maanantai 15. joulukuuta 2014

Suomen ulkopolitiikan loppu?

Kirjoittaessani tätä blogikirjoitusta ilmestyi uusi Kanavalehti (8/2014), jossa on Jarmo Virmavirran artikkeli ”Suomen ulkopolitiikan loppu on lähempänä kuin koskaan”. Virmavirran mukaan olemme sitoutuneet aivan liian pitkälle länteen, eikä meillä ole enää kokonaisnäkemystä geopoliittisesta asemastamme. Virmavirta kehottaa paasikivimäisesti katsomaan karttaa. Hänestä Suomen ulkopolitiikasta on hävinnyt historian taju. Heikki Talvitiehen viitaten hän sanoo, että Suomen ulkopolitiikassa tulisi olla jotain arvokasta, jotain ajasta riippumatonta. Meneillään oleva kehitys huomioiden, voidaan puhua jopa Suomen ulkopolitiikan lopusta!

Virmavirran pohdinnan taustalla häilyy ajatus, että Suomi on ajautunut Venäjän vastaiseen leiriin peruuttamattomalla tavalla. Olen pohtinut samoja asioita. Sattumalta minulla oli valmisteilla kirjoitus Suomen ulkopoliittisen linjan vaihtoehdoista , jonka julkaisen ohessa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Ukrainan konflikti näyttäytyy minulle peilinä, jonka kautta voidaan heijastaa Suomen ulkopoliittisen linjan perusnäkemykset. Mutta mitkä ovat vaihtoehtomme, jos painotetaan ulkopolitiikan itä-länsi -akselia? Jos verrataan maailmansodan jälkeistä aikaa tähän päivään, niin voidaan nähdä selkeä ero: Suomi on liikkunut Venäjän vaikutuspiiristä lännen vaikutuspiiriin. Liittymällä EU:hun Suomi viimeistään liitti itsensä länteen.

On kuitenkin hyvä kerrata näiden kahden suuntauksen välillä tapahtuneita muutoksia, jotta kuva avautuisi paremmin.

Sotien välinen aika edusti itsenäistyneen Suomen identiteetin etsimisen aikaa. Kysymys oli heiveröisen demokratian vahvistamisesta ja ulkosuhteissa pyrkimyksestä nojautua lähialueisiin (Ruotsi, Baltia, Puola). Voidaan puhua jyrkästä Neuvostoliitto-antipatiasta, jopa ryssävihasta.

Toisen maailmansodan jälkeen palattiin jälleen Venäjän (Neuvostoliiton) vaikutuspiiriin kuitenkin niin, että itsenäisyys ja talouden länsisuuntautuneisuus säilyivät. Samalla Neuvostoliitto nousi vähitellen Suomen kauppakumppanina ylivoimaiseen asemaan.

Muutos tapahtui 1990-luvulla, kun YYA-sopimus purkautui ja maa liittyi EU:hun Länsisuuntautuneisuus on ottanut aimo askeleita Suomessa. Kuitenkin lopullinen hyppäys lännen vaikutuspiiriin (etupiiriin) puuttuu niin kauan, kun Suomi ei liity Natoon.

:::::::::::::::::::::::

Seuraavaksi arvioin luonnosmaisesti tulevaisuuden ratkaisuvaihtoehtoja. Ääripäiksi valitsen tässä oletuksena a) länsisitoutuneen linjan ja b) myöntyväisyyslinjan.

Meillä ehkä voimakkaimmin myöntyväisyyslinjaa on korostanut Juhani Suomi. Tämä suuntaus tarkoittaisi tiettyä lojaalisuutta Venäjää kohtaan. Juhani Suomea mukaillen kysymys olisi vahvoista kahdenvälisistä suhteista Venäjään, pidättäytymisestä sellaisista sotilaallisista asetelmista, jotka koetaan Venäjällä uhkaavina ja tarpeen vaatiessa joustamisesta akuuteissa erimielisyyksissä. Tämä voisi olla lähellä 1900-luvun alun vanhasuomalaista linjaa. Pahansuovasti ilmaistuna linjassa olisi myös vaikutteita suomettuneisuudesta. Vaihtoehto olisi kuitenkin myöntyväisyyslinjan mukaan realistinen, koska muut vaihtoehdot olisivat huonompia.

Myöntyväisyyslinja panostaa taloudelliseen ja muuhun yhteistyöhön rajanaapuruuden ja hyvien suhteiden perusteella.

Myöntyväisyyslinjassa ei tuudittauduttaisi kylmän sodan loppumiseen, vaan pikemminkin kylmä sota jatkuu, joskin sen aste vaihtelee. Vastakkainasettelu on siis pysyvä nykyisen kaltaisten läntisten liittoumien säilyessä.

Suomi hakee liikkumatilaa hyvien ja vakaiden itäsuhteiden kautta. Periaatekysymyksiin - esimerkiksi oikeusvaltioperiaatteisin ja ihmisoikeuskysymyksiin silloin, kun itä-länsi -konflikti on päällä - suhtaudutaan ”käytännöllisesti”.

Entä länsisitoutunut linja?

Länsisitoutunut linja nojautuu läntisiin liittoutumiin paitsi yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti niin myös sotilaallisesti. Oleellinen osa tätä valintaa on EU:n ja Naton sisällä tapahtuva yhteistyö ja Suomi on osana tätä yhteistyötä. Juuri nyt se ilmenee yhteisinä pakotteina Venäjää vastaan.

Länsisitoutuneessa tulkinnassa Suomi ei ole kehittänyt länsiorientoituneisuutta vain parin vuosikymmenen aikana, vaan sillä on pitkät juuret historiassa. Suomi on siis hakenut liikkumatilaa hakeutumalla länsiyhteistyöhön kymmenien vuosien ajan.

Myös suhtautuminen kylmään sotaan - tai miten se halutaankaan nimetä - poikkeaa myöntyväisyys- vaihtoehdosta, sillä liberaalit demokratiat haluaisivat nähdä kylmän sodan kaltaiset tilanteet poikkeuksina. Se on kuitenkin vaikeaa, koska tähän vaihtoehtoon kuuluu oleellisena ehtona ajatus liberaalin demokratian ylivertaisuudesta ja sen levittämisestä pysyvänä tahtotilana. Ristiriita Venäjän kanssa on väistämätön ennemmin tai myöhemmin. Tällä tavoin Suomi rajautuu Venäjää vastustavaan leiriin. Jos Venäjän kaltainen valtio painostaa Suomen ulkopolitiikkaa haluamaansa suuntaan on suhtautuminen joko erittäin torjuvaa tai sitten myöntyvyys pakon edessä on hyvin rajallista ja tilapäistä.

Liberaalin demokratian oikeusvaltioperiaatteet ja ihmisoikeudet ovat osa läntistä vaihtoehtoa syvällisinä periaatteina. Ne ovat kiveen hakattuja siinäkin tapauksessa, että itä-länsi vastakkainasettelua ilmenee. Jos syntyy konflikti autoritäärisyys vs. liberaali demokratia, niin haaste otetaan vastaan (kuten nyt tapahtuu Ukrainassa).

Länsisitoutunut linja ei kuitenkaan halua tuhota Venäjän kaupan edellytyksiä, vaan hakee muusta vastakkainasettelusta huolimatta yhteistyötä pyrkien pitämään ideologiset seikat erillään kaupankäynnistä.

Kolmatta linjaa……

Haen seuraavassa edellytyksiä em. linjoja sovittelevalle linjalle, jolle annan työnimen ”kolmas linja”. Kolmas linja ei välttämättä ole länsisitoutuneen ja myöntyväisyyslinjan puolivälissä, vaan se hakee oman uransa.

Avainasioina pidän poliittista ja taloudellista liikkumatilaa, konfliktien välttämistä ja omaa uskottavaa puolustusta.

Liikkumatilaa lännen ja idän välissä haetaan vaikuttamalla EU:n sisällä siten, että Venäjää ei ajeta nurkkaan ideologisista tai suurvaltahegemonisista syistä. Toisaalta, jos Venäjän puolelta esitetään katteettomia väitteitä esim. venäläisväestön nurjasta kohtelusta Suomessa, väitteet torjutaan välittömästi kohta kohdalta.

Suhde Venäjään rakennetaan pitkän aikavälin kokemusten perusteella eikä kansainvälisten väliaikaisten häiriöiden anneta vaikuttaa kestävään yhteistyöhön. Globaalissa maailmanjärjestyksessä tapahtuu koko ajan muutoksia, mutta muutokset eivät todennäköisesti ole niin dramaattisia, että ne järkyttäisivät Venäjä-suhteiden perustaa.

Suomi tavoittelee maksimaalista hyötyä talousyhteistyössä sekä länteen että itään. Tavoitteena on sekä kahdenvälisissä suhteissa että laajemmin kaupan rajoitteiden poistaminen tai rajaaminen vain välttämättömään. Suomi ei hae mitään erityiskohtelua kaupankäynnissä Venäjän kanssa, vaan menestys perustuu omaan kykyyn ja taitoon.

Venäjän raja ei ole kohtalon sanelema, pakonomainen geopoliittinen trauma, vaan aktiivisesti molemmin puolin kulttuurisesti ja taloudellisesti hyödynnettävä normaali valtioiden välinen raja.

Ohjenuorana on pidättyminen Nato-jäsenyydestä näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Liittyminen ei ajankohtaistu ”hyvän sään aikana”. Liittoutumattomuus on sääriippumatonta!

EU-jäsenyys on toistaiseksi fakta, jonka perusteella suuntaudutaan tulevaisuuteen. Vaikutetaan EU:n sisällä - yhteistyössä muiden saman tyyppisesti ajattelevien valtioiden kanssa – että Venäjän suurvaltaintressit tulevat analysoiduksi, ja jos mahdollista, syvällisesti ymmärretyksi EU:n pakotepolitiikkaa kyseenalaistamatta.

Suomi säilyttää poliittisen liikkumatilansa kansainvälisissä konflikteissa ”sovittelutasoisena”, so. Suomen asema on sellainen, että se soveltuu sotilaallisesti liittoutumattomana maana sovittelutehtäviin. Suomi osallistuu kansainvälisten konfliktien rauhanturvaamistehtäviin voimassa olevien sopimusten mukaan. Sopimusten mahdollinen laajentaminen alistetaan kriittiseen tarkasteluun, joka tarkoittaa, että edelleen syvenevään yhteistyöhön esimerkiksi Naton kanssa suhtaudutaan pidättyvästi tai kielteisesti.

Uskottavan puolustuksen tavoite merkitsee puolustuksen tason asettamista sille tasolle, että hyökkäyskynnys meihin vihamielisesti suhtautuvan valtion taholta nousee hyökkääjän kannalta liian korkeaksi. Omaa puolustusta vahvistetaan aselaji- ja muulla yhteistyöllä Ruotsin kanssa, kuitenkin niin, että sotilasliittoa ei solmita.

Kolmas linja ei ole suhdanteista riippuvainen, vaan kauas tulevaisuuteen suuntautuva pitkäjänteinen linja.

:::::::::::::::::::::

Onko Suomen ulkopolitiikan loppu koittanut? Kokoomuslaisen ja paasikiveläisen Virmavirran tarkoitus on herättää keskustelua nykyisen ulkopoliittisen suuntauksen perusteista. ”Kolmas linja” on luonnosmainen vastaukseni ajan haasteisiin. Siinä on toki kavennettu näkökulmaa. Pois ovat Virmavirran mainitsemat uutisvälityksen otsakesensaatiot, median itsepetos ja päätoimittajien natomielisyys, markkinoiden globaalistuminen ym. asiat. Niihin olen ottanut kantaa muissa kirjoituksissani.

Ulkopolitiikan loppu tarkoittanee yhden totuuden omaksumista ulkopoliittisessa ajattelussa, jolloin kieltämättä näkemys kapenee ja muuttuu ehkä Suomen intressien kannalta ohueksi ja lopulta näköalattomaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti