maanantai 19. tammikuuta 2015

Taantuma- ja lamadiagnoosi

Viime aikoina on harrastettu 1990-luvun alun laman ja nykyisen taantuman vertaamista keskenään. Olen edustanut kantaa, jossa lama on lama ja taantuma on taantuma. Tosiasiassa on kysymys siitä, että vaikka molemmilla talouden anemioilla onkin samantyyppisiä piirteitä, pitää olla melko varovainen ennen kuin vertaa osin yhteismitattomia asioita toisiinsa.

Suurin vertailun haaste on suhtautuminen työttömyysongelmaan. Minusta se pelkästään ratkaisee tämän epämiellyttävän kilpailun 1990-laman syvyyden ”eduksi”. Kun työttömyyslukuja tarkastellaan taaksepäin, niillä on kummallinen tapa muuttua aikojen myötä. Niinpä muistikuvien mukainen 1990-luvun laman 20 prosentin työttömyys on ”tarkentunut” 17-19 prosentiksi. Muistan työttömyyden olleen tuolloin sen aikaisten mittareiden mukaan noin 530 000. En tässä puutu enempää tilastointimuutoksiin tällä aikavälillä.

Joka tapauksessa työttömyys tällä hetkellä on 8-9 prosentin vaiheilla Tilastokeskuksen mukaan, jota mielelläni käytän lähteenä, koska käsitän sen yhteismitalliseksi EU-mittausten kanssa (työvoimahallinnon eri periaatteella tapahtuva mittaus on silti aivan relevantti sekin).

Meidän ekonomistimme tuntuvat ehkä koulutuksestaan johtuen hieman aliarvioivan työttömyyden merkitystä. Puhutaan mieluummin työvoimatarjonnan ongelmista, palkankorotusvarasta, sosiaaliturvan leikkauksista ja vientikilpailukyvystä.

Etlan Vesa Vihriälä toteaa kylläkin realistisesti Hesarissa 9.1.2015 (”Talouskriisi jo pidempi kuin 1990-luvulla”), että ”työttömyyden perintö tuntui silloin (1990-luvn alussa) pitkään ja oli raskas hoidettavaksi. Tässä mielessä ollaan paljon paremmassa tilanteessa (nykyisin)”. Tästä pisteet. Aivan oikein Etla näkee työllisyysasteen tunnuslukumerkityksen: 1990-luvun lamassa työllisyysaste oli 60 prosenttia, kun se nyt on 69 prosenttia.

Silti Palkansaajien Seija Ilmakunnaksen erittely työttömyyden vaikutuksesta yhteiskunnassa on analyyttisempi. Hän toteaa samassa Hesarin jutussa, että ”työllisten lukumäärä väheni silloin, 1990-luvun alussa, lähes puolella miljoonalla ihmisellä eli valtavasti. Nyt on selvitty noin 100 000 hengen vähennyksellä”. Väitän, että pelkästään tämä huomio on ratkaiseva verrattaessa kahta talouden anemiatilaa toisiinsa. Sitten hän toteaa vielä merkityksellisemmän asian: ihmiset saattoivat siirtyä 1990-luvun alussa työttömyysputkeen jo 53 vuotiaina. ”Siitä jäi pitkä taakka julkiselle taloudelle”. Tämä viime mainittu huomio on kaikkein oivallisin, koska se paljastaa kuinka pitkät jäljet lama jätti jälkeensä. Itse täydentäisin tätä vielä lisäyksellä, että myös henkisesti 1990-luvun lama oli musertava vaihe Suomen historiassa. Yhdeksänkymmentäluvun lama tappoi ihmisten yritteliäisyyttä ja uskoa työhön tuhoisalla tavalla. Ei tarvitse kuin katsoa, miten hitaasti työttömyysvuorta tultiin alas aina 2000-luvun puolelle, kun voi jo vetää johtopäätökset, että pitkäaikaistyöttömyys on yhteiskunnan sairauksista pahin.

Nykyisen pitkäkestoisen taantuman ja 1990-luvun alun laman välillä on muutoinkin suuria eroja. Vihriälä toteaa aivan oikein kaksi seikkaa, devalvaation pelastusrenkaana ja tapaus Nokian. Molemmat olivat ratkaisevia asioita. Lamasta selviytymisestä on kehitetty melkoisia sankaritarinoita (mm. Iiro Viinanen). Väitän kuitenkin, että vastentahtoisesti toteutettu valuutan arvon alentaminen (ja valuutoilla mitaten elintason alentaminen) aiheutti erittäin merkittävän kasvusysäyksen, johon sitten Nokia ja elektroniikkateollisuuden nousu toivat ratkaisevan lisäpiristeen. Seurauksena oli yksi Suomen historian mahtavimmista pitkäkestoisista kasvujaksoista (1994-2007, 14 vuotta, bkt:n kasvuvauhti oli lähes 4 prosenttia vuositasolla).

Jos vielä jatketaan laskukausien arviointia, niin Ilmakunnaksen vertailu (edelleen sama Helsingin Sanomien juttu) kahden aikajakson välillä on hieman onnahtava. Hän toteaa, että molempia edelsivät kansantalouden ylikierrokset, velkaantuneisuus ja varallisuusarvojen kasvu, ”mutta merkkejä (ongelmista) ei havaittu”. Ilmakunnas olisi toivonut 2005-2008 kireämpää finanssipolitiikka. Viime mainittu on ainakin jälkiviisauden näkökulmasta perusteltua.

En näe aivan näin yhtäläisenä kahden eri laskukauden syitä. Yhdeksänkymmentäluvun laman juuret ovat ratkaisevalla tavalla 1980-luvun lopun tapahtumissa, mihin Ilmakunnaskin viittaa. Voidaan siis verrata aikajaksoja 1986-1989 (1990) ja 2005-2007 (2008) toisiinsa.

Kahdeksankymmentäluvun luvun lopun oireellisia piirteitä voisivat olla seuraavat:

Oletettiin, että suurta kriisiä 1930-luvun malliin ei voi tulla (ns. jatkuvuusolettama). Tosiasiassa 1930-luvun ja 1990-luvun lamoja edelsivät samat enteet. Tätä ei havaittu, koska ajallinen välimatka oli liian pitkä.

Yleinen euforinen tila (Suomi on Euroopan Japani!); liian harva kiinnitti huomiota varoittaviin merkkeihin: velkadeflaation vaaraa yltiöpäisen hintojen nousun seurauksena ei nähty.

Rahamarkkinoiden vapautuksen merkitystä ei oivallettu; valuuttaluottoja virtasi maahan massiivisesti.

Uusliberaali talousajattelu löi kritiikittä läpi: sääntelyn purusta tuli pakkomielle.

Markkinat itse hoitavat tasapainon –ajattelu ”poisti” tulpan vastuulliselta taloudenhoidolta.

Talouden ylikuumeneminen oli huume (”älä sinä ilonpilaaja puutu tähän, antaa mennä, kun kerrankin menee”).

Julkisen talouden hoitaminen ”varman päälle” (= liikkumavara säilyttäen) on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle.

Entä 2005-2008?

Finanssikriisi toi taantuman tuontitavarana maahan.

Talouden globaali kehitys ymmärrettiin, mutta ei kuitenkaan riittävällä tasolla, riittävän aikaisin. Seurauksena on ollut työmarkkinoiden polarisoituminen ja keskipalkkaisten töiden vähittäinen katoaminen.

Jatkuvasti paraneviin hyvinvointipalveluihin totuttiin; reagointi muutokseen (tulopuolen äkillinen pettäminen) oli puutteellinen.

Menetettiin liikaa korkean jalostusasteen työtä kansainvälisessä kilpailussa. Uutta ei pystytty luomaan riittävän ripeästi tilalle. Nokia-ilmiön hiipumista ei havaittu ajoissa (joka saattoi olla mahdoton tehtävä).

Teollisuuden osuus kokonaistuotannosta on pudonnut pitkällä aikavälillä (mutta myös aikavälillä 2005-2008). Heikosti tuottavuutta lisäävien palvelujen osuus on vastaavasti kasvanut.

Työikäisten määrän muutokseen on valmistauduttu hitaasti (työikäisten määrä alkoi laskea vuonna 2009). Rakennemuutosten hitaus: valmista hyvää oli vaikea muuttaa varsinkin, kun yhteiskunnan rahoitus julkisen sektorin rakenteille ei ollut varsinaisesti kriisissä 2005-2008 Koulutuksen modernisoimiseen kohdistunutta painetta ei havaittu riittävän ajoissa.

Oliko kysymys yleisestä talouden ylikuumenemisesta, mihin Ilmakunnas viittaa? Ei mielestäni, jos sillä ei sitten tarkoiteta koko laman jälkeistä aikaa (1994-2007). Asuntojen hinnoissa on ollut kuplamaisia piirteitä pitkällä aikavälillä, jonka tosin kaikki rahalaitokset ja ns. asiantuntijat ovat kieltäneet.

Irtautuivatko palkkakehitys ja työn tuottavuus toisistaan? Kyllä, erityisesti vuosina 2007-2009 tehtiin aivan liian kalliita palkkaratkaisuja. Samaan aikaan palkkakehitykseen kohdistui tosiasiassa voimakkaita hillitsemispaineita ilman, että sitä tiedostettiin.

Pitkä vahvan ja vakaan kasvun aika pienensi julkisen velan lähelle 30 prosenttia bkt:stä, joka tuuditti jatkossakin vakaan kasvun odotukseen.

Julkista taloutta ei osata hoitaa ”varman päälle” (= liikkumavara säilyttäen).

Ongelmiin ei osattu asennoitua oikein, koska nykytaantuman luonne on aiemmasta poikkeava. Yhdeksänkymmentäluvun alussa bkt laski vuonna 1991 5,9 prosenttia ja 1992 vielä 3,3 prosenttia. Vuonna 2009 bkt laski 8,3 prosenttia. Nämä syöksyt ovat vertailukelpoisia, kysymys oli siis kertarysäyksestä. Nykyinen taantuma kuitenkin jatkui, kun taas 1990-luvulla talous kääntyi nousuun suhteellisen nopeasti (lukuunottamatta työllisyyttä). Näen nykyisen taantuman kolmiosaisena: finanssikriisi, euroalueen kriisi ja Ukraina-kriisi. Tämä kokonaisuus aiheutti tilanteen, jossa bkt laski vuonna 2009 mainitut 8,3 prosenttia ja sitten seurasi kahden selkeän nousuvuoden jälkeen vuosina 2012-2014 (2015) lievästi miinusmerkkinen kasvu.

Esimerkiksi valtiovarainministeriö erehtyi pahasti ennustaessaan vuosien 2010 (kasvu 3,0 %) ja 2011 (kasvu 2,6 %) jälkeen talouden kasvun jatkuvan paljon toteutunutta parempana. Myönnettäköön, että niin minäkin olisin ennustanut. Tosiasiassa nyt käytettävissä olevat ennakkotiedot kertovat kasvun olleen 2012-2013 miinusmerkkinen (-1,2 - 1,5 %).

Paljon on jälkiviisautta ilmassa talouden tilasta. En kuitenkaan yhtyisi niihin, jotka haluavat miljardileikkauksia lyhyellä aikavälillä talouteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti