maanantai 13. huhtikuuta 2015

Haglund, Stubb ja Tuomioja

Nykyisessä jännittyneessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on tilausta eri tahojen provosoinnille ja vastaprovosoinnille. Omaksutaan kantoja, jossa vastaprovosoinnin puuttuminen on ikään kuin heikkouden merkki. Oslossa vastikään pohjoismaiset puolustusministerit ottivat selvästi aloitteen ja lähtivät paitsi vastaprovosoinnin tielle, niin myös lisäsivät kierroksia omasta takaa provosoinnille.

Jälkiselittelyt ovat tyypillisiä: ”emme me ole kehittämässä mitään aggressiota, ei tässä ole aiempaan verrattuna mitään uutta, ei tätä ole suunnattu ketään vastaan, tämä ei ole lähentymistä Natoon jne.” Juuri tämän tyyppisiä selittelyjä käytti Carl Haglund näyttääkseen ryhdikkäältä Suomen etujen puolustajalta . Mitä hän halusi oikein osoittaa ja kenelle? Vaalien takia kohteena oli varmaankin Suomen kansa. Menisivätkö ihmiset näin halpaan? Epäilen, etteivät mene. Nämä vaalien alla tehdyt irtiotot ovat aina vaarallisia, koska niihin sisältyy epätoivoisia yrityksiä nostaa oman puolueen kannatusta. Turvallisuuspolitiikkaa ei pitäisi käyttää välineenä moiseen.

Alkeellisinkin tilannetaju edellyttää, että Oslon kaltaisiin lausumiin pitäisi sisällyttää laaja ulkopoliittinen yksituumaisuus. Näin ei haluttu tehdä, vaan ryhdyttiin irtiottoon. Aleksander Stubb riensi Sancho Panzansa avuksi, kuten odottaa sopii: ”ei meillä pelätä!”, ikään kuin Haglundin sankariteon puolustus olisi ollut jo ennakkoon sovittu.

Teoreettisesti voisi olla mahdollista, että aktiiviset Nato-intoilijat kriisiyttävät puheillaan ja sanoillaan Venäjä-suhteemme, jolloin tulisi ”pakottava tarve” hakea Nato-jäsenyyttä. Onneksi tämä on vain teoriaa, ihan tällaiseen vastuuttomuuteen en usko.

Haglund on omalla esiintulollaan muistuttanut, kuinka tärkeä pesti puolustusministerin salkku on seuraavassa hallituksessa. Henkilövalinnassa pitää olla tarkkana.

Mihin Venäjän virallinen taho oikein puuttui? Se ilmaisi puolustusministerien lausuntojen jälkeen huolensa suhteiden kehittymisestä huonompaan suuntaan. Siinä kaikki. Oikeastaan se ei voinut olla sanomatta tätä kantaansa, niin räikeä oli puolustusministerien provokaatio.

Kiinnittäisin huomiota siihen, että Ruotsi-yhteistyö ja pohjoismainen yhteistyö ovat eri asioita. Ruotsi-yhteistyö on vuoropuhelua kahden liittoumattoman maan välillä ja pohjoismainen yhteistyö tuo Naton mukaan kuvioon. Meillä käytetään näitä kahta linjaa sekaisin osin huomaamatta eroa ja toisaalta joidenkin taholta tarkoitushakuisesti. Viime mainitut ovat usein Nato-intoisia poliitikkoja. Käsite ”Pohjoismaa” toimii ikään kuin sotilaallista liittoutumista suosivan kannan pehmennyksenä.

Ehdin itse parissa kirjoituksessani reagoimaan suomalaisten harkitsemattomuuksiin jo ennen Venäjän reaktioita, joten minun ei tarvitse selitellä mitään jälkikäteen.

Ulkoministeri Tuomiojan kantaa jäin miettimään monestakin näkökulmasta. Hän on monesti jäänyt yksin puolustamaan vanhaa suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella pysyttelevää kantaa. Aavistelen, että hänen sisällään kiehuu, kun vastuuttomat kollegat päästelevät suustaan omasta mielestään järkkymättömän isänmaallisia mielipiteitä. Tuomioja joutuu jo asemansa puolesta vetämään matalaa profiilia ja tyynnyttelemään keskustelua, vaikkei sisimmässään sitä haluaisi. Osin harmittelen, että hän ei voi tai halua sanoa kantojaan selvemmin. Hänen on otettava huomioon myös presidentin kanta.

Lopulta Niinistö reagoikin happamasti, mutta vaisusti ( tässä tilanteessa hän ei oikein muuta voinut): puolustusministerin olisi pitänyt käyttää Oslon yhteinen puheenvuoro utvassa ja presidentillä.

Mistä oikein on kysymys käytännön politiikan tasolla?

Jos ajatellaan puolueiden Nato-kantoja ennen vaaleja niin jakauma on aika selvä: kokoomuksen ja RKP:n kannattajien enemmistö on liittoutumisen kannalla, muiden puolueiden enemmistö tukee liittoutumattomuutta. Perussuomalaisten kanta on herkimmin sidottu vaalien tulokseen ja sen jälkeen koottavan hallitukseen, mutta hekin ovat periaatteessa liittoutumattomuuden kannalla.

Venäjä on täysin selvillä suomalaisten puolueiden kannoista, samoin kansalaisten gallup-kannoista. Se tietenkin toivoo, ettei hoipertelijoita nouse liittoutumista vastustavien joukoista ja heiluta vielä jäljellä olevaa suomalais-venäläisten suhteiden tasapainoa.

Mitä ihmettä odotellaan Nato-selvitykseltä? Sitäkö, että joku ”viisas” tulee sanomaan jotain vähemmän viisasta ja sitten kuuluu syvä huokaus kansan taholta: ”nyt ymmärrän, mistä tässä on kysymys!” Vai sitäkö, että ”viisas” (yksilö tai ryhmä) tukkimiehen kirjanpidolla merkkailee liittoutumisen plussat ja miinukset ja kansa vetää oitis johtopäätökset! Kuka uskoo tähän naiiviuteen? Näen Nato-selvitykseen ryhtymisessä tiettyjen tahojen tarkoitushakuisuutta, joka ei ratkaisen mitään.

On selvää, että Venäjää ärsyttää spekulointi Natolla. Oman kantani olen ilmaissut selkeästi aiemmissa blogikirjoituksissani: parasta olisi jos tilanne jäädytettäisiin nykyiselleen ja spekulointi liittoutumisen jatkokehityksestä lopetettaisiin virallisella tasolla. Isäntämaasopimuksessa ylitettiin jo tietty raja, mutta mitään kohtalokasta virhettä ei tulkintani mukaan ole vielä tehty.

Miten tärkeää olisikaan eristää edellä esitetty pohdinta akuutista jännityksen kiristymisestä ja pohtia asiaa pitkäjänteisesti historian, nykyisyyden ja tulevaisuuden arvion näkökulmasta! Ei päätöksiä Suomen linjasta pidä tehdä jonkin meneillään olevan jännittyneen - vaikka vuosia kestäneen - tilanteen perusteella, kuten Haglund ja Stubb kuvittelevat. Suomen ja Venäjän välisiä suhteita on pohdittava pitkän aikavälin jatkumona.

Leikkaan ja liimaan tähän vielä tiivistetysti edellisessä blogikirjoituksessani hahmottelemani periaatteet Venäjä-suhteistamme:

”Länsi-intoilujen keskellä tulisi aina muistaa asemamme idän ja lännen välissä. Jo tämä perustotuus tahtoo unohtua tänä päivänä. Suomi kuuluu läntisiin liberaaleihin demokratioihin ilman Nato- tai EU-todistelujakin. (Suomi on yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan ”maailman ehein valtio”). Pakotepolitiikan keskelläkin pitäisi muistaa, että Suomen tulisi pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Venäjän täytyy vakuuttua luoteisrajansa turvallisuudesta. Suomen ja Venäjän suhteiden peruspilarit ovat hyvät naapuruussuhteet ja hyvät kauppasuhteet. Uskottava itsenäinen puolustus on Suomen henkivakuutus.”

On asioita, joiden pitää muuttua Suomessa, mutta turvallisuuspoliittinen linja on viimeisten asioiden joukossa, jota pitää horjuttaa. Kekkonen puhui ”ulkopoliittisista diletanteista”, joille ei uskaltanut antaa ulkopoliittista valtaa. En pitänyt tilanteesta, jossa hän nuo sanat lausui noottikriisin jälkivaiheessa (peliä silloinkin pelattiin), mutta nyt meillä on ihan oikeasti taipumusta diletanttisiin irtiottoihin, jotka on syytä heti torjua.

1 kommentti:

  1. Viikonloppunan törmäsin vaalikentällä persuedustajaan, jolle mainitsn varsinkin Heglundin olevan isämaalle vaarallinen toimiesaan niinkin vastuullisena ministerinä., iohon persuehdokas lohdutti kyllä jussi pystyy kohta paikaamaan vahigot. Toivottavasti riittävän suuri osa suomenkansaa on niin arvostelukykyistä, että passitaa pääministeri tolvanan yhdessä mainitsemani kekkulan kanssa jäähypenkille.

    VastaaPoista