perjantai 17. kesäkuuta 2016

Esko Seppänen ei vaikene

Esko Seppänen (s. 1946) on julkaissut ties kuinka monennen kirjansa. Uusimman nimi on ”Mistä Suomi vaikenee?” (Into, 2016). Tavan mukaan hän kritisoi ankarasti vääräksi kokemaansa politiikkaa. Moni yhtyy hänen mielipiteeseensä poliittisesta kannasta riippumatta. Seppänen on tietoviisas mies, joka pyrkii hätkähdyttämään teksteillään.

Seppäsellä on pitkä ura poliitikkona, mm. kansanedustajana 1987-1996 ja Euroopan parlamentissa 1996-2009. Parasta Seppäsessä on supliikki, tietynlainen sanomisen ilo. Häneltä sujuu vaivatta vaikkapa puolustusministerin nimeäminen ”puolustus- ja hyökkäysministeriksi”. Hän ei peittele poliittista taustaansa, mutta ei myöskään esiinny dogmatiikan ylipappina. Hän harrastaa terävää sarkasmia ja ironiaa. Sen verran tosikkoa hänessä on, että itseironiaa teksteistä ei löydy. Kaipaisin teksteihin myös rytminvaihdoksia tai suvantokohtia, jolloin hetkeksi hellitetään päälle painamisesta.

EU-parlamentaarikkona hän oli piikkinä establishmentin lihassa. Jotkin hänen tavoittelemansa tehtävät jäivät saavuttamatta ja ymmärrän hyvin miksi. Seppäsestä sai varsinkin vasemmistoliiton johdon sisäisissä kahinoissa kuvan melkoisena änkyränä. Hän oli toisinajattelija puolueessaan eikä pystynyt kehittämään puheenjohtajaväännöissä ajatustensa taakse enemmistöjä.

Kirjoittajana hän on etevä. Rinnan Timo Harakan kanssa hän on kirjoittanut mielestäni purevimmat EU-arviot. Vähemmän hyvin hän on onnistunut tilasto- tai luettelomaisissa teoksissaan kuten ”Suomen rikkaat, kuka kukin on” (2014), paremmin, oikeastaan erinomaisesti taas sellaisissa kirjoissa kuin puolielämäkerrallisessa ”Oma pääoma” (2011) ja ”Hullun rahan tauti (2009). Viime mainituissa hän antaa sanan säilän säihkyä vaikka malliksi muille. Esko Seppäsen erottamaton parivaljakko on Hannu Taanila. Ilmeisesti Taanila on vaikuttanut joidenkin teosten ilmeikkyyteen positiivisella tavalla. Seppästä kannattaa lukea, vaikka ei olisikaan samaa mieltä (ja usein olen eri mieltä), sillä hänellä on kyky nähdä toisin ja perustella kantaansa.

Esko Seppänen on kansallismielinen sosialisti, joka kritisoi voimakkaasti ylikansallisiin elimiin, kuten EU:hun ja Natoon sitoutumista. Hän on leimallisesti keynesiläinen talouspoliitikko. Muistan kuinka hän 1990-luvun alussa otti yhteen Esko Ahon kanssa eduskunnan käytävillä juuri keynesiläisyydestä. Silloin Suomen pankki ja hallitus toimivat muodikkaasti antikeynesiläisen suuntauksen lipunkantajina.

”Mistä Suomi vaikenee” -kirjan Seppänen aloittaa historiakatsauksella. Olen Seppäsen tavoin ollut sitä mieltä, että Suomi itsenäistyi ensimmäisen maailmansodan yhteydessä ahtaasta raosta, jossa ovenpielinä olivat Saksa ja Venäjä, ja jossa sisällissodan avulla ratkottiin keskinäiset erimielisyydet.

Suomen asema on Seppäsen mukaan johdettu kolmiyhteydestä Berliini – Moskova – Tukholma (nyt kai voitaisiin lisätä neljänneksi Washington, joka yhdessä muiden kanssa muodostaa labyrintin, jossa Suomi tempoilee). Joka tapauksessa Suomella on Seppäsen väitteen mukaisesti - mutta hänen ajattelunsa vastaisesti - taipumusta olla aina riippuvainen jostain ulkoisesta. Seppänen syyttää eliittiä hännystelystä. Tästä eliitin omaksumasta asenteesta on loogista jatkaa siirtymistä kohti Euroopan liittovaltiota. Kaukana takanpäin on Seppäsen haikailema itsenäinen Suomi.

Erityisesti Seppänen kytkee Suomen kohtalonyhteyden Saksaan sekä sodan (toinen maailmansota) että rauhan aikana (Saksa-johtoinen EU). Tässä onkin Seppäsen teesien perusajatus tullut sanotuksi: Suomi ei ole enää liittoutumaton maa. Hän haluaa käyttää nimenomaan puolueettomuus -käsitettä, jota Suomi ei siis nykyisin edusta. Tästä puolestaan voidaan johtaa Seppäsen ideologinen ajattelu: hän on vasemmistokonservatiivi. Puolueettomuudesta luopumisen arkkitehdeiksi hän nimeää Paavo Lipposen ja Martti Ahtisaaren. On helppoa nähdä, että kokoomus on jatkanut siitä, mihin Seppäsen nimeämät demarit hänen väittämänsä mukaan jäivät.

Seppäsen kirjan yksi alaotsake ”Kaksi vuosikymmentä Suomen natottamista” kertoo kaiken hänen sotilaspoliittisesta ajattelustaan. Nato-intoilu on Suomen kansan enemmistön vastaista toimintaa.

Olen pitkälti samaa mieltä Seppäsen kanssa, kun hän antaa ymmärtää, että Nato on monille suomalaisille paitsi sotilaallinen uhka niin myös ”olio”, joka pitäisi poistaa rajan takaa. Naton kautta tapahtuvaan lännettymiseen liittyy jotain epämääräistä halua panna piste kaikelle itäiselle vaikutukselle.

Seppänen inhoaa monen muun tavoin hiljaa hivuttamalla tapahtuvaa ja tapahtunutta natottumista. Ärsyttävää tässä politikoinnissa on, että suomalaiset asetetaan kerta toisensa jälkeen tapahtuneen tosiasian eteen: ”jo kauan sitten on sovittu, että…..”. Tässä on kysymys yrityksestä alentaa Nato-kynnys huomaamattomaksi.

Kirjan kirjoittamisen jälkeen kokoomuspuolue on irtautunut presidentin pidättyvästä Nato-linjasta. Presidentin leveän selän takana on helpompi harrastaa reippaita lausuntoja: ”muutaman vuoden sisällä haluamme Suomen hakevan Nato-jäsenyyttä”. Seppänen näkee presidentin laajemman vastuun ja suhtautuu siihen ymmärtävästi.

Täysin odotetusti Seppänen kohdistaa kovaa kritiikkiä TTIP-sopimusta vastaan: TTIP on talouden Nato.

Seppänen pui pitkään mieliaihettaan, EU:n synnyttämää demokratiavajetta, jonka ilmiasu on liittovaltiokehitys. EMU, ERVV, EVM saavat kaikki tuomion. Kootusti voisi sanoa, että Seppäsen mielestä Suomi on kerta toisensa jälkeen antanut huijata itseänsä. Ikään kuin kultapossukerhoon kuulumisen nimissä olisi luonnollista antaa kaikessa mahdollisessa periksi maataloustukia myöten.

Seppänen näkee paljon vaivaa selkeyttääkseen sisäisen ja ulkoisen devalvaation eron. Sisäisen devalvaation kiteytys kuuluu Seppäsen mielestä seuraavasti: ”Jos siis rikkailta ei voi ottaa , hallitus ottaa köyhiltä”.

Virtuaalinen markkinatalous, pankkimafia, hallintarekisterit, varallisuutensa kätkijät, perintäfirmojen koronkiskonta, julkisen privatisointi, osinkojen investointisyöppöys….. Turruttavaa, loputonta kritiikkiä? Ei sentään. Seppänen ottaa siekailematta esille tärkeiksi kokemiaan asioita ja osuu kritiikissään useimmiten oikeaan.

Seppänen käy myös henkilötasolla eräiden kellokkaiden kimppuun: Sixten Korkman: ”EMU on Korkmanin Troijan puuhevonen”, Paavo Väyrynen: Väyrysen ajaman epärealistisen rinnakkaisvaluutan nimeksi sopisi ”väyry”, Björn Wahlroos: Wahlroos ei ole päivittänyt taloustieteen tietojaan moneen kymmeneen vuoteen. Ja niin edelleen.

Kirjan lopussa Seppänen palaa yhteen mieliaiheistaan eli rikkauden keskittymiseen. Hän päivittää aiempien kirjojensa rikkaiden luettelon.

Seppänen kiittelee sitkeää Suomen kansaa ja kiistää väitteen, että ”on maamme köyhä ja köyhäksi jää”. Sen sijaan Suomella on ollut heikko herraonni. Meiltä puuttuu isänmaallinen eliitti (poikkeusyksilöitä toki on, joista osan Seppänen mainitsee). Tämä on läpivirtaava teema oikeastaan kaikissa Seppäsen kirjoissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti