keskiviikko 31. elokuuta 2016

Suomen muuttuva rooli Venäjän lähialueella

Ulkopoliittisen instituutin työryhmä (Toivo Martikainen, Katri Pynnöniemi, Sinikukka Saari) on valtioneuvoston pyynnöstä laatinut raportin ”Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla”. Raportissa tarkastellaan Venäjän ulkopolitiikan muutosta ja arvioidaan tämän muutoksen vaikutuksia Suomen kannalta.

Tutustuttuani raporttiin tuli mieleeni kerettiläinen ajatus, että jospa raportin näkökulman olisi pitänyt olla seuraavalainen: ”Suomen muuttuva rooli Venäjän lähialueella". Perustelen tätä sillä, että Suomi on kiinnittynyt sotilaallisesti länteen lyhyellä aikajänteellä kumppanuussopimuksin.

Keskityn tässä vain raportin johtopäätöksiin, riskianalyysiin ja toimenpidesuosituksiin Suomelle. Painotan toimenpidesuosituksia. Referoin raportin tekstejä avainlauseiden osalta (sitaatit) ja sen jälkeen kommentoin niitä kohta kohdalta. Kursivoidut väliotsakkeet ovat raportista.

1) Systeemitason uudistumiskyvyttömyys

”On tunnustettava rehellisesti, että Venäjän talouden ongelmat ovat rakenteellisia eivätkä ratkeaisi, vaikka nykyinen pakoteregiimi purettaisiin. Tämän vuoksi tulee hillitä pakotteiden purkamiseen ajoittain ladattuja toiveita käänteestä parempaan.”

Kommenttini:

Näen asian niin, että tulee pyrkiä sinnikkäästi niiden esteiden poistamiseen, jotka ovat johtaneet ”pakoteregiimiin”. Ratkaisun etsimisen tulisi olla Suomen ulkopolitiikan priorisoinnissa kärjessä, vaikka mahdollisuudet eivät toki ole suuret.

Lainaus jatkuu....

”Äärimmäisessä tilanteessa talouden pohja rapautuu spiraalinomaisesti ja Venäjä suistuu syvään talouskriisiin, jota saattaa seurata poliittinen kriisi joko alueilla, Moskovassa tai molemmissa yhtä- aikaisesti. Viimeistä vaihtoehtoa ei kuitenkaan nähdä tässä raportissa todennäköisenä. Todennäköisempää on talouden näköalojen asteittainen, mutta vääjäämätön heikentyminen.”

Jatkokommenttini:

Jälkimmäinen vaihtoehto on minunkin mielestäni paljon todennäköisempi kuin ensimmäinen. En kuitenkaan näe ”vääjäämätöntä heikentymistä” itsestään selvänä.

---------

2) Vallan henkilöityminen ja heikot instituutiot

”Kahdenvälisten keskusteluyhteyksien ylläpitämisen tulee jatkossakin tapahtua ennalta EU-kumppanien kanssa koordinoiden. Omin päin Venäjän kanssa harjoitettu kahdenvälinen politiikka ilman eurooppalaista ankkuria asettaisi Suomen riskialttiiseen asemaan.”

Kommenttini:

Varoittava sormi nostetaan kahdenvälisten suhteiden hoitamisen ylle. En nyt näe estettä tiedottaa Suomen toimista EU:lle, mutta toisaalta en pidä lännettynyttä ylivarovaisuutta perusteltuna. Liikkumatila on säilytettävä kaikkiin ilmansuuntiin. Suomi on itsenäinen valtio. UPI:n argumentti on asenteellinen.

------

3) Markkinamekanismin puutteet Venäjällä

”Tilanteessa, jossa markkinamekanismin puute on kohtalaisen vakituinen venäläisen järjestelmän piirre, suomalaisille toimijoille ei voi suositella uusia suoria strategisia suurinvestointeja Venäjälle."

Kommenttini:

Riskit on huomioitava, mutta tässäkin näen asenteellisen epäluulon kohdistuvan Venäjään. Tarvitaan tietenkin uuden liiketoiminnan riskianalyysi, mutta muutoin en dramatisoisi asiaa.

------

4) Poliittisen kontrollin vahvistuminen ja maan sisäinen mobilisaatio

”Yleisemmällä julkisella tasolla viholliskuvaretoriikkaan tulee puuttua niin puheissa kuin aktiivisella toiminnallakin: venäläisille pitää viestiä eri yhteyksissä, että länsi ei pidä Venäjää vihollisena tai haudo hyökkäystä Venäjälle – mikä on yksi yleinen uhkakuva Venäjällä –, vaan haluaa nimenomaan yhteistyötä ja Venäjän vahvistumista taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti yhdessä sovittujen kansainvälisten sääntöjen puitteissa.”

Kommenttini:

Pitää luoda selkeä kanta, jonka mukaan Suomi ei uhkaa missään oloissa Venäjää. Suomi ei voi vastata koko lännen puolesta Venäjään kohdistuvista uhkista. Se voi kuitenkin rauhanomaisella liittoutumattomuuspolitiikalla pyrkiä vaikuttamaan lännen kantoihin että turha hysteria karsiutuu pois Venäjään kohdistuvista lausunnoista. Muutoin tämän kohdan henki on rakentava.

Lainaus raportista jatkuu:

”Pakotteet ovat EU:n tapa osoittaa Venäjän johdolle, että se on toiminut Ukrainaan hyökätessään kansainvälisen lain vastaisesti. Venäjän eristyminen ei täten ole lännen syytä, vaan Moskovan itse valitseman politiikan tulos.”

Jatkokommenttini:

Venäjä on syyllistynyt kansainvälisen oikeuden vastaisin toimiin Ukrainassa. On tärkeää riisua rauhanenkelin kaapu pois lännen yltä. Länsi on provosoinut jännitteiden syntyä aivan tarpeettomasti piirittämällä Venäjää Naton avulla. UPI näkee asiat aivan liian lännettyneesti. Tässä kohdassa, jos missä tarvitaan objektiivista tarkastelukulmaa. Asetu vihollisesi asemaan!

------

5) Alueellinen eriytymiskehitys ja aluetalouden kriisiytyminen

”On todennäköistä, että lähivuosina nykyisistä yhteistyömuodoista sukulaiskansa-, lähialue- sekä ympäristöyhteistyö tulevat vaikeutumaan entisestään. Suomen tulisi kuitenkin pyrkiä pitämään näistä yhteistyömuodoista kiinni mahdollisuuksien puitteissa, jo senkin vuoksi, ettei Suomen lähialueille pääsisi syntymään vakavia alueellisia kriisejä.”

Kommenttini:

OK. Vaikeutumisen vääjäämättömyys? Onko tendenssimäinen käsitys perusteltua?

------

6) Energiavarojen strateginen käyttö ulkopolitiikassa

”Ainakin julkisuudessa on ollut vallalla ristiriitainen argumentaatio, jossa ilmiselvän poliittisia päätöksiä pyritään perustelemaan ”puhtaalla markkinalogiikalla”, ikään kuin markkinalogiikan noudattaminen Venäjän ja Suomen välillä olisi Suomen päätäntävallassa oleva asia. Nykyisessä tilanteessa on täysin perusteltua arvioida käynnissä olevia ja tulevia projekteja riippuvuussuhteiden muodostamien riskien perusteella.”

Kommenttini:

En osaa sanoa. Ainakaan Loviisan ydinvoimalan osalta Neuvostoliitto/Venäjä ei ole sotkenut asioita ”riippuvuussuhteilla”. Vain osa sijoituksista Venäjälle/Suomeen on riippuvuussuhdemielessä strategisia.

------

7) Kohdemaiden sisäpolitiikkaan ja yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen

”Suomen kohdalla rajakysymyksen nousu poliittiseksi aiheeksi kahdenvälisissä suhteissa voidaan nähdä vaikutusyrityksenä tai ainakin vaikutuspotentiaalin viestimisenä, jolla testattiin Suomen viranomaisten toimintakykyä sekä yleisen mielipiteen käyttäytymistä poikkeuksellisessa tilanteessa.”

Kommenttini:

UPI:n Charly Salonius-Pasternak vuoden 2015 lopulla: ”Kremlissä on nähty, että tämä (pakolaisvirta) hyödyttää ja on mietitty, että voidaanko kaataa enemmän bensaa liekkeihin.”

Norjalainen kommentti:

Norjalaisen Fridtjof Nansenin instituutin tutkimuksen mukaan vuosi sitten alkanut pakolaisvirta itärajalla Norjaan ja Suomeen ei ollut Venäjän juonittelua. Aleksanteri-instituutin johtajan Markku Kivisen mukaan tuore tutkimus vaikuttaa tärkeältä puheenvuorolta pakolaiskriisiin liittyvässä keskustelussa.

Jatkokommenttini:

Kumpaan pitäisi enemmän luottaa UPI:n spekulaatioihin vai norjalaisten tutkimuksiin? Taidan luottaa enemmän norjalaisiin. Periaatetasolla tämä on tärkeä keskustelunaihe, sillä koko UPI:n raportissa henkii tämä sama ajattelu, jossa Venäjän päälle levitetään aina ensin epäilyn varjo. Missä on lännen kritiikki ja missä on itsekritiikki?

-----

8) Sotilaallisen voiman käyttökynnyksen aleneminen

”Turvallisuuspolitiikan perusteluksi ei enää kelpaa ainoastaan ”vanha linja” tai ”jatkuvuus”, koska lähialueemme tilanne on muuttunut, halusimme sitä tai emme. Perustelut turvallisuuspoliittisille ratkaisuille tulee löytää nykyhetkestä ja tulevaisuuden näkymistä eikä menneisyydestä. Nato-jäsenyyden hakuprosessiin liittyisi erityisiä riskejä suhteessa Venäjään, joita on analysoitu tarkemmin ulkoasiainministeriön julkaisemassa asiantuntijatyöryhmän Nato-selvityksessä.”

Kommenttini:

Lainauksen alkuosassa turvallisuuspolitiikkaan viitataan selvästi Nato-myönteisesti. Kokemukselle ei anneta arvoa ja tulevaisuus nähdään menneisyysrippumattomana. Historia tulee kuitenkin huomioida: ”historia jatkuu”. Sitten raportissa muistetaan, että tämän vuoden puolella turvallisuuspolitikasta on ilmestynyt kaksikin raporttia, joista toiseen viitataan.

------

9) Harmaan alueen laajeneminen sodan ja rauhan välillä

”Suomalaisten viranomaisten tulee keskitetysti ja ripeästi ampua alas virheellisiä väittämiä sekä muuta Suomeen ja suomenkieliselle yleisölle kohdistettua disinformaatiota. Yleistä tietoisuutta uudenlaisista riskeistä tulee nostaa viestimällä niistä mahdollisimman avoimesti ja kiertelemättä kansalaisille, sillä valveutunut ja valpas yhteiskunta on paras tapa suojautua näiltä riskeiltä.”

Kommenttini:

Tätä tulee soveltaa kaikista ilmansuunnista tulevaan disinformaatioon. Objektiivisen, monipuolisen ja moniarvoisen tiedon tarve on ilmeinen ja lämpimästi hyväksyttävissä.

------

10) Venäjän yhteistyöhalukkuuden väheneminen

”Teknisen ja kulttuurisen yhteistyön onnistumisen mahdollisuudet saattavat olla paremmat kuin esimerkiksi hyvään hallintoon ja ihmisoikeuksiin keskittyvien projektien. On realistista suunnata voimavaroja niille aloille, jossa yhteistyö on mahdollista ja miettiä fokusta uudelleen, jos ja kun tilanne muuttuu.”

”Arktisessa neuvostossa on Suomen etujen mukaista edistää vuoropuhelua ja yhteistyötä sekä välttää arktisten kysymysten turvallistamista sekä turvallisuusdilemman paluuta Arktikselle.”

Kommenttini:

Allekirjoitan kokonaisuudessaan.

::::::::::::::::::::

Katkelma raportin loppuyhteenvedosta

”Venäjän kanssa tulee ylläpitää kahdenvälisiä suhteita ja kehittää niitä niissä kysymyksissä, joissa se on mahdollista, ottaen samalla huomioon Venäjän ulkopoliittisten toimintatapojen muutoksesta syntyvät riskit. Suomen etu on edistää yhtenäistä ja realistiselle käsitykselle perustuvaa EU:n yhteistä politiikkaa. Toisin kuin asia usein esitetään, nämä kaksi ulkopolitiikan toimintaraidetta eivät ole toisilleen vaihtoehtoisia vaan toisiaan täydentäviä.”

Kommenttini:

UPI ei siis sittenkään priorisoi EU:n (Suomi mukana) Venäjä-suhteita Suomen kahdenvälisten suhteiden edelle. Toivottavasti toimeksiantaja, valtioneuvosto antaa tämän näkyä myös käytännön politiikassa. Nyt raportti antaa asiasta ristiriitaisen kuvan painottaessaan ajoittain vahvasti EU:n (ja lännen) kautta tapahtuvaa suhteiden hoitoa. Korostan vielä, että raporttia lainaten, että ”kaksi ulkopolitiikan toimintaraidetta eivät ole toisilleen vaihtoehtoisia vaan toisiaan täydentäviä.” Kummallisesti presidentti Niinistön transponderi-aloite ei saa huomiota raportissa. Juuri Niinistön esilletulo oli esimerkki ”raidestrategiasta”, josta häntä sittemmin arvosteltiin.

:::::::::::::::::::::

Oma yhteenvetoni raportista

Mitä sanoisin yhteenvetona raportista? Se antaa liioittelevan dramaattisen kuvan muutoksen suuruudesta, joka on tapahtunut Itämeren alueella viime kuukausina. Liioittelulla luodaan tarkoitushakuisesti kuvaa, että jännitys on asteittain lisääntynyt. Raportti palvelee erityisesti UPI:n päämääriä pyrkimyksessä lännettää Suomi lopullisesti.

Itse asiassa raportin ympäriltä nousevasta aineksesta voidaan johtaa paradigman muutos Suomen ja Venäjän suhteiden kehityksestä. Meillä on luotu kuva , että Suomi – aivan viime aikoihin asti – on nöyristellyt Venäjän edessä. Miksi suhteiden heilurin pitää liikkua ääriasennosta toiseen? Kyllä asiapohjalta pitää pystyä esittämään kritiikkiä, mutta vivahteeton asenteellinen naapurin leimaaminen on pahasta. En ymmärrä tätä uhoa. Mihin me sitä tarvitsemme? Missä on suhteiden reaalipoliittinen luontevuus? Miksi haetaan tapahtumakirjosta dramaattisinta tulkintaa? Miksi raportin 10-sivuisessa yhteenveto-osassa ei ole kertaakaan käytetty Suomen yhteydessä käsitettä ”sotilaallinen liittoutumattomuus”, joka on kuitenkin voimassa olevan ulkopoliittisen linjan perusklausuuli?

tiistai 30. elokuuta 2016

Jari Ehrnroothin hyvintoimintayhteiskunta

Jari Ehrnrooth on useilla foorumeilla kyseenalaistanut hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteet ja saavutukset. Helsingin Sanomat on esittänyt hänelle - Ehrnroothin kirjoittaman kirjan (Hyvintoimintayhteiskunta, 2016) pohjalta – kymmenen kysymystä, joihin annettuihin vastauksiin tämä kirjoitus perustuu. Olen valikoinut kysymyssarjasta mielestäni tähdellisimmät, joita debatoin.

Ehrnrooth sanoo hyvinvoinnin muuttuneen pahoinvoinniksi ja esittää perusteluksi lisääntyneen alkoholinkulutuksen, rikollisuuden, liikalihavuuden, elintapasairaudet, lasten huostaanotot. mielenterveydenongelmat jne. Ehrnrooth johtaa em. seuraukset kaikkialle levinneestä ”hyvinvointiaatteesta”, johon hän suhtautuu erittäin kriittisesti.

Jotenkin hänen analyysinsä kalskahtaa korvaan vinoutuneelta arviolta (ei siis suoranaisesti väärältä tai valheelliselta) siitä, mitä on tapahtunut. Käsitän niin, että väitetyissä hyvinvointiyhteiskunnan vinoumissa ei ole taustalla ensisijaisesti hyvinvointiaate vaan ”elintasoaate”. Ongelma on tietenkin se, että näitä kahta on vaikea erottaa toisistaan. Jos siis saavutamme elintasossa korkeahkon tason, niin olemmeko silloin saavuttaneet myös hyvinvoinnin korkean tason. Mielestäni emme välttämättä. Korkea elintaso ja suuret tuloerot aiheuttamat osittain edellä Ehrnroothin esittämät yhteiskunnalliset ongelmat, ei hyvinvointiyhteiskunta. Ehrnroothin mainitsemat ongelmat ovat voimassa kaikkialla läntisessä maailmassa riippumatta siitä onko kysymys hyvinvointiyhteiskunnasta vai ei.

Ohessa muutama vastateesi Yhdysvallat -nimisen koelaboratorion näkökulmasta:

Yhdysvalloissa rikollisuutta hoidetaan tolkuttomalla määrällä vankilatuomioita (niin laajasti, että se vaikuttaa jopa työllisyysasteeseen laskevasti!), ei kattavalla sosiaaliturvalla. Liikalihavuus on ensisijaisesti köyhien ongelma, osin puuttuvan hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen puuttumisen takia. Elintapasairaudet johtuvat suurelta osin syrjäytyneiden yliedustuksesta tässä kategoriassa. Mielenterveysongelmien syy on vain osin ”hyvinvointikysymys”. Siihen vaikuttavat hyvin monet seikat, kuten esim. perimä. Kysymys ei siis ole siitä onko länsimaissa ”liikaa” hyvinvointiaatetta vaan siitä, että hyvinvointiyhteiskunnan automaattiset vakauttajat eivät ole toimineet riittävän tehokkaasti. Hyvinvointiyhteiskunnan vastainen uusliberalistinen (käytän sanaa paremman puutteessa) taloudellinen ajattelu pirstoo hyvinvointiaatetta tehokkaasti mm. murentaen rahoituspohjaa.

Hyvinvointiyhteiskunta on määrittelykysymys. Sen tavoitteena on osin elintason parantaminen, jotta on jotain, mitä jakaa. Tänä päivänä mallista puhutaan yhtä sujuvasti sekä oikealla että vasemmalla, kuitenkin niin että sisältö voi olla aivan erilainen. Äärimmillään hyvinvointiyhteiskunta lähestyy ”yövartijavaltiota” oikealla ja hyvin kattavien julkisten palvelujen tarjontaa (sosialismi) vasemmalla.

Jotenkin näen Ehrnroothin arvioissa saman tyyppistä uudelleen arviointia, joka on nähtävissä demokratiakritiikissä. Autoritäärisen hallinnon ihailu on levinnyt pikkuhiljaa läntisiinkin demokratioihin. Kansanvaltaan ei oikein uskota: on muodikasta väheksyä kansanvaltaa verrattuna autoritääriseen hallintomalliin. Luottamus tavallisen ihmisen päätöksentekokykyyn ei ole kaksinen. Osa ihmisistä – eliitti edellä - on kyllästynyt kansanvaltaiseen järjestelmään miettimättä pahemmin sitä, mitä saadaan tilalle. Monet ajattelevat, että ”tulisi joku viisas sanomaan, miten asiat tehdään”. Sellaista viisasta ei kuitenkaan ole, eikä tule. Valistunut itsevaltias olemme me, tavalliset kansalaiset. Otammeko vastuun?

Ehrnroothin mukaan hyvinvointi ilman sivistystä ja moraalia ei ole muuta kuin primitiivistä hyvää oloa. Hänen mukaansa läntinen ihminen on saavuttanut vapauden, rauhan ja aineellisen turvan, mutta samalla kulttuurin henkinen tila on taantunut pakanallisten kulttiuskontojen asteelle. Ja vielä: onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun.

Kirjailija käsittelee teemojaan aivan liian yleisellä tasolla: läntinen ihminen ei ole saavuttanut vapautta, rauhaa eikä aineellista turvaa. Työ on pahasti kesken. Tämä on oikeistopoliitikon puhetta. Kymmenessä teesissään hän ei käsittele lainkaan tulojen epätasaista jakautumista. Hän ajattelee kaikkea keskiarvoina. Juuri niin ei asioita voi käsitellä. Allekirjoitan kuitenkin ajatuksen, että pinnallisuus voittaa alaa. Ihmiset eivät jaksa perehtyä syihin syviin, vaan tyytyvät helppoihin ratkaisuihin.

Mutta, mutta…..

Hän luo kuvan työstä kauhistuttavana marxilaisena riistona, jonka käsityksen tämän päivän ihmiset Ehrnroothin mukaan edelleen jakavat. Tämän sijaan työ on Ehrnroothin mielestä ”vapaan yksilön arvokkaan elämän tärkein perusta”. Ei taida olla läheskään kaikissa töissä, väitän minä. Kysymys on esimerkiksi siitä kokeeko ihminen saavansa työstä riittävän korvauksen ja ovatko työolosuhteet kunnossa. Myös vertailu muihin ihmisiin tulee sallia: onko eliitin työ siitä maksettavan korvauksen arvoinen. En oikein usko tähän ajatteluun, jossa työ on itseisarvo.

Ehrnroothin asetelmat ovat teoreettisia ja yleistäviä. Periaatetasolla minäkin olen samaa mieltä: ”työ miehen tiellä pitää”. Hän menee kuitenkin pidemmälle. Ehrnrooth asettaa ikään kuin työn ja vapaa-ajan toisiaan vastaan todeten, että vapaa aika, jonka täyttää hedonismi on ”usein terveyttä uhkaava”.

Millä argumenteilla yhdistetään hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet ja hedonismi?

Otetaanpa tähän näkökulma briteistä. Arvioin taannoin BBC:n dokumentin (2004) ”Why I Hate The Sixties”. Siinä väitettiin liberaalien uusien ajatusten aiheuttaneen hyvin monet ongelmat 1960-luvulla. Perusteena oli auktoriteettiuskon heikkeneminen ja vapauden nimiin vannominen kaikissa asioissa. Juuri hedonismia syytettiin monesta pahasta. Kukaan dokumentissa haastatelluista ei syyttänyt ”tapojen turmeluksesta” hyvinvointiyhteiskuntaa (joksi brittiyhteiskuntaa ei voinut tuolloin luokitella), vaan vapaamielisiä aatteita, jotka antoivat ihmisille liikkumatilan, jolla he ”pilasivat” elämäänsä ja yhteiskunnan perusteita. Kuusikymmentälukulaisuus perustui parantuneeseen elintasoon ja irtiottoon aneemiseksi koetusta sodan jälkeisestä ajasta.

Ehrnrooth edustaa esillä pitämääni hyvinvointikonservatismia joiltakin osin. Hän asettuu vastustamaan lisääntynyttä alkoholinkulutusta. Vanha työväenaate suhtautui kriittisesti alkoholinkäyttöön. Osana Forssan vuoden 1903 ohjelmaa työväki tavoitteli kansakunnan hyvinvointia jopa alkoholinkäyttökiellolla. Meillä taas tänä päivänä selkeimmin kokoomus ajaa alkoholin käytön vapauttamista monin eri tavoin, ehkäpä osana hyvinvoinnin tavoittelua. Suhtautuminen alkoholinkäyttöön on minunkin mielestäni leväperäistä. Ajatus, että ”vapaus käyttää” määrittää pelkästään alkoholinkäytön on mielestäni arveluttavaa. Alkoholisairaudet ovat iso kansantaloudellinen ongelma. Tästä olen Ehrnroothin kanssa hyvin pitkälle samaa mieltä.

”On täysin mahdollista järjestää eduskuntavaalit vapaiden yksilöiden eikä puolueiden vaalina”, väittää Ehrnrooth yhtenä teesinään. Epäilen, että mielipide ”puolueesta” syntyy puoluekäsitteen huonosta ulkoisesta kuvasta (jota se sitä paitsi ei ansaitse). Ihmisillä on täysin luontainen tapa liittoutua toisten kanssa. Itse asiassa siihen on suuri tarve; se on välttämätöntä, jotta asioita saadaan vietyä läpi. Niinpä vapaiden yksilöiden keskinäiset vaalit ovat utopiaa. Käsite ”puolue” vain vaihtuu toisen nimiseksi. Jos ”vapailta yksilöiltä” kielletään yhteenliittymät, he liittyvät yhteen joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Voidaan joutua ojasta allikkoon: jos demokratian mukaisiksi liittoumiksi ei järjestäydytä, liittoudutaan ulkoparlamentaarisesti.

”Haittaverot ovat parhaita veroja”, esittää Ehrnrooth suositun ajatuksen. Käytännössä kysymys on monimutkaisesta asiasta, jossa liian kireillä haittaveroilla tukahdutetaan elinkeinoelämän kehitystä, ja sitä kautta vaikeutetaan tulonmuodostusta ja joudutaan edelleen kiristämään haittaveroja. Painopistettä voidaan lisätä haittaverojen suuntaan, mutta siirtymä ei voi olla dramaattisen suuri.

”Terveitä ja työkykyisiä henkilöitä ei pidä sosiaaliturvan tuella päästää lojumaan työelämän ulkopuolella”. Mielipide on asenteellinen ja oikeistolaisen kova, jonka vain harva maltillinen oikeistolainenkaan vahvistaa. Hyvää Ehrnroothin teeseissä on ehdotus julkisen sektorin paremmasta käytöstä ihmisten työllistäjänä. Ruotsin parempi työllisyysaste perustuu juuri kuntien työllistämisvastuuseen. Jos kunnat työllistävät nykyistä selvästi laajemmin vaikeasti työllistettäviä työttömiä, ei voida enää puhua entiseen malliin kunnan työntuottavuuden kasvattamisesta, jota on vaadittu. Tämänkin ajatuksen Ehrnrooth mielestäni mitätöi puhumalla ylemmyydentuntoisesti julkisen sektorin järjestämästä ”työpalveluksesta”.

Luulenpa, että työn käsite on tulevaisuudessa sellaisessa myllerryksessä, että kukaan meistä ei pysty sitä ennustamaan. Ympärillämme tapahtuva tekninen kehitys muuttaa koko ajan työn ja vapaa-ajan keskinäistä suhdetta. Henkilökohtaisella tasolla työtä on joko paljon tai vähän, työ jakautuu eri tavalla kuin nykyisin, työn luonne muuttuu robotisaation myötä, yksinkertaiset työt vähenevät ja työ on jatkuvaa kouluttautumista – eikä todellakaan enää vain puheissa. Työpaikkoja syntyy ja kuolee ja työntekijöiden tulee sopeutua tähän lennosta. Tämän hullunmyllyn keskellä tulee ihmetelleeksi onko yksilön väitetyllä lojuvalla ilmaismatkustamisella yhteiskunnassa niin keskeinen negatiivinen merkitys kuin Ehrnrooth antaa ymmärtää.

Ehrnrooth kieltää olevansa oikeistolainen. Hän kieltää olevansa myös vasemmistolainen. Hän ei ole myöskään arvokonservatiivi eikä arvoliberaali. Mikä hän sitten on? Minusta hän oli joskus kauan sitten ikään kuin toisinajatteleva vasemmistoälykkö. Osin vaikeaselkoisen filosofisen kuoren läpi on kuitenkin jo kauan sitten kuoriutunut oikeistolainen ajattelija, joka tosin edelleen osittain naamioi oikeistolaisuutensa hieman mystifioituun kaapuun.

Hän on kehittänyt oman ajatuskehikkonsa, jonka sisällä hän luottaa ”sitoutumiseen moraaliseen toimintaan”. Rajoittamaton vapaus ei merkitse järkevää toimintaa, sanoo Ehrnrooth. Meillä näyttää yleinen henki olevan, että sääntelyä on liikaa ja sitä pyritään höllentämään – jää nähtäväksi, miten siinä onnistutaan. Joka tapauksessa Ehrnroothin mielestä ilmeisesti olemassa olevaa vapauden määrää on kahlittava, joten hän ajaa nykyisen trendin vastaista linjaa. ”Sitoutuminen moraaliseen toimintaan” on irrallinen lausahdus, johon on vaikeaa ottaa kantaa. Tietyllä varauksella voin pitää Ehrnroothin ajatusta realistisena, sillä sääntelyn merkittävään keventämiseen en oikein jaksa uskoa. Hän hakenee jonkinlaista moraalin sisäistä koodistoa, jonka avulla ihmiset käyttäytyisivät säädyllisesti. Hän ei - oletukseni mukaan – kuitenkaan luota täysin ihmisten moraalikoodiin, vaan haluaa varmistuksen valvonnan avulla. Onko tässä takana ajatus, jossa hypätään melko suoraan ihmisen sinänsä vapaan omantunnon noudattamisesta poikkeamisten karsintaan amerikkalaiseen tyyliin ”kovalla holhouksella”?

Ehrnrooth jatkaa:

”Hyvinvointiajattelussa ajatellaan usein, että ihmiselle kuuluu jotain vain, koska hän on olemassa, mutta minusta se johtaa yhteiskuntamoraalin laskemiseen. Sellainen ajatus, että on hyvä elää vapaana tekemättä mitään johtaa siltä ajalta, kun työ oli kärsimystä”. Mielenkiintoinen kysymys. Kun Yhdysvalloissa työllisyysaste on vain 62 prosenttia, niin mistä se voisi johtua? Sosiaaliturvahan on alhaisella tasolla. Olen käsitellyt asiaa blogikirjoituksen verran ja yksi johtopäätöksistä – mutta ei minun – on, että julkisen sektorin tuki työllistymisessä on aivan liian pieni(!). Yhdysvalloissa on myös paljon ihmisiä, jotka ovat jääneet työelämän ulkopuolelle, koska elintaso on jo riittävän korkea. Ollaan tekemisissä asioiden kanssa, joiden yhteys hyvinvointiyhteiskunnan väitettyyn laiskistavaan vaikutukseen on vähäinen.

::::::::::::::::::::::::::

Jos puristaisi Ehrnroothin ajatukset tiiviiksi lauseiksi, niin voisiko ydin koostua hänen omasta ajatuksestaan, joka on seuraavanlainen?

”….. mitään ei saa ilmaiseksi, vaan kysymys on vapaan yksilön sopimuksesta, jonka hän solmii saadessaan yhteiskunnalta jotakin. Jos ihminen on toimintakykyinen, hänen on tehtävä jotakin vastineeksi saamistaan palveluista.” Jälleen kerran olemme tilanteessa, jossa Ehrnrooth haluaa käsittää vastikkeellisuuden konkreettisesti: se on kahdenvälinen sopimus yksilön ja yhteiskunnan välillä. Koska sopimusta ei allekirjoiteta on se yksilön ja yhteisön sisäinen ”päätös”. Uskon, että useimmat ihmiset sisäistävät tämän nykyisinkin. Sitä vain ei ajatella sopimuksena. Ja jos ajatellaan, niin mitenkähän on eliitin osalta? Löytyykö vilpitöntä sitoutumista?

Verrattuna melkein mihin tahansa yhteiskuntaan olen sitä mieltä, että suomalaisen sana pitää harvinaisen hyvin (tutkimusten mukaan Suomi on aivan kärjessä luottamusyhteiskuntavertailussa). Jos olen hyväuskoinen ja väärällä tavalla isänmaallinen, tuomittakoon minut siitä.

Ehrnrooth katsoo hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistuneen tehtävässään ja hakee sen sijalle uutta huomattavan korkealentoista yhteiskuntamallia, niin korkealentoista, etten sen toteutumiseen usko. Ehrnroothilta unohtuu tavallisen keskivertokansalaisen näkökulma. Hyvinvointiyhteiskunta merkitsee erityisen paljon sanokaamme 70-80 prosentille kansalaisista. Osalle eliitistä se ei tänäänkään merkitse kovin paljoa (paitsi verorasitteena). Juuri henkisen eliitin näkökulma vaikuttaa olevan Ehrnroothin näkökulma. Ja tästä seuraa, että hyvinvointi-ideologia on hänen mielestään tullut tiensä päähän. Edessä voi olla vain romahdus.

Minusta hyvinvointiyhteiskunnan viime aikoina hiipunut menestys (ei siis epäonnistuminen) johtuu samasta kuin minkä tahansa yhteiskunnallisen ajattelun väljähtäminen. Aika muuttuu, olosuhteet ja aatteet sen mukana. Eri asia on, että Ehrnroothin muutosehdotuksiin suhtaudun kriittisesti. Mutta hyvinvointiyhteiskunnan päivittämistarpeesta olen samaa mieltä – täytyy vain löytyä oikea suunta.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Ulkopolitiikan eripura

”Suomen uhkakuvat ovat nyt lähellä”, otsikoi Helsingin Sanomat 25.8.2016. analyysinsa/artikkelinsa. Kirjoitus on kommentti vastapidettyjen suurlähettiläspäivien antiin. Otsake sinänsä on tuttua lehdistön uhkakuvakeskeistä kirjoittelua. Itse ”analyysissä” Kari Huhta kautta rantain kommentoi Hesarin ja Niinistön erilinjaisuutta koskien Itämeren alueen turvallisuutta parantavia esityksiä.

Kysymyshän oli siitä, että Niinistö teki ehdotuksen, jossa kaikki lentäisivät Itämeren yllä tunnistamisen tutkassa varmistavat transponderit päällä. Venäjä teki taas ehdotuksen yleisestä turvallisuutta parantavasta neuvottelusta Itämerta ympäröiville valtioilla. Niinistön myönteiseksi koettu esitys muuttui ”hämmentäväksi”, kun Venäjä esitti heti perään omaan esityksensä. Venäjän esitys ”saastutti” Niinistön esityksen!

Arvelinkin, että Hesari palaa asiaan, koska sitä kiusaa tavattomasti Venäjän – Hesarin mielestä – saama ”hyöty” presidentin ehdotuksesta. Väitteen mukaan Venäjä käytti hyväkseen Niinistön ehdotusta rikkoakseen lännen yhteisrintaman. Minä taas arvostelin aiemmassa kirjoituksessani Hesarin suhtautumista Niinistön esitykseen herkkähipiäiseksi ja asenteelliseksi Venäjän vastustamiseksi Venäjän vuoksi.

Huhta haluaa painottaa, että ”Venäjän tiedotusvälineissä ne (Niinistön ja Venäjän aloitteet) kuitenkin kytkettiin toisiinsa”. Haluaisin huomauttaa, että Venäjän tiedotusvälineissä ei ole voimassa yksioikoista Pravda-syndroomaa, jonka mukaan lehdet kertovat vain virallisen linjan.

Presidentti on puolustautunut terävästi Hesaria ja muita samanhenkisiä vastaan toteamalla, että lentoturvallisuuden parantamisen ehdottaminen Venäjälle oli järkiperäistä toimintaa ja siihen kohdistuneen kritiikin ”takana on sitten jonkinlainen muu ajattelu”. Voiko tätä turkulainen selvemmin sanoa! Kysymys on ulkopoliittisesta linjasta!

Olen tuonut esille, että tässä alkaa olla samanlaista sanomisten vahtimisen meininkiä kuin aikanaan suomettumisen aikaan. Nyt vain osapuoli on muuttunut: se on USA (tai ”länsi”), jonka etuja ei saa pienimmässäkään määrin häiritä, saati loukata. Hyvänkintahtoiset ehdotukset tulkitaan vastapuolta hyödyttäviksi. Annetaan myös ymmärtää, että presidentti ei nyt oikein tajunnut, mitä hän esitti. Ja katin kontit, sanon minä!

Koko asetelma kielii Hesarin ja monien muiden tiedotusvälineiden suunnattomasta Venäjä-antipatiasta. Reaalipoliittisen asetelman tajuaminen ei näytä olevan hyvässä huudossa. Jos jokin (esim. Venäjä) koetaan pahaksi, niin onko kaikki siihen liittyvä pahaa? Voisiko ajatella jopa toisen osapuolen asemaan asettumista – ainakin hetkellisesti – että voitaisiin avata umpisolmuja? Vai onko ajatus tietoisesti ja tarkoituksellisesti edetä pikkuhiljaa kohti kärjistyvää kriisiä?

Niinistö irrotti Venäjällä harjoitetun propagandan (ja lännessä esitetyn vastapropagandan!) lentoturvallisuusaloitteestaan, joka onkin järkevää. Hän totesi, että ”totta kai Venäjä käyttää propagandaa, mutta muissa maissa tuo propaganda on ohitettu”. Presidentti siis haluaa sanoa, että vain Suomessa asia on itsepintainen kestoaihe. Huhta ei hellitä: hän ei malta olla korostamatta, että Suomessa keskustelu jatkuu, koska ”Niinistö on Suomen presidentti”.

Artikkelin lopussa on Huhdan mielenkiintoinen kommentti, joka kertoo lehden halusta korostaa eripuraisuutta ja presidentin linjan vastaista sisäistä oppositiota: ”Taustalla lienee myös se, että Venäjän politiikan valmistelussa on lähteiden mukaan jo pitempään kytenyt jännitteitä presidentin ja siihen osallistuvien ministeriöiden välillä. Ministeriössä koetaan, ettei niiden asiantuntemus ole täydessä käytössä”. Mitä tämä tarkoittaa, sitä en tiedä. Se liittynee oletukseni mukaan Nato-suhteeseen, jossa Hesarin ja joidenkin lännettyneiden virkamiesten näkemykset varmaankin ovat samansuuntaiset.

:::::::::::::::::::::::

Suomi ja Yhdysvallat ovat sopimassa syksyn kuluessa ”puolustusyhteistyöasiakirjasta”, kun ”Ruotsikin on sen tehnyt”. Venäjällä jotkin duuman jäsenet ovat reagoineet näyttävän kriittisesti ”yhteisymmärrysasiakirjaan”, jota nimeä siitä myös käytetään. Iltasanomat: ”Venäjän duumassa on ehditty vaatia jo vastatoimia Suomelle sen vuoksi, että syksyllä allekirjoitettaneen uusi puolustusyhteistyöasiakirja Yhdysvaltain kanssa”. Suomessa todetaan, että julistus (ei siis sopimus) on ”yllätyksetön”, tai että ”tässä vain vahvistetaan aiemmat käytännöt”, tai että kysymys on vain ”teknisestä yhteistyöasiakirjasta”, tai että ”tämä ei muodosta mitään uhkaa Venäjälle”. Aika paljon nähdään vaivaa sen selittämiseen, että tämä on vain rutiinia.

Kysymys on tietenkin kokonaisuudesta. Suomi jatkaa tätä linjaa, jossa se hiljaa hivuttamalla, pieni muutos kerrallaan kiinnittyy yhä perusteellisemmin läntiseen turvallisuusverkostoon. Ei Venäjä tähän reagoi kiireellä. Lähinnä kysymys on siitä, mitä tapahtuu, jos ikävin mahdollinen toteutuu eli lännen ja idän välille syntyy konflikti.

perjantai 26. elokuuta 2016

Blokkipolitiikka Suomeen?

Erkki Tuomioja esitti, että punavihreä oppositio laatisi yhteisen vaaliohjelman, joka olisi alku blokkipolitiikalle Suomessa. Hän ei siis tarkoittanut kahden valtapuolueen järjestelmää, joka edellyttäisi koko vaalijärjestelmän muutosta. Silti en lämpene ajatukselle.

Ajattelu poikkeaa radikaalisti Suomessa noudatetusta poliittisesta käytännöstä ja se on ollut Tuomiojan tarkoituskin. Meillä on luotu käsitys, että sotkut hallitustyöskentelyssä johtuvat siitä, että meillä on liian paljon puolueita hallituksessa (tai oppositiossa). Tätä moninaisuutta voitaisiin kaventaa puolueiden välisillä yhteisillä vaaliohjelmilla ja/tai blokkipolitiikalla.

Tosiasiassa liberaali demokratia on melkoisessa kriisissä millä tahansa vaihtoehdolla. Parissa kolmessakymmenessä maassa on siirrytty demokratiasta autoritääriseen järjestelmään ja päinvastaiseen suuntaan vain muutamassa valtiossa. Demokraattinen järjestelmä on jatkossakin haasteiden edessä.

Sen jälkeen, kun populistipuolueet tulivat politiikan markkinoille Euroopassa tilanne poliittisessa kentässä on mutkistunut. Vakiintuneet puolueet eivät halua yhteisiä ohjelmia populistien kanssa. Muun muassa Ranskassa, Ruotsissa, Englannissa ja Saksassa on otettu radikaaleja kantoja populisteja vastaan. On vaikeaa muodostaa kahta blokkia, jos inhottu populistipuolue jää irralliseksi osaksi kenttää.

Pitäisikö meillä Suomessa olla 1+1+1 ratkaisu eli porvariblokki, vihervasemmistoblokki ja populistit Ruotsin mallin mukaan? Tuskin. Meillä asia on ratkaistu siten, että työväenpuolue perussuomalaiset on ilmoittautunut porvaripuolueeksi.

Näen nyt, että politiikassa vaikuttaa ainakin kaksi merkittävää toisilleen vastakkaista voimaa. Ensinnäkin suuri hajautuminen, jossa mielipiteitä ja liittoutumia on joka lähtöön. Olemassa olevat puolueetkin ovat jakautuneet fraktioihin, jotka yrittävät pinnistellä esiin, kuten esim. kokoomuksen puheenjohtajakamppailussa kävi ilmi.

Toinen valtavirta politiikassa on polarisoituminen. Se on hämmentävä ilmiö, joka on toki vaikuttanut taustalla aiemminkin ja vaihdellut vuosien ja vuosikymmenien saatossa, mutta on nyt juuri voimissaan. Paras esimerkki tästä on Yhdysvallat, jossa fraktio A (teekutsulaiset ja heidän hengenheimolaisensa) pakottavat B:n eli republikaanien maltilliset omalle jyrkälle kannalleen C:tä eli demokraatteja vastaan, ei asiasyistä vaan periaatesyistä. Asiaan kuuluu, että C:stä on irronnut D eli sandersilaiset, jotka edustavat puoluekentän vasemmistoa. Tämän rakenteen päällä touhuaa E eli Donald Trump -niminen liikemies, joka nyppii idean sieltä, toisen täältä (oikealta ja vasemmalta) ja muuttaa mielipidekombinaatiota aina silloin tällöin.

Polarisaation ihmeellinen piirre on, että kun se lähtöasetelmiltaan on poliittista kenttää jyrkästi jakava, niin käytännön politiikassa se saattaa vetää lokaan molemmat pääkilpailijatahot. Olen yrittänyt valottaa tätä ongelmaa siten, että kun republikaanit torpedoivat kaikki demokraattien merkittävät lakialoitteet, niin kansa ei lausu tuomiota pelkästään republikaaneille, vaan samaan viemäriin vedetään myös demokraatit. Polarisaatio vetää puoleensa magneetin tavoin eripuraisia osapuolia. Vallitsee ”balanssikultti” eli kahdesta pahasta on vaikea valita, koska molemmat tulkitaan pahoiksi, ”yhtä syyllisiksi”. Tällä jaolla ei ole tietenkään mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Monin tavoin poliittista kenttää pilkkova ristiriita on polarisaation sisälle muodostunut rakenne. Tahdolla sitä on vaikea murtaa. Suuri osa äänestäjistä ottaa polarisaatiorakenteen annettuna tosiasiana ja kohdistaa poliittisen inhonsa jaottelematta koko poliittiseen kenttään Polarisaatio vaikuttaa siis kahteen suuntaan samanaikaisesti se sulattaa paradoksaalisesti koko poliittisen kentän yhdeksi vastenmieliseksi mössöksi ja toisaalta hajottaa sen fraktioiksi, jotka ovat toisiaan vastaan, mutta samalla negatiivisesti riippuvaisia toisistaan.

Pitääkö siis väkisellä luoda suuria poliittisia kokonaisuuksia (blokkeja), jos ne eivät istu nykypäivään? Ihanteellisuus on hyvästä, mutta pragmaattisesti ajatellen pahasta.

Jos ajatellaan, että liberaalissa demokratiassa on kolme päävaihtoehtoa (kaksipuoluejärjestelmä, monipuoluejärjestelmä blokkivaihtoehdolla ja kolmantena monipuoluejärjestelmä aina kullakin kertaa hallituskokoonpanosta neuvotellen), niin on vaikeaa sanoa, mikä olisi toimivin ratkaisu. Tilanne vaihtelee vaalijärjestelmästä ja poliittisesta kulttuurista riippuen.

Tuomiojan ehdotus on piristävä, mutta en useistakaan syistä usko sen toteutumiseen. Uskookohan esittäjä itsekään? Ensinnäkin sdp:n oikeistosiipi ei halua yhteistyöhön vasemmistoliiton kanssa, vaan porvarien kanssa (joko keskustan tai kokoomuksen).

Vihreät ovat voimansa tunnossa rakentamassa vihreää dynastiaa, johon repeilisi pieni osa kokoomusta ja sdp:tä kaukana siintävänä päämääränä pääministeripuolue vihreät. Tähän ei kuulu liittoutuminen muiden kanssa, vaan oman itsenäisyyden korostaminen ja höllä yhteistyö nykyopposition kanssa. Toimitaan pikemminkin rinnan samaan suuntaan kuin yhteistyössä muiden kanssa.

Porvaripuolella perussuomaiset haluavat olla milloin työväenpuolue milloin porvaripuolue aina sen mukaan, mikä taktisesti tulee kysymykseen. Perussuomalaisia on vaikeaa sijoittaa mihinkään kombinaatioon. Sen on taivuttava melko monelle mutkalle ja luovuttava äärimielipiteistään, muutoin se ei pärjää hallituksessa. Puoluetta pitää pystyssä Soinin persoona. Meillä perussuomalaiset ovat populismin toinen aalto vennamolaisten jälkeen. Aika näyttää, josko perussuomalaisten normaaliparlamentarisoituessa meille kasvaa uusi kolmannen sukupolven populistipuolue vähän Tanskan malliin.

Tuomiojan ajatuksena on politiikan muutos siten, että vihervasemmistolainen kombinaatio voimallaan saa mannerlaatat liikkeelle ja politiikan muutoksen aikaiseksi. On vaikeaa uskoa, että vihervasemmisto kasvaa niin suureksi, että se pystyy kampeamaan porvarit pois vallasta. Pikemminkin sdp kasvattamalla omaa osuutta äänistä tunkee väkisin hallitukseen, todennäköisesti punamultapohjalta. Nyt on nimittäin selvä tilaus sille.

Tuomioja katsoo, että ”itseriittoisten puolueiden” aika on ohi. Hän on myös valmis antaman periksi kompromissipohjalta: yhteinen hallitusohjelmarunko tai vaaliohjelma ei ole välttämätön edellytys yhteistyölle, vähempikin riittää. Mutta kuinka lähelle silloin tullaan nykyistä käytäntöä?

Tuomiojan ehdotukseen sisältyy siis suuri ajatus muutoksesta. Hän on aina rakentanut uraansa tällaisille momenteille. Ne jakavat mielipiteitä, mutta eivät jätä kylmäksi.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Parannetaanko työllisyyttä väärillä keinoilla?

Foreign Affairs -lehdessä (heinä-elokuu 2016) oli mielenkiintoinen artikkeli, ”The Truth About American Unemployment”, amerikkalaisten käsityksestä työttömyydestä nimenomaan työllisyysasteen näkökulmasta. Kirjoittaja Jason Furman on todella paneutunut asiaan. Kirjoituksessa on muutamia yllättäviä näkökulmia, jotka panevat miettimään olemmeko me Suomessa tekemässä järkeviä päätöksiä työllisyyttä koskien.

On tietenkin rohkeaa siirtää amerikkalainen kokemus Suomeen, mutta toisaalta ajattelen, että Yhdysvalloissa ollaan monissa asioissa edellä meitä, ja on täysin mahdollista, että USA:n tilanne kuvaa haasteita Suomessa nyt ja lähitulevaisuudessa. Kuten tunnettua työllisyysaste on Suomessa tätä nykyä noin 68,5 prosenttia ja hallituksen tavoite on 72 prosenttia, jonka toteutumista monet aiheesta epäilevät. Ruotsi työllisyysaste on 75,5 prosenttia. Myös Tanskassa ja Saksassa päästään korkeisiin lukuihin. Mutta Yhdysvalloissa, jota monet pitävät varsinaisena työyhteiskuntana ollaan vain 62 prosentissa. Tämä siitä huolimatta, että työttömyys on vain noin viiden prosentin luokkaa. Mitä ne amerikkalaiset oikein tekevät?

Furmanin kirjoituksen kovaa ydintä on sen asian toteaminen, että työllisyysaste on pudonnut tasaisesti vuodesta 1953 lähtien, jolloin parhaassa työiässä (25-54 vuotiaat) olevien miesten osalta työllisyysaste oli kunnioitettavat 97 prosenttia. Sieltä on tultu alas nykyiseen 88 prosenttiin. Naisten osalta pudotus on ollut vastaavasti 77 prosentista 74 prosenttiin. Lohdullista tulosta selittää varmaankin naisten invaasio työmarkkinoille viimeisten vuosikymmenien aikana. Joka tapauksessa luvut paljastavat, että kysymys ei ole mistään aivan viime aikaisesta ilmiöstä.

Sitten syiden pohdintaan.

Osa parhaassa työiässä olevista on vaurauden yhteiskunnassa voinut vetäytyä työmarkkinoilta. Heillä on ollut mahdollisuus valita työssä olon ja valitsemansa muun tekemisen välillä.

Tuorein työmarkkinoilta vetäytymisen trendi alkoi vuonna 2008 käynnistyneen taantuman aikoihin. Tuolloin vanhimmat baby boomersit (suuret ikäluokat) olivat 62 vuoden iässä. Kovin pitkälle tämä selitysmalli ei kuitenkaan johda: lähellä eläkeikää olevien ikääntyvien työntekijöiden vetäytyminen työmarkkinoilta ei selitä työllisyysasteen laskua, eikä sitä selitä myöskään edellä mainittu parhaassa työiässä olevien työllisyysasteen lasku.

Alhainen työttömyyslukema ei sisällä niitä, jotka jäivät taantumassa vapaaehtoisesti pois työmarkkinoilta. Tällä on merkitystä, mutta tämäkään ei ole ratkaiseva selitys työpaikkaomavaisuuden laskulle.

Eniten työmarkkinoilta on pudonnut vähän koulutettuja miehiä. Enintään high schoolin käyneiden osalta työllisyysaste on pudonnut vuoden 1964 97 prosentista vuoden 2015 83 prosenttiin. Vaikutus työllisyysasteeseen on tuntuva.

Työelämän ulkopuolelle jääneiden määrää selittävät seuraavat seikat:

1) Työkyvyttömyysvakuutuksella olevat.

2) Miesten runsas pois jääminen työmarkkinoilta opiskelujen, perheen hoidon (tasa-arvoistuminen!) ym. takia.

3) Liittovaltion tuella toimeentulevat, joita ei kiinnosta töihin paluu.

Näiden kaikkien vaikutus ei ole kuitenkaan ratkaiseva johtuen alhaisesta sosiaaliturvasta.

Hämmentävää on, että joustavien palkkojen maassa voisi olettaa alhaisen työssä käyvien määrän johtavan/johtaneen palkkojen nousuun, mutta päinvastoin vähän koulutettujen suhteellinen palkka on pudonnut muihin palkansaajaryhmiin verrattuna huomattavan paljon. Supply-side -selitykset eivät tepsi tässä yhteydessä.

Merkittävästi työllisyysasteeseen vaikuttaviksi syiksi Furman laskee seuraavat sekat: ensinnäkin teollisuustyön romahdusmaisen väheneminen (miljoonia työpaikkoja on menetetty eikä uusia ole tullut tilalle), toisena hän mainitsee teknologiapohjaisen osaamisen työpaikkojen muutoksen (skill-biased technological change), jossa työpaikkoja on säilynyt tai lisääntynyt valikoiden ja kolmantena vankilaan joutuneiden suuren määrän (todella Yhdysvalloille ominainen selitys!). Furman ei juurikaan analysoi syvällisemmin globalisaation vaikutusta töistä poisjääntiin. Toisaalta työttömyyden alhainen määrä USA:ssa estää liioittelemasta halpatyömaiden osuutta, sanoo Donald Trump mitä tahansa.

Hämmentävää on, että parhaassa työiässä (25-54 vuotiaat) olevien työssäkäyvien määrä on laskenut Yhdysvalloissa jyrkimmin OECD-maista.

Furman ottaa vertailumaaksi Ranskan, jonka avulla hän yrittää löytää viisasten kiven työllisyysasteen alhaisuudelle. Johtopäätös näyttäisi löytyvän Ranskan työsuhdeturvasta, jonka piirissä on 90 prosenttia työtätekevistä, kun Yhdysvalloissa vastaava prosentti on 12! Furman nostaa siis syyksi amerikkalaiset joustavat työsuhteet (hire and fire on helppoa). Toisaalta, eipä Ranskakaan pääse juhlimaan työllisyysastetilastoissa, sen lukema on vain viitisen prosenttia korkeampi kuin Yhdysvaltojen. Ranskan lukua heikentää työttömyyden korkeahko taso. Vertailumaiksi sopisivat paremmin Pohjoismaat.

Minimipalkka on Ranskassa 50 prosenttia korkeampi kuin Yhdysvalloissa. Jos siis Ranska on näin joustamaton, niin eikö Yhdysvaltain pitäisi juhlia työllisyysastetilastoissa?

Furman asettaa kiperän kysymyksen, kun hän luettelee joitakin faktoja: USA:ssa on OECD-maiden alhaisin työmarkkinasäätely ja kolmanneksi alhaisin minimipalkkataso. Eikö tämän pitäisi johtaa parempaan työllisyysasteeseen? USA on kuitenkin työllisyysasteessa OECD:n alhaisimmalla tasolla yhdessä Kreikan, Italian, Portugalin ja Espanjan kanssa, jotka sitä paitsi kärsivät korkeasta työttömyydestä. Furman syyttää liittovaltion puuttuvaa panosta: USA käyttää vain 0,1 prosenttia BKT:stä aktiiviseen työmarkkinapolitiikkaan.

Kysymys kuuluu, miksi suuremmalla työmarkkinajoustavuudella joudutaan tyytymään hyvin alhaiseen työllisyysasteeseen? Meillä Suomessa suositellaan tietyillä tahoilla nimenomaan joustavampaa työmarkkinapolitiikkaa, jotta ihmiset saataisiin töihin. Samalla valtion otetta tiukennetaan tukien jakamisessa.

On mielenkiintoista, että Barack Obama pyrkii parantamaan työpaikkaomavaraisuutta osin päinvastaisilla (osin samoilla) toimilla, kuin mitä meillä monet asiantuntijat neuvovat ja mihin Suomen hallitus pyrkii. Hän haluaa tukea alityöllistettyjä, pidentää työttömyysvakuutusajan kestoa, alhaisia palkkoja liitovaltion subventiolla, huonosti koulutettuja panostuksella koulutukseen, matalapalkkaisia veroratkaisuilla ja tuloeroja pienentämällä sekä köyhiä minimipalkkojen nostamisella ja vankien työllistymistä vankilatuomioita lyhentämällä.

Edellä olevasta voi päätellä ainakin sen, että meillä Suomessakin on vahvana työllisyysasteen alenemistrendi samaan aikaan, kun valtiovallan toimenpiteillä sitä yritetään nostaa. Dynaamisten työllisyyttä nostavien keinojen avulla pitäisi sekä kumota aleneva trendi että saada vielä prosentit nousuun.

Ottamatta lopullista kantaa meillä asetettuihin työelämän joustavoittamiskeinoihin, on syytä pitää mielessä, että maailman joustavimpien työsuhteiden Yhdysvalloissa työllisyysaste on hämmästyttävän alhainen. Samaan aikaan joustavuus on omalta osaltaan aiheuttanut valtavat tuloerot ilman, että on saavutettu työhön sitoutumisen asteessa merkittäviä edistysaskelia. Joustavoittaminen voi toimia työllisyysastetta nostavasti, mutta entä jos se toimii myös alaspäin?

maanantai 22. elokuuta 2016

”Miksi vihaan kuusikymmentälukua?”

En tarkoita otsakkeella itseäni, vaan kysymys on tuon nimisestä BBC:n dokumentista (”Why I Hate The Sixties?”) vuodelta 2004, jonka katsomisen Youtube mahdollistaa tänäkin päivänä. Se on mielenkiintoinen antiteesi omalle ajattelulleni, sillä itselleni vuosikymmen oli suuren odotuksen vuosikymmen. Mutta kyllä yhtymäkohtia dokumentin sanoman kanssa löytyy, joita niitäkin yritän valaista.

Dokumentti käsittelee Englannin olosuhteita, mutta on sovellettavissa osin myös Suomeen.

Englannissa kontrasti erityisesti Swinging Londonin ja tavallisen ihmisen arkitodellisuuden välillä oli ammottavan suuri. Suomessa arkirealistiset Heikki ja Kaija (1961-1971), Naapurilähiö, Rintamäkeläiset ja Me Tammelat (1963-1969) -sarjafilmit tuovat tuon ajan elämänpiirit tämänkin päivän katsojalle tututuksi.

Se elintaso, joka luotiin 1960-luvulla ja 1970-luvulla juontaa juurensa 1920- ja 1930-luvuilla syntyneiden työlle. Nämä ihmiset tulivat työikään 1950- ja 1960-luvulla. Ei heidän elämänsä ollut Carnaby Streetiä, eikä ollut minunkaan sukupolveni osalta kuin vähäisessä määrin. Pikemminkin elämä oli useiden kotitalouksien osalta otsansa hiessä raatamista, jotta oma sukupolveni (suuret ikäluokat ja välittömästi niiden jälkeiset ikäluokat) saisivat hyvät eväät vaurastumiselle. Työehtojen osalta taisteltiin ja saavutettiin kohtuullinen taso. Ja mikä oli elintasoportaita edetessä, kun syntyi vaurautta, jota jakaa (ei se tosin sellaiselta tuntunut tuohon aikaan). Vielä on mainittava koulutusekspansio, joka oli mahtavimmillaan 1950-luvun lopulta (oppikoulubuumi) 1960-luvun lopulle tultaessa (yliopistobuumi).

Tänä päivänä suhteellinen vauraus on saavutettu etu, jonka poisottamisesta vähäisessäkin määrin käynnistettään torjuntataistelu. Vasemmistolaiselle elintasotaistelulle ei löydy – ainakaan näennäisesti – entistä sijaa ja siksi vasemmistosuuntautuneet ovat ymmällä: miksi porvarina ollessa pitäisi kantaa vasemmistolaisia tunnuksia? Tilanne kuitenkin elää koko ajan: meillä on syntynyt runsaasti uusköyhiä ja keskiluokasta tipahtaneita, jotka yhteisen potin jakamisessa ovat jääneet jalkoihin. Siinäpä uuden taistelun paikka, josta merkit näkyvät sekä meillä että muissa länsimaissa.

::::::::::::::::::::

”Kaiken piti olla 1960-luvulla paremmin, mutta itse asiassa kaikki oli huonommin!” Näin pamauttaa yksi dokumentissa haastatelluista älyköistä, ehkä kuitenkin tahallaan liioitellen. ”Kuusikymmentäluvulla valitsimme väärän tulevaisuuden” sanoo toinen haastatelluista – yhtä lailla liioitellen.

Carnaby Street oli ikään kuin ostoskadun näyteikkuna, joka kuitenkin oli tavallisen ihmisen arjen ulkopuolella. Ja itse asiassa, kun itse vierailin kadulla kauan sitten, oli ensimmäinen mieleen juolahtanut kysymys: missä se on? Kaikki hypetys oli kadonnut. Muistot kultaavat menneisyyden: Seekersien syvällisesti pinnallisessa ”Georgy Girlissä” on ihanasti kuvattu tuon ajan ajattelua, ei se sen syvällisempää ollut.

Kun tultiin ulos pieneltä Lontoon alueelta, jolla svengasi, ”nothing swung”, kuten eräs haastateltava sanoo (tietenkin liioitellen). Kuusikymmentäluvun alku oli hyvin paljon viisikymmentäluvun kaltaista. TV oli mustavalkoinen ja niin oli ihmisten elämäkin. Eikä siitä ollut kauan, kun Harold Macmillan yritti nostattaa vaali-intoa iskulauseella ”Teillä ei ole koskaan mennyt näin hyvin!” Propaganda on propagandaa, mutta pian muutos oikeasti parempaan oli ovella.

Siirryttiin ”hedonismin aikaan”: uusi vuosikymmen oli – väitetysti - nautintojen täyttämä. Tätä symboloi Profumo-skandaali, jossa hallituksen ministeri sotkeentui puhelintytön kautta kansainväliseen vakoilusalaliittoon. Sitä ennen eliitin syrjähypyt olivat eliitin sisäisiä syrjähyppyjä, joista vaiettiin. Nyt niistä tuli kansanhuvia nauraa räkättävien TV-ohjelmien kautta. Mikään ei ollut pyhää.

Erään haastateltavan mukaan Profumo-skandaali oli ”merkki”, alkupamaus. Nyt sai tavallinen kansa haureuden uuden mittarin! Sitten tuli Harold Wilson, joka kuusikymmentäluvun puoliväliä lähestyttäessä julisti uutta teknologian ja ajattelun vallankumousta. Muutos oli nyt ilmeisempi kuin koskaan, vanha Englanti työnnettäisiin syrjään! Harvoin on odotus ollut korkeammalla tasolla. Mutta jälleen törmättiin vanhan Englannin kulttuuriin ja tapoihin. Muutos oli monen vaikeuskertoimen takana ja lopulta tuloksena oli talouden taantuma ja turhautuminen.

Samaan aikaan käynnistyi nuorisovallankumous. Dokumentti kärjisti haastateltavan suulla, että tärkeämpää oli olla jotain vastaan, kun jonkun puolesta.

Mutta oliko nuorisovallankumous vain pintaa: lyhyet hameet naisilla, pitkä tukka miehillä? Pop-artisteista ja -taitelijoista tuli ajan merkkihenkilöitä. Dokumentissa otetaan esille Andy Warhol pop-maailman tyhjän kuoren edustajana. Kun Warhol teki tunnetuilla töillään (joita itsekin kävin innostuneena katsomassa New Yorkin MoMAssa) läpimurron oli jatkuva kuolemaan saakka jatkunut menestys taattu. Dokumentissa ironisoidaan Warholin arkitaidetta toteamalla, että kuollessaan hänen omaisuutensa oli 500 miljoonan dollarin suuruinen, ja kun kodin sisustus paljastui, löytyi sieltä arvostettujen mestarien töitä – ei tietoakaan Campbellin papupurkeista. Arjen taitelija rakasti ikuisia mestariteoksia.

Alakulttuurista tehtiin yhtä tärkeää kuin pääkulttuurista. Taide demokratisoitiin: ”kaikki oli yhtä arvokasta kuin mikä tahansa muu”, kuten eräs haastateltava sanoo. Postmoderni ajattelu löi läpi kuusikymmentäluvulla.

Aika oli kapitalismin vastainen, mutta kapitalismi ympäröi kaiken, jopa vallankumoukselliset, kuten Che Guevaran, jonka kasvokuva on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista muotokuvista.

Kaftaanit ja bonzot hävisivät samalla tavalla kuin muukin muoti. Kuusikymmentäluvulla ne olivat osa nuorisomuodin suurta aikaa. Tuo vuosikymmen oli konsumerismin ja mainosten (”osta tänään, maksa huomenna”) massiivisen läpimurron vuosikymmen. Yksi osa kuluttamista oli loputon optimismi: odotettiin aikojen vain paranevan.

Edistys vai helvetti? Näin rohkea kysymys sisältyy dokumentissa ajan arkkitehtuurin ja tuolloiseen vanhan purkamisen kritiikkiin. Syntyivät betonikolossit, joita kuvataan häijyimmillä mahdollisilla sanoilla. Kai se on uskottava, että jotain meni pieleen: ”hävettävää”, toteavat useat haastateltavat. Vanhan särkemistä verrattiin Luftwaffen aiheuttamiin tuhoihin sodan aikana. Autoliikenne edellä tapahtunut infran kehitys ja edistys täydensi tuhon. Rautateitä pidettiin lähinnä vanhanaikaisina, kaikki voimavarat piti uhrata henkilöautoliikenteen alttarille.

Kuusikymmentäluku oli suvaitsevaisuuden läpimurtovuosikymmen, mutta se sisälsi samalla rotusorron ryöpsähtämisen kaikkien nähtäville. Erityisesti länsi-intialaiset joutuivat sorron kohteeksi. Työpaikkojen menettämistä pelättiin, kuten nykysisinkin. Ehkä on niin, että yhteiskunnallinen kehitys toimi siten, että edistyksellinen suvaitsevaisuuden teesi käsitti sisään rakennettuna rasistisen vastateesin.

Entä sitten musiikkifestivaalit jotka löivät läpi juuri tuolla vuosikymmenellä. Dokumentti kysyy, eivätkö ne olleet rahasampoja järjestäjille pikemmin kuin peace and love tai power to the people -tilaisuuksia. Vastakulttuuri olikin siis osa tilaisuuksien kaupallistamista ovelien liikemiesten johdatuksella.

Ajan uuden kokemisen vimma johti huumausaineiden kokeiluun Timothy Learyn kannustamana. Monet jäivät lopullisesti koukkuun. Psykedelinen tajunnan laajentaminen LSD:n avulla oli sen ajan muoti-ilmiö. Jimi Hendrix ja Janis Joplin olivat esimerkkejä rock-tähdistä, jotka saivat maksaa alle kolmekymppisinä hengellään huumehouruisesta elämästä.

Kuusikymmentäluvun seksuaalinen vapautuminen johtui yhden asian, ehkäisypillerin, ”a pill” läpimurrosta. Seksuaalinen vapautuminen toimi katalysaattorina myös ei toivottujen raskauksien räjähdysmäiselle kasvulle, väittävät dokumentin tekijät. Seurauksena oli valtava määrä laittomia abortteja.

::::::::::::::::::::::::::

Dokumentti on mielestäni tendenssimäinen, asenteellisesti konservatiivinen, mutta on hyvä käydä joskus vilkaisemassa myös ideologisen muurin toisella puolella, mitä siellä ajatellaan. Se mikä dokumentin tekijöiltä unohtuu on, että revoluutio syntyy yleensä yhteiskunnallisen kehityksen paikallaan pysymisestä. Juuri näin oli laita myös 1960-luvun edistyksen ja kehityksen edellä. Kun aikansa pidätellään kehityksen purkautumista, tapahtuu se lopulta ryöpsähdyksenomaisesti.

Englanti vapautui sodan rasituksista hitaasti (velka Yhdysvalloille, Saksan pommitukset ym.). Vasta oikeastaan 50-luvun lopulta ja 60-luvun alusta lähtien edellytykset voimakkaalle elpymiselle olivat mahdollisia. Kuusikymmentäluvun kuluessa tapahtui nuorisoikäluokkien läpimurto, joka käytännössä ilmeni voimaantumisen tunteena samaan aikaan, kun suuri osa väestöstä ajatteli entiseen malliin. On selvää, että uusiin ajatuksiin liittyi hallitsemattomuutta. Mutta henkisesti kaikkein tärkeimpänä piirteenä pidän tuon kiihkeän ajan optimistista ODOTUSTA.

Olen myös eri mieltä dokumentin koostajien kanssa aikakauden liberalisoinnin vaikutuksista. Rapatessa roiskuu, mutta pääosin optimistisen odotuksen vuosikymmen oli kulttuuriltaan, tieteen edistysaskeleiltaan ja yhteiskunnallisen uudistumisen osalta vaikuttava. Positiiviset vaikutukset ovat selkeästi myönteisemmät kuin kielteiset vaikutukset, mitä niitäkin kieltämättä esiintyi.

Kun dokumentin tekijät myöntävät, että vuosikymmen oli kuin olikin muutoksen vuosikymmen, ei kahta sanaa, niin he kompromettoivat ajatuksen saman tien toteamalla, että muutos tapahtui huonompaan suuntaan. Kuusikymmentäluku oli dokumentin väitteen mukaan nuoruuden ja edistyksen suuren illuusion vuosikymmen, joka kääntyi vuosikymmenen lopulla disilluusioksi. Omalta osaltani korostan, että vuosikymmen ei ehkä poikennut dramaattisesti muista vuosikymmenistä, mutta ajanjakso oli suuren tulevaisuuteen kohdistuneen odotuksen vuosikymmen, ja ihminenhän on sitä, mitä hän odottaa.

Selitykseni eivät taida kelvata BBC:lle, joka kieli poskessa täydentää tuomion vuosikymmenelle seuraavin ”argumentein”: Dokumentin mukaan nimittäin on vain kaksi asiaa, jotka kuusikymmentäluvusta saattaisivat edustaa vuosikymmenen yleisesti hyväksyttyä kovaa ydintä: Englannin voittama jalkapallon maailmanmestaruus vuonna 1966 ja pop-musiikin vallitseva asema beatleseineen. Heti perään esitetään Oxfordin yliopiston tutkimus, joka osoittaa, että Englannin Länsi-Saksaa vastaan ampuma ratkaiseva, ylärimasta kimmonnut maali(laukaus), ei ylittänyt maaliviivaa! Englanti ei ollut mestaruuden arvoinen.

Lopulta kumotaan viimeinenkin myytti: rock-musiikin suosion ylitti listoilla pisimpään pysynyt Engelbert Humperdinckin perinteinen balladi ”Release Me”!

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Englannista olympiaoppia?

Brittien menestys Rio de Janeiron olympiakisoissa on ollut mahtava. Lontoon olympiakisat vuonna 2008 olivat ponnahduslauta kovimmalle huipulle, mutta menestystä on tullut pidemmällä aikavälillä. Britit sijoittuivat vielä vahvistamattomassa mitalitilastossa Riossa toiselle sijalle 67 mitalilla (27+23+17). Se jätti kauas taakseen itseensä rinnastettavat Saksan, Japanin ja Ranskan. Oheisen kirjoituksen pohjana on Kauppalehden Auli Valpolan kirjoittama analyysi ”Lottoraha toi brittimenestystä”.

Oleellista tässä tarkastelussa on nousu vuoden 1996 Atlantan olympiakisojen aallonpohjasta, joissa britit saivat yhden (1) kullan ja 15 mitalia yhteensä! Mitalitilastossa se oli 36. (Suomi 40.). Seuraavana vuonna perustettiin ”UK Sport”, jonka vastuulle siirrettiin olympialajien rahoitus. Onko tämä ratkaiseva syy menestykseen? Sanoisin, että se on monien muiden asioiden ohella erittäin tärkeä syy tulevaan mitalisateeseen.

Kolme neljäsosaa UK Sportin rahoituksesta on peräisin loton tuotoista. Jää kuva, että UK Sportin fokuksen suuntaaminen olympialajien tukemiseen on avainasia. Yksittäisiä lahjakkuuksia ei siis jätetä enää sinnittelemään omilla vahvuuksillaan, vaan annetaan taloudellista tukea lahjakkaimmille.

UK Sport seuraa eri lajien kehittymistä, pyrkii löytämään lahjakkuudet ja panostaa vahvuuksiin. Myös valmennukseen, tutkimukseen ja urheilumenetystä tukevaan tieteeseen panostetaan.

Sitten tullaan mielenkiintoiseen seikkaan, johon itsekin viittasin aiemassa Rion kisoja käsitelleessä kirjoituksessa: rahoja ei jaeta demokraattisesti urheilun eri osa-alueille (sama periaate on käytössä Tanskassa ja tuotti Riossa erinomaisen tuloksen). Ratkaisevaa tässä ajattelussa on tietenkin se, että kysymys on huippu-urheilusta eikä tasa-arvon toteuttamisesta eri lajien välillä. Englantilaisessa kilpailuyhteiskunnassa jyrkähkö jako menestyjiin ja häviäjiin on ilmeisesti helpompi hyväksyä kuin Suomessa, jossa on toteutettu tasapainoilemaan eri intressiryhmien välillä. Valikoivan järjestelmän arvostelua on esiintynyt toki myös Britanniassa.

Olisin taipuvainen pohtimaan brittimenetelmän käyttämistä Suomessa soveltuvin osin.

Mielenkiintoista on, että päätuen kohteena Britanniassa ovat soutu ja pyöräily. Tulokset ovat olleet loistavia: britit hallitsevat lajeja. Keskittyminen vahvuuksiin on kannattanut. Kaikkiaan brittiurheilijat saivat Sydneystä 28 mitalia, Pekingistä 47 mitalia ja Lontoosta ennätykselliset 65 mitalia - ja nyt tämä ennätys on rikottu!

Meillä on oma huippu-urheiluyksikkömme. Toistaiseksi näytöt ovat olleet vähäisiä. Ehkä ratkaiseva kysymys on se sama, mikä Britanniassakin: löytyykö resursseja tarpeeksi? Britanniassa vastaus lienee selvä: kyllä kannatti panostaa.

Rahako siis ratkaisee? Selvää on, että huippuihin panostettaessa tulee tarkastella lajikulttuuria, valmennustaitoja ja urheilijoiden peruslahjakkuutta. Tärkeää on myös kyky antaa näyttöjä isoissa kansainvälisisä kisoissa (ennen MM- ja olympiakisoja). Vain sillä tavoin voidaan varmistua urheilijan kovuudesta tiukimmassa paikassa. Nyt Riossa havaitun alisuoriutumisen syyt pitäisi analysoida ja pyrkiä korjaamaan virheet.

Tärkein viesti edellä esitetystä on varmaankin se, että brittien esimerkki osoittaa, että muutos on mahdollinen, jos toimeen tartutaan. Tavoitteeksi voitaisiin ottaa aluksi Ruotsin tason, noin 10 mitalia, saavuttaminen. En pidä sitä mitenkään ylimitoitettuna, jos taloudelliset ja henkiset resurssit saadaan riittävälle tasolla.

Samalla voitaisiin pohtia huippu-urheilun merkitystä yhteiskunnalle yleensäkin. Tarvitsemmeko urheilijoiden ja urheiluyleisömme kannustukseksi huippu-urheilun ”elähdyttävää” voimaa? Vai keskitymmekö hyvinvoinnin säilyttämiseen ja parantamiseen antaen niiden lajien nousta, jotka siihen pystyvät - omilla voimavaroillaan?

lauantai 20. elokuuta 2016

Presidentin ja Helsingin Sanomien ulkopoliittiset linjat

Helsingin Sanomat kirjoittaa (14.8.2016) ”Analyysissä”, että ”Suomi saa vastata hämmentyneisiin kysymyksiin, kun Venäjä käyttää presidentti Niinistön nimeä turvallisuuspolitiikassaan”. Hesari heittää näin varjon Niinistön aloitteen ylle, jossa tavoitteena on lentoliikenteen turvallisuuden lisääminen Itämeren yllä mm. kehottamalla kaikkia osapuolia käyttämään transpondereita lentojen aikana.

Tunnettu Nato-myötäilijä Kari Huhta on kirjoituksen takana. Hän jatkaa jo tutuksi käynyttä linjaansa, jossa kaikki muut kuin läntisen sotilasliiton maiden Venäjään liittyvät – turvallisuutta edistävät - poliittiset aloitteet leimataan tarkoitusperältään epäilyttäviksi.

Huomiota on kiinnittänyt myös Helsingin Sanomien uhraama palstatila kaikelle Venäjää koskevalle arvostelulle. Palstatila on silmiinpistävän suuri, jopa sivun tai aukeaman suuruisine juttuineen. Ei voi välttyä ajatukselta, että tarkoitushakuisesti yritetään vaikuttaa suomalaisten kantoihin, jotta Venäjä-epäluulot lisääntyisivät.

Ehkä minun on syytä valaista tässä kohtaa omaa suhtautumistani, ettei esittämästäni kritiikistä jää väärää kuvaa. Venäjän autoritäärinen hallinto, sen liberaalin demokratian vastaisuus, sen sananvapauden rajoittamiset ovat kaikki asioita, joita olen kritisoinut. En hyväksy Venäjän toimia Ukrainassa. En myöskään katso, että meidän tulisi ottaa mallia Venäjän käytöksestä missään oleellisissa asioissa. Se, mitä olen halunnut korostaa on kansainvälisen tilanteen monimutkaiset kytkennät, joissa propagandan avulla käydään jatkuvaa taustataistelua. Venäjän nimeäminen yksin syylliseksi kiristyvään kansainväliseen tilanteeseen on virheellinen arvio.

Siksi olen suhtautunut kriittisesti esimerkiksi Ukrainan tilanteesta esitettyihin yksipuolisiin arvioihin. Olen joissakin suhteissa kissingeriläis-brzezinskiläisellä reaalipoliittisella linjalla, vaikka toisaalta olenkin arvostellut molempia ”kylmän sodan sotilaiksi” (Cold War Warrrior) – ja aiheesta. Inhorealismi kansainvälisessä politiikassa tarkoittaa suuren ikkunan avoinna pitämistä erilaisille aloitteille, ja asettumista toisen osapuolen asemaan sen toimien ymmärtämiseksi, joka ei tarkoita samaa kuin hyväksyminen.

Kaiken kaikkiaan Venäjä-väylä on syytä pitää avoinna ja tarttua kaikkiin mahdollisuuksiin, joiden avulla kansainvälistä jännitystä voidaan lieventää. Olen useissa kirjoituksissa kannattanut Suomen aktiivista roolia näissä kysymyksissä.

Erona Helsingin Sanomiin on, että lehden mielestä Suomen pitäisi aina ja kaikkialla suhtautua asioihin lännen näkövinkkelistä – pitää jopa pyytää lupa länneltä esittää rauhaa rakentavia esityksiä. Jos kaavasta poiketaan syytetään omavaltaisuudesta, jolle löytyy vertailukohde ainoastaan Suomi-Neuvostoliitto -suhteiden aikoinaan tapahtuneesta vahtimisesta. Suomi on siis vahvasti lännettynyt, kun oma kantani on, että Suomen liikkumatila pitää säilyttää mahdollisimman vapaana. Parhaiten se tapahtuu sotilaallisen liittoutumattomuuden avulla. Suomen ei tarvitse todistaa kenellekään olevansa osa länttä. Tämä perusperiaate hyväksytään kaikkialla. Sitä ei tarvitse mustasukkaisesti vahtia.

Itselleni läheisiksi ulkopoliittisiksi ajattelijoiksi olen kokenut Erkki Tuomiojan, Heikki Talvitien , Pekka Visurin, Markku Kivisen, Markku Kangaspuron ja – presidentti Sauli Niinistön, vain joitakin mainitakseni. En voi olla kiinnittämättä huomiota siihen sisäiseen kamppailuun, jota Niinistö on varmasti aikoinaan käynyt puoluepoliitikko Niinistön ja ulkopoliittista vastuuta kantavan presidentti Niinistön välillä. Niinistön kannat ovat selkiytyneet ja hän ymmärtää täysin kantamansa vastuun suuruuden päinvastoin kuin Helsingin Sanomat, joka aatoserkkomaisesta sitoutumattomuudesta luovuttuaan on ruvennut ajamalla ajamaan Suomea Natoon.

Helsingin Sanomat yrittää luoda kuvan, jossa Niinistö ikään kuin ”saastuu”, kun hän asettaa itsensä alttiiksi Venäjän tulkinnoille. Miten naiivi ajatus. Tällainen hiusten halkominen ja ”raja railona aukeaa” -ajattelun korostaminen estää kaikenlaisten aloitteiden tekemisen. Niinistö ehdotuksellaan vaikuttaa Natoon halusipa se sitä tai ei.

Kuten edellä esitin, on Hesarin pääteemaksi nostettu nyt se, että Niinistö ei olisi varmistanut selustaansa tehdessään ehdotuksensa – ei Suomessa eikä kansainvälisesti. Ensinnäkään hänen ei tarvitse varmistaa selustaansa Helsingin Sanomien määrittämällä tavalla tehdessään aloitteitaan. Tämä on vain Hesarin päähänpinttymä, jolla se pyrkii liittämään Suomen elimelliseksi osaksi läntistä sotilasyhteistyötä. Nato-riippuvuudesta ei saa irrota millään tavalla!

Niinistö ei ole käyttänyt samaa taktiikkaa kuin ne, jotka kiinnittävät konkreettisin sopimuksin Suomen yhä läheisemmin läntiseen sotilasyhteistyöhön toteamalla, että ”tästähän on sovittu jo kauan sitten”, ei tätä tarvitse viedä eduskuntaan. Annetaan ymmärtää, että hölmöhän se on, joka kyselee itsestään selvien asioiden perään.

Niinistö viittaa useiden eri tahojen samansuuntaiseen aloitetoimintaan Itämeren lentoliikenteen turvallisuuden lisäämiseksi. Tässä ei todellakaan ole mitään uutta – paitsi Helsingin Sanomien mielestä, koska sille ei kerrottu etukäteen. Se on käynyt utelemassa läntisiltä ”asiantuntijoilta”, mitä ikävää sanottavaa niillä on Niinistön aloitteesta.

Paljon tärkeämpää kuin kysymys siitä, onko presidentti ”luvatta” tehnyt aloitteensa, on sen pohtiminen millaisen vahtimisen kohteeksi Suomen noudattama liittoutumattomuuspolitiikka on joutunut. Suomi saa "armeliaasti" noudattaa liittoutumattomuuspolitiikkaa, mutta tärkeää on, että sanaa ei pidä käyttää korostamalla sitä! Tämä alkaa muistuttaa vanhaa kunnon puolueettomuuskeskustelua, jossa Neuvostoliito yhteisesti sovitun liturgian mukaan totesi, että Suomi ”pyrkii” noudattamaan puolueettomuuspolitiikkaa, mutta venäläisten diplomaattien kanssa käydyissä keskusteluissa sanan käyttöä piti välttää - kuuluihan Suomi Neuvostoliiton etupiiriin.

torstai 18. elokuuta 2016

Kadonnutta menestystä etsimässä

Olympiakisojen menestys oli sitten vaatimaton sekä absoluuttisesti että suhteessa odotuksiin. Ehkä turhauttavinta oli odotusten osoittautuminen katteettomiksi. Tässä ei ole tarkoitus olla mitenkään syyttelevä, vaan pikemminkin syitä syviä etsiskelevä.

Käsittelen aihetta pääosin yleisurheilun näkökulmasta, mutta tarkastelu on soveltuvin osin kohdistettavissa myös muihin lajeihin.

Eräässä blogini kommenttipuheenvuorossa - puolessa välissä Rion kisoja - totesin vähän alakuloisesti seuraavasti: ”Eikö siinä ole jotain omituista, että suomalainen ei pääse edes pistesijoille käytävissä kisoissa? Aiemmista kisoista on rekisteröitävissä hyvän onnen mitalisteja, mutta nyt rikotaan todennäköisyyden rajoja siinä mielessä, että mikään ei tunnu onnistuvan . …. Itse urheilijoiden kannalta toivon onnistumista: eikö edes sellaista kuin työvoitto enää tunneta?”

Esitän esimerkin siitä, mitä tarkoitan alisuorittamisella. Keihäänheittäjä on heittänyt kesän aikana 56-60 metrin tuloksia ja kuuden parhaan voittotuloksen keskiarvo on 58 metriä. Samainen heittäjä on heittänyt edellisenä kesänä 63 metriä. ”Odotus” tarkoittaa monien mielestä sitä, että venymällä 63-64 metrin tulos on saavutettavissa . Tosiasiassa olympiakisojen paras heitto kantaa urheilijan jännittäessä 54 metriä, jonka jälkeen ihmetellään odotusten ja toteutuneen eroa, eli 10 metriä. Miltei säännöksi on muodostunut suoritustason putoaminen – harvaa poikkeusta lukuun ottamatta – ennen kisaa saavutetuista tuloksista. Oskari Mörön kaltaiset venyjät ovat sitten luku erikseen. Toiset kuten Minna Nikkanen ja Nooralotta Neziri tekivät kelposuoritukset, vaikkeivat päässeet tavoitteisiinsa.

Onko menestymättömyys pistettävä jännityksen piikkiin? Ovatko suomalaiset tavallista kovempia jännittäjiä? Epäilemättä osa urheilijoista kipsaa ratkaisevalla hetkellä. Ehkä kysymys on tietyn sisäisen rentouden puutteesta. Suomalaiset ovat urheiluhullua kansaa, joten menestysodotukset ovat kovia. Paine kasvaa usein sietämättömäksi. Tätä voisi verrata monien kansakuntien hysteeriseen jalkapalloinnostukseen: odotukset ovat hirvittävät.

Katsojan kannalta kokemuksen karttuminen on ainakin minun kohdallani merkinnyt ymmärryksen lisääntymistä urheilusuorituksiin. Hyvin usein tarttuu korvaan urheilijan hyväntuulisuuden ilmaukset, kun hän kehuu hienoa tunnelmaa ja kisapaikkakokemusta. Epäilemättä kisafiilis onkin monelle ylevä hetki. Totta kai kysymys on myös hyvän hengen nostatuksesta itse kilpailusuoritusta varten. Keihäänheiton olympiavoittaja Heli Rantanen tosin sanoi, että todellisin menestymismahdollisuuksin varustettu urheilija välttelee mediaa. Jotenkin ymmärrän häntä: kell onni on, se onnen kätkeköön.

Paineet ovat näkyneet tappioiden koittaessa pettymysten poikkeuksellisen voimakkaina purkautumisina. Urheilijat ovat ladanneet itseensä valtavia odotuksia ja muiden odotukset tulevat siihen päälle. Joukkueen kollektiivinen menestymättömyys on heijastunut yksittäisten urheilijoiden ahdistuksena tappion hetkellä.

Painija Petra Ollin ja nyrkkeilijä Mira Potkosen kohdalla tappiot olivat musertavia ainakin hetkellisesti. Harvoin suomalaiset urheilijat osoittavat tunteensa tappion hetkellä näin avoimesti kuin nämä kaksi. Molemmat olivat median valtavan etukäteishehkutuksen kohteina. Odotusten kontrasti odottamattomaan (?) lopputulokseen verrattuna oli valtava. TosiTV-sarjoista tutut tunteenpurkaukset ovat nyt tosiurheilun osa.

Ja kuitenkin Mira Potkonen voitti – siis voitti – pronssimitalin.

Mietin valmentajan ja urheilijan suhdetta erityisesti Petra Ollin ja Kirgisian Aisuluu Tynybekovan välisen ottelun yhteydessä. Kirgisialaisen taustajoukot kannustivat sekä ottelua ennen että tauolla aktiivisesti painijaansa kosketellen, kannustaen ja halaten urheilijaa. Ollin valmentaja Olli Raska piti etäisyyttä suojattiinsa ja antoi vähän vaikutelman ennen ottelua, että menehän siitä painimaan. Myös ottelun jälkeen valmentajasta jäi lähinnä tyly kuva.

Kyllä psykologisessa valmennuksessa on vielä työsarkaa.

Tappiot on kohdattu oikeastaan kahdella eri tavalla: toiset eivät ole millänsäkään, vaan kiittävät saadusta (ja suodusta) kokemuksesta ja kisojen upeasta tunnelmasta. Kaikkien kovimmin odotuksin kisoihin lähteneet ovat kokeneet tappiot ja putoamiset jatkosta lievästi sanottuna karvaasti.

Myös perinteet ovat painolastina. On jouduttu antamaan periksi siitä tasosta, joka aikaisempina olympiavuosina saavutettiin - vähän kerrallaan, mutta varmasti. Muutamissa viime kesäolympiakisoissa jo yhden mitalin saaminen on ollut valtavan työn takana. Silti odotukset ovat aina epärealistisen korkealla.

Monille kisoihin osallistuminen on jo iso asia ja kai se niin on, että entisen mitalisuman sijasta odotuksena monilla urheilijoilla onkin jo kisarajan saavuttaminen ja pääsy itse kisoihin. Tulosurheilussa lähtökohta on kuitenkin menestyminen itse kisassa, vaikkei mitaleille saakka niin ainakin pistesijan tai oman ennätyksen saavuttaminen.

Olen odottanut doping-kontrollin tiivistymisen seurauksena tulostason putoamista laaja-alaisesti. Tulostaso onkin pudonnut joiltakin osin, mutta ei läheskään kauttaaltaan. Moukarinheitto on esimerkiksi laji, johon doping-kontrolli on purrut ja epäilyttävät Valko-Venäjän menestykset ovat ainakin osittain karisseet. Samalla suomalaisille on avautunut piste- ja mitalisijamahdollisuuksia.

Doping-valvonnan terästäminen on siis lisännyt suomalaisten menestymismahdollisuuksia vain pieneltä osin.

Vakioselityksiä menestymättömyydelle ovat edellä esitettyjen lisäksi kiristyvä kilpailu, uusien maiden läpimurto urheilun eturintamaan ja ison rahan mahtava vaikutus ohi perinteisen urheiluhengen. Meillä tarvitaan huippu-urheilun siirtämistä nykyaikaan. Ongelmiin on pyritty myös reagoimaan. Suurella melulla perustettu huippu-urheiluyksikkö on ideana hyvä, mutta sisälsi heti alkuun epäilyn käytännön tulosten aikaansaamisesta. Tähän saakka tulos on ollut pettymys, mutta pitää olla malttia odottaa.

Tarvitaan valmennusapua ulkomailta, menoa ulkomaille kovimpiin mahdollisiin paikkoihin ja mahdollisesti panostuksia nykyistä valikoivammin potentiaalisiin menestyslajeihin. On lajeja, joissa muutostarpeet on oivallettu. Tällainen laji on esimerkiksi jääkiekko, jossa korjattiin valmennusohjelmia sekä panostettiin nykyajan haasteisiin vastaaviin pelaajatyyppeihin.

PS

Vielähän tähän sopii jokin ilonpilkahdus - kisat ovat kesken.

tiistai 16. elokuuta 2016

Tapahtui Moskovan olympiakisoissa vuonna 1980

Näin olympiakisojen ollessa meneillään sopinee kisamuistelu…..

Yksi Neuvostoliiton historian kohokohdista olivat vuoden 1980 olympiakisat. Niiden tarkoitus oli osoittaa, miten loistavasti JÄRJESTELMÄ toimii. Ja toimihan se. Mutta monet menettelyt, mitä tuolloin saatiin kokea olivat ja ovat häpeäksi olympialiikkeelle. Kysymys oli omien urheilijoiden häikäilemättömästä suosimisesta vastustajien kustannuksella.

Aion tässä käydä läpi omien muistikuvieni perusteella, mitä tapahtui kolmiloikkakilpailun aikana noissa kisoissa. Aluksi kuitenkin muutama viittaus eräisiin muihin huomiota herättäneisiin väärinkäytöksiin, joita kisoissa havaittiin. Keihäänheitossa neuvostoliittolaista voittajaa avustettiin aukomalla sopivasti stadionin portteja ilmavirtausten saamiseksi optimaaliseksi heittosuorituksen aikana. Tapahtui paljon muutakin, jossa epäilyt kohdistuivat esimerkiksi mittamiesten toimintaan. Ja olihan niitä muitakin, joihin en tässä kuitenkaan kajoa.

Kerron niin hyvin kuin pystyn kahden miehen, australialaisen Ian Campbellin ja brasilialaisen Joao Carlos de Oliveiran kokemista vääryyksistä kolmiloikan hyppypaikalla finaalissa. Oma muistikuvani Ian Campbellistä on niin puutteellinen, että joudun täydentämään kuvaa muista lähteistä.

Oliveiran tapauksen samasta kisasta muistan hyvin. Muistiin palautuvat nuo hämmentyneet ilmeet, jotka hän kohdisti kilpailupaikan toimitsijoihin. Hänelle selitettiin, että hypyt olivat joko yliastuttuja tai sitten jalka oli hyppysuorituksen aikana raapaissut hyppyalustaa kesken suorituksen. Loikkia olisi siis ollut kolmen sijasta neljä! Mieleeni on jäänyt kilpailun ”loppukohtaus”, kun Oliveira kätteli toimitsijoita kilpailun päätteeksi. Sitä suomalaiset selostajat pitivät reiluuden osoituksena kilpailijalta. Mutta kättelikö hän vilpittömästi vai mielenosoituksellisesti?

Yritän seuraavassa kuvata vaikutelmia tuosta kisasta, jotka monessa suhteessa todistavat, että kilpailusta haluttiin lopputulos, jossa isäntämaan edustajat ovat kärjessä.

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, niin yhdeksän näiden kahden urheilijan 12 yhteenlasketusta (6 + 6 hyppyä) hypystä tuomittiin yliastutuiksi tai muuten hylätyiksi. Kulta- ja hopeamitalit jaettiin neuvostoliittolaisille hyppääjille Jaak Uudmäelle ja Viktor Sanejeville. Oliveira sai sentään pronssimitalin 17,22 metrin tuloksella.

Campbell aloitti jalkapalloilijana, mutta oman tahdonlujuutensa ansiosta sai valmentajat vakuuttuneiksi kolmiloikkaajan taidoistaan. Hän osoitti pian lahjakkuutensa tosi toimissa ja kirjoittautui opiskelijaksi amerikkalaiseen yliopistoon. Suotuisassa ympäristössä tämä oman tien kulkija nousi lajissa huipun tuntumaan vuosien 1977 ja 1978 aikana. Oli selvää, että Campbell ja hänen taustavoimansa ottivat tavoitteekseen Moskovan kisat ja menestyksen niissä. Hänelle annettiin tilaisuus valmentautua kisaan kokopäivätoimisesti ilman taloushuolia. Valmistautuessaan kisoihin Melbournessa hän hyppäsi huipputuloksen 17,30 ja miehen itsevarmuus kasvoi tuntuvasti. Vähän ennen kisoja Stuttgartissa hän voitti tukun huippuhyppääjiä hiukan alle 17 metrin vastatuulituloksella. Kisoihin oli aikaa kaksi viikkoa…….

Moskovassa Campbell avasi kisat karsinnan parhaalla hypyllä, 17,02.

Sitten alkoi painajasmainen loppukilpailu. Kafkamaisissa tunnelmissa sekä Oliveira että Campbell havaitsivat tulleensa tuomituksi virheistä, joita he eivät olleet tehneet. Muistettavin oli Campbellin neljäs hyppy, joka kantoi BBC:n kameran avulla tehtyjen päätelmien mukaan hiukan alle tai yli 17,60, kun voittaja Jaak Uudmäe hyppäsi parhaallaan 17,35. Campbellin useat muutkin hypyt olivat todennäköisesti voittajan hyppyä pidempiä.

Campbell tajusi heti hypänneensä neljännellään uuden olympiaennätyksen (olympiaennätys oli Viktor Sanejevin nimissä Meksikon kisoista tuloksella 17,39) ja hyppi riehakkaasti ympäriinsä. Sitten tullaan mystiseen hylkäysperusteeseen: toimitsijat näkivät hyppääjän jalan raapaisseen alustaa. Hyppyä ei mitattu. Campbell selitti lehtimiehille: ”Olen aina osoittanut hyvää urheiluhenkeä ja teen sen nytkin, mutta että väitetään, että olisin raapaissut alustaa on kaikkien aikojen hevonpaskaa” lisäten, että raapaisu sekoittaisi hypyn rytmin ja pilaisi sen.

Päinvastoin kuin Oliveira Campbell nosti jo hyppypaikalla metelin asiasta levitellen epätoivoisesti käsiään ja yrittäen selittää tuomareille, että hyppy oli oikein. Kaikki Campbellin väitteet sivuutettiin säälittävänä selittelynä. Myöhemmin asiaa seliteltiin kieliongelmana, mutta se ei tunnu uskottavalta. Campbell vetosi myös IAAF:ään – turhaan. Myöhemmin kävi ilmi, että kaikki IAAF:n virkailijat olivat järjestäjien kanssa tehdyn yhteisen sopimuksen perusteella pois hyppypaikalta.

Oliveira oli hyppypaikalla herrasmiesmäisempi, mutta oliko hän sitä väärässä paikassa?

Iso kysymys on kumpi voitti kisan, jos kisa olisi käyty rehellisesti: Oliveira vai Campbell, koska viralliset mittaukset puuttuvat. Campbell myöntää, että maailmanennätysmies Oliveiralla oli – yleisön epäreilusti viheltäessä suorituksen aikana - yksi jättihyppy, joka saattoi olla kisan pisin myös Campbellin pitkä hyppy huomioiden, mutta todisteet pyyhkiytyivät hyppypaikan hiekkaan. Tosiasiaksi jää, että kisan todelliset kulta- ja hopeamitalimiehet saivat tyytyä Oliveiran pronssiin.

Muistan kuinka venäläiset selittivät viheltelyään vastustajille ”jalkapallokulttuurilla, jossa vastustajalle vihelletään”. Sportsmanshipin puute näyttää vaivaavan myös brasseja meneillään olevissa kisoissa.

Myöhemmin tapahtumasta on keitetty salaliittoteoria, jossa tunnettu tossufirma olisi lahjonut kisakoneiston saadakseen oman tossumerkin (molemmilla venäläisillä oli Adidakset) voittajaksi. Liitettäneen loputtomien salaliittojen pohjattomaan mereen.

Campbellin ainoa mitattu hyppy kantoi 16,72, joka merkitsi viidettä sijaa kisassa.

Vuosien varrella Campbellin protestit ovat vaimentuneet, ja hän on jopa sanonut, että hänen nostamansa metakka oli virhe. Onko kysymys siitä, että yhtä ja ainutta elämää ei kannata pilata loputtomalla katkeruudella? Ehkä tämä on terveen psyyken merkki. Joka tapauksessa Campbell on sitä mieltä, että amerikkalaisen urheilijan ollessa kyseessä olisi käynnistetty kansainvälinen oikeusjuttu. Inhimilliseltä kannalta asia on musertava. Kun kaveri on yksitoistavuotiaassa lähtien asettanut tavoitteeksi olympiakisat, ei väärin perustein tapahtunutta mitalin menetystä voi korvata mikään. Campbell loukkaantui pian kisojen jälkeen, eikä hänellä ollut enää mahdollisuutta korjata vääryyttä seuraavissa kisoissa. Ura huippu-urheilijana oli ohi 25-vuotiaana.

Oliveiralle kävi paljon huonommin. Hän loukkaantui vuonna 1982 auto-onnettomuudessa, joka johti jalan amputointiin. Elämä päättyi alkoholismin tuhoamana vuonna 1999. Hän oli kunnostautunut yhtenä Etelä-Amerikan kaikkien aikojen loistavimmista yleisurheilijoista uransa briljantteina kohokohtina olympiakisojen kaksi pronssimitalia ja maailmanennätys kolmiloikassa, 17,89 (1975). Hän jatkoi urhoollisesti kaksinkertaisen olympiavoittajan Adhemar Ferreira da Silvan perintöä.

Kaikki on suhteellista: Joao Carlos de Oliveiraan verrattuna Ian Campbell oli oikeastaan onnekas, ja sen hän myöntää itsekin.

::::::::::::::::::::::

Suomalaiset eivät nostaneet riittävän selkeästi esille näyttöjä Moskovan monista epäreiluista tapahtumista. Todistaminen on tietenkin vaikeaa, mutta…. Tuntuu jotenkin murheelliselta, että ”ystävyys” korruptoi rehellisyyden.

Monet nettikirjoittajat ovat puuttuneet siihen, että nyt jälkeenpäin Arto Bryggare esimerkiksi on nostanut esille Moskovan kisojen monet epäselvyydet ja omituisuudet. Eikö olisi ollut rehellistä ottaa asioita puheeksi jo paikan päällä, kuten Campbell teki? Väärin ymmärretty hienotunteisuus on karhunpalvelus korrektiudelle.

Helpointa on nimetä edellä kuvattu – suomalaisten osalta – suomettuneisuudeksi. Ja sitähän se tietenkin olikin. Aivan kuin naapuri olisi halunnut sanoa, että ”teitä vieraita nyt vähän kohdellaan väärin, mutta ei tässä mitään henkilökohtaista ole, ja eikö meidän ystävyytemme kestä tämänkin koettelemuksen?”

Tänä päivänä vilpin tekeminen on vaikeampaa sentein ja sekunnein mitattavissa lajeissa, koska ultrahitaat hidastukset varmistavat tapahtuneen välittömästi suorituksen jälkeen ja hyvä näin. Onko vilppi siirtynyt muihin asioihin? Dopingiin? Ei ole tapahtunut mitään muutosta. Mistä tiedän moisen? No, koska Moskovan kisoissa - muistini mukaan - dopingtesteissä ei jäänyt kiinni yhtään urheilijaa!

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Kaikkien aikojen olympiakisat

Otsake ei tarkoita sitä, että Riossa järjestettäisiin historian onnistuneimmat olympiakisat, vaan sitä että oma kiinnostukseni ulottuu vuoteen 1896 saakka, kaikkiin nykyajan olympiakisoihin. Oma penkkiurheiluhistoriani ulottuu hämärinä muistikuvina vuoteen 1960. Varsinkin vuoden 1964 ja sen jälkeisiä lukuisia kisoja olen seurannut intensiivisesti. Omien penkkiurheilukokemusteni lisäksi olen perehtynyt kisojen historiaan varsinkin yleisurheilun osalta.

Kiinnostus jättää pysyvän leiman. Vieläkään en pysty ohittamaan kisoja seuraamatta, vaikka päätänkin etukäteen hellittää. Saska Saarikoski kertoo tuoreessa kolumnissaan Helsingin Sanomissa turhautumisestaan olympiakisoihin. Kisat kun tunnistetaan parhaiten tänään korruptiosta ja dopingista. En voi sanoa, etteivätkö samat asiat kiusaa minuakin.

Kisat ovat tietenkin paisuneet miltei muodottomiksi verrattuna ainoihin oikeisiin kisoihin eli Helsingin olympiakisoihin (heh). Nykyisessä kiinnostuksessa on paljon tottumuksen tuomaa rutiinia; kisoja seuraan vanhasta muistista. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että motivaatio saattaa herätä yhtäkkisesti, ja se on sitten menoa. Pienikin suomalaismenestys auttaisi asiaa.

Niin menestys? Se on kadonnut suomalaisilta käsittääkseni parin kolmen asian takia. Ensinnäkin koko urheilumaailma on kaupallistunut ja sitä mukaan kun uusia kansakunta on tullut mukana ne ovat ottaneet käyttöön meidän itsemme aikanaan kokeman kansallishengen. Mitä olisimmekaan ilman ”hymyilevää Hannesta” tai kivikasvoista Paavo Nurmea. Kymmenien vuosien ajan uudet kansakunnat ovat nostattaneet kansallista omanarvontuntoa. Urheilun harrastaneisuus on kasvanut räjähdysmäisesti. Kolehmaisen, Ritolan ja Nurmen aikana kilpailu oli vähäisempää. Menestystä on parhaiten saatavissa uusissa olympialajeissa, koska ne eivät heti lyö läpi maailmalaajuisesti. Tätä menestyskaavaa Suomikin on menestyksellä käyttänyt.

Toiseksi urheilun paras tulos syntyy rahasta ja rahalla. Se tunkee joka paikkaan; vanha amatööriurheilu on muisto vain. Isot panokset tuovat isoja tuloksia. Vielä 1968 Paavo Nurmi syvästi liikuttuneena totesi radiohaastattelussa (puhekielimuotoinen sanatarkka sitaatti), että ”kyllä siinä täytyy olla jotain muuta… urheilu on liikuntoa, ja nuorella pojalla se on liikunto, joka sen vie, ja urheilu perustuu siihen (ääni pettäen) eikä rahaan”. Nurmi oli sekä oikeassa että väärässä (siksi ihailen häntä niin kovasti). Urheilun perimmäisenä pontimena on innostus, ei kahta sanaa, mutta se katoaa huippua tavoiteltaessa nopeasti, jos sponsoreita ei löydy. Nurmi otti kertomansa mukaan palkkioita vastaan ”vasta jälkeen sitten, ettei ennakkoon siinä ollut mitään. En minä milloinkaan ole mitään pyytänyt keneltäkään ennakkoa”. Kyllä hän pyysi, koska Nurmi tiesi, että suuri yleisö tuli hänen takiaan katsomoon. Ja järjestäjä maksoivat Nurmen vaatiman summan samasta syystä – muuten hän ei olisi ilmestynyt viivalle.

Olympiakisamenestykset loivat Nurmelle niin kuin monelle muullekin edellytykset rahan tekemiseen muissa kisoissa. Ainakin ne tarjosivat alkupääoman Nurmen kaltaiselle pörssihaille. Huiput urheilevat tänä päivänä itselleen, mutta urheilun kirjossa olympiakisat ovat säilyttäneet kansojen välisen kilpailuasetelman hyvässä ja pahassa.

Kolmanneksi urheilumenestys perustuu niin huomattavalta osalta dopingin käyttöön, että Kalevan kisoista on minulle tullut puhtauden symboli. Ilkeämielinen lisäisi tähän, että senhän näkee jo tuloksistakin. Onhan se kauheaa katsella, miten MM- tai olympiakisojen tulokset ratkeavat osin vasta 4 tai 10 vuoden kuluttua näytteiden uusinta-analyysien jälkeen. Sitä paitsi, kuka voi sanoa, että seulan läpäisseet ovat/olivat ”puhtaita”, ehkä heillä vain oli onnea. Makuhan tällaisesta urheilusta menee! Valtava TV- ja markkinointikoneisto pitää huolen kuitenkin siitä, että kisat säilyvät mielessämme.

Dopingilla urheilussa on mielestäni kaksi suurta aaltoa. Ensimmäinen oli 1970-80-luvulla, kun doping löi massiivisesti läpi. On kyllä sanottava, että dopingia oli jo 1960-luvulla (ja varmasti sitä ennenkin). Jälkeenpäin on paljastunut veridoping- ym. tapauksia. Epäilen, että käyttö oli kuitenkin sattumanvaraista eikä missään tapauksessa systemaattista. Mietin joskus, miten 1950-luvulla polion runtelema ihminen voi nousta huipulle… ei millään muulla tavalla kuin saamalla keholleen ”vahvistusta”.

Seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvun dopingin käytön symboli oli Itä-Saksa, joka sovelsi vanhaa ”urheilulla itsetuntoa ja mainetta” -iskulausetta dopingilla terästettynä. Systemaattinen menestys ei ollutkaan (pelkästään) erinomaisen ”järjestelmän” ansiota, vaan systemaattisen dopingin käytön tulosta.

Suomen ”doping-menestyksellä" on silläkin pitkä historia varsinkin 1970-luvulta lähtien, vaikka epäilin aikanaan menestyksen pääsyyksi suuria ikäluokkia, jotka tulivat parhaaseen urheilijaikään juuri tuolloin. Vuoden 2001 musertavien dopingkokemusten jälkeen vilpin paljastajat ovat ilmeisesti saaneet toistaiseksi yliotteen. Ei doping ole kadonnut, mutta menestyksen välikätenä se on harvinaistunut. Ja tämä näkyy mm. olympiakisojen tuloksissa.

Myönnän naiiviuteni, sillä ”toinen doping-aalto” onkin pelkää kuvitelmaa. Näennäisesti se on viime vuosien asia. Tosiasiassa se on ”aalto”, joka ei ole koskaan poistunut: systemaattista dopingia on harrastettu esimerkiksi Venäjällä iät ja ajat. Toinen naiiviuden kohde on afrikkalainen juoksijalahjakkuus. Vain herra tietää sen dopingin käytön määrää, mikä sisältyy – kiistattoman lahjakkuuden ohella - kenialaisten ja etiopialaisten urheilumenestykseen.

Saska Saarikivi yrittää erottaa vähemmän doping-herkät lajit (joukkuepelit) enemmän doping-herkistä lajeista. Epäilen logiikkaa. Ihmisen luova mielikuvitus on loppumaton. Muistan, kun vanhaan huonoon aikaan urheilulääkäri Pekka Peltokallio Martti Vainion doping-käryn yhteydessä ihmetteli kestävyysjuoksijan dopingin käyttöä. Aineiden käytönhän ei pitänyt hyödyttää kestävyys- vaan voimalajeja, väitti Peltokallio! Jo silloin maallikko hymyili epäuskoisesti selitykselle.

Vanhaan hyvään aikaan olympiakisojen yleisurheilussa rikottiin maailmanennätyksiä. Tänään siinä ei onnistuta (poikkeuksia toki on), koska doping-valvonnassa on kuitenkin tiettyyn rajaan saakka onnistuttu. Vilpin avulla aikoinaan tehdyt ennätykset ovat niin kovia, että niiden lyömisellä ei päästä kontrolloiduissa olosuhteissa herkuttelemaan. Koko kulttuuri on muuttunut: maailmanennätykset ovat rikottavissa juoksulajeissa vain jänisjuoksujen avulla ja niitä ei olympiakisoissa nähdä. Enkä ainakaan itse kaipaakaan niitä.

Tavallinen penkkiurheilija on merkillisessä tilanteessa, koska hän ”eristää” mielestään dopingin omien urheilijoiden menestyksen ollessa kyseessä. Ei hän kiellä eikä myönnä dopingia… hän vain eristää sen menestyksestä. On hienoa kokea hetken ylevä tunne ja säilyttää se, jos ei ”muuta” ilmene.

Olympiakisat ovat kokeneet nousuja ja laskuja: vuoden 1948 Lontoon kisojen yhteydessä todettiin, että monet lontoolaiset tuskin huomasivat kisoja. Vuoden 2012 kisat olivat valtava menestys, joka kosketti koko Englantia. Heikoimmillaan olympiakisat taisivat olla vuonna 1968 (Mexico City), 1976 (Montreal) ja 1980 (Moskova). Uusi nousu alkoi 1984 Los Angelesista.

Hienointa olympiakisoissa nykyisin on mielestäni, että niiden kautta harvinaisemmat lajit saavat suurta huomiota osakseen. Moni saattaa sekä katsomossa että nuorissa harrastajissa saada kipinän uuden lajin pariin.

Olympiakisoista on kasvanut valtava bisnes. Useimmat maapallon maat voivat vain haaveilla kisojen hakemisesta. Helsingin kisojen kokoisina kisat olisivat hyvin monen maan ulottuvilla. Mielestäni kisat hajautettuina saattaisivat tehdä niistä ”koko maailman kisat”. Ainakin tämä voisi olla näkyvissä olevan tulevaisuuden haave. Nykyaikainen tiedonvälitys mahdollistaisi tämän hyvin.

Rio ei vaikuta tänä päivänä itsestään selvältä olympiakaupungilta; pikemminkin se olisi riskivalinta, jos valinta suoritettaisiin nyt. Kannattaa muistaa, että valintakokous pidetiin vuonna 2009, jolloin Brasilian tilanne oli suotuisa. Maalta odotettiin nousua maailmanpolitiikan tekijäksi.

PS

Tuo edellä oleva on kirjoitettu kisojen ensimmäisenä päivänä. Tämä seuraava ”PS” on kirjoitettu kisojen puolessa välissä:

Näin jälkikäteen asenteeni, jossa en anna kansalliselle menestymiselle kisoissa niin suurta painoa kuin joskus aiemmin on helpotus. Odotukset näyttävät olevan sellaisia, että niissä useimmiten on sisäänrakennettu pettymys mukana. Kisoja voi seurata laji- ja kilpailukeskeisesti ilman valtavaa suomalaisodotusta. Huomaan aina innostuvani neljän vuoden välein esimerkiksi jousiammunnasta, joka on erinomainen TV-laji, ja jossa doping – mahdollisesti – ei näyttele kovin ratkaisevaa osuutta.

Yleisurheilun eräänlainen irvikuva on, että Suomen kaltainen maa menestyy parhaiten mitalitaulukossa, kun paljastuu edellisten kisojen mitalistien käryjä. Suhteellisen rehellisellä pohjalla kilpailevat suomalaiset hyötyvät, joskin vasta jälkikäteen.

PS

Eikö siinä ole jotain omituista, että suomalainen ei pääse edes pistesijoille käytävissä kisoissa? Aiemmista kisoista on rekisteröitävissä hyvän onnen mitalisteja, mutta nyt rikotaan todennäköisyyden rajoja siinä mielessä, että mikään ei tunnu onnistuvan . Mika Kojonkosken selitykset kumisevat tyhjyyttään. Itse urheilijoiden kannalta toivon onnistumista: eikö edes sellaista kuin työvoitto enää tunneta?

PS

Kisojen ehdoton voittaja on Yle Areena ”monikanavaratkaisullaan” (ml. kansainvälinen selostus), jolla se on tarjonnut kisoista yksilöllisen ja lajikohtaisen valikoiman katsojan kiinnostuksen mukaan. Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen yhteinen kansallinen kokemus on väistynyt, mutta toisaalta heikko menestys Riossa tarjoaa – olematta tippaakaan vahingoniloinen - mahdollisuuden parhaiden kilvoittelujen seuraamiseen. Niin, ehkä hetkeksi heitän ison pahan ”D:n” pois mielestäni ja nautin tekniikan tarjoamista katsomisnautinnoista.

PS

Turha teeskennellä. Kun yleisurheilu alkoi olin taas koukussa. Sen tuntee siitä, että juoksujen semifinaalitkin ovat tarkan erittelyn kohteena.

perjantai 12. elokuuta 2016

Ovatko thatcherismi ja reaganismi tulleet tiensä päähän?

Olen useaan otteeseen kirjoittanut konservatismin olemuksesta tähän blogiini. Paluun aiheeseen aiheutti tällä kertaa FT Markus Kantolan Vieraskynäkirjoitus (5.8.2016) HS:ssä ”Läntiset konservatiivit etsivät uutta suuntaa”. Olen miettinyt uuden konservatismin suhdetta vanhaan konservatismiin useissa kirjoituksissa.

Kirjoitin muun muassa 27.5.2012 blogikirjoituksesssa ”Konservatismi ja uusliberalismi” seuraavasti:

”Ehkä keskeisin ero konservatismin ja uusliberalismin välillä on suhtautumisessa valtioon. Konservatiivit näkevät yhteiskunnan ”päänä”, joka ohjaa valtiota. Valtiolla on siis ainakin alun perin ollut merkittävä osuus konservatiivisessa ajattelussa. Uuskonservatismissa on omaksuttu myös valtiokriittisiä näkemyksiä. Uusliberalismi taas suhtautuu valtion rooliin selvästi kriittisesti korostaen kunkin ihmisen omaa itsenäistä päätöksentekoa.

Väitteeni on, että Margaret Thatcher ja Ronald Reagan päästivät uusliberalismin konservatismin sisälle kohtalokkaalla tavalla. Mitkä tekijät liittävät nämä kaksi aatesuuntaa yhteen kahden valtiomiehen ajattelussa? Näkisin, että kumpikin klassisesta konservatismista poiketen otti kritiikin kohteeksi (suuren) valtion ja korosti yksilön omia oikeuksia. He halusivat sanoa, että ”kukin on oman onnensa seppä”. Hyvinvointiyhteiskunta edusti molemmille korkeine veroineen sosialismia. Valtio piti ”purkaa” pieneksi valtioksi.

Usein nähdään yksityinen sektori uusliberalismin lipunkantajana ja valtio sen vastavoimana. Mitenkähän on? Minusta näyttää, että aate on paljon suurempi asia kuin yksityisen ja julkisen raja. Thatcher ja Reagan halusivat kehittää uusliberaalin valtion.

Uusliberalismi on ollut Troijan puuhevonen, joka on yrittänyt vallata konservatismin ytimen ja hajottaa samalla konservatismia. Thatcher vei eteenpäin uusliberaalia politiikkaa omalla hiukan naiivilla tyylillään. Aatteesta tuli länsimaissa suoranaista valtavirtaa. Hänellä ja Reaganilla oli politiikassaan autoritäärisen populismin piirteitä uusliberaalissa hengessä. Hyvin monet ihastuivat Reaganin uuteen konservatismiin varsinkin Yhdysvalloissa ja näkivät sen Yhdysvaltain uuden nousun airueena.”

Markus Kantola toteaa, että juuri nyt konservatiivisella puolella on tapahtumassa mielenkiintoisia asioita, kun Theresa May lupaa olla ”kaikkien pääministeri” ja Donald Trump on antanut lupauksia, joista monet ovat jopa vasemmistolaisia. Mutta Trumpistahan ei tiedä…. Trumpilaisessa sekasotkussa maailman pysäyttäminen, valtionpäämiesten uhkailu tai heidän liehakointinsa ja sosiaalipolitiikan varjelu sekoittuvat keinotekoiseksi kokonaisuudeksi.

Tuoreessa blogikirjoituksessani ”Konservatiivin omatunto” haen amerikkalaisen konservatismin juuria Barry Goldwaterin yli 50 vuotta sitten asettamista tavoitteista. Menemättä yksityiskohtiin tässä totean, että hän varoitti jo 1960-luvun vaihteessa omaksumasta pelkästään taloudellista näkökulmaa konservatismin perustaksi. Hän totesi kannattavansa iskulausetta ”konservatiivi sydämeltään” ja torjui oman aatteensa yhteydessä sanan ”edistyksellinen”, koska se rajasi konservatiivit ikään kuin talouden termein (economic theory)”.

Eikö käynyt juuri niin, että uusliberalismin tunkeutuminen konservatismiin reaganismin ja thatcherismin kautta tuhosi tehokkaasti goldwaterilaista sydämen konservatiivisuutta?

Markus Kantola vaatii tilintekoa Thatcherin ja Reaganin kanssa heidän omaksumastaan konservatismin sovelluksesta. Kantola toteaa Mayn ja Trumpin (!) haluavan palauttaa moraalin yhteiskuntapolitiikkaan. Tämä ylevä päämäärä olisi toteutettava, vaikka markkinoiden saavuttaman valta-aseman kustannuksella.

Kantola kuitenkin suhtautuu – syystäkin - skeptisesti mahdollisuuksiin rajata globaalin talouden jyllääviä voimia. Vapaat markkinat on ”institutialisoitu”, hakattu kiveen – muutoksen mahdollisuudet ovat pienet. Sitten hän paljastaa inhorealistisen totuuden: ”Poliitikot, kuten Trump eivät välttämättä edes halua tällaisia (moraalin) muutoksia . He vain yrittävät hyödyntää ihmisten epätoivoa omien valtapyrkimystensä edistämiseksi”. Tältä se minustakin kuulostaa.

Kantola ennakoi ihmisten pettyvän ”uusiin uuskonservatiiveihin” ja turhautuneena hakevan muita vaihtoehtoja, joista osa voi olla yhteiskuntarauhaa ja positiivista globalisaatiota vaarantavia.

Kantola ei pohdi "vasemmistolaisen konservatismin" tulokulmaa kirjoituksessaan. Mielestäni konservatiivien halu sulkea keskustelu tulevaisuudesta konservatiivien/oikeiston sisäiseksi kamppailuksi on vasemmiston tahallista rajaamista ulos tulevaisuuden aatteiden markkinoilta. Entä jos vasemmistolainen konservatismi lyökin läpi? Mitkä olisivat sen keinot? Onko lopulta mahdotonta yhdistää vanhan konservatismin korkean moraalin, oikeudenmukaisuuden ja vanhan ”isävaltion” piirteitä yhteen konservatiivisten vasemmistolaisten tavoitteiden kanssa (esim. hyvinvointiyhteiskunnan kehittäminen, oikeudenmukainen tulonjako, solidaarisuus, tasa-arvo, liberaali demokratia tai sukupuolivähemmistöjen puolustaminen). Mikään palikka ei ole paikallaan kuten ennen, jokainen palikka on liikuteltavissa.

Vasemmistolaisella konservatismilla on valtava perintö hyvinvointiyhteiskunnan muodossa puolustettavanaan. Konservatismi ei tässä edusta säilyttäviä voimia – joskaan ei myöskään kaikkialle tunkevaa edistystä – vaan dynaamista vaihtoehtoa, joka sovittaa yhteen vanhan ja uuden maailman parhaat piirteet.

Onko vasemmistolainen itserakas ”edistyksellisyys” pakkomielle, josta ei voi irtautua? Voiko edistyksen piirteitä kunnioittaa, vaikka valitsisikin konservatiivisen peruslinjan? Olisiko tämä vapautumista EI-syndroomasta, jonka väitetään olevan (useimmiten väärin perustein) vasemmiston rooli?

Vasemmistolainen konservatismi voi sandersilaisella ohjelmalla avata poliittiset markkinat laajemmalle läpimurrolle. Kysymys ei ole populismista, vaan aidosta pyrkimyksestä löytää yhteinen nimittäjä nykyhetken vinoumille ja sitten kohdistaa älyllinen protesti niitä vastaan. Sandersin 12 miljoonaa äänestäjää Yhdysvaltain esivaaleissa eivät voi olla väärässä.

Tavoitteet käyvät ristiin: meillä Suomessa eduskunnassa on kansanedustajia, jotka vasta nyt tunnustavat Thatcherin arvon omissa tavoitteissaan. Liikettä on siis molempiin suuntiin. Trendien käydessä ristiin on oiva tilaisuus hypätä päättäväisesti valittuun junaan.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Miksi meikäläinen pesunkestävä liberaali ja kyökkifilosofi on niin huolestunut konservatismin voinnista? Kysymys on rajapinnan viehätyksestä. Lainaan vanhaa suosikkiani Matti Kurjensaarta: ”Eräs syvimpiä raja(n)pinnassa koettuja elämyksiäni on, että ihmiset pohjimmiltaan pyrkivät samaan päämäärään, mutta että jokin kauan sitten alkanut ketjureaktio estää heitä sitä saavuttamasta…..” (Kurjensaari: ”Päätoimittaja”-luku teoksessa ”Ilon ja aatteen vuodet” (1965)

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Konservatiivin omatunto

Mistä nykyinen yhdysvaltalainen konservatiiviliike (Movement Conservatism) sai alkunsa? Vastaus voisi avata nykyisen polarisoituneen poliittisen tilanteen syntyjä syviä.

Käytän tässä lähteenä E.J. Dionnen teosta ”Why the right went wrong?” (2016), joka tarkastelee konservatiivien historiaa Barry Goldwaterin ajoista lähtien. Syntyy kiehtova kuva tämän hetken ja tämän ajan juurista, joille nimeksi sopisi myöskin ”Goldwater Movement”.

Itse asiassa Dionne aloittaa analyysinsä jo 1930-luvulta ja New Dealista. Nykyisten konservatiivien ideologisena taustavoimana on New Dealin vastaisuus eli kriittinen suhtautuminen yhteiskunnan suureen rooliin. Myös Tea Partyn historialliset juuret voidaan johtaa näihin aikoihin.

Eisenhowerin aikainen termi ”Modern Conservatism” oli itse asiassa rinnakkaiskäsite ”New Dealismin” kanssa. Se ei riittänyt missään tapauksessa uusille radikaaleille konservatiiveille. Pikku hiljaa vastenmielisyys eisenhowerilaista konservatiivista maltillisuutta ja konsensusta vastaan kasvoi.

Goldwaterista kehittyi eisenhowerilaisen konsensuksen murtaja. Kuusikymmentäluvun alussa eisenhowerilaisten johtotähti oli Nelson Rockefeller. Hän varotti raskaasti puolueen radikalisoitumisesta ja olisi halunnut jatkaa entistä maltillista linjaa. Goldwaterin vuonna 1960 haamukirjoitettu (Brent Bozell) käänteentekevä teos ”The Conscience of a Conservative” tarjosi konservatiiviliikkeelle periaatteet puoleksi sadaksi vuodeksi eteenpäin (mainitsen blogini kirjasuosikiksi Paul Krugmanin ”Conscience of a Liberal”, joka on käsittääkseni kirjoitettu antiteesiksi Goldwaterin kirjalle).

Seuraavat lauseet Goldwaterin teoksesta ovat suoraan nykykonservatismin ytimestä:

”Minulla on hyvin vähän tarvetta virtaviivaistaa hallintoa tai tehdä siitä tehokkaampi, sillä aion pienentää sen kokoa”.

”En ryhdy edistämään hyvinvointia, sillä aion laajentaa vapautta.”

”Päämääräni ei ole säätää (lisää) lakeja, vaan kumota entisiä.”

”Ei ole tarkoitus ottaa käyttöön uusia ohjelmia, vaan perua vanhoja, jotka vahingoittavat perustuslakia, tai jotka ovat epäonnistuneet tarkoituksessaan, tai jotka ovat epäoikeutettuna taloudellisena taakkana ihmisille.”

Pommi pommin perään. Sopisi melkein minkä tahansa tämän päiväisen oikeistohallituksen ohjenuoraksi, paitsi että yleensä tänään naamioidaan tarkoitusperät hygieenisemmin. Ne protestit, jotka purkautuvat Bernie Sandersin (en mielelläni ainakaan yksiselitteisesti lukisi trumpismia jo sekavuutensakin takia Goldwaterin antiteesiksi) kautta ovat suoraan johdettavissa antiteeseinä Goldwaterin ideologiasta. Republikaanien establishmentti ja varsinkin teekutsuliike ovat raskaasti velkaa Goldwaterille.

Barry Goldwater oli presidenttiehdokkaana vuoden 1964 vaaleissa ja hävisi veret seisauttavalla tavalla Lyndon B. Johnsonille. Vastakkainasettelu näiden kahden välillä ei olisi voinut olla suurempi. Ainakin osittain tulee mieleen nykyinen poliittinen polarisaatio, joskin Goldwaterin kielenkäyttö – vaikka olikin aggressiivista - oli vanhanaikaisen korrektia. Vaaliväittelyissä Goldwater nimitti LBJ:n ohjelmia sekoitukseksi ”kiristystä ja lahjontaa”. Ulkopolitiikassa Goldwaterin kulmakivenä oli ”kuolema mieluummin kuin vapauden menetys”. Hän ehdotti otettavaksi käyttöön ”täydellisen valikoiman pieniä, puhtaita ydinaseita”, joita voidaan käyttää taistelukentällä.Tästä lauseesta tuli Goldwaterille pysyvä pommimiehen maine.

LBJ vastasi TV-mainoksella, jossa pikkutyttö etualalla irrotti päivänkakkaran terälehtiä samalla, kun miesääni taustalla suoritti ydinohjuksen lähtölaskentaa.

Rökäletappiossa oli tulevien voittojen siemen. Jokainen konservatiivinen presidentti Reaganista alkaen on periaatteineen kiitollisuudenvelassa Barry Goldwaterille.

Goldwaterin postituslista vaalitaistelun aikana on kuin konservatiivien ”kuka on kukin” -galleria.

Vuosikymmeniä ennen kuin republikaanit lanseerasivat ”myötätuntoinen konservatiivi” -iskulauseen Goldwater käsitteli asiaa kirjassaan todeten kannattavansa iskulausetta ”konservatiivi sydämeltään” ja torjui oman aatteensa yhteydessä sanan ”edistyksellinen”, koska se rajasi konservatiivit ikään kuin talouden termein (economic theory).

Oman maan ”sosialisteista” (liberaalit, demokraatit) hän varoitti seuraavasti: ”Minulle on kerrottu, että sosialismi voidaan saavuttaa hyvinvoinnin (welfarism) kautta aivan yhtä hyvin kuin kansallistamisen kautta” ja piti hyvinvoinnin kautta tapahtuvaa sosialisointia suurempana vaarana, koska ”sitä vastaan on vaikeampi taistella”.

Tästä voidaan johtaa teekutsulaisten pelko, että terveydenhoito-ohjelmien (kuten tapahtui medicarelle) suosio kasvaa niin korkeaksi, että se syö pienen valtion ihanteen eli teekutsulaisille ideologia on tärkeämpi kuin kansalaisten saamat hyvinvointipalvelut.

Vuoden 1964 vaalien yhteydessä mainitsemillaan tavoitteilla – jotka olivat tuolloin suunnattoman epäsuosittuja – Goldwater antoi kaikki valtit Johnsonin käsiin. Vaalitappiolla kuitenkin luotiin edellytykset tuleville voitoille. Johnson menestyi kansalaisoikeusien laajentamislupauksilla, jotka hän myös piti. Kävi niin kuin Johnson itsekin ennusti. Etelän rotuerottelua kannattavat - ja aiemmin demokraatteja äänestäneet - valkoiset pelästyivät asemansa puolesta. Johnson: ”Taidettiin menettää etelä”. Goldwater voitti kartalla yhdessä rimpsussa olevat osavaltiot Mississippi, Alabama, Etelä-Carolina, Louisiana….. Vietnamin sota ja rotulevottomuudet avasivat Richard Nixonille tien Valkoiseen taloon. Dionne kirjoittaa New Dealin päättyneen Nixoniin, mutta tätä en allekirjoita. Nixon säilytti monet Eisenhowerin konsensuksen periaatteet.

Goldwaterin presidentinvaalikampanjan muistettavimpia hetkiä oli Ronald Reaganin puhe ehdokkaan puolesta, ”A Time for Choosing” 27.10.1964, joka tunnetaan myös mainesanalla ”The Speech”. Puhe toimi ikään kuin siltana Goldwaterin radikaalien tavoitteiden ja Reaganin tulevan presidenttikauden välillä. Kaikki teemat, jotka Reagan otti esille puheessaan, olivat hänen agendallaan 1980-luvulla.

::::::::::::::::::::::::::::

Goldwaterista tuli New Dealin ja eisenhowerilaisen konsensusperinteen katkaisija. Hänen ajattelunsa on muhinut taustalla ja luonut pohjaa republikaanien menestykselle. Mutta olisiko hän ollut tyytyväinen sittemmin syntyneeseen ja pitkään jatkuneeseen polarisaatioon? Varsinkin 1990-luvulta lähtien alkoi hyvin pitkälle republikaaniperäinen vihakierre, joka on leimannut amerikkalaista politiikkaa 20 vuoden ajan.

Punainen lanka ulottuu Reaganista Bushien kautta Obamaan. Vasta oikeastaan Bill Clintonin aikana goldwaterilainen radikalismi puhkesi täyteen raivoon ja Goldwater esikuvana ja liikkeen synnyttäjänä nousi arvoon arvaamattomaan.

Ajat ovat kuitenkin muuttumassa….

Barack Obama – joka on ollut republikaanien ideologisena sylkykuppina – on viimeisinä presidenttivuosinaan saanut nähdä, että protesti konservatiivista vihapolitiikkaa vastaan on herännyt. On eri asia onko edetty parempaan suuntaan, sillä teekutsuliikkeen vihanpito on ainakin tilapäisesti vaihtunut Donald Trumpin henkilökohtaiseen vihaan.

Vasta aika näyttää onko eisenhowerilaisella (konservatiivisella) konsensuksella paluumahdollisuuksia vai jatkuuko räikeä poliittinen polarisaatio. Meneillään olevat presidentinvaalit ovat osoittaneet, että muutosvoimia on nousemassa.

Melkein järisyttävällä tavalla Goldwater (k. 1987) itse maltillistui (ja jopa joiltakin osin liberalisoitui) vanhoilla päivillään establishmenttien järkytykseksi. Muutos on mahdollinen ja mahdollisuus.

PS

Jäin pitkään miettimään edellä kirjoitetun jälkeen, mitä Goldwater oikein halusi viestittää tuleville sukupolville ja mistä hän varoitti. Siteeraan tähän vielä yllä olevan lauseen, joka kuuluu näin: ”Vuosikymmeniä ennen kuin republikaanit lanseerasivat myötätuntoinen konservatiivi -iskulauseen Goldwater käsitteli asiaa kirjassaan todeten kannattavansa iskulausetta konservatiivi sydämeltään ja torjui oman aatteensa yhteydessä sanan edistyksellinen, koska se rajasi konservatiivit ikään kuin talouden termein (economic theory)”.

Eikö käynyt juuri niin, että uusliberalismin tunkeutuminen konservatismiin reaganismin ja thatcherismin kautta tuhosi tehokkaasti goldwaterilaista sydämen konservatiivisuutta? Goldwater nimenomaan varoitti kokemasta konservatismia pelkkänä taloutena ja sitähän uusliberalismi edusti.