSD:n avulla oli sen ajan muoti-ilmiö. Jimi Hendrix ja Janis Joplin olivat esimerkkejä rock-tähdistä, jotka saivat maksaa alle kolmekymppisinä hengellään huumehouruisesta elämästä.
Kuusikymmentäluvun seksuaalinen vapautuminen johtui yhden asian, ehkäisypillerin, ”a pill” läpimurrosta. Seksuaalinen vapautuminen toimi katalysaattorina myös ei toivottujen raskauksien räjähdysmäiselle kasvulle, väittävät dokumentin tekijät. Seurauksena oli valtava määrä laittomia abortteja.
::::::::::::::::::::::::::
Dokumentti on mielestäni tendenssimäinen, asenteellisesti konservatiivinen, mutta on hyvä käydä joskus vilkaisemassa myös ideologisen muurin toisella puolella, mitä siellä ajatellaan. Se mikä dokumentin tekijöiltä unohtuu on, että revoluutio syntyy yleensä yhteiskunnallisen kehityksen paikallaan pysymisestä. Juuri näin oli laita myös 1960-luvun edistyksen ja kehityksen edellä. Kun aikansa pidätellään kehityksen purkautumista, tapahtuu se lopulta ryöpsähdyksenomaisesti.
Englanti vapautui sodan rasituksista hitaasti (velka Yhdysvalloille, Saksan pommitukset ym.). Vasta oikeastaan 50-luvun lopulta ja 60-luvun alusta lähtien edellytykset voimakkaalle elpymiselle olivat mahdollisia. Kuusikymmentäluvun kuluessa tapahtui nuorisoikäluokkien läpimurto, joka käytännössä ilmeni voimaantumisen tunteena samaan aikaan, kun suuri osa väestöstä ajatteli entiseen malliin. On selvää, että uusiin ajatuksiin liittyi hallitsemattomuutta. Mutta henkisesti kaikkein tärkeimpänä piirteenä pidän tuon kiihkeän ajan optimistista ODOTUSTA.
Olen myös eri mieltä dokumentin koostajien kanssa aikakauden liberalisoinnin vaikutuksista. Rapatessa roiskuu, mutta pääosin optimistisen odotuksen vuosikymmen oli kulttuuriltaan, tieteen edistysaskeleiltaan ja yhteiskunnallisen uudistumisen osalta vaikuttava. Positiiviset vaikutukset ovat selkeästi myönteisemmät kuin kielteiset vaikutukset, mitä niitäkin kieltämättä esiintyi.
Kun dokumentin tekijät myöntävät, että vuosikymmen oli kuin olikin muutoksen vuosikymmen, ei kahta sanaa, niin he kompromettoivat ajatuksen saman tien toteamalla, että muutos tapahtui huonompaan suuntaan. Kuusikymmentäluku oli dokumentin väitteen mukaan nuoruuden ja edistyksen suuren illuusion vuosikymmen, joka kääntyi vuosikymmenen lopulla disilluusioksi. Omalta osaltani korostan, että vuosikymmen ei ehkä poikennut dramaattisesti muista vuosikymmenistä, mutta ajanjakso oli suuren tulevaisuuteen kohdistuneen odotuksen vuosikymmen, ja ihminenhän on sitä, mitä hän odottaa.
Selitykseni eivät taida kelvata BBC:lle, joka kieli poskessa täydentää tuomion vuosikymmenelle seuraavin ”argumentein”: Dokumentin mukaan nimittäin on vain kaksi asiaa, jotka kuusikymmentäluvusta saattaisivat edustaa vuosikymmenen yleisesti hyväksyttyä kovaa ydintä: Englannin voittama jalkapallon maailmanmestaruus vuonna 1966 ja pop-musiikin vallitseva asema beatleseineen. Heti perään esitetään Oxfordin yliopiston tutkimus, joka osoittaa, että Englannin Länsi-Saksaa vastaan ampuma ratkaiseva, ylärimasta kimmonnut maali(laukaus), ei ylittänyt maaliviivaa! Englanti ei ollut mestaruuden arvoinen.
Lopulta kumotaan viimeinenkin myytti: rock-musiikin suosion ylitti listoilla pisimpään pysynyt Engelbert Humperdinckin perinteinen balladi ”Release Me”!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti