Karhu (maakarhu) on sekä Suomen että Venäjän kansalliseläin. Joillakin näyttää olevan vaikeuksia sopeutua tähän metaforaan, koska Venäjän karhu koetaan uhkaavana ja Suomen karhu (otso, tapio, ohto, mesikämmen, nalle….) kunnioitusta herättävänä metsän jättiläisenä. Sen kanssa piti muinoin tulla toimeen ja sitä kunnioitettiin niin, että sille kehitettiin kymmeniä kiertoilmausnimiä.
Onko karhu muita valtioita uhkaavana Venäjän symbolina edes suomalainen ilmaus? En muista esimerkiksi 1960- tai 1970-luvulla karhua käytetyn Suomessa Venäjän symbolina uhkaavassa mielessä kuin ehkä satunnaisesti.
Aleksandr Karelin, venäläinen raskaan sarjan painija oli ”Siperian karhu” ylivoimaisuutensa takia, mutta en nyt juuri muista muuta yhteyttä karhusymboliikkaan. Venäjän karhu on anglosaksista perua. Sieltä olemme omaksuneet uhkaavan karhun metaforan. Käsite on yleistynyt sitä mukaa, kun olemme omaksuneet muutoinkin läntistä argumentointia Venäjästä. Myös Vladimir Putin (18.12. 2014) puheessaan esitti, että Venäjän karhu ahdistettuna puolustautuu tai muutoin siitä tulee ”täytetty karhu”. Näin karhusta on tullut lännen ja idän välisen dialogin (tai pikemminkin kalabaliikin) väline. Putinin mielestä karhu ei siis uhkaa muita, vaan karhu itse on uhattuna ja hyökkää puolustautuakseen.
Venäjän karhu on herännyt, herääkö Suomi? Hyvin tyypillistä nettitekstiä, jolla halutaan antaa kuva, että naapuri on uhkaava, miksei Suomi tee mitään (= liity Natoon). Tällaisilla puheilla halutaan järjestelmällisesti kiihdyttää vastakkainasettelua.
Hesarissa Anna-Liina Kauhanen haastattelee (”Kaadetaan karhua”, 25.1.2015) Ulkopoliittisen instituutin Katri Pynnönniemeä, joka on sitä mieltä, että Putinin vertauskuva uhatusta karhusta kääntää huomion pois Venäjän omista toimista.
Pynnönniemen mielestä karhuvertaus on lopulta ”liian epämääräinen ja monitulkintainen”, niin kuin se tietysti onkin.
Mistä eläimestä voisi olla kysymys Suomen ja venäläisten suhteessa?
Vastaus on Pynnönniemen mielestä helppo: ”Suomella on virtahepo ulkopolitiikassa”. Tällä halutaan ilmaista, että elukka on niin suuri ja ahdettu niin pieneen huoneeseen, että siellä ei mahdu ajattelemaan muuta kuin virtahepoa eli (nöyristelevää) suhdetta Venäjään. Näin arvioin Ulkopoliittisen instituutin tulkitsevan Suomi-Venäjä -suhdetta.
Voihan virtahepovertauksen hyvällä tahdolla tulkita neutraalistikin: naapuri on niin iso, että se täytyy joka tapauksessa ottaa huomioon kanssakäymisessä. Mielestäni paras lääke tähän haasteeseen on suhtautua Venäjään niin luontevasti kuin se on mahdollista ja kääntää suhde hedelmälliseksi aina, kun se on mahdollista ilman suomettumiseen sortumista. Virtahepoa – jos sellaisen tulkitaan olevan suhteessa – on pienennettävä.
Pynnönniemi haluaisi enemmänkin keskustelua - vertauskuvien sijasta - ”vertauksiin sisäänrakennetuista oletuksista”. No, jutellaan niistä. Meillä on suuriäänisten nettikeskustelijoiden toimesta omaksuttu käsitys, että kun vastustaa Natoon liittymistä, tai että jos asettaa kyseenalaseksi Viron ilmaharjoituksiin osallistumisen, tai että jos pohtii lännen osallisuutta Ukrainan konfliktin syttymiseen, niin saa kuulla olevansa suomettunut. Suomettuja on ikään kuin omasta halustaan omaksunut tällaisen nurinkurisen ajattelun, tehnyt niin Venäjän pelossa tai sitten ajattelemattomuuttaan kuunnellut liikaa pietarilaisia trolleja.
Mistään tällaisesta ei ole tietenkään kysymys.
Samat nettikirjoittelijat pitävät Natoon liittymistä täysin päivänselvänä. Ihmetellään, kun enemmistö Suomen kansasta ei ole vielä oivaltanut, mistä tässä on kysymys. Karhu heräilee ja äksyilee ja pian se ryhtyy suoraan hyökkäykseen. Onneksi meillä on – näin he ajattelevat - kättä pidempää eli koko läntinen maailma, joka rientää meidän avuksemme, kun vähän vihjaamme, että ”ne jyrää meittin”.
Tämän vuosituhannen kiistattoman lännettymisen ja 1970-luvun kiistattoman suomettumisen taakka on rasitteenamme. Meillä on näköjään vaikeuksia perustella olemassa oloamme järkiperäisillä itsenäisillä ajatuksilla.
”Virtahepo” on sisällä meissä ja omissa kuvitelmissamme. Ajatuksemme ovat kiinnittyneet liiaksi itseemme. Meillä on liian suuri tarve pohtia, mitähän se virtahepo ajattelee meistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti