perjantai 27. marraskuuta 2015

Maailmanpolitiikan uusi järjestys

Ulkopolitiikka-lehdessä 3/2015 käsiteltiin valtioiden välisen sopimuksen mahdollisuuksia nykyisen kireän tilanteen laukaisemiseksi. Käytän tässä pohjana Tuomas Forsbergin artikkelia ”Suuren sopimuksen edellytykset” mainitussa UP-lehdessä. Johdan siitä omat ajatukseni, joten vastuu mielipiteistä on itselläni.

Forsberg esittää muutamia vaihtoehtoja uudeksi maailmanjärjestykseksi todellisen rauhantilan palauttamiseksi: suurvaltojen etupiirit, voimasuhteiden mukaiset valtasuhteet, parhaan kompromissin menetelmä. Kaikille näille löytyy puoltavia argumentteja, mutta myös vastaväitteitä on helppo esittää. Esimerkiksi etupiirit ovat läntiselle maailmalle myrkkyä, kun taas Venäjälle ne sopisivat. Voimasuhteet ratkaisivat toisen maailmansodan jälkeen suurvalta-asetelman, joka ilmentää valtapolitiikkaa. Neuvostoliitto katsoi rajojen kulkevan siellä, mihin armeijat olivat edenneet. Nyt ei ole tällaista tilannetta. Viimeisin vaihtoehto - paras kompromissi - on toki koko ajan tarjolla, mutta epätodennäköinen ihan lähitulevaisuudessa.

Reaalipolitiikan Grand Old Man Henry Kissinger tarjoaa omaa ratkaisuaan uudessa kirjassaan ”World Order”. Se on ehkä Kissingerin pitkän ulkopoliittisen asiantuntijauran testamentti.

Kirjoitin jokin aika sitten World Orderin perusteella blogikirjoituksen. Kissingeriläinen reaalipolitiikka lähtee niin kaukaa kuin Westfalenin rauhasta (1648) tai vaihtoehtoisesti Wienin kongressista (1815). Näissä luotujen mallien mukaan tulee hänen mielestään pyrkiä suurvaltojen sopimaan ”järjestykseen”, ja jos tästä pyrinnöstä luovutaan tulee vaihtoehtoinen ratkaisu olla käytettävissä. Niinpä Kissingerin World Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Jos kohta 1 pettää, niin kohdan 2 avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä vallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten vallasta (power of ideas). Tästä on helppoa johtaa Kissingerin periaate kansallisvaltioiden ensisijaisuudesta hänen World Orderissaan. Ensisijaisia eivät ole kansainväliset instituutiot tai ei-valtiolliset toimijat (kuten EU).

Wienin kongressin tulos oli hiukan yksinkertaistettuna kahden miehen, Metternichin ja Talleyrandin määrittämä rauha. On helppo havaita, että Kissinger sulkee kaiken tunteilun pois maailmanpolitiikasta ja lähtee suurvaltojen tasapainosta, suurvaltojen rauhasta. Tällä oli kuitenkin vapautta ja liberaalia hallitusmuotoa koskeva hintansa. Wienin kongressi mahdollisti suurvaltojen kurinpidon ja esti liberaalien virtausten läpipääsyn. Robert Brantberg kertoo uudessa Suomen sodan sankaria, Sandelsia käsittelevässä kirjassaan, kuinka Napoli yritti muuttaa valtiomuotoaan liberaaliin suuntaan Wienin kongressin jälkeen. Suurvaltapoliisina toimi Itävallan 60 000 miehen (!) armeija, joka marssi Napoliin ja tuhosi vapauden pyrinnöt.

Taustalla onkin valtapolitiikan lisäksi demokratia – autoritaria -akselilla tehtävät ratkaisut. Ainakin Venäjällä on taipumusta toteuttaa demokratian nimissä autoritääristä tapaa hallita. Tänä päiviä lukuisat valtiot ovat taipuneet autoritäärisiin ratkaisuihin. Paavo Lipponen muistutti taannoin, että Itä-Euroopassa feodalismilla oli vankka ote vuosisatoja. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen lähes kaikissa Itä-Euroopan valtioissa vallitsi diktatuuri ja toisen maailmansodan jälkeen toisenlainen, kommunistinen diktatuuri. Ei ihme, että Unkarin ”demokratia” näyttää niin erikoiselta, eikä Puolankaan tilanne ole kehuttava. EU:n kannalta äärimmäisen tärkeässä asiassa eli turvapaikkakysymyksessä Puola käyttäytyy erittäin itsekkäästi samaan aikaan, kun se vaatii EU:lta mahtitukia elinkeinoelämänsä kehittämiseen. Paljon siitä myötätunnosta, jota Itä-Eurooppa sai parikymmentä vuotta sitten on nyt menetetty.

Jos ”suuri järjestys” tulisi joskus voimaan, voi Eurooppa muokkautua demokratia--autoritaria -akselilla hyvinkin toisenlaiseksi, kuin mitä se on nykyisin.

Vielä yksi malli voisi tarjota etenemisväylän. Tarkoitan Etyk-prosessia, jossa länsimaat 1970-luvulla tosiasiassa tunnustivat Itä-Euroopan kuulumisen Neuvostoliiton etupiiriin ja saivat itse vastineeksi lupauksen ihmisoikeuksien toteuttamisesta Neuvostoliitossa. Venäjän heikkouden aikana länsi hankki pysyväisluonteisia etuja Venäjän rajoilta, Venäjän kustannuksella. Niinpä ”etupiiri” on Venäjän mielestä kääntynyt Naton etupiiriksi, joten Etykin mahdollisuudet tuntuvat etäisiltä, jos ajatellaan ratkaisun avaimia.

1990-luvun vaihteessa länsi antoi periaatteellisen sitoumuksen, ettei se ulota Naton jäsenyyksiä Itä-Eurooppaan (sopimuksia ei tehty). Venäjä taas lupasi, että suvereenit maat saavat itse päättää liittoutumisistaan. Näin ei ole käynyt. Juuri Naton etenemistä rajoilleen Venäjä katuu, eikä se voi ainakaan tätä nykyä hyväksyä naapurimaiden itsenäistä päätöksentekoa koskien liittoutumista.

:::::::::::::::::::::::

On totta, että maailma janoaa järjestystä tänään enemmän kuin pitkään aikaan. Maailma ei ole enää kaksinapainen eikä myöskään yksinapainen. On valtava määrä konflikteja ja kriisejä: Irak, Syyria, Afganistan, Libya, Ukraina jne.

Venäjälle jäätyneet konfliktit ovat olleet tapa pysäyttää lännen eteneminen lähialueillaan, länsi on pitänyt näitä Venäjän vähittäisenä etenemisenä kohti etupiirin muodostamista.

Mahdollisuudeksi jää, että jätetään avoimet haavat toistaiseksi märkimään ja sovitaan - kuten Forsbergkin toteaa - niistä asioista, joista yleensäkin voidaan sopia. Venäjä haluaa olla ehdottomasti yksi konfliktien selvittäjäosapuolista.

Paradoksaalisesti Syyrian umpiperä ja jatkuva terrorismin uhka voisivat toimia laukaisevana tekijänä suurvaltayhteistyölle. On kuitenkin epäselvää, mitkä ovat suurvaltojen, siis USA:n ja Venäjän tarkoitusperät. Jos Venäjän tarkoitus on jakaa arabimaat ja niiden öljyvarat kahtia, jotta öljyn hinta saataisiin nousuun, on yksituumaisuus kaukana. Myöskään Yhdysvaltain ”norsu posliinikaupassa” -toimintatapa ei ole ollut omiaan rauhoittamaan Lähi-Itää. Päinvastoin George Bush nuoremman omaksuma demokratian levittämispyrkimys on johtanut synkkään taistelujen kierteeseen. Kyynikko voisi sanoa, että amerikkalainen Manifest Destiny (kutsumuskohtalo) on keskeinen syy ongelmiin. Demokratian vienti ei onnistu maihin, joissa ei ole tapahtunut kansanvallan juurtumista jo aiemmin. Eikä se onnistu myöskään Yhdysvaltain asenteella, jossa se julistaa olevansa ainutlaatuinen kansakunta. Venäjälle autoritäärisesti hallitut valtiot eivät ole piikki lihassa, koska sillä ei ole tarvetta viedä demokratiaa. Päinvastoin venäläinen pragmaattisuus - autoritäärisen hallinnon salliminen – on osa ratkaisua Venäjän kannalta, koska se itsekin on vaatimaton demokratiatavoitteissaan.

Jos projisoidaan edellä esitetty Suomen tilanteeseen ja etsitään tasapainoista ratkaisua kissingeriläisestä reaalipolitikasta, olisin sitä, mieltä että Suomen on järjestettävä suhteensa Venäjään vanhalta tutulta luottamuspohjalta, mutta ilman suomettumisen tuomia vastenmielisiä lisukkeita. ”Uuteen järjestykseen” tarvitaan kissingeriläisittäin uskottava oman valtion puolustaminen – kansallisvaltiopohjalta - mihin ilmansuuntaan tahansa.

Venäjän on varmistuttava luoteisrajansa turvallisuudesta. Tämä tilanne ei estä Nato-kumppanuutta, mutta ei toisaalta myöskään salli Nato-suhteen sotilaallista syventämistä nykyisestä. Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus on osa uutta järjestystä. Nyt kohistaan turvatakuista osana EU:n vihdoin konkreettisesti orastavaa puolustusta. Turvatakuista terroriuhan alla on kuitenkin vielä pitkä matka EU:n yhteiseen puolustukseen.

Suomella on uhkia, mutta myös - ja ennen kaikkea – mahdollisuuksia, jos pelaamme korttimme oikein. Reaalipolitiikka on avain asioiden syvälliseen ymmärtämiseen, ja panikoiminen vastaavasti vuosikymmenien työn pilaamiseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti