Luottamusyhteiskunnan jäljillä

Joskus opiskeluaikana muistan lukeneeni New Yorkissa tehdystä kokeesta, jossa lompakko sijoitettiin kohtaan, jossa poliisit saivat siitä ensimmäisen havainnon. Kävi ilmi, että seitsemän poliisia kymmenestä pisti lompakon omaan taskuunsa ja vain 30 prosenttia toimitti sen omistajalleen. Johtopäätös voisi olla, että luottamus poliisin toimintaan ei voi olla kovin korkealla tasolla, jos menettely on näin epärehellistä. Sitten lompakko pistettiin kohtaan, josta tavalliset tavikset saivat siitä ensimmäisen havainnon. Tulos oli, että yhdeksän kymmenestä pisti lompakon omaan taskuunsa eikä palauttanut sitä viranomasille. Eikö tämä osoita, että poliisi toimii sittenkin virkamerkin suuntaan? Ehkä kuitenkin lopullinen johtopäätös voisi olla sellainen, että yhteiskunnassa, jossa luottamus ei toimi, poliisi toimii sen suuntaisesti, millä tasolla yleinen luottamus on.

Itse asiassa Valitut palat -lehti on vuosien varrella suorittanut lompakkotestiä – toki se on toteuttanut sitä omalla tavallaan. Lompakot palautuvat omistajilleen parhaiten Pohjoismaissa. European Social Surveyn kansalaisten luottamusta mittaava tutkimus (2012) päätyy johtopäätökseen, että Pohjoismaat ovat yleisessä luottamuksessa Euroopan kärkeä (Pohjoismaat nappaavat neljä kärkisijaa!)

Maallikkomielipiteenä voisi tunnistaa maita, joissa luottamus toimii perheen tai suvun piirissä, mutta tuntemattomiin kohdistuva luottamus ei toimi läheskään samalla tavalla, kuin pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa. Yleistäminen on tietenkin vaarallista: kun unohdin matkalakun Barcelonan lentokentän bussiasemalle ja saavuin 15 kilometrin päässä olevaan hotelliin huomatakseni, että yksi matkalaukku puuttui, olin varma, että laukkua ei enää löydy. Väärin. Paluu lentoasemalle illan pimeinä hetkinä ja ystävällinen lentokenttävirkailija kertoi, mistä löydän matkalaukkuni. Ja kuitenkin sadat ihmiset olivat kulkeneet paikan ohi.

Em. esimerkit tulivat mieleeni, kun luin uudesta T&Y-lehdestä 4/2014 Antti Kouvon artikkelin ”Hyvinvointivaltion instituutiot ja yleistynyt luottamus”. Eräänlaisena luottamuksen yläkäsitteenä artikkelissa määritetään ”yleistynyt luottamus” (generalized trust). Sillä tarkoitetaan, että tuntemattomatkaan kansalaiset eivät tarkoituksella tai tietoisesti halua vahingoittaa meitä.

Yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan tunnettua luottamusta on myös mitattu maittain ja todettu, että ne valtiot, joissa on voimassa universaali hyvinvointipolitiikka (kaikille myönnetyin etuuksin ilman tarveharkintaa) menestyvät hyvin, kun taas tarveharkintaa noudattavat menestyvät huonommin. Tarveharkintainen malli johdattelee esim. vähättelemään tuloja, jotta asianomainen pääsisi yhteiskunnallisten tukien piiriin. Muiden oletetaan käyttäytyvän samalla tavalla, joten väärinkäytökset ”hyvitetään” tällä asenteella. Kun ei ole tarveharkintaa, ei ole myöskään epäilyä, että toiset saavat epäoikeudenmukaista kohtelua (vilppiä toki tapahtuu skandinavisissa maissakin). Verotuksen oikeudenmukaisena kokeminen on ehkä vielä palvelujakin voimakkaammin yhteydessä ”yleistyneen luottamuksen” vahvuuteen. Pohjoismainen malli on tässäkin suhteessa edelläkävijä: meillä tutkimusten mukaan verojen käytön yhteys palveluiden saamiseen on korkealla tasolla.

Kirjoittaja ottaa mielenkiintoisella tavalla esille yhteiskunnallisen muutoksen Yhdysvalloissa viimeisten vuosikymmenien aikana. Olen itsekin pohtinut tätä kysymystä näissä blogikirjoituksissa. USA:ssa nimittäin toisen maailmansodan jälkeen (1940-luvulta 1960-luvulle) ihmiset luottivat toisiin ihmisiin enemmän kuin nykyisin. Katsoisin tämän asian olevan yhteydessä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden rapautumiseen ja tuloerojen kasvuun. Kun vaurastuminen koski suurta osaa väestöstä 1950-luvulla oli luottamuksen helppo kasvaa. Nyt sosiaalinen koheesio ja luottamus poliittisen järjestelmän toimivuuteen on heikentynyt.

Antti Kouvon mukaan Suomessakin koettiin pieni luottamuksen notkahdus suuren laman aikana 1990-luvun alussa. Tämän hetken yhteiskunnallinen tilanne on tietenkin kiinnostava siksi, että viime aikaiset vaikeutemme saattavat näkyä lähitulevaisuuden luottamusindikaattoreissa.

Meillä on hyvin paljon sellaisia muutoksia tapahtumassa, jotka ovat seurausta hyvinvointiyhteiskunnan rahoituksen vaikeutumisesta. Ehkä tässä olisi syytä kohdistaa varoituksen sana ideologisiin ja poliittisiin pyrkimyksiin, joilla paitsi pyritään (hyvää tarkoittaen) rahoitus ja palvelut saamaan paremmin vastaamaan toisiaan, niin myös vaikuttamaan heikentävästi luottamukseen yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan.

Mitä tarkoitan?

Meillä saatetaan perätä konsensusyhteiskunnan purkamista sen väitettyjen jäykkyyksien takia. Byrokratiaa on liikaa sanotaan, mutta samalla vaikutetaan myös sopimusyhteiskunnan sisältöön, jossa luottamus on keskeisellä sijalla.

Vastakkainasettelun aika on ohi julistettiin eräässä presidentinvaalikamppailussa taannoin. Nyt tavallaan halutaan kumota tuo ajattelu. Konsensusyhteiskunnalla on kuitenkin aivan viime aikoina ollut vahvoja näyttöjä, jotka osoittavat mallin toimivuuden. Esimerkiksi hyvin maltillinen työehtosopimuskierros ja eläkesopu ovat selkeitä esimerkkejä suomalaisen sopimuskulttuurin ja luottamuksen toimivuudesta.

Ei voi välttyä ajatukselta, että tässä on puhtaasti ideologisia päämääriä, kun halutaan iskeä kiilaa yhteiskunnallisten ryhmien väleihin ja sopimuskumppanuuksiin. Pahimmillaan vastakkainasettelu johtaa luottamukseen perustuvan yhteiskunnan murenemiseen. Ainakaan kovin heppoisin perustein ei kannattaisi horjuttaa luottamusyhteiskuntaa, joka on vaivalla saatu rakennettua kymmenien vuosien aikana.

Yksi ongelma on kansallisvaltioiden järjestelmäerot EU:n sisällä. Täysin eri tasolla elintasossa, hyvinvointiyhteiskunnan rakentelussa ja sosiaaliturvajärjestelmässä olevat maat on niputettu yhteen ilman liittovaltioajatusta. On selvää, että ilman populismiväitteitäkin ainakin osa ihmisistä on menettämässä luottamustaan järjestelmän toimivuuteen. Ventovieraaseen luottaminen on merkittävä mittari nykyisessä yhteiskuntamallissa. Kuitenkin yksilöllisten tarpeiden yhä kasvava merkitys syö yhteisenä pidettyjä henkisiä ja aineellisia voimavaroja suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa luottamus instituutioita kohtaan on korkealla tasolla (poliisi, armeija, vakiintuneet poliittiset instituutiot). Kaikesta arvostelusta huolimatta ainakin vielä vuonna 2012 suomalaisten luottamus parlamenttiin ja puolueisiin oli European Social Surveyn mukaan - Tanskan ohella - erittäin korkealla tasolla verrattuna muihin vastaaviin maihin.

Eikä turvallisuuspolitiikkaakaan voida jättää tarkastelun ulkopuolelle. Kansalaisten uskoa on horjutettu paniikkimielipiteillä ja median kauhumaalauksilla, miten miltei päivittäin olemme jonkun uhkan alla. Kuitenkaan faktapohjainen tarkastelu ei tuo näkyviin todellisia uhkakuvia.

Viime kädessä on kysymys kansanvaltaisen järjestelmän toimivuudesta, joka on ollut ”yleistyneen luottamuksen” takuutaho. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että edes Euroopan kehittyneissä maissa demokratia säilyy vahvana erilaisen paineiden keskellä.