keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Tapahtui vuonna 1964

Teemalta tuli kaksiosainen dokumentti, joka kertoi Yhdysvalloista 1960-luvun puolessa välissä. Voittoa tuottamattoman amerikkalaisen PBS:n (Public Broadcasting Service) dokumentin nimi oli ”Yhdysvallat vuonna 1964” (julk. tammikuussa 2014). Se perustuu löyhästi Jon Margolisin kirjaan ”The Last Innocent Year: America in 1964”.

Dokumentin käsittelytapa on hyvin amerikkalainen, kevyt, populaari, juohevasti etenevä. Ote oli ammattimainen ja vuoden kohokohtia analysoitiin riittävästi, jotta sellainenkin sai irti tapahtumista, joka on aikanaan elänyt nuo ajat ja intensiivisesti seurannut niitä. Oma mielenkiintoni perustuu juuri tähän, olihan TV saapunut edellisenä vuonna kotiimme ja uutta välinettä seurattiin joka ilta viritysmusiikista lähtien.

Dokumentti on yhdistelmä vakavia Yhdysvaltain sisä- ja ulkopoliittisia tapahtumia ja tuon ajan populaarikulttuuria.

Mitä oli Yhdysvallat tuolloin? Kuten dokumenttikin kertoi, niin elettiin yhtäältä amerikkalaisen kukoistuksen huippuhetkiä: vaurautta ja koulutusta oli enemmän kuin koskaan. Köyhiäkin toki oli valtavasti, varsinkin mustissa.

Kiinnitän tässä huomiota vain joihinkin näkökulmiin, jotka historian kertaus toi mieleen. Faktat ovat dokumentista, mielipiteiden sorvaus on kirjoittajan. Aloitetaan populaarikulttuurin puolelta.

Vuosi oli Beatlesien ja Cassius Clayn (Muhammad Ali). Euroopassa edellisenä vuonna tapahtuneen läpimurron jälkeen Beatlesit saapuivat hurjalla ennakkokampanjalla Yhdysvaltoihin ja amerikkalaiset olivat aivan kypsiä: Ed Sullivan Showssa katsojamäärät olivat käsittämättömiä, ensin 74 miljoonaa ja sitten toisessa showssa 71 miljoonaa katselijaa. Tämän päivän kaapelivetoisessa kanavakilpailussa tällaisista luvuista ei voida kuin haaveilla. Beatlesit tulivat, näkivät ja voittivat. Cliff Richard ja kumppanit olivat yrittäneet läpimurtoa turhaan rapakon takana ja sitten tuli tämä ilmiö, joka ihan oikeasti nujersi amerikkalaisen vastarinnan heidän omassa lajissaan, popmusiikissa. Kohtaaminen oli ikimuistettava, sillä paitsi kaiken keskiössä ollutta musiikkia ja pikkutyttöhysteriaa, beatlet kehittivät huumorin, jolle amerikkalaiset Beatlesien mitätöimiseen pyrkineet kyyniset toimittajat (”Ovatko nämä karvapäät tulleet tänne parturiin?”) eivät mahtaneet mitään.

Amerikkalaiset eivät olisi amerikkalaisia, jos eivät olisi keksineet vastinparia Beatleille: vastaan asteli Louisvillen suurisuu (The Louisville Lip), Cassius Clay. Todellakin Clay oli Beatleseihin verrattava inhimillinen olento, jonka turboturvan monet olisivat halunneet tukkoon. Kiinnitin kyllä huomiota, kun dokumentin asiantuntijana käytetty henkilö vielä nyt, vuonna 2014 piti ottelun Sonny Liston - Cassius Clay alla tapahtunutta Clay-showta pelkkänä lipunmyyntikampanjana. Oli se sitäkin, mutta täysin sivuutettiin Clayn rotusorron vastainen kamppailu, joka alkoi juuri tuohon aikaan. Itse asiassa se alkoi nyrkkeilijän sisäisenä prosessina jo aiemmin, kun Clay palattuaan Rooman olympiakisoista havaitsi, että kultamitalilla ei ollut mitään merkitystä: arjen rasismi löi päin kasvoja. Monien yli kaiken arvostama olympialaisten kultamitali sai lentää jokeen.

Välittömästi Liston-ottelun jälkeen Clay ilmoitti liittyneensä Mustiin muslimeihin (Ali: ”Cassius Clay on orjanimi”). Se oli liikaa monille amerikkalaisille. Asiaa pidettiin pelleilynä tai mainoskampanjana ja yhdistettiin hänen ylivertaiseen supliikkiinsa ”I´m the greatest”. Mutta hänpä ei suostunutkaan olemaan yksinkertainen nekru, vaan riimitteli runoja olemisesta ja elämisestä ja hänellä oli sanoma ihmisille. Clayn/Alin haluttiin olevan samanlainen alistuva ja kiltti mestari kuin muidenkin mustien mestareiden. Olen monesti jälkikäteen päätynyt johtopäätökseen, että Clay/Ali ei olisi saanut viestiään perille millään muulla keinoin kuin kovalla päällehuutamisella: hän huusi kovempaa kuin muut, mutta piti huolta, että ihmisille jäi pähkinä purtavaksi.

Kumpikaan, Beatlesit tai Ali, eivät olleet mitään tähdenlentoja, niin kuin monet olettivat; he olivat historiaan kiintotähtinä jääviä hahmoja, jotka sattuivat tekemään läpimurron miltei samaan aikaan. Aika oli juuri oikea. Post-kennedyläinen aika tarvitsi omat ikävästä irtauttavat tähtensä, vai oliko se vain sattuma, että Beatlet ja Ali tekivät läpimurtonsa vain kolme kuukautta Kennedyn murhan jälkeen?

Pop-hahmot liittyivät osaksi maailmaa muuttavaa historian henkilögalleriaa ehkä ensimmäisen kerran meidän ajallamme: Joe Louis oli ”vain” suuri nyrkkeilijä ja Frank Sinatra oli musiikin ja elokuvan jättimäinen ilmiö, mutta oliko hän muuta?

Muhammad Alin kamppailu liittyy saumattomasti kansalaisoikeusliikkeen taisteluun tasa-arvoisemmasta maailmasta. Tulokulma oli eri henkilöillä erilainen: Ali oli Elijah Muhammedin opetuslapsi ja Martin Luther Kingin (hän oli kristillinen pastori!) lähestymiskulma oli poliittinen. Mutta yhtä kaikki – sattumalta tai ei – nämä kaksi täydensivät toisiaan. Myöhemminkin Ali oli lähempänä esim. Malcolm X:ää kuin Kingiä. Juuri vuonna 1964 musta liike haarautui vähintään kahteen osaan, jotka olivat ristiriidassa keskenään. Kun muutos käynnistyi tapahtui oikeastaan tyypillinen ilmiö: muutosvauhti oli osalle vallankumouksellista muutosta haluaville liian hidas. Seurauksena olivat väkivaltaiset mellakat Harlemissa, New Yorkissa.

Kansalaisoikeuslaeista huolimatta taistelu jatkui. Kesä 1964 oli ”Freedom Summer”. Sen nimissä kokeiltiin uusien lakien pitävyyttä: tappioita syntyi. Kolmen nuoren kansalaisoikeusaktivistin katoaminen ja murhaaminen Mississipissä oli hinta, joka maksettiin edistymisestä. Murhattujen etsinnästä muodostui valtava tapahtuma. Lyndon Johnson miltei pakotti J. Edgar Hooverin ja FBI:n etsimään ja löytämään uhrit. Murhien takaa paljastui Ku Klux Klan.

Osittain kansalaisoikeusliikkeen aktivoimana Yhdysvalloissa käynnistyi valtavia opiskelijoiden mielenilmauksia. Kysymys oli lopulta valtataistelusta opiskelijoiden ja vanhoillisen yliopistojohdon välillä. Mielenosoitusten avulla opiskelijat halusivat saada paremmin äänensä kuuluville. Suurelta osin yliopistoliikehdintä 1960-luvun jälkipuoliskolla - molemmin puolin Atlanttia - on johdettavissa noista vuoden 1964 syksyn tapahtumista.

Lyndon B. Johnson on ollut minulle ristiriitainen historian hahmo. Hänestä on vaikea päästä selville millään logiikalla. Kennedyn jälkeen hän tuntui olevan vara-Kennedy, mutta kasvoi sitten sisäpoliittisten ansioidensa johdosta mittoihin, joihin ehkä kukaan presidentti ei ole yltänyt. Korkea arvioni LBJ:stä perustuu hänen kongressissa läpiajamiensa merkittävien lakihankkeiden määrään. Ansiot ovat kiistattomat: Johnsonin julistama sota köyhyyttä vastaan, War On Poverty, hänen kansalaisoikeuslakinsa, joka lopetti rotusorron Yhdysvalloissa, hänen äänioikeuslakinsa, joka päätti keinotekoiset mustan väestön äänioikeutta rajoittavat esteet, hänen ennen kuulumattomat 80 läpivietyä merkittävää lakia kongressissa, ovat asioita, joita amerikkalaiset itsekään eivät osaa arvostaa tarpeeksi. Johnsonin huomattavimpia lakeja olivat medicare ja medicade, jotka loivat amerikkalaisen köyhille ja iäkkäille luodun terveydenhoitojärjestelmän tärkeän perustan.

Presidentti Kennedyllä oli suuria vaikeuksia ajaa kansalaisoikeusliikkeen lakialoitteita läpi johtuen siitä, että syvä etelä oli rotusortoa kannattavien demokraattien hallussa. Kennedyn työ juuttui kongressiin. Tarvittiin Johnsonin ruhjova tyyli, jotta lakihankkeet saatiin läpi. Johnsonin taktiikka oli erikoinen yhdistelmä hämmentävää taivuttelukykyä ja täysin alistavaa painostusta: ”minä olen sinun presidenttisi ja sinä teet niin kun minä tahdon”.

Onnistuttuaan läpimurroissaan Johnson totesi, että ”taidettiin menettää etelä”. Mutta hänen suuruutensa perustui siihen, että hän ei välittänyt taktisista tappioista: asiasisältö ratkaisi.

Johnson antoi sosiaalipoliittiselle ohjelmalleen nimen The Great Society. Se oli valtava edistysaskel, mutta myöhemmin myös järkyttävä ristiriitojen lähde. Sen vaikutus ulottuu tähän päivään mitä häkellyttävimmällä tavalla. Elämme White Backlashin, valkoisten vastaiskun aikaa. Barack Obaman presidenttiys on tavallaan Johnsonin käynnistämän työn kirkkain helmi, mutta samaan aikaan kritiikki Johnsonin ja Obaman saavutuksia kohtaan on huipussaan äärioikeiston taholta.

Barack Obama vertautuu monessa mielessä Johnsoniin. Hän ikään kuin jatkoi LBJ:n Great Societya terveydenhuoltouudistuksellaan. Taistelu jo hyväksytyn uudistuksen sisällöstä kuitenkin jatkuu edelleen.

Lyndon Johnsonin uran trauma oli Vietnamin sota. Se on leimannut hänet pysyvästi. Tonkinin lahden välikohtaus elokuun alussa 1964 oli tapahtuma, jossa Johnsonia todennäköisesti johdettiin harhaan. Itse välikohtaus käsitellään dokumentissa turhan ohuesti tapahtuman merkitykseen nähden. Johnson suostui käynnistämään Pohjois-Vietnamin pommitukset, mutta vasta pitkän viivyttelyn jälkeen. Suurin osa amerikkalaisista oli sodan oikeutuksen kannalla, kun se käynnistettiin ja vielä pitkään sen jälkeen. Kun mieliala muuttui tappioiden myötä, havaitsi Johnson vaikeaksi, jollei mahdottomaksi, kääntää omaksutun politiikan suuntaa. Sota on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa!

Lyndon B. Johnson saavutti äänivyörymäisen vaalivoiton syksyllä 1964 Barry Goldwaterista. Tähänkin liittyy käänteentekevä historian paradigma. Ronald Reaganin puhe A Time for Choosing (”The Speech”) Goldwaterin presidenttikampanjan yhteydessä lokakuussa 1964 on jäänyt historiaan ja kantoi hedelmää 15 vuotta myöhemmin Reaganin tultua valituksi Yhdysvaltain presidentiksi. Historian ironiaa on, että Johnsonin valtava menestys nimenomaan synnytti vastaliikkeen, jonka seurauksena amerikkalainen poliittinen ilmapiiri kääntyi 180 astetta. Vuosi 1964 on nykyisin vaikuttavan konservatiivisen liikkeen (Conservative Movement) käynnistymisvuosi. Olen kuvannut liikettä blogikuvassani ”Conservative Movement”.

::::::::::::::::::::::::::::

Muistikuva kolmen vuoden takaa: tuijotan Campbellin papupurkkeja New Yorkin Modernin taiteen museossa. Andy Warhalin läpimurto oli tapahtunut jo paljon ennen vuotta 1964, mutta juuri tuolloin hän oli symboli uusille avauksille taiteessa: oliko hänen taiteensa - kuten kriitikot sanoivat - ”sisällyksetöntä huijausta” vain purkiko hän ”korkeakulttuuriin kytkettyjä mystifiointeja”? Jotenkin Warhal liittyy saumattomasti tuon ajan populaarikulttuurin murrokseen. Nykyisin hänen teoksistaan maksetaan kymmeniä miljoonia dollareita.

::::::::::::::::::::::::::::

Tietenkin Yhdysvallat oli paljon muutakin vuonna 1964. Betty Friedanin ”Naisellisuuden harhat” olivat enne tulevasta: naisen asema vahvistui, Ford Mustangin tuotantoversion myynti alkoi tuona vuonna, lähiöt, joista meille kertoivat amerikkalaiset sarjafilmit, kaikki nuo olivat ajankohtaisia taustalla vaikuttavia asioita. Ja nyt tuosta kaikesta on kulunut 50 vuotta!

TV:n merkitystä ei voi vähätellä. Se toimi viihteen (=sarjafilmien) tehdasmaisen tuotannon välineenä, mutta samalla se välitti tässä ja nyt koko poliittisen liikehdinnän kirjon amerikkalaisten nähtäville. Samaan aikaan Jussi Himanka ja Pasi Rutanen raportoivat tuoreeltaan myllerrykset Suomeen ja minä olin tapahtumien aktiivinen seuraaja. Dokumentin tekijät ovat tasapainoilleet ”demokraattisten ja republikaanisten” näkemysten välillä yrittäen löytää tasapainon. Tässä he onnistuvat tyydyttävästi.

Muutosta kuvattiin dokumentissa osuvasti populaarimusiikin keinoin. Bob Dylan oli ajan tulkki kappaleellaan ”The Times They Are a-Changin”, joka on samannimisen vuonna 1964 ilmestyneen LP:n avausraita.

Dokumentti päättyi Sam Cooken toiveikkaaseen, muutosta ennakoivaan kappaleeseen ”A Change Is Gonna Come”. Se on järisyttävä kansalaisoikeusliikkeen hymni, joka saa minut syvästi liikuttumaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti