tiistai 30. kesäkuuta 2015

Suvaitsevaisuudesta ja ”perus suomalaisuudesta”

Taideyliopiston rehtoria Tiina Rosenbergia haastateltiin hänen yllättävän eronsa jälkeen radion Kultakuume-ohjelmassa. Haastattelu oli piinallinen haastateltavalle niiden asioiden osalta, jotka koskivat Rosenbergin työssäoloaikaa ja eroamista, koska Rosenbergin suu oli tukittu sopimuksella, mutta tapahtumien ympäriltä hän kyllä puhui, ja siitä selvisi monenlaisia asioita.

Vaikutti siltä, että Rosenbergin kaltaista feminististä toisinajattelijaa ei sittenkään haluttu rehtoriksi. Hän olisi halunnut sovittaa rohkeaa ja kriittistä roolia Helsingille työnsä kautta. Vaikutti siltä, että Helsinki sittenkin oli liian pieni Rosenbergin mielipiteille. Toisaalta on muistettava, että rehtorin rooli on erilainen kuin aiempi yliopistotehtävä Tukholmassa, joten tässäkin on voinut tulla yhteentörmäys.

Kuva: Erja Tikka

Rehtorina annetuissa muutamissa aiemmissa haastatteluissa, joita seurasin, panin merkille hänen voimakkaan feministiset mielipiteensä ja halunsa irtiottoihin tavanomaisesta. En kuitenkaan niistä erityisemmin hätkähtänyt. En tässä pureudu tarkemmin Rosenbergin eroprosessiin, vaan keskityn muutamiin yhteiskuntapoliittisiin aiheisiin, jotka hän otti esille Kultakuumeen haastattelussa.

Rosenbergille perussuomalaiset ovat vaikea haaste. Hän asennoituu paljolti ruotsalaisittain, eli kun ruotsidemokraatit viime parlamenttivaaleissa Ruotsissa nostivat huomattavasti kannatustaan, kieltäytyivät muut puolueet yhteistyöstä heidän kanssaan. Haastattelussa Rosenberg viittaa demokratian sallimiin epädemokraattisiin voimiin, joista Suomessa ”ollaan puhumatta”.

Rosenberg on törmännyt perussuomalaisten synnyttämään uuteen kuvaan suomalaisuudesta, ”joka on saattanut meidän muut puolueet aika hankalaan tilanteeseen”, kuten hän asian ilmaisee. Perussuomalaisuus, tai Rosenbergin ilmaisua käyttääkseni perus suomalaisuus, edustaa hänelle ja monelle muulle ahdasta nationalismia.

Minulle tulee väistämättä mieleen Timo Soinin haukkumailmaisu ”kulttuurimarxilaiset”, joihin ilman muuta luen Rosenbergin. Soinin paheksumien asioiden listalla – ja kulttuurimarxilaisuuden ominaispiirteinä – ovat monikulttuurisuuden, ympäristöaktivismin ja seksuaalivähemmistöjen puolustaminen…..

Kulttuurimarxilaisuuden juurista sen verran, että amerikkalainen versio kulttuurimarxilaisuudesta syntyi natsi-Saksasta paenneiden juutalaisten keskuudessa 1930-luvulla. Näiden juutalaisten väitettiin perustaneen marxilaisen ”kulttuurihaaran” taloudellisen marxilaisuuden rinnalle amerikkalaisiin yliopistoihin. Kulttuurimarxilaisuus liitettiin seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin, ympäristöaktivisteihin.

Pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välillä on aina ollut totista tai leikkimielistä kitkaa. Helsinkiläisten käyttämä ”landepaukku” on tyypillinen ilmaisu, joka ei kuitenkaan ole erityisen poliittinen, vaikka Suomen keskusta usein esitetäänkin maalaisuuden symbolina. Kulttuurimarxilaisuus on poliittinen ilmaus, joka on paljon enemmän kuin maaseudun ja kaupungin poliittisen vastakohtaisuuden ilmaus. Se kertoo vastustajien mielestä syvällä Helsingissä vallitsevasta rappeutuneesta kulttuurista. Kulttuurimarxilaisista luodaan kuva, jonka mukaan he kuvittelevat olevansa parempia ihmisiä, mutta kieroutunein perustein. Liberaalit, nuo ”hyödylliset idiootit”, tukevat ymmärtämättömyyttään kulttuurimarxilaisia.

Nämä inhon osoitukset edustavat kai sitä Rosenbergin kuvaamaa ”perus suomalaisuutta”, joka nyt on lyönyt läpi. Aiemmin tätä ”perus suomalaisuutta” ei otettu kovin vakavasti. Sille hymähdettiin. Vastaavasti ”perus suomalaiset” jotenkin sietivät ”kulttuurimarxilaisia”, mutta eivät naulinneet heitä ristille. Nyt olemme siirtyneet polarisoituneeseen asetelmaan, jossa asiat sanotaan paljon suoremmin. Radikaali vasemmistolaisuus ja änkyräkonservatismi ovat vastapooleina.

Voidaanko kulttuurimarxilaisuus-käsitteelle löytää vastinpari? Olen joissakin yhteyksissä käyttänyt nimeä ”uusmoukkamaisuus”. Ollaan ikään kuin taannuttu jollekin alemmalle sivistystasolle, joka sallii puolin ja toisin haukkumanimet.

Totta kai asiaan vaikuttavat monikulttuurisuuden, ympäristöaktivismin, seksuaalivähemmistöjen ja uuden sukupuolineutraalin avioliittolain teemojen jatkuva esillä olo julkisuudessa. Perussuomalaiset ärtyvät näistä aiheista, mutta veikkaan, että suurin osa eripurasta nykyhallituksen sisällä on persuteatteria kannattajille: ”kyllähän me, mutta kun muut….”

Rosenbergin mukaan nyt synnytetään populistista suomalaisuuskäsitystä ja projisoidaan se kansalliseen historiaan ilman, että tällaista ilmiötä sieltä löytyy. Ehkä kuitenkin joitakin yhtymäkohtia löytyy 1930-luvun suvaitsemattomuudesta.

Rosenbergin kuulemaa selitystä, että Suomessa ei käytetä fasismi-käsitettä, koska ”Putin kutsuu ukrainalaisia fasisteiksi” pidän kyllä vääränä. Suomalaiset eivät käytä fasismi-sanaa, koska se ilmaisuna on niin luotantyöntävän voimakas, ja koska sitä käytetään niin usein täysin väärissä yhteyksissä tai pelkästään haukkumanimenä. Fasismi-käsitteelle on varattu tietty äärioikeistolainen yhteys, johon ei mitään eduskunnassa edustettuna olevaa puoluetta kannata sotkea.

Ongelmallisinta tässä koko asiassa mielestäni on, että populistisesti mollataan ihmisiä heidän vakaumuksensa takia. Kysymys on hyvin pitkälle hegemoniataistelusta, jossa liberaali demokratia on suvaitsevaisuudessaan saanut määrittää vapaan puhumisen ja tekemisen rajat. Nyt on herätetty vastareaktio, jossa liberaali ”suvaitsevaisto” määritelmän mukaan väheksyy perinteistä suomalaisuutta.

On mielestäni täysin liioiteltua väittää, että – jotakin hyvin pientä marginaalista joukkoa lukuun ottamatta – olisi jokin kulttuurimarxilainen salaliitto, joka kaivaa maata suomalaisuuden alta.

Eniten huolestuttaa leimaamismentaliteetti. Suvaitsevaisuus (suvaitsevaisto) on otettu lyömäaseeksi hegemoniataistelussa. Jäljet pelottavat, vaikka uskonkin, että suomalainen liberaali demokratia selättää primitiiviset suvaitsemattomuudet.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

"Haluan ehdottomasti kertoa, mitä tapahtuu seuraavaksi"

Amerikkalainen ”asiantuntija” Edward Lucas on ilmoittanut Venäjän harjoitelleen hyökkäystä Baltiaan, Gotlantiin ja Ahvenanmaalle. Koska kuvittelen olevani ”asiantuntija” ilmoitan, että tiedot pitävät paikkansa. On totta, että Venäjä harjoittelee lähellä ja kauempana olevien kohteiden miehittämistä.

Lisäksi voin kertoa, että Venäjällä on suunnitelmat kaikkien Etelä-Suomen keskeisten kohteiden haltuunottamiseksi. Vielä haluan tuoda esille, että myös Yhdysvalloilla on strategiset suunnitelmat Suomen varalle.

On armeijoiden esikuntia, joissa upseerit työkseen suunnittelevat puolustus- ja hyökkäystoimia. Niin heidän pitääkin, koska heille maksetaan palkkaa siitä. Niin kauan kun he pitävät mölyt mahassaan, työ on hallinnassa, mutta kun he vuotavat tietoja erilaisille ”tutkimuslaitoksille” tai lehdistölle he kompromettoivat itsensä.

Ruotsalainen entinen armeijan korkea upseeri Karlis Neretnieksia vahvistaa vielä Edward Lucasin uhkakuvat Aftonbladetissa. Samalla hän viittaa puolustusvoimien resurssien puutteisiin: ”En haluaisi maalata piruja seinälle, mutta on sääli, että puolustuksemme on niin heikko” ja jatkaa: ”asia on pihvi kuudessa tunnissa.”

Aina voi sovitella ylleen sankariennustajan viittaa, jos vaikka onni kerrankin potkaisisi ja ennuste osuisi oikeaan. Ei tarvitse jälkiviisastella, kun viisastelee jo etukäteen!

Työ luo leimansa ihmiseen. Oma työ on useiden ihmisten mielestä kaikkein tärkeintä työtä. Suomalainen evp-majuri, joka kertoi 1970-luvun puolessa välissä yliopiston seminaarissa (jossa olin läsnä) kolmatta maailmansotaa valmistelevista toimista Kyproksen kriisin takia on esimerkki ihmisestä, johon aiempi työ oli jättänyt lähtemättömän jäljen.

Sitten on tutkimuslaitoksia, joiden tehtävänä näyttää olevan tietojen saaminen salaisista strategioista ja operaatioista. Jos tietoja ei saada tai saadaan vain osittaistietoa, vedetään tietyistä toimista johtopäätöksiä ja ne kerrotaan julkisuuteen oletuksina. Näillä saadaan sensaatioita aikaiseksi, koska media haluaa otsakkeillaan myydä omaa aviisiaan. Lisäksi tutkimuslaitokset perustelevat näillä ulostuloilla oman olemassaolonsa.

Kylmän sodan aikana CIA liioitteli dramaattisella tavalla Neuvostoiiton iskukykyä luodakseen itselleen etua ja voidakseen perustella rahoituksensa.

Erikseen on sitten propagandakoneistot, joiden tehtävänä on levittää perätöntä tai perällistä tietoa kuvitellun tai todellisen vihollisen aikeista. Myös nämä päästetään tarkoitushakuisesti ajoittaen julkisuuteen. Koneistot eivät tietenkään kerro, mikä tiedustelupalvelu heille maksaa, tiedot kerrotaan neutraalin oloisesti. Samat lähteet paisuttavat vihollisen sotilaallisen voiman ja propagandakoneiston suuruutta saadakseen itselleen paremman rahoituksen. Venäjä on ”täynnä” tällaisia trollitoimistoja. Niitä on Suomessakin ja niistä avoimesti varoitetaan.

Lännessä taas kysymys on puolueettomasta tiedonvälityksestä, jolla halutaan varoittaa kansalaisia vihollisesta, joka vaanii hyökkäysmahdollisuutta. Tavoitteena on myös luoda otollinen ilmapiiri sotilaalliselle liittoutumiselle. Jotta tähän päästäisiin kerrotaan vihollisen eksakteista aikeista. Uhan on tunnuttava uhalta.

Entä jos hyökkäysaikeet ovat tosia? Ei kai voi huitaista sivuun epäilyjä mahdollisen vihollisen aikeista? Sitä varten on oman puolustuksen oltava kunnossa, mutta ei silläkään tarvitse ruveta briljeeraamaan ja lobbaamaan järjettömiä etuja armeijalle. Entä sitten sanokaamme vaikkapa Vladimir Putinin puheet, joiden mukaan Venäjä ei uhkaa ketään? Kas näin: ”Vladimir Putin sanoi torstaina pidetyssä puheessaan, ettei Venäjällä ole minkäänlaisia aggressiivisia suunnitelmia muita maita kohtaan, eikä se uhkaile ketään”. Näin hän tuoreessa uutisessa vahvisti sen, minkä oli sanonut italialiselle lehdelle jo muutama viikko aiemmin. Haastattelua referoin aiemmin eräässä blogissani.

Mikä merkitys tällä on?

Ei kai mitään merkitystä. Se mitä Putin sanoo kerrotaan kyllä sanasta sanaan, mutta kommentoinnin osalta ollaan merkitsevän hiljaa. Putin puheet eivät kuulu agendaan, ne sivuutetaan siltä pohjalta, että ”valehtelee se kuitenkin” tai ”tuosta nyt ei tarvitse välittää, kyllä me tiedämme, mitä on meneillään”. Sitä paitsi Putin ymmärtämättömyyttään puhuu täysin ristiin sen väitetyn uhan kanssa, jonka hän on itse väitetysti aiheuttanut. Hänen ei yksinkertaisesti saa puhua noin.

Ketä sitten kannattaa kuunnella? Mielestäni Pekka Visurin kiihkottomat analyysit ovat parasta kuunneltavaa ja luettavaa, mitä tiedän. Ei Visuri rauhaa lupaa, mutta ei hän myöskään sotaa lietso niin kuin monet edellä esille tuodut tahot.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Nokia ja sinisen meren strategia

Luin aikanaan töissä ollessani huolellisesti W. Chan Kimin ja Renee Mauborgnen kaikkien strategia-asiantuntijoiden arvostaman kirjan ”Sinisen meren strategia” (Blue Ocean Strategy, BOS). Kolmen ja puolen miljoonan myydyn kirjan jälkeen siitä on ilmestynyt uusi laajennettu painos (2015). Kirja poikkeaa muista strategiaoppaista painottaessaan myös epäonnistumisen todennäköisyyttä yritysmaailmassa.

Onnistumista kuvaillaan sinisellä merellä ja epäonnistumista punaisella merellä. Yritys onnistuessaan luo oman sinisen merensä. Sama yritys voi vaipua punaiseen mereen lakatessaan uusiutumasta. Nimenomaan Kim ja Mauborgne tähdentävät uusiutumisen merkitystä, ei sitä, että kilpailemalla verisesti pienistä (ja vähän suuremmistakin) katteista firma pääsisi lopulta markkinoiden valtiaaksi. Sortuessaan katekilpailuun peli on usein jo menetetty ja vajoaminen punaiseen mereen on alkanut.

Helppoa! Ei sentään. Käytän ohessa esimerkkinä Nokiaa (jota kirjoittajat eivät mainitse uudessa painoksessaankaan!), sen mahtavaa onnistumista sinisen meren tavoittelussa ja sittemmin vaipumista punaiseen mereen ja nyt jälleen viime aikaisten radikaalien strategiamuutosten seurauksena uutta onnistumista. Se on mainio esimerkki sinisen ja punaisen meren problematiikasta. Nokia on luomassa itselleen uutta sinistä merta.

Kirjan uusi täydennetty painos keskittyy uusissa luvuissaan sinisten merien uudistamiseen ja punaisten merien ansojen välttämiseen.

Monet BOSissa esitetyt uudistushaasteet ja ansoihin lankeamiset ovat löydettävissä Nokian lähihistoriasta.

Nokian kohdalla uusiutumisproblematiikka saattoi olla se syy, mikä katkaisi aikoinaan upealta menestykseltä siivet. Nokian menestys johtui alkuvaiheissa Pohjoismaissa paljon muita ennen heränneestä kiinnostuksesta matkaviestintään. Siitä eteenpäin kertomus onkin unelman toteuttamista. Nokia tuntui Dream Teaminsa avulla löytävän aina oikeat väylät menestykseen. Menestyksen keskelläkin se koki hiuksia nostattavia hetkiä, mutta menestystä kesti joka tapauksessa vuodesta toiseen.

BOSissa puhutaan miten sinisen meren jäljittelijät lopulta onnistuvat painostamaan markkinajohtajan kilpailuun katteista. Vastatessaan kilpailuun sinisen meren yritys aloittaa vastahyökkäyksen pitääkseen kiinni markkinaosuudestaan. Osin tätä ajatusta voidaan soveltaa Nokiaan, mutta vain osittain. Nokiassa suhtauduttiin Applen haasteeseen vähättelevästi. Tuntui siltä että kilpailijaa ei otettu vakavasti. Muistan, kun Nokia-johtaja puhui vähättelevästi ”hedelmäfirmasta”. Kokonaan toiselta alalta tulleen pyrkyrin osaamiseen ei uskottu tai ainakin huipulle pyrkimisen ajateltiin kestävän kauemmin kuin mitä tapahtui.

Mitä tapahtui? Apple löysi kiistatta matkaviestinnän sinisen meren entisten sinisten meriensä lisäksi.

Kim ja Mauborgne: ”Liian usein kilpailu siirtää yrityksen strategisen ajattelun ja toteutuksen painopisteen pois asiakkaasta. Jos yritys pysyy tuolla linjalla, sen strategiaprofiili tai arvokäyrä alkaa lopulta muistuttaa kilpailijoiden vastaavia”. Ainakin siinä mielessä BOS osuu oikeaan, että tuotteen asiakasystävällisyydessä Nokia hävisi Applelle. Apple taas ”löysi” asiakkaan käyttäjäystävällisyydellään.

Sitten tullaan BOSin mukaan ydinkysymykseen: ”Voidaankin kysyä: milloin ….. yrityksen kannattaisi arvoinnovoida uudestaan?”. Juuri tässä kohtaa Nokia putosi punaiseen mereen. Se epäonnistui tuotteidensa uudistamisessa (väärä käyttöjärjestelmävalinta). Vaaran merkit kyllä huomattiin, mutta liian myöhään. Siitä osoituksena oli kuuluisa Stephen Elopin ”palava öljylautta” -lanseeraus (miten hyvin vertaus sopiikaan BOSin valtameriteemaan!). Oltiinko öljylauttapalon riehuessa sinisellä vai punaisella merellä? Valitettavasti väri oli tuolloin jo vaihtunut!

Käynnistyi tuhoisa kehitys, jonka ”värimuunnelmia” sinisestä punaiseen olivat aikansa eläneestä Symbian-käyttöjärjestelmästä kiinnipitäminen (ja kun siitä luovuttiin, tehtiin sekin väärin), palkitsemisjärjestelmän epäoikeudenmukaisuudet, omien osakkeiden osto (ja osto liian kalliilla hinnalla), hidas uusien lahjakkuuksien palkkaaminen, liian hidas uusien puhelimien valmistusprosessi, jatkuva myöhästely tuotteiden julkistuksessa, sortuminen hintakategorioiden alapäähän (parhaimmillaan myytiin 400 miljoonaa puhelinta vuodessa, mutta liian suuri osa oli 30 euron puhelimia), tuotteiden valtava määrä, joista vain pieni osa menestyi, ohjelmisto-osaamisen heikkoudet (vaikka puutteet kyllä tunnistettiin), organisaation jähmeys, toistuvat organisaatiouudistukset (joissa ei kuitenkaan puututtu rakenteellisiin jäykkyyksiin), yhteishenkeä rikkonut kilpailu talon sisällä, liian suuri pomojen määrä, raudan ja ohjelmistojen jatkuva yhteensovittamisongelma jne.

BOS toteaa, että uudistumisen esteenä voi olla tuottovirran pysyminen aluksi valtavana, vaikka kilpailijat ovatkin jo ilmestyneet näkyviin. Näin kävi myös Nokialle, bisnes toimi vanhoilla (päivitetyillä) tuotteilla.

Mitkä ovat punaisen meren ansat BOSin mukaan Nokian nyt uudelleen asemoidessa itseään siniselle merelle?

Sinisen meren strategian mukaan punaiselta mereltä pääsee pois ”tarkastelemalla ei-asiakkaita”. On tulkinnan varaista onko Nokian verkkoihin keskittyminen uusien asiakkaiden (”ei-asiakkaiden”) hankintaa vai painopisteen siirtämistä alueelle, jossa Nokia on jo pitkään toiminut (verkkoliiketoiminta). Onko Nokia siis yritys, joka on löytänyt valtamerelliset kasvunäkymät uusien arvoinnovaatioiden seurauksena vai kilpaileeko se samoilla tuotteilla ja katteilla kuin kilpailijansa?

Toisaalta BOS-kirjan tekijöiden mielestä on väärä käsitys, että Blue Ocean Strategy vaatisi ydinliiketoiminnan ulkopuolelle siirtymistä. Nokian kohdalla oli pakko siirtyä rönsyt katkaisten verkkoliiketoimintaan. Mielestäni ei todellakaan ole kysymys siirtymisestä Nokian aiemman liiketoiminnan ulkopuolelle (verkot ovat ”aina” olleet osa Nokiaa). Mutta nyt on kysymys siitä, ovatko Nokian luomat arvoinnovaatiot verkkoliiketoiminnan sisällä sinisen meren lupauksen takaavia.

BOSissa luetellut punaisen meren ”ansat” näyttävät Nokian kannalta voitettavissa olevilta. Olen Nokia-ennustuksissani usein erehtynyt, mutta juuri nyt tuntuu, että kun on haikailtu (vanhan) Nokian seuraajan perään, niin vastaus on, että se on Nokia!

torstai 25. kesäkuuta 2015

Panostaako työväki enää sivistykseen?

Kirjoituksessani ”Duunarin arvot nelikentässä” totesin, että porvarillistunut osa demareista on siirtynyt perussuomalaisten kannattajiksi. Ero arvokenttätarkastelussa on puolueiden välillä selvä.

Nyt Suomen Kuvalehden säästöihin liittyvä kyselytutkimus (lehti teetti sen Taloustutkimuksella kesäkuun alussa) vahvistaa tämän jo vaalien yhteydessä esitettyjen nelikenttäanalyysien sanoman: työväki on jakautunut kahtia vasemmistolaiseksi työväenliikkeeksi ja porvarilliseksi työväenliikkeeksi.

En kajoa seuraavassa enää tähän asiaan, vaan keskityn Kuvalehden tutkimuksen antamaan kuvaan persujen ja vasemmiston sivistys- ja kulttuurikäsityksistä. Liitän tähän vielä suvaitsevaisuusasenteiden tarkastelun, jota em. tutkimuksessa ei varsinaisesti käsitelty.

Solidaarisuusliikkeellä on vanhastaan vankka asema vasemmistopuolueissa, mutta persujen solidaarisuus tarkoittaa yksikulttuurisuutta (monikulttuurisuteen suhtaudutaan epäillen) ja solidaarisuutta ”omien” kesken. Sama suuntaus mielipiteissä näkyy suhtautumisessa kehitysyhteistyörahoihin, jolla on yhteys kansainväliseen solidaarisuuteen. Nämä kannat eivät todellakaan yllätä.

Mielenkiintoista on, että persut ainoana puolueena asettavat maataloustuen yliopistojen rahoitusta tärkeämmäksi. Samoin he ainoana puolueena pitivät liikuntapalveluja tärkeämpinä kuin kirjastoja.

Edellä mainittujen jatkoksi hieman laajempaan kontekstiin voidaan liittää Timo Soinin kannanotto ns. kulttuurimarxilaisuuteen eräässä plokissaan (”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin”). Hän toteaa: ”Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, eikä se siitä miksikään muutu, vaikka kulttuurimarxistit kuinka mesoavat. Apunaan heillä on vanhan perinteen mukaan liberaalit hyödylliset idiootit, jotka eivät ymmärrä, kenen pussiin he lopulta pelaavat.”

Väitetyn kulttuurimarxilaisuuden eri haarat (monikulttuurisuus, ympäristöaktivismi, seksuaalivähemmistöt, aborttikysymys…..) voidaan aatteellisesti kytkeä paitsi vihreään liikkeeseen ja nykyvasemmistoon, niin myös liberaaleihin ja liberaaliin oikeistoon. Oikeisto-vasemmistoakseli tuskin riittää erottamaan suvaitsevaisen ajattelutavan vastustajat kannattajista, vaikka vastustajat ovatkin hyvin usein oikeistolaisia. Tärkeä erottava tekijä on konservatiivisuus-liberaalius -akseli.

Syytä on todeta, ettei kulttuurimarxilaisuus ole mikään yleispätevä nimi suvaitsevaisuudelle vaan haukkumanimi. Voidaanko tässä yhteydessä puhua suvaitsevaisuuden vastapoolina eräänlaisesta ”uusmoukkamaisuudesta”? Tätä käsitettä voitaneen käyttää rinnan ”kulttuurimarxilaisuuden” kanssa sen eräänlaisena vastinparina.

Hieman vakavemmin voidaan suhtautua puoluekentän konservatiivien (joita vahvasti persut edustavat) suhtautumistapaan kulttuuriin ja sivistykseen (lainkaan väheksymättä liikunnan harrastamista tai maatalouden harjoittamista). Em. tutkimuksen viittaukset sivistyksen ja kulttuurin toissijaisuuteen heidän arvioissaan on selkeä poikkeama siitä hyvinvointiyhteiskunnan kulttuurin ja sivistyksen kivijalasta, jonka jatkuvaan vahvistamiseen olemme tottuneet viime vuosikymmeninä.

Oikeisto-vasemmisto-akseli ei ole aiemmin toiminut jakoperusteena opillisen sivistyksen kysymyksissä, vaan oikealla on ollut vahva liberalismin perinne, joka on tukenut sivistykseen ja kulttuuriin panostamista. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että uudessa hallituksessa sivistyksen merkitystä aliarvioivat voimat ovat päässeet niskan päälle, koska leikkaukset niin vahvasti osuvat sivistyssektoriin. Tilalle tarjotaan verkkopedagogiikkaa ja digitalisaatiota, mutta ne eivät ole jättimäisiä leikkausstrategioita korvaavia elementtejä.

Hätäisiin johtopäätöksiin ei varmaan ole aihetta, mutta Suomi lienee sivistys- ja kulttuuripalvelujen osalta murroskohdassa. Kysymys on siitä pystytäänkö moderneilla tietoteknisillä ratkaisuilla korvaamaan tietyt palvelujen (kirjastot, perusopetus, ammattiopetus, yliopistot) heikennykset. Nämä kaksi eli palveluleikkaukset ja itc-ratkaisut eivät ole mielestäni synkronissa, sillä leikkaukset vaikuttavat nopeasti, kun taas digitalisointi merkitsee pitkän aikavälin vaikutusmekanismia.

Veikkaan, että laajan yleissivistyksen tavoittelu, joka meillä on ollut niin tärkeä osa sivistysyhteiskuntaa on joiltakin osin kärsimässä tappion lyhytjänteisemmille välitöntä hyötyä tavoitteleville pyrkimyksille, kuten Suomen Kuvalehden tutkimus näyttää osoittavan.

Vanha työväen sivistysmyönteinen tahtotila on siis vaarassa väistyä ja työväestön sisällä on vahvistumassa populismin menestyksen myötä väärin ymmärretty "miehinen" jätkäkulttuuri.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Salaliittoteorioiden sietämätön houkutus

”Mitä on salaliittoteorian tuolla puolen, jos kysymys ei ole todistettavasti ihmisten välisestä sopimuksesta tehdä kauheuksia? Useimmiten ei mitään! Mutta joissakin tapauksissa saattaa löytyä yksilön paranoija (johon paikkansapitämätön salaliittoteoria perustuu). Ja paranoija on usein puolustusjärjestelmä välinpitämättömyyttä vastaan `että siis kukaan ei välitä minusta´”.

Näin totean blogikirjoituksessani ”Miksi salaliitoteorioita tarvitaan?” 15.5.1015 ja viittaan David Aaronovitchin kirjaan ”Voodoo Histories. The Role of the Conspiracy Theory in Shaping Modern History” (2009). Kirjoitukseni tuli mieleen, kun luin HS:stä 13.6.2015 Arla Kanervan mielenkiintoisen lauantaiesseen aiheesta.

Kanerva viittaa lähteisiinsä ja toteaa, että jos uskoo yhteen salaliittoteoriaan, uskoo usein myös muihin vastaaviin. Entä minä, joka en juuri usko salaliittoteorioihin, ellei löydy vankkumattomia faktoja? Kategorisesti voisi todeta, että kun en usko yhteen salaliittoteoriaan, en usko muihinkaan. Miten meheviä tarinoita menetänkään, kun kompromettoin liki kaikki eteen tulevat teoriat! No en tietenkään väitä, että kaikki salaliittoteoriat ovat humpuukia. Asenteellani tarkoitan, että suhtaudun joka paikkaan tyrkytettäviin salaliitoteorioihin skeptisesti.

Mihin salaliittoteoriat sitten perustuvat pitivät ne paikkansa tai eivät? Ensimmäisessä kappaleessa esitetty ajatus on mielestäni yksi oleellisimmista: aivan kuten Martin Luther Kingin murhaaja James Earl Ray kuvitteli itsellään olevan suuren kansallisen tehtävän raivata pois tieltä kansanjohtaja, saattaa salaliittoteorioiden pinttynyt kannattaja kokea (itsekeskeistä) mitättömyyttä ja kehittää muiden välinpitämättömyyttä vastaan paranoidin kuvitelman jostakin suuresta pahasta, joka uhkaa meitä.

Myös Kennedyn murhanneen Lee Harvey Oswaldin murhaajan Jack Rubyn kuvitelmissa oli suuri juutalaisvastainen salaliitto. Kennedyn murha oli vasta ”alkua” jollekin laajamittaiselle tuhoamiselle. Rubyn piti päästä kertomaan itselleen presidentille (samaan aikaan kun hän istui vankilassa Lee Harvey Oswaldin murhasta!) suuresta katalasta juonesta kansakuntaan vastaan.

Monia muitakin selityksiä salaliittoteorioille on. Kanerva tuo esiin ”vastauksen kaipuun”. Ihmiset eivät jaksa odottaa virallisen tutkimuksen tuloksia, vaan kiirehtivät löytämään selityksen dramaattiselle tapahtumalle omin päin. Voi kuvitella, miten vaikeassa tilanteessa oli Kennedyn murhaa selvitelleen Warrenin komission johtaja Earl Warren, kun ihmiset halusivat nopeasti syyllisen tuomittavaksi. Ei ihme, ettei Warren olisi mitenkään halunnut komission johtoon, kun aavisti, mihin hän päänsä pisti. Ennen kuin Warrenin raportti ilmestyi olivat salaliittoteoriat jo rehottamassa. Itse asiassa jo viikko Kennedyn murhan jälkeen 29 prosenttia kansalaisista oli sitä mieltä, että kysymys oli salaliitosta, vaikka kenelläkään ei voinut olla faktatietoa tapahtumien kulusta.

Kanerva tuo esille varteenotettavan selityksen salaliittointoilijoista: on mukava kokea olevansa fiksumpi kuin muut: voi tuntea ylemmyydentunnetta muita kohtaan, joiden ajatuksenjuoksu ei ole yhtä nokkelaa. Sillä ei näytä olevan väliä, vaikka miljardi ihmistä osoittaisi ”fiksuutensa” kertomalla, että virallinen selitys on potaskaa ja takana on tiettyjen tahojen mielikuvituksellinen juoni.

Yksi selitys salaliittoteorioille on auktoriteetin kaipuu. Salaliittoteoreetikko julistaa kyseenalaiseksi auktoriteetit, vain etsiäkseen paikkaa maailmasta kuin rajojaan kokeileva lapsi. Epäloogista? Ei, koska auktoriteetista (vanhemmista, viranomaisista) voidaan leipoa syntipukki.

Pariin edellä esitettyyn selitysmalliin on helppo sovittaa varsinkin Yhdysvalloissa esiintyvä viranomaisepäily. Viranomaisten - selvittäessään dramaattista tapahtumasarjaa – kuvitellaan lähinnä peittelevät omia jälkiään: syyllisinä ja salaliiton osapuolina esitetään milloin FBI, milloin CIA. Varsinkin ”pienen valtion” ihanteen perään haikailevien konservatiivien vihamielisyys projisoituu ”suuren valtion” viranomaisiin.

Vielä Kanerva ottaa esille salaliittoteorian selityksen, jonka mukaan teoria on eräänlainen selviytymismekanismi, jonka avulla taistellaan elämän merkityksettömyyttä vastaan: kukaan ei tiedä, mitä maailmassa tapahtuu, ”että mitään suurta suunnitelmaa ei ole”. On helpottavaa löytää ”maailman selitykseksi” salaliitto.

Tästä voisin johtaa ajatuksen, jossa meidän ihmisten välisiä eroja selittää osaltaan kyky sietää epävarmuutta. Osalle ihmisistä on sietämätöntä, kun he eivät pysty hahmottamaan, mitä tapahtuu. Kun puuttuu johtolanka totuuteen eikä totuutta ole löydettävissä näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan, on syytä nojautua suureen salaiseen suunnitelmaan. Jotkut toiset taas pystyvät elämään sujuvasti epävarmuuden kanssa.

On monia muitakin lähestymistapoja salaliitoteorioiden maailmaan. Ajatellaanpa, miten Kennedyn murhaan liittyvät salaliittoteoriat ovat voineet saada selityksensä. Parhaan analyysin on mielestäni antanut William Manchester, joka kirjotti Kennedyn elämäkerran jo 1960-luvulla. Hän muotoili ajatuksensa suurin piirtein näin: Jos ajatellaan ”maailman suurinta rikosta”, juutalaisten massamurhaa 1930- ja 1940-luvulla ja ”suurinta mahdollista rikolliskoneistoa”, natsihallintoa, niin näiden välillä vallitsee tasapaino: suurin mahdollinen rikos, suurin mahdollinen rikoksen tekijä. Mutta jos ajatellaan ”maailman mitättömintä ihmistä” Lee Harvey Oswaldia ja ”maailman mahtavinta ihmistä”, Yhdysvaltain presidenttiä, ei näiden välille saa mitenkään ”tasapainoa”. On yksi keino: kehitetään murhaajien puolelle laaja salaliitto (CIA, FBI, Mafia, Fidel Castro, KGB jne.), jolloin murhaajien ja murhatun välille saadaan tasapaino.

Vielä mainitsisin salaliittoteoriat, jotka syntyvät bisnestarkoituksessa. Tässä lähestymistavassa ”Case Closed” on mahdottomuus. Aina kannattaa yrittää avata tapaus, ja yrittää tehdä rahaa, vaikka tekotapa olisi kuinka vastenmielinen tahansa.

Eri aikakausina ovat suosiossa erilaiset versiot salaliitoista. Toisen maailmansodan aikaiset Saksan vastaiset liittolaiset kääntyivät pian toisiaan vastaan. Mccarthyismi on elävä esimerkki kommunismihysteriasta. Kylmän sodan vainoharhaisessa maailmassa epäluulo kohdistui vastapuoleen, joka oli joka välissä suunnittelemassa toisen osapuolen tuhoamista mitä pirullisimmalla tavalla. Salaliittoteoriat kukoistivat.

Sitten tuli terrorismin kausi. WTC-tornien tuho on synnyttänyt valtavan määrän salaliittoteorioita, joiden perustella voisi vetää johtopäätöksen, että tornien tuho oli mahdollista kaikilla muilla tavoilla paitsi ei lentokoneiden törmäyksellä.

Jätetään viimeinen sana David Aaronovitchille.

Mikä tekee JFK:n Marilyn Monroen ja prinsessa Dianan kuolemat elämää suuremmiksi? Aaronovitchin mukaan heidän nuoruutensa (JFK 46, MM 36, Diana 36) ja heidän ikonin asemansa. ”Kaikkia pidetään kauniina ja kaikkien kuvat ovat tunnettuja miljardien ihmisten kodeissa”, toteaa Aaronovich. Heidän kuolemaansa liittyy tavallisten ihmisten avuttomuus tehdä mitään heidän hyväkseen. Miksi? Koska salaliittoteorioihin uskovien mielestä kuolemien takana oletetaan olevan kasvottomia tiedustelu- tai viranomaislähteitä tai järjestäytyneen rikollisuuden eikä tavallisia mattimeikäläisiä.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Vastakkainasettelun aika

Yhteiskuntasopimus on kaikkien huulilla juuri nyt. Jos se toteutuu, voidaan sitä pitää tavallaan trendin vastaisena, sillä viime aikoina on vastakkainasettelu pikemminkin lisääntynyt. Hallituksen säästötoimet ovat omalta osaltaan olleet lisäämässä yhteiskunnallisia jännitteitä. Askel yhteiskuntasopimuksen suuntaan olisi liike jännitteistä poispäin.

Eikä siitä ole kuin 9 vuotta, kun Sauli Niinistö lanseerasi käsitteen ”vastakkainasettelun aika on ohi” vuoden 2006 presidentinvaaleissa. Siitä tuli yleinen hokema. Juuri tästä syystä sitä kannatti epäillä. Ja kuinka ollakaan vain muutamaa vuotta myöhemmin näytti siltä, että virta on kääntynyt.

Aleksander Stubbiin henkilöityy paljolti vastakkainasettelun uudelleen lämmittäminen. Stubbin terminologiassa paha sana oli konsensus. Erityisesti Stubbin sanat oli suunnattu työmarkkinaosapuolien ”ylivaltaa” vastaan. Hän halusi haastaa ay-liikkeen. Pian hän kuitenkin huomasi ylilyönnin vaaran ja laimensi profiiliaan, osin varmaankin puoluetovereidensa vihjeistä. Ei ollut syytä ärsyttää nukkuvaa karhua, jos tavoitteena oli päästä hallitukseen.

Jokin muutos on kuitenkin tapahtunut. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on herkkä erilaisille näkemyksille. Vaikutelmaa lisää selvästi netin keskustelupalstojen kalabaliikki. Niissä puhutaan ohi toisten ihmisten mielipiteiden ikään kuin kukin osallistuja kävisi ikiomaa keskustelua. Voisiko kysymys olla enemmästäkin kuin vain eripurasta, esimerkiksi omaan oikeassa olemiseen keskittymisestä?

Yksi osa sopimiseen johtavaa kulttuuria on suvaitsevaisuuden ilmapiirin vallitseminen. Tämäkin on taitanut ajan hengessä kääntyä itseään vastaan. Suvaitsevaisia (suvaitsevaistoa) väitetään toisia syrjiväksi omahyväiseksi joukoksi kulttuurimarxilaisia, jotka nimenomaan pyrkivät vastakkainasetteluun. Kysymys on perimmältään liberaalien ja konservatiivien vastakkainasettelusta.

Evan toimitusjohtaja Matti Apunen on tunnettu toisinajattelija ja nimenomaan monien yhteisesti hyväksyttyjen asioiden kuten hyvinvointiyhteiskunnan arvostelija. Apunen toteaa, että akateemisessa maailmassa ”hyvinvointivaltion ideaa ei sovi avoimesti haastaa.” Apunen viittaa tutkimukseen, jonka kohderyhmänä olivat yliopiston opettajat. Hän toteaa, että tutkimuksen ”löydös tukee omaa käsitystäni siitä, että hyvinvointivaltio on muuttunut käytännön ratkaisusta pyhäksi kohteeksi. Siitä on tullut pyhäinjäännös tai uskonnon peruspilari, johon ei voi koskea lietsomatta uskonsotaa”.

Apunen tapansa mukaan liioittelee, mutta tässä on jälleen yksi esimerkki halusta haastaa hyvinvointiyhteiskunnan puolustajat taisteluun. Vastakkainasettelu on täällä tänään.

Maija-Riitta Ollila ihmettelee HS:n kolumnissaan, mihin on kadonnut sovinnollisuus. Hän kaipaa sovinnon yhteiskuntaa. Ollila toteaa: ”Tällä hetkellä tunnen kulkevani miinakentässä: yksikin hölmö lause tai huonosti muotoiltu kannanotto saa aikaan lihavan riidan, vaikka pelkään kaikenlaista epäsopua.”

Ja jatkaa:

”Voisimmeko luoda edes laihan sovinnon yhteiskunnan?”

Hän lähestyy hyvinvointivaltiota täsmälleen päinvastaisesta suunnasta kuin Apunen: ”Hyvinvointivaltio on ollut yksi suomalaisia yhdistävä tekijä, johon jokseenkin kaikki puolueet ovat sitoutuneet. Kun vaalit oli käyty, hyväksyttiin demokratian paradoksi: vähemmistöön jääneet mukautuivat enemmistön kantaan.”

Saattaa olla, että jotkut kokevat enemmistödemokratian pakkopaidaksi, kuten Björn Wahlroos, jonka mukaan demokratiassa vallitsee enemmistötyrannia.

Vastakkainasettelu saa tässä periaatteellisen luonteen.

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Reaalipolitiikan haaksirikko?

Mikä Venäjää riivaa? Siinäpä kysymys, joka askarruttaa monia. On syytä kuitenkin varoittaa hätiköidyistä johtopäätöksistä. Onko ehkä muitakin riivaajia ja riivattuja?

A-studiossa 15.6.2015 presidentti Niinistö palautti arvelut Ukrainan kriisistä lähtöruutuun ja totesi, että mystiikan sijasta voidaan todeta, että meneillään olevien kriisien ja konfliktien syy oli ja on Venäjän näkemä Ukrainan liikkuminen länteen – ensin EU:hun ja sitten Natoon.

Pidin tästä kriisin pelkistämisnäkemyksestä.

Kysymys ei ole pelkästään Venäjän näkemyksestä, vaan kyllä EU:n ja Naton taholta on oikeasti lähestytty Ukrainaa EU- ja Nato-sopimusten aikaansaamiseksi (EU:n kanssa aluksi assosiaatiosopimus). George Bush nuoremman aikaan USA pyrki nimenomaan Ukrainan liittämiseen Natoon, mutta Ranska ja Saksa torjuivat – järkevää kyllä – moisen pyrinnön.

Sitten tullaan siihen problematiikkaan, miksi Venäjä suhtautuu niin hermoherkästi Ukrainan länsi-integraatioon. Voihan olla, että joka tapauksessa jossain vaiheessa - rauhanomaisen tilanteen vallitessa - joudutaan/päästään Ukrainan kansan enemmistön kannattamana länsiliittoutumiseen. Ja miksi Venäjä vastustaisi länsi-integraatiota, jota ei ainakaan lännessä ole tarkoitettu Venäjän vastaiseksi toimenpiteeksi? Näin ainakin väitetään.

Yksi syy ongelmiin oli ja on ilman muuta Ukrainan täysin rapakunnossa oleva talous, joka on ollut selkeä katalysaattori konflikteille. On suuri kiusaus täyttää köyhä tyhjiö ja todistettavasti USA näki tämän suuntaisia mahdollisuuksia, jotka tulivat epäluuloisen Venäjän tiedustelun tietoon. Ongelmat jatkuivat 1990-luvulta 2000-luvulle aina kulloisenkin johtajan osoittaessa kyvyttömyytensä ratkaista talouden umpisolmuja. Miten tärkeää olisi ollutkaan huolehtia - vaikkapa ulkopuolisten toimesta - ettei maa joudu konkurssitalouteen!

Useimpien mielestä Venäjän toimet vaikuttavat, jos ei rikollisilta, niin ainakin hätävarjelun liioittelulta. Yritän seuraavassa hahmotella syitä Venäjän käytökseen.

Venäjän ykköspyrkimys on saavuttaa rajoillaan stabiliteetti. Sille ei riitä tyhjät puheet, vaan se tarvitsee vahvempia vakuutuksia. Miksi? Lähden hakemaan selitystä toisen maailmansodan kokemuksista.

Neuvostoliiton kokema trauma Natsa-Saksan hyökkäyksen johdosta ei haihdu ihmisten mielistä. Suuri isänmaallinen sota oli pyhä puolustustaistelu, ja mikään muu selitys ei tule kysymykseen. Suuri isänmaallinen sota on koettu meillä ehkä hieman mahtipontiseksi tragediaksi, jonka täyttä merkitystä venäjän kansalle ei ole ymmärretty. On syytä muistuttaa, että maailmansota merkitsi 23 miljoonan Neuvostoliiton kansalaisen kuolemaa (14 prosenttia silloisesta Neuvostoliiton väestöstä, esim. Suomi vastaavasti 2,6 prosenttia ja Saksa 11 prosenttia).

Entä Itä-Euroopan valtioiden näkökulma. Eikö niillä ole perustellut syyt pelätä Venäjää? On ymmärrettävää, että Itä-Euroopan valtiot toisen maailmansodan ja sen jälkeisen kylmän sodan kokemusten perusteella haluavat turvalliset rajat. Venäjän toimet Ukrainassa herättävät pelkoa Hitler-Saksan menettelyjen toisintona.

Tullaan - ja tämän toistan – Venäjän stabiliteetin kaipuuseen. Pidän selvänä, että Venäjä hakee laajempaa turvallisuusjärjestelyä rajoilleen. Se ei haluaisi Naton leviävän - edelleen - rajojensa tuntumaan ja siitähän Ukrainassa on siis kyse tasavallan presidentinkin mielestä.

Tietenkin näihin edellä kuvattuihin asioihin liittyy myös Venäjän imperiumin tavoittelu. Venäläinen nationalismi on taustalla ja sillä on tavallisen kansan keskuudessa omat vankkumattomat kannattajansa. En kuitenkaan jaksa uskoa näkyvissä olevassa tulevaisuudessa, että kriisi repeytyy ilmisodaksi tätä reittiä pitkin.

Aleksei Kudrin totesi Kultarantaseminaarissa, että ”Venäjä vaatii takuita siitä, ettei Nato laajene Venäjään rajoittuville alueille”. Suomalaiset seminaarin osanottajat spekuloivat sillä, mihin tämä ehto liitettiin, Ukrainan rauhaan vai laajempaan rauhanjärjestelyyn Euroopassa.

Nato-intoilijat ymmärrettävistä syistä kokivat Kudrinin mielipiteen luotaantyöntävänä, ehkäpä eräänlaisena painostuksena, mikä on kuitenkin liioittelua.

Joka tapauksessa Putin haluaisi laajemman turvallisuusratkaisun, jossa Venäjän asema yhtenä maailman johtavista valtioista tunnustetaan.

Tähän Putinin tavoitteeseen ei käsittääkseni liity aggressiivinen laajentumispolitiikka, jota Baltiassa pelätään ja jonka vaaraa Baltiassa lietsotaan, jotta Nato saataisiin tiukemmin kiedotuksi Baltian maiden puolustukseen.

Mielestäni nykyisen kriisin luonnetta ei pitäisi mystifioida: kyllä Putin aivan oikeasti haluaa turvallisuuden takaavan vyöhykkeen Venäjän rajoille. Tämä toteuttaminen on vain vaikeaa, koska länsi voi aina vedota, että Itä-Euroopan maat itse halusivat Naton jäseneksi. Tässä kuitenkin unohdetaan reaalipoliittinen näkymä tyystin.

Joka tapauksessa olisi tärkeää luopua voivottelusta, jossa ihmetellään tietääköhän Venäjä itsekkään, mitä se tekee. Ahdistettuna (tai kun se kokee itsensä ahdistetuksi) se voi toki tehdä konfliktia pahentavia virheitä.

Nato ja Venäjä sopivat vuonna 1997, että ne eivät pidä toisiaan vihollisina. Samalla sovittiin, että Nato ei perusta Itä-Euroopan maihin pysyviä sotilastukikohtia. Onneksi Saksa on pitänyt pintansa eikä suostu tukikohtien perustamiseen, mutta nyt suunnitteilla oleva raskaiden aseiden siirto Itä-Europpaan olisi askel huonompaan suuntaan.

Ehkä ratkaisun avain on aseistuksen vähentämisessä puolin ja toisin. Samalla pitäisi vahvistaa, ettei sotilastukikohtia perusteta yhteisesti sovittavalle vyöhykkeelle. Valitettavasti USA:n tuoreet päätökset viitoittavat tietä juuri päinvastaiseen suuntaan. Mitä reaalipolitiikka tässä merkitsee? Sitä, että mahdollinen konfliktin syntyminen otetaan huomioon jo ennen kuin ryhdytään esim. laajempiin liittoutumispyrkimyksiin jonkin herkän maantieteellisen alueen osalta. Ja tässähän se haaste on: vetäytyminen jalansijan saamisesta tulkitaan suurvallan taholla helposti pelkuruuden merkiksi, jota on vaikea myöntää. Silti kissingeriläis-brzezinskiläinen ”inhoreaalipolitiikka” on aivan varteenotettava vaihtoehto konfliktin ratkaisemiseksi. Itse asiassa se tarjoaa vakuuden rauhan säilymiselle.

Ideologiset haukat haastavat reaalipoliitikkojen rauhanpyrkimykset. Niiden tarkoituskaan ei ole asettua vihollisen asemaan vaan provosoida konfliktia.

Kultarantaseminaarin jälkeen lähetetyssä A-studiossa presidentti Niinistö totesi, että Naton ja USA:n raskaan kaluston siirtäminen Itä-Euroopan valtioiden alueelle ”väistämättä” merkitsee sitä, että Venäjä myöskin lisää kalustoa. Minkäänlaista pahoittelua asevarustelun lisäämisestä ei kuitenkaan kuultu. Olisin itse toivonut, että presidentti olisi luopunut hetkeksi länteen suuntautuvasta kohteliasuudesta ja sanonut tekoa ei-toivottavaksi. Toki hän lopuksi totesi, että asevarustelun lisääminen molemmin puolin kasvattaa konfliktin vahingossa syntymisen mahdollisuutta, joka on tietenkin vakava asia.

Pidän Yhdysvaltain menettelyä ylireagointina, sillä Venäjä ei muodosta välitöntä uhkaa Itä-Euroopan valtioille päinvastaisista väitteistä huolimatta. USA:n toimilla provosoidaan Venäjää jatkamaan varustelun kierrettä. On helppoa nähdä USA:n reagoinnin taustalla republikaanien aggressiivinen painostus voimannäyttöihin. Tätä kirjoitettaessa Barack Obaman lopullinen päätös raskaan kaluston siirroista puuttuu.

PS

Putin toteamusta, että parhaiten Suomi pärjää pysymällä liittoutumattomana on eräiden ns. asiantuntijoiden ja heidän mediaperässäjuoksijoidensa taholta pidetty uhkailuna. Tämä on tyypillistä propagandasotaa. Putinin ei olisi saanut sanoa ääneen sellaista, mikä on ollut ilmiselvää koko ajan.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Kamala pelästys

Ajatushautomo Pew Research on julkaissut kyselytuloksen, jonka uutissivusto Voxin mukaan ”pitäisi kauhistuttaa Venäjän naapureita, ”erityisesti Baltian maita”. Tällä kertaa kysymys on Naton viidennestä artiklasta. Sen mukaan jäsenvaltioiden tulee tukea sellaisia jäsenmaita, jotka joutuvat hyökkäyksen kohteiksi. Viidennessä artiklassa tuen keinot jätetään hyvin väljiksi, kuten olen monesti tuonut esille.

Pewin kyselyssä kysytään suorasukaisesti, että jos Nato-maa joutuu Venäjän hyökkäyksen kohteeksi ”do you think our country should or should not use military force to defend that country?” Kannattaa heti huomioida, että viides artikla ei tosiaankaan määritä apua liitolaiselle näin suorasukaisesti, mutta Pew nyt haluaa verta pakkiin. Vastaavasti US uutisoi viestin äärimmilleen yksinkertaistaen, kuten olemme tottuneet. Mikä tässä on oleellista?

Ensinnäkin jälleen yksi ajatushautomo haluaa pelästyttää rauhanomaisia kansalaisia ympäri maailmaa. Näyttää siltä, että tutkimuksen julkaisemista on pakko mainostaa härskeimmällä mahdollisella tavalla.

Toiseksi tutkimuksen mukaan 58 prosenttia saksalaisista, 53 prosenttia ranskalaista ja 51 prosenttia italialaisista ei halua puolustaa liittolaista, jos tämä joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Etäällä sijaitsevat maat ja ideologisesti länsi-itä vastakkainasetteluun suhtautuvat ovat lempeämpiä: yhdysvaltalaisista, kanadalaisista ja briteistä 36-37 prosenttia ei halua puolustaa liittolaisiaan.

Tulos ei ole millään muotoa yllätyksellinen. Olen monta kertaa tuonut esille, että eripuraisten liittolaismaiden välillä on vaikeaa saavuttaa yksimielisyyttä melkeinpä mistään asiasta. Sitä paitsi on aivan eri asia luvata poliittista tukea kuin sotilaallista tukea.

Edelleen voidaan nostaa esille lukemattomien kotimaisten twiittien sanoma, että kun olemme Natossa viides artikla suojelee meitä. Ajattelu siis loppuu viidenteen artiklaan. Tosiasiassa tuki toiselle jäsenvaltiolle ratkaistaan sisäpoliittisilla perusteilla: jos kansalaiset eivät halua puolustaa liittolaista sotilaallisesti, vaikeaa on poliitikkojen viedä asiaa eteenpäin. Tuki voidaan hoidella poliittisella tuella, jolla ei välttämättä ole mitään merkitystä.

Oma uskottava puolustus nousee jälleen turvallisuuden vakuutena omiin korkeuksiinsa.

Äskettäin italialaiselle lehdelle antamassaan haastattelussa Putin ilmoitti, että täytyy olla hullu, jos hyökkää Nato-maan kimppuun. No nyt Pewin haastattelemien jäsenmaiden ihmiset ilmoittavat, että eivät halua puolustaa liittolaistaan, joten mikä johtopäätös pitää vetää? Pahin vainolainen ei halua hyökätä sotilasliittoon kuuluvien kimppuun, eivätkä liittolaiset halua puolustaa jäsenvaltioitaan! Tämän mukaan meidän pitäisi loitontua konfliktin vaarasta.

Tiedotusvälineiden rooli sodan lietsojina nousee omiin sfääreihin. Saman asian ajavat erilaiset ajatushautomot, erikoistutkijat ja erikoisasiantuntijat. Ne ovat kaikki tilanteessa, jossa omia ajatuksia/kirjoituksia/puheita pitää myydä ja samaan aikaan toimia tiedonvälittäjinä. Roolien yhteensovittaminen tuntuu yhä vaikeammalta. Median seuraajat joutuvat alenevien levikkien ja katsojalukujen maksumiehiksi siten, että heidät houkutellaan median kuluttajiksi mitä sensaatiomaisimmilla väitteillä.

Näin media on joutunut (tai päässyt omasta tahdostaan) ideologisten väittämien näyttämöksi. Sille on langennut propagandatehtävä ilman toimeksiantoa ja totuudesta on tullut tämän mediapelin ensimmäinen uhri.

Vaikuttaa siltä, että tavalliset kansalaiset suhtautuvat terveen kriittisesti sodan lietsontaan ja sodan lietsojiin. Siitä kielivät Pewin haastattelemien ihmisten mielipiteet.

Helsingin Sanomat on pääkirjoitussivullaan 12.6.2015 selvästi pettynyt Pewin kyselyn tulokseen. Eihän Nato-liittoutumista kannattavan Helsingin Sanomien mukaan näin pitänyt käydä. Maailma on monimutkaisempi paikka kuin mitä media kuvittelee.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Mihin on kadonnut taloudellinen kasvu?

Paul Krugman pohtii tuoreessa kolumnissaan ”The Big Meh”, miksi suuret teknologiset odotukset ja niitä seuranneet keksinnöt eivät heijastu taloudelliseen kasvuun. Miten on mahdollista, että nopea teknologinen muutos ei näy ripeästi kasvavina bkt-lukuina?

Monet taloustieteilijät ja teknologia-asiantuntijat ovat Krugmanin kanssa samaa mieltä siitä, että teknologisen vallankumouksen kasvuodotukset ovat olleet katteetonta hypetystä. Työn tuottavuus ja tulot eivät ole kasvaneet niin kuin niiden odotettiin kasvavan.

Onko tämä kokemus tuttu joltain menneeltä ajalta? Mieleen tulee 20-25 vuoden takainen aika, jonka ajallisia ääripäitä voisi määrittää henkilökohtaisten tietokoneiden massiivinen läpimurto 1980-luvun puolessa välissä ja matkapuhelimet sekä internetin ensiaskeleet 1990-luvun alussa. Kuitenkaan taloudellinen kasvu ei yltänyt poikkeuksellisiin lukemiin.

Monet selittivät hidasta teknologisen edistyksen vaikutusta talouteen sillä, että informaatioteknologiaan liittyvät keksinnöt ovat eri asia kuin niiden käytön oppiminen. Piti siis odottaa jonkin aikaa, ennen kuin uudet innovaatiot muodostuivat taloudellisen kasvun kannalta merkittäviksi ilmiöiksi. Kaikki näytti menevän ennustusteen mukaan, kun ripeä tuottavuuden ja taloudellisen kasvun kausi käynnistyi 1990-luvun puolivälissä.

Mutta mitään pitkäkestoista taloudellista buumia ei seurannutkaan vaan Krugmanin mielestä vain ”one-time spurt” , joka kuihtui 10 vuotta sitten. Sen jälkeinen internetin kaiken kattava läpimurto, kehittyneet kännykät ja tabletit eivät ole räjäyttäneet talouskasvua vaan kasvu on jäänyt hitaaksi, vaikka siitä poistettaisiinkin finanssikriisin vaikutus.

Krugmanin johtopäätös on, että koko 40 vuoden digitalisoitumisen ajanjakso on ollut pettymys, iso pah! Otsakkeet ovat kyllä olleet mediassa kirkuvia, mutta mitä on jäänyt käteen? Ehkä Krugmanin ajattelu on liian talouspainotteinen, itse tuotteet sovelluksineen ja ohjelmistoinen ovat olleet rajoja rikkovia.

Silti ihmettelyn aiheita jää.

Mielestäni Japani kuvaa tätä tilannetta parhaiten. Maa, joka yhdessä vaiheessa hallitsi viihde-elektroniikan laitevalmistusta mielin määrin näytti valtaavan maailmanmarkkinat. Eihän oikeastaan ollut muita kuin japanilaisia kameroita paria poikkeusta lukuun ottamatta! Kuitenkin viimeiset 25 vuotta ovat olleet stagnaation aikaa Japanissa. Japani on elänyt deflaatiokurimuksessa. Edistys näytti merkitsevän, että yhä monipuolisempia laitteita tuotettiin yhä halvemmalla. Japanilaisten hyvinvointi ei kuitenkaan romahtanut, sillä Osmo Soininvaaran ottaman esimerkin mukaan 1990-luvun alussa ostettu kallis matkapuhelin oli vaihtunut nykyajan halpaan, mutta uskomattoman tehokkaaseen matkaviestimeen, itse asiassa mobiilitietokoneeseen. Laadun kehittyminen on ollut uskomaton. Mutta mihin jäi taloudellinen kasvu? Aivan oikein Osmo Soininvaara on viitannut laadun kehittymisen mittaamisen vaikeuteen. Meillä on vain talouden määrämittareita!

Onko niin, että musiikintoisto-ohjelmia ja formaatteja (televisioiden uusia malleja, digitaalisia kelloja, tabletteja….) tuotetaan pilvin pimein ja niiden innovatiivisuus ylittää kaiken aikaisemman, mutta bisnesta niistä ei synny odotetusti - ei ainakaan kansantalouden tasolla.

Samaan viittaa Krugman, kun hän sanoo, että musiikin toisto mitä ihanimmilla vempaimilla ja internetin välineillä ei lisää kansantuotetta. Krugman heittää väitteen, että nopea kasvu 1995-2005 johtui enemmänkin vähittäiskaupan, varastoinnin ja logistiikan kasvusta. Me Suomessa voimme kuitenkin protestoida, sillä Nokia kiistatta lisäsi Suomen bkt:ta merkittävästi juuri tuona aikana. Mutta ehkä se johtui siitä, että kerrankin olimme hypeteknologian eturintamassa, josta käsin tuloksenteko onnistui.

Me odotamme jatkuvasti uusia innovaatioita, jotka pukkaavat kansantalouden uuteen nousuun. Miten olisi teollinen internet, entä big data tai robotisaatio tai pilvipalvelut ja onhan meillä vielä 3D-painatus? Ehkä kysymys on vain taidon, keksintöjen hyödyntämisen ja osaamisen puutteista?

Näyttää siltä, että digitalisaatio työntää työmarkkinoilta varsinkin keskiluokkaisia/keskituloisia ihmisiä pienipalkkaisiin palveluammattien rutiineihin, joista osa niistäkin voidaan tietoteknistää. Tämä kehitys ei käsittääkseni ole mitenkään kasvuintensiivisyyttä lisäävää. Bkt:n nopealta kasvulta puuttuvat edellytykset. Tullaan jälleen tilanteeseen, jossa laadun mittaus olisi tärkeämpää kuin määrän mittaaminen. Miten mitata kansalaispalkkatyötä, jos se tulee digitalisaation seurauksena ajankohtaiseksi?

”Vanhassa maailmassa” lopulta menestyksen avain saattoi olla nousu tuhoisasta toisesta maailmansodasta. Tämän tyypistä nousun katalysaattoria tuskin kukaan toivoo. Ehkä todellinen vaihtoehto on tyytyminen niukkaan kasvuun ja tasapainoiseen ympäristösuhteeseen.

Suomen talouden heikko kehitys ei siis ehkä johdukaan - ainakaan pääosin - tunaroivista hallituksista vaan edellä luetelluista syistä. Ei muuallakaan tahdota päästä sinänsä vaatimattomaan 2-3 prosentin bkt-kasvuun! Olemme vain rakentaneet olemassa olevan elintasomme kumuloituvalle kasvuhypelle, johon meillä ei tahdo olla varaa. Asia erikseen on, että omat saamattomuudet tulevat ”normaalin anemian” päälle.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Työajan pidennyksellä lisää tuottavuutta?

Mediassa käydään kovaa väittelyä siitä lisääkö hallituksen ja EK:n yhteinen päämäärä - vuosittaisen työajan pidentäminen 100 tunnilla - työn tuottavuutta ja kilpailukykyä. Ajatuksena on, että samalla palkalla enemmän työtunteja tehden saadaan enemmän tulosta ja kilpailukykyä aikaan.

EK lähtee perusolettamuksesta, että talouskasvua voidaan saada lisää joko työn määrää lisäämällä tai työn tuottavuutta kasvattamalla.

Toisenkinlaisia näkemyksiä on tuotu esille.

On mm. esitetty, että lisätunnit syövät mahdollisuutta työllistää lisähenkilöstöä, joka kuitenkin monilla tahoilla on tavoitteena. Työttömyyden ollessa korkealla viedään olemassa olevan henkilöstön lisätunneilla työmahdollisuuksia työttömiltä. Työajan lisäämisen puolustajat taas lähtevät siitä, että kun kustannuskilpailukyky sisäisen devalvaation avulla (enemmän tunteja, sama palkka) paranee, nousee talous kasvu-uralle ja sitä kautta työllistyminen kohenee.

VM, Suomen Pankki ja tietenkin EK näyttävät liputtavan vahvasti viime mainitun vaihtoehdon puolesta. Monet muut epäilevät operaation onnistumista tai suhtautuvat siihen tyystin kielteisesti.

Tarkasteluun pitäisi ottaa nykyaikainen tapa tehdä työtä. Kuinka paljon meillä on vielä työrutiineja, joissa työn tulos paranee (lisääntyy), kun päivittäinen työaika lisääntyy. Työ on tällöin ”konemaista” – tosin ihmisaivoin ja käsin tehtynä – jolloin automaattisesti syntyy enemmän tulosta työhön käytetyn ajan lisääntyessä. Vai syntyykö?

On monia muitakin keinoja lisätä kilpailukykyä ja työn tuottavuutta. Viime vuosina on puhuttu paljon työhyvinvointiin panostamisesta, jolloin viihtyvyyden lisääntyminen työssä tuottaa paremman työn tuloksen. Samaan suuntaan vaikuttaa tietenkin osaamisen parantaminen.

ITC:n käytön tehostaminen voisi olla (ja on) monissa töissä ratkaisu parempaan työn tuottavuuteen, kunhan käytettävät järjestelmät toimivat ja keskustelevat keskenään. Vain joitakin aikoja sitten lääkärini valitti, että hän joutuu käyttämään useita eri ohjelmistoja yhden potilaan asian käsittelyyn, jolloin siirtymät vievät aikaa.

Nykyaikainen moderni konepaja on esimerkki työn tuottavuuden kohenemisesta jättiharppauksin. Tietenkin on töitä, joita ei enää automaation takia edes ole, kuten liikennepoliisin tehtävät. Yksi tapa tuottavuuden kohenemiseen onkin siirtää tuotanto paremmin tuottaville aloille.

Kunnallisessa työssä työn automatisointi on paljon vaikeampaa kuin konepajassa. Sielläkin on mahdollisuus edetä. Olen useasti esittänyt lukio-opetuksen tehostamista käyttämällä hyväksi verkko-opetusta. Uuden hallituksen ohjelmassa on tämän suuntaisia ajatuksia. Opettajat ovat kovien haasteiden edessä, kun opetuksen luonne muuttuu.

Olen sitä mieltä, että mekaaninen työajan pidentäminen ei ole kuin korkeintaan osa-ratkaisu Suomen talouden ongelmiin. Tarvitaan parempia tuotteita, parempia brändejä ja parempaa markkinointia. On hyvä, jos pystytään kehittämään b to b-tuotteita, mutta tarvitaan myös kuluttajatuotteita (esim. ohjelmisto-osaamisen mahdollistamia innovatiivisia tuotteita). Tässä kännykkä-Nokia oli mahtava esimerkki, ei riitä, että saatiin menestyvä kuluttajatuote, saatiin myös hetkeksi yksi johtavista globaaleista brändeistä, jonka ”kaikki” tunsivat. Vieläkään ei tajuta kuinka uskomaton yritys Nokia oli.

Lopulta tullaan innovaatioihin, joita tarvitaan uuden luomisessa. Suomella on tässä kova haaste edessään. Meillä on kyllä propelipäitä, mutta tuotteistaminen ja markkinointi kaipaavat lisäsysäyksiä. Tarvitaan globaaleja menestystuotteita.

Oleellista on, että aikayksikköä kohden saadaan enemmän aikaiseksi, ei se, että lisätään mekaanisesti työaikaa. Tämä voi tapahtua paremman osaamisen, paremman työviihtyvyyden tai parempien ohjelmien avulla, mutta ennen kaikkea tarvitaan kansakunnan tasolla tietoa, taitoa ja tunnetta, että panostukset tulevaan koskevat kaikkia. Tässä yhteydessä on pakko tuoda esille työhön ja palkkaan ko hdistuva oikeudenmukaisuuden vaatimus. Jos se puuttuu, putoaa ainakin osa menestymisen edellytyksistä pois.

Monet kaikkein innovatiivisimmat ihmiset kokevat jo nyt, että tekevät töitä kykyjensä ja jaksamisensa rajoilla. Näitä ihmisiä on vaikeaa motivoida palkattomalla lisätyöajalla. Juuri nämä ihmiset ovat uusien tuotteiden takana. Tuskinpa monikaan heistä voi pidentää päivää, koska työ on jo nyt intohimo.

Kannustus, huomioiminen ja palkitseminen voivat olla todelliset eteenpäin vievät voimat monien pellepelottomien motiiveina. Myös johtamisen ongelma on ilmeinen Suomen työpaikoilla. Luontainen johtaja saa porukasta enemmän irti. Erityisesti tämä koskee asiantuntijaorganisaatiota.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Kohti hyväntekeväisyyskonservatismia?

Kaikki alkoi oikeastaan uuden hallituksen leikkauslinjauksista. Niiden yksityiskohtia ei kannata tässä käydä läpi. Suuri osa leikkauksista kohdistuu kansalaisten yhteiskunnalta saamiin palveluihin. Koska pieni- ja keskituloiset ovat näiden palvelujen ja etuuksien pääkohde, tuntuvat ne eniten näissä ryhmissä. Heräsi ankara poliittinen arvostelu, kun näytti siltä, että yhteiskunnan eliitti jäi ”säästötalkoiden” ulkopuolelle. Tosin puhuttiin suurituloisia koskevasta solidaarisuusverosta, mutta se liittyi edellisen hallituksen säästöpaketteihin. Kyllä silloinkin tavalliset pieni- ja keskituloiset veronmaksajat olivat suurimpien säästöjen kohteena.

Oma lukunsa on keskustelu, jota käytiin ja käydään VM:n virkamiesten vallasta/asiantuntemuksesta, jolla säästösummat määritettiin. Niistä ei olla läheskään yksimielisiä, mutta hallitus otti ne ehdottomina realiteetteina, jolloin jouduttiin suuriin leikkauksiin. Olen monesti viitannut yhden totuuden talouspolitiikkaan, jolla on pitkät perinteet aina Snellmanista Risto Rytin ja Iiro Viinasen kautta nykypäivään.

Joka tapauksessa piti löytää keino, jolla suurituloiset osallistuisivat säästöihin, koska he ovat leikattavien palvelujen ja etuisuuksien vähäisiä käyttäjiä. Jo hallitustunnustelujen aikaan pääministeriehdokas Juha Sipilä vetosi suurituloisten omaantuntoon, jotta he omatoimisesti tarttuisivat talkooprojektiin.

Julkisuudessa ei ole paljon ollut esillä lahjoitusten verovähennysoikeus, mikä on aihiona kirjattu hallituksen ohjelmaan. Onko tällä yhteyttä kovasti esillä pidettyyn lahjoitusteemaan?

EK otti Sipilän ehdotuksen koppina vastaan ja Suomen yrittäjät ilmoittautuivat hankkeen tukijaksi. Syntyi uskottavuusongelma, kun toiset (suurin osa kansaa) eivät voineet valita säästöjä ja toiset (eliitti) saivat valita hyväntahtoisuutensa kohteen, määrän ja laadun.

Selkeintä olisi, jos yhteiskunnalliset (säästö)velvoitteet irrotetaan vapaaehtoisluonteisista lahjoituksista. Hyväntekeväsyys on sinänsä lähtökohtaisesti, pyyteettömästi toteutettuna erinomainen asia.

Mielestäni hyväntekeväisyyttä (tai tukea hyviin tarkoituksiin) ei pitäisi liittää mielikuvissa korkeaan tulotasoon. Päinvastoin moni pieni- ja keskituloinen antaa lahjoituksina erilaisiin hyviin tarkoituksiin pienempiä tai isompia summia nettotuloistaan. Siinä ei todellakaan ole kysymys lahjoitussumman sitomisesta johonkin ehtoon (kuten nyt yhteiskuntasopimukseen!).

Joillakin kansalaisilla on aina ollut vaateita tietää, mihin heiltä kerättyjä rahojaan käytetään. Kun on kysymys verotuksesta, on silloin tällöin kuultu vaatimuksia, että ”maksaisin kyllä veroni mielelläni, kun saisin itse määrätä, mihin ne käytetään”. Tämä on tietysti saatavissa selville vain yleisellä tasolla tutkimalla vaikkapa kunnan talousarviota ja tilinpäätöstä.

Verotus perustuu lainsäädännöllä vahvistettuun ”yhteiskuntasopimukseen” ja siihen luottamukseen, jota tunnemme eduskuntaa kohtaan, että se osaa allokoida verojen käytön järkevällä tavalla. Tämä malli sisältää riskin, että kaikki verotulot eivät mene lainsäädännön osoittamiin kohteisin, vaan tapahtuu kansalaisten varojen hukkainvestointia. Tämä lienee hyväksyttävissä oleva asia, kunhan erehdysten määrä pysyy pienenä. Järjestyneessä liberaalissa demokratiassa pahat oharit lienevät vähäisiä.

Verovarojen oikeinsuuntaaminen vaatii yhteiskunnan kontrollia, jota toivottavasti ei populistisessa sääntöjen purkuinnossa ajeta alas.

Asiaa voidaan tarkastella myös laajemmasta perspektiivistä. Filosofi Maija-Riitta Ollila kiinnittää aivan oikein eräässä haastattelussa (”Ollila EK:n johdon vetoomuksesta: ´Näyttää jotenkin omituiselta´ ”) huomiota siihen, että suurituloisten lahjoitusasiassa on kysymys hyväntekeväisyyskonservatismista. Yhteiskunnan säästöpäätökset ovat demokraattisen prosessin tulos päinvastoin kuin yksittäisen ihmisen hyväntekeväsyyspäätös, joka on hänen ikiomansa.

Ollila näkee trendin huolta herättävänä, koska tällaiset käytännöt luovat vaihtoehtoja hyvinvointiyhteiskunnalle. Valtiontalouteen lahjoituksilla ei ole vaikutusta tai jos on , ovat vaikutukset välillisiä ja pieniä. On vaikea perustella näitä myötätuntoisia, omantunnon tyydyttämiseksi mahdollisesti toteutettavia toimia valtiontaloutta tervehdyttävinä linjauksina.

Maija-Riitta Ollila toteaa:

”Elinkeinoelämän aloitteesta syntynyt esimerkki vetoaa joihinkuihin. Sillä ei ole samalla tavalla yleistettävää merkitystä kuin auktoriteeteilla oli ennen. Joissain ryhmissä se herättää pikemminkin vastustusta.”

On selvää, että hyväntekeväisyyskampanjan vastustaminen herättää kovaa arvostelua niiden taholta, jotka ovat lahjoitusten antajia. Syytä on kuitenkin muistaa, että tavallisen pienituloisen näkökulmasta, jolta leikataan, hyväntekeväisyys ja leikkaukset ovat eri paria.

Ideologisesti arvioituna on nähtävissä, että leikkauslinja ja toisaalta hyväntekeväisyyskonservatismi ovat saman asian kääntöpuolia. Molemmat edustavat arvokonservatiivista ja oikeistolaista talousajattelua. On selvää, että jotkut - tosin vielä harvat - tahot mielellään näkisivät hyvinvointiyhteiskunnan muuttuvan hyväntekeväisyysyhteiskunnaksi.

Suhtautuminen verotukseen on usein suurlahjoittajan kannalta herkkä asia: Bill Gatesin käytös oli kuvaava, kun hän (rakenteilla olevan) omakotitaloksi sanotun jättimäisen linnansa kiinteistöveron suuruuden kuullessaan poltti päreensä, mutta oivalsi sitten nopeasti, ettei suuttumus ollut missään suhteessa hänen varoihinsa, olihan hän maailman rikkain mies. Niinpä hän kiireesti perui puheensa ja sanoi maksavansa mielellään veronsa ennen kuin äläkkä ehti nousta isoksi numeroksi julkisuudessa.

Kun eriarvoistumisen trendi on muutoinkin päällä, ei sitä pitäisi vauhdittaa omilla tietoisilla toimenpiteillä.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Vaaran vuosista pelon vuosiin.

Antero Holmila ja Simo Mikkonen ovat kirjoittaneet kirjan välittömästi sotaa seuranneista tapahtumista ”Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944-1949” (Atena, 2015). Myönnän, että suhtauduin aluksi kirjaan hiukan epäluuloisesti: pystyvätkö kirjoittajat löytämään uusia näkökulmia paljon pureskeltuun aiheeseen. Mitään mullistavaa ei toki paljastu, mutta pidin kirjan asenteettomasta otteesta (niitä asenteellisia kauhukuvien maalauksia on kyllä ilmestynyt riittävästi).

Arvioin kirjaa seuraavassa joidenkin sen keskeisten teemojen näkökulmasta. Holmila ja Mikkonen ottavat tehtäväkseen kyseenalaistaa joitakin myyttejä, jotka ovat jääneet elämään sodan jälkeisistä vuosista. Tunnetuin näistä on käsite ”vaaran vuodet”, jonka mukaan Suomi oli Venäjän uhan alla konkreettisesti ja jopa miehitys oli sodan jälkeen mahdollinen. Historiaa on taipumus dramatisoida ja varsinkin siihen sortuvat aikalaiset: ”olimme jatkuvan uhan alla”.

Kirjoittajat korostavat jo 1930-luvulla luotua viholliskuvaa Neuvostoliitosta. Sotavuodet eivät suinkaan häivyttäneet vihaa, vaan vahvistivat sitä. Sodan jälkeisille päättäjille lankesi raskas vastuu vapautua tuosta viholliskuvasta.

Oleellinen on myös seuraava kirjassa esitetty toteamus: ”Vaikka ulkopolitiikassa oltiin Neuvostoliiton osalta varovaisia, oltiin vielä kaukana suomettuneisuuden ajan huomaavaisuudesta Neuvostoliittoa kohtaan.” Sanoisin, että kysymys oli 1970-luvulla nöyristelystä, jota ei ilmennyt 1940-luvulla.

Kirjoittajat haluaisivatkin puhua 1940-luvun lopun vaaran vuosien sijasta ”pelon vuosista”. Tykästyin tähän ilmaisuun. Ei mielestäni ole kysymys siitä, etteikö noihin vuosiin olisi liittynyt vaaran elementtejä, mutta sittenkin kysymys oli ensi sijassa kotikommunistien retoriikasta. Pelon vuodet kuvaavat niitä tuntoja, joita ihmisillä oli pelottelevan informaation vuoksi. Pelot olivat ymmärrettäviä, mutta tosiasiallista kumousvaaraa ei ollut. Neuvostoliitto jätti vallananastamisen keinot suomalaisten kehiteltäväksi, mutta meikäläisissä kommunisteissa ei ollut kumouksellisia tarpeeksi. Kommunisteja leimasi eräänlainen saamattomuus! Myös demokratian linnakkeet olivat Suomessa vahvat.

Mistä johtui Neuvostoliiton puutteellinen aloitteellisuus? Minusta näyttää, että Neuvostoliitto oli tyytyväinen toisen maailmansodan saavutuksiinsa, se ei halunnut rikkoa sovittuja sopimuksia vaan operoi alueilla, jotka se oli toisessa maailmansodassa miehittänyt. Se oli saavuttanut kaikki tavoitteet päärintamilla. Myös Ruotsin vastareaktio (sopimuksellinen lännen leiriin liittyminen) olisi ollut todennäköinen seuraus Suomen miehityspyrkimyksistä.

Yksi syy Neuvostoliiton passiivisuuteen oli varmaanikin hyvin sujuneet sotakorvaustoimitukset. Niitä ei haluttu vaarantaa, sillä toimitetun tavaran laatu oli todettu korkeatasoiseksi. Pelot siis osoittautuivat vaaroja suuremmiksi. Kommunistien ja Neuvostoliiton tavoitteena oli koota kaikki yhteistyövoimat Suomi-Neuvostoliitto-seuraan. Aluksi menestys olikin suuri, seuraan liittyi väkeä kaikista kansalaispiireistä, kuka mistäkin syystä. Mutta jo 1950-luvun alkuun tultaessa, poistuma SNS:stä kasvoi merkittäväksi.

Ratkaiseva este kommunistien menestymiselle - toimittaessa demokratian keinoin - löytyi vasemmiston jakautumisesta. Raivokkaassa taistelussa vallasta työpaikoilla ja edustuksellisissa elimissä kommunistit eivät onnistuneet syrjäyttämään sosiaalidemokraatteja , jotka linnoittautuivat skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteiden taakse.

Tosipaikan tullen sdp:n organisoitumiskyky oli aivan eri luokkaa kuin kommunisteilla. Sdp:n vasen laita kyllä vuosi SKDL:ään, mutta kommunistien toivomaa yhtenäistä kansanrintamaa ei syntynyt, se ei ollut lähelläkään. Kansandemokraattien mallina oli Itä-Euroopan puolueiden järjestäytyminen sen tavoitteiden taakse, mutta Suomessa liberaalin demokratian juuret olivat liian vahvat, jotta tavoitteissa olisi onnistuttu.

Eräänä syynä kommunistien menestymättömyydelle Suomessa kirjoittajat pitävät tottumattomuutta ”barrikadikommunismiin”. Mieluiten haluttiin edetä ”ministerikommunismin” kautta. Presidentti Paasikiven rooli oli merkittävä juuri sen takia, että hän sitoi kommunistit parlamentaariseen työhön ministeripaikkojen avulla.

Myyttien purkaminen jatkuu kirjassa jälleenrakennuksen ja kansan yhtenäisyyden uudelleen arvioinnilla. Oleellinen osa tätä prosessia oli evakoiden asuttaminen. Toki ristiriidat kantaväestön ja evakoiden välillä eivät ole tänään mikään paljastus, mutta toisaalta kansakunnan muistissa ovat selvästi painottuneet yhteiset edut ristiriitojen sijaan, jotka kuitenkin olivat todellisuutta. Kirjassa toppuutellaan liiallista hehkutusta kansakunnan yhtenäisyydestä noina turhaumien ja toiveiden vuosina, koska se ei edusta todellisuudessa tapahtunutta.

Teoksessa käydään lukuisin esimerkein läpi myytinmurtamismielessä evakkojen kokemuksia usein näiden omien kertomusten kautta. Tapakulttuurien erot, katastrofaalinen asuntopula, vieras uskonto (koskien ortodoksikarjalaisia) olivat muun muassa syitä hitaalle integroitumiselle kantaväestöön.

Yleinen harmaa ilottomuus” leimasi kansalaisten arkea sodan jälkeisinä vuosina. Tästä poikkeuksen muodostivat kommunistit, joiden odotukset uuden yhteiskunnan luomiseksi olivat optimistisia. Hohto kuitenkin himmeni nopeasti.

Hyvin mielenkiintoinen osa kirjassa on naisnäkökulma sodanjälkeisiin vuosiin. Miehinen maskuliininen auktoriteetti vietti sattuneesta syystä riemujuhliaan. Sodan käyneille miehille oli löydettävä paikka yhteiskunnasta ja naisten sodan aikana valtaamat työpaikat joutuivat nyt uuden harkinnan kohteiksi. Naisilta odotettiin väistymistä miesten tieltä kotilieden ääreen. Toisaalta kirjassa tuodaan esille, että naisten väistyminen työelämästä ei lopulta ollut merkittävää, ja että naisten osuus kääntyi uudelleen nousuun jo vuonna 1946. Varsinkin kommunistit korostivat naisten oikeutta pysyä työelämässä.

”Suomi sodan jälkeen” on hyvä kertauskirja sodan jälkeisistä vuosista. Se pyrkii luomaan uutta tulkintaa paljon keskustelluista tapahtumista ainakin osin onnistuen siinä.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Mökki, Putin ja minä

Herään mökilläni valoon, joka osuu kuusen latvoihin. Huikean kirkas aamu. Täytyy ihastellen kehua, koska kovin usein näitä aamuja ei tälle keväälle ole suotu. Sitten seuraa kierros pihalla kameran kanssa. Kello on viiden ja kuuden välillä. Linnut ovat pirteimmillään, niitä on mukava seurata ja kuvata. Otan kuvia 50-, 100 tai 200-kertaisella (4800 mm) zoomilla tunnistamismielessä Aamupuuhiin kuuluu laiturin puhdistus lintujen jätöksistä, en harmittele, sillä olen tottunut tähän. Samalla voi tarkkailla ympäristöä. Vastarannalla taitavat nukkua vielä, vaikka juuri 90 vuotta täyttänyt enoni onkin aamunvirkku. Rantanaapurit ovat saunoneet pitkän kaavan mukaan ja uinuvat vielä sikeästi.

Laiturilla huomio kiinnittyy isokoskelopesueeseen, jossa on emon lisäksi peräti yhdeksän poikasta. Viime kesänä pesintä ei onnistunut kovinkaan hyvin, mutta nyt olosuhteet tai sattuma ovat olleet suotuisat.

Linnuilla taitaa olla vuorosysteemi, sillä hetken kuluttua ilmestyy paikalle sinisorsapoikue, jossa on myös yhdeksän poikasta. Sorsat hakevat minulta namupalaa, mutten anna. Ranta on matala ja ravinnerikas, joten ruokaa on yllin kyllin.

Sorsat nousevat laiturille hetkeksi pelkäämättä minua. Ne kunnioittavat enemmän parin kymmenen metrin päässä olevia joutsenia, jotka työntävät pitkän kaulansa pohjaan tuon tuosta. Arkoina ne eivät tule lähelleni eikä sorsillakaan ole kiire mihinkään. Jonkin sisäänrakennetun koodin perusteella isokoskelo on sorsaa paljon varovaisempi lintu.

:::::::::::::::::::::::::::::

Palaan mökkitupaan ja päätän katsoa uutiset netistä. Silmiin osuu tuore haastattelu, jossa Vladimir Putin kertoo italialaiselle lehdelle, että ”vain hullu” kuvittelee, että Venäjä voisi hyökätä yllättäen lännen kimppuun. Voin kuvitella kuinka moni sanoo, että ”taas se valehtelee”. Yhtä naiivia on tietenkin kuvitella, että ”nyt se vihdoin on ottanut lusikan kauniiseen käteen”. Kansainvälinen kriisi kehittyy hitaasti aste asteelta eikä Putin sitä tietenkään kiellä. Juupas-eipäs -tilanteessa Putin toistaa, että hän kunnioittaa Minskin sopimusta, että hän haluaa Itä-Ukrainasta itsehallinnollisen alueen, että Venäjästä maalataan lännessä kuvaa peikkona poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä jne.

Hän syyttää jälleen vastapuolta (josta hän käyttää nimeä kumppani, ”partner”) epäammattimaisista toimenpiteistä. Tällä hän tarkoittanee, että lännessä olisi pitänyt tietää, miten tärkeä Ukraina on Venäjälle (siis, että sen sijalla ei ole epäystävällistä länteen sitoutunutta valtiota). Lännessä ei ymmärretty niitä varoituksia, joita Venäjältä annettiin.

Lännessä sen omia toimia Ukrainassa pidetään liberaalin demokratian mukaisina, vaikka Ukraina tuskin täyttää miltään osin - vähänkään kriittisesti arvioiden - kansanvallan tunnusmerkkejä. Lännen liberaalin demokratian kuorien sisään on ollut helppoa ujuttaa omaan etuun tähtääviä pyrkimyksiä. Varsinkin Yhdysvaltain republikaanit ovat olleet horjuttamassa herkkää tasapainotilaa.

Kaikki edellä oleva voidaan tietenkin leimata propagandaksi. On siinä sitäkin, mutta itse olen omaksunut käsityksen, että Putinin politiikka on ensisijassa puolustuksellista. Molemmin puolin tarvitaan sitä kuuluisaa toisen asemaan asettumista , ”emphathize with your enemy”, kuten Robert McNamara sen sanoi.

Kun luin italialaisilehden alkuperäisen haastattelun kokonaan Putin kotisivuilta, kieltämättä hämmennyin. Puhuuko nyt aggressiivinen maailmanvalloittaja vai maailmantilanteesta syvästi huolestunut valtionpäämies?

Olisikin tärkeää, että haastattelu julkaistaisiin kokonaisuudessaan myös suomeksi. Se antaa kuvan, miten Putin asiat näkee – ja tällä kertaa hän vaikuttaa avomieliseltä.

Poimin tähän muutamia kohtia haastattelusta. Putin näkee venäläisten aggressiivisen sotilaslentokoneiden toiminnan vastareaktiona amerikkalaisten kylmän sodan jälkeen keskeytymättöminä jatkuneille lennoille pitkin Venäjän rajoja.

”Sometimes I am asked about our airplanes flying somewhere far, over the Atlantic Ocean. Patrolling by strategic airplanes in remote regions was carried out only by the Soviet Union and the United States during the Cold War. In the early 1990s, we, the new, modern Russia, stopped these flights, but our American friends continued to fly along our borders. Why? Some years ago, we resumed these flights. And you want to say that we have been aggressive?”

Ehkä on syytä vielä kopioida tähän se kohta Putinin haastattelusta, jossa hän viittaa Venäjän yllätyshyökkäyksen mahdollisuuteen (tai pikemminkin mahdottomuuteen) Naton kimppuun.

”As for some countries’ concerns about Russia's possible aggressive actions, I think that only an insane person and only in a dream can imagine that Russia would suddenly attack NATO. I think some countries are simply taking advantage of people’s fears with regard to Russia. They just want to play the role of front-line countries that should receive some supplementary military, economic, financial or some other aid. Therefore, it is pointless to support this idea; it is absolutely groundless. But some may be interested in fostering such fears. I can only make a conjecture.”

Kuin varmuuden vuoksi hän vielä torjuu tarpeettomana kaiken sen pelon, mitä lännessä tunnetaan Venäjää kohtaan. Hän kieltää kokonaan laajamittaisen sotilaallisen konfliktin mahdollisuuden. Tulee miltei epätodellinen tunne: tällaisten puheiden jälkeen neuvottelupöytään palaamisen pitäisi olla mahdollinen. Mutta totuus on tietenkin toisenlainen, suhteet ovat kietoutuneet niin monelle sykkyrälle, että kuluu vielä aikaa ennen kuin sopuun päästään ja silloinkin on tyydyttävä välttämättömimpään.

”Let me tell you something – there is no need to fear Russia. The world has changed so drastically that people with some common sense cannot even imagine such a large-scale military conflict today. We have other things to think about, I assure you.”

Kun ajattelee meneillään olevaa jännittynyttä tilannetta, ei tule ihan vähällä mieleen kriisiä, jossa ohipuhumisen määrä lännen idän välillä olisi ollut näin järkyttävän suurta.

Putinin puheen jälkivaikutus on esimerkki siitä, kuinka kauas länsi ja itä ovat loitontuneet toisistaan. Sanoilla ei näytä olevan merkitystä. Mielestäni Putinin puhe sivuutettiin kotimaisessa mediassa aivan liian kevyesti.

Sillä välin…..

Ajatuspaja Chatham House kehottaa varautumaan pahimpaan Venäjän kanssa. Saska Saarikoski kertoo Hesarissa, että taktisiin tappioihin (!) kyllästynyt Yhdysvallat aikoo pistää pelilaudan uusiksi: lisää kilpailua suurvaltojen välille! Saarikoski toteaa - Yhdysvalloissa käytävää keskustelua siteeraten - että ”Yhdysvallat on yrittänyt säilyttää status quon, mutta Venäjä haluaa muuttaa sitä”. Että siis Venäjän pitäisi kokea Naton eteneminen sen rajoille status quon ”säilyttämisenä”!

::::::::::::::::::::::::

Lähden rantaan, ovatkohan joutsenet vielä paikalla?

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Työpaikkoja ilman kasvua?

Antti Kuosmanen kirjoittaa Tieto&trendit 1/2015 -lehden artikkelissa ”Tanssit jatkuvat Titanicilla” työllisyyden ja talouskasvun yhteensovittamisesta nyt ja tulevaisuudessa.

Lähtökohta on 1970-luvun kitkatyöttömyys, joksi silloin arvioitiin noin 1 prosentti. Sittemmin kitkatyöttömyys on noussut hälyttävän korkealle eli 5-6 prosenttiin. Se on siis eräänlainen ”tasapainotyöttömyystila”, jolloin ei vielä ole työvoimapulaa, mutta tätä prosenttitasoa alemmilla lukemilla työvoimapula joillakin toimialoilla astuu kuvaan. Kohtaanto työmarkkinoilla on siis heikentynyt selvästi monista eri syistä. Kuuden prosentin työttömyyslukemiin päästiin valtakunnan tasolla juuri ennen taantumaa (2008) bkt:n 14 vuoden kasvuputken jälkeen! Kotikunnassani Mäntsälässä työttömyys oli tuolloin alle 4 prosenttia, mutta joitakin aloja koskeva työvoimapula näkyi samaan aikaan tilastoissa.

Onko meidän siis tunnustettava 5-6 prosentin ”vähimmäistyöttömyystaso” pysyväksi? Globaalilla tasolla bkt voi kasvaa 3-4 prosenttia, mutta Länsi-Euroopassa jo 2 prosentin taso kuulostaa hyvältä. Yhdistelmä, jossa kasvu pysyy itsepintaisesti nollan ja kahden prosentin välillä ja työttömyys pysyy korkealla on siis väistämätön?

Samaan aikaan on Thomas Pikettyn mukaan toteutunut ilmiö, jossa varallisuustason nousu ylittää talouskasvun ja tulo- ja varallisuuserot kasvavat. Kysymyksessä näyttää olevan megatrendi, ja on syytä kysyä voidaanko aktiivisilla politiikkatoimenpiteillä vaikuttaa trendiä (matala kasvu – korkea työttömyys – tulo- ja varallisuuserojen kasvu) hillitsevästi. On syytä kuitenkin muistaa, että suomalainen tulontasausjärjestelmä on toiminut tehokkaammin kuin useimmissa länsimaissa. Meillä suurituloisimman yhden prosentin tulo-osuus nousi suuren laman jälkeen vuoteen 2000 saakka (IT-kupla), mutta on sittemmin hieman laskenut syvästä taantumasta johtuen.

On mielenkiintoista nähdä pystytäänkö meillä Suomessa uuden hallituksen strategialla estämään Pikettyn kuvaaman megatrendin tulo meillekin. Ennuste ei ole kovin hyvä, mutta jotain voidaan toki tehdä – jos halutaan. Miten tähän tilanteeseen on päädytty?

Me olemme tottuneet tiettyyn talouskasvuun (”vanhaan normaaliin”) ja nyt meidän on vaikea oppia pois tästä normaalista. Kehitys ei ole ollut toki lineaarinen, vaikka suuressa kuvassa voidaan nähdä teollisen kasvukauden (korkea työllisyysaste, korkea bkt:n kasvu) vähittäinen hiipuminen vuosikymmenien kuluessa. Hätkähdyttävämpää on todeta, että länsimaiden korkean kasvun ja pienenevien tuloerojen kausi kesti vain 1940-luvulta 1970-luvulle. Sitä ennen tulo- omaisuuserot olivat suuret. Näyttää siltä, että olemme ohittaneet poikkeuskauden, kun tulo- ja varallisuuserot Pikettyn teorian mukaan ovat lähteneet nopeaan kasvuun. Palataan siis aikaan, jota on eletty satojen vuosien ajan ennen nyt taakse jäänyttä lyhyttä välikautta.

Itse asiassa tulo- ja varallisuuserot olivat kovassa kasvussa jo 1900-luvun alussa saavuttaen esim. USA:ssa huipun vuonna 1928, juuri ennen suurta romahdusta. Saman tyyppinen ilmiö tapahtui vuosina 2008-2009, jolloin rikkaiden rikastuminen saavutti korkeimman tason sodan jälkeen. Sitten tuli finanssikriisistä johtunut tuloerojen kasvun pysähtyminen, mutta sekin osoittautui väliaikaiseksi, erot kasvavat jälleen vauhdikkaasti. Vain syvä taantuma on hillinnyt käsitykseni mukaan tuloerojen repeämistä.

Mitä tapahtui noin 40 vuoden aikana (1940-luvulta 1970-luvulle), jolloin tuloerot tasoittuivat? Kuosmanen mainitsee teknologisen vallankumouksen ja toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakentamisen. Itse lisäisin tähän vielä suuret ikäluokat ja tietoisen aktiivisen yhteiskuntapolitiikan, jolla tuloeroja pienennettiin. Tämä ei suinkaan koskenut vain esim. Länsi-Euroopan maita vaan myös Yhdysvaltoja, jossa ylin marginaaliveroprosentti oli 1940-luvulta 1960-luvulle yli 90 prosenttia. Itse näen nuo vuosikymmenet eräänlaisena tavallisen ihmisen kultakautena, ja totta on, että laajan keskiluokan menestys oli tuolloin poikkeuksellisen vahvaa mihinkään aiemmin koettuun verrattuna. Aikakaudesta 1940-luvulta 1970-luvulle on käytetty myös varsin kuvaavaa nimeä ”suuren kokoonpuristumisen” (The Great Compression) aikakausi.

Kuosmanen aivan oikein huomauttaa, että keskiluokan nousu jatkuu nyt kehittyvissä maissa. Varsinkin alempi keskiluokka on kokenut vaurastumista.

Amerikkalaiset Robert Reich ja Paul Krugman ovat korostaneet, miten rikkaat hiljaisesti hyväksyivät tulotasauksen kultakaudella ja menestyivät silti erinomaisesti. Ajat ovat noista päivistä muuttuneet. dramaattisesti – ahneudesta on tullut yksi johtavista ajatuksista.

Äärimmillään voidaan ajatella Kuosmasen tavoin, että palaamme takaisin klaanien ja heimojen aikakauteen, jolloin sopimukset perustuivat yksilöiden uskollisuuteen ja luottamuksen vastavuoroisuuteen, eivät lakeihin. Mikä on silloin demokratian, hyvinvointiyhteiskunnan ja luottamusyhteiskunnan kohtalo?

Entä tarjoaako nyky-Venäjä ”suorine demokratioineen” (vrt. Putinille tehdyt aloitteet vuosittaisessa TV-ohjelmassa) ja autoritäärisine hallintoineen yhteiskuntamallin puhtaan diktatuurin ja liberaalin demokratian väliin, jota voidaan matkia? Ennen kuin ollaan näin pitkällä on syytä tarkastella liberaalin demokratian puolustuskeinoja. Eikö edellä mainitusta kultakaudesta voida ottaa oppia? Jotain toki, mutta globaali talous, ihmisten kyllästyminen suureen valtioon, rikkaiden suuret lobbariarmeijat (USA) ja teollisuuden aseman romahtaminen ovat tehokkaita esteitä palata menneisiin aikoihin.

On toki kehitetty vaihtoehtoisia kasvun malleja, jotka perustuvat luonnonvarojen ja ympäristön säästämiseen, mutta bkt:n kasvun varaan rakentuva malli on edelleen vallitseva läntisten päättäjien keskuudessa. On helppoa nähdä, että Kiinan kaltaisille valtioille ei haluta antaa etulyöntiasemaa bkt-kilvasta väistymisen kautta.

Jos talouskasvun pysyvä heikkeneminen on fakta länsimaissa, mitä tapahtuu hyvinvoinnille? Erään vastauksen antaa Osmo Soininvaara yllä mainitussa Tieto&trendit -lehdessä. Esimerkkinä hän käyttää Japania, jossa talous on kasvanut sukupolven ajan hyvin hitaasti. Siitä huolimatta japanilaisen ostama kännykkä tänään on aivan eri luokkaa kuin 20 vuotta sitten. Jotain merkittävää on tapahtunut tällä välillä. Soininvaara vetää luonnollisen johtopäätöksen: ”On varsin ilmeistä, että vauraiden yhteiskuntien talouskasvu on jatkossa yhä enemmän laadullista ja yhä vähemmän määrällistä. Sen mittaaminen on todella hankalaa.”

Tulevaisuuden mietinnöissä kannattaa myös huomioida, että monet valitut talouden tilaa koskevat mittarit ovat varsin tuoreita keksintöjä. Bkt-mittari on kehitelty 1930- ja 1940-luvulla ja valtioiden talouskasvu nousi nykyiseen merkityksen vasta 1950-luvulla, osin kylmän sodan sotilaallisen ja siviilikilpavarustelun seurauksena. Kun ikuisia mittareita ei ole ja nykyiset mittarit ovat epätyydyttäviä, eikö ole mahdollisuus omaksua myös uusia tähän aikaan paremmin sopivia mittareita?

On syytä palata alussa esitettyyn kysymyksen, voidaanko työllisyys pitää korkealla tasolla ilman talouskasvua? Monet näkevät tämän asian hyvin teknisenä ilman dramaattisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tyytyisimmekö matalampaan kasvuun ja hitaampaan elintason nousuun olosuhteiden pakosta? Ja miten samalla välttäisimme yhteiskunnalliset levottomuudet? Vaihtoehtona kansalaispalkkaa koskevat pohdinnat ovat tältä osin perusteltuja.

Kuosmanen on oikeassa painottaessaan arvojen ja poliittisen tahdon merkitystä tulevaisuuden päätösten pohjana. Tuleva hallitus joutuu tasapainoilemaan säästöjen (leikkausten) ja tulevaisuuden - aiemmista poikkeavien - kasvuhaasteiden kanssa. Ja suuri osa näistä haasteista saattaa perustua vähäisen tai olemattoman talouskasvun ja uusien hyvinvoinnin rakenteiden yhteensovittamiseen.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Valtapolitiikasta ja rahan vallasta

”Oliko aikakausi 1914-1991 yhtä sotaa?, kysyin blogikirjoituksessa 1.9.2013. Tällainen väite on esitetty. Asetun kirjoituksessani kriittiselle kannalle ja väitän, että parinkymmenen vuoden takaiset tapahtumat ovat liian lähellä, jotta aikakaudelle tunnusomaisia piirteitä pystytään määrittelemään. Missään tapauksessa kysymys ei ollut historian lopusta 1990-luvun vaihteessa, oliko edes paradigman muutoksesta?

Totean kirjoituksessani seuraavaa:

”Näyttää jotenkin siltä, että ne, jotka haluavat nähdä yhtenäisen sodan vuodesta 1914 vuoteen 1991 näkevät maailman kaksinapaisena: Neuvostoliiton aika 1917-1991 on ikään kuin yhteinen nimittäjä aikakaudelle. En pidä tällaista ajattelua kovin relevanttina, vaikka sillä onkin kannatusta. Kaksinapaisuuden poistuminen ei ole lopettanut sotia; osin sotien luonne on muuttunut kansainvälisen terrorismin laajentumisen myötä. Taistelut ideologioiden välillä ovat muuttuneet osin kulttuurien ja uskontojen välisiksi konflikteiksi (Huntington!). Kaiken takaa paljastunee silti puhdas valtapolitiikka vuoden 1914 tapaan.”

….. ja jatkan:

”Arabimaailma on taistellut omien päämääriensä puolesta läntistä vaikutusta vastaan. Kuvaa on sekoittanut tehokkaasti näihinkin sotiin liittynyt/liittyvä sisällissotien luonne (jossa osapuolena ei ole demokratia!) ja ”taistelu terrorismia vastaan”. Aikakaudessa on piirteitä globaalin tason monenkeskisestä ”kylmästä sodasta”, joskin näin tuoreiden tapahtumien sijoittaminen historian kehikkoon on arvailua.”

Niin, turhan aikaistahan on esittää arvioita ajasta, jota elämme, mutta kerta kiellon päälle….. Olen siis väittänyt syyskuussa 2013, että vuoden 1989 (1991) muutos oli pienempi, kuin mitä siitä on sanottu. Vulgäärisosialismi on ainakin toistaiseksi nujerrettu, mutta geopoliittinen taistelu jäi.

Oliko ideologinen taistelu viime vuosisadalla peitetarina valtapoliittiselle todelliselle taistelulle hegemoniasta? Liittyvätkö vuosiluvut 1815, 1914 ja 1989 vain loputtomaan valtapoliittisten taitekohtien sarjaan.

Sosialismin ja kapitalismin (hieman yksinkertaistettu) taistelu oli vain osa moralistien määrittämää kamppailua, jossa sinua vaadittiin ilmoittamaan, millä puolella olet. Muussa tapauksessa olet moraaliton, kuten Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles sanoi. Taistelussa sekatalousjärjestelmät ovat näyttäneet pärjänneen kuitenkin paremmin kuin puhdasoppiset versiot. Sitoutumattomat (puolueettomat, liittoutumattomat) maat ovat jossain ideologisten napojen välissä ja monien moralistien suuresti hyljeksimiä. Mutta entä onnistumisen asteella mitaten? Eivätkö Sveitsi, Irlanti, Ruotsi, Itävalta ja Suomi ole läntisen maailman poliittisen tason menestyjiä?

Nykypäivän moralistit jakavat jälleen maailmaa, siksi jako sosialistisiin ja kapitalistisiin maihin oli van yksi jakamisen tapa tai muoto. Nyt jaetaan maailmaa, jossa on jakoperusteena ovat kulttuuriset tai uskonnolliset näkemykset tai sitten autoritääriset ja demokraattiset näkemykset. Käytännössä jaot ovat sotkuisempia, ristiinkäyvempiä.

Historian valtapoliittisessa taistelussa ”sosiaalinen markkinatalous” tai ”liittoutumattomuus” ovat olleet hiomakivinä, joilla on ollut merkitystä särmien tasoittajana. Mielestäni sitoutumattomilla mailla on ollut ja on ansiokas tehtävä rauhantyössä. Erikseen ovat sitten tämän päivän nimeltä mainitsemattomat poliitikot, jotka ovat moralisteja (jakofanaatikkoja) mutta ambivalentisti väittävät, etteivät ole ketään vastaan. Tätä ajattelua tapaa sekä idässä että lännessä. Jotenkin se kuulostaa kaikkein viheliäisimmältä ajattelutavalta.

Mennäkseni tämän päivän konkreettiseen poliittiseen kuvioon, niin monet käyvät edelleen ideologista taistelua siltä pohjalta, että Venäjä on ”kommareiden valtakunta”, vaikka se on ruhtinaiden (oligarkkien) valtakunta. Sosialismin kausi korkeintaan vaurioitti siltaa tsaarinajan ruhtinaiden ja nykypäivän oligarkkien väliltä.

Ruhtinaat (tai oligarkit) eivät välttämättä halua sotaa, he pelkäävät omaisuutensa puolesta, kuten ensimmäisen maailmansodan aikana. Näin on lännessäkin. Näyttää siltä, että lännen mahtavat ökyrikkaat tekevät valtapoliittisessa koneistossa saman demokratioissa kuin oligarkit autoritäärisissä valtioissa. Heillä on todellinen valta. Poliittisilla instituutioilla (presidentit, hallitukset, parlamentit) on suuri houkutus liittoutua rahan kanssa. Jossain Yhdysvalloissa ollaan ainakin näennäisesti häveliäitä, mutta totuuden torvet paljastavat räikeydet. Esimerkiksi voisin ottaa Kochin miljardööriveljesten toiminnan USA:ssa (kts. ”Robert Reich on America´s Koch Problem”). Saattaa olla, että tämän päivän maailmassa Kochin veljekset edustavat vanhaa ideologista (suurituloisten etua ajavaa) ajattelua pelkistetyimmillään.

Venäjällä on taipumusta yhdistää oligarkkien rahat ja poliittinen valta suorasukaisemmin. Rahavallan ja poliittisen vallan ristisiitoksella on synkkä historia. Yksi näistä konnista eli Mihail Hodorkovski on lopulta alkanut taistella mätää järjestelmää vastaan – tosin liian myöhään.

Globaalin tason osapuolien tavoitteena ei käsittääkseni ole sota, vaan voimatasapaino. Kun käydään taistelua vallasta voimatasapainoa osoittava viisari värähtelee (pahimmassa tapauksessa heilahtelee) puolelta toiselle. Kun heilahtelu yltyy, erehdyksen vaara - että erehdytään jyrkänteeltä alas - on olemassa.

Nykyiset kylmän sodan moralistit idässä ja lännessä taistelevat raharuhtinaiden suosiosta. Kahtia- tai monijaon maailma tarvitsee heidän rahansa. Onko liittoutumattomien maiden tehtävänä piileksiä geopolitiikan taipeissa, vai pitäisikö niiden ottaa aktiivisempi rooli rauhantyössä? Valitettavasti tuntuu siltä, että keskipakoisvoima loitontaa esimerkiksi Suomea liittoutumattomuudesta tällä hetkellä.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Merkitsevätkö vapaammat toimintatavat kunnissa palvelujen alasajoa?

Uuden hallituksen tavoitteet alkavat pikku hiljaa seljetä. Tavoitteena ainakin paperilla on mullistaa kunnalliset palvelut. Käyn seuraavassa läpi vapaan sivistystyön järjestämistavoitteita. Helsingin Sanomien tietojen (HS: ”Hallitusohjelma erottaa hyvät kunnat huonoista” 1.6.2015) mukaan tavoitteena on uusi laki, jolla kunnat aiotaan vapauttaa useiden eri lakien velvoitteista. Uusi laki antaisi kunnille vapauden harkita, miten ne toteuttavat muun muassa seuraavia lakeja: kirjastolaki, nuorisolaki, laki vapaasta sivistystyöstä ja museolaki.

Pyrin seuraavassa pohtimaan asioita palvelujen käyttäjän näkökulmasta, en niinkään niiden henkilöiden näkökulmasta, jotka luovat mielikuvia, miltä palvelujen pitäisi näyttää.

Tavoite on periaatteessa monien mielestä oikeansuuntainen, mutta on syytä olla tarkkana, kun vanhat palvelut järjestetään uudella tavalla. Mitä ollaan muuttamassa ja mihin suuntaan?

HS:ssa kokoomuksen kansanedustaja Antti Häkkänen (joka oli hallitusneuvotteluissa rakennetyöryhmässä) toteaa, että ”annetaan kunnille mahdollisuudet keksiä, miten palvelut tehdään fiksummin”. Lause sisältää sen perusolettamuksen, että nyt palveluja ei järjestetä fiksusti. Tietenkin fiksuudella voidaan tarkoittaa myös sitä, että ei ole fiksua järjestää vapaan sivistystyön palveluja ollenkaan. No, ehkä lain tarkoitusperä ei mene ihan näin pitkälle.

Lähtökohta tällaiselle ajattelulle, on että valtio on ylisäädellyt palvelujen tarjonnan kankeaksi ja kalliiksi. Väitän, että palvelujen tarjonta on vuosien varrella sujuvoitunut valtavin harppauksin. Ei ole puhettakaan valtion 1990-luvun alun pikkutarkasta valvonnasta. Valvonta, jos se koetaan hankalaksi, on kunnan taloushallinnon (ja muun sisäisen hallinnon) aiheuttamaa. Mutta siinäpä onkin tehtävä, miten rahaliikenne yksinkertaistetaan kunnan sisällä!

Hesarin Tuomas Niskakangas toteaa em. jutussa, että ”kärjistäen kyse on siitä, että kirjastosta ei ole väliä kunhan asukkaat saavat jostain kirjoja”. Pitäisiköhän huolestua kirjaston aktiivikäyttäjänä moisesta? Periaatteessa voisimme ajatella, että kaikki kirjaston kirjat digitalisoidaan ja niitä luetaan verkon kautta, mutta ei taida onnistua ihan vähään aikaan. Niskakangas näkee kirjaston roolin äärimmäisen kapea-alaisesti.

Monesti tulee kysyneeksi, kuinka paljon nämä uusia lakeja sorvailevat tahot tuntevat oikeasti maanhiljaisten eli tavallisten ihmisten palvelujen käyttöä. Päättäjät voivat piirrellä innovatiivisia kuvioita helikopteriperspektiivistä. Minua taas kiinnostaa tietää ovatko lakeja suunnittelevat miehet (kuten kansanedustaja Häkkänen ja Kuntaliiton toimitusjohtaja Kari-Pekka Mäki-Lohiluoma) asettuneet niiden naisten näkökulmaan, jotka valtaosaltaan käyttävät esim. kansalaisopiston palveluita (70-80 prosenttia kansalaisopistojen palveluiden käyttäjistä on naisia). Pitäisiköhän minun huolestua naisten puolesta, miten heidän palveluidensa käy? Olisiko tässä maanhiljaisten aika nostaa profiilia?

HS puhuu huonoista kunnista ja hyvistä kunnista. Se onkin todellinen uhka, sillä resurssien pienetessä fiksujen ratkaisujen keksiminen saattaa tyrehtyä rahan puutteeseen. Voi olla, että päättäjien enemmistö ei ole moisesta riittävästi edes kiinnostunut. Toisaalta taas palvelujen käyttäjien arkuus saattaa johtaa siihen, että heidän etuaan ei valvo kukaan.

Niin, se kunta (tai mikä tahansa kunta), jonka palvelujen käyttäjäksi itse synnyin, on nyt todella valinkauhassa. Ennen sanottiin, että oli lottovoitto syntyä Suomessa. Voi olla, että tulevaisuudessa sanotaan, että on lottovoitto syntyä kuntaan X. Selvää on, että palvelut heterogenisoituvat tulevaisuudessa. On kuntia, jotka houkuttelevat väkeä koko palvelukirjolla ja on kuntia, jotka kituuttavat ohentuneilla palveluilla siihen saakka, kunnes joku isompi ne nappaa.

Antti Häkkänen kuvaa kunnissa tapahtuvaa - hallituksen tavoittelemaa - muutosta ”hyvinvointivaltion palvelujen pelastuskeinoksi”. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun palvelujen heikentämistä kuvataan palvelujen pelastuskeinoksi. Mitä tarkoittaa innovatiivisuus palvelujen järjestämisessä kuntatasolla? Veikkaan rohkeasti: se tarkoittaa palvelujen järjestäjäverkon harvenemista ja palvelujen ohenemista.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Informaatiosota ja minä

Helsingin Sanomat referoi Tallinnassa 28.5.2015 pidetyn Naton kyberturvallisuuskeskuksen konferenssipuheita suodattamatta lainkaan kritiikin läpi niitä viestejä, joita tilaisuudessa välitettiin (HS: ”Venäjä oppi verkon vallan”, 29.5.2015). Artikkelin läpivirtaavana sanomana on, että kaikki ne, jotka yrittävät ymmärtää Venäjän tarkoitusperiä (joka ei tarkoita hyväksymistä) ovat hyväntahtoisia hölmöjä. Heitä viedään Venäjän propagandan avittamana kuin pässiä narusta milloin mihinkin suuntaan.

Pilkka osuu erityisesti niihin, jotka vastustavat Natoon liittymistä. Heistä halutaan tehdä Venäjän propagandan uhreja. Tämä on tahallista sen (suuren) kansanosan aliarvioimista, joka on Natoon liittymistä vastaan. Peitellyin sanakääntein heistä tehdään Pietarin trollitehtaiden jatkeita.

Entä, jos nuo Suomen kansalaiset, jotka kyselyissä vastustavat rautaesiripun uudelleen pystyttämistä ovat päätyneet ajatuksiinsa - kuten oletan - ihan omilla aivoillaan? Omalta osaltani voin sanoa, että olen argumentoinut tapahtumia - itse ne havainnoiden - noin 50 vuoden ajan. Olen joskus sanonut, että heräsin pikkupoikana suurvaltapolitiikkaan syksyllä 1961, kun Neuvostoliitto pudotti kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen Novaja Zemljalla. Georgia ja Ukraina ovat seuranneessa tapahtumaketjussa vain jatkumon osia.

Otetaanpa esille muutamia perusperiaatteita, jotka haluan selkeästi sanoa:

1) Onko Venäjä syyllistynyt kansainvälisen oikeuden vastaisiin toimiin Ukrainassa viemällä Venäjän joukkoja rajan yli? Vastaukseni: kyllä

2) Onko Venäjä käynnistänyt kampanjan suurvalta-aseman palauttamiseksi? Vastaukseni: kyllä

3) Onko Venäjän tiedotusvälineiden ylivoimainen enemmistö Vladimir Putinin kontrollissa? Vastaukseni: kyllä

4) Harjoittaako Venäjä propagandaa (hybridi- ja kybersotaa) hajottaakseen lännen yhtenäiseksi kuvaillun mielipiteen? Vastaukseni: kyllä

5) Onko Venäjä omilla toimillaan vaarantanut maailmanrauhan? Vastaukseni: kyllä, omalta osaltaan.

6) Pitääkö meidän edellä esitetyn perusteella kiireesti liittyä Natoon? Vastaukseni: Ei pidä, perusteluni olen esittänyt kirjoituksessani ”Nato-selvitykseni 3.0”.

Edellä esitetty ei mitenkään estä minua arvostelemasta sitä kuvaa, mikä lännessä propagandasyistä annetaan Venäjästä. On muutenkin Suomen kansalaisten aliarvioimista kuvitella, että Venäjän propaganda olisi jotenkin omaksuttu oman ajattelun ohjenuoraksi. Tietenkin on niitä, joita propaganda johtaa tai vie, mutta epäilen vahvasti, että tämä joukko on pieni.

Kuvitellaanko oikeasti, että ihmiset, jotka näkevät joissakin Venäjän toimissa itsepuolustuksen tarkoitusta ovat Pietarin trollien uhreja, jotka ovat irtaantuneet liberaalin länsimaisen ajattelun piiristä ja hajottavat tahallaan lännen väitettyä yhtenäisyyttä? Onko mieli todellakin saastunut, jos joku yrittää vielä nähdä, että maailmaa ei voida jakaa kategorisesti hyvään ja pahaan?

Nostan seuraavassa esille joitakin näkökohtia HS:n uutisoinnista koskien Tallinnan konferenssia.

Ensin lehti antaa esimerkkejä Venäjän informaatio-operaatoista (joihin vastaan): ”Yhdysvallat haluaa sysätä Ukrainan sisällissotaan”. Vastaukseni: tästä ei ole todisteita, mutta sen sijaan Yhdysvallat on pyrkinyt saamaan jalansijaa Ukrainassa luomalla otollisen ilmapiirin Natoon liittymiseksi, jonka se tietää olevan maailmanrauhaa uhkaavan ja äärimmäisen vastenmielinen skenaario Venäjän kannalta. Yhdysvalloissa on piirejä, jotka haluavat provosoida Venäjää tajuamatta potentiaalisia seuraamuksia.

”Suomessa vaikuttaa Yhdysvaltojen tukema upseerijuntta.” Vastaukseni: Ei ole upseerijunttaa. Sen sijaan meillä on upseeristossa huomattava joukko henkilöitä, jotka pyrkivät omilla toimillaan kiirehtimään Suomen liittymistä Natoon. Useilla upseereilla on tiiviit yhteydet Natoon.

”Länsimedian toimittajat vihaavat Venäjää.” Vastaukseni: Vain pieni osa vihaa, mutta suuri osa pyrkii antamaan Venäjästä kuvan, joka on peripaha. Osa suhtautuu neutraalisti, mutta kaihtaa minkään positiivisen viestin välittämistä Venäjästä. Osa suhtautuu aidon uteliaasti haluten päästä selkeyteen Venäjän pyrkimyksistä.

HS:n artikkelissa todetaan Venäjän heränneen myöhässä propagandasotaan. Tämä pitää paikkansa. Osa esimerkiksi tietotoimisto Sputnikin viesteistä on lainauksia lännen median kriittisistä puheenvuoroista koskien länsimaiden omia toimia ja osa on selvästi propagandistisia. Useimmilla ei ole vaikeuksia erottaa viestien todellisia tarkoitusperiä.

Lännen oma Venäjään kohdistama propaganda on kymmenien vuosien kehittelyn tulos.

Tärkein ase objektiivisuuden tavoittelussa tänä päivänä on pitää riippumaton media vahvana. Valitettavasti tästä on poikettu polarisaation suuntaan varsinkin Yhdysvalloissa. Toisaalta USA:ssa on esitetty mielestäni parhaat argumentoidut mielipiteet myös toisinajattelijoiden näkökulmasta. On virkistävää lukea uusista näkökulmista, joista itsekin voi oppia.

HS:n Laura Halmisen kommenttipuheenvuoro Tallinnan konferenssia koskevaan artikkeliin on hyvin kuvaava. Halmisen mukaan ”Venäjälle riittää, kun muut pysyvät tilassa, joka ei uhkaa Venäjää”. Kukapa ei toimisi näin! Halminen selittää tarkemmin: Tätä päämäärää (Venäjää uhkaamatonta tilaa) palvelee …. ”vaikkapa Suomessa vallitseva epätietoisuus siitä, mitä Nato tekee tai jättää tekemättä. Näin epävarmuus lisääntyy". Venäjää ei todellakaan tarvita sen toteamiseksi, että Naton 5. artikla on väljätulkintainen koskien toimenpiteitä, joihin Nato-maat velvoitetaan kriisitilanteessa.

Jos minun pitäisi puristaa yhteen virkkeeseen edellä esitetty, voisi se kuulua näin:

Kaikki se, mikä HS:n Tallinnan konferenssierittelystä välittyy, viittaa median pyrkimykseen luoda kuva, ettei suurvaltojen pidä asettua toistensa asemaan, vaan päinvastoin luoda tietoista vastakkainasettelua.p>

Tämä kirjoitus on vastalauseeni tällaisia tendenssejä vastaan.