sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Tappajan tauti

Kirjoitin blogissani Mikko Niskasen elokuvasta Sissit 21.2.2012 (”Sissit”). Siinä on käyty juonta läpi pääkohdiltaan, joten en palaa tässä yksityiskohtiin. Elokuva (valmistui 1962) tuli juuri TV:stä ja saatoin palata vanhoihin muistikuviin. Hyvistä elokuvista löytyy aina uusia näkökulmia. Sissit perustuu Paavo Rintalan käsikirjoitukseen, josta hän elokuvan valmistumisen jälkeen teki menestys- ja kohukirjan "Sissiluutnantti" (1963).

Miten näen Sissit juuri nyt? Ensinnäkin yhdistän sen tämän päivän levottoman maailman tapahtumiin. Se tuntui uusintakatsomisella hyvin ajankohtaiselta. Sodan luonne on arkipäiväistynyt, mutta samalla muuttunut jotenkin julmemmaksi.

Elokuva kertoo paitsi sodasta niin myös päähenkilönsä luutnantti Takalan (Matti Oravisto parhaimmillaan) mielenliikkeistä ja taistelusta itsensä kanssa. Takalan läpi projisoituu kuva ihmisestä, joka taantuu Vienan korvessa luontokappaleeksi kaiken teknologian keskellä. Hän muodostaa reviirin ympärilleen, eräänlaisen Takalan valtakunnan, jonka rajojen sisäpuolella hän – ja vain hän – vallitsee. Tätä reviiriä väistävät sekä viholliset että omat. Jotain muutakin tapahtuu: hän – entinen teologian opiskelija - tajuaa julmuuden sisällään kasvavan ja pelkää sitä, taistelee sitä vastaan, muttei lopullisesti ymmärrä, mikä tauti hänessä on. Takala – sankari ja antisankari – on ihmisen paradoksi.

Takala on kasvanut tappajan rooliin. Sisimmässään hän haluaa siitä irti. Siitä hänessä on jäljellä enää kyllästyneen ”leipätappajan” rooli. Kaikki hohto sankaruudesta on kadonnut. Takalan kyynisyyden takaa paljastuu häivähdys inhimillisyydestä, jonka puolesta hän haluaa taistella.

Takalalta odotetaan ratkaisua ”Pallikukkulan” valtaukseen. Hän keksiikin sen ja suorittaa onnistuneen operaation. Kenraalilta saakka tulee kiitokset. Takalassa on tapahtunut muutos: hän ikään kuin toteaa tapahtuneen ilman sen suurempia mielenliikkeitä. Ja sitten tapahtuma huuhdellaan mielestä viinalla. Ohessa kulkevat naiset kertakäyttöhyödykkeinä.

On yksi asia, jonka varassa Takalan elämä toimii, joukkuetoverit. Keskinäinen luottamus ryhmässä on suuri, vaikka on koko ajan koetuksella. Yksi elokuvan pääteemoista onkin aseveljeyden ylistys. Ohjaaja Niskanen on tajunnut toveruuden syvimmän merkityksen. Muistan omasta isästäni kuinka tärkeitä olivat sotakaverit. Sen aikaiseen tyyliin kohtaamiset olivat viinanhuuruisia. Niissä muisteltiin sen ja sen urhon poikkeuksellista rohkeutta.

Elokuvassa on mainio kehyskertomus. Sen alussa ollaan ”nykypäivässä” eli sodan jälkeisessä ajassa, josta käsin yhtäjaksoisena takaumana palataan sodan muistijälkiin. Alun kertomuksen keskiössä on nainen. Takala on avioitunut löydettyään elämänsä naisen, näin kuvittelen. Onko tuo nainen pelastanut Takalan sielun, sitä meille ei kerrota. Takalassa on tapahtunut muutos, hän on lauhkea kuin lammas. Se on tuo nainen, joka on kesyttänyt villipedon! Takalasta on tullut aivan kesy: hän tottelee jokaista ohjetta, kun vaimo valistaa veteraanitapaamisen pukeutumiskoodista: Mannerheim-risti pannaan sitten lopuksi tähän……olethan sitten varovainen viinan kanssa…..

Niskanen on rakentanut elokuvaan toiveikkaan lopun, jota jotkut ovat pitäneet pliisuna. Olen eri mieltä. Elokuva korostaa aseveljeyden merkitystä, yhteen hiileen puhaltamisen tärkeyttä. Tämä on viesti tälle päivälle, jossa mietitään vastakkainasettelun tai yhteistoiminnan kysymyksiä.

Sissit on rosoinen elokuva. Lievästä epätasaisuudesta huolimatta korottaisin sen kotimaisten huippuelokuvien joukkoon. Sisäistyneellä tarkastelunäkökulmallaan se pesee monet ulkomaiset teknisesti orientoituneet huipputuotteet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti