Olen käsitellyt ääriliikkeiden toimintaa ja vaikutuksia useissa blogikirjotuksissa. Enimmäkseen olen lähestynyt aihetta olemassa olevan poliittisen rakenteen näkökulmasta. Tämä tarkoittaa, että äärioikeisto on ensisijaisesti olemassa olevan poliittisen järjestelmän laajennus. Näin voi tietenkin ollakin, mutta viime aikoina on vahvistunut käsitys erillisestä äärioikeistolaisesta ilmiöstä (äärivasemmistoa käsittelen jäljempänä tässä kirjoituksessa).
Olen havaitsevinani perinteisen suomalaisen suhtautumistavan oikeistolaiseen ääri-ilmiöön: toisaalta ollaan ainakin julkisuuteen päin hieman välinpitämättömiä (vaikka yksityisesti toki esitetään voimakkaitakin mielenilmaisuja), toisaalta noudatetaan perinteistä suomalaista varovaista suhtautumista, joka helposti myös tulkitaan väärin haluttomuudeksi ottaa kantaa, kun asia ei kosketa henkilökohtaisesti. Osittain edellä mainittu suhtautuminen johtuu kansalaisten hämmennyksestä harvoin koettujen ilmiöiden edessä.
Tilanne on siltä osin muuttumassa, että meilläkin ollaan valmiita menemään kadulle entistä aktiivisemmin osoittamaan mieltä epämiellyttäviksi koettuja ilmiöitä vastaan. Itse asiassa aivan viime aikoina on lähdetty kadulle useistakin eri syistä. Onko tämä merkki uudesta herkemmästä reagointitarpeesta ja -halusta? Kokonaan oma tarinansa on netissä reagointi. Väittelyt ovat kiihkeitä ja usein alatyylisiä johtuen anonymiteetista. Tässäkin on tapahtumassa muutosta, kun ihmiset entistä rohkeammin ottavat kantaa netissä omalla nimellään.
Monet ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että väkivalta tuomitaan kyllä yleisellä tasolla, mutta ei esitetä hevillä konkreettisia ehdotuksia ongelmien poistamiseksi. Vihdoin pääministeri sanoi, että on tutkittava Suomen vastarintaliikkeen (SVL) ja vastaavien toimintaa tarkemmin ja oltava valmiit estämään niiden mielenilmaisut, ellei peräti kokonaan kieltämään niiden toiminta.
Kun kansanedustajapoliitikot ovat vetäneet matalaa profiilia (lukuun ottamatta yleisluontoista tuomitsemista), ovat poliittiset opiskelija- ja nuorisojärjestöt aktivoituneet. Aivan oikein ne ovat kiinnittäneet huomiota paitsi väkivaltaan, niin myös väkivallalla uhkailuun. Asian käsittelyn yhteydessä on käytetty käsitettä ”nollatoleranssi”.
On tärkeää, että puututaan väkivallalla uhkailuun, sillä sitä katsotaan jostakin syystä helposti läpi sormien. Määrittämisessä on syytä olla tarkkana, sillä itse pidän esimerkiksi viranomaistoiminnan ulkopuolista ”katupartointia” mahdollisena väkivallalla uhkailuna. On vedettävä selkeä raja poliisin tehtävien ja ulkopuolisten vapaaehtoisen valvonnan välille. Järjestöjen aktiivisuutta on syytä kiitellä, sillä tottumisprosessi käynnistyy helposti: vastustettavaa toimintaa pidetään ”vain” marginaaliryhmän sähläyksenä. Suomen vastarintaliikkeen avoimesti uusnatsistinen toiminta ansaitsee jyrkän reagoinnin. Suomea on pidetty turvallisena maana, ja sitä se on vieläkin, mutta muutos on alkanut vaikuttaa. Kansainväliset vaikutteet leviävät aiempaa nopeammin netin välityksellä: joka päivä on tarjolla ”mallikäyttäytymistä”.
Erityisesti kohderyhmänä ovat herkässä iässä olevat vaikutteille alttiit ryhmät.
Poliitikkojen on syytä olla erittäin huolellisia puheissaan. Luulenpa, että esimerkiksi Timo Soini näkee - syvällä sisimmässään - esittämänsä lausunnot uudessa valossa. Alun perin puheilla ei ole ollut tarkoitus aktivoida ihmisiä epätoivottavaan toimintaan. Tapaus Immonen osoittaa, kuinka rennosti heitellyt puheenvuorot maahanmuutosta ja muista kiistanalaista asioista muodostavat julkisuuteen avatun aukon, jonka kautta vähemmän harkintakykyiset ihmiset syöksyvät mielipiteineen esille.
Seurauksena on, että monet analyyttisesti maahanmuuttokriittiset ihmiset joutuvat selittelemään mielipiteitään ja aiheellisenkin kritiikin esittäminen joutuu kompromettoiduksi.
Nyt ovat olleet esillä erityisesti äärioikeistolaiset tahot. Entä anarkistit, jotka ovat nostaneet profiiliaan esimerkiksi itsenäisyyspäivän juhlien yhteydessä? En ole löytänyt tutkimusta, jossa olisi kartoitettu anarkistiryhmien ideologista jakaumaa. Yleensä anarkistit leimautuvat äärivasemmistoksi, mutta epäilen, että muitakin ryhmiä on liikkeellä. Yhteistä anarkisteille on keskittävän vallankäytön vastustaminen ja äärimmäisen yksilönvapauden vaaliminen. Nähdyissä mielenosoituksissa on vastustettu establishmenttia älyllisin perustein, mutta sorruttu toisten omaisuuden älyttömään tuhoamiseen. Näyteikkuna ikään kuin edustaa vakiintunutta yhteiskuntajärjestystä, joka on särjettävä. Edustukselliselle demokratialle ei anneta arvoa, ei myöskään valtiokoneistolle.
Anarkisteilla on enemmän äärivasempaan vivahtavia tarkoitusperiä, mutta lähestymistavat ovat niin heterogeenisiä, että anarkisteja ei voi sijoittaa ideologiakentässä oikein mitenkään, ja se on kai heidän tarkoituksenaankin. Keskusjohtoisuudesta irtisanoutuminen irrottaa anarkistit marxilaisesta katsomuksesta. Mutta onko yleensäkään aiheellista yrittää sijoittaa anarkisteja mihinkään oppirakenteeseen, kun he itse eivät halua kiinnittyä olemassa oleviin rakenteisiin. Tarkalla sihdillä toki löytyy fraktioita: ekoanarkistit, anarkoindividualistit, anarkosyndikalistit……
Anarkismi on juuri niin anarkistista kuin siitä sanotaan. Putkiaivoinen määrittelijä ajautuu nopeasti umpikujaan. On mahdotonta kieltää ”liikettä”, joka on viime kädessä äärimmäisen individualistinen, niinpä vahingontekoon syylliset on tuomittava yksilöinä. Tällainen ”liike” kerää helposti puoleensa myös siipeilijöitä, jotka aiheuttavat vahinkoa toisten nimissä.
Anarkismin historia on täynnä taistelua ylivoimaiseksi koettua väkivaltaista - vallassa olevaa - järjestelmää vastaan. Eikö anarkismille silloin löydy (usein epätoivoinen) oikeutus? Kysymys on viime kädessä tulkinnasta, kysymys voi olla epäoikeudenmukaiseksi koetun järjestelmän tuhoamispyrkimyksestä, kysymys on oikeuden omiin käsiin ottamisesta, kysymys on itsekkäistä tavoitteista…..
Demokratiassa katsotaan, että järjestelmällä on itsepuolustuksen oikeutus vallassa olevien väkivaltaista syrjäyttämistä vastaan. Järjestelmän yksittäistenkin piirteiden säilyttäminen tai kumoaminen edellyttää enemmistöä, sanokoon ”anarkisti” Björn Wahlroos mitä tahansa enemmistödiktatuurista.
Ääriainesten liikehdintä kehittyneissä länsimaissa johtuu ainakin osittain taloudellisten ja yhteiskunnallisten aikojen epävarmuudesta. Tartuntapintaa on. Demokraattisen päätöksenteon ja korkean työllisyysasteen puolesta kannattaa aina kantaa huolta. Epäkansanvaltaiselle, väkivaltaiselle tai sillä uhkaavalle toiminnalle on syytä panna piste varhaisessa vaiheessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti