torstai 8. tammikuuta 2015

Tilasto, emävalhe, ideologia

Kotimaisessa keskustelussa käytettään mieluusti tarkkoja tunnuslukuja kuvaamaan talouden tilaamme tai asemaamme suhteessa muihin valtioihin. Näennäisestä tarkkuudesta ei ole hyötyä, jos käsitteet menevät sekaisin ja totuuksina ilmaistaan paikkansapitämätöntä tietoa.

Tosiasiassa tilastojen vertailu eri maiden välillä on tosikinkkistä. Yhteismitattomuus on silmiinpistävää; hallinnon rakenteet ovat erilaiset eri maissa. Tilastoja vääristävät monenlaiset eri tekijät. Jotta tilastot olisivat vertailukelpoisia joudutaan suorittamaan melkoisia tilastoperkauksia.

Lopulta hämmästyttävän pieni joukko asiantuntijoita on selvillä tarkoista yksityiskohdista. Onko niillä merkitystäkään? Sanoisin että on, sillä tilastojen uudelleen, tarkastelulla voidaan saada hyvinkin poikkeavia tietoja aiempaan tarkastelunäkökulmaan verrattuna.

Poliitikkojen asema ei tietysti ole kadehdittava, koska tilastojen tulkintaongelmat ovat melkoiset. Kuka oikeasti uhrautuu selvittämään juurta jaksaen faktaluvut siten, että ne ovat aina pitävällä pohjalla? Erikseen on sitten huolimaton lukujen käsittely ja levittely, johon usein liittyy ideologisia päämääriä: ”Katsokaa miten suuri julkinen sektori meillä on!”

Käytän seuraavassa lähteenä Tieto & Trendit -lehteä 4/2014 ja Tilastokeskuksen asiantuntijoita. Mielipiteet ovat omiani.

Omituisen pitkään pystyttiin levittämään väärän kuvan antamaa tietoa julkisten menojen suhteesta bruttokansantuotteeseen. Julkiset menot ovat sen 58 prosenttia SUHTEESSA bkt:hen, mutta muut sektorit eivät ole 42 prosenttia vaan aivan jotain muuta. Kotitalouksien ja yritysten kautta kulkevat menoerät ovat monta kertaa suuremmat kuin julkiset menot. Olisi pitänyt puhua arkisesti julkisten palvelujen (joka muodostuu lähinnä palkoista ja poistoista) OSUUDESTA bruttokansantuotteeseen, joka on paljon vähemmän kuin 58 prosenttia, jolla mm. tasavallan presidentti pelotteli meitä Selkärankaseminaarissa tammikuussa 2014. Tuo 58 prosenttia alkoi sen jälkeen elää omaa elämäänsä. Siitä tuli sylkykuppi, jolla haluttiin osoittaa, että julkinen sektori on syöppö, jonka takia maan talous tärveltyy. Kyllä tuota prosenttilukua toki voidaan käyttää, jos muistetaan selventää, mitä se pitää sisällään. Suomessa mm. yksityisellä sektorilla tehdystä työstä maksetut eläkkeet luetaan julkisiin menoihin!

Meillä on epätoivoinen tarve löytää syntipukki taloutemme ongelmiin ja tähän tarpeeseen riittää satunnaisesti tai tarkoituksella valittu luku, jolla asia voidaan ”todistaa”.

Miksi Tilastokeskus reagoi niin hitaasti julkisuuteen päässeen tiedon korjaustarpeeseen? Ymmärrän kyllä, että joka asiaan ei voida puuttua, niin yleistä on populistisen tiedon levittely, mutta aivan avainasioihin pitäisi kyllä reagoida nopeammin ja sellaisilla foorumeilla, että tieto menee perille mahdollisimman monelle! Yksi näkökulma on, että Helsingin Sanomien yleisöosastokirjoitus ei riitä. Pitäisikö Tilastokeskuksella olla ”faktakorjauskanava”, jolla se reagoisi pahoihin virheisin?

Yksi tällainen tunnuslukujen tulkintaongelma liittyy oikeastikin julkisiin menoihin. Euroopan unionin tilastotoimisto Eurostat määrittää julkiset menot bruttoperiaatteella. Bruttona laskettuna Suomen julkiset menot olivat 58 prosenttia (57,8 %) suhteessa bruttokansantuotteeseen vuonna 2013. Laskentaan aiheutuu ongelmia julkisyhteisöjen välisten (sisäisten) palvelujen ostojen takia. Kunnat nimittäin ostavat palveluja toisiltaan ja omistamiltaan yhteisöiltä. Ne uppoavat sujuvasti bruttoperiaatteeseen, mutta sitten alkavat haasteet. Yhtiöittämisen jälkeen julkisiksi menoiksi kirjautuvat sekä kunnan ostamat palvelut että yhtiön kunnalle tuottamien palvelujen tuotantokustannukset. Tilastokeskuksen Olli Savela mainitsee esimerkkinä kouluruokailun menot: ”jos esimerkiksi opetustoimi ostaa kouluateriat kunnan keskuskeittiöltä, sisältyvät menot molempien tehtävien menoihin”. Menot siis kirjautuvat kaksinkertaisina.

Tosiasia on, että Suomessa on selvästi enemmän julkisyhteisöjen välisiä palvelujen ostoja kuin EU-maissa. Bruton ja neton välinen ero on Suomessa EU-maista suurin (Suomessa vuonna 2013 ero oli 7,5 %, kun muualla meihin verrattavissa maissa ero oli 2-4 prosenttia). Kokonaisuudessaan Suomen bruttomenojen suhde (julkiset menot/bkt) on kolmanneksi suurin EU-maista. Mutta nettolaskelmassa päästään 50 prosenttiin eli putoamme kuudenneksi suurimmaksi. Meidän edelle jäävät mm. Ranska , Tanska ja Belgia.

Olli Savela toteaa Tieto & Trendi -lehden kommentaarissa, että Alexander Stubb on vaatinut julkisten menojen suhdeluvun laskemista 58 prosentista (hän haluaa välttämättä käyttää tätä suhdelukua) 50 prosenttiin. Laskentatavasta hiukan riippuen – kaksinkertaiset menoerät ”yksinkertaistaen” - häviää tilastoista Suomen osalta jopa 12 mrd euroa eli pelkästään tällä teknisellä toimenpiteellä päästään hyvin lähelle tuota pääministerin asettamaa 50 prosentin tavoitetta.

Julkisen sektorin tunnuslukujen kirjo on suuri. Yksittäisen luvun tarkastelu johtaa helposti harhaan. Lisäksi käsitesekaannukset tuovat oman mausteensa soppaan. Ajatellaan vaikkapa käsitettä ”arvonlisäyksen bkt-osuus”. Arkisemmin siitä voisi käyttää nimeä ”julkisyhteisöjen itse tuottamien palvelujen arvo/bkt” ja vielä arkisemmin kysymys on kaikille tutuista koulu-, päivähoito- ym. palveluiden kustannuksista suhteessa bkt:hen. Niiden osuus bruttokansantuotteesta on noin 21 prosenttia, joka on aivan eri asia kuin ”jotkut 58 prosenttia jostakin”.

Julkisten menojen osuus bkt:stä kasvaa, koska bkt itse ei kasva. Julkisten menojen automaattisten vakauttajien luonne pitää palvelut tasaisina ilman järjettömiä heilahteluja. Ja näin pitääkin olla. Eri asia on sitten lähdetäänkö - ja millä painoarvolla - harjoittamaan ”rakenteellisia muutoksia”.

Ensin on siis tilasto, sitten tulevat tilastovalheet, joita tässäkin on käsitelty. Ja lopulta tulevat tahattomat (=ymmärtämättömyydestä johtuvat) tai tarkoitukselliset ideologiset pyrkimykset antaa julkisen ja yksityisen suhteesta väärä kuva.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti