sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Presidentti Niinistön neljän pilarin strategia

Presidentti Niinistö esitteli turvallisuuspoliittisen ajattelunsa neljä pilaria Yle Ykkösen kyselytunnilla 29.11.2014. Varsinaisesti uutta ei tullut presidentin aiempaan näkemykseen, mutta kertauksen vuoksi neljä kohtaa olivat lyhyesti seuraavat: 1) Vakuuttava oma puolustus, 2) Kumppanuudet (Ruotsi, Nato, EU), 3) Hyvät suhteet Venäjään, 4) Kansainvälinen toiminta YK:n ja kansainvälisen oikeuden piirissä.

Mielestäni varsin tasapainoinen kokonaisuus. Presidentti ei antautunut kyselytunnilla naiiviin Nato-keskusteluun eikä myöskään houkutuksiin esittää jotain aggressiivista Venäjä-suhteista. Sanalla sanoen hän käyttäytyi valtiomiesmäisesti. Presidentillä on iso kuva hallussa. Hän ajattelee asioita historian näkökulmasta, geopoliittisesti ja nykyhetken konfliktit analysoiden.

On selvää, että presidentin puheenvuoro ei tyydytä kaikkia Suomessakaan. Käsi puristetaan nyrkkiin taskussa tietyillä tahoilla, mutta ei uskaltauduta kuitenkaan arvostelemaan presidenttiä suoraan. Yritykset leimata presidentti heikoksi eivät toimi. Tosiasiassa presidentti esiintyi realiteettien valossa jämäkästi.

Presidentiltä kysyttiin suhtautumista infosotaan ja erityisesti sitä, onko meillä valmistauduttu riittävästi sotaan toisin keinoin (hybridisota ym.). Vastaus miellytti minua. Olen useita kertoja näissä blogikirjoituksissa tuonut esille sellaisen linjan, jossa Suomi ei haasta ketään, mutta vastaa, kun sille huudetaan. Presidentti korosti, että palaute tulee antaa heti ja selkeästi (esim. Venäjän virkamiesten tai median revittelyt koskien esimerkiksi lapsihuoltajuuskiistoja). Samaan aikaan kuitenkin viedään johdonmukaisesti eteenpäin ystävällismielisten naapuruussuhteiden linjaa, jota eivät yksittäisten kenraalien tai turvallisuuspoliittisten asiantuntijoiden mielipiteet horjuta mihinkään suuntaan. Tässä asetelmassa ei ole mitään ristiriitaista. Logiikka on vain tajuttava. Emmehän me itse ole olleet riitaa rakentamassa.

Olisin halunnut kysyä presidentiltä, miten hän suhtautuu lännestä tulevaan aggressiiviseen propagandaan, jossa kiihdytetään länsivaltoja raivoon Venäjää kohtaan. Mielestäni lännen tiedotusvälineet näyttävät vallinneen yhtä hysteerisen linjan kuin Venäjän tiedotusvälineet. Tämä tilanne ei ole terve. Ja tähän MOLEMMINPUOLISEEN kauhukuvamaalaukseen suomalaisia pitäisi valmistaa. Mutta ehkä on niin, että kansalaiset ymmärtävät propagandan provosoivan luonteen aivan oikein.

Erityisen vastenmielisenä olen pitänyt asiantuntijakäsitteen täysin summittaista käyttöä. Varsinkin Yhdysvalloista tulee aivan toisenlaisesta (so. polarisoituneesta) poliittisesta kulttuurista melkein minkälaista uhkailupropagandaa tahansa. Me emme ole aivan tottuneet tällaiseen infosotaan.

Selvää on, että on meneillään kansalaisten ajattelun horjuttaminen, ja siihen saadaan tottua jatkossakin. Haluaisin kuitenkin korostaa, että hyvään yleissivistykseen perustuva valveutuneisuus ja presidentin mainitsema ”kirkasjärkisyys” luovat parhaan vastavoiman sekä idästä että lännestä tulevaa propagandaa vastaan. Kun tämä tiedostetaan, ei meille tule ongelmia sputnikkien ja muiden täsmäprovokaatioiden kanssa.

Presidentin kanta Ukrainan tilanteeseen oli hyvin tasapainoinen. Ei ole tapahtumassa mitään yltiöaggressiivista Venäjän puolelta, vaan pikemminkin pyritään pitämään nykyiset asemat. Jos Ukrainan puolelta nostetaan valmiutta nostetaan myös Itä-Ukrainassa valmiutta. Ei ole nähtävissä hyökkäyksellistä toimintaa poislukien ilmeisen strategiseksi koetun Donetskin lentokentän valtausyrityksiä sekä mahdollisia iskuja joihinkin yksittäisiin kohteisiin. Tilanteesta voi käyttää jäätyneen konfliktin nimeä tai mitä tahansa sellaista ilmaisua, joka kuvaa Venäjän halua pysäyttää tilanne suurin piirtein nykyisen kaltaiseksi.

Aivan oikein presidentti kiinnitti huomiota Ukrainan humanitääriseen tilanteeseen tulevana talvena. Konfliktin laajenemisen merkittävin kannustin voi olla lännen ja idän valmistautumattomuus ihmisten inhimillisiin kärsimyksiin.

Olen viitannut aiemmin Venäjän uuteen turvallisuuspoliittiseen strategiaan, jolla se pyrkii muodostamaan oman tulkintani mukaan ”Venäjän rauhan”. Tällä en tarkoita hyökkäyksellistä pyrkimystä uusien alueiden valtaamiseksi, vaan hyvin vahvaa puolustuksellista otetta Venäjä rajoilla. Presidentti viittasi tässä kohden Dmitri Medvedevin aloitteeseen muutama vuosi sitten, joka lännessä torjuttiin ja jonka Niinistö nytkin torjui. Tuskinpa aloitteen esittämisen aikoihin tajuttiin, että kysymys voisi olla jostain pidemmän aikavälin syvällisemmästä tavoitteesta.

Presidentin kannasta hiukan poiketen näkisin Venäjän eksaktien tavoitteiden selville saamisen järkeväksi myös koskien turvallisuusstrategiaa. Ehdoton torjuminen ja keskustelemattomuus Venäjän elintärkeiksi kokemista asioista ei edistä rauhanomaisen ratkaisun aikaan saamista. Ehkä olisi syytä puhua Euroopan ja Euraasian turvallisuudesta yhtä aikaa. Neuvotteluprosessi voi kestää vuosia.

Tällä hetkellä vallitsee odottava vaihe. Pakotteiden vaikutusta seurataan ja hermoja koetellaan. Pakotteilla on uusi, nykyisessä laajuudessaan ennen kokematon luonne: keskinäisriippuvuus on isossa testissä. Samaan aikaan median hysteriaotsakkeet elävät omaa elämäänsä. ”Asiantuntija” toisensa jälkeen kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yksi vaaranpaikka voi olla, jos Venäjä ajetaan täysin nurkkaan ja äiti-Venäjän naarasleijonan vaistot heräävät. Nyt tarvitaan Niinistön valtiomiestason viisautta.

lauantai 29. marraskuuta 2014

Taistelu huomispäivästä

Olen käyttänyt usein ajatusten pontimena tunnettuja filosofeja tai kirjailijoita. On mukava johtaa kirkkaasti ajattelevien ihmisten ajatuksista analogioita tähän päivään ja miettiä, mitä on tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan.

Käsiini osui Matti Kurjensaaren esseekokoelma ”Taistelu huomispäivästä” (julk. vuonna 1948), jossa on yhtenä lukuna samanniminen essee. Kirjan toinen painos on julkaistu 1967 ja siihen on lisätty kirjan päättävä essee ”Kaksikymmentä vuotta myöhemmin”. Jos peilaan Kurjensaaren ajatuksia vuoden 1948 näkymistä vuoden 1967 näkymiin ja edelleen omasta toimestani 2010-lukuun, niin mitä näen? Näenkö jonkin punaisen langan - jatkumon - vai vaikuttaako historia sekasortoiselta poljennolta kohti uusia arvaamattomuuksia?

Kurjensaari ehkä ensimmäisenä otti käyttöön käsitteet ensimmäinen tasavalta (1918-1944) ja toinen tasavalta, ”sodan jälkeinen tasavalta”. Viime mainitulle voidaan haluttaessa määrittää päätepisteeksi liittymisvaihe Euroopan unioniin (1995). Voimme siis leikitellä ajatuksella, että elämme nyt kolmannen tasavallan aikaa, vaikka meillä nämä tasavallat eivät ole niin kategorisesti määriteltyjä kuin esimerkiksi Ranskassa. Kolmannelle tasavallalle on ominaista peruuttamattomalta tuntuva sitoutuminen Eurooppaan omine rahayksikköineen. Suomen valtio on samalla luovuttanut osan päätäntävallastaan Brysseliin.

Kurjensaari toteaa (1948), että ”Saksan tappioiden raunioihin hautautui suunnaton määrä julkisia ja salaisia toiveita….määräävässä asemassa olleiden kansalaispiirien itsetunto sai kovan kolauksen ja niiden sieluun jäi syviä purkautumattomia kerroksia”. Ehkä tämä eliitiksi tänä päivänä mielletty joukko (tai heitä seuranneet eliitin jälkeläiset) saivat hyvityksen Euroopan unionista. Mutta aivan varmasti osa tavallisesta kansasta tuntee vuorostaan kärsineensä tappion Euroopan Unionin myötä. Se ei ole ollut tavalliselle kansalaisille – eikä ainakaan köyhälle kansanosalle – mikään vapauden soihtu.

Muutokset viimeisen sadan vuoden ajanjaksolla ovat olleet suuria. Kuitenkin muutosten keskellä Kurjensaari kaataa öljyä laineille todeten, että mitä enemmän aikaa kuluu sitä pienemmiltä muutokset vaikuttavat: yhteiskunnan rakenne on olennaisesti säilynyt entisellään itsenäistymisestä lähtien. Ulkoa tai sisältä tulleet järistykset ovat ravisuttaneet rakenteitamme jopa dramaattisesti (suurlakko, sisällissota, Mäntsälän kapina, toinen maailmansota…..), mutta eivät ole sorruttaneet aikaansaatua demokraattista pohjaa. Suomalainen hidas sitkeys on palkittu maailman eheimmällä yhteiskunnalla (kts. blogikirjoitukseni ”Säännöt luovat vapautta” 25.7.2014).

Henkisesti kokemusmaailmamme on opettanut, että ”suuret määräävät lopultakin maailmassa tahdin”, toteaa Kurjensaari ja jatkaa: ”fatalismi eli kohtalousko on pienten kansojen …. ominaisuus”. Hänen johtopäätöksensä on, että pieni kansa vapautuu fatalismista vain sivistyksen avulla. Allekirjoitan mieluusti tämän. Me emme itsekkään ehkä tajua, miten merkittävä itseluottamuksen kasvu meissä on tapahtunut. Jo Väinö Linna poisopetti tavallisen kansan alistuneisuudesta ja ajatuksesta, että ”köyhiä oomme ja köyhiks jäämme”. Tämä ajatus täydellistyi oikeastaan vasta laman jälkeen 2000-luvun vaihteen molemmin puolin. Nokian nousu Euroopan johtavaksi brändiksi (ja parhaimmillaan maailman viidenneksi arvokkaimmaksi brändiksi) oli suomalaisille nostattava kokemus… ja kyllä romahduksesta toipuminenkin, jos mikä kertoo elpymiskyvystä.

Hyvin voimakkaasti toisen tasavallan opinhaluiseen, uteliaaseen alkuun liittyy Kurjensaaren kommentti: ”Nyt pidetään luonnollisena, että jokaisella on periaatteessa vapaus, oikeus niin korkeaan sivistykseen kuin hän pystyy omaksumaan”. Sitten hän toteaa asian toisen puolen: ”Rikkaan Miehen gloria on jatkuvasti himmenemässä. Hänen vapautensa rajoittaminen merkitsee enemmistön vapauksien lisääntymistä”.

Viime mainittu näytti toteutuvan 1940-luvun jälkipuoliskolta lähtien, mutta kyllä eliitti on toisaalta pystynyt pitämään puolensa 1960-luvun radikalismin päivinäkin. Toki Kurjensaari on oikeassa, siinä että tuloerot ovat tasaantuneet toisen tasavallan aikana verrattuna ensimmäiseen.

Viitatessaan siihen, että ennen riitti katekismus hän osoittaa, että napanuora on katkennut ensimmäiseen tasavaltaan ja vielä vanhempiin aikoihin. Opillisen sivistyksen läpimurto tapahtui ensimmäisen tasavallan aikana, mutta saavutti suunnattoman menestyksen oppikoulun läpilyönnin aikoihin 1960-luvun vaihteen molemmin puolin ja eteni aivan loogisesti ryntäyksenä yliopistoihin 1960-luvun lopulla. Kysymys ei ollut vain suurten ikäluokkien invaasiosta, vaan siitä, että yhteiskunta oli valmis ottamaan massojen sivistymisen vastaan.

Muutoksen airueena oli monessakin mielessä sota. Esimerkiksi suuria ikäluokkia ei olisi ollut ilman sotaa.

Demokratisoiko sota Suomen? Kurjensaari: ”Paradoksaalista kyllä vasta sodassa koetun tappion kautta demokratia ja länsimainen ajatus perivät voiton Suomessa.” Työväki lunasti kunniakansalaisuuden sodassa. Sodan jälkeen työväenluokka nousi ensiluokkaiseksi tekijäksi, se määräsi tahdin. SKDL:stä tuli merkittävä poliittinen mahti.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Kurjensaari kertoo episodin 1930-luvun puolivälistä. Istutaan kahvipöydässä. Keskiluokkainen nuori rouva tuo esille toivomuksensa, että hänen poikansa saisivat kaatua sodassa isänmaan puolesta. Muut pöydässä olijat hämmentyivät niin, että protestoivat vasta jälkikäteen – keskenään - moista patrioottista hurmiota. Ehkä tämä oli kuitenkin oireellista: Suomi koettiin lännen etuvartioksi. Tuon nuoren rouvan tahtotilaa kuvasivat sen ajan sanomalehdet ilmaisulla ”uhrivalmius” . Neuvostoliiton nousu suurvallaksi oli kova pala niille ihmisille, jotka ratsastivat isänmaallisuuden aallonharjalla. Yhtä kaikki oltiin valmiita taisteluun talvisodan kynnyksellä, vaikka mitään sapelinkalistelua ei ilmennytkään kuin pienessä osassa kansaa.

Kun lukee nyt kolmannen tasavallan Suomessa netin mielipidesivuja, tuntuu joskus, että halutaan jälleen lännen etuvartioksi. Se ei siis riitä, että ollaan henkisesti osa länttä ja talouden kautta yhtä lailla länteen sidoksissa. Halutaan jotain muuta. Asiaa ei toki ilmaista nuoren rouvan käsitemaailmalla, mutta ryssäviha Ukrainan tapahtumien takia on jälleen nostamassa päätään. Valtiojohto yrittää toki ohjata kielenkäytön sivistyneeseen debattiin älyttömän vihan sijaan.

:::::::::::::::::::::::::

Nykyiselle kolmannelle tasavallalle luotiin perusta ensimmäisessä ja toisessa tasavallassa. Haasteita on alkanut kerääntyä parempina aikoina luoduille rakenteille. Olemmeko ajautuneet kiipeliin? Monet ovat näemmä hyvin pessimistisiä tulevaisuuden suhteen. Itse olen optimisti.

Meillä on kyllä isoja haasteita. Jos - Kurjensaaren mukaan - sota loi perustan demokratiallemme, onko se nyt ohenemassa vai hapertumassa? Kurjensaaren aikaisesta kansallisvaltioiden maailmasta on hypätty keskelle globalisaatiota. Länsimaissa ollaan demokratian kriisiytymisen kynnyksellä. Useissa maissa äärioikeisto on nostanut päätään. Globalisoituvassa maailmassa tarvitaan demokratian sopeuttamista uuteen maailmaan. Sopeutumisprojekti ei ole kunnolla vielä edes alkanut.

Olemme luottaneet elinkeinoissamme yksityisen sektorin voimaan. Nokia saattoi kuitenkin luoda väärän kuvan pärjäämisestämme. Tarvitsemme menestyviä pk-yrityksiä, mutta tarvitsemme myös yhä ”isoa valtiota”, vaikka ideologit päinvastaista väittävätkin. Jatkuvasti tulee esille toimialoja, joissa valtion puuttuminen ja panokset ovat välttämättömiä. On havaittavissa samantyyppisiä pyrkimyksiä kuin sodan jälkeen eli valtion haluttaisiin aktiivisemmin panostavan eri toimialojen kehittämiseen. Samaan aikaan monet tosin toppuuttelevat valtion roolin kasvattamista.

Suomi on lännen ja idän välissä. Jotkut haluaisivat unohtaa idän kokonaan. Tarvitaan geopoliittista näkemystä, turvallisuusstrategista ajattelua ja reaalipoliittista arviota maailman tapahtumista. Kurjensaari tuo leikkauskohtina esiin vuodet 1948 ja 1967 ja voisin omalta osaltani lisätä tähän vuoden 2014. Suuressa linjassa en näe muutosta: hävitty sota, YYA-aika ja seesteinen naapuruus länteen ja myös itään vaihtuvine olosuhteineen luovat pohjan huomispäivällekin – näin uskon. Tässä yhtälössä täytyy olla jokin vakio, ja olkoon sen maantieteestä johtuva asemamme.

Kurjensaaren huomispäivä on nyt mennyttä tulevaisuutta, vastaantuloon tarvitaan tästä päivästä johdettua historiaperspektiiviä. Leikkauspisteessä on perustellusti Kurjensaaren sotakuvaus ”Myrskyä niitetään” ensimmäisen ja toisen tasavallan saumakohdassa. Tässä esseessään hän kuvaa taitavasti ja muistettavasti sekä itse sotaa että hävitettyä sodan maisemaa Kannaksella.

Ehkä viimeksi mainittu asia saa unohtamaan pikkutakaiskut (taantumat ym.) paremman elintason tavoittelussamme. Ei voi olla tärkeämpää tavoitetta kuin sodan ja hävityksen välttäminen.

torstai 27. marraskuuta 2014

Björn Wahlroos: sosiaaliset asuntoluotot finanssikriisin syynä?

Björn Wahlroos puhui 24.11.2014 Pohjola Nordenin nuorten seminaarissa. Puheenvuoron yhteydessä käydyssä keskustelussa nousivat esille finanssikriisin syyt (itse pääaiheesta irrallisena) ja siinä yhteydessä Wahlroos totesi Yhdysvaltain asuntokuplan syyksi ”sosiaaliset asuntoluotot”. Viesti on selvä: yhteiskunta puuttuu asuntomarkkinoihin tavalla, jolla aiheutetaan vain vahinkoa. Pinnallisesti perustelu voidaan hyväksyä, mutta kun asiaa perataan tarkemmin nousevat esille aivan toisenlaiset syyt.

Olen käsitellyt useissa eri kirjoituksissa tätä aihetta, joten kokoan tähän ajatuksiani pääosin omista aiemmista blogiteksteistäni, joissa olen yrittänyt pureutua finanssikriisiin johtaneisiin syvällisempiin syihin.

Kysymys oli hyvin pitkälle uusliberaalista ideologisesta vyörytyksestä, jonka ytimestä löytyy käsite Ownership Society. Konservatiiviset thinktankit kehittelivät Ownership Societyn, omistajuusyhteiskunnan 2000-luvun vaihteessa. Siinä omistajuus perustui pitkälle vietyyn yksityisomistukseen. Uusliberaalien tarkoittamassa mielessä omistajuusajatus otti kantaa koulunkäynnin ja terveydenhuollon järjestämistapaan sekä eläkkeisiin.

Cato-instituutti vei asian niin pitkälle, että koulunkäynnin piti perustua siihen, että oppilaiden vanhemmat ”omistivat” lasten koulunkäynnin, so. vanhemmat maksoivat omistajuusyhteiskunnan periaatteiden mukaisesti lasten koulunkäynnin. Uusliberaalien periaatteiden mukaan rahaa ei kierrätettäisi valtion kautta. Ei siis verodollarein ylläpidettyä koulua. Toiseksi haluttiin jokaisen maksavan omat eläkkeensä ja kolmanneksi jokaisen haluttiin maksavan oman terveydenhuoltonsa. Nämä ajatukset ovat johdonmukaisia seurauksia tavoitellun suuren yksityisen sektorin ja ”pienen valtion” näkökulmasta.

Kun George Bush nuorempi otti vastaan presidentin tehtävät hän perusti oman ideologiansa Cato-instituutin tavoitteisiin. Aluksi näillä tavoitteilla oli huomattava kannatus amerikkalaisten keskuudessa. Vähitellen tilanne muuttui ja ääriliberaali omistajuusradikalismi menetti kannatustaan. Oli kuitenkin yksi omistajuuden alue, jolla edettiin, nimittäin Home Ownership, kodinomistajuus. On vaikeaa sanoa, mistä lähteistä kodinomistajuus alun perin kumpusi. Joka tapauksessa Bushin uusliberalismin läpitunkema hallinto omaksui nopeasti kodinomistajuuden periaatteet.

Vuonna 2002 pitämissään puheissa Bush nosti Home Ownershipin yhdeksi tähtitavoitteistaan. Periaatteena Bushilla oli, että kodinomistajuuden tulee olla erittäin laajaa. Hän kantoi huolta erityisesti mustien ja latinojen alhaisesta omistusasuntotasosta. Kun valkoisilla kodinomistajuus oli 75 % tasolla, oli se vähemmistöjen osalta alle 50 %. Tavoitteeksi Bush nosti latinojen ja mustien omistajuuden nostamisen samalle tasolle kuin valkoisten. Vuoteen 2010 mennessä piti synnyttää 5,5 miljoonaa omistusasuntoa vähemmistöille. Välikappaleeksi Bush valjasti Fannie Maen ja Freddie Macin, kaksi puolijulkista asuntorahoittajaa. Käytännössä lainoitusta hoidettiin siten, että hankkeen tueksi rakennettiin liitovaltion käsirahatuki, korko oli pari vuotta alhaalla ja takaisinmaksuajat olivat pitkiä (30 vuotta).

Ideologialla oli kauaskantoiset tavoitteet, olisihan omistajuus siirtynyt perinnön kautta seuraavalle sukupolvelle. Ajatuksena oli siis nostaa köyhät suoraan omistavaan luokkaan, ”amerikkalaisen unelman” vaalijoiksi sukupolvesta toiseen.

Koko hanke kaatui kuitenkin jo alkuvaiheessa, kun kohderyhmällä ei ollut mitään mahdollisuuksia maksaa lainoja takaisin, ei edes kevennetyillä ehdoilla.

Johtopäätöksenä voisi todeta, että Bushilla, hänen taustavoimillaan eikä uusliberaalilla ideologialla ollut juuri minkäänlaista käsitystä köyhyyden olemuksesta, niin kaunis kuin köyhien ”auttamisajatus” olikin. Tietenkään asiasta ei voida syyllistää yksistään julkisia toimijoita – ei lähimainkaan - vaan samaan aikaan investointi- ja liikepankit lähtivät asuntorahoitusralliin mukaan. Ahneet pankkiirit rakensivat asuntolainoituksen virheellisille argumenteille. Asuntojen hintojen sanottiin ”aina” nousseen Yhdysvalloissa. Business perustettiin sille, että vaikka alkuperäinen lainansaaja ei olisi pystynyt hankkimaan tai pitämään asuntoa niin asuntojen jatkuva hintojen nousu huolehtisi tavaran kuranttiudesta. Peruste oli täysin virheellinen, sillä erittäin luotettavana pidetyn Case-Shillerin asuntohintaindeksin mukaan asuntojen hinnat eivät olleet nousseet reaalisesti käytännössä lainkaan vuosien 1950 ja 2000 välillä! Yhdysvalloissa on vain kaksi asuntojen selkeää hintojen nousuvaihetta vuodesta 1890 lähtien, toinen heti toisen maailmansodan jälkeen, kun sodasta palaavat miehet tarvitsivat valtavasti asuntoja ja toinen 2000-luvun alussa finanssikriisiä edeltäneen asuntokuplan muodostuessa.

Jos ajatellaan asuntojen hankintaa sosiaalipoliittisena prosessina olisi Bushin pitänyt kaventaa tuloeroja ja luoda köyhemmille vaurastumisen kautta mahdollisuus hankkia asunto. Se ei käynyt Bushille, koska tuloerojen kaventamiselle ei löytynyt ideologista tukea. Bush päinvastoin laajensi tuloeroja valumateoriaan perustuen: rikkauksien piti valua sijoituksina myös köyhien siunaukseksi.

Tuloerojen sijaan piti ”kaventaa omistajuuseroja”. Miten omistusta oli mahdollista synnyttää? Ainoa mahdollisuus oli lainoittaa hankkeet, koska köyhillä ei ollut pääomaa. Tueksi liittovaltion taholta luotu käsirahatuki houkutteli asunnonhankintaan, mutta ei auttanut tietenkään takasinmaksun koittaessa. Asunnot joutuivat vasaran alle ja niitä varten annetut lainat lähtivät maata kiertävälle radalle ns. varjopankkijärjestelmän luomina eksoottisina rahoitustuotteina. Myrkylliset, arvopaperistetut asuntolainat levisivät koko läntiseen maailmaan ahneiden sijoittajien iskiessä kiinni luvattuihin 10-15 prosenttiin tuottoihin. Kun asuntojen hinnat romahtivat maksukyvyttömyyden paljastuttua, syöksyi maailmantalous syvään taantumaan. Syntyneen finanssikriisin seurauksia maksamme vieläkin.

Mikä asuntojen hintakuplasta ja finanssikriisistä jää käteen tuleville ajoille ? Ainakin se, että omistajuuden ideologisointi, joka Neuvostoliitossa tapahtui pakkokollektivisoinnin kautta ja joka Yhdysvalloissa tapahtui pakkomielteenomaisen omistusasumisen kautta 2000-luvun alussa, näyttää johtavan katastrofaaliseen lopputulokseen.

Bush siis lähestyi ”sosiaalista asuntoluototusta” kokonaan virheellisestä näkökulmasta. Tarkoitus ei ollut auttaa köyhiä järkiperäisesti asunnonhankinnassa sosiaalipoliittisena toimenpiteenä, vaan hyppäyttää uudet asunnon omistajat omistavaan luokkaan (kunnon kapitalisteiksi) ja sitä kautta republikaanien kannattajiksi. Sanalla sanoen kysymys ei ollut sosiaalipolitiikasta, vaan ideologiasta.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Liittoutumisen dilemma nyt

Olen perustellut oman kantani Natoon monissa blogikirjoituksissa. Olen liittoutumista vastaan näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan. Perusteellisemmin käyn Nato-kantaani läpi blogikirjoituksessa ”Nato-selvitykseni” 11.8.2014. Aion hieman täydentää perustelujani tässä kirjoituksessa.

Syy asiaan palaamiselle on Hesarin Merkintöjä-palstalla ollut kirjoitus (26.11.2014) ”Ehkä Nato tai ehkä ei”. Hiukan eriskummallisen kirjoituksen takana on HS:n turvallisuuspolitiikan toimittaja Kari Huhta. Huhta referoi ja ottaa kantaa kahden entisen suurlähettilään Mats Bergquistin (Ruotsin entinen Helsingin ja Lontoon suurlähettiläs) ja Rene Nybergin (Suomen entinen Moskovan ja Berliinin suurlähettiläs) kirjoitukseen HS:ssä 22.11.2014 ”Suomen ja Ruotsin on syytä pysyä nyt Naton ulkopuolella”.

Huhta yrittää sovittaa yhteen kaksi yhteensovittamatonta asiaa eli HS:n Nato-kannan, joka on liittoutumista tukeva ja suurlähettiläiden kannan, joka on selvästi kielteinen, kuten otsakekin kertoo. Suurlähettiläät eivät spekuloi, missä olosuhteissa liittoutuminen voisi tulla kysymykseen, vaan ”nyt” tarkoittaa, että kielteinen kanta on toistaiseksi voimassa. Huhta tulkitsee, että suurlähettiläiden kanta on empiväinen tai ”ehkä”. En näe parhaalla tahdollakaan kirjoituksessa Natoon liittymistä puoltavaa argumentointia, enkä liioin mitään empimistä.

Ehkä seuraavassa HS-Nato-gallupissa Huhdan toive toteutuu suomalaisten ehkä-kannan voimistumisena. Silloin täytyy sanoa , että Hesari on jossain määrin onnistunut käännytystyössään. Minusta perusteet liittoutumattomuuden puolustamiselle eivät ole muuttuneet.

Millainen on sitten suurlähettiläiden kanta pääkohdat referoituna? Nostaisin esille seuraavat argumentit:

1) Pienet valtiot rakentavat pitkällä tähtäimellä ulkopoliittisen linjansa.

2) Jos Suomi ja Ruotsi muuttavat kantaansa, merkitsisi se Euroopan geopoliittisen aseman muuttumista (Itämerestä tulisi Naton sisämeri).

3) Suomen ja Ruotsin strateginen asema on parantunut kylmän sodan jälkeen (Venäjän valtapiiri on pienentynyt).

4) Rauhankumppanuus on eri asia kuin Nato-perussopimukseen artiklaan 5 kirjattu kollektiivinen puolustusvelvoite.

5) Suomella ja Ruotsilla on pitkä liittoumattomuuteen perustuva onnistunut ajanjakso historiassaan.

6) Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyötä tulee lisätä.

Suurlähettiläät eivät ole ”ehkä”-linjalla, vaan selkeästi toteavat, että ”Suomen ja Ruotsin tulisi lähitulevaisuudessa luopua Nato-jäsenyyden hakemisesta”. Olen hyvin pitkälle perusteluissa samaa mieltä heidän kanssaan.

Huhta viittaa presidentti Niinistön Washington Postille antamaan haastatteluun muutama päivä sitten, jossa presidentti spekuloi, että Suomella oli mahdollisuus liittyä Natoon 20 vuotta sitten. Tästä voi kääntäen vetää johtopäätöksen, että nyt ei ole oikea aika. Minusta on aivan turhaa mietiskellä, mitä olisi voinut tapahtua 20 vuotta sitten. Silloin ei minun muistikuvieni mukaan edes ajateltu Natoa. Ehkä Niinistön ulostulo kuvaa hänen lievää kaipuutaan liittoutumiseen.

Yksi hyvin merkittävä seurausvaikutus Suomen kiireiselle etenemiselle Nato-kysymyksessä on kansalaisten jakautuminen kahteen leiriin. Se toimii pidäkkeenä esimerkiksi presidentillä, joka halunnee olla kaikkien suomalaisten presidentti. Varoisin visusti vastakkainasettelua.

Suurlähettiläiden esille ottama Itämeri – Naton sisämeri -ajatus Naton laajenemisen seurauksena on mielestäni todella tärkeä näkökohta, koska sen geopoliittinen vaikutus on aivan selvä: Venäjä lisää aseistustaan Itämeren, Pietarin, Kuolan ja Barentsin meren alueella.

Olen viime aikojen kirjoituksissa tutkaillut lähihistoriaa ja kerta toisensa jälkeen törmännyt Venäjän oikeastaan ainoaan pelkoon Suomea kohtaan ja se on hyökkäys maamme alueen kautta Venäjän kimppuun. Suomi on nyt mahtavassa asemassa, kun Venäjä näkee vihollisia liki kaikkialla. On tärkeää, että sen luoteiskulmassa on valtio, joka ei ole turvallisuusuhka Venäjälle.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Punakoneen kyydissä

Historioitsija Markku Jokisipilä on kirjoittanut kirjan jääkiekosta kylmän sodan välineenä. Kirjan nimessä ”Punakone ja vaahteranlehti” (Otava, 2014) viitataan Neuvostoliittoon ja Kanadaan, mutta siinä valaistaan jääkiekon ja urheilun merkitystä ideologisen taistelun välineenä paljon laajemminkin. Toki taistelua käytiin monilla muillakin urheilun rintamilla: itse muistan olympialaisten koripallo-otteluiden suuren ideologisen merkityksen. USA:n ja Neuvostoliiton yleisurheilumaaottelut olivat osa järjestelmien välistä kilpailua: John Thomas vastaan Valeri Brumel! Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin!

Kirjan kuvaama historia ja oma historiani jääkiekosta ja urheilusta kiinnostuneena poikasena lomittuvat saumattomasti yhteen. Jokisipilän kirjaamat huippujääkiekon vaiheet tuntuvat siksi tavattoman tutuilta.

Kiinnostukseni heräsi 1960-luvun alussa suurin piirtein samaan aikaan, kun jääkiekon MM-kisojen televisioinnit alkoivat. Tampereella pidetyt MM-kisat vuonna 1965 olivat jo ”totaalisen” seurannan kohteena.

Jokisipilä tarkastelee jääkiekon historiaa painottaen Neuvostoliiton näkökulmaa. Hyvä näin, sillä kirjan avulla avautuva kuva tarkentaa monia omia käsityksiäni pimennossa olleesta historiasta.

Jännittävää on nimenomaan aika ennen oman kiinnostukseni heräämistä, siis 1940- ja 1950-luvut. Neuvostoliitossa tiedostettiin hyvin varhaisessa vaiheessa jääkiekon merkitys ideologian ja ruumiinkulttuurin välineenä, ei kuitenkaan ihan alussa, sillä 1920 luvulla kilpaurheilua vielä pidettiin läntisenä rappiokulttuurina. Varsinkin sodan jälkeen asennoituminen kuitenkin muuttui: urheilusta tuli väline taistelussa yhteiskuntajärjestelmien paremmuudesta.

Neuvostoliiton edellytykset jääkiekkoilun huipulle olivat todella heikot, sillä jo pelaajien varusteet olivat alkeellisia (mailoja tehtiin itse, luistimen terä oli jalkineeseen kiinnitetty erillinen osa jne.). Ei sen puoleen, minäkin aloitin ”nurmeksilla”. Jopa 1940- ja -50-lukujen huippujääkiekossa nähtiin puutteellisia varusteita, eivätkä Neuvostoliiton huiput myöhemminkään päässeet kehumaan tekstiileillä.

Neuvostoliiton jääkiekon isähahmo on Anatoli Tarasov, joka tavallaan purki ja kokosi uudelleen jääkiekon lajina. Hänen intohimoista ja intensiivistä suhtautumistaan pelin kehittämiseen voi vain hämmästellä. Tarasovin jääkiekko oli erilaista kuin jääkiekon emämaan, Kanadan kiekkoilu. Neuvostokollektivismi toi peliin valtavan panostuksen yhteispeliin, hyökkäysketjuihin ja viisikkopelaamiseen. Tarasov panosti luistelunopeuteen ja tekniseen taituruuteen, mutta myös pelitaktiikkaan ja strategiaan. Lähtökohdat jääkiekon pelaamiseen olivat tieteelliset. Kaiken taustalla oli raju harjoittelu (jopa kolme kertaa päivässä).

Tarasovin jääkiekkohistoria ulottuu 1940-luvulta aina 1970-luvulle saakka, joten hän on mukana myös omissa muistikuvissani: vanha papparainen (ei hän tainnut olla kuin viisissäkymmenissä) vaihtoaitiossa johtamassa peliä!

Palkkiot olivat mitättömät tähän päivään verrattuna. Kysymys oli kunniasta, etenkin järjestelmän kunniasta. Pelaajat alistuivat kovaan kuriin ja sisäistivät tavoitteen, jonka sisältönä ehkä sittenkin oli enemmän täydellinen jääkiekko kuin ideologia.

Neuvostojääkiekko tuli ryminällä kansainväliselle huipulle. Vasta kehittymässä oleva punakone nappasi jo 1950-luvun puolessa välissä maailmanmestaruuden ja olympiavoiton. Sitten tuli tasanne: vuosina 1957-1962 maajoukkue ei voittanut yhtään turnausta. Punakone, sellaisena kuin me sen muistamme oli parhaimmillaan vuosina 1963-1973. Vuonna 1967 Wienin kisoissa Neuvostoliiton maaliero oli 58-9, hopealle sijoittunut Ruotsi hävisi 9-1! (tämä ei ollut edes huippu sillä vuonna 1973 venäläisten maaliero MM-turnauksessa oli 100-18 (!) eli se voitti jokaisen ottelun keskimäärin luvuin 10-2).

Vuonna 1969 venäläiset marssittivat kentälle kaikkien aikojen ketjun, Petrov-Mihailov-Harlamov. Muiden oli vaikeaa päästä pistepörssin kärkipaikoille. Ehkä tässä ketjussa täydellistyivät Tarasovin kunnianhimoiset tavoitteet. Mutta olihan niitä tähtiketjuja ennenkin: minä en tietenkään ollut näkemässä 1940- ja 1950-luvun ketjua Babich-Shuvalov-Bobrov, mutta seuraava superketju liimautui mieleeni: Almetov-Loktev-Aleksandrov oli parhaimmillaan 1950-luvun lopulta 1960-luvun loppupuolelle. Valitettavasti näytteitä ketjun peleistä ei ole juuri säilynyt. Sitten tuli Firsov-Vikulov-Polupanov, jonka valtakautta kesti vuodesta 1965 vuoteen 1970. Petrovin ketjun hallintaa kesti koko 1970-luvun. Vielä tuli yksi huippuvitja, Larionov-Krutov-Makarov, joka oli huipulla koko 1980-luvun ajan.

Jokisipilä käy varsin yksityiskohtaisesti läpi MM-kisatapahtumat 1967-1969. Tsekkoslovakian miehitys löi leimansa tuon ajan MM-kisoihin dramaattisella tavalla. Elin nuo hetket intensiivisesti mukana. Tsekkien pelissä on aina ollut tunnetta muutoinkin, mutta Tukholmassa 1969 läikkyi todella yli. Kisat olivat kylmää sotaa ”toisin keinoin” – mutta järjestelmän sisällä. Tsekit olivat kyllin hyviä voittaakseen kaksinkertaisen sarjan molemmat ottelut Neuvostoliitoa vastaan, mutta eivät kyllin hyviä maailmanmestareiksi.

Kuusikymmentäluvulle tultaessa jääkiekosta oli tullut ideologinen lippulaivatuote; se merkitsi Neuvostoliiton viralliselle taholle järjestelmän ylivoimaa. Lännen amatöörit olivat katkeria siitä, että venäläiset urheilijat saattoivat esim. armeijan leivissä omistautua kokonaan jääkiekolle, muiden taistellessa amatööreinä jokapäiväisestä leivästä. Sitä paitsi järjestelmä takasi huippukiekkoilijoille etuja, joista muut eivät voineet kuin haaveilla.

Yksi asia ei muuttunut: venäläiset pelaajat saivat toimia paljon huonommissa olosuhteissa kuin pelaajat lännessä. Suunnitelmatalous ei pystynyt reagoimaan esimerkiksi kasvaviin välinetarpeisiin, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Jäähalleja oli vähän, puutetta oli mailoista, kypäristä jne. Neuvostoliiton omat tuotteet olivat heikkolaatuisia; välineitä suorastaan kerjättiin lännestä.

Oli vain yksi mittari, johon venäläisiä ”työläisammattilaisia” saattoi oikeudenmukaisesti verrata, oikeat NHL:n ammattilaiset. Amatöörisäännöt estivät pitkään huippujen kohtaamiset, mutta pikkuhiljaa muurit murtuivat. Kun kanadalaiset amatöörit eivät 1960-luvulla enää menestyneet MM-kisoissa, he korvasivat puuttuvan pelitaidon sikamaisuuksilla. Tuomarit katsoivat ainakin osittain läpi sormien puolirikollista pelaamista, joka ärsytti esimerkiksi minua suunnattomasti. Mutta muutos oli tuleva – tosin hitaasti.

Kanadan ja Neuvostoliiton parhaiden joukkueiden taistelut jääkiekon herruudesta ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Taistelua käytiin sekä seurajoukkue- että maajoukkuetasolla. Kanadassa ottelut saavuttivat aivan yhtä suuren, jos ei suuremman huomion kuin Neuvostoliitossa. Kysymys oli todella kamppailusta sosialismin ja kapitalismin välillä. Mutta kysymys oli muustakin. Kysymys oli kanadalaisten kansallisylpeydestä: jääkiekko oli yhtä kuin Kanada!

Ensimmäinen kohtaaminen oli kahdeksan ottelun sarja maajoukkueiden kesken (neljä ottelua Kanadassa, neljä Neuvostoliitossa). Seurasin tarkasti ottelusarjan etenemistä.

Ennen turnauksen alkua panin merkille omituisen ristiriidan: samaan aikaan, kun kanadalaiset olettivat ottelusarjan olevan läpihuutojuttu, he olivat epävarmoja. Tapahtumaan kiinnitettiin valtava mediahuomio. Jossain aivojen sopukoissa kanadalaiset pelkäsivät….

Ensimmäinen ottelu alkoi kuten odotettiin: muutaman minuutin jälkeen peli oli 2-0 kanadalaisille. Läpihuutojuttu? Väärin! Venäläiset pyörittivät peliä suvereenisti ja voittivat 7-3! Toiseen otteluun kanadalaiset tulivat nöyremmin ja voittivat sen 4-1. Kolmas ottelu päättyi tasan ja neljäs Neuvostoliitolle 5-3. Kun mentiin Moskovaan odotin ottelusarjan kääntyvän isossa kaukalossa Neuvostoliitolle. Toisin kävi. Kanada voitti koko turnauksen otteluvoitoin 4-3 (yksi tasan). Mutta nyt tiedettiin, missä mennään. Vuonna 1975-1976 pelatussa seurajoukkueiden kohtaamisessa ZSKA (seuran nimi on nyt näköjään TsSKA) voitti 2 ottelua, pelasi yhden tasan ja hävisi yhden. Tappio-ottelussa Philadelphia Flyersin sikamaisesti pelannut joukkue sai neuvostoliitolaiset poistumaan hetkeksi kaukalosta kesken ottelua.

Jääkiekon taso nousi Euroopassa ja 1970-luvun jälkipuoliskolla Neuvostoliito kärsi yllättäviäkin tappioita, pohjanoteerauksena 6-4 tappio Puolalle vuoden 1976 MM-kisoissa. Yleisesti ottaen Neuvostoliitto kuitenkin jatkoi voittojaan MM-tasolla. Se voitti sekä 1970-luvun lopulla että 1980-luvulla useimmat MM-kisat.

Myös Kanadan ammattilaisia vastaan tuli menestyksiä. Yksi parhaista saavutuksista oli, kun vuonna 1979 Neuvostoliiton maajoukkue kohtasi NHL:n all stars -joukkueen ja voitti kaksi kolmesta ottelusta, toisen niistä 6-0!

Kanadan paluu MM-kisoihin pitkän poissaolon jälkeen tapahtui 1970-luvun lopulla (kahdeksan vuoden tauko). Vihdoinkin ainakin osa ammattilaishuipuista pääsi mukaan! Kanadalaiset käyttäytyivät kuitenkin katastrofaalisesti ja pelillisesti suuret tähdet nolasivat itsensä häviämällä Neuvostoliitolle 11-1 ja 8-1.

Jääkiekko nousi vielä yhden kerran kylmän sodan välikappaleeksi, kun Yhdysvallat voitti Neuvostoliiton Lake Placidin olympialaisissa järisyttävästi 4-3 (”Miracle On Ice”). Se on yksi eniten hehkutetuista kylmän sodan taisteluista ”toisin keinoin”.

Vuonna 1981 Kanada Cupin finaalissa ei ollut niinkään kysymys enää kylmän sodan taisteluista, koska Neuvostoliiton joukkueen menestyksiin oli jo totuttu. Kuitenkin lopputulos 8-1 Neuvostoliitolle, vaikka vastassa olivat kaikki parhaat ammattilaiset on jääkiekon perustuksia järisyttävä tulos.

Mikä oli Kanadan muutamien rökäletappioiden syynä? Kun katsoin otteluja aikoinaan, niin kanadalaisten äärimmäinen hyökkäysinto – halu näyttää omille ja vieraille – oli silmiinpistävä piirre. Tällä tavalla vastustajan maalivahti (usein Vladislav Tretjak) sai kanadalaisten arvioissa legendaarisen muurin maineen, vaikka ainakin minun mielestäni päätön hyökkäyspeli avasi venäläisten vastahyökkäyksille avoimet ovet ja oli murskalukujen pohjimmainen syy.

Hurjaan vireeseen Neuvostoliiton joukkueen kiihdytti 1980-luvulla uusi valmentaja, autoritäärinen ja lähes maaninen Viktor Tihonov (vuodesta 1978 lähtien) ja tähtisikermä Krutov-Makarov-Larionov puolustajaparinaan Fetisov-Kasatonov. Myös NHL-seurajoukkueet joutuivat nöyrtymään Tihonovin venäläisille kerta toisensa jälkeen. Kaikki käydyt ottelut laskien saldo oli kuitenkin vain hiukan Neuvostoliiton eduksi.

Tätä kirjoitettaessa tuli viesti Tihonovin poismenosta. Jos Tarasov loi pelisysteemin, niin Tihonov vei yksilötaidon ja yhteispelin kombinaation lähelle täydellisyyttä. Kanadalaisille se saattoi näyttää kaavamaiselta ”kollektiivisuudelta”, mutta tehokas se oli.

Neuvostoliiton jääkiekon ykkösnyrkin (ja maajoukkueen) ylivoiman mureneminen tapahtui lopulta samalla tavalla kuin poliittisen järjestelmänkin osalta tapahtui – sisältä päin. Huippupelaajat eivät enää suostuneet Tihonovin käskyläisiksi, vaan kapinoivat avoimesti Igor Larionovin johdolla. Tihonovin valta-asema sortui kapinan seurauksena. Samoihin aikoihin (1980-luvun lopulla) tapahtuivat ensimmäiset venäläispelaajien siirtymiset NHL:ään sopimusteitse. Kylmän sodan taistelut toisin keinoin olivat ohi.

Punakonetta ei ole enää entisessä merkityksessä. Mutta se tekee uutta paluuta Putinin johdolla uuden nationalismin ilmentymänä. On perustettu Venäjän oma liiga, KHL. Jälleen jääkiekko on avainasemassa. Se on Putinin laji. Neuvostoideologian on korvannut ylpeä venäläinen kansallismielisyys, jonka päävastustaja ei ole enää kapitalismi, vaan länsi ja Yhdysvallat.

Neuvostoliitto antoi tasapäisen vastuksen kanadalaisille kylmän sodan vuosina, mutta sosialistinen järjestelmä tuhoutui punakoneen alta. Seuranneessa alennustilassa Venäjä ei voittanut yhtään turnausta 15 vuoteen (1994-2007). Samalla välillä käynnistyi eurooppalaisten pelaajien valtava invaasio NHL:ään.

Putin haluaa neuvostoperinteen jatkuvan tämän päivän kiekkoilussa. Nyt punakoneen vahvuudet ovat yksilöiden taidoissa. Taitureiden kurittomuus on välillä tuottanut tulosta, välillä johtanut ällistyttäviin tappioihin.

Jokisipilän kirjaa voin suositella kaikille kylmän sodan historiasta – ja jääkiekosta - kiinnostuneille.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Münchenin hypoteesi

”En tiedä, mikä olisi hinta, jos tänään asetuttaisiin Putinia vastaan. Se voisi olla korkea. Kuitenkin olen oppinut historiasta, että huomenna hinta on vieläkin korkeampi. Vuonna 1936 Hitlerin pysäyttäminen olisi maksanut tietyn verran, vuonna 1937 hinta olisi ollut erilainen, 1938 hinta olisi ollut korkea ja 1939 oli jo liian myöhäistä”. Näin puhui shakkimestari Garri Kasparov kommentoidessaan tuoreessa puheessaan Venäjän ja länsivaltojen suhdetta.

Munchen 1938 otetaan esille, kun halutaan kuvata, kuinka diktaattori vie ensin pikkusormen, sitten koko käden ja lopulta kaiken muunkin. Hitlerin häikäilemättömyys ja länsivaltojen hyväuskoisuus johtivat ensin Itävallan Anschlussiin, sitten Tsekkoslovakian miehitykseen. Lopulta hyökkäys Puolaan johti sodanjulistukseen, joskaan ei silloinkaan käytännön sotatoimiin länsiliittoutuneiden puolelta.

Garri Kasparov ei liene kansainvälisen politiikan asiantuntija, mutta ylivertaisena shakkimestarina hän on varmaankin laskenut Putinin siirrot jo etukäteen – vai onko? Lukemattomia kertoja on toistettu ”Munchen 38” -syndroomaa ikään kuin kansainvälisen politiikan lakina. Amerikkalaiset sovelsivat sitä oletuksena Vietnamissa. Päätöksentekijöillä (Eisenhower, Kennedy, Johnson, McNamara…) oli hyvässä muistissa Münchenin tapahtumat. Kuitenkaan dominoteoria (Münchenin sovellus) ei toiminut Kaakkois-Aasiassa. On syytä pohtia historian lainalaisuuksia ja opetuksia kriittisessä valossa.

Meillä eduskunnassa Ben Zyskowicz on pitänyt Münchenin seurausketjun toteutumista Ukrainan tapahtumien yhteydessä itseään toteuttavana syndroomana. Näin ajattelevat myös monet tavalliset kansalaiset. Tohdin epäillä.

Hitlerin elintilan hankinta idässä on johdettavissa Mein Kampfiin. Ajatus kiteytyi pikkuhiljaa. Viimeistään torjuessaan Molotovin ehdotukset Suomen suhteen (”En halua sotaa Itämeren alueella”) marraskuussa 1940, Hitlerillä oli strategia selvillä (toki sotatoimien peruutusmahdollisuudella).

Ristiriita Venäjän tämän päivän pyrkimysten ja Saksan tuolloisten tavoitteiden välillä syntyy jo siitä, että Hitler uhkasi hyökkäys- ja valloitussodalla koko Euraasiaa. Nyky-Venäjällä tätä voivat ajaa vain äärinationalistiset voimat.

Tulkintani mukaan Venäjällä on nykyisellään puolustuksellinen strategia: se haluaa pysäyttää lännen etenemisen rajoillaan ja se haluaa tunnustusta suurvaltana. Vastakkainasettelu on ollut väistämätöntä, koska Venäjä ei ole jäänyt strategiaa toteuttaessaan 1990-luvun alussa muodostuneiden rajojen taakse. Lännessä mitta taas on täyttynyt tapahtuneen Ukrainan ryöstön takia - ymmärrettävistä syistä.

Venäjän puolustuksellinen strategia on tietysti minun tulkintani ja se voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Politiikka on kuitenkin paljon muuta kuin sanoja – ja varsinkin muuta kuin propagandapuheita – ja Putinin olemus ja aikomukset eivät viittaa laajoihin valloitustarpeisiin. Putinin politiikan tulkinnan ongelmat ovat siinä, että propagandavyörytyksen keskellä (ei pidä takertua hänen yksittäisiin sanoihinsa eikä varsinkaan hänen läheistensä sanoihin) ei tahdo löytyä villakoiran ydintä. Kuvittelen tiedostavani eron propagandan ja tositarkoituksen välillä (!) uskokoon ken haluaa. Toki myönnän erehdyksen mahdollisuuden. Mutta silloinkaan vaihtoehto ei ole saattaa maailmaa sodan partaalle!

Putinin tiedottajan Dmitri Peskovin ajattelun rakenne – tosin omana tulkintanani - kannattaa käydä läpi. Hänen BBC:lle vastikään antamansa haastattelun ytimessä olivat mielestäni seuraavat asiat:

1) Ukrainan vallankumous oli lännen aggressio (tässä sivuutan Ukrainan yhteiskunnallisen tilan rappion ja siihen liittyvän syy-seurausketjun).

2) Venäjää piiritetään ja rengas Ukrainan myötä oli edelleen kiristymässä (”ja se saa meidät pelkäämään”).

3) Venäjä haluaa kuulla ehdottoman takuun, että Ukraina ei liity Natoon (samaan aikaan Ukrainan uusi hallitus on asettanut tavoitteeksi yksiselitteisesti Natoon liittymisen!).

4) Venäjä lisää jännitteitä omalta puoleltaan niin kauan, kun se on huolissaan kansallisista intresseistään (vrt. Itämeren ilmatila- ym. loukkaukset).

5) Venäjän kannalta on tultu viimeiselle rajalle – Venäjä puolustaa elintärkeiksi kokemiaan etuja.

6) Venäjällä on ”Venäjän rauha”, Pax Sovietica, joka ei kuitenkaan tarkoita kylmän sodan tietoista sytyttämistä: Venäjä hakenee uutta etupiirisovellusta, jolla ei välttämättä ole yhteyttä vanhoihin etupiireihin.

Nykytilanteen vaaramomentti ei ole Venäjän München 38-tyyppinen laajentumistendenssi, vaan se, kun propagandaa ja varustelukierrettä jatketaan idässä ja lännessä tarpeeksi kauan, joudutaan vaaraan, että sota uhkaa puhjeta sisään rakennetun logiikan (vastavuoroisen uhkailun) seurauksena.

Asetelma Itä-Euroopassa ei ole nyt lähellekään sama kuin 1930-luvulla. Neuvostoliitto reagoi silloin Saksan laajentumispyrkimyksiin vastaehdotuksilla 1938. Otetaan esimerkiksi ns. Jartsev-neuvottelut Suomen kanssa. Neuvostoliiton ehdotukset Suomelle olivat tuolloin maltillisia ja tähtäsivät maamme kautta tapahtuvan hyökkäyksen estämiseen sopimalla Suomen kanssa puolustusstrategiasta. Baltiassa ja Puolassa tilanne oli erilainen, koska molemmat olivat Berliini-Moskova-akselilla. Niiden kanssa ei ollut mitään ”Jartsev-neuvotteluja”.

Kansainvälisen tilanteen logiikka – Saksan aggressiivisuus – johti sitten Neuvostoliiton ja Saksan välisen hyökkäämättömyyssopimukseen ja sen salaiseen lisäpöytäkirjaan. Kun Vladimir Putin viittasi hyökkäämättömyyssopimukseen taannoin pitämässään puheessa, hän tarkoitti nimenomaan varsinaista sopimusta (Neuvostoliitto tarvitsi aikaa varustautua Saksan hyökkäykseen). Lännessä taas eri tahot kiinnittivät huomion lähes pelkästään lisäpöytäkirjaan!

Spekulaatiot, että Neuvostoliitto valmisteli 1930-luvun lopulla hyökkäystä aivan kuten Saksakin ovat puhdasta arvailua. Saksa olisi tämän mukaan vain ehtinyt ensin. Mitkään Neuvostoliiton käytännön toimet eivät viitanneet hyökkäyksellisiin toimiin. Saksa yllätti Venäjän aggressioillaan. Jos kysymys ei ollut yllätyksestä, niin sitten Stalin riskeerasi tarkoituksellisesti potentiaalisella Moskovan menetyksellä. Kuulostaa jo vähän paksulta, mutta maailma on täynnä salaliittoteorioita.

Entä jos Natolla on nyt - Venäjän näkökulmasta - sama rooli kuin Saksalla ennen toista maailmansotaa? Nato on edennyt sen rajoille. Venäjä ei siis ole aggressiivinen osapuoli, vaikka lännessä niin tulkitaankin, vaan se ahdistettuna käyttäytyy kuin naarasleijona puolustaessaan oikeuksiaan. Se näkee itsensä kahlittuna ja yrittää riistäytyä irti kahleista; se tietää, että Yhdysvalloilla on 750 sotilastukikohtaa ympäri maailmaa, se tietää olevansa altavastaaja.

Entä jos Venäjän käyttäytyminen tulkitaan vainoharhaiseksi, kuten moni lännessä tulkitseekin? Venäjällä ei ole tämän ajattelun mukaan yhtään ainutta syytä nykyiseen käytökseensä, sillä tosiasiassa uudet Nato-maat eivät sitä uhkaa. Mutta asia voidaan nähdä toisinkin. USA:n pyrkimykset sijoittaa ohjustukikohtia Itä-Euroopan alueelle jo ennen Ukrainan konfliktia eivät välttämättä kerro rauhanomaisista tarkoitusperistä, vaikka kuinka väitettäisiin, että ohjukset olivat Iranin takia. Vanha epäluulo kytee. Yhdysvaltain sisäpoliittisesta keskustelusta paistaa läpi, että vaikka Venäjä ei olekaan välitön uhka, se on vihollinen. Tähän viholliskuvaan Venäjä vastaa.

Entä jos kaikesta huolimatta pidetään yllä München-hypoteesia? Ensin pikkusormi, sitten koko käsi…. Mitä alueita Venäjä uhkaisi? Länsi-Ukrainaa? Tuskin, ellei Nato ala aseistamaan sitä. Itä-Euroopan Nato-maita? Tuskin, ellei sitten synny laajaa konfliktia. Suomea ja Ruotsia? Tuskin? Miksi? Ainoastaan Suomen ja Ruotsin läheneminen Natoon aiheuttaisi vastareaktioita Venäjän taholta. Millaisia, sitä tuskin kukaan osaa arvioida. Parempi olla kokeilematta.

Vielä on ainakin yksi vaihtoehto: Müncheniä ajatellaan vain symbolisella tasolla. Tällöin se kuvaa diktatuurin toimintatapoja yleisellä tasolla ilman mitään konkretiaa. Tällöin ollaan kuitenkin melkoisessa hetteikössä. Vain oma mielikuvitus on rajana, mihin München-hypoteesia voidaan soveltaa – ja silloin siirrytään helposti pelottelupropagandan puolelle.

Olen edellä nähnyt asiat Venäjän näkökulmasta, myönnettäköön, mutta olen varma, että jos näitä näkökohtia ei huomioida, ei nykyiselle konfliktille löydy ratkaisua. Vanha maailma ei opeta, mutta jos oikein nöyrästi ajattelee, niin ehkä se antaa mahdollisuuden ymmärtää nykypäivää.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Jartsev-neuvottelut 1938, Vladimir Putin 2014

Neuvostoliiton lähetystön toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev otti huhtikuussa 1938 yhteyttä ulkoministeri Rudolf Holstiin ja halusi neuvotella pikaisesti ulkoministerin kanssa. Neuvottelu järjestyi tuota pikaa ja asiakin kävi selväksi: Neuvostoliitto oli huolestunut Kolmannen valtakunnan sotaisista pyrkimyksistä, suoraan sanottuna hyökkäyksestä Neuvostoliiton kimppuun lähitulevaisuudessa. Suomalaiset tuntuivat olevan tottumattomia tällaiseen ohi virallisten ulkopoliittisten virkateiden tapahtuvaan yhteydenpitoon ja suhtautuivat asiaan uteliaasti, mutta epäilevästi.

Jostakin syystä minulle on jäänyt käsitys, että Jartsevin yhteydenottoihin suhtauduttiin kylmäkiskoisesti Suomessa. Juhani Suomen uudelleenjulkaistussa (alun perin vuonna 1973) ”Talvisodan tausta” -teoksessa Suomi selostaa Jartsevin neuvottelualoitteita yksityiskohtaisesti. Juuri hän antaa kuvan, että suomalaiset olivat liian varovaisia ja epäileväisiä Jartsevin tarkoitusperistä. Olen hieman eri mieltä. Kyllä Jartsev nykytiedon mukaan otettiin varsin vakavasti lähes alusta lähtien ottaen huomioon muodollisuuksista vapaan ”suoran” (ja siksi hämmennystä herättäneen) yhteydenpidon. Suora se olikin, sillä Jartsev oli Stalinin ja Molotovin asialla ohi suurlähetystön johdon (Neuvostoliiton suurlähetystön johdolle ei kerrottu mitään yhteydenotosta). Tällainen yhteydenpito tuli suomalaisille tutuksi YYA-Suomessa, mutta tuolloin se herätti kummastusta: ei oltu ihan kärryillä puhuiko toinen lähetystösihteeri Jartsev isompikaliiberisten miesten äänellä, vaikka Jartsev itse teki tämän aivan selväksi.

Jartsev (Rybkin) oli NKVD:n virkamies ja hänellä oli erikoistehtävä Suomessa.

Jartsev teki selväksi, ettei Neuvostoliitto jää odottamaan Saksaa Rajajoelle, vaan tunkeutuu Suomen alueelle oman käden oikeudella puolustaakseen itseään. Leningradin läheisyys aivan Suomen rajan pinnassa aiheutti tällaisen ”pakon”. Neuvostoliitto ei luottanut siihen, että Suomi pystyy puolustautumaan Saksaa vastaan. Lisäksi epäiltiin suomalaisten fasistien tekevän tarvittaessa vallankaappauksen Suomessa.

Seurasi monivaiheinen neuvotteluprosessi, johon osallistuivat pääministeri A.K. Cajander, ulkoministeri Rudolf Holsti, valtiovarainministeri Väinö Tanner ja pääministerin sihteeri Arvo Inkilä. Inkilän rooli on mielenkiintoinen, sillä hän oli omatoimisesti aktiivinen asiassa ja näytti haluavan katsoa loppuun saakka, mitä asiassa saadaan aikaan. Useita neuvotteluja käytiin Inkilän laatimien (sopimus)luonnosten pohjalta.

Välillä neuvottelut saivat arvovaltakiistan luonteen, kun Jartsev yritti vierittää aloitevelvoitteen suomalaisille, joka oli neuvottelulogiikan vastaista - Neuvostoliittohan oli aloitteentekijä. Suurvallan neuvottelutaktiikkaa!

Jartsev vannotti, että neuvottelut käytäisiin salassa, mutta suomalaiset vuotivat keskustelut ainakin Ruotsille ja Englannille. Lisäksi asiasta tietoisten piiri Suomessa kasvoi selvästi suuremmaksi kuin alun perin oli ajatus. Sairasteleva presidentti Kallio ei ollut neuvottelujen keskiössä oikein missään vaiheessa.

Mitä Neuvostoliitto halusi? Se halusi ”garantiat”, että Suomen puolustus kestää, ja kun Neuvostoliitto ei uskonut tähän, se tarjosi apuaan ensisijaisesti Suomen merialueiden puolustamiseksi. Suomalaiset sekoittivat sen aikaisen kiistakapulan Ahvenanmaan linnoittamisen Jartsev-neuvotteluihin osin taktisista syistä, mutta Neuvostoliitto käänsi asian toisin päin: jotta Suomi saisi linnoittaa Ahvenanmaan oli Neuvostotoliiton saatava takuut Suursaaren linnoittamisesta (vaikka suomalaisin voimin). Tällä toimenpiteellä haluttiin tulppa hyökkäysuhalle Leningradia vastaan. Houkutukseksi itäinen naapuri lupasi kaupankäynnin piristämistä (luvattiin ostaa melkeinpä mitä tuotteita vaan) ja siihen aikaan tavanomaisten rajaloukkausten loppumista.

Ensi vaiheen jälkeen kesällä 1938 neuvottelut olivat hiljaisessa vaiheessa ja suomalaisten taholta neuvotteluasenne oli ambivalentti. Syyskesällä neuvottelut jälleen piristyivät. Erityisesti Inkilä analysoi tilanteen niin, että neuvotteluyhteyttä ei pitänyt päästä katkeamaan, muutoin valtioiden väliset suhteet saattaisivat katketa.

Neuvottelut takkusivat, kun Suomi halusi edetä yksityiskohdissa (rajavalvonta, kauppa) ja Jartsev halusi ensin sovun poliittisesta kehyksestä (esim. salaisen turvallisuussopimuksen). Syyskesällä pääneuvottelijaksi tuli Väinö Tanner, joka tapasi Jartsevin useita kertoja. Jartsevilla ei ollut tarjota Tannerin vaatimaa konkreettista ehdotusta ja neuvottelut jähmettyivät paikalleen.

Suomi suhtautui torjuvasti mm. Suursaaren linnoittamiseen. Mitään vastaehdotusta suomalaiset eivät kuitenkaan esittäneet sen enempää Suursaaresta kuin Ahvenanmaasta. Ahvenanmaan kysymys oli osa Suomen ja Ruotsin pyrkimystä päästä puolustusyhteistyöhön. Asian eteneminen muodostui monimutkaiseksi ja lopulta toisen maailmansodan puhkeaminen poisti Ahvenanmaan kysymyksen koko agendalta.

Tässä ei kajota tarkemmin taustalla koko ajan velloneeseen ”lehdistösotaan”, jota erityisesti Saksan ja Neuvostoliiton lehdistö kävivät syyttäessään Suomea kallistumisesta jommankumman suurvallan puolelle. Myös Neuvostoliiton puolelta suoritetut rajavälikohtaukset erityisesti Neuvostoliiton ja Suomen välisillä merialueilla jatkuivat koko kesän ja syksyn ajan, mikä huononsi keskinäisiä suhteita.

Cajander piti 8.9.1938 mielenkiintoisen puheen, jossa hän mm. totesi Suomen koko kulttuurin suuntautuneen liian yksipuolisesti Keski-Eurooppaan. Oli selvää, että Saksa älähti puheesta välittömästi. Joka tapauksessa puhe osoitti Suomen tasapainoilevan kahden suurvallan välissä. Münchenin sopimus 30.9.1938 oli viimeinen osoitus Neuvostoliitolle, että Saksa ja länsivallat pelaavat yhteen. Tämä kiihdytti Jartsev- neuvottelujen saamista päätökseen Neuvostoliitolle myönteisessä hengessä.

Mitään poliittista sopimusta ei kuitenkaan saatu aikaiseksi. Viimeistään uusi ulkoministeri Eljas Erkko katkaisi epäviralliset neuvottelut (Jartsev-vaihe) ja ilmoitti, että vain normaali diplomaattitie kävisi. Asiat eivät edenneet tämän jälkeen.

Mahdollisella Jartsev-sopimuksella oli joka tapauksessa mahtavia kotimaisia vastustajia, joista mainittakoon Suomen kansan oletettu taipumattomuus mihinkään alueluovutukseen ja vaalien läheisyys (eduskuntavaalit 1.-2. heinäkuuta 1939).

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Oleellista oli, että Neuvostoliitto ei soveltanut samoja (Jartsev-)neuvotteluperiaatteita Puolaan tai Baltian maihin. Mielestäni tämä on tärkeä periaatteellinen kysymys. Suomen kanssa yritettiin saavuttaa erillisratkaisu. Jos Neuvostoliitto olisi onnistunut Jartsev-neuvotteluissa, olisiko Suomi säästynyt Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen lisäpöytäkirjan seuraamuksilta? Ne, jotka sanovat, että ei olisi, niputtavat Baltian maat ja Suomen samaan koriin. Minulla on taipumusta ajatella, että Suomi ja Baltia olivat tuolloin (ja ovat nyt) eri kategoriassa.

Itse asiassa Jartsev-sopimus olisi ollut eräänlainen esi-YYA-sopimus. Neuvostoliitto olisi tavallaan lukenut Suomen omaan etupiiriinsä kuuluvaksi kuitenkin niin, että välitöntä hyökkäysvaaraa ei olisi ollut.

Tätä päättelyketjua voitaisiin jatkaa, mutta valitettavasti siltä putoaa pohja pois vuosien 1938-1939 dramaattisissa tapahtumissa. Aluksi tosin näytti siltä, että Neuvostoliitto yritti sopimusjärjestelyillä saada Suomesta kuuliaisen liittolaisen (Jartsev-vaihe), mutta suurvaltapolitiikka ohjasi tapahtumat toisaalle: sovittelu, painostus ja pyrkimykset ostaa Suomen kannatus edullisilla kauppasopimuksilla jäivät sivuun, kun kansainvälinen jännitys lisääntyi ja Saksa operoi Tsekkoslovakiassa. Neuvostoliito rupesi vaatimaan alueluovutuksia tai pikemminkin aluevaihtoja. Niihin ei tunnetusti suostuttu. Sitten tuli Ribbentrop-sopimus, jossa Suomi oli enää suurvaltojen kaupan kohteena.

Silti on syytä muistaa, että Paasikivi ja Mannerheim olisivat halunneet jatkaa neuvotteluja joistakin alueluovutuskysymyksistä syksyllä 1939, mutta enemmistö muista päättäjistä ei suostunut tähän. Entä kytkentä tähän päivään?

Juhani Suomen korostama luottamusaspekti Suomen ja Neuvostoliiton välillä on arvokas asia, mutta se toiminee vain rauhanoloissa. Kun kansainväliset suhteet kiristyvät astuvat vaikuttavammat tekijät peliin ja luottamusta luovalle politiikalle ei löydy sijaa. Silti esimerkiksi tänä päivänä panostaisin luottamuksen säilymiseen pitkän linjan politiikkana Ukrainan tilanteesta ja sen seurannaisvaikutuksista huolimatta. Kysymys ei ole naiiviudesta silloin, kun kansainvälisen politiikan realiteetit samalla huomioidaan.

Venäjän epäluottamuksen päälähde tänä päivinä on täsmälleen sama kuin vuosina 1938 ja 1939: Suomen alueen hyväksikäyttö Venäjän vastaiselle aggressiolle. Kysymys on jälleen uskottavasta puolustuksesta. Tilanne on sikäli toisenlainen verrattuna vuoteen 1939, että Venäjän on vaikeaa löytää kumppania etupiiripolitiikalle: länsi ei suostu tunnustamaan avoimesti etupiirejä. Nykyisen tilanteen hankaluus on siinä, että Venäjä katsoo Yhdysvaltain ja Naton jo hankkineen etupiirin tunkeutumalla Venäjän rajoille. Venäjän torjuntavaihe on parhaillaan meneillään. Sen tavoitteena on määrittää oma etupiiri vastatoimena lännelle.

Myös Ruotsin ja Suomen välinen puolustusyhteistyö on täysin mahdollinen, sillä nyt päinvastoin kuin vuosina 1938-39 Neuvostoliitto (nyt Venäjä) ja Saksa (nyt Nato) eivät ole estämässä ”linnoittautumista”. Suostumalla Naton kumppaniksi Suomi on Yhdysvaltain etupiirin portilla: Se istuu aidalla, kuten presidentti Niinistö on sanonut – ja siinä on hyvä olla Niinistön mukaan. Tehty mikä tehty, mutta nyt väärälle puolelle putoamista tulee välttää viimeiseen saakka.

Läntiset ns. asiantuntijatahot käyttävät jatkuvasti puheenvuoroja, joiden perustella Suomen pitäisi tunnustaa puolensa eli hypätä aidan länsipuolelle. Silloin Venäjä saisi vahvistuksen oletuksilleen ja uskomattoman selvät realiteetit olisivat voimassa mahdollisen idän ja lännen konfliktin syttyessä.

Vastenmielisintä tässä ”etäohjailussa” on, että sitä suoritetaan kaukaa Britanniasta tai USA:sta käsin ikään kuin viitaten Suomi-nimiseen koelaboratorioon: mitenkähän sille käy karhun syleilyssä! Suuri osa näistä ns. asiantuntijoista ei ole kuin alkeistasolla selvillä Suomen kokemuksista. Mutta on mukavaa saada puheilleen isoja otsakkeita esittämällä kaikenlaisia spekulaatioita.

Meillä on naiiveja tahoja, jotka kuvittelevat Suomen olevan turvassa liittymällä isoon länteen. Tosiasiassa Suomi on edelleen idän ja lännen välissä eikä se poliittisilla valinnoilla muuksi muutu.

torstai 20. marraskuuta 2014

Propagandasodan silmässä

Mediakatsaus: Iltalehti: ”Amerikkalaisprofessori: Venäjä yrittää kampittaa Naton – tähtäimessä Suomi ja Ruotsi” (alun perin Iltasanomien uutinen), Iltasanomat: ”Väite leviää Venäjällä: Nato sai jo Suomen”, Helsingin Sanomat: ”Putin on iso bluffaaja” Helsingin Sanomat: ”Nato näyttää voimiaan Baltiassa”. Kaikki nämä uutisoinnit milteipä vuorokauden sisällä. Propagandasodalle näyttää olevan ominaista, että se välillä vaimenee ja sitten taas kiihtyy. Nyt kiihtyy. Kaikille otsakkeille on yhteistä pyrkimys aiheuttaa hämmennystä. Pelinappuloiksi on valittu Suomi ja osin Ruotsi.

Varsinainen kamppailu käydään Venäjän ja USA:n kesken, mutta loiskiehunta yltää liittoutumattomiin maihin. Otsaketaistelun takana näyttää olevan halu jakaa maat ystäviin ja vihollisiin.

Miten valtiovallan pitäisi reagoida em. uutisointiin? Ei välittömästi välttämättä millään tavalla. Kuitenkin Suomen ulkopoliittisen johdon tulisi esiintyä vankkumattoman yksituumaisena. Selkeä poliittisten puolueiden enemmistö on liittoutumattomuuden kannalla. Tämä tulisi kirkkaasti tuoda esille päättäjien taholta.

Mielten käännytysohjelma on meneillään ja sen kohteena ovat tavalliset kansalaiset. Tästä puuttuu enää uusi gallup Nato-kannatuksesta.

Varustelu- ja liittoutumiskysymykset ovat nousseet iltapäivälehtien lööppeihin viime kuukausina, jota ei ole tapahtunut pitkiin aikoihin.

On syytä kiinnittää huomiota ns. asiantuntijoiden arvauksiin. Meillä on nykyisin tämä ”professorien lausuntojen lainauskulttuuri”, jossa lainataan milloin mitäkin ns. asiantuntijaa ja revitetään siitä otsakkeita. Maltti olisi valttia ja näiden professoriarvausten lainaaminen voisi olla yhden palstan arvoista uutisointia. Se ei näytä riittävän lehtimyynnin tarpeisiin. Jonkinlaista vastuuntuntoa voisi kyllä odottaa ns. vapaalta lehdistöltä, mutta taitaa olla turhaa odottaa moista.

Pidän vinoutuneena sellaista hälyuutisten toimittamistapaa, johon ei liity selkeää kriittistä kommentointia. Nyt uutiset julkaistaan sellaisenaan selvittämättä lausuntojen antajien taustoja.

Venäjällä on tarkoitushakuinen uutisointi nykyisin vallitsevana, mutta näyttää siltä, että Yhdysvaltain ideologit ovat teroittaneet kynänsä ja ovat täysin rinnoin mukana tässä taistossa. Olemmepa me nyt tärkeitä!

Suomelle ja Ruotsille kaadetaan nyt vastuuta Baltian maiden puolustamisesta: ”Venäjälle on tärkeää karkottaa juuri Suomi ja Ruotsi kauemmas sotilasliitosta, koska maat ovat avainasemassa Naton Baltiassa suorittamissa operaatioissa” (Bill Browder, lainaus Iltalehdestä). Tarkoitus on kai tuottaa meille huonoa omaatuntoa: pitäisi olla yhteisessä Nato-rintamassa.

Kirkuvien otsakkeiden takana ovat hämmästyttävän usein Sanoma Oy:n lehdet, Helsingin Sanomat ja Iltasanomat. Mutta tähänhän olen viitannut jo aiemmissa kirjoituksissa useita kertoja.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Väärinkäsittämisestä ja vääristelystä

Iltasanomien mukaan amerikkalainen – ukrainalaissyntyinen – professori Alexander J. Motyl kirjoittaa Foreign Affairs -lehdessä, että Venäjän rajamaat ovat avainasemassa Venäjän ”hallitsemisessa”. Jälleen yksi näistä ”asiantuntijoista”, joihin meidän pitäisi uskoa.

Minun pitäisi tietysti tutustua itse lehden artikkeliin, mutta kiinnitän tässä huomiota vain joihinkin itsekin tutkimiini näkökohtiin, joita Motyl tuo esille pystyäkseen tiivistämään – väittämällään tavalla - lännen rintamaa. Motyl viittaa George F. Kennaniin ja hänen Policy of Containmentiin (patoamispolitiikka), jonka Kennan kehitti palvellessaan Yhdysvaltain Moskovan suurlähetystössä 1940-luvun lopulla. Patoamispolitiikalla tarkoitettiin sitä, että Neuvostoliiton vaikutusvaltaa pyrittiin vähentämään tiivistämällä yhteistyötä niiden maiden kanssa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliiton intressissä. Konkreettisena esimerkkinä oli Kreikka 1940-luvun lopulla, jossa kommunistien valta-asema oli kasvava.

Professori on siirtänyt Kennanin ajattelun nykypäivään ja haluaisi jatkaa Venäjän piiritystä lännen mielisillä valtioilla. Hän mainitsee Suomen, Ruotsin, Viron, Latvian, Liettuan ja Moldovan valtioina, joissa ”vastavoimaa” tulisi tehostaa sotilaallisesti. Pelkkä Nato-liitolaisuus ei näytä riittävän: pitää varustautua laajamittaisesti olipa kysymys liittoutuneista tai liittoumattomista maista.

Tässä on jotain omituista, jota on pakko kommentoida. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on ollut nähtävissä kehitys, jossa Nato on levittäytynyt yhä lähemmäs Neuvostoliiton rajoja. Länsi on siis ollut laajenemishenkinen, ei suinkaan itä. Ja juuri tähän Putin on nyt kehittänyt vastaoperaatiot. Eli tilanne on kääntynyt ikään kuin päinvastaiseksi: Venäjä on käynnistänyt patoamispolitiikan länttä ja Natoa vastaan. Siispä se näyttäytyy aggressiiviselta suurvallalta juuri nyt!

Tietenkin Itä-Euroopan valtiot ovat vapaaehtoisesti liittyneet Natoon, mutta Venäjän kannalta asia tulkitaan tänään niin, että Nato uhkaa Venäjää. Vaikka kuinka väittäisimme, että asia ei ole niin, on Venäjän tulkinta erilainen.

Mitä Kennan ihan oikeasti ajatteli? Pitkän elämänsä aikana tämä viisaana pitämäni mies ymmärsi hyvin pitkälle Suomen asemaa. Itse asiassa hän arvosti Suomen ulkopoliittista selviytymiskykyä kylmän sodan aikana. Hän ei ollut Cold War Warrier, vaan huomattavan monipuolisesti politiikan vivahteita ymmärtävä diplomaatti. Hän ei missään vaiheessa ollut ajamassa Suomea lännen rintamaan Neuvostoliitoa vastaan. Samaan aikaan Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles piti puolueettomia maita ”moraalittomina”: piti valita puolensa. Kysymys on - Motyliin viitaten - suorastaan Kennanin väärinkäsittämisestä.

Toiseksi Kennan joutui ristiriitaan virkamieskumppaninsa Paul Nitzen kanssa, joka halusi kehittää patoamispolitiikkaa sotilaallisen patoamisen suuntaan. Kennan oli diplomaattisen patoamisen kannalla. Itse asiassa Kennan hävisi taistelun kylmän sodan aikana ”nitzeläisille”, sillä USA omaksui jo Harry Trumanin aikana – ja vielä suuremmassa määrin hänen jälkeensä – sotilaallisen patoamisen strategian.

Jos Motyl siis hakee oppi-isää ajatuksilleen, hänen tulisi hakea niitä Nitzeltä.

Jossain määrin perehtyneenä Kennanin ajatteluun uskon – jos hän eläisi – että hän suhtautuisi huomattavan pidättyvästi nykyiseen sotaisaan kalabaliikkiin. Tänä päivänä, jos koskaan tarvittaisiin kennanilaista vihollisen asemaan asettumista – eikä tämä ole puolustuspuheenvuoro sille, mitä Venäjä on tehnyt Krimillä tai Itä-Ukrainassa – jotta nykykonfliktissa päästäisin rauhanomaiseen ratkaisuun.

Kun tänä päivänä on valtava paine sotaisan liittoutumisen suuntaan, kannattaisi perehtyä Kennanin analyysiin Neuvostoliitosta ja sen syvällä venäläisyydessä oleviin piirteisiin. Sieltä löytyisi apuja nyky-Venäjänkin ymmärtämiseen hyvässä ja pahassa.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Olavi Paavolainen elämäkertojen valossa

Luettuani nyt molemmat tänä syksynä ilmestyneet Olavi Paavolaisesta kertovat kirjat (Panu Rajala: ”Tulisoihtu pimeään”, H.K. Riikonen: ”Nukuin vasta aamuyöstä”) voinen palata kirjoittajien luomaan kuvaan Paavolaisesta.

Taustalla on toki Ville Laamasen tuore kirja Paavolaisen matkakertomuksista ”Suuri levottomuus – Olavi Paavolaisen katse ja matkat 1936-1939”, joka sekin tuli luettua. Varhaisempiin lukukokemuksiini kuuluvat myös sukulaismies Jaakko Paavolaisen ansiokas teos kirjailijasta ”Olavi Paavolainen – keulakuva” (1991), samoin kuin Matti Kurjensaaren teos ”Loistava Olavi Paavolainen” (1974).

Myös Paavolaisen itsensä teokset ovat tuttuja, olen lukenut niistä suurimman osan.

Jotenkin kirjoista ensimmäinen on kaikkein lähellä sydäntäni. Matti Kurjensaari kertoo ihailemastaan kirjailijakumppanistaan. Kurjensaarta ei päästetty (sukulaisten toimesta) läheskään kaikkiin lähteisiin käsiksi, joten tässä mielessä hän on altavastaaja myöhempiin kirjoittajiin nähden. Jopa Paavolainen itse varotti, ettei Kurjensaarta saa päästää kirjoittamaan hänen elämäkertaansa! Paavolainen tiesi ja tunsi Kurjensaaren luonteenlaadun ja Kurjensaari tiesi intiimitkin asiat Paavolaisen elämästä. Taisin joskus todeta, että turhaan Paavolainen pelkäsi. Kurjensaari kirjoitti hyvällä maulla ja jätti tietoisesti sanomatta jotain siitä, mistä jälkeen tulleet muistelijat ovat avoimesti kertoneet. Jos tähän vielä lisätään, että Kurjensaari oli yksi Paavolaisen parhaista kavereista, niin miten häntä voi pitää osuvimpana paavolaistulkitsijana? Yritän seuraavassa perustella asiaa.

Kun Panu Rajala lähestyy kohdettaan, hän kiipeää jokaiselle mäelle , laskeutuu jokaiseen laaksoon ja kääntää jokaisen kiven, mikä lähteistöstä on saatavissa irti. Hyvää historiankirjoitusta? Kyllä tavallaan, mutta silti tulee tunne, että kokonaiskuva Paavolaisesta hukkuu yksityiskohtien suohon. Panu Rajala on tehnyt paljastuskirjan. Hän haluaa näyttää kaapin paikan Paavolaiselle vaikkapa vertaamalla häntä toistuvasti Mika Waltariin.

Kun Rajala käy esim. ”Synkkää yksinpuhelua” referoiden läpi, hän yrittää löytää jokaisen epätotuuden tai totuuden muunnelman kirjasta. Onko suhtautumisessa asennetta mukana? Rajala näyttää menettävän kirjan edetessä luottamuksensa Paavolaisen rehellisyyteen lähes kokonaan.

Rajala arvostelee Paavolaista - kun tämä piirtää kuvaa rajantakaisesta Karjalasta - keskittymisestä estetisoivaan tyyliin hukaten tietoisesti sen, että estetisoiva tyyli kuului Paavolaisen tunnusomaisiin piirteisiin Kolmannesta valtakunnasta Karjalan korpiin. Paavolainen ei edes pyrkinyt luomaan objektiivista kuvaa Karjalasta. Hänen kirjallinen tavoitteensa oli ”mielenmaisemallinen”.

Rajalan ja Paavolaisen välillä on joskus ikäänkuin kilpailutilanne (!) sillä varauksella, että Rajala pyrkii asettumaan kohteensa yläpuolelle. Hiukan naljailevasta tyylistä tulee joskus tunne, että siinä yksi jälkiviisas kommentoi toista väitetysti jälkiviisasta.

H.K. Riikosen teos on Rajalan teokseen verrattuna ikään kuin helikopterilla lentämistä pinnan tuntumassa kuitenkaan laskeutumatta maahan kuin ajoittain. Riikonen lähestyy kohdettaan perinteisen historiatutkijan lähestymistavalla ymmärtäen finessien merkityksen ja ymmärtäen myös erottaa aineistosta oleellisen ja epäoleellisen. Riikosen ansio on sinä, että hän pyrkii etäisyyttä ottamalla luomaan kuvan Paavolaisen kokonaispersoonasta. Hän välttää menemästä intiimeimpiin yksityiskohtiin.

Niin, Kurjensaari liikkui Paavolaisen iholla ja tunsi kirjailijan myös sisältä päin. Se, että hän ei 1970-luvulla kertonut kaikkea johtui varmaan muistakin syistä kuin lähteiden puutteesta. Hän halusi olla hienotunteiden loistavaa Olavia kohtaan tai sitten ajan henki oli sellainen, että kaikkein irvokkaimpia paljastuksia tuli välttää. Omalla tavallaan hän oli luomassa legendaa Paavolaisesta tavalla, jossa hän luultavasti tavoitti jotain oleellista Paavolaisen taiteilijakuvasta. Juuri se, että Kurjensaari kirjoitti esikuvastaan tämän omilla ehdoilla tekee hänen elämäkerrastaan muistettavan. Eikä Kurjensaari silti vältellyt viittauksia Paavolaisen natsikauteen tai hänen tapaansa käsitellä naisia.

Ehkä Kurjensaaren lähestymistavan ytimessä on tämä tietynlainen häveliäs suhtautuminen lihan ja luonteen heikkouksiin, joiden yli hyppäämällä hän pääsee lähestymään kohdettaan intiimisti, mutta erittelevän asiallisesti.

Yritän siis sanoa, että historian hahmojen joukossa on persoonia, joille emme tee oikeutta parhaalla tavalla kyntämällä jokaisen vaon pohjiaan myöten, vaan antamalla kohteelle tilaa hengittää, vaikka tiedämmekin, että olisi suuri nautinto paljastaa vielä tuo ja tuo yksityiskohta.

Minulle tulee Paavolaisesta mieleen niinkin etäinen vertailukohde kuin John Lennon (tai Jim Morrison). Molempiin pätee sama lähestymistapa: syntyy tunne tietynlaisesta arvoituksellisesta hahmosta, jonka kuva särkyy, kun kohdetta lähestytään suurennuslasin tai mikroskoopin kanssa. Molempien vaikutus on kuitenkin ollut kanssaihmisiin pysyvä, mutta osin selittämätön.

Molemmille, sekä Paavolaiselle että Lennonille, oli ominaista, että heidän elämässään oli tämä olemisen höyhenen keveä aspekti. Kepeyttä on vaikea arvioida sortumatta vulgääriviihteellisyyteen. Tosianalyytikko kuristaa heidät helposti hengiltä, mutta se olisi epäoikeudenmukaista heitä kohtaan.

Vastalauseetkin voin hyväksyä: molemmissa oli tietty julmuuden piirre, joka kohdistui läheisiin ihmisiin, ja joka saa elämäkertaan perehtyjän kavahtamaan. Ehkä se on osa sinänsä terveen ihmiseen sisään kaiverrettua sairautta.

Tänä päivänä näyttää olevan ainakin näennäisesti arvossaan ihmisten elämäkertojen anatominen tarkastelu: suoritetaan ruumiinavaus ja näytettään, mitä kaikkea tämän ihmisen sisällä oikeasti on. Onko se reilua? Jokainen voi ajatella itse itseään ja miettiä, miltä tuntuu, kun jokainen piirre paljastetaan jälkipolville. Mutta niinhän se taitaa olla, että ahne uteliaisuus voittaa kuivan asiallisuuden.

Vastuu siirtyy lukijalle. Hänen on pakko pyrkiä muodostamaan realistinen kokonaiskuva kaiken sen hälyn ja hämmennyksen keskeltä, mikä elämäkerroista paljastuu. Jos näin ei tapahdu, ovat menneisyyden vaikuttajat onnistuneet manipuloimaan kirjoittajat ja lukijat omien päämääriensä kritiikittömiksi edistäjiksi.

Loppujen lopuksi on kuitenkin hyvä, että niin monitahoisesta ihmisestä kuin Paavolainen on tehty useampi elämäkertateos, joista avautuu kaleidoskooppimainen kuva kirjailijasta.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kuka on oikeassa vai ovatko kaikki väärässä?

Hallituksen lyöminen näyttää olevan varsinaista kansanhuvia tänä päivänä. Nyt pieksämiseen yhtyvät nykyinen presidentti ja entinen pääministeri. Vanhan tapani mukaan yritän asettua lyödyn asemaan. Hakkaaminen on aivan liian helppoa, että lähtisin mukaan tähän meuhkaamiseen.

Presidentti Sauli Niinistö toteaa Keskisuomalaiselle eräille muille lehdille antamassaan haastattelussa seuraavasti:

”Tämä seitsemän vuoden (2008-2014) virhe poiki myös uudenlaisen mielikuvapolitiikan. Sille on ollut ominaista, että hallitus ainakin kolmeen – neljään kertaan myi tehneensä kaiken sen, joka on yhä edelleen tekemättä. Ja jatkaa:

”Osoitan tässä sormella myös median valppauden puutetta. Joka ainoa kerta tämä meni läpi. Vielä viime keväänä kehysriihen jälkeen todettiin, että nythän kaikki asiat ovat viittä vaille valmiita.”

En ole ihan samaa mieltä. Ensinnäkin presidentti niputtaa seitsemään virheiden vuoteen finanssikriisin, euro-kriisin ja Ukraina-kriisin. Mielestäni on kohtuutonta olettaa, että joku – mikä tahansa – hallitus olisi selvinnyt tästä sekasortoisesta tilanteesta vähillä kolhuilla.

Jos lähdetään jäljittämään virheitä, niin ehkä merkittävin on Nokian valtakauden aikainen politiikka, jolloin valtion hyvällä tulokehityksellä olisi ehkä pystytty laajentamaan teollista osaamista. Tästä oltiin kyllä kaukana, sillä tuohon aikaan puhuttiin lähinnä panostamisesta palveluihin teollisuuden kustannuksella. Kritisoin aikanaan ankarasti keskittymistä palveluihin. Teollisuuden bkt-osuus on pudonnut 2000-luvun vaihteen 25 prosentista 15 prosenttiin.

En minä eikä kukaan muukaan osannut arvata, miten paljon vanhoja rakenteita jäi Nokian menestyksen varjossa pystyyn. Kasvoihan talous ripeää vauhtia vuosina 1994-2007, liki maailmanennätysvauhtia, jos puhutaan kehittyneistä maista.

Entä ne, jotka ovat arvostelleet hallitusta koko ajan? Useimmat heistä eivät ole olleet kiinnostuneita hyvinvointipalvelujen kehittämisestä. Tämän ryhmän mielestä palvelut olisivat joutaneetkin leikeltäväksi. Siispä arvostelu heidän osaltaan on ollut kovin helppoa. Kansalaisten enemmistö on ehdottomasti tällaista politiikkaa vastaan.

Mitä tulee median valppauteen, niin kyllähän hallitus on saanut korvilleen satoja kertoja median toimesta. Kyllä media arvosteli voimakkaasti Kataisen hallituksen leikkauslupauksia ja sitä, että samoihin asioihin jouduttiin palaamaan kerta toisensa jälkeen.

Haastattelussa Niinistö pohtii yleisellä tasolla vaalikauden mittaisia hallituksia. Hän arvioi, ”ettei meillä ole varaa uuteen tuloksettomaan neljään vuoteen”. Väite, että hallituksen työ on ollut tuloksetonta, on tietenkin puhdasta liioittelua. Presidentin takana kummittelee vanha kamreeritausta, jonka avulla hän haluaisi pikaisin toimin tilit tasan, vaikka ongelmien syvyys vaatii pitkäjänteistä sopeuttamista.

Lisää löylyä hallituksen kritiikkipiikkiin löi Esko Aho, joka Ylen Ykkösaamussa 15.11.2014 toteaa, ettei vuosina 2007-2008 tajuttu (yleisesti) sitä, että kysymys ei ollut suhdanneongelmasta, vaan rakenneongelmasta. Näin varmaan onkin, eikä Aho näytä siitä kovasti hallitusta kritisoivan. Sen sijaan Aho näyttää syyttävän hallitusta johtamistapojen jälkeenjääneisyydestä, kyvyttömyydestä irrottaa virkamiesvalmistelu poliittisesta valmistelusta, huonosta strategiatajusta, siitä, että pidettiin kiinni epärealistisesta hallitusohjelmasta, siitä, että lupaus hyvinvointivaltiosta on kriisissä (tulot ovat pudonneet, mutta menot ovat nousseet reippaasti kriisinkin aikana) ja siitä, ettei nyt ole tehty samoin kuin 1990-luvun alun ”rohkeissa” toimenpiteissä (joista rohkein eli devalvaatio on nyt käyttövalikoiman ulkopuolella).

Osa syytöksistä osuu oikeaan, mutta verrattuna 1990-luvun alun lamaan sisältyy nykyisin meneillään olevaan taantumaan petollinen kriisin moniportaisuus ja suoraan sanottuna huono onni. Ei vuosi sitten osattu arvioida Ukrainan konfliktin iskevän päälle. Eurokriisi on kaikkien Euroopan maiden kriisi, ei pelkästään Suomen, samoin finanssikriisi. Suomen teollinen ja elinkeinorakenne ei pystynyt ottamaan kriisiä vastaan pehmeästi, mutta tästä syyt lankeavat monille hallituksille tästä taaksepäin. Esimerkiksi Suomen lähes ainoa todella suuri kuluttajatuote eli matkapuhelimet eivät saaneet imaistua mukaansa muuta kulutustavarateollisuutta. Kävi päinvastoin, kuten Aho Nokian yhteiskuntasuhteiden hoitajana näki: kotimaiset puhelimet katosivat markkinoilta kokonaan.

Vielä haluaisin kiinnittää huomiota Ahon sokeaan pisteeseen eli työttömyyteen. Yhdeksänkymmentäluvun lamassa - kaikkien tapahtumien seurauksena - työttömyys räjähti puoleen miljoonaan (työttömyys nousi 3,5 prosentista lähes 20 prosenttiin) ja tuli sieltä alas kiduttavan hitaasti, laskien alle 10 prosentin vasta 2000-luvun vaihteessa. Ahon oman hallituksen toimenpiteiden yhteys suureen työttömyyteen on kiistelyn aihe, mutta minusta yhteys näyttää selvältä.

Kasvava suurtyöttömyys näyttää olevan taantumien ja lamojen peruspiirre riippumatta siitä, minkälaista kasvua saadaan aikaan välittömästi romahduksen jälkeen. Esimerkiksi sopivat Espanja, Kreikka ja Portugali, mutta myös Yhdysvallat, jossa työmarkkinoilta luopujien ja pitkäaikaistyöttömien määrät ovat pysyneet korkeana talouden toipumisesta huolimatta.

Nämä tosiasiat ovat omituisessa ristiriidassa sen kanssa, miten huolestuneita julkisuudessa ollaan työttömyydestä.

Entä mitä odotamme tulevaisuudelta?

Aho luettelee strategisten tavoitteiden top-kuudeksi seuraavat asiat:

1) Suomen kehittäminen digitaalisen teknologian soveltamisen parhaaksi paikaksi.

2) Julkisten palvelujen tehostaminen.

3) Teollinen perusta kuntoon + uudet innovaatiot.

4) Uuden yrittäjyyden rakentaminen.

5) Riskinotto puuttuu – liika tyytyväisyys olevaan ja saavutetuista eduista kiinnipitäminen.

6) Kansainvälistymisen vajavaisuus – impivaaralaisuuden paluu.

Ahonkin mielestä joissakin asioissa on edetty. Hyvin ovat edenneet startupit ja digitaalisen teknologian jotkut sovellukset, mutta paljon jää parannettavaa.

Tämä on pelkkä luettelo. Luettelon takaa paljastuvat todelliset haasteet. Otan esille yhden ihan esimerkin vuoksi: Globaalissa arvoketjuissa – joiden merkitys kasvaa koko ajan – viennistä yhä suurempi osuus perustuu muista maista tuotuihin ns. välituotepanoksiin.

Jos kauppa käsitetään bruttoarvokaupaksi, joudutaan helposti harhapoluille. Oleellista on, että tuotteen tai palvelun arvosta (mieluiten arvoketjun arvokkaimmista osista) mahdollisimman suuri osa on kotimaista perua. Ei siis riitä, että lopputuote on suomalainen, jos välituotteet tehdään massiivisesti muissa maissa. Nokian puhelin oli parhaimmillaan hyvä kotimainen tuote Suomessa valmistettuine kännykän kuorineen ja soittoäänineen. On siis panostettava niihin tuotteisin ja palveluihin, joissa hyöty on suurin.

Päätöksenteon tehokkuus voisi olla toinen esimerkki. Aho painottaa poliittisen päätöksenteon tehokkuutta, mutta olen useissa yhteyksissä palauttanut tehokkuusaspektin aina demokratian perustekijöin saakka. Painetta on tehostaa demokratiaa (joissakin maissa autoritäärisiin ratkaisuihin saakka!). Meilläkin tulisi miettiä tehokkuutta välillisen tai suoran demokratian perustekijöiden kautta, ettei joskus tarvitsisi turvautua autoritäärisempiin ratkaisuihin.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Sputnik uuden kylmän sodan taivaalla

Tähyilin pimeälle taivaalle niin kuin monet muutkin 1950-luvun lopulla löytääkseni pienen valopisteen. Ihan en tainnut ymmärtää, mistä oli kysymys, mutta tärkeää oli katsoa samaan suuntaan kuin muutkin.

Ensimmäinen Sputnik (syksyllä 1957) hämmensi mieliä ja herätti pelonsekaisia tuntemuksia varsinkin Yhdysvalloissa. Jos tekokuu lensi taivaalla, eikö siitä ollut lyhyt matka mannertenvälisiin ohjuksiin?

Nyt on jälleen sama tilanne. Venäjän valtiollinen tietotoimisto on ilmoittanut avaavansa yhden toimipisteistään Helsinkiin. On jälleen aika ruveta katsomaan Sputnikin suuntaan ja miettiä mitä näkyy. Tarkastelen aihetta kapeasta ikkunasta, jännittyneen kansainvälisen tilanteen näkökulmasta.

Kieltämättä, kun kuulin asiasta ensimmäisen kerran ajattelin, että sieltä se kaksikärkiohjus (indoktrinaatio + manipulaatio) rupeaa syöksemään viestiä meidän päällemme.

Toisella mietinnällä tuli mieleen, että mitäpä tuosta, en usko, että suomalaisia kiinnostaa, onhan venäläinen propaganda tunnetusti niin räikeää, että kiinnostus lakkaa pikaisesti. Kolmannella mietinnällä päädyin ajatukseen, että tässä on jälleen meille suomalaisille silmienavausmahdollisuus osoittaa itseluottamusta ja itsevarmuutta kohdata vinoutunut vastapuolen/ystävän viesti. Kyllä me pystymme omalla argumentoinnillamme kohtaamaan tällaiset sputnikit.

Mutta sitten tuli neljäs mietintä. Mihin väitetty uusi kylmä sota perustuu? Siihen, että molemmin puolin osapuolijaon mukaisesti ryhmittäydytään kaikilla elämänalueilla toisiamme vastaan. Vastapuolta ei väitetysti kannata kuunnella, koska sieltähän tulee pelkkää propagandaa.

Entä jos kuitenkin kuunnellaan ainakin aluksi, mihin toinen osapuoli perustaa uutisointinsa? Kuulen, kuinka joku jo sanoo, että juuri tuohon ne pyrkivät, pikkusormi on annettu, kohta viedään koko käsi. Hyödyllinen idiootti on koukussa.

Ehkä ei kannata spekuloida pidemmälle, mitä tästä seuraa, vaan pohtia tiedonvälitystä hiukan yleisemmällä tasolla.

Olen miettinyt tätä tiedonvälityksen yksipuolisuutta viime aikoina. Olen monesti väittänyt, että objektiivisuuden tavoittelusta on tietoisesti luovuttu. ”Kaikki” on propagandaa, vain eri asteista! Läntiset tiedotusvälineet ovat sokaistuneet omasta erinomaisuudestaan osoittaessaan helpon tuntuisesti, kuinka venäläiset ovat autoritäärisyydessään ja aggressiivisuudessaan perustavalla tavalla väärässä.

Sitten tulee vastareaktio: onko tunkeutuminen Venäjän iholle kaikilta osin ollut perusteltua? Entä Tsekinmaalle aiotut ohjukset tässä taannoin? Onko lännessä ollut puhtaat jauhot, kun on levittäydytty yhä pidemmälle itään? Tueksi löytyy hyvä pointti: nämä valtiot Itä-Euroopassa ovat itse halunneet kuulua länteen aina sotilasliittoa myöten. Sitä paitsi historia on niiden puolella. Sortovaltaa vastaan halutaan aseistautua, ettei kaikki paha toistu. Kieltämättä kovan luokan perusteita.

Inhorealisti sanoisi kuitenkin, että kaikki eteneminen itään tuskin on ollut hyvää tarkoittavaa. Sitä paitsi se ei ole oleellista, millä mielellä on edetty itään. Kysymys on siitä, miltä se on vaikuttanut idästä käsin. How does it feel? Mielestäni presidentti Niinistö totesi varsin objektiivisesti puheessaan vastikään maanpuolustuskurssilaisille: ”Tämä kehitys (Ukrainassa) oli kuitenkin pahassa ristiriidassa sen kanssa, miten Ukrainan itänaapuri Venäjä asiat näki ja omat etunsa punnitsi. Moskovasta katsottuna EU:n kanssa solmittava sopimus (assosiaatiosopimus) näyttäytyi Ukrainan siirtymänä kohti Eurooppaa, sen yhteiskuntamallia ja vaikutuspiiriä, ja siten Venäjän intressien vastaisena.”

Vaikka useimmat (kuten minä) säilyttävätkin kannan, että Venäjä on menetellyt rikollisesti Ukrainassa, on ehkä syytä kuunnella, miten venäläiset argumentoivat puuhiaan. Ehkä tässä on yksi funktio Sputnikille.

Tietenkin tässä on tämä tasapuolisuusongelma: samaan aikaan, kun Venäjä perustaa toimituksia ympäri maailmaa (käyttäen hyväkseen läntistä tiedonvälityksen vapautta), se yrittää hankaloittaa mahdollisimman paljon läntisten tiedotusvälineiden sijoittumista Venäjälle.

Ehkä asia on nähtävä niin, että Venäjän eskalaation argumentit ovat olleet nyt läntisten arvioiden varassa. Olisiko syytä kuunnella venäläisten omia arvioita heiltä itseltään. Toki Venäjältä välittyy tietoja nytkin venäläisten omana tulkintana ja on käynyt ilmi, että tiedonvälitys on käsittämättömän yksipuolista. Mutta entä jos länteen sijoitettavat toimitukset ovat oppineet jotain: ei täällä kannata harjoittaa poliittista indoktrinaatiota, vaan pyrkiä älyllisesti perustelemaan tekemisiään.

Jos Sputnik lähtee vääristelemään haastateltavien mielipiteitä tai irrottamaan mielipiteet asiayhteydestä ollaan tuhoisalla tiellä. Tietoimisto kompromettoi itse itsensä tällä tiedotuslinjalla.

Yhteenvetona voisi todeta, että asetun alussa esitettyjen ”mietintöjen” kolme ja neljä kannalle: kyllä meillä pitää olla itseluottamusta kuunnella myös vastapuolen perusteluita, vaikka ne eivät kovin analyyttisiltä kuulostaisikaan.

torstai 13. marraskuuta 2014

Kun kaikki ovat asiantuntijoita

”Internetin ideologia uskottelee, että osaamme tehdä kaiken itse emmekä tarvitse ketään johtamaan. Teknologia näyttää meille tien”. Näin toteaa Pekka Vahvanen Hesarin Viikon lopuksi -palstalla (”Harrastelijoiden puuhastelua”, 9.11.2014). Mitäpä muutakaan osoittavat itsevarmat kommentit netin keskustelupalstoilla. Totuus on jo löydetty. Väitän, että osin tästä samasta syystä on ruvettu inhomaan sääntelyä. Kun ihmiset osaavat ajatella ihan omilla aivoillaan, ei viranomaissäätelyä tarvita. Epäilen, että tähän ajatusmalliin sisältyy katteeton kuvitelma yksilön kaikkivoipaisuudesta.

Tästä on kasvanut elämää suurempi asia: tieto ja kannanottaminen on ihan uudenlaisella tavalla ”demokratisoitu”. Eikö tämä ole hyvä asia? Kynnys mielipiteen esittämiseen on laskenut aivan silmissä.

Kuka tahansa voi ruveta blogikirjoittajaksi – kuten minä - puhumattakaan twiittailijoista. Aiemmmin lehtien yleisönosastoilla saattoi toki esittää mielipiteensä, mutta ne suodattuivat toimituksen kritiikin läpi: vain osa pääsi julkisuuteen. Näin on tietenkin vieläkin, mutta netin kautta ulkopuolinen suodatus puuttuu tai vain räikeimmät ruokottomuudet karsitaan.

Monet pitävät tätä ihannetilana, mutta minulla on tuntuma, että monet uhraavat kaikki voimavaransa suoraan kommentointiin ja varsinainen yhteiskunnallinen vaikutuskanava – edustuksellinen demokratia – joutuu sijaiskärsijäksi. Viimeksi Yhdysvaltain kongressivaaleissa äänestysprosentti jäi 36,6 prosenttiin. Se on huonoin tulos toisen maailmansodan jälkeen.

Suurella joukolla ihmisiä on tunne, että äänestyksellä ei voi vaikuttaa asioihin. Kantaahan voi ottaa muutoinkin ihan helposti. Mielipidekanavia on kyllä riittävästi, mutta suuri osa mielipiteistä katoaa ilmojen teille ilman mitään vaikutusta.

Seikka, joka vaikuttaa äänestysintoa laskevasti ovat kaikenkarvaiset kyselyt, joita netti on tulvillaan. Ihmiset väsyvät kyselyihin ja edustuksellinen demokratia ”vaalikyselyineen” on suurimpien häviäjien joukossa.

Totuuden nimissä äänestämättömyys johtuu monista muistakin asioista: äänestäjien maailma on eriytynyt äänestämättömien maailmasta räikeällä tavalla. Hyvin toimeentulevat ihmiset valitsevat parlamenttiin toisia hyvin toimeentulevia tai rikkaita kansalaisia (joilla on varaa maksaa vaalikampanja).

Edustuksellisen demokratian mahtia syövät monet muutkin tekijät, kuten yhteiskunnallisen ilmapiirin muodostuminen yhä polarisoituneemmaksi. Sitä paitsi yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen vaikuttavalla tavalla vaatii yhä suurempaa yleissivistystä.

Netti on ja pysyy. Sen hyvät puolet lyövät kirkkaasti sen huonot puolet. Internet on muuttanut maailmaa, eikä se vanha maailma ole kuin 30 vuoden päässä takanapäin. Kun 1990-luvun alussa otin esille töihini liittyen internetin käyttömahdollisuuden, vastasivat it-tosiammattilaiset, että ”se on yliopistopoikien touhuja”. Nyt internet demokratian välineenä merkitsee lähes kaikkien pääsyä lähes kaikkeen tietoon.

Olen useissa blogikirjoituksissani esittänyt huoleni demokratian heikosta tilasta monissa maissa. Unkarin hallituksen pyrkimys suitsia internetiä ei olisi johtanut demokratian lisäämiseen, vaan olisi ollut oire autoritäärisyyden kasvusta.

Autoritäärisyys on haastamassa oikeasti demokraattisen päätöksenteon monissa maissa. Demokratialle tämä merkitsee tehostamisvaatimusta. Sitä uhkaa liiallinen itsetyytyväisyys. Tarvitaan entistä suorempia virallisia vaikutuskanavia, mutta myös sujuvampia ratkaisuja välillisen demokratian toteuttamiseen. Nettiäänestys ainakin näennäisesti niputtaisi monet edellä esitetyt ongelmat helposti ratkaistavaksi kokonaisuudeksi. Se ei kuitenkaan poista todellista ongelmaa: on tunnettava, että äänestämällä voi vaikuttaa.

::::::::::::::::::::::::::::

Kun pääsee helposti esittämään mielipiteensä netissä (julkisuudessa), oman mielipiteen arvostus kasvaa ja asiantuntijan (esim. poliitikon) mielipide menettää arvostustaan.

Pekka Vahvanen kertoo useita esimerkkejä kuinka teknologian avulla meille tuotetaan yhä enemmän päätäntävaltaa (itsediagnostiikka, itsepalvelu eri muodoissaan). Meistä tehdään oman asiointimme asiantuntijoita riippumatta siitä pystymmekö auttamaan itse itseämme. Kun aiemmin korostettiin erikoistumista, niin nyt pyritään yleistämään uniapnean ja diabeteksen diagnosointi itsediagnostiikkatestien avulla kaiken kansan puuhaksi.

Rutinoituja neuvojia vedetään pois asiakaspalvelutyöstä ”tuottavampaan” työhön. Kuitenkin varsinaiseen asiakasrajapintaan (asiakaspalveluun) jää niin suuria toimimattomuuksia, että työn tuottavuus saattaa heikentyä aiempiin vähemmän it-osaamista vaativiin ratkaisuihin verrattuna.

Usein varsinkin vanhemmat ihmiset joutuvat kovaan kouluun, jos aikovat selvitä digitaaliviidakosta. Oman ongelmansa muodostavat heikosti toimivat it-ohjelmat. Asiakas jätetään yksin setvimään bittimaailman saloja, kun tarvittava apu on kiven alla. Samaan aikaan ihmisiä harhauttaa itc:n luonnehdinta helpoksi välineeksi päästä käsiksi tietoon. Toimimattomat järjestelmät muodostavat kuitenkin monessa tapauksessa ylitsepääsemättömän esteen.

Mutta myös me palvelun käyttäjät tuomme mielestäni oman lusikkamme tähän soppaan. Kun talouden ahdingossa erilaisia palvelumaksuja nostetaan, vaadimme erilaisia alennuksia (osamaksut, perhealennukset, maksun jakaminen kahdelle eri vuodelle, maksaja on eri henkilö kuin palvelujen käyttäjä jne.). Tämä johtaa palvelun räätälöitymiseen, jolloin automaattinen tietojenkäsittely menettää merkitystään tai yhä räätälöidympi koodaaminen maksaa maltaita. Kuinka suuri osa itc:n koodauskustannuksista ja toimimattomuuksista esim. kunnissa johtuu siitä, että me ihmiset tarvitsemme jokainen ikioman palvelumme?

tiistai 11. marraskuuta 2014

Presidentillä oli asiaa turvallisuuspolitiikasta

Presidentti Niinistö piti mielestäni hyvin tärkeän suuntaviivapuheenvuoron Suomen turvallisuuspolitiikasta maanpuolustuskurssin avajaisissa 10.11.2014. ”Kun turvallisuutemme kerran on kokonaisuus, on tarkattava sen osia ja niiden välistä tasapainoa. Mutta sellainen politiikka, jossa koko turvallisuutemme asetettaisiin tai jouduttaisiin asettamaan vain yhden ulottuvuuden eli tämän tai tuon kortin varaan, olisi kannaltamme huonoa kehitystä. Mitä enemmän meillä on eri mahdollisuuksia vahvistaa turvallisuuttamme, sitä parempi.”

Oheinen puheen osa oli mielestäni tärkein kohta presidentti Niinistön puheesta maanpuolustuskurssilla. Se on tarkoin mietitty painokas puheenvuoro tulevaisuuden turvallisuusuhkien torjumiseksi. Munia ei pidä laittaa yhteen koriin. Jollakin tietyllä ratkaisulla ei pidä myöskään sulkea pois muita vaihtoehtoja. Jännittyneessä kansainvälisessä tilanteessa kysymys on nimenomaan kokonaisuuden hallinnasta. Puhe on aivan toista luokkaa kuin monet niistä irtiotoista, joita Suomessa harjoitetaan.

Suomen turvallisuus nojautuu uskottaviin puolustusvoimiin. Erillisessä Ylen haastattelussa presidentti vielä vahvisti omien puolustusvoimien merkitystä puolustuksen avainasiana leikkaustenkin keskellä. Keskeisellä sijalla on asevelvollisuuteen perustuvat puolustusvoimat. Muita kivijalkoja ovat kansainvälisen yhteistyön eri muodot (Ruotsi, EU, Nato-kumppanuus) ja hyvät naapuruussuhteet.

Viitatessaan venäläiseen sananlaskuun hän nimenomaan tarkoitti uskottavaa maanpuolustusta: ”Sotilaallinen maanpuolustus ei saa olla huonosti kiinni”. Kysymys ei ole menestymisestä tai menestymättömyydestä laajassa sodassa, vaan hyökkäyskynnyksen asettamisesta riittävän korkealle tasolle.

Ruotsin kanssa yhteistyö tarkentuu ilmeisesti tammikuussa 2015. Nato-kannan tarkentamiseen ei ole tässä vaiheessa mitään syytä.

Ukrainan tilanne on tietenkin se näkymä, jonka kautta turvallisuuspolitiikkaa nyt tarkastellaan erityisen intensiivisesti.

Niinistö toteaa:

”Ukrainan valtajärjestelmä oli laillinen, mutta se oli niin pahoin korruptoitunut ja rämettynyt, että monien ukrainalaisten mitta oli yksinkertaisesti tullut täyteen. Tässä tilanteessa kansalaisten muutostoiveet kanavoituivat Euroopan unioniin ja sen tarjoamaan assosiaatio- ja vapaakauppasopimukseen. Sopimuksen vaatimat uudistukset ja toisaalta sen tarjoamat mahdollisuudet näyttäytyivät tienä parempaan, kenties ainoana mahdollisuutena.”

Tämä on läntinen tulkinta asiasta ja sellaisenaan liberaalin demokratian näkökulmasta paikallaan oleva kannanotto. Ei ole epäilystä, etteikö suurin osa ukrainalaisista allekirjoita tätä ja halua kiinnittyä länteen tavalla tai toisella.

Mutta sitten Niinistö tuo esille asian toisen puolen:

”Tämä kehitys oli kuitenkin pahassa ristiriidassa sen kanssa, miten Ukrainan itänaapuri Venäjä asiat näki ja omat etunsa punnitsi. Moskovasta katsottuna EU:n kanssa solmittava sopimus näyttäytyi Ukrainan siirtymänä kohti Eurooppaa, sen yhteiskuntamallia ja vaikutuspiiriä, ja siten Venäjän intressien vastaisena.”

Väitän, että harva valtionpäämies Länsi-Euroopassa pystyy näin viileään analyysiin tilanteesta. Ei tietoakaan läntisestä propagandasta. Vain asiallinen toteamus, miten Venäjä on nähnyt asian.

Käsittääkseni Venäjä pyrkii Euroopassa uuteen turvallisuusjärjestelmään, jossa sen edut otetaan nykyistä paremmin huomioon. Venäjän kannalta läntinen vyöry Venäjän rajalle on jo ylittänyt sen sietokyvyn ja se pyrkii nyt ”ottamaan takaisin” jotain jo menetetystä tai menetetyksi luullusta. Venäjän kokonaisstrategia on kuitenkin puolustuksellinen. Konfliktin ratkaisu perustunee siihen, miten lännessä pystytään huomioimaan Venäjän intressit.

Monesti kritisoimani Ukrainan tilanteesta kumpuavan panikoitumisilmiön presidentti kapseloi muutamalla tasapainottavalla kommentilla:

”On todettava, että yleisempi jännityksen kasvu näkyy myös Itämerellä, välittömällä lähialueellamme. Toistaiseksi kuitenkin voidaan puhua laajemman kriisin heijastumista, ei siitä, että Itämeren alue olisi itsessään menettämässä vakauttaan”.

Ja edelleen:

”Kiihkeät ja kärsimättömät mielet kuvaavat maltin helposti pelkuruudeksi tai vastuun väistöksi. Siitä ei kuitenkaan ole kyse.”

Tarkoin mietitty puhe, johon minulla ei ole juurikaan lisättävää. Siitä puuttui selittelevä elementti, joka olisi pidentänyt puhetta, mutta ei olisi tuonut siihen mitään oleellista uutta.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Etupiiriajattelu on täällä tänään

Vladimir Putinin puheenvuoro venäläisille historioitsijoille, jossa hän puolusti ns. Ribbentrop-sopimusta (elokuu 1939) , on herättänyt paljon puhetta ja kohua. Tavanomaiseen tyyliin uutisotsakkeissa on vielä terävöitetty Putinin lausumia ja pyritty kytkemään ne nykypäivään.

Puhe olisi toki saanut jäädä pitämättä. En puolustele sitä millään tavoin, mutta erittelen hiukan. Tulkitsen niin, että puheessa oli hiukan retorinen sävy: kun Venäjää (Neuvostoliittoa) uhataan, se puolustautuu. Olen pyrkinyt näissä blogeissa kyseenalaistamaan itsestään selvyyksinä pidettyjä asioita. On tavallaan pakko, koska uutisoinnista on kadonnut suuri osa objektiivisuuteen pyrkivästä analysoinnista.

Itä-Euroopassa ollaan ärtyneitä, koska kyseinen hyökkäämättömyyssopimus ja erityisesti sen salainen lisäpöytäkirja kohteli kaltoin Puolaa ja Baltian maita, joihin tuolloin - pöytäkirjan mukaan - luettiin myös Suomi. Lisäpöytäkirja on historiassa mistään piittaamattoman voimapolitiikan symboli.

Vaikka läntisen näkemyksen mukaan Putin on tällaisissa lausumissa todella heikoilla, niin tahdon vähän avata tätä asiaa. Otan ensin esille Ulkopoliitisen instituutin aina valppaat tutkijat, jotka kommentoivat herkästi Venäjää koskevaa uutisointia.

Tällä kertaa asialla on virolaistaustainen Krista Raik. Hän toteaa: ”Länsi on viestinyt, ettei se lähde sopimaan mistään etupiirijaosta”. Raikin mielestä etupiiriajattelu on haluttu jättää historiaan. Mitenkähän on? Käsitettä etupiirijako tai -ajattelu ei lännessä käytetä, mutta en yhtään ihmettele, jos Venäjällä Naton etenemistä se rajoille pidetään lännen etupiirin laajentamisena.

Mitä Putin sanoi? Olen mediatietojen varassa, joten kommentoin tällä varauksella. Putin totesi, että ”tutkimus on osoittanut , että sellaiset metodit (etupiirit) ovat osa tuon ajan ulkopolitiikkaa”. Tässä ei varmaankaan ole erityistä huomautettavaa, sillä toisen maailmansodan alla turvallisuusajattelu Saksan aggressiivisten toimien takia muuttui. Ainakin minun saamani tiedon mukaan Putin liitti huomionsa tuon ajan poliittiseen logiikkaan, eikä mihinkään muuhun.

Selvää on, että Venäjä pelkäsi Saksan hyökkäystä, eikä ollut valmis vastaanottamaan sitä ainakaan syksyllä 1939. Toisaalta myöskään Saksalla ei ollut valmiutta hyökätä Venäjän kimppuun. Molemmille sopi hyökkäämättömyyssopimus. Lisäpöytäkirja on räikeä loikkaus itsenäistä Puolaa ja itsenäisiä Baltian maita kohtaan (ml. Suomi). Suurvaltapolitiikalla haluttiin uhrata pikkuvaltiot suurvaltojen turvallisuuden alttarille.

Putinin puheenvuoron ratkaiseva lause kuului tietojeni mukaan seuraavasti: ”Mitä väärää siinä on, jos Neuvostoliitto ei halunnut taistella?” Tässäpä pohdittavaa. Venäjä ei oikeastikaan halunnut taistella Saksaa vastaan (mutta Suomea vastaan kyllä ja Saksa Puolaa vastaan), ei ainakaan tuossa vaiheessa. Lausahduksella Putin osoitti hyväksyvänsä Neuvostoliiton menettelytavan.

Suursodan kynnyksellä sodan uhan logiikka toimii omalla tavallaan. Pikkuvaltiot joutuvat usein suurvaltojen etujen jaon välikappaleiksi. Putin lähtee puheenvuorossaan puolustuksellisesta asetelmasta. Neuvostoliitto ei halunnut sotaa, mutta se tulkitsi Saksan haluavan sitä ennemmin tai myöhemmin. Siksi sille sopi keskinäinen sopimus. Sille, että pikkuvaltiot jauhautuivat tässä rikollisessa sopimuksessa pirstaleiksi ei tietenkään annettu mitään arvoa. Putin kanta on selvä: sopimus oli puolustuksellinen.

Miksi sitten lisäpöytäkirjaan sidottiin pienten valtioiden kohtalo? Siksi, että Venäjä ei luottanut pieniin valtioihin, että ne pystyisivät puolustamaan oman valtionsa aluetta suurvalta-Saksaa vastaan. Venäjä pelkäsi, että näiden maiden aluetta käytetään hyväksi hyökättäessä Neuvostoliiton kimppuun. Siksi piti saada etelässä rajat vastakkain Saksan kanssa ja muodostaa tulppa Saksan etenemiselle Suomen kautta. Suomea koskevan ajatuksen esitti jo Boris Jartsev vuosien 1938-39 salaisessa diplomatiassa, joka osoitti, että Stalin ja Molotov olivat hajulla Saksan pyrkimyksistä jo hyvissä ajoin.

Hyökkäämättömyyssopimus ei estänyt ennakoidun uhan toteutumista. Saksa hyökkäsi Baltian alueiden ja Puolan kautta, kun ne sijaitsivat suoraan Berliini-Moskova -linjalla. Ero läntisen ajattelun ja Putinin ajattelun välillä on tietenkin se, että lännessä vuoden 1939 etupiirisopimus on koko ajan jyrkästi tuomittu. Putin ei sitä halua tehdä, vaan kuvaa sopimuksen oikeutusta välttämättömänä turvallisuustakeena.

Monet pyrkivät kytkemään hyökkäämättömyyssopimuksen ja Putinin tokaisut tämän päivän kontekstiin. Konkreettisesti se ei onnistu, koska Venäjältä puuttuu sopimuskumppani. Kiina sopimuskumppanina taitaa olla liian kaukaa haettu….

Eri asia on, että jo pelkkä etupiiriajattelun koetaan lännessä luotaantyöntävältä. Sen käyttö hyväksyttävänä osana valtakuntien turvallisuusajattelua ei käy. Lisäksi on selvää, että lännessä pelätään uuden etupiiriajattelun leviämistä. Mutta silloin tullaan kiistaan, mikä on Naton leviämisen funktio. Etupiirit näyttävät kohdanneen Ukrainassa.

Putinin ajattelun muuttuminen käy ilmi Helsingin Sanomien artikkelissa ”Ujo uudistaja jakaa nyt Eurooppaa” (9.11.2014), jossa kerrataan Putinin vuonna 2001 antamaa haastattelua Helsingin Sanomille. Silloin hän sanoi: ”Kaikki meidän ponnistelumme tähtäävät nyt siihen, ettei Euroopassa olisi minkäänlaisia jakolinjoja”.

Ajattelutavan muutos on aivan selkeä. Rohkea tulkinta muutoksesta voisi olla seuraava: Putin nosti venäläisten elintasoa jättiharppauksin 2000-luvun vaihteesta lähtien. Kuitenkin ihmiset vaativat lopulta enemmän kuin pelkästään kohtuullista toimeentuloa, he vaativat esimerkiksi demokraattisten oikeuksien laajentamista. Vuoden 2011 duuman epärehellisten vaalien aikaan Putinin suosio oli alhaisimmillaan. Duuman vaalien jälkeen hän ryhtyi - omaa kannatusta nostaakseen - voimakkaasti korostamaan nationalismia, venäläistä arvopohjaa ja länsivastaisuutta.

Lännelle kärsityt tappiot (Naton ja EU:n laajeneminen) nostettiin tikun nokkaan ja lännen pysäyttämispaikaksi valittiin Ukraina – eikä missään tapauksessa yllättäen. Selityksiä on varmaan muitakin: Venäjällä on nyt enemmän itsevarmuutta kuin 1990-luvulla tai 2000-luvun alussa ja ne venäläiset tahot, jotka ovat kokeneet menneet vuosikymmenet menetyksinä ovat nostaneet profiilia.

Etupiiriajattelun paluu on yksi – mutta vain yksi – mahdollinen tulevaisuuden trendi euraasialaisissa suhteissa. Selvältä näyttää, että rauhanomaiseen ratkaisuun ei päästä, jos Venäjän intressejä ei huomioida tavalla tai toisella – olivatpa ne lännelle kuinka haasteellisia tahansa.