Pekka Mykkänen viittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan 21.9.2014 (”Pidetään kunnon Nato-vaalit”) Sauli Niinistön lausuntoon (2013), jossa hän toteaa Natoa koskien, että ”toisten mielestä aidan yli pitäisi jo nopeasti siirtyä. Toisten mielestä sille ei olisi pitänyt edes nousta – tai ainakin se oli turhaa. Minusta taas aidan päällä on taas aika hyvä olla”.
Kolumninsa aluksi Mykkänen ilmoittaa istuvansa nyt aidan päällä ja katselevansa tietämättä, kummalle puolelle hyppää. Kun juttu etenee hän vaatii lujaan äänensävyyn ”kunnon Nato-vaaleja” ensi keväänä. Hän vaatii setämäiseen tyyliin: ”Puolueet - olkaa ystävällisiä – kirjatkaa Nato-kantanne mahdollisimman selvällä suomen kielellä ja kirkkailla perusteilla”. Eli kun olette kerran valituttaneet (tai aiotte valituttaa) itsenne päättäjiksi, niin päättäkää sitten! Kyllä on päätöksenteko helppoa! Aidan päällä istuminen onkin kiellettyä! Selkeistä päätöksistä olkoon esimerkkinä Mykkänen itse. Hän nimittäin ilmoittaa kolumninsa lopuksi, että ”Itse huomaan istuvani yhä aidalla , mutta ei-puolelle vilkuilu on jäänyt vähiin”. Hän siis vaatii muilta selviä päätöksiä vielä roikkuessaan - mutta putoamiseen valmistautuen - itse aidalla. Nopeasti mieli muuttuu yhden kolumnin aikana!
Hän antaa teennäisesti ymmärtää roikkuvansa aidalla, mutta itse kolumnin sisällössä on roppakaupalla Natoon liittymisen perusteita täydennettynä joillakin (väistyvillä) varauksilla.
Yleisellä tasolla sanoisin, että pidän aika viheliäisenä, että ihmiset, jotka ovat juuri vaihtaneet kantaa vaativat muita seuraamaan: ”minä olen nyt valmis, kiireesti nyt päätöksiä pöytään!”
On muitakin yksinkertaistaen Nato-kannan ratkaisuun suhtautuvia. Perusuomalaisten Jussi Niinistö ilmoitti jokin aika sitten, että asia on ratkaistava listaamalla Nato-liittymisen plussia ja miinuksia. Olen jo aiemmissa blogikirjoituksissa (mm. ”Nato-selvitykseni”) tuominnut tällaisen vehtailun, jossa alistutaan loputtomille miinusten ja plussien tulkinnoille.
Omalta osaltani vastaus on selvä: ei Natoa näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Olen perustellut kantani mm. blogikirjoituksessa ”Nato-selvitykseni” (17 kohtaa), mutta ymmärrän niitä, jotka huojuvat välissä. Sitä järjettömämpää on vaatia puolueilta ”kirkkaita” päätöksiä. Tämä on asia, jota jokaisen – sekä kansanedustajan että tavallisen kansalaisen - pitää saada miettiä omassa päässään.
Elämme hyvin tyypillistä jännityksen kiristymisen aikaa. Odotus on sellainen, että lisätään koko ajan kierroksia. Sellaiselle kehitykselle on tilaus, jossa osapuolet haluavat pakahduttaa rauhalliset ihmiset vuoronperään tapahtuvilla uhkauksilla ja toimenpiteillä. Tässä tilanteessa veri punnitaan. On siedettävä epävarmuutta, mutta sidottava oma kanta tukeviin faktoihin.
Meillä on valtava ns. asiantuntijoiden painostus meneillään, jonka mukaan pitäisi ottaa selvä myönteinen Nato-kanta. Olen edelleen hämmästynyt, miksi esimerkiksi Ulkopoliittinen instituutti ja Helsingin Sanomat ovat luopuneet tässä asiassa viileän sitoutumattoman tarkkailijan roolista.
On selvää, että Venäjä on ärsyyntynyt kokemastaan vähättelystä maailmanpolitiikassa. Se halua olla suuri toimija halusimmepa me sitä tai emme. Kysymys on siis realiteetista. Venäjän halu muuttaa asemaansa on pantava visusti merkille, mutta eri asia on, mihin toimenpiteisin tulee ryhtyä. Panikointia tulee välttää. Oma kantani on se, että linjan muutoksiin Suomen ulkopolitiikassa tarvitaan erittäin vakuuttavat näytöt.
Se mitä tapahtuu Ukrainassa, heijastuu myös Itämerellä. Venäjä haluaa lisätä näkyvyyttä ja osoittaa voimaansa. Ulkopoliittisen instituutin Hanna Smithin (jolla on suhteellisen neutraaleja arvioita ja analyysejä verrattuna eräisiin miespuolisiin kollegoihinsa) mielestäni oikeaan osuvan arvion mukaan ”Venäjä on suurvalta niin sotilaallisesti, raaka-ainevaroiltaan kuin geopoliittisestikin” (HS 22.9.2014). Venäjän pitkässä historiassa vahvuuden ajat ovat olleet enemmistönä, heikkouden ajat suhteellisen pieninä väliaikaisina jaksoina.
Nimenomaan tämä pitkä historian logiikka pitää tajuta. Tyypillinen erehdys tapahtui, kun Jyrki Katainen ja Jyri Häkämies vuonna 2010 aliarvioivat Venäjää toteamalla, että Venäjä on taloudeltaan vain Hollannin kokoinen. Sillä, että kokoluokka on korjattu myöhemmin Italian kokoiseksi ei ole mitään merkitystä. Tämä ei ole jälkiviisautta, sillä molemmat tuntuivat jo tuolloin koulupojilta, jotka olivat lukeneet huonosti historianläksynsä. Venäjällä on Smithin mainitsemaa potentiaalia, jonka Katainen ja Häkämies sivuuttivat puolihuolimattomasti.
Venäjän naapurina Suomella pitää olla myös pitkä hötkyilemätön linja. Meillä on ikioma geopoliittinen asemamme. Sitä voidaan muuttaa, mutta vain erittäin perustelluista syistä. Carl Enckell aikoinaan erotti Baltian maat tiukasti erilleen Suomesta ja oli siinä oikeassa. Meillä on kova paine tänäänkin niputtaa Baltia ja Suomi yhteen. Yhteinen ajattelu Ruotsin kanssa on paljon luontevampaa, joskin vuoden 1939 haihattelu tulee pitää mielessä.
Venäjä tarvitsee kunnioitusta, ja sitä se ei osin omin toimiensakaan johdosta nyt saa. Mutta kunnioitusta se tarvitsee omasta mielestään, vaikka käyttääkin sen saamiseen meidän käsityksemme mukaan omituisia menetelmiä . Minun mielestäni vastaavasti Venäjän kunnioitus Suomea kohtaan riippuu siitä kuinka – oikeasti ymmärrettynä - isänmaallisia olemme ilman notkuilua suuntaan tai toiseen. Ohjenuoraksi itsellemme voisimme asettaa: ole luja, ymmärrä rivien välit ja perehdy venäläiseen sielunmaisemaan!
En ole koskaan oikein ymmärtänyt Paavo Väyrystä ja hänen poliittista moraaliaan, mutta vanhemmiten hänen kokemuksensa on ruvennut näkymään. Yhdyn siinä Väyryseen, että suomettumisen lisäksi tulisi keskustella vakavasti lännettymisen hyödyistä ja haitoista. Usko lännen pelastavaan sateenvarjoon joltakin kuvitellulta vaaralta kuulostaa ylioptimistiselta. Länsi ajattelee yhtä itsekkäästi kuin itäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti