keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Sputnik jälleen taivaalla

Viisikymmentäluvun lopulla tähyiltiin taivaalle ja etsittiin vilkkuvaa valoa. Kysymys oli maata kiertävälle radalle lähetetyistä satelliiteista. Venäläisten satelliitit olivat tuolloin Sputnikeja. Sputnik-lentoja oli useita ja niihin kiinnittyi valtava huomio. Tämä on historiaa ja totta.

Totta on myös, että uusi sputnik, Sputnik News on ilmestynyt ihmeteltäväksemme. Kysymys on Venäjän valtiollisesta uutistoimistosta Sputnikista, joka on juuri avannut verkkosivut suomeksi.

Tarkastelen seuraavassa uutistoimiston ensimmäisiä uutisia ja yritän luoda kuvaa vähän laajemminkin tiedotus- ja propagandakentästä.

Uutinen nro 1: Yhteydenpito-ongelmat venäläiseen Progress- avaruusalukseen.

Vertasin Sputnikin uutisointia (”Lennonjohtokeskus varoitti mahdollisesta Progress-aluksen menetyksestä”) Ylen uutisointiin (”Venäläinen rahtialus mykistyi matkallaan kansainväliselle avaruusasemalle”) enkä havainnut eroa. Kysymys on todennäköisesti epäonnistuvasta yrityksestä telakoitua kansainväliseen avaruusasemaan. Uutinen on neutraali ja siitä ei löydy propagandistisia elementtejä.

Uutinen nro 2: Rautatieyhteys Venäjän ja Suomen välillä.

Sputnik: ”Venäjän ja Suomen välinen rautatieyhteys säilyy”. Uutinen on kerrottu myönteisessä ja neutraalissa hengessä.

Uutinen nro 3: Norjan sotilaalliset lisäpanostukset.

Sputnik: ”Norja panostaa puolustukseen”. Uutinen on neutraali ja siinä lainataan lähinnä norjalaisia lähteitä lisäpanostusten suuruudesta. Uutinen on lähinnä ”huomionherättämisuutinen” : sillä halutaan todeta asevarustelun kiihtyminen.

Uutinen nro 4: Putinin kirjelmöinti YK:lle.

Sputnik: ”Putinin kirje YK:lle”. Uutisen sävy on neutraali. Kirjeellä halutaan painottaa Venäjän pyrkimystä noudattaa ydinaseiden leviämisen estäviä sopimuksia. Ottamatta kantaa, kuinka hyvin Venäjä noudattaa ydinkieltosopimuksia voin todeta, että uutinen sellaisenaan ei ole johdatteleva. Luonnehtisin uutista Venäjän panosta ”korostavaksi” uutiseksi.

Uutinen nro 5: Raportointia Donetskin tilanteesta.

Sputnik: ”Etyj ilmoitti tilanteen jyrkästä huonontumisesta Donetskin lentoaseman ympäristössä”. Uutinen lähinnä toistaa Etyj:n ja YK:n tiedot tapahtuneesta kehityksestä Donetskissa ja on pääosin neutraali. Väliin on eksynyt yksi lause, joka osoittaa, mistä Sputnikin mielestä on kysymys: ”Ukrainan aloitti viime vuoden huhtikuussa sotilaallisen operaation Donbassissa”. Tämä on luonnehdittavissa lähinnä ”täsmävaikuttamiseksi” neutraalin uutisoinnin keskellä.

Uutinen nro 6: Raportointia Ukrainasta.

Sputnik: ”Jon Hellevig: Donbass kestää”. Selkeä ”vaikuttamisuutinen”. Kerrotaan suurella tunnelatauksella kaipuusta rauhalliseen lomanviettoon Mustanmeren rannalla. Haastateltu esimerkkihenkilö on pakolaisleirissä, jonne hän pakeni ”Ukrainan armeijan julmuuksia”. Uutisessa viitataan laillisesti valitun presidentin (Janukovitsh) syrjäyttämiseen. Raportissa annetaan kielteinen käsitys YK:sta ja Kansainvälisestä Punaisesta Rististä. Aselevon kestävyydestä annetaan pessimistinen kuva ja lopussa todetaan tulevaisuuden ennusteena: ”Todennäköisemmin aselepo raukeaa, ja Venäjä saa edetä Donetskin ja Luganskin kansantasavaltojen tunnustamisen kanssa, jotka sen jälkeen pystyvät ottamaan lopulliset askeleet kohti itsenäisyyttä ja lopettamaan saarron ryhtymällä aktiiviseen ja avoimeen kaupankäyntiin Venäjän kanssa”.

Juttu on venäläisittäin asennoituvan toimittajan raportti tapahtumista. Vastapuolen argumenteille ei anneta tilaa, oma kerronta on äärimmäisen subjektiivista. Vastaavaa voi tietysti verrata läntisten toimittajien Ukraina-raportointiin: näkisin, että ainakin Suomessa arviot ovat huomattavasti objektiivisempia.

Mielenkiintoista on katsoa jatkossa jatkuvatko uutiset tulevaisuudessa samalla tavalla: on neutraaleja tai lähes neutraaleja uutisia ja sitten toimittajan allekirjoittamissa jutuissa sallitaan huomattavan subjektiivinen tai propagandistinen ote. Tässä on taktiikkana houkutella lukijoita länsimaismielisellä uutisoinnilla ja pistää väliin haluttu viesti.

Tietenkin voidaan asettaa kyseenalaiseksi neutraalien uutisten neutraalius sillä perusteella, että ne ovat suuresta massasta valikoituja uutisia ja palvelevat valinnan kautta Venäjän tavoitteita.

Mikä on Sputnikin keskeinen tapa vaikuttaa ihmisten mieliin? Edellä mainituista uutisista nostaisin tärkeimmäksi esimerkiksi Putinin YK:lle lähettämän kirjeen. Miksi? Siksi, että oletan Venäjän korostavan niitä uutisia, jotka jäävät länsimediassa sen mielestä liian vähälle huomiolle.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Läntistä uutisointia on vaikeampi arvioida, koska elämme samassa kulttuuripiirissä. Kommentit laaditaan meidän näköisiksemme, jolloin ne koetaan tasapuolisiksi. Ainakin ns. ”asiantuntija- tai huippututkijakommenteissa” tulee monesti läpi kannanottoja, jotka ovat länsimielisten, äärioikeistolaisten ajatushautomojen tuotoksia. Olen pyrkinyt näissä blogikirjoituksissani korostamaan, miten myös läntiset trollitehtaat suoltavat ulos salakavalaa propagandaa.

Olemme netin keskustelupalstoilla yhä enemmän menossa kohti vastakkainasettelun maailmaa. Varsinaiset toimittajat joutuvat haasteen eteen ja näyttävät hekin lisäävän kierroksia kirjoitteluunsa ”nettikannustuksen” paineessa.

Tinkimättömään totuuteen pyrkimisen ehkä ainoa keino on moniarvoinen uutisointi. Se tarkoittaa, että samassa mediavälineessä annetaan eri tahoja edustaville mielipiteille sija. Nyt Sputnik on ottanut roolin, jossa se tuottaa - venäläisittäin - useilla kielialueilla globaalisti ”moniarvoista” tietoa. Sputnikin ensimmäisten uutisten perusteella en havainnut erityisen ovelia manipulointijippoja. Medialukutaito joutuu kuitenkin jatkossa koetukselle. Kouluilla on tässä iso haaste.

Kun nyt ollaan lännessä laajemminkin käynnistämässä vastapropagandaa, on tavallisen median seuraajan entistä vaikeampi hahmottaa uutisluontoisesta viestinnästä neutraalia tietoa. Kehitys on valitettavaa, mutta nyt halutaan ilmeisesti välttämättä palata vastakkainasettelun tielle. Sotaa käydään toistaiseksi toisin keinoin. Kuitenkin propaganda on propagandaa, vaikka sille kuinka yritetään keksiä uusia nimiä.

Läntinen vapaa demokratia on todella haasteiden edessä. Yksi sen kiveen hakatuista periaatteista on sananvapaus ja vapaa lehdistö. Länsi on ajettu puolustuskannelle, sillä yksipuolinen tarkoitushakuinen viestintä näyttää laajenevan ja voittavan alaa maailmalla. Provosointiin ei kuitenkaan pitäisi vastata provosoitumalla, vaan autoritäärisyyden paineeseen pitää vastata sivistyneen valtion keinoin.

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Elämää vaalien jälkeen

Eduskuntavaalien jälkeen on vuodatettu ilon kyyneliä tai juotu karvasta kalkkia. Niinhän on tapana. Näissä vaaleissa voittajia lehtitietojen mukaan olivat keskusta, vihreät ja perussuomalaiset. Kokoomuslaiset ovat luoneet kuvaa torjuntavoitosta. Vasemmisto on rypenyt pohjamudissa. Niin kuin monta kertaa aiemminkin kuvaa vaalien tuloksesta on pelkistetty ja yksinkertaistettu.

Keskustan voittoa on pidetty Juha Sipilän henkilökohtaisena bravuurina. Hänen vaikutuksensa tulokseen onkin ollut kiistaton, mutta mielestäni vielä suurempi vaikutus on ollut niillä vaikeuksilla, mitä hallituksella on ollut. Ja tässäkin painotan hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidon rahoittamisen yleisiä vaikeuksia enemmän kuin hallituksen kyvyttömyyttä.

Perussuomalaisten ”voitto” perustuu melko vaatimattomien ennakko-odotusten vaihtumiseen ”vain” yhden paikan ja 40 000 äänen tappioon. Ja tämä tulos saavutettiin oppositioasemasta käsin! Puolueen kannatuksen pysyvyys ratkaistaan vasta hallitustestin kautta.

Perussuomalaisten kohdalla on syytä pohtia ovatko he löytäneet todellisen yleispuolueen statuksen! Tällainen puolue saa kannatusta sekä etelästä että pohjoisesta, sekä eliitistä että alemmista sosiaaliluokista. Tässäkin puolue joutuu testiin hallitusvastuussa. Vasta aika näyttää, miten puolue selviää etukäteen ajatellen vaikealta tuntuvasta asetelmasta.

On todettu monissa yhteyksissä, että ideologiat ovat muodostuneet jonkinasteisiksi rasitteiksi. Äänestäjien enemmistö suhtautuu entistä epäilevämmin oikeisto-vasemmisto ulottuvuuteen. Kuva ei kuitenkaan ole aivan selkeä: vaikka kokoomus kärsikin tappion, voitti oikeistosiipi useita paikkoja sen sisällä. Äärioikealla – suomalaisittain - tapahtui siis vahvistumista.

Vaalien alla korostettiin arvoja (kaikki kynnelle kykenevät tahot julkaisivat arvonelikenttiä!) ideologian kustannuksella ja tästä tuli yksi vaalien vedenjakajista. Vaalien tuloksessa polarisoitui jako liberaaleihin ja konservatiiveihin kuitenkin niin, että konservatiivit kokonaisuudessaan vahvistuivat.

Keskityn seuraavassa yhden osa-alueen eli vasemmiston tilanteen erittelyyn. Vasemmistopuolue vihreät säästyi ideologian asettamalta paineelta ehkä juuri sen takia, että saattoi esiintyä ”puolueettomana” tahona oikeisto-vasemmisto akselilla. Samoin perussuomalaisten jo hiukan kulunut työväenpuolue ilman sosialismia tehosi.

Itse asiassa vasemmistolaisesti ajattelevien ihmisten määrä ei ole oleellisesti laskenut, he vain ryhmittyvät puoluekartalle eri tavalla kuin aikaisemmin. Esimerkiksi SDP:n haasteena on siis kerätä joukot, jotka nyt ovat levinneet kuin akanat tuuleen.

Vasemmistopuolueiden tappiota on selitetty osittain sillä, että puhuttiin kyllä asioista (vientivetoisuus, kasvuhakuisuus, globalisaatio ym.), jotka vaikuttavat ja ovat kiistatta tärkeitä, mutta ei puhuttu asioista, jotka vaikuttivat suoraan ihmisiin tai ihmisten kautta. Tässä on varmasti ainakin osatotuus.

On syytä pohtia tarkemmin, miksi vasemmiston perinteet ovat nyt alennusmyynnissä. On selitetty, että sen tavoitteet on saavutettu ja on arvioitu, että ihmisten hyvinvointi on noussut tasolle, jossa vasemmistolle ei ole käyttöä. Molemmat ovat puutteellisia selityksiä. Meillä on melkoinen joukko ihmisiä, jotka ovat elintasotaistelussa joutuneet koville. Moderneihin köyhyysloukkuihin on vajonnut huomattava määrä kansalaisia.

Vasemmiston joukkoliikeluonne on hiipunut ja ”joukkoja” ovat lähinnä anarkistit ja muut marginaaliryhmät. Harppaus 1950-luvun lopun lapsilisämielenosoituksista tai 1970-luvun vaihteen vasemmistosuuntauksen joukkoliikkeestä nykypäivään on jättimäinen.

Itse ottaisin vahvasti esille median porvarillistumisen. Vasemmistolehdet ovat kuolleet lähes sukupuuttoon. Arkinen havainto on, että porvarillinen hegemonia on vallannut mediamarkkinat ja pystyy sitä kautta vyöryttämään sanomaansa. Samaan suuntaan vaikuttaa joukkoliikkeiden sulaminen ”yksilöiden massaksi” viihteen kautta. Vain viihde (ml. urheilu) oikeastaan kerää enää joukkoja, ja viihde on ainakin näennäisesti suurelta osin puolueetonta, hajutonta ja mautonta.

Vasemmalla tarvittaisiin joukkojen kokoamista yhteisen mediavälineen taakse - on se sitten paperinen tai sähköinen - vastapainoksi nykyisten lehtien päätoimittajien porvarihegemonialle. Haaste, joka ei taida toteutua.

Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja Ruurik Holm näkee yksilönvapauden nostamisen ajattelun ytimeen vasemmiston nousun ratkaisevana uutena tekijänä. Totta on, että solidaarisuus on alamaissa: yhteiskunta on ottanut solidaarisuuden ylläpitäjän roolin enemmän tai vähemmän onnistuneesti haltuunsa. Tämä näkyy mielestäni siinä, että kansanvallan käytännön toteutuminen on huonossa hapessa. Äänestysprosentit ovat alhaiset ja nimenomaan vasemmistoäänestäjien passiivisuus näkyy prosenteissa.

Mitä siis pitäisi tehdä kansanvallalle? ”Demokratian joukkoliikkeen” synnyttäminen sisältää demokraattisen järjestelmän uusiutumisvaatimuksen. Päätöksiä on pystyttävä tekemään nykyistä alemmalla tasolla ja suoremmalla demokratialla. Tässä voi olla ratkaisu osaan vasemmiston ongelmista. Olen käsitellyt demokratian puutteita, ongelmia ja haasteita useissa blogikirjoituksissani.

Demokraattisten yksilönvapauksien kasvattaminen liittyy siis käsittääkseni olennaisella tavalla kansanvallan uusiutumisprosessiin. Olen melko varma, että uuteen demokratiaan panostaminen voisi olla vasemmiston uuden nousun katalysaattori. Tätä ajattelua vahvistaa 1900-luvun alun kokemukset. Nimenomaan demokratian laajeneminen oli vasemmistoa kannattavien tahojen keino murtaa sääty-yhteiskunnan rakenteet. Olemme jälleen etenemässä kohti uutta sääty-yhteiskuntaa.

Olisiko tässä uudessa ruohonjuuritasolle ulottuvassa demokratiassa myös uuden solidaarisuuden siemen? Avainsanoiksi voitaisiin kaivaa vanhat tutut ”välittäminen” tai ”suvaitsevaisuus”. Tästä voisi muotoutua vastateesi nykyiselle kaiken pahan projisoimiselle erilaisiin vähemmistöihin.

Myös uudistusteemojen juuret löytyvät siitä ajatusmaailmasta, joka 1900-luvun alussa vallitsi. Näiden silloisten - mutta nykyaikaan siirrettävien ja modernisoitavien - teemojen kautta avautuvat vaikuttamisen keinot. Olen pohtinut näitä asioita blogikirjoituksessani ”Sosiaalidemokratia palaa alkujuurilleen?”

Valitsen tähän esimerkkinä em. blogikirjoitukseen lainaamastani Forssan 1903 ohjelmasta yrittäjyyttä koskevan osion sekä oman kommenttini:

”Yrittäjyys

Forssa 1903: `(Ilmaistaan tuki) itsenäisille pikkuteollisuudenharjoittajille´.

Minä: Alkuperäinen työväenaate ei ollut yritysvastainen. Aikojen saatossa demareita ei enää pidetty yrittäjäpuolueena. Selkeä sauma demareille ajaa pienyrittäjien asiaa on esim. sosiaaliturvan kehittäminen ja verotuksen kannustavuuden miettiminen uusiksi.”

Ruurik korostaa brändäyksen merkitystä vasemmiston nousun taustatekijänä. Tämä näkyi paradoksaalisesti vaalikamppailussa juuri liian yleisten teemojen (kasvu, vientivetoisuus ym.) liian yksipuolisena esilletulona. Ne ovat sinänsä tärkeitä teemoja, mutta brändäys tässä tarkoittaa yksilöä lähellä olevien teemojen korostamista myös TV-väittelyissä. Sinänsä toritapaamisetkin ovat tärkeitä.

On puhuttu, että vasemmiston kannatusta voidaan vahvistaa puhumalla savupiipputeollisuuden puolesta, tai maahanmuuttajia vastaan. Voihan näissä olla ituja keskusteluun, mutta argumentointi on sittenkin tärkeintä: se mitä sanotaan pitää perustella. Niinpä teollisuuden puolesta voidaan taistella kunhan ymmärretään ensin esim. teollisen internetin merkitys. Sanalla sanoen vanhat käsitykset on modernisoitava tähän aikaan sopivaksi.

Poliittiset lahjakkuudet hakeutuvat voittajien leireihin. Esimerkiksi SDP:n Dream Team oli 1970-luvun poliitikko- ja virkamiessukupolvi. Uudet ajatukset voivat toimia vetovoimatekijöinä uudelle Dream Teamille.

Edellä on pyritty tuomaan esille positiivisia arvoja joiden puolesta taistella. Tämän vastakohtana on olla vastustuspuolue, joka ottaa kielteisen kannan muiden tekemiin ehdotuksiin. Kysymys on paljolti aloitteentekijän roolista, pitää pystyä ottamaan keskustelun kenttä haltuun, pitää pyrkiä avaamaan uusia latuja umpihankeen.

Entä mihin joutuivat erittelyssäni tuloerojen kaventaminen ja toimeentulokysymykset? Ei niitä tarvitse hukata mihinkään. Matti Apunen otti Pressiklubissa 24.4.2015 esille sen, että vasemmistossa ei olla tajuttu, että ”Suomi on omistusyhteiskunta”. Kyllä asia kiistatta niinkin on, mutta oleellista on, miten esimerkiksi asunnon omistajaksi päädytään. Siihen tarvitaan riittävät tulot, jotta lainasta ja lainojen hoitokuluista selvitään. Muutoin sorrutaan George Bushin finanssikriisiä edeltäneeseen omistajuusyhteiskuntahössötykseen, jossa liittovaltio ja pankit kannustivat ihmisiä hankkimaan asunnon, jotta päästäisiin ”omistajuusyhteiskuntaan”.

Ihmiset tarvitsevat tietyn tulotason, jotta omistajuus toteutuu. Siihen amerikkalaisilla köyhillä ei ollut edellytyksiä. Olisi tarvittu tuloerojen kaventamista ja hidasta etenemistä kohti omistajuutta. Sitä ei haluttu, vaan köyhät kannustettiin pikaisesti ottamaan velkaa, jota he eivät pystyneet maksamaan takaisin. Lopputuloksena oli modernin taloushistoria synkein taantuma.

Myös Suomessa tarvitaan riittävä tulotaso omistajaksi pääsemiseen (unohtamatta, että vuokra-asuminen on monen kohdalla aivan järkevä ratkaisu) ja sen toteuttamiseen tarvitaan poliittisia toimia, jotta pienituloisten tulotaso on riittävän korkealla tasolla.

Yhä isommaksi kysymykseksi nousee keskiluokan kyky maksaa hyvinvointiyhteiskunnan kustannuksia. USA, jossa vapaamman palkanmuodostuksen takia palkat ovat joustaneet alaspäin viime vuosikymmeninä, viestii paineesta, joka meilläkin on sisäänrakennettuna: tällä palkkatasolla on vaikea pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Vasemmistolle sopeutumisen hinnan miettiminen onkin kova haaste.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Friedrich Engels - kapitalisti, jonka sydän sykki työväelle

Friedrich Engels kirjoitti vuonna 1845 teoksen ”Die Lage der arbeitenden Klasse in England”. Kirja kuvaa sitä järkytystä, jonka Engels koki seurattuaan teollisuuden työntekijöiden asemaa Englannissa noina 1800-luvun puolivälin vuosina. Kirjan ilmestyessä Engels oli vain 24 vuotias.

Nyt tämä teos on vihdoin suomennettu nimellä ”Työväenluokan asema Englannissa” ja saamme kurkistuksen niihin olosuhteisiin, joiden seurauksena syntyi Karl Marxin ja Engelsin opit. Jotkut ovat jopa pitäneet teosta Engelsin parhaana. Joka tapauksessa kirjan avulla saa kuvan, mistä olosuhteista nousi Marxin yhteiskuntafilosofinen rakennelma.

Kaukoidän hikipajojen työolosuhteita juuri nyt voidaan verrata Englannin 1800-luvun olosuhteisiin, joten kirjan sanoma on ajankohtainen. Ja kyllä kehittyneissä länsimaissakin joudutaan pohtimaan isoa ongelmaa: joustavatko palkat alaspäin? Meillä on tänä päivänä uusköyhälistö, joka on joutunut globaalin pääoman rengiksi. Sopeutumistaistelusta tulee kova.

Engelsin kaksoisrooli kapitalistina (tekstiiliteollisuuden suuryrittäjänä) ja radikaalina vasemmistolaisena avaa mahdollisuuksia monenlaisiin tulkintoihin. Vaikeaksi roolinsa koki myös Engels itse, jota hän valitteli kirjeessään Marxille.

Eräällä tavalla Engels toimii hämmentävästi siltana (muttei sillanrakentajana) kovan bisneksen ja työväen olosuhteiden ymmärtäjänä kuitenkin niin, että hänen myötätuntonsa on selkeästi työväen puolella.

Tehtaanjohtajana toimiminen Manchesterissa, Englannissa avasi Engelsin silmät työväen kurjille olosuhteille. Samalla hänelle valkeni, miksi englantilaiset pystyivät tuottamaan niin halvalla tekstiilejä saksalaisiin verrattuna. Alhaiset hinnat otettiin työläisten selkänahasta.

Engelsin kirja sai ristiriitaisen vastaanoton. Sosiaalisten olosuhteiden kuvausta pidettiin tarkkana, mutta Engelsin vetämiä johtopäätöksiä liian jyrkkinä. Viime mainittu ajattelutapa oli varmaankin johdattelemassa Marxia ja Engelsiä vallankumousteorian tielle.

Marxin ja Engelsin kirjallisten töiden keskinäinen suhde voitaneen ainakin osittain nähdä siten, että Engels sosiaalisten olosuhteiden kuvaajana loi pohjan Marxin ”Pääomalle”.

Entä edellä mainittu viittaukseni nykyolojen ja 1800-luvun olosuhteiden vertailemiseen? Engelsin kirjan kääntäjä, Jorma Mäntylä toteaa, että ”Engelsin kuvaus voisi olla tämän päivän Bangladeshista tai Kambodzasta, missä 15-vuotiaat tytöt ompelevat muotivaatteita 12 tuntia päivässä 30 euron kuukausipalkalla”.

Engels lainaa kirjassaan raportteja, joita viranomaiset laativat tuohon aikaan seuratessaan huolestuneina työolojen huononemista. Eräs raportti toteaa: ”Tehtailijat palkkasivat ensi alkuun harvoin viisivuotiaita (!) lapsia, usein kuusivuotiaita ja hyvin usein seitsemänvuotiaita sekä tavallisimmin 8-9-vuotiaita lapsia”. Työpäivän pituus oli usein 14-16 tuntia ilman taukoja ja ruokatunteja. Tehtaan valvovat piiskasivat ja pahoinpitelivät lapsia. Vielä pahempaakin tapahtui, mutta olkoot nämä esimerkkeinä tuon aikaisista menettelyistä.

Engels näkee paljon vaivaa kertoakseen minkälaisia terveysvaikutuksia työoloilla oli työntekijöihin. Mahdollisesti hän ainakin osin perusti mielipiteensä tuon aikaisten lääkärien melko alkeellisen diagnostiikan varaan, mutta varmaa on, että sairastavuus oli suurta eikä ihmisillä ollut juuri varaa olla pois töistä.

Työnantajat keräsivät sakkorahoja työntekijöiden virheistä ja sakot otettiin palkan päältä pois ennen palkanmaksua. Työnantajat käänsivät myös häikäilemättä tehtaan kelloja pidentääkseen työpäivää.

Käytettiin myös ns. vaihtopalkkajärjestelmää, jossa palkka maksettiin tavaroina. Tavaroiden arvon määrittivät tietenkin työnantajat. Vihattua järjestelmää pyrittiin hillitsemään lainsäädännöllisin toimenpitein, mutta työpaikan menettämisen pelossa epäkohdista usein vaiettiin.

Sanalla sanoen Engels vertaa tehtaiden työntekijöiden asemaa maaorjiin. Jatkuva työttömyys, yötyöt, lastenhoito-ongelmat ja jatkuva työtä rationalisoiva koneistaminen sekoittivat ihmisten päivä- ja yörytmin ja tuhosivat monien terveyden ennen aikojaan. Työolosuhteet olivat sanoinkuvaamattoman kehnot. Raskaissa ruumiillisissa töissä kuoltiin 35-45-vuotiaina. Hiojien ammattikunnassa kuoltiin keskimäärin 28-32-vuotiaina.

Toki lainsäätäjä puuttui pahimpiin räikeyksiin ja inhimillisempiin olosuhteisiin pyrittiin, mutta kehitys oli hidasta. On selvää, että moraalittomuus levisi työntekijöiden keskuudessa. Syntyi aviottomia lapsia, joiden hoito laiminlyötiin. Listaa voitaisiin jatkaa loputtomiin ja itse asiassa Engels sen tekeekin. Vähemmästäkin voi vakuuttua, että olosuhteet olivat omiaan herättämään kapinoita.

Kirjasta ilmestyi toinen saksankielinen laitos vuonna 1892. Siinä Engels myöntää saavutetut työväenluokan olosuhteiden edistysaskeleet (jopa niin, että sosialismi hävisi Englannista joksikin aikaa!) , mutta samalla huomauttaa, että pääomien keskittyminen jatkuu. Kapitalistit jopa itse huomasivat työväestön aseman parantamisen toimivan omaksi edukseen. Entä lakot? Jopa ne Engelsin mielestä palvelivat kapitalisteja, saatiinhan ylituotantoa puretuksi lakon aikana!

Kapitalistinen järjestelmä määritti edelleen työläisen arvon eikä korkeaksi arvostanut. Engelsin mielestä monet niistä kehitysvaiheista, jotka käytiin läpi Englannissa 1800-luvun puolessa välissä tulivat vastaan tulevina vuosikymmeninä Yhdysvalloissa ja Saksassa.

Itse marxismin pääprinsiippi oli edelleen voimassa (1892): ”Mikäli omistavat luokat itse eivät tunne mitään vapautuksen tarvetta, vaan vieläpä kaikin voimin vastustavat työväenluokan itsevapautusta, on työväenluokan itse valmistettava ja suoritettava yhteiskunnallinen vallankumous”.

Engels myöntää, että kirjan ensimmäisessä painoksessa esitetyt vallankumouksen odotukset osoittautuivat hätäisiksi, mutta silti hän ei ole halunnut poistaa niiden kuvauksia uudesta laitoksesta. Vallankumous on kuitenkin lopulta tuleva! Jälkikäteen tarkasteltuna ainakin osa Marxin ja Engelsin vallankumousinnosta selittyy 1800-luvun runsailla talouskriiseillä: pankkikriisit seurasivat toisiaan kymmenen vuoden välein ja loivat kuvan kapitalismin kriisiytymisestä ja jatkuvasta vallankumouksen tarpeesta.

Keskuspankkeja ei ollut tai ne olivat heikkoja. Työväestön kurja asema johtui toistuvista talouden lamoista.

Kapitalistinen järjestelmä todella näytti ajautuvan 1800-luvulla kriisistä toiseen. Kumma kyllä tähän aspektiin on kiinnitetty vain vähän huomiota käsiteltäessä Marxin ja Engelsin vallankumouslogiikkaa: se oli vahvasti aikaan sidottu. Engels toteaa vanhoilla päivillään kirjassaan (1892), että sosialismista on tullut hyväksytty yhteiskunnallinen liike, se on jopa salonkikelpoinen! Engels puhuu vuoden 1892 laitoksessa kuinka ”vesitetyllä sosialismilla” jopa keikaroidaan porvaripiireissä. Hän hakee aitoa sosialismia kaihoisasti Lontoon East Endin slummien keskeltä heräävästä uudesta sosialismista!

Lopulta vallankumous tulikin, mutta ei ryöpsähdyksenomaisesti vaan työväestön aseman asteittaisena parantumisena. Jotenkin käsitän, että Engels oli henkisesti valmistautunut tähän - ei niin äkilliseen - vallankumoukseen kertoessaan ihailevasti Englannin työväenpuolueen varhaisista iduista.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Epäkunnossa olevia klosetteja ja huippuhävittäjiä

Kirjassaan ”Suomalainen päiväkirja” (1956, 1976) Matti Kurjensaari pohtii osin amerikkalaisten lähteiden kautta teemaa ”Miksi Venäjä on vahva?”. Jo pelkkä väite voidaan tietysti asettaa kyseenlaiseksi, kuten tänäkin päivänä tehdään. Venäjän vahvuus on jotain moniselitteistä, ei heti avautuvaa.

Seuraavassa käytän omien tuumailujeni pohjana Kurjensaaren kirjoitusta, joka on päivätty juhannuspäiväksi vuonna 1956. Eräässä ilmailunäytöksessä 1950-luvun puolessa välissä esiteltiin Neuvostoliiton lentokoneteollisuuden viimeisiä saavutuksia. Amerikkalainen lehtimies kysyi kummastuneena: ”Millä ihmeellä Neuvostoliitto pystyy tekemään tuollaisia suihkupommittajia, kun minä en tässä maassa vielä ole tavannut vesiklosettia, joka toimisi kunnollisesti”.

Paljon myöhemmin muistan erään musiikkikoulun rehtorin ihmettelyn, miten venäläisten ammattimuusikoiden soitto on niin eksaktia, kun samaan aikaan yhteiskunnassa ei oikein mikään toimi kunnolla.

Amerikkalaisten näkökulmasta em. esimerkit kuvastavat venäläisen arkielämän ”tavatonta karuutta”. Tästä vedettiin johtopäätös, että ”todellisuudessa Neuvostoliitto on voimakas juuri siksi, että kansa elää köyhyydessä”.

Tämän katsottiin johtuvan siitä, että ”Neuvostoliiton johto on sekä pystyvää että häikäilemätöntä. Työvoimaa on suunnattomasti ja lakot mahdottomia. Raaka-ainelähteetkin ovat huomattavat. Teollinen suunnitelma on laaja”.

Amerikkalaiset maalasivat Neuvostoliiton brutaalin edistyksen luonnonvoimantapaiseksi musertavaksi valtiomahdiksi, joka pyrki murskaamaan kilpailijansa.

Raskaan teollisuuden ja sotateollisuuden menestyksen salaisuus oli, että kansalaisten hyvinvoinnista tingittiin eli elintaso pidettiin alhaisena. Onko tämä monesti toistettu selitys koko Neuvostoliiton tuolloisen nousun peruste?

Lähtökohta oli ensimmäinen viisivuotissuunnitelma (1928-), joka sinänsä ei ollut vielä menestys, mutta loi pohjan tulevalle teolliselle tuotannolle. Valtio ikään kuin asetettiin kansalaisia ja heidän tarpeitaan vastaan ja valtio voitti! Voiton hinta tuli tavattoman kalliiksi.

Stalinille mikään materiaalinen panostus ei ollut liikaa tavoitteen saavuttamiseksi. Voidaanko siis kansan puutteessa eläminen muuttaa valtion voimaksi? Ja jos pystytään, niin kuinka pitkäksi ajaksi?

Neuvostoliitossa yritettiin 1950-luvulla Malenkovin johdolla läpimurtoa kulutustavarateollisuudessa, mutta hänet ohjattiin pian sivuraiteelle samoin kuin koko hänen suunnitelmansa. Paradoksi on, että heti perään työviikko lyhennettiin 48 tunnista 42 tuntiin.

Jossain vaiheessa 1950-luvun jälkipuoliskolla Neuvostoliitto nousi todelliseksi haastajaksi Yhdysvalloille. Neuvostoliiton nousun voisi sanoa jossain määrin muistuttavan taannoista Japania ja nykyistä Kiinaa. Kiinan kehittymisen osoittimet vaikuttavat vain tehokkaammilta, mutta toisaalta pelotusvaikutus Neuvostoliitolla oli suurempi (avaruuden valloituksen menestykset 1957-1965, ydinaseiden kehitys, tavanomaisen aseistuksen kehitys jne.). Jos Neuvostoliitto pystyi rakentamaan avaruusaluksia maata kiertävälle radalle, pystyi se myös tuottamaan mannertenvälisiä ohjuksia. Neuvostoliiton pelko saavutti ajoittain hysteerisiä piirteitä. Osa kauhukuvista johtui CIA:n luomasta kuvasta, jossa Neuvostoliiton mahtia tahallisesti liioiteltiin, mutta todellinenkin pelko oli silmiinpistävää: ”Neuvostoliitto on tulossa korkealle kehittyneeseen teknilliseen aikakauteen, jota on pelottavaa ajatellakin” (eräs Fordin johtava insinööri).

Toki amerikkalaiset panivat merkille teollisuuden yksipuolisen korostamisen maatalouden ja asuntotuotannon kustannuksella. Tämä näkyi 1950-luvun puolessa välissä eräiden teollisten tuotteiden valmistusmäärien jakaumissa: samassa ajassa valmistui 350 000 trukkia ja 80 000 autoa.

Neuvostoliiton politiikan ylle nousi pian synkkiä pilviä: Unkarin kansannousu kukistettiin vuonna 1956 verisesti. Unkari symboloi tavallisen kansan asemaa mahtipontisen ja musertavan ylivoimaisen sotilaskoneiston edessä. Toisaalta Neuvostoliiton mahti näkyi, kun Neuvostoliitto yhdessä USA:n (!) kanssa pysäytti Ranskan ja Englannin intervention Suezin kanavalla vuoden 1956 lopulla.

Kurjensaari tuntuu antautuvan neuvostojärjestelmän edessä: ”Neuvostojärjestelmä on osoittautunut tehokkaammaksi kuin lännen `vapaat´ järjestelmät”.

Mikä lopulta meni pieleen? Neuvostoliiton (raskaan) teollisuuden menestykseen perustuva yhteiskuntamalli oli parhaimmillaan ehkä vuosina 1955-1965. Elettiin teollisuuden kulta-aikaa ja järeiden laitteiden sarjatuotanto oli menestyksen ytimessä.

Sosialistinen tuotanto saattoi elää tuolloin tähtihetkiään. Voimavaroja ei kuitenkaan riittänyt kuluttajatavaroiden tuotantoon, ei ainakaan riittävän hyvälaatuitsen tuotteiden tuottamiseen.

Ehkä lopulta kysymys oli tiedonkulun esteistä. Epäily systeeminvastaisuudesta vei aivan liian paljon huomiota itse kehittämistyöltä pois lukien avaruusteknologia ja raskas teollisuus, erityisesti aseteollisuus.

Kuusikymmentäluvulla Neuvostoliitto jäi Yhdysvalloista jälkeen monilla aiemmilla menestysaloillaan. Yhteiskuntajärjestelmän jäykät rakenteet eivät suosineet esimerkiksi ITC-kauden läpimurtoa 1980-luvulla. Suuri osa voimavaroista jouduttiin suuntaamaan järjestelmän tukeen ja toisinajattelijoiden kurittamiseen. Nykyaikaisen palveluyhteiskunnan vaatima vapaa tiedonkulku ei toteutunut Neuvostoliitossa.

Kuitenkin monien vaiheiden jälkeen ihmettelemme tänä päivänä Venäjän sotilaallisen voiman pullistelua. Venäjä tuntuu hieman lupaavamman vaiheen (2000-luvun alku) jälkeen ”vaipuvan” jälleen militarismiin.

Myönteinen kehitys 2000-luvun alussa perustui suotuisaan energian hintaan ja sen myötä elintason todelliseen paranemiseen väestön keskuudessa. Muutokset olivat toki huomattavia, mutta eivät näytä kestäviltä. Venäjä on jälleen taantunut voimankäytön symboliksi.

Onko Venäjän kohtalona siis palata aina vanhaan stalinistiseen järjestelmään, jolle on ominaista tappiot elintasokilvassa länsimaille? Viha länttä kohtaan heijastuu uhitteluna ja aggressiivisena imperiumin palauttamisen pakkomielteenä, johon tosin länsikin on antanut aihetta käyttäessään hyväksi Venäjän heikkouden tilaa monilla tavoin.

Annetaan Kurjensaaren vielä jatkaa (1956): ”Ellei länsi tee mitään, tässä kuvattu kehitys tulee jatkumaan ja kiihtymään, kunnes historia antaa lopullisen tuomionsa; ja tämä tuomio tuskin tulee miellyttämään vapauden vanhanaikaisia ystäviä”. Eihän kehitys kehittynyt lineaarisesti Kurjensaaren viitoittamaa tietä, mutta on siinä jotain tulevaisuutta ennakoivaa: autoritäärisyys on voittanut alaa lähimenneisyydessä. Viime aikojen tapahtumat tuovat jälleen mieleen Venäjän johdon kaksijakoisen ajattelun: kansa kärsiköön kunhan Venäjä saa palautettua entisen asemansa itä-länsi-taistelussa.

Läntinen ja venäläinen historiankäsitys eroavat toisistaan. Kurjensaari: ”Naapurin mukaan historia on politiikan välikappale”. Ei mitään uutta auringon alla. Yhtä kestävä on seuraava Kurjensaaren johtopäätös: ”Neuvostoliiton kannalta on tärkeintä, että se voi tuntea luoteisrajansa turvatuksi”, ja jatkaa sitten toiveikkaasti: ”Ja sitä se todella voi.” Minulle on jäänyt kaipaus päälle, että voisin sanoa samaa tänä päivänä.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Mikä muuttui eduskuntavaaleissa?

Eduskuntavaalien nostattama pöly on laskeutumassa. Ehkä silmiinpistävin muutos on pääkaupunkiseudun ulkopuolella tapahtuneet muutokset eduskunnan kokoonpanossa. Se kertoo, kuinka ”muu Suomi” on jäänyt paitsioon yhteiskunnallisessa kehityksessä. Vai kertooko? Ongelma on se, että koko maa on kärsinyt finanssikriisin jälkeisestä kurimuksesta. Siksi tunnen, että eroa pääkaupunkiseudun (tai Helsingin) ja muun Suomen välillä liioitellaan ihmisten mielikuvissa. Kaikilla alueilla vallitsee epätyydyttävä tilanne.

Joka tapauksessa pääkaupunkiseudulla tapahtui voimasuhteissa hämmästyttävän vähän muutoksia verrattuna muuhun Suomeen.

Protestihenki heijastui koko maassa kahdella tavalla: vaihdettiin puoluetta tai sitten ehdokasta puolueen sisällä. Viime mainittu näytti edistävän nuorten nousua parlamenttiin. Tulos heijastaa niitä vaikeuksia, joita viime vaalikaudella ilmeni puoluekentässä ja erityisesti hallituksessa. Isoja asioita pakkautui hallituksen päätettäväksi aivan liikaa eikä niistä kunnialla selvitty. Kuulun niihin, jotka korostavat haasteiden suuruutta enkä niinkään niihin, jotka korostavat hallituksen kyvyttömyyttä.

Eduskuntavaalien tuloksesta ilmenneistä ihmisten arvojen muutoksesta on esitetty vaihtelevia arvioita. Kuitenkin olen itse päätynyt sille kannalle – monen muun tavoin - että siirtymä konservatismiin on tapahtunut tosiasia. Tämän kanssa ristiriidassa on liberaalin asenneilmaston läpimurto samaan aikaan varsinkin kaupungeissa. Tämä on johtanut polarisoitumiseen, joka on koko maan hallinnan kannalta iso haaste. Arvojen ja asenteiden heterogenisoituminen on varteenotettava muutostrendi, joka vaikeuttaa kokonaiskuvan luomista.

Oikeisto-vasemmistoakselilla tapahtui selkeä siirtyminen oikealle. Suomalaisessa varsin staattisessa vasemmisto-oikeisto asetelmassa tapahtui merkittävä muutos, kun kokoomuksen nuoret rynnivät joukolla eduskuntaan. Uudet tulokkaat ja monet paikkansa uusineet ovat Ylen nelikenttägrafiikassa aivan oikeassa reunassa. Näihin uusiin tai muutoin varsin tuoreisiin kansanedustajiin kuuluvat Ville Rydman, Elina Lepomäki, Antti Häkkänen, Kai Mykkänen, Susanna Koski, Sofia Vikman ja Jaana Pelkonen. Mielenkiintoista on, että samaisessa nelikentässä kokoomuksen johto on yhtä lailla hyvin oikealla: Aleksander Stubb, Ben Zyskowicz ja Arto Satonen sijoittuvat myös henkilögallerian oikealle reunalle. Mitä johto edellä sitä nuoret perässä. Onko tämä yllätys? Ei varsinaisesti, onhan se näkynyt myös politiikassa. Joka tapauksessa sosiaalisen markkinatalouden (parempaakaan nimeä en tähän hätään keksinyt) varsin vahva trendi kokoomuksen sisällä on vaihtunut oikeistolaiseen suuntaukseen.

Kokoomus etsinee itseään vaalitappion jälkeen myös käytännön politiikassa entistä oikeammalta. Nuorten esiinmarssi sopii hyvin tähän kuvaan, eikä puoluejohdolla liene mitään tätä vastaan. Haasteena tule olemaan uusoikeistolaisten (tai uusliberaalien) ja perinteisten konservatiivivoimien tahtotilojen yhteensovittaminen.

Esimerkiksi Elina Lepomäki määrittelee itsensä liberaaliksi ehkä hygieenisistä syistä, mutta kun hän haastattelussa mainitsee, että sosiaali- ja terveystoimi ja sen jälkeen opetus ja osa kaavoituksesta olisi siirrettävä pois kuntien päätösvallasta, niin keskittävä oikeistomallinen yhteiskunta häämöttää edessämme. On selvää, että tällainen malli tuhoaa kunnallisen demokratian perusteita. Resurssit on se, josta luottamushenkilöt haluavat päättää. Jos paikallisdemokratialle jätetään vain ”tavallisen ihmisen arjen haasteet”, tietää se kunnallisen demokratian loppua. Eivät ihmiset halua luottamushenkilöiksi päättämään ei mistään. Edellä esitetystä johtuen on varmaan pitkäksi aikaa kuopattu Sauli Niinistön presidenttikampanjan aikainen ”vastakkainasettelun aika on ohi” -slogan. Aleksander Stubb ehti välillä julistaa tämä oikein virallisesti voimaan, joskin on nyt hallitusneuvottelujen lähestyessä hieman pehmentänyt kantaansa.

Turvallisuuspolitiikka jakaa uutta eduskuntaa, mutta jako on vahvasti toispuoleinen. Oikeisto näyttää jäävän selvään vähemmistöön Nato-kysymyksessä. Meillä on hyvin vahva luottamus omaan puolustukseen ja populistien esittämää Venäjä-uhkaa osataan käsitellä.

Vasemman laidan muutokset ovat pähkinänkuoressa seuraavat: demarien ja vasemmistoliiton kannatusta söivät vihreät - jotka arvokentässä sijoittuvat selkeästi vasemmalle - sekä perussuomalaiset, jotka vaikuttavat nimenomaan ideologiasta ja solidaarisuudesta ”vapaaseen” työväestöön. Näin perussuomalaiset toistivat ”kaappauksen”, joka kohdistui neljä vuotta sitten keskustapuolueeseen.

Vihreät sopivat tämän ajan ilmapiiriin, joka on näennäisen ideologiton (mutta tosiasiassa vasemmistosävyinen). City-vihreä puolue koetaan puolueettomaksi vaihtoehdoksi, jota se ei tietenkään oikeasti ole.

Laajemminkin ihmiset saattavat vierastaa vasemmisto-oikeisto-asetelmaa, se koetaan ehkä vanhakantaiseksi. Voimakkaasti ideologissävytteiset puolueet eivät vaaleissa menestyneet. En kuitenkaan jaksa uskoa, että ideologinen vastakkainasettelu on oikeasti kadonnut mihinkään. Nyt vain trendi oli tällainen. Tätä todistaa, että kokoomuksen huvenneessa ryhmässä oikea laita vahvistui selvästi.

Mielenkiintoista on, että arvonelikentän vasemmalla puolella ei ole havaittavissa erityistä nuorten äärivasemmistorynnäkköä. Esimerkiksi Li Andersson on vasemmistolaisimpia, mutta vertailussa varsin matillinen.

Perussuomalaisten ”voitto” herättää minussa vastahangan, menettihän puolue yhden kansanedustajapaikan ja 40 000 ääntä viime vaaleihin verrattuna. ”Voitto” se oli vain sen takia, että ennen vaalia odotettiin puolueen kuplan saavan ainakin hiushalkeamia. Näin ei käynyt. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tappio tuli huolimatta kovaäänisestä oppositioasemasta. Tämä onkin asia, joka on sivuutettu mediassa kummallisen vähällä huomiolla: perussuomalaiset ovat ainoa eduskunnassa edustettuna olevista puolueista, joka ei ole ollut päivääkään hallitusvastuussa. Puolue joutuu nyt todennäköisesti historiansa ensimmäiseen hallitustestiin, ja vasta se osoittaa, onko persut pysyvä poliittinen (keskisuuri) voima kuten nyt mielellään sanotaan.

Mielipidetiedusteluissa erityisesti Taloustutkimuksen vaalienalusgallup oli erikoinen. Jos olen oikein käsittänyt niin Taloustutkimus Oy on arvioinut vinoutuneesti puolueiden kannatusta. Jos vinouma osuu toistuvasti samaan puolueeseen – ja samaan suuntaan - on varmaan syytä tarkastella kriittisesti painotuksia gallupin sisällä.

Antti Rinteen äijäfeminismi toimi osittain, sillä SDP:n eduskuntaryhmästä tuli hyvin naisvaltainen (21-13!), mutta paljon alhaisemmalla kokonaispaikkamäärällä, kuin mitä puolue odotti. Miehet äänestivät selvästikin perussuomalaisia.

Kun katselee HS:n arvokarttaa vaalipiireittäin hämmästelee kuinka ”sosiaalidemokraattinen” se on. Kahta vaalipiiriä (Uusimaa, Vaasa) lukuun ottamatta vaalipiirit kansanedustajien keskimääräisen arvomaailman perusteella sijoittuvat nelikentän vasemmalle puoliskolle! Arvoasetelmassa painottuu hiukan konservatiivinen puolisko, mutta sekin kuvaa hyvinvointiyhteiskunnan säilyttävää tahtotilaa Helsinkiä ja Uuttamaata lukuun ottamatta. Onko johtopäätös se vanha: sosiaalidemokraatit ovat tehneet työnsä niin hyvin, että suomalaisen yhteiskunnan suuri enemmistö ei heitä enää kaipaa.

Finanssikriisi ja Aasia-ilmiö ovat murtaneet Suomea monella tavalla: työpaikkoja on hävinnyt, uusia menestyviä toimialoja on syntynyt, mutta aivan liian hitaasti ja kaupunkinen keskustat ja maaseutu ovat eriytyneet. Maassamuutto ei suosi entiseen tapaan laajoja lähiö- ja esikaupunkialueita (kehyskunnat), vaan ihmiset hakeutuvat yhä suuremmassa määrin kaupunkeihin, jos vain rahat riittävät asumiskustannuksiin. Samalla monien oikeastaan ainoa merkittävä omistus eli asunto on menettänyt arvoaan maaseudulla. Kaikki tämä on vaikuttanut myös puoluekenttään. Ihmiset ovat selvästi ymmällä ja epävarmuus on vaalien henkilövalinnan hetkellä on lisääntynyt. Vaalikoneet ovat kova juttu, joskin ihmettelen, mitä niiden avulla lopulta selviää. Yksittäisten kansanedustajien mahdollisuus viedä eksakteja tavoitteita eteenpäin on hyvin rajallinen. Monien poliittinen valinta on pahasti hakusessa, siksi tietenkin vaalikoneetkin on luotu avuksi ja hyvä näin.

Kovina aikoina, kun jaettavaa on vähän porvarilliset puolueet menestyvät. Sama pätee konservatiivisuuden menestymiseen. Vasemmisto on huono jakamaan niukkuutta. Uutta hyvinvointiyhteiskunnan mallia on vaikea luoda. Pikemminkin uhkaa vanhan kymmenien vuosien aikana luodun järjestelmän näivettyminen. Aika aivan huutaa oikeudenmukaista yhteiskunnallisten etujen maltillistamista. Tämä vaihe on pannut epäilemään, että yhteiskunnalliset ja taloudelliset erot kasvavat vaivihkaa niukkuuden jakamisen ohessa.

Perussuomalaiset ovat parhaiten tajunneet eräänlaisen ideologioista vapaan ”kaiken kansan” tarpeen huomioimisen. Agenda on kuorrutettu maahanmuuttokriittisyydellä ja Kreikka-fobialla sekä eräänlaisella moukkafilosofialla. Ovatko he siis keksineet kaikkia yhteiskuntaluokkia ja kaikkia alueita palvelevan poliittisen liikkeen? Tähän on vaikeaa ottaa kantaan, sillä hallitustesti on edessäpäin. Ihmettelisin kyllä, jos paikkamäärä neljän vuoden päästä olisi sama (yhtä korkea) kuin nyt.

Juha Sipilä on ottanut kunnianhimoisen tehtävän sopeuttaakseen Suomen globaaliin ympäristöön kuitenkin taloudellisesti kestävän - ja samaan aikaan hyvinvoinnin kehittämistä ja säilyttämistä tavoittelevan - järjestelmän luomiseksi.

Tässä tehtävässä hän ja muut hankkeeseen sitoutuvat tarvitsevat paljon onnea.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Nairussa pitelemistä

Siitä on nyt kohta 9 vuotta, kun Yhdysvaltain asuntojen hinnat ennen finanssikriisiä saavuttivat korkeimman tasonsa (syksyllä 2006). Synnytetty kupla oli aikapommi, joka räjähti pienellä viiveellä 2007-2008 aiheuttaen suurta tuhoa maailmantaloudessa. Samaan aikaan, kun Yhdysvallat on toipumassa kriisistä täyteen iskuun, Eurooppa kieriskelee edelleen ainakin osittain taantuman syövereissä. Miten amerikkalaiset osasivatkin tehdä tämän? He poistuivat näyttämöltä savuavien raunioiden keskeltä suurina voittajina. Niinkö? No ei aivan, kyllä eurokriisissä vanhan mantereen omat kohtalokkaat virheet ovat pitkittäneet kriisiä. Amerikkalaisperäinen finanssikriisi kuitenkin laukaisi syvän taantuman Euroopassa ja siitä on tullut todellinen jatkokertomus. Toki Espanjan ja Irlannin asuntojen hintakupla puhkesi samoihin aikoihin kuin Yhdysvalloissa.

Yhdysvaltoja on kehuttu siitä, että se on käynnistänyt toimenpiteensä taantuman kukistamiseksi ajoissa päinvastoin kuin Eurooppa. Yhdysvalloissa pankkinen säätely kiristyi jo viisi vuotta sitten ja sitä seurasi quantitative easing, jolla rahaa pumpattiin aneemisille markkinoille ja nyt alkaa olla sadon korjuun aika.

Amerikkalaiset osaavat sotkea asiansa perusteellisesti, mutta hämmentävästi myös korjata tehdyt erehdykset. Vahingot olivat kuitenkin mittavat, eikä köyhä väestönosa ole vieläkään toipunut iskusta.

Yhdysvaltain työttömyys on asettunut 5,5 prosentin tasolle ja saattaa siitä vielä laskea. Kuinka alas työttömyys voi laskea ennen kuin inflaatio alkaa kiihtyä? Paul Krugmanin mukaan tätä rajaa ei ole vielä saavutettu. Sen näkee rauhallisesta inflaatio- ja palkkakehityksestä. Inflaatio pysynyt 1-2 prosentissa vuosina 2013-2014 samalla kun kasvu on kiihtynyt 2,4 prosenttiin (2014). Vuoden 2015 alussa inflaatio on painunut jopa nollatasolle.

Sitä rajaa, jossa työttömyys laskee niin alas, että inflaatio alkaa kiihtyä kuvataan käsitteellä ”Nairu”. Yhdysvaltain keskuspankki arvioi Nairu-rajaksi nyt työttömyystason 5,2-5,5. Nyt siis ollaan tasolla 5,5 prosenttia. Eikö siis ole syytä huoleen, koska inflaatio saattaa kiihtyä ja paine korkojen nostamisesta lähenee? Tällaista ei ole juuri nyt näköpiirissä ainakaan välittömästi. Siispä työpaikkoja perustetaan edelleen hyvään tahtiin.

Vielä ei olla siis Nairun rajoilla. Parhaassa tapauksessa luodaan vielä huomattava määrä työpaikkoja ennen kuin inflaatiovaara realisoituu. Päinvastaisessa tapauksessa talouden ylikuumeneminen alkaa väijyä taustalla. Seuraavat puoli vuotta ratkaisevat paljon.

Entä Euroopassa? Vanhalla mantereella ollaan tuskallisen kaukana tällaisista ”ongelmista”.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Harmaalta vyöhykkeeltä mustavalkoiselle vyöhykkeelle?

Harmaa vyöhyke yhdistetään kylmän sodan bipolaariseen maailmankuvaan. Perimmältään siinä on kysymys siitä, että et voi olla ”siltä väliltä”: et voi olla puolueeton, sitoutumaton, liittoutumaton.

Kysymys on myös moraalisesta maailman arvottamisesta, on erotettava hyvä pahasta.

Harmaan vyöhykkeen vaihtoehtona on käytännössä sitoutuminen länteen. Siitä puhuvat käsittääkseni vain länteen sitoutuneet, siispä vilkuilukin itään tulkitaan harmaan alueen olemassaolon myötäilyksi.

Koko asetelma liittyy tietenkin Suomen aseman pohtimiseen. On pelko, että joudutaan ”uudelleen” kylmän sodan aikaiselle puolueettomalle vyöhykkeelle. Kerta toisensa jälkeen vakuutetaan, että kuulumme länteen, mutta aivan kuten tekee huonolla itsetunnolla varustettu ihminen, halutaan sitoutumisesta länteen yhä uusia todisteita ja vakuutuksia.

Kysymys on vallankäytöstä: on valittava puolensa. Olen monesti todennut, että kysymys on lopulta saman tyyppisestä painostamisesta kuin aikanaan suomettumisen aikaan, jolloin vaadittiin uskollisuutta Suomen hyville Neuvostoliitto-suhteille. Jos et ollut neuvostoystävä, olit neuvostovastainen. Nyt ilmansuunta on vaihtunut.

Entä jos ”harmaa vyöhyke” (joka voidaan hyväksyä vain lainausmerkeissä) nähtäisiin vaihtoehtojen mahdollistajana: kulttuurisesti ja poliittisesti olemme sitoutuneita länteen, mutta sotilaallisesti olemme liittoutumattomia. Itäorientaatiota nähdään mm. kaupallisissa suhteissa. Rajamaa Suomi ei rajaa taloudellista kanssakäymistä Venäjän kanssa kuin poikkeustapauksissa (kuten nykyisten talouspakotteiden voimassa ollessa).

Vastakohta tälle ajattelulle on mustavalkoinen maailma, jossa erilaiset sävyt on häivytetty ja maailmaa tarkastellaan moraaliselta pohjalta oikean ja väärän kamppailuna.

Sanalla sanoen harmaalla vyöhykkeellä Suomen asema nähdään negatiivisena. Vielä enemmän kuvitellaan muiden ajattelevan, että mikä kummajainen se Suomi on.

Eikö kysymys ole lopulta epävarmuuden sietokyvystä. Suomen asema nähdään harmaalla vyöhykkeellä ”tasapainoiluna”, joka tapauksessa epämiellyttävänä tilana, jossa arvuuttelemme vapautemme määrää.

Mutta miksi välitämme siitä, mitä muut mahdollisesti pahantahtoisuudessaan ajattelevat, jos oma kokemuksemme on suurelta osin positiivinen ja kestämme vertailun viime vuosikymmenien pärjäilyssä melkeinpä minkä kansakunnan kanssa tahansa?

Harmaa vyöhyke edustaa siis positiivisesti nähtynä uudentyyppistä ”rauhanomaista rinnakkaineloa”. Kysymys ei ole vanhasta sosialistisen liturgian mukaisesta ”Neuvostoliiton rauhasta”, vaan modernista ajattelusta, jolla pyritään elämään suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella.

Harmaasta vyöhykkeestä kasvatetaan pikkuhiljaa leimakirvestä liittoutumattomuuden kannattajia vastaan. Tavoitteena on ilmaista, kuinka vastenmielinen harmaa vyöhyke on.

Mustavalkoisessa maailmassa sitoudutaan länteen ja luodaan ambivalentti kuva, jossa todistellaan, että länsisitoutuneisuutta ei ole suunnattu itää vastaan, vaikka retoriikkaa on juuri päinvastainen: hyvä länsi, paha itä.

Aikamme suosii kylmän sodan aikakauden tavoin polarisoitumista asenteissa: joko olet meidän puolella tai meitä vastaan. Jako ei ole tosiasiassa kovin yksiselitteinen: ääriliikkeet oikealla ja vasemmalla ovat voimistuneet. Nämä sekä arvorelativismi sotkevat tehokkaasti kokonaiskuvaa (Unkari, Turkki!).

Polarisoitumista perustellaan meihin kohdistuvalla väitetyllä sotilaallisella uhalla, joka kuitenkin suoraan kysyttäessä kiistetään. Tilanne käännetään niin, että meitä uhataan ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa.

Poliittinen (oikeisto)eliitti vyöryttää parastaikaa liittoutumattomuuden vastaista ilmapiiriä nimeämällä liittoutumattomuuden kannattajat ”harmaiksi”, siis eri värien ikäväksi sekoitukseksi.

Ei pidä alistua mustavalkoisten propagandistisiin tarkoitusperiin, vaan korostaa liittoumattomuuden ”harmauden” sijasta aseman värikkyyttä, ”sekoittamatonta” värien kirjoa, johon me sopeudumme. Jälleen kerran totean, että emme tarvitse Natoa todistaaksemme kuuluvamme länteen.

Mustavalkoiset luovat kauhukuvia paitsi 1970-luvun suomettuneisuudesta niin myös Paasikivestä ja hänen ”harmaasta” ulkopolitiikastaan. Ollaan muodikkaita ja halutaan ratsastaa aallon harjalla. Toisen maailmansodan jälkeinen kokemuksemme leimataan vanhanaikaiseksi.

Paasikiven ”harmauden” ytimessä oli pyrkimys vapautua viholliskuvasta, joka iskostui Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin toisessa maailmansodassa. Se on siis maailma, johon mustavalkoiset näyttävät kiivaasti pyrkivän juuri nyt.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Björn Wahlroos ja Lafferin käyrä

Björn Wahlroosin uuden kirjan ”Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta” (Otava, 2015) yksi kantavista teemoista on veroasteen ja saatavien verotulojen keskinäisen vaikutuksen arviointi. Tätä Wahlroos kuvaa ns. Lafferin käyrän avulla (Arthur Lafferin mukaan). Arthur Laffer (s. 1940) ei suinkaan ensimmäisenä pohtinut tätä suhdetta, kysymys on vanhasta ongelmanasettelusta, mutta hänen nimellään kuvaaja kuitenkin nykyisin tunnetaan.

Lafferin käyrä kuvana (pystykatkoviiva on tässä teoreettinen, ei käytännöllinen maksimi).

Monet taloustieteilijät suhtautuvat hyvin kriittisesti siihen, että käyrä kuvaisi todellista maailmaa. Itse kuulun skeptikoihin. Wahlroos antaa pienen myönnytyksen toteamalla, että ”siitä toki kiistellään kuinka symmetrinen tuo kukkula on ja ennen kaikkea siitä, missä sen huippu sijaitsee”. Wahlroos tavoilleen uskollisena – esitettyään ensi varaumia käsittelemälleen asialle – heittäytyy kuitenkin täysillä puolustamaan näkemystään. Näin myös Lafferin käyrän kohdalla.

Lafferin käyrä vaikuttaa todellisuuden yksinkertaistamiselta. Nyrkkisääntönä pidetään, että verokannan ollessa nolla tai sata veroja ei kerry. Alkupää lienee selvä, mutta loppupäässä joudutaan asettamaan varauksia. Toki nykyisin länsimaissa ei tavoitella 100 prosentin tasoa. Kuitenkin esim. Yhdysvalloissa korkein marginaaliveroprosentti oli 1940-luvulta 1960-luvulle 91-92 prosenttia (Englannissa jopa 95 prosenttia sodan aikana), eikä verojen maksaminen näyttänyt loppuvan saati, että ihmiset olisivat ryhtyneet verokapinaan. Huippuveroja toki käytännössä huojennettiin monella tavalla.

Verojen maksuhalu ja kyky on paljolti kiinni yhteiskunnallisesta tilanteesta. Kun Yhdysvaltain taloudella meni toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä lujaa, oli ihmisillä varaa puhaltaa yhteiseen hiileen ja silti suurituloisten paisuvista tuloista jäi kovan progression jälkeen ”hyvää” käteen riittävästi. Toisena aikana (esim. Ronald Reaganin aikana) verotukseen suhtauduttiin paljon kriittisemmin: ylimpiä marginaaliveroprosentteja laskettiin selvästi.

Skandinavian maiden esimerkki osoittaa, että Lafferin käyrän huippu voi olla pitkällä ”oikealla” (so. käyrän huippu on siirtynyt oikealle), koska verotuksen taso riippuu siitä, miten ihmiset arvostavat hyvinvointiyhteiskunnan palveluja. Ainakin näihin aikoihin asti Skandinavian maissa – selkeän enemmistön mielestä - on katsottu julkisten palvelujen vastaavan maksettuja veroja.

Kysymys on useita kertoja aiemmin käsittelemästäni aiheesta eli ”luottamusyhteiskunnasta”. Skandinavian maissa on korkea luottamuksen taso (vieraisiin ihmisiin, viranomaisiin) , korkea veroaste ja korkea elintaso. Nämä liittyvät kiinteästi toisiinsa. Yhdysvalloissa luottamusyhteiskuntaa ei skandinaavisessa mielessä ole, kuten ei useissa muissakaan maissa. Niissä Lafferin käyrän huippu on Skandinavian maihin verrattuna vasemmalla. Kääntäen voidaan sanoa, että korkeat veroasteet edellyttävät pitkälle kehitettyä luottamusyhteiskuntaa. Tämän edellytys taas on, että julkiset palvelut ovat tehokkaasti tuotettuja ja hyvälaatuisia. Wahlroos sivuuttaa korkeiden veroasteiden perustelussa tämän puolen lähes ohimennen.

Enintä, mitä voisin sanoa Lafferin käyrästä on, että sen arvioidulle huipuille voidaan – varauksin - laskea arvo verolajeittain ja valtioittain niiden yhteiskunnallinen tilanne huomioiden. Tulos on suuntaa-antava.

Lafferin käyrää voidaan käyttää oletuksen tavoin, vaikka se mielestäni on vahvasti myös ideologian välikappale. Esimerkiksi Ronald Reaganin kaudella sitä käytettiin perusteluna hänen veronalennusohjelmalleen. Lafferin käyrän käyttäminen veronalennusten perusteluna on arveluttava ja haasteellinen tehtävä, koska niin monet asiat vaikuttavat verotuloihin. Wahlroosin mainitsema Yhdysvaltain valtiovarainministerin Andrew Mellonin verotuloja lisännyt veronalennusohjelma perustui 1923-1928 vähin erin ylikuumenneeseen talouteen, joka ei ollut terveellä pohjalla.

Reaganin aikana verotulot lisääntyivät, kun veronalennuksia toteutettiin, mutta arvostelijat ovat sanoneet, että niin ne nousivat myös korkeiden marginaaliverojen aikakaudella 1940-luvulta 1960-luvulle. Itse asiassa ne nousivat silloin enemmän kuin Reaganin aikana. Reaganin aikana myös tuloerot kasvoivat.

Laffer on itsekin myöntänyt, ettei käyrää pidä pitää yksinomaisena perustana nostaa tai laskea veroja. Wahlroos saattaa olla kuuliaisempi Lafferin käyrän ”dogmatiikalle” kuin Arthur Laffer itse.

Lafferin käyrän vajavaisuus tulee esille, kun käsittelyyn otetaan Lyndon B. Johnsonin Great Society-ohjelma (sota köyhyyttä vastaan, kansalaisoikeuslaki, koululainsäädännön uudistukset, työlainsäädännön uudistukset, medicare- ja medicade-ohjelmat, kulttuuria edistävät lakihankkeet, julkista TV:tä koskeva lakihanke, tie- ja rautatiehankkeet, kuluttajasuojalait ja ympäristölainsäädäntöä koskevat lait), jota Wahlroos ei ymmärrä lainkaan. Toistuvasti hän ilmoittaa kirjoissaan vieroksuvansa Great Societya, se on hänelle pelkästään teknis-taloudellinen kysymys. Great Society sisältää - periaatteessa - Lafferin käyrän huipun ”oikeallesiirtymän” eli kysymys on yhteiskunnan sietokyvystä nähdä verotulot ”skandinaavisena” ulottuvuutena, vaikka Johnsonin ohjelma ei ollutkaan varsinaisesti mikään hyvinvointiyhteiskunnan julistus.

Wahlroos toteaa, että jokaisella verolla (arvonlisävero, tulovero, kiinteistövero….) on oma Lafferin käyränsä. Wahlroos kysyy, mitkä Lafferin käyrät saavuttavat huippunsa alhaisilla verokannoilla ja vastaa: rahoitusmarkkinavero ja pääomavero. Pääomatulo siis vaihtaa maata herkemmin kuin ansiotulo. Wahlroos on osin oikeassa, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että tässä on kysymys myös edunvalvonnasta: älkää puuttuko pääomaveroon!

Ansiotuloverojen kiristystä parempi ratkaisu verottajan kannalta ovat kulutusverot, vaikka ne ”ovat yhtä inhottuja kuin ansiotuloverot”. Ansiotuloverot ovat Wahlroosin mielestä Länsi-Euroopassa lähellä Lafferin huippua. Sen sijaan arvonlisäveron korotukset lisäävät verotuloja korotusten suhteessa, eli ne eivät ole Lafferin käyrän lakipisteessä - ei ainakaan vielä.

Kiinteistöverot ovat verottajan kannalta potentiaalinen verotuksen kohde. Jossain vaiheessa jatkuvasti kiristyvä verotus voi kuitenkin alentaa kiinteistöjen hintoja.

Wahlroosin ajattelutapa on verotusta optimoiva. Toisaalta, kyllä hän näkee monet elämiseen ja olemiseen vaikuttavat muutkin tekijät, mutta lopulta hän aina palaa verokammoon. Minulla on selkeästi käsitys, että ns. tavalliselle ihmiselle hyvin pitkälle viety - Wahlroosin harrastama – verojen optimointi on loppujen lopuksi vieras asia. Esimerkiksi kotikuntani tulomuuttajille tehdyt kyselyt osoittavat, että kunnallisvero on muuttoon vaikuttavana tekijänä vasta sijoilla 6-7. Ihmiset muuttavat työn perässä ja toisaalta asuntoneliöiden perässä, kun nuoren perheen lapsiluku kasvaa. Julkisten palvelujen laadukkuus on muuttajien priorisoinnissa korkealla sijalla.

Wahlroos vie optimoinnin tosi pitkälle: ”Mitä vähemmän ihmisillä on vaihtoehtoja sitä helpommin heitä voi verottaa”. Kääntäen ihmiset, joilla on enemmän mahdollisuuksia, vaihtavat paikkakuntaa tai maata tilaisuuden tullen. Uskon jälleen, että elämisen mukanaan tuoma kirjo erilaisia asioita vaikuttaa kokonaisuutena enemmän käytökseen kuin verojen tarkka vahtaaminen (vaikka veroja kohtaan aika ajoin tunnetaankin ärtymystä). Mutta ehkä tässä näkyy tulotaso: Wahlroosin tasolla herkkyys muuttaa muualle kasvaa.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Järjen ääni?

Presidentti Niinistö sanoi puheessaan vaalikauden päättäjäisissä, että naapuruus on joka sään tosiseikka, josta on huolehdittava niillä tavoin kuin se on mahdollista.

Niinistön mukaan Suomen ja Venäjän suhteet erityisesti talouden saralla eivät ole immuuneja laajempien jännitteiden seuraamuksille. ”Kenenkään etua ei kuitenkaan palvelisi, jos suhteita Venäjään ryhdyttäisiin tarkoituksellisesti rapauttamaan”.

Samassa tilaisuudessa puhemies Eero Heinäluoma puhui samasta teemasta:

”Sapelin kalistelua ja uhmakkaita puheenvuoroja on nyt riittävästi. Vuoropuhelun ja yhteistyön rakentajia, sanansa pitäjiä, kaivataan.

Suomen aseman ja ulkoisen luotettavuuden kannalta on merkityksellistä, että kaikki keskeiset toimijat kulkevat ulko- ja turvallisuuspolitiikassa yhtä jalkaa ja lähettävät samoja viestejä.”

Kun Juha Sipilä aivan oikein lausui muutaman sanan J.K. Paasikiven ulkopoliittisen linjan puolesta muutama päivä sitten hän joutui selittelemään lausuntojaan. Jo on aikoihin eletty! Tässäkin mielessä oli hyvä, että Niinistö ja Heinäluoma käyttivät tasapainottavat puheenvuoronsa.

Meillä on siirrytty viime aikoina askel pidemmälle lännettyneessä ajattelussamme: nyt kilpaillaan siitä, kuka osaa räväkämmin arvostella Venäjää. Venäjä-suhteissa ei ole kysymys mistään uskalluskilpailusta, vaan kyvystä käyttää tervettä järkeä.

Jotkut näkevät lännettymisen lineaarisesti etenevänä prosessina, jossa on välietappeja, joiden läpi juostaan niin nopeasti, ettei ”turhia” epäileviä ajatuksia ehditä sanoa väliin. Onneksi kriittisille puheenvuoroille on löytynyt sija.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Haglund, Stubb ja Tuomioja

Nykyisessä jännittyneessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on tilausta eri tahojen provosoinnille ja vastaprovosoinnille. Omaksutaan kantoja, jossa vastaprovosoinnin puuttuminen on ikään kuin heikkouden merkki. Oslossa vastikään pohjoismaiset puolustusministerit ottivat selvästi aloitteen ja lähtivät paitsi vastaprovosoinnin tielle, niin myös lisäsivät kierroksia omasta takaa provosoinnille.

Jälkiselittelyt ovat tyypillisiä: ”emme me ole kehittämässä mitään aggressiota, ei tässä ole aiempaan verrattuna mitään uutta, ei tätä ole suunnattu ketään vastaan, tämä ei ole lähentymistä Natoon jne.” Juuri tämän tyyppisiä selittelyjä käytti Carl Haglund näyttääkseen ryhdikkäältä Suomen etujen puolustajalta . Mitä hän halusi oikein osoittaa ja kenelle? Vaalien takia kohteena oli varmaankin Suomen kansa. Menisivätkö ihmiset näin halpaan? Epäilen, etteivät mene. Nämä vaalien alla tehdyt irtiotot ovat aina vaarallisia, koska niihin sisältyy epätoivoisia yrityksiä nostaa oman puolueen kannatusta. Turvallisuuspolitiikkaa ei pitäisi käyttää välineenä moiseen.

Alkeellisinkin tilannetaju edellyttää, että Oslon kaltaisiin lausumiin pitäisi sisällyttää laaja ulkopoliittinen yksituumaisuus. Näin ei haluttu tehdä, vaan ryhdyttiin irtiottoon. Aleksander Stubb riensi Sancho Panzansa avuksi, kuten odottaa sopii: ”ei meillä pelätä!”, ikään kuin Haglundin sankariteon puolustus olisi ollut jo ennakkoon sovittu.

Teoreettisesti voisi olla mahdollista, että aktiiviset Nato-intoilijat kriisiyttävät puheillaan ja sanoillaan Venäjä-suhteemme, jolloin tulisi ”pakottava tarve” hakea Nato-jäsenyyttä. Onneksi tämä on vain teoriaa, ihan tällaiseen vastuuttomuuteen en usko.

Haglund on omalla esiintulollaan muistuttanut, kuinka tärkeä pesti puolustusministerin salkku on seuraavassa hallituksessa. Henkilövalinnassa pitää olla tarkkana.

Mihin Venäjän virallinen taho oikein puuttui? Se ilmaisi puolustusministerien lausuntojen jälkeen huolensa suhteiden kehittymisestä huonompaan suuntaan. Siinä kaikki. Oikeastaan se ei voinut olla sanomatta tätä kantaansa, niin räikeä oli puolustusministerien provokaatio.

Kiinnittäisin huomiota siihen, että Ruotsi-yhteistyö ja pohjoismainen yhteistyö ovat eri asioita. Ruotsi-yhteistyö on vuoropuhelua kahden liittoumattoman maan välillä ja pohjoismainen yhteistyö tuo Naton mukaan kuvioon. Meillä käytetään näitä kahta linjaa sekaisin osin huomaamatta eroa ja toisaalta joidenkin taholta tarkoitushakuisesti. Viime mainitut ovat usein Nato-intoisia poliitikkoja. Käsite ”Pohjoismaa” toimii ikään kuin sotilaallista liittoutumista suosivan kannan pehmennyksenä.

Ehdin itse parissa kirjoituksessani reagoimaan suomalaisten harkitsemattomuuksiin jo ennen Venäjän reaktioita, joten minun ei tarvitse selitellä mitään jälkikäteen.

Ulkoministeri Tuomiojan kantaa jäin miettimään monestakin näkökulmasta. Hän on monesti jäänyt yksin puolustamaan vanhaa suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella pysyttelevää kantaa. Aavistelen, että hänen sisällään kiehuu, kun vastuuttomat kollegat päästelevät suustaan omasta mielestään järkkymättömän isänmaallisia mielipiteitä. Tuomioja joutuu jo asemansa puolesta vetämään matalaa profiilia ja tyynnyttelemään keskustelua, vaikkei sisimmässään sitä haluaisi. Osin harmittelen, että hän ei voi tai halua sanoa kantojaan selvemmin. Hänen on otettava huomioon myös presidentin kanta.

Lopulta Niinistö reagoikin happamasti, mutta vaisusti ( tässä tilanteessa hän ei oikein muuta voinut): puolustusministerin olisi pitänyt käyttää Oslon yhteinen puheenvuoro utvassa ja presidentillä.

Mistä oikein on kysymys käytännön politiikan tasolla?

Jos ajatellaan puolueiden Nato-kantoja ennen vaaleja niin jakauma on aika selvä: kokoomuksen ja RKP:n kannattajien enemmistö on liittoutumisen kannalla, muiden puolueiden enemmistö tukee liittoutumattomuutta. Perussuomalaisten kanta on herkimmin sidottu vaalien tulokseen ja sen jälkeen koottavan hallitukseen, mutta hekin ovat periaatteessa liittoutumattomuuden kannalla.

Venäjä on täysin selvillä suomalaisten puolueiden kannoista, samoin kansalaisten gallup-kannoista. Se tietenkin toivoo, ettei hoipertelijoita nouse liittoutumista vastustavien joukoista ja heiluta vielä jäljellä olevaa suomalais-venäläisten suhteiden tasapainoa.

Mitä ihmettä odotellaan Nato-selvitykseltä? Sitäkö, että joku ”viisas” tulee sanomaan jotain vähemmän viisasta ja sitten kuuluu syvä huokaus kansan taholta: ”nyt ymmärrän, mistä tässä on kysymys!” Vai sitäkö, että ”viisas” (yksilö tai ryhmä) tukkimiehen kirjanpidolla merkkailee liittoutumisen plussat ja miinukset ja kansa vetää oitis johtopäätökset! Kuka uskoo tähän naiiviuteen? Näen Nato-selvitykseen ryhtymisessä tiettyjen tahojen tarkoitushakuisuutta, joka ei ratkaisen mitään.

On selvää, että Venäjää ärsyttää spekulointi Natolla. Oman kantani olen ilmaissut selkeästi aiemmissa blogikirjoituksissani: parasta olisi jos tilanne jäädytettäisiin nykyiselleen ja spekulointi liittoutumisen jatkokehityksestä lopetettaisiin virallisella tasolla. Isäntämaasopimuksessa ylitettiin jo tietty raja, mutta mitään kohtalokasta virhettä ei tulkintani mukaan ole vielä tehty.

Miten tärkeää olisikaan eristää edellä esitetty pohdinta akuutista jännityksen kiristymisestä ja pohtia asiaa pitkäjänteisesti historian, nykyisyyden ja tulevaisuuden arvion näkökulmasta! Ei päätöksiä Suomen linjasta pidä tehdä jonkin meneillään olevan jännittyneen - vaikka vuosia kestäneen - tilanteen perusteella, kuten Haglund ja Stubb kuvittelevat. Suomen ja Venäjän välisiä suhteita on pohdittava pitkän aikavälin jatkumona.

Leikkaan ja liimaan tähän vielä tiivistetysti edellisessä blogikirjoituksessani hahmottelemani periaatteet Venäjä-suhteistamme:

”Länsi-intoilujen keskellä tulisi aina muistaa asemamme idän ja lännen välissä. Jo tämä perustotuus tahtoo unohtua tänä päivänä. Suomi kuuluu läntisiin liberaaleihin demokratioihin ilman Nato- tai EU-todistelujakin. (Suomi on yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan ”maailman ehein valtio”). Pakotepolitiikan keskelläkin pitäisi muistaa, että Suomen tulisi pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Venäjän täytyy vakuuttua luoteisrajansa turvallisuudesta. Suomen ja Venäjän suhteiden peruspilarit ovat hyvät naapuruussuhteet ja hyvät kauppasuhteet. Uskottava itsenäinen puolustus on Suomen henkivakuutus.”

On asioita, joiden pitää muuttua Suomessa, mutta turvallisuuspoliittinen linja on viimeisten asioiden joukossa, jota pitää horjuttaa. Kekkonen puhui ”ulkopoliittisista diletanteista”, joille ei uskaltanut antaa ulkopoliittista valtaa. En pitänyt tilanteesta, jossa hän nuo sanat lausui noottikriisin jälkivaiheessa (peliä silloinkin pelattiin), mutta nyt meillä on ihan oikeasti taipumusta diletanttisiin irtiottoihin, jotka on syytä heti torjua.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Viisauden lähteillä

Alexander Stubb ehdottaa, että Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä arvioimaan asetettaisiin pieni riippumattomien asiantuntijoiden "viisasten ryhmä". Stubb sanoo blogissaan, että selvityksessä pitää arvioida kriittisesti sekä Nato-jäsenyyttä puoltavia että sitä vastustavia argumentteja.

”Tekijöiden tulisi olla riippumattomia, asiantuntevia ja laajasti eri tahojen kunnioitusta nauttivia”, toteaa Stubb. Stubb ei malta olla tuomatta esiin omaa näkemystään, vaikka muutoin yrittää luoda asiayhteydessä neutraalin kuvan: ”….. liittoutumisratkaisu yhteisine puolustussuunnitteluineen voi vahvistaa (kansallisen puolustuksen) kykyä olennaisestikin”.

Stubbin oman kannan tunkeminen joka väliin ei luo uskottavuutta hänen ehdotukselleen.

Aiemmin meillä on ehdotettu asiantuntijaelintä tekemään Nato-selvitys. Myös parlamentaariselta pohjalta koottavaa ryhmää on esitetty.

Jotenkin suhtaudun Nato-selvitykseen skeptisesti. Miksi? Siksi, että sillä on helposti jokin tulos(!), esimerkiksi suositus. Ja jokainen tulos on suuren osan kansasta mielestä väärä. Tiedän, että jotkut voivat ehdottaa, että kun elin se ja se on esittänyt kantansa Natosta, sanotaan, että pulinat pois! Turha toivo, pulinat jatkuvat.

Tämä saattaa kuulostaa nurinkuriselta puheenvuorolta, koska olen itse laatinut 20-kohtaisen Nato-selvitykseni, mutta ei tässä välttämättä siitä ole kysymys. Olen lähtenyt siitä oletuksesta, että jokainen kansalainen muodostaa oman mielipiteensä asiasta ja ”en osaa sanoa” -mielipide on yhtä arvokas kuin mikä muu mielipide tahansa.

Minun Nato-selvitykseni on liittoutumisen torjuva ja jollain toisella voi olla perusteet päätyä vastakkaiselle kannalle.

Nato-keskustelun aikana on tullut esille elitistinen ajatus, että kansa ei osaa päättää asiasta ilman ns. asiantuntija-apua. Olen eri mieltä. Lukuisia kertoja näissä kirjoituksissani olen asettanut kyseenalaiseksi ns. asiantuntija- tai tutkijamielipiteen. Aktiivisimmat Nato-intoilijat suorastaan vyöryttävät ”asiantuntijamielipiteitään”, onhan heillä tutkitusti tukenaan median laaja (päätoimittajat!) kannatus.

Aika yksimielisiä ollaan siitä, että asia ratkaistaan viime kädessä kansanäänestyksellä. Eri asia on, että toivon, että niin pitkälle ei tarvitse mennä, vaan liittoutumattomuuden perusteet jäävät parlamentaariselta pohjalta voimaan toistaiseksi.

Onko sotilashenkilö alan miehenä sovelias lausumaan kantansa Natosta? Tietenkin on, mutta voimme myös ajatella, että hän puhuu ”omassa asiassaan”, koska mahdollisesti esikuntatyössään suunnittelee sotilasoperaatioita. Opiskeluajoilta muistuu mieleen, kun eräs majuri evp tuli osanottajaksi seminaariin ja esitti kantanaan, että juuri meneillään olevassa Kyproksen kriisissä oli kysymys potentiaalisesti kolmannen maailmansodan syttymisestä. Mieleeni tuli, että tämä henkilö oli aivan liian lähellä sotilasasioita, jotta voisi nähdä objektiivisesti tilanteen.

Entä toimittaja, joka päivät pääksytysten lukee paniikkimielipiteitä lähdeaineistostaan, pystyykö hän pysymään riittävän viileänä propagandan ristitulessa.

Mielestäni turvallisuuspoliittinen selonteko olisi täysin riittävä pohja luomaan taustatiedot päätöksenteon pohjaksi. Sitä voitaneen päivittää vaikka joka vuosi. Tarvitaan siis eri puolilta valottavaa tietoa kunkin kansalaisen päätöksenteon pohjaksi.

Perustelisin Suomen asemaa idän ja lännen välissä - ihorealismiin saakka - seuraavin prinsiipein:

Länsi-intoilujen keskellä tulisi aina muistaa asemamme idän ja lännen välissä. Jo tämä perustotuus tahtoo unohtua tänä päivänä. Suomi kuuluu läntisiin liberaaleihin demokratioihin ilman Nato- tai EU-todistelujakin. (Suomi on yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan ”maailman ehein valtio”). Pakotepolitiikan keskelläkin pitäisi muistaa, että Suomen tulisi pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Venäjän täytyy vakuuttua luoteisrajansa turvallisuudesta. Suomen ja Venäjän suhteiden peruspilarit ovat hyvät naapuruussuhteet ja hyvät kauppasuhteet. Uskottava itsenäinen puolustus on Suomen henkivakuutus.

Olen usein arvostellut suomettumisen aikaisia menettelytapoja. Tuo aika oli paljon muutakin. Jotkut näyttävät käsittävän sodan jälkeisen ajan täysin väärin - yksipuolisesti nöyryyttävänä ajanjaksona - leimaten vanhanaikaiseksi kaiken, mikä liittyy kylmän sodan aikaisiin Suomen kokemuksiin. Suurempaa virhettä tuskin voimme tehdä.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Konfliktit vähenevät, mutta varustelukierre jatkuu!

Amerikkalainen aikakauslehti Atlantic tarkastelee maailmanpoliittista tilannetta rauhan toteutumisen, sen edellytysten ja mahdollisuuksien näkökulmasta tuoreessa numerossaan 3/2015. Artikkelin nimi on ”Be Not Afraid”. Näen jutussa myös yhtymäkohtia Suomeen.

Lähtökohta artikkelissa on, että Yhdysvaltain näkökulmasta viime vuodet ovat sodan uhan kannalta rauhallisemmat kuin pitkiin aikoihin, ehkä paremmat kuin koskaan! Barack Obama on todennut, että jos seuraa tiedotusvälineitä, luulisi laajamittaisen sodanuhan kolkuttelevan ovilla koko ajan. Tosiasiassa tilanne Obaman mielestä on parempi kun 20, 25 tai 30 vuotta sitten.

Steven Pinkerin kirjassa ”The Better Angels of Our Nature” todetaan edellä esitettyä vahvistaen, että Yhdysvalloissa eletään luultavasti rauhallisinta aikaa historiassa. Eräiden tutkimusten mukaan konfliktit ovat vähentyneet 40 prosenttia kylmän sodan päättymisen jälkeen.

Presidenttiä opponoivat republikaanit yrittävät parhaansa mukaan luoda kuvaa, että sota uhkaa, eikä Obama ole siihen riittävästi valmistautunut. Minulla on huomattavasti suurempi luottamus presidenttiin kuin hänen vastustajiinsa.

Jos tarkastellaan katastrofimahdollisuuksia sodan, rikollisuuden ja terroritekojen näkökulmasta niin tilanne on hämmentävästi parempi kuin vuosikymmeniin. Henkirikokset ovat vähentyneet 70 prosentilla 1990-lukuun verrattuna ja terrorismikin on harvinaistunut 1970- ja 1980-lukuun verrattuna, vaikka Al-Qaidan, Isisin ja 9/11 perusteella voisi kuvitella toisin.

Meneillään olevat sodat ovat myös ”alemman intensiteetin sotia” kuin aiemmin johtuen siitä, että konfliktit ovat sisällissodan luonteisia (Syyria, Libya, Irak, osin Ukrainakin) eivätkä niinkään valtioiden välisiä. Tästä on seurannut, että sotien uhrien määrä on pudonnut 90 prosentilla 1950-lukuun verrattuna. Ei ole mitenkään todennäköistä, että terroristit saisivat ydinaseita käyttöönsä.

Mitä on siis todella tapahtunut, kun tiedotusvälineet ovat täynnä väkivaltauutisia? Atlanticissa kiinnitetään huomiota samaan asiaan, kuin minkä itsekin olen pannut merkille: lehdistön ja sähköisten kanavien lisäksi on tullut some-viestintä, joka on paisuttanut uhkaviestejä. Perinteisetkin tiedotusvälineet ovat joutuneet terävöittämään viestiään, kun sosiaalinen media nostaa profiiliaan.

Seurauksena myös meillä Suomessa on sensaatiouutisointia. Suomen osalta on toki todettava, että ympäristömme on levottomampi kun parina viime vuosikymmenenä, mutta toisaalta Suomen asema on yleisen konfliktiherkkyyden vallitessa suhteessa vakaampi kuin verrattuna vaikkapa Itä-Euroopan tilanteeseen.

Ihmiset siis ylireagoivat uhkiin. Erilaiset painostusryhmät saavat vastaanottavaisen yleisön, kun ajavat omia asioitaan erilaisia uhkia paisuttamalla. Atlanticin mukaan ihmiset jopa kieltävät uhkien vähenemisen, ja kun asia todistetaan heille, he jopa pettyvät saamaansa informaatioon.

Ehkä meidän on uskottava Pinkerin yhteenvetoon: ”Maailma oli paljon vaarallisempi paikka 1960-, 1970- ja 1980-luvulla”.

:::::::::::::::::::::::::::

Mutta ovatko sodan ja rauhan kysymykset Suomen kannalta näin auvoiset?

Suomen kannalta ongelmallisinta on eräiden tahojen harjoittama idän ja lännen vastakkainasettelun korostaminen. Osin uhkakuvien luojina ovat olleet tiettyjen medioiden edustajat, mutta on tässä kysymys muustakin. Isäntämaasopimus kumppanuussopimuksen jatkona hoidettiin ilman laaja-alaista keskustelua vedoten siihen, että uusi sopimus ei merkitse Natoon liittymisen valmistelua. Ja nyt saamme lukea norjalaisen Aftenpostenin kautta, että ”pohjoismaiset ministerit” ovat sopineet yhteisistä sotaharjoituksista ym. Suomen, Ruotsin ja Nato-maiden Tanskan ja Norjan kanssa.

Puolustusvaliokunnan puheenjohtajan Jussi Niinistön mukaan jälleenkään ei ole kysymys ”Suomen lähentämisestä Natoon”. Ilmeisesti lieventäväksi asianhaaraksi katsotaan lämpimiä tunteita herättävä Pohjoismainen yhteistyö. Mutta Norja ja Tanska ovat Nato-maita!

Samaan aikaan Aftenpostenin mukaan Norjalainen puolustusasiantuntija kertoo suorasukaisesti, että ”Suomelle ja Ruotsille yhteistyö näyttää olevan valmistautumista sotilasliiton jäsenyyteen”. Jussi Niinistö torjuu moisen, mutta ihmettelee, miksi asia julkaistaan juuri nyt vaalien alla. Samainen norjalainen "asiantuntija" pitää selvänä, että ”Venäjä tulkitsee yhteistyön tiivistämisen aggressiona sitä kohtaan ja luvassa on kielteisiä reaktioita”.

Totean jälleen, kuinka vastenmielisenä koen tällaisen hiljaa hivuttamisen kohti sotilasliittoa. Missä ovat nyt poliitikot, jotka lausuvat eriävän mielipiteen menettelytavoista?

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Arvokonservatiivit ja arvoliberaalit tänään: ”kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua!”

Viime aikojen selkeä yhteiskunnallinen trendi on ollut arvokonservatismin nousu. Onko arvokonservatismin nousu vastareaktio arvoliberalismin voittokululle muutaman viime vuosikymmenen aikana? Ajatukselle löytyy peruste, vaikka muna-kanaongelma onkin ilmeinen. Samaan aikaan nimittäin arvoliberalismi on sekin pyrkinyt nostamaan profiiliaan arvokonservatismin nousuun reagoiden.

Ehkä asiaa on syytä pohtia aluksi vähän pidemmällä aikaperspektiivillä. Eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani (”Kulttuurimarxilaisuus ideologisena lyömäaseena”, 1.11.2014) arvioin jo asiaa, joten olkoon tuo kirjoitus johdantona aiheeseen.

Näkökulmani oli tuolloin kulttuurinen:

Kulttuuritaistelu liittyy varhaiseen 1930-luvun hegemoniseen taisteluun porvariston ja vasemmiston välillä. Taistelua käytiin sekä pääoman ehdoilla että kulttuuririntamalla. Marxilaisen teorian mukaan porvaristo pyrki käyttämään kulttuurihegemonista asemaansa hyväkseen työväkeä vastaan. Sille piti kehittää vastavoima (kulttuurimarxismi), jonka airueeksi lähti osa älymystöä.

Kulttuurimarxismin väyliä voidaan seurata useampaa eri vaihtoehtoista reittiä myöten. Valitsen omaan tarkasteluuni amerikkalaisen tarkastelunäkökulman ja johdan siitä yhteydet kotimaan poliittiseen ja ideologiseen taisteluun. Amerikkalainen versio kulttuurimarxilaisuudesta syntyi natsi-Saksasta paenneiden juutalaisten keskuudessa.

Konservatiivisen amerikkalaisen ajattelun mukaan kulttuurimarxilaisuus on suunnattu perinteisiä länsimaisia arvoja ja kristinuskoa vastaan. Tyypillinen kulttuurimarxilaisuuden ilmenemismuoto on monikulttuurisuus. Miksi kulttuurimarxilaisuus omaksuttiin porvarillisen hegemonistisen ajattelun pääviholliseksi läntisissä oikeisto- ja konservatiivipiireissä? Siksi, että viimeistään 1990-luvulla ”punainen vaara” lakkasi olemasta siinä muodossa kuin se käsitettiin kylmän sodan aikana. Tarvittiin uusia vihollisia. Tietenkin aukon täytti osittain terrorismi, mutta jostakin kaivettiin esille myös kulttuurimarxilaisuus, joka edusti vasemmistolaista myyräntyötä läntisen sivilisaation (ml. amerikkalainen elämänmuoto) tuhoamiseksi. Siis tyypillinen salaliittoteoria!

Entä meillä Suomessa?

Väitetyn kulttuurimarxilaisuuden eri haarat (monikulttuurisuus, ympäristöaktivismi, seksuaalivähemmistöt, aborttikysymys…..) voidaan aatteellisesti kytkeä paitsi vihreään liikkeeseen ja nykyvasemmistoon, niin myös liberaaleihin ja liberaaliin oikeistoon. Oikeisto-vasemmistoakseli pelkästään tuskin riittää erottamaan monivivahteisen liikkeen vastustajat kannattajista, vaikka vastustajat ovatkin hyvin usein oikeistolaisia. Tärkeä erottava tekijä on konservatiivisuus-liberaalius -akseli.

Kaikki tämä on arvo- ja ideologiakentän uudelleen järjestäytymistä. Mielenkiintoista tässä on liberaalin oikeiston asemoituminen tässä asetelmassa. Liikkuuko liberaali oikeisto kohti konservatismia, jossa se kohtaa ainakin osan ”uudesta” konservatismista (jota edustavat meillä esim. perussuomalaiset), vai pysyttäytyvätkö he vapaamielisyyden kategoriassa, jolloin he itseasiassa lähestyvät mm. Timo Soinin leimaamia kulttuurimarxilaisia.

Otan tähän sekasotkun välttämiseksi työvälineeksi käsitteen ”sallivuus” ja siirrän sivuun haukkumanimenä pidettävän kulttuurimarxilaisuuden. Sallivuus erottaa tehokkaasti arvoliberaalit arvokonservatiiveista. Sillä tarkoitan myönteistä suhtautumista esimerkiksi avioliittoon samaa sukupuolta olevien kesken ja maahanmuuttopolitiikkaan.

Konservatiivien vyörytys näkyy muinakin arvoliberaaleista käytettyinä haukkumaniminä kuten ”suvaitsevaisto”. Se on eräs rinnakkaisnimi ”salliville”. Toki sallivatkin voivat olla suvaitsemattomia. Taisi olla Arvo Salo, joka jo 1960-luvulla leukaili: ”Kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua”.

Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksessa on puoluekentässämme todettu arvoliberaaleiksi vasemmistoliitto, SDP ja vihreät koko väestön ollessa aavistuksen kallellaan arvoliberaaliin suuntaan. Nämä puolueet on myös määritetty vasemmisto-oikeistoakselilla selkeästi vasemmistopuolueiksi. Muut puolueet ovat arvokonservatiiveja ja oikealla, joskin useat hyvin lähellä neutraalia.

Siihen selkeydet sitten loppuvatkin. Eikö hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen ole tänään uudentyyppistä arvokonservatismia ottaen huomioon, että hyvinvointiyhteiskunta on joutunut markkinavoimien keskellä puolustuskannalle? Voitaisiinko tämän ajattelun allekirjoittavat tahot nimetä vasemmistolaisiksi arvokonservatiiveiksi tai liberaaleiksi arvokonservatiiveiksi?

Pekka Haavisto sohaisi taannoin Niin & näin -lehden haastattelussa herkkää aihetta, kun hän nimesi oman luonnonsuojelufilosofiansa arvokonservatismiksi!

Monet nykypäivän ”arvokonservatiiveiksi” leimatut ovat kaukana Tuure Junnilan ja Raimo Ilaskiven ”hienostuneesta” vanhanaikaisesta konservatismista (koti, uskonto ja isänmaa). Nykypäivän arvokonservatismi saa usein melko sivistymättömiä ja vulgäärejä muotoja. Muistellaanpa vai joidenkin perussuomalaisten kansanedustajien ”pragmaattista” käytöstä. Moni mieltää osan konservatismista moukkamaisuudeksi.

Vielä hienojakoisemmaksi erittelyt menevät, jos todetaan, että monien arvokonservatiivien talouspoliittiset kannat ovat melko keskellä (kuitenkin hiukan konservatismiin päin kallellaan).

Monille konservatismi on maahanmuuttopolitiikan ja sukupuolineutraalin avioliittolain vastustamista. Tosiasiassa konservatismi on paljon laaja-alaisempi liike: esimerkiksi nouseva kreationismi on konservatismin ilmenemismuoto. Konservatismi ei siis ole joidenkin erillisten rusinoiden poimimista pullasta, vaan laaja ilmiö, jonka kaikkia osa-alueita monikaan konservatiivi ei allekirjoita. Mutta mitä pinttynyt konservatiivi sanoo siitä, että maahanmuuttopolitiikan vastustaja on myös kreationisti (luomisopin kannattaja) tai kansakunnan ainulaatuisuuden (ekseptionalismi) kannattaja. Sen mukaan on vain yksi ainutlaatuinen kansakunta ja se on oma kansakunta.

Miksi korostan puheita kansakunnan ainutlaatuisuudesta, sehän on epäsuomalainen nationalismin ilmaus! Siksi, että sillä on monissa maissa vahva kannatus (Venäjä, USA), ja siksi että sen kylkeen liitetään helposti vihapuheet toisia kansakuntia vastaan.

Ne konservatiivit, jotka yrittävät järkeistää tai normalisoida konservatismin joutuvat hankaluuksiin, kun erilaiset lieveilmiöt pyrkivät palaselle. Vastauksena ”normikonservatiiveina” itseään pitävät (jotka voivat olla esimerkiksi maahanmuuttokielteisiä) pyrkivät rajaamaan tosikonservatiivit tiettyjen ”jalojen” asioiden puolesta taisteleviksi. Epäilen, että he eivät onnistu tässä, koska konservatiiveihin työntyvät monet äärioikeistolaiset liikkeet, jotka haluavat vahvistaa nationalistista ajattelua arveluttavin argumentein (esim. antisemitismi, raaka rasismi ym.). Konservatismi tahtoo leimautua, kuten arvoliberalismikin (suvaitsevaisto, kulttuurimarxilaisuus).

Kaikki tämä pyrkii vahvistamaan nyt meneillään olevaa poliittista ja aatteellista vastakkainasettelua ja tekemään hallitsemisen vaikeaksi. Konservatismin liberalismin vastainen vastaisku on läntisen maailman laajuinen. Kun samaan aikaan vasemman laidan puolueet ovat myös aktivoituneet, on enemmistöhallitusten muodostaminen ollut monissa maissa hankalaa.

Selvää on, että oikeistokonservatismi on tämän päivän voimakas ilmiö, joka näyttää valtaavan alaa. Samalla liberaali demokratia on joutunut tiukoille. Liberaalin demokratian haasteina ovat olleet päätöksenteon hitaus, tehottomuus ja poliittisten puolueiden riitely. Ihmiset ovat kaivanneet voimakkaampaa johtajaa, joka sanoisi, miten edetään. Näitä johtajia on alkanut ilmestyä ja demokraattiset oikeudet ja sanavapaus ovat samaan aikaan kaventuneet. Tätäkö konservatiivit ovat toivoneet, vai ovatko ne tulleet kuokkavieraina päättäjien pöytiin?

Perinteisen konservatismin keskeinen elementti on suuri valtio. Tämä valtio on eräänlainen isähahmo, joka huolehti pojistaan ja tyttäristään. Käsittääkseni Margaret Thatcher ja Ronald Reagan ujuttivat uusliberaalin ”pienen valtion” konservatismin sisälle ja siten vesittivät vanhan konservatismiperinteen. Ehkä juuri noista päivistä lähtien konservatismi ei enää ole ollut entisensä.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Pelkäämmekö itse luomiamme uhkakuvia?

Ohessa pieni näyte länsimaisesta uutisoinnista:

”Venäjä varoitti länsimaita yrityksestä palauttaa vallattu Krimin niemimaa Ukrainalle, lisäämästä joukkoja Baltian maissa tai avustamasta Ukrainaa aseellisesti. Venäläisten mukaan Baltian maissa on samanlainen tilanne kuin Ukrainassa, missä asiat "johtivat Venäjän toimiin".

Ellei venäläisten toivomuksia huomioida, on Venäjä valmis kaikkiin mahdollisiin toimiin, niin ydinaseiden käyttämiseen kuin ei-sotilaallisiinkin operaatioihin”

Ohessa esimerkki vastauutisoinnista:

”(Putinin tiedottajan) Dmitri Peskovin mukaan (edellä kuvattu) länsimedian uutisointi on hyvä esimerkki Venäjän demonisoinnista ja lännessä vallitsevasta hysteriasta. Hän kiistää uhkailun.

He kirjaimellisesti vääristelevät tilannetta itse omissa tiedotustarkoituksissaan, heitä ei ohjaa mikään perustavanlaatuinen fakta. Sitten he säikkyvät omia kirjoituksiaan, Peskov toteaa.

Tällaisia juttuja ei pitäisi ottaa vakavasti.”

Siinä kaksi versiota samasta aiheesta. Kumpaa uskoa? Ensimmäisellä tavoitellaan sensaatiota, jossa Venäjän ilmoitetaan käyttävän ydinaseita, jos sen etuihin puututaan riippumatta siitä, onko kysymys Nato-maasta vai ei. Toisessa valetaan öljyä laineille ja todetaan kysymyksessä olevan lännessä harjoitetun Venäjän-vastaisen hysterian. Miten tällainen tilanne on päässyt syntymään? On totta, että amerikkalaiset viranomaiset ja venäläisten tiedustelujohto ovat tavanneet ja mielipiteenvaihtoa meneillään olevasta jännityksen lietsonnasta on käyty.

On mahdollista, että venäläinen osapuoli on varoittanut Natoa toimenpiteistä esimerkiksi Baltiassa, mutta venäläisen osapuolen valtuuksista ei ole mitään tietoa. Kannattaa yleensäkin suhtautua varauksella tällaisiin keskusteluihin ja niistä välitettyihin tietoihin. Niissä esitetyt mielipiteet voivat olla muunneltuja tai manipuloituja. Varoitukseksi voidaan sanoa sitä tai tätä. Julkisuuteen tullessaan ikävät tulkinnat kielletään, koska virallisesti mitään ydinuhkailua ei ole esitetty.

Miksi sitten Putin veti esille ydinaseiden käytön mahdollisuuden Krim-dokumentin yhteydessä (jota sitäkin on Dmitri Peskovin mukaan on tulkittu väärin)? Mietin asiaa länsimaisittain. Lehtitietojen mukaan Krim-dokumentissa ei tullut esille ainuttakaan uutta tietoa, joka olisi muuttanut käsitystämme siitä, mitä Krimillä tapahtui. Niinpä arvelen, että Putin tarvitsi skuupin sekä omille kantajilleen että läntisille vastustajilleen. Tällä ydinaselausahduksellaan hän sai valtamedian huomion kiinnittymään dokumenttiin. Siinä kaikki.

Kriiseissä asiantuntijalähteinä käytetään kenraaleja ja muuta sotilasjohtoa. Heillä on tietenkin edut valvottavanaan, jotta oma iskukyky säilyisi. Heihin on lyöty asiantuntijan leima, mutta he toimivat omassa asiassaan omaksi edukseen. Kotimarkkinoille tarvitaan potentiaalisen vihollisen iskukykyä liioittelevaa informaatiota, jotta puolustusmäärärahoja voitaisiin nostaa. CIA harjoitti kylmän sodan aikana todistetusti systemaattisesti Neuvostoliiton asevarustelun liioittelua ja armeija kiitti. Samaa lienee harjoitettu Neuvostoliitossa.

Kysymys alussa esitetyissä lainauksissa on jälleen kerran uutisoinnista, josta ei jää juuri mitään käteen. Ihmisten pelottelua tällainen tietenkin palvelee, jos se on jommankumman tai molempien osapuolien tarkoitus.

Lännessä on tapana suhtautua Venäjällä esitettyihin mielipiteisiin ikään kuin ne olisivat yhtä vakavasti otettavia kuin aikoinaan Pravdassa esitetyt kommentit. Kun mielipiteitä eri tasoisesti (ja osin tietenkin tarkoituksella) levitetään, päästään niistä tekemään helposti iso juttu, vaikka sanojalla ei olisi juurikaan sanomiseen riittävää arvovaltaa.

Kaiken tarkoituksena näyttää olevan jännityksen lietsominen. Onhan tässä (tosin epävakaasta) suursodasta vapaasta rauhantilasta jo saatukin nauttia. Historian valossa tässä ei tietenkään ole mitään mullistavaa. Aina on joku osapuoli, joka tuntee jäävänsä alakynteen, mutta joka kuvittelee itsellään olevan voimaa kestää kriisi tai konflikti paremmin kuin vastustaja.

Kierre on valmis, kun jompikumpi tai molemmat osapuolet rupeavat uskomaan itse synnytettyä hysteriaa. Seuraavaksi sitten omasta toimesta synnytettyä hysteriaa ruvetaan pelkäämään.

Selvää on, että sotilaallisen voiman lisäämisellä pyritään pitkällä aikavälillä vahvistamaan omaa poliittista agendaa. Yhdysvallat on jo pitkään harjoittanut tätä strategiaa ja nyt Venäjä pienen tauon jälkeen on lähtenyt samalle tielle. Lähi-idässä on vuosikymmenien ajan ärsyynnytty Yhdysvaltain päällepäsmäröinnistä. Yhdysvaltain vaikutusvallan kasvu on nähty yleisen länsimaisen turmeltuneisuuden lähteenä ja osin – mutta vain osin - sen takia muslimien ääriryhmät kapinoivat.

Myös Venäjä on kokenut Yhdysvaltain etenemisen olevan pois itseltään ja on reagoinut tähän viime aikaisella tavalla. Suurvaltakäytökseen kuuluu historian valossa juuri tällainen tappion kokemisen siirtäminen aggressioksi toista osapuolta kohtaan.

Venäjän strateginen lähtökohta voisi olla lännen etenemisen pysäyttäminen ensisijaisesti ja toiseksi jo menetettyjen asemien ainakin osittainen takaisinsaaminen. Onko Venäjän politiikka ekspansiopolitiikkaa? On vaikeaa nähdä Venäjän etenemistä tapahtuvan sen rajoilta länteen, mutta vaikutusvaltaa se haluaa Euroopan asioihin. Kysymys lienee pitkäkestoisesta prosessista, joka jäänee päälle, jos jännityksen lieventämisen läpimurtoa ei saada aikaiseksi. Ja juuri nyt se ei tunnu todennäköiseltä.

Paras apu akuuttiin kiistaan myös lännen puolelta olisi tilanteen jäädyttäminen ja ratkaisujen löytäminen vähä vähältä hiertäviin ongelmiin (kuten Ukraina). Tärkeintä olisi hysterian lietsonnan lopettaminen. Kirjoitukseni alussa esitetyt sanailut ovat juuri esimerkki paniikin lietsonnasta, josta on vain haittaa.

Myös Suomen pitäisi nyt jäädyttää oma tilanteensa. Tähän vaiheeseen sopii erittäin huonosti Nato-spekulaatiot. Onko se niin vaikeaa toimia liennyttäjän roolissa omalla esimerkillä (siis lopettamalla liittoutumisspekulaatiot)?

On siis olemassa ristiriita median hätäisten reaktioiden ja kriisin tosiasiallisen pitkäkestoisuuden välillä. On täysin mahdollista, että Venäjä koettelee myös Suomea, mutta sekin on historiassa koettu monta kertaa, joten siitä ei tulisi vetää äkkijohtopäätöksiä ajautumalla vastakkaisen leirin eturintamaan.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Finanssikriisi: kiinteistökuplan syyt Yhdysvalloissa ja Etelä-Euroopassa

Vapaus valita toisin -yhdistys järjesti seminaarin ”Miten Suomen taloutta voitaisiin elvyttää?” kuluvan vuoden tammikuussa. Puhujina olivat professori Pertti Haaparanta (pääpuheenvuoro) ja PTT:n toimitusjohtaja Pasi Holm (kommentti) sekä Ilmarisen johtaja Jaakko Kiander (kommentti). Seurasin esityksiä ja keskustelua netin välityksellä. Nyt keskeiset puheenvuorot ovat ilmestyneet tuoreessa T&Y -lehdessä (1/2015).

Keskityn tässä vain yhteen teemaan, joka oli esillä seminaarissa, nimittäin euro-kriisin syntyyn erityisesti Pertti Haaparannan puheenvuoron pohjalta. Vertaan Haaparannan näkemyksiä eurokriisin synnystä Yhdysvaltain asuntokuplan syntyyn.

Haaparanta edustaa valtavirrasta poikkeavaa näkemystä eurokriisin hoidossa painottaen elvyttävien toimien merkitystä. Näin ollen hän on oppositiossa troikkaan (EKP, komissio ja IMF) nähden, vaikka troikkakin on ymmärtänyt pahimpien austerityn piirteiden vahingollisuuden.

Talouspoliittisessa väittelyssä vastapooleina ovat – niin Suomessa kuin kansainvälisesti - kysynnän puutteesta johdettu talouspoliittinen kanta, jota edustaa puhtaimmillaan Haaparanta ja toisaalta tarjonnan puutteesta johdettu – tyypillisimmällään Juhana Vartiaisen edustama - talouspoliittinen kanta.

Haaparanta käyttää kriisin syntymekanismista nimeä ”pääomien sisäänvirtauskriisi” tarkoittaen, että ”jostakin” virtasi rahaa eteläeurooppalaisiin kohteisiin, erityisesti kiinteistömarkkinoille. Rahaliiton syntyessä Euroopan köyhemmistä maista tuli lupaavia sijoituskohteita. Eurohan hävitti kurssiriskin ja alensi investointien rahoituskustannuksia. EU näytti toimivan juuri niin kuin sen pitikin.

Sijoitusvimma nosti vääjäämättä asuntojen hintoja, jota vaurastuvien kuluttajien isompien ja parempien asuntojen tarve kiihdytti edelleen. Velkaa ottivat erityisesti kuluttajat ja yritykset. Sekä Kreikassa että Espanjassa tuonti kasvoi nopeasti. Kummankin maan vaihtotase heikkeni ennen finanssikriisin puhkeamista. Sen sijaan maiden velat suhteessa bruttokansantuotteeseen pysyivät hallittuina ennen vuoden 2008 kriisiä. Ongelmana oli siis yksityisen puolen velkaantumisessa.

Haaparanta toteaa: ”Euroopan, erityisesti EMUn kriisi on siis hyvin pitkälle samanlainen kuin Yhdysvaltojen: kriisin syynä ovat lainat, erityisesti asuntolainat, jotka on myönnetty köyhimmille, Euroopassa, siis eteläisen Euroopan asukkaille.” Mutta olivatko syyt kriisiin identtiset Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä? Sitä pohdin seuraavassa. Näkisin niin, että Euroopassa ei ollut varsinaisesti kysymys ideologisesta - ohjelmallisesta - halusta pönkittää omistusasumista, vaan ihmisten omasta halusta vaurastua, kun siihen avautui mahdollisuus. Kun kuuluttiin Euroopan yhteisöön, liittyi siihen köyhemmissä maissa automaattinen odotusarvo paremmasta – vauraammasta – tulevaisuudesta. Keskieurooppalaisten pankkien sijoitusrahaan tartuttiin hanakasti edellä kuvatuin seurauksin.

Yhdysvalloissa kysymys oli mielestäni hyvin pitkälle ideologisesta lähestymistavasta – ei niinkään sosiaalisesta asuntotuotannosta, niin kuin kuulee usein väitettävän. Omistusasumisen avulla piti tehdä köyhistä omistavaa luokkaa, suoraan sanottuna kunnon kapitalisteja.

George Bushilla, hänen taustavoimillaan eikä uusliberaalilla ideologialla ollut juuri minkäänlaista käsitystä köyhyyden olemuksesta, niin kaunis kuin köyhien ”auttamisajatus” olikin. Tietenkään asiasta ei voida syyllistää yksistään julkisia toimijoita – ei lähimainkaan - vaan samaan aikaan investointi- ja liikepankit lähtivät asuntorahoitusralliin mukaan. Ahneet pankkiirit rakensivat asuntolainoituksen virheellisille argumenteille. Asuntojen hintojen sanottiin ”aina” nousseen Yhdysvalloissa. Business perustettiin sille, että vaikka alkuperäinen lainansaaja ei olisi pystynyt hankkimaan tai pitämään asuntoa niin asuntojen jatkuva hintojen nousu huolehtisi tavaran kuranttiudesta. Peruste oli täysin virheellinen, sillä erittäin luotettavana pidetyn Case-Shillerin asuntohintaindeksin mukaan asuntojen hinnat eivät olleet nousseet reaalisesti käytännössä lainkaan vuosien 1950 ja 2000 välillä! Yhdysvalloissa on vain kaksi asuntojen selkeää hintojen nousuvaihetta vuodesta 1890 lähtien, toinen heti toisen maailmansodan jälkeen, kun sodasta palaavat miehet tarvitsivat valtavasti asuntoja ja toinen 2000-luvun alussa finanssikriisiä edeltäneen asuntokuplan muodostuessa.

Jos ajatellaan asuntojen hankintaa sosiaalipoliittisena prosessina olisi Bushin pitänyt kaventaa tuloeroja ja luoda köyhemmille vaurastumisen kautta mahdollisuus hankkia asunto. Se ei käynyt Bushille, koska tuloerojen kaventamiselle ei löytynyt ideologista tukea. Bush päinvastoin laajensi tuloeroja valumateoriaan perustuen: rikkauksien piti valua sijoituksina myös köyhien siunaukseksi. Siispä tuloerojen tasausta ei tarvittu.

Tuloerojen sijaan piti ”kaventaa omistajuuseroja”. Miten omistusta oli mahdollista synnyttää? Ainoa mahdollisuus oli lainoittaa hankkeet, koska köyhillä ei ollut pääomaa. Tueksi liittovaltion taholta luotu käsirahatuki houkutteli asunnonhankintaan, mutta ei auttanut tietenkään takasinmaksun koittaessa. Asunnot joutuivat vasaran alle ja niitä varten annetut lainat lähtivät maata kiertävälle radalle ns. varjopankkijärjestelmän luomina eksoottisina rahoitustuotteina. Myrkylliset, arvopaperistetut asuntolainat levisivät koko läntiseen maailmaan ahneiden sijoittajien iskiessä kiinni luvattuihin 10-15 prosenttiin tuottoihin. Kun asuntojen hinnat romahtivat maksukyvyttömyyden paljastuttua, syöksyi maailmantalous syvään taantumaan. Syntyneen finanssikriisin seurauksia maksamme vieläkin.

Bush siis lähestyi ”sosiaalista asuntoluototusta” kokonaan virheellisestä näkökulmasta. Tarkoitus ei ollut auttaa köyhiä järkiperäisesti asunnonhankinnassa sosiaalipoliittisena toimenpiteenä, vaan hyppäyttää uudet asunnon omistajat omistavaan luokkaan (kunnon kapitalisteiksi) ja sitä kautta republikaanien kannattajiksi. Sanalla sanoen kysymys ei ollut sosiaalipolitiikasta, vaan ideologiasta.

Lopputulema sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa oli sama: ajauduttiin synkkään finanssikriisiin, josta nyt rimpuillaan irti eriasteisesti. Yhdysvalloilla liitovaltiona on siihen paremmat edellytykset kuin Euroopassa, jossa yhteinen valuutta on rasite taloudellisesti voimakkaasti eriytyneissä kansantalouksissa.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Asiantuntija-arvailua ja tarkoitushakuista uutisointia

Aleksanteri-instituutin Hanna Smith ja Jarmo Limnell Helsingin yliopistosta kirjoittivat noin viikko sitten Svenska Dagbladetissa monia hämmentäneen kirjoituksen, jossa he sanoivat, että niin sotilaallinen kuin kyberhyökkäyskin Venäjältä on täysin mahdollinen. Perään sitten lisättiin: ”Aina voi toivoa parasta, mutta silti on varauduttava pahimpaan”. Monet lukivat asian niin, että Venäjän hyökkäys on potentiaalinen uhka. Ja vika ei ollut lukijan tulkinnassa, vaan Smithin ja Limnellin tekstin epämääräisessä ilmaisutavassa, joka sisälsi tahallisen/tahattoman oloisen virhetulkinnan mahdollisuuden.

Parempaakaan selitystä Smithin ja Limnellin kirjoittelulle en löydä kuin halun pelotella tavallisia kansalaisia Nato-liittymisen kannalle.

Nyt Smith on selittänyt, mitä hän oikein tarkoitti. Hän ei tuo esille mitään uusia faktoja vaan loppumattomia spekulaatioita. Nyt hän peruuttelee ja selittelee, että ”se, että Venäjä saisi vaikutusvaltaa Suomen päätöksenteossa, on yhtä vakava uhka – ellei vakavampi – kuin aseellinen selkkaus(!)”, ja lehdet kirjoittavat uskollisesti ylös joka lauseen, minkä ”asiantuntijamme” sanoo.

Miten Smith todistaa, että venäläiset ovat pyrkineet/tai pyrkivät vaikuttamaan sisältä päin Suomen päätöksentekoon? Entä miten uhka käytännössä ilmenee? Olemmeko mahdollisesti siirtymässä uuteen suomettuneisuuden aikaan, jolloin venäläiset yrittävät erottaa jyvät akanoista (venäläisvastaiset venäläismyönteisistä), ja miten se tapahtuu?

Miksi melko ohuilla tiedoilla esitetään tulkintoja, jotka ovat lähinnä verrattavissa arvauksiin. Kukaan ei kiellä Venäjän arvaamattomuutta, mutta lännessä arvailua jatketaan arvuuttelemalla lisää. On valitettavaa, että lehdiltämme puuttuu halua ja kykyä ottaa kriittisesti kantaa näihin ”asiantuntijoiden” ja ”tutkijoiden” mielipiteisiin. Mutta ehkäpä ainoa järkevä syy on halu myydä otsikoilla lehteä.

Alkuperäisessä kirjoituksessa viitataan Krimin miehityksen yllätyksellisyyteen. Tässä unohdetaan kokonaan tapahtumaketjun historia ja Krimin merkitys Venäjälle. Kun se näki Ukrainan liukuvan länteen, se reagoi. Juuri kukaan lännessä ei hyväksy Venäjän toimia, mutta Krimin miehitys on tapahtunut tosiasia. Se, mikä on väärin, on yhdistää suoralta kädeltä Länsi-Euroopan valtiot Venäjän uhkaan ikään kuin ketjureaktionomaisesti Krimin tapahtumien takia.

Smithin ja Limnellin kirjoituksen julkaisemisen jälkeen tapahtui suomalaisen liikemiehen karkotus Venäjältä. Se on ikävä asia, mutta nyt Smith kytkee sen jälkikäteen kirjoitukseensa Hufvudstadsbladetissa ja Svenska Dagbladetissa: tapaus Seppo Remes on ikään kuin todiste sille, että alkuperäisen kirjoituksen ”on varauduttava pahimpaan” on paikkansa pitävä lausunto. Asiayhteyttä on vaikea ymmärtää.

Smithin ja Limnellin alkuperäisessä lehtikirjoituksesssa todetaan, että ”ei ole kokonaan poissuljettua, että sillä tavalla (sotaharjoituksilla ja informaatiosodalla) valmistaudutaan oikeisiin sotilastoimiin, tutkijat varoittavat”. Samassa lauseessa pystyy näköjään sekä luomaan uhkakuvan että liki pitäen kompromettoimaan sen. Aivan vakavasti otettavien päivälehtien kriittinen profiili on pettänyt. Mutta ehkä se johtuu siitä, että lehdet haluavat osoittaa olevansa samaa mieltä kirjoittajien arvausten kanssa.

Mihin on hävinnyt kriittinen journalismi, jossa eritellään asioita eri puolilta. Nyt kilpaillaan siitä, kuka pystyy räväkämmin muotoilemaan otsakoinnin, ja kuka pystyy esittämään rajuimmat spekulaatiot juttujen sisällöistä. Nettipalstojen yksioikoiset mielipiteen purkaukset ovat siirtyneet älyllisellä kuorrutuksella varustettuna osaksi asiantuntijoiden mielipiteitä. Media välittää kritiikittömästi ”tiedon” eteenpäin, onhan kysymys ”asiantuntijamielipiteestä”. Seurauksena on ollut kirjoittelua, jossa oikein mikään ei ole enää riittävän räväkkä uutinen.