lauantai 30. elokuuta 2014

Voiko auringon omistaa?

Antti Kasvio kirjoittaa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla sivistyksen häviämisen uhasta 23.8.2014: ”Sivistyneistö on unohtanut vastuunsa edistyksestä”. Eikö kuitenkin juuri tänä päivänä ole parhaat mahdollisuudet sivistykseen, edistykseen ja kehitykseen, koska meillä on kaikki mahdolliset tiedonkulun välineet ulottuvilla? Demokratia toteutuu tässä miltei täydellisesti.

Valitettavasti asia ei ole näin. Valtava vastaamme tulviva tietomäärä mahdollistaa käytössämme olevien välineisen (tietokoneet, tabletit, puhelimet…. ) avulla tiedon valikoinnin dramaattisella tavalla. Monen intensiivisesti tietokonetta käyttävän yleissivistys voi olla pahasti hakusessa. Toisaalta monelle se on tie tähtiin. Polarisaatio on hyvin voimakas.

Onko kirja jo vanhanaikainen? Harrastuksissa saattaa tulla vastaan itsevarmasti mielipiteitä esittäviä aikuisia ihmisiä, jotka ovat viimeksi lukeneet kirjan lapsuudessaan. Ei kysymys ole tietenkään pelkästään kirjoista tai koneista, vaan yleisestä piittaamattomuudesta monipuolista tietoa kohtaan. Monelle tärkeintä on saada tietoa juuri ja vain siitä asiasta, joka liittyy omaan työhön tai harrastuksiin. Turha yleissivistys ei ole muodissa, sehän on sukua nippelitiedolle.

Ei tänään ole Tupla tai kuitti -tietokilpaluja, vaan visailut ovat tosi-TV seikkailuja. Kun siis jättäydyn vapaaehtoisesti TV:n äärestä pois, kun sieltä tulee tosi-TV-ohjelmia ja erilaisia kilpailuja, julistan itseni vanhanaikaiseksi.

Tietenkin tuo edellä kuvattu on reippaasti liioiteltua. On paljon ihmisiä, jotka pystyvät omaksumaan valtavasti tietoa verrattuna 50 vuoden takaiseen aikaan. Syväsivistys on tietenkin paljon muutakin kuin raakaa dataa.

Entä jos haasteeksi asetetaan suurempien kokonaisuuksien hallinta tai ainakin yritys hallita ympärillä tapahtuvaa?

Olen joskus esittänyt ihailevia kommentteja 1960-luvulla saaduista edistysaskeleista monilla aloilla. Kysymys oli enemmänkin heräämisestä uusiin asioihin kuin paradigman muutoksista käytännössä. Kaikki olisi muuten hyvin, mutta tuolla vuosikymmenellä maailma ajautui pariinkin kertaan ydinsodan partaalle.

Siis edistystä ja tuhon partaalla olemista samanaikaisesti! Miten tästä ristiriidasta selvitään? Villakoiran ydin löytynee siitä, että kysymys oli sittenkin ensi sijassa odotuksesta. Jos vallankumousta odotetaan, on sen odotus parasta aikaa, koska kukaan ei ole ehtinyt tuhota hienoja ajatuksia konkretialla. Ehkä näin oli 1960-luvullakin. Vallankumouksen nimi oli tiedon vallankumous. Ei ole sattumaa, että samaan aikaan 1970-luvun vaihteessa tapahtui peruskoulun läpimurto ja valtava rynnäkkö yliopistoihin (minä muiden mukana): yleissivistyimme ja ”tieteellistyimme”.

Muutoksia tapahtui suhtautumisessa tasa-arvoon, suhteessa ympäristökysymyksiin, suhteessa silloiseen kolmanteen maailmaan (nykyisin sanottaisiin kehittyviin maihin). Mutta muuttuiko mikään dramaattisesti? Tosiasiassa suurin osa asioista sujui entiseen – vanhanaikaiseen - malliin. Uuden ajattelun kärkiporukat liihottelivat kaukana tavallisen kansan edellä. Heidän vaikutuksensa suodattui vastarinnan läpi samalla muuntuen pikkuhiljaa rutiiniksi mattimeikäläisen elämään.

Vasemmisto vei keskustelua silloin vähän niin kuin nyt näyttää vievän oikeisto. Poliittinen dogmatismi ja Neuvostoliiton valtapolitiikka toki jähmettivät yhteiskunnallista ajattelua 1970-luvulla, mutta eivät sitä tukahduttaneet.

Entä jos sivistysvajemärehtimisessä on kysymys lännen yltäkylläisyydessä elävien ihmisten turhautumisesta? Meiltä on hävinnyt ote hallita maailmaa. Meidän paikkamme ovat osin ottaneet ensin japanilaiset, sitten korealaiset ja lopulta kiinalaiset. Ja kohta tulevat afrikkalaiset, jotka pesevät talouskasvussa lännen valtiot mennen tullen. Olen aavistelevinani, että kulttuurinen ahdistus johtuu osin menetyksestä…. olemme menettäneet asemamme luomakunnan ylivoimaisina hahmoina, jotka suhtautuvat ”kehitysmaiden” ihmisiin salaa ylemmyydentuntoisesti, siis tuntien suurta myötätuntoa, mutta samalla säälien. Ja nyt nuo samat ihmiset haluavat näyttää meille tien tulevaisuuteen.

Haluaisimme olla edelleen johdossa, olla esimerkin näyttäjiä hyvässä, kertoa liberaalin demokratian ihmeellistä sanomaa. Mutta kohderyhmä, arabit, venäläiset, afrikkalaiset haluavatkin luoda oman lähestymistapansa ja sivuttaa meidän tuputtavat ajatuksemme.

Kaipaamme vanhaa sivistyksellistä johtoasemaamme: haluamme kertoa loistavista saavutuksistamme kuten evoluutioteoriasta ja ihmeellistä keksinnöistämme. Samaan aikaan oma pää vuotaa: monet meistä ovat ottaneet avuksi uskonnollisen eskapismin, kreativismin ja sortuneet epätieteelliseen ajatteluun helppona tienä onneen. Sivistys vaatii ponnisteluja ja siinä on havaittavissa herpaantumisen merkkejä vanhoissa liberaaleissa demokratioissa. Nousevat kansakunnat haluavat osoittaa, että niillä on jotain näytettävää meille aivan kuten me halusimme näyttää muille menneinä vuosikymmeninä.

Mutta ne haluavat käyttää luonnonvaroja samalla tavalla kuin mekin – tuhlaavasti. Vauraus keskittyy länsimaissa, sanoo Kasvio, mutta se keskittyy myös kehittyvissä maissa. Monet nousevat kehittyvissä maissa keskiluokkaan muodostaen uuden voimaryhmittymän.

Häijy ajatus tulee mieleen: turhaudumme, kun kuulumme vanhaan väsyneeseen Eurooppaan samaan aikaan, kun monet Itä-Aasian kansakunnat hehkuvat menestyksestä. Aiemmin niin suvereeni operointitilamme kapenee.

Tuoreessa blogissa yritin hahmotella nykyaikaisen autoritäärisyyden viekoittelevia piirteitä. On suuri houkutus luovuttaa valtaa itseltämme valtiaalle , joka hallitsee meitä. Emme halua enää pitää kiinni sivistyksellisestä tasa-arvosta, muusta tasa-arvosta puhumattakaan.

Kasvio tuo esille sisäänpäin kääntyneen nationalismin. Se vaivaa sekä kehittyviä että kehittyneitä maita. Maailma haluttaisiin pysäyttää tai ainakin jarruttaa muuttuvaa maailmaa ja ihmisten erilaistumista. Erilaisuus johtaa kuoleman vaaraan. Samanlaisuus pitää hengissä.

Toisen maailmansodan opetusten jälkeen suvaitsevaisuus on ollut lännessä suhteellisen onnen tae. Kaikki lännessä huutavat suvaitsevaisuuden perään. Jopa ne jotka Arvo Saloa lainatakseni huudahtavat, että kaikki suvaitsevaisuutta vastustavat ihmiset pitäisi ampua.

Kasvion vetoomus sivistyneistölle, että se ei liittoutuisi rahavallan kanssa eikä hylkäisi valistuksen perintöä on tietenkin tavoiteltavaa. Mutta onnistuuko se ihmisiltä, joille on opetettu, että menestyäkseen pitää koko ajan hymyillä, olla positiivinen ja elää urakehitys mielessä. Harvat valopäät historiassa ovat olleet sovinnaisia ihmisiä, pikemminkin piikkejä valtaapitävien lihassa. He joutuivat tekemään valtavan työn saadakseen ajatuksensa läpi.

Tuberkuloosirokotteen keksinyt Jonas Salk oli ihmetyksen kohteena, kun hän ei patentoinut rokotetta. Perustelu Salkilla oli yksinkertainen: eihän aurinkoakaan voi omistaa! Uusi valistus ei ole siis yksiselitteinen asia, vaikka kaivattaisiinkin laaja-alaista sivistystä. Pelkäänpä, että vanhanmalliseen kattavaan yleissivistyksen voittokuluun ei ole enää paluuta niin kovasti kuin itse sitä toivonkin.

Maailmantuskan poteminen ei ole tänään varsinainen kulkutauti. Se on varsin valikoiva kohteissaan. Kasvio kuitenkin yrittää ja tunnustus siitä hänelle.

Sivistyneistö on aikojen alussa ollut ryhmä kansankynttilöitä, joilla on ollut otollinen kuulijakunta. Mutta onko tänään yhteistä kaikupohjaa?

perjantai 29. elokuuta 2014

Elokuun momentum

Elokuun pimeissä mökki-illoissa on oma viehätyksensä. Pehmeä, lämmin ilma saa minut viivähtämään ulkona kauemmin kuin ajattelinkaan. Sytytän pihavalot – vastarannallekin syttyvät valot. Jättimäinen kuu paistaa hetken pilvien välistä järven yli. Ei ihme, että kuunsilta on niin vetoava aihe elokuvissa.

Kävelen pilkkopimeässä laituria pitkin sen päähän saakka. Kävelyn epävarmuus saa horjahtamisvaaran tuntumaan todelliselta. Vastarannalla loistaa lopulta yhdeksän valoa – osa niistä on pihavaloja. Se tuntuu jotenkin uskomattomalta – ei tästä ole kauaa, kun sähköä ei ollut vedetty mökeille. Ehkä naapurit vastarannalla vastaavasi miettivät, mitä tällä puolella puuhataan.

Tuntuu siltä kuin olisin siirtynyt kymmeniä vuosia historiassa taaksepäin vastarannan kylän tavallisen maatalon – isovanhempieni tilan - normaaliin illan viettoon. Saunailta heinänteon päätteeksi. Ei se ehkä silloin kuulostanut romanttiselta, sillä työ oli kovaa. Tosin emme valittaneetkaan – ei kuulunut tapoihin. Maatalon rytmi oli erilainen kuin tämän päivän ihmisellä, mentiin varhain nukkumaan. Yökyöpelit tulivat naapuritalosta katsomaan meneillään olevaa TV-sarjaa. Joskus vieraat poistuivat viimeisinä tuvasta – ovet olivat auki yötä päivää.

Maatila muodosti oman pienoismaailmansa. Maailma sen ulkopuolella tuntui pienenevän, loittonevan. Oma maatila - enoni valtakunta - sai paikan tuntumaan suuremmalta kuin olikaan. Nyt siitä ei ole mitään jäljellä. Kylä on pienentynyt aivan olemattoman kokoiseksi. Koko kunta on liitetty naapurin ”suurkaupunkiin”. Silloin 1960-luvun vaihteessa väkimäärä oli moninkertainen nykyiseen verrattuna. Maatalouteen sisältyi silloin jokin erityinen hohto. Hetken mietiskelyn jälkeen päädyn siihen, että maatalousmiljööseen kuului siihen aikaan vaurauden tuntu. Kaikki nykyajan kapistukset hankittiin varhemmin maalle kuin kotipaikkakuntani kirkonkylälle.

Posti tuotiin ja haettiin juuri tuosta maalaistalosta, paitsi viikonloppuna, jolloin posti tuli viereiselle maitolaiturille. Kylän ukot kokoontuivat turisemaan menneistä ja tulevista.

Tuo ympäristö on linnuntietä vain 2 kilometrin päässä mökiltä järven takana nousevan mäen päällä, mutta maantietä pitkin – järvi kiertäen - 15 kilometrin päässä. Lähellä ja kaukana. Muistot tuovat tuon ajan lähelle, mutta mennyt aika – koko sen ajan elämänpiiri – on iäisyyden päässä takanapäin.

Olen lakannut murehtimasta – aika aikaansa kutakin, mutta silti….

Tajuan, että nuo asiat tulivat mieleeni, koska nykyajan mökkiolosuhteet vertautuvat noiden päivien olosuhteisiin. Tee se itse -kulttuuri on vielä tätä päivää meissä mökkeilijöissä.

…………………..

Kuulen vaimeita puheääniä laiturinpäähän. Ne kuuluvat naapurimökiltä. Terästän kuuloani, mutta en erota yksittäisiä sanoja. Ehkä siellä juuri saunotaan, vaikka kello on jo yli 11 illalla…

Huomio kiintyy moniin pimeyden ja valon risteyskohtiin. Uskomaton tunnelma. Päätämme vielä valvoa hetken poikani kanssa. Tämän momentumin yritän tallentaa valokuviin – niin vaikeaa kuin hetken tunnelman siirtäminen kuviin onkin.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Suomesta uusi koekappale sotilasliittoyhteistyöhön

Joskus tuntuu siltä, että elämme varjomaailmassa. Suomen virallinen linja on, että pysyttäydytään sotilasliittojen ulkopuolella. Nyt on alkanut uusi kausi, jonka nimenä on ”spekulaatioliittoutuminen”.

Voimavaroja jännitetään äärimmilleen, kuka kertoo räväkimmin siitä, kuinka lähelle Nato-liitolaisuutta voidaan mennä. Kansalaiset saavat aitiopaikalta seurata tätä varjonyrkkeilyä. Eliitti käy keskustelua Suomi-neidon pään yli.

Parhaimmillaan/pahimmillaan ollaan vanhassa YYA-asetelmassa, jossa ulkopoliittiset kysymykset ovat tavalliselle kansalaiselle aivan liian monimutkaisia. Luottakaa johtajiin! Jotkut näyttävät jo panostavan Suomen ja USA:n väliseen suoraan ”YYA-sopimukseen”. Mihin tässä enää Natoa tarvitaan!

On runsaasti ns. asiantuntijoita, kuten eduskunnan pääosin rahoittaman ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola, jotka lähinnä esittelevät lännettyneitä mielipiteitään. Heistä aivan huokuu Nato-henkisyys. He käyvät avointa spekulatiivista keskustelua, mihin Suomi voisi ulottaa puolustuksensa Naton siipien suojassa. Itä-Viroonko? Näitä arveluja esittää Mika Aaltola ja toteaa, että ”tästä ei ole Suomessa paljoa keskusteltu”. Ei todellakaan. Kuulen siitä nyt ensimmäisen kerran!

Tulee vaikutelma, että Suomea spekuloidaan maamme ulkopuolisiin puolustustehtäviin syvenevän kumppanuuden nimissä. Ainoa, mitä Nato-intoilijat tuntuvat odottavan on, että presidentti sanoo, että nyt on aika painaa vihreää nappia. Näin ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä tapahdu, vaan Suomella näyttää nyt olevan etsinnässä ”uusi kumppanuus”, joka sisältää ”enemmän” kumppanuutta, mutta ei merkitse suoraa sotilaallista liittoutumista. Seuraavassa hallitusohjelmassa puhutaan ”syvenevästä Nato-kumppanuudesta varustettuna Nato-optiolla”.

Samalla aivan kuin huomaamatta Suomi tulee entistä selvemmin osapuoleksi Euroopan uudessa kahtiajaossa kylmän sodan malliin. Aidosti puolueettomiksi maiksi ehkä jäävät Itävalta ja Sveitsi ja mahdollisesti Naton selän takana Irlanti.

Tässä asetelmassa Venäjä ahdistetaan nurkkaan (moni sanoo tähän, että niin pitääkin!). Sitä jäävät puolustamaan jotkut oikeistovoimat Euroopassa. Venäjän naapurina en erityisesti harrastaisi tällaista strategiaa tasapainoisuuteen pyrkivän naapurisovun nimissä.

Miksi Suomen kansan enemmistöä edustavat poliitikot vetävät matalaa profiilia? HS:n tuliterämielipidetiedustelun perusteella 57 prosenttia suomalaisista vastustaa (26 prosenttia kannattaa) sotilaallista liittoutumista? Enemmistöä edustavat poliitikot antavat Nato-propagandaa harjoittavien tahojen harrastaa vapaasti kansalaismielipiteen muokkausta.

Nato-kannatus on hämmästyttävän alhaalla propagandan huomioon ottaen. Suomen kansan hiljainen enemmistö on säilyttänyt jäätävän rauhallisuuden. HS:n gallupin mukaan esim. vuoden 2003 tammikuussa jakauma oli 56-24 prosenttiosuuksina. Aaltolakin myöntää (HS 27.8.2014), että suomalaiset ”eivät helposti muuta kantaansa” Natoon.

Osa poliitikoista taktikoi ja huojuu liittoutumista ja liittoutumattomuutta kannattavien välissä. He haluavat olla voittajan puolella. Suomea ollaan viekoittelemassa syvälle Nato-yhteistyöhön ilman kunnollista kansalaiskeskustelua. Ainoastaan suomalaisten syvien kansanrivien viisas varovaisuus on taannut torjuvan kannan säilymisen Natoon. Tässäkin kohtaa korostaisin yleissivistyksen merkitystä eli kansalaisten - tietojensa ja kokemustensa perusteella - kykyä ajatella omilla aivoillaan, eikä panikoijien aivoilla.

Venäjän ainoa todellinen pelko Suomea kohtaan liittyy samaan kysymykseen, joka oli esillä vuosina 1938-1939 eli miten ulkovallat voivat käyttää Suomen aluetta hyväkseen hyökätäkseen Neuvostoliiton/Venäjän kimppuun. Nato-liittolaisuus tai syvä Nato-kumppanuus ei peitä tätä uhkaa venäläisten silmissä, pikemminkin päinvastoin.

Meillä on siis omaksuttu asenne, jossa hiljaa hivuttamalla ollaan yhä syvemmällä Nato-yhteistyössä Pääministeri ilmaisee asian suoraan siihen tyyliin, että Suomen kansaa pitää vähitellen pehmittämällä sovittaa Nato-yhteistyöhön, kun se ei muuten taivu.

Stubb jakaa venäläiset kahteen osaan: hyviin venäläisiin (tavallisiin Venäjän kansalaisiin) ja pahaan politrukkihallintoon. Sillä ei ole merkitystä, että Putinilla on hämmästyttävän laaja kansalaisten enemmistö takanaan Ukraina-kysymyksessä.

Johtavista poliitikoista Stubb (ja häntä ennen Katainen), Carl Haglund ja esimerkiksi Ilkka Kanerva ovat eräänlaisia nykypäivän mietoja versioita ”cold war warriereista” (kylmän sodan sotilaista). Erkki Tuomioja on selkeästi pidättyvä kaikessa vastakkainasettelussa. Presidentti asettaa itsensä – toki täysin itsenäisesti - näiden kantojen väliin, ehkä lähemmäs Tuomiojaa. Arviointini eivät perustu siihen, mitä kyseiset henkilöt sanovat, vaan siihen, mikä on luonteenomaista heidän ajattelulleen.

Meidän tukenamme liittoutumisen vastaisessa taistelussa taitavat olla muut Nato-maat, jotka pelkäävät Suomen pitkän Venäjän rajan tuovan niille velvoitteita konfliktitilanteessa. Ne oikeasti pelkäävät, että joutuvat Naton 5. artiklan mukaisiin velvoitteisiin potentiaalisten uusien Nato-maiden takia. Hyvä, että ovat rehellisiä.

Tätä itsekkyysaspektia ei ole juurikaan käsitelty. Kuinka moni Nato-maa oikeasti – siis näennäistuen ja pullistelun lisäksi – haluaa kansalaistensa uhrautuvan muiden maiden puolustamiseen? Tämä ei ole monissa maissa ulkopoliittinen ongelma, vaan sisäpoliittinen kysymys. En löisi sentin senttiä vetoa Marine Le Penin Nato-kumppanuuden luotettavuudesta.

Haluaisin oikeasti keskustelua siitä, mitä on Nato-yhteistyön ”tuolla puolen”. Mihin eri valtiot oikeasti haluavat sitoutua? On sopimuksia yhteisestä puolustamisesta, mutta hermot voivat pettää ratkaisevalla hetkellä, eikä todellista apua kuulukaan. Euroopan yhteisössä on paljon tätä itseriittoista henkeä ja hyvin monet EU:n jäsenvaltiot ovat Naton jäseniä.

Osa Suomen mediasta on mukana Nato-pelissä ja hanakasti julkistaa Nato-spekulointia ”hivuttautumisstrategian” nimissä. Tähän strategiaan kuuluu esitellä näyttävästi venäläisten ”ilma-alusten” alueloukkauksia. Tähän liitetään hanakasti spekulointia hereillä olemisemme ”testauksesta”, vaikka ilmavoimien komentaja pitää epäuskottavana testausmielessä tapahtuvien rikkomusten mahdollisuutta.

Nyt jos koskaan tarvittaisiin rohkeita kriittisiä näkemyksiä mediakentästä, jotta avoin keskustelu pysyy elossa.

maanantai 25. elokuuta 2014

Thomas Pikettyn teesit ja mitä todella ajattelemme toisten ihmisten tulotasosta?

IW-talousinstituutti on tutkinut, miten eri maiden kansalaiset näkevät tuloerot kotimaissaan.

Kysymys on siis kansalaisten oletuksista. Tätä tulosta on verrattu todellisiin tuloeroihin. Tutkimuksessa puhutaan kolmesta yhteiskuntaluokasta: ylin yhteiskuntaluokka, keskiluokka ja alin yhteiskuntaluokka.

Eurooppalaisten mielipiteet poikkeavat mielenkiitoisella tavalla amerikkalaisista. Amerikkalaiset sijoittavat mielikuvissaan alimpaan yhteiskuntaluokkaan 24 prosenttia väestöstä. Tosiasiassa luku on 32 prosenttia.

Saksalaiset (jotka symboloivat hyvin yleensäkin eurooppalaisten suhtautumista) ajattelevat, että 25 prosenttia kuuluu alimpaan luokkaan , kun tosiasiassa siihen kuuluu vain 15 prosenttia väestöstä. Saman tyyppinen tulos saatiin Suomesta.

Tulokset ovat siis kallellaan eri suuntaan kuin USA:ssa. Mitä tämä kertoo?

Ehkä amerikkalaisilla on mielikuva omillaan toimeentulevista ihmisistä. Heidän on vaikea kuvitella köyhyyden määrää niin suureksi kuin se todellisuudessa on. Tällä on varmaankin vaikutusta yhteiskuntapolitiikkaan: köyhiä ei haluta nähdä solidaaristen toimenpiteiden kohteena, kun heitä ei mielikuvien mukaan ole läheskään niin paljon kuin todellisuus kertoo. Ehkä tämä osittain paljastaa myös, miksi Obaman minimituloesitystä vastustetaan Yhdysvalloissa. Saattaa olla, että tässä on myös psykologista taipumusta sulkea pienituloisuus pois ajatuksista ”unohtamalla” se.

Mielenkiintoinen on myös saksalaisarvio keskiluokan koosta. Se arvioidaan selvästi pienemmäksi kuin se todellisuudessa on (31 prosenttia - 48 prosenttia). USA:ssa keskiluokan koko arvioidaan suurin piirtein oikein.

Yhdysvalloissa tuloerot kuvitellaan pienemmiksi kuin ne ovat ja Euroopassa taas suuremmiksi, mitä ne todellisuudessa ovat. Sekä uudella että vanhalla mantereella ihmiset arvioivat suurituloisempia olevan enemmän, kuin mikä on tilanne todellisuudessa (Saksa 15 prosenttia/7 prosenttia ja Yhdysvallat 15 prosenttia/11 prosenttia).

Euroopassa arvioidaan sekä suurituloisten että pientuloisten määrä suuremmaksi kuin se onkaan ja vastaavasti keskiluokka todellisuutta pienemmäksi. Kertooko tämä, ettei oikein uskota hyvinvointiyhteiskuntien tasaavaan vaikutukseen? Vai onko kysymys siitä, että kun Euroopassa puhutaan paljon tuloerojen suurenemisesta on käsitys syöpynyt ihmisten mieliin ja näkyy mielipidetiedustelussa.

Yhdysvalloissa on viime aikoina eritelty rikkainta desiiliä (rikkain 1/10 ihmisistä) siten, että se on jaettu 1 prosentin Top-tuloisiin ja sitä seuraavien tulojen 2-9 prosentin ryhmään. Tämä on ollut myös Thomas Pikettyn tarkastelun kohteena hänen kohukirjassaan ”Capital in the Twenty-First Century” (2014), jota käytän lähteenä seuraavassa.

Pikettyn analyysi tuloeroista ulottuu vuodesta 1910 vuoteen 2010. Hän ei ole suinkaan ensimmäinen, joka on tarkastellut tulonjaon muutoksia kyseisellä välillä. Nyt tiedot ovat kuitenkin eritelty aiempaa paljon tarkemmalla tasolla ja systemaattisemmalla tavalla.

Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain verotus kiristyi voimakkaasti. Kaukana takana päin olivat 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten laissez faire -ajat (Gilded Age, Progressive Era). Jo ennen Pikettyä aikajaksoa 1930-luvulta kahdeksankymmentäluvun alkuun on kutsuttu ”suuren kokoonpuristumisen ajaksi” (The Great Compression). Tuloerot kaventuivat dramaattisesti, säätely oli tiukkaa ja keskiluokka kasvoi ennenkuulumattomiin mittoihin. Yritysjohtajat ”köyhtyivät” 1920-luvun lopun tasoon verrattuna huomattavasti. Johtajat elivät tämän päivän näkökulmasta suorastaan vaatimattomasti (mutta silti äveriäästi). Poliittisesta suuntautumisesta riippuen tätä kautta on kutsuttu keskiluokan kultaiseksi kaudeksi tai ”pimeyden ajaksi”. Useimmat kokenevat 1950-luvun amerikkalaisen unelman muodostumisen ajaksi.

Pikettyn graafissa (Piketty, sivu 291) Yhdysvaltain raharikkaiden tulot (mukaan lukien pääomatulot) kasvoivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen ennenkuulumattomiin mittoihin. Nimenomaan pääomatulojen nousu selittää kukoistusta. Rikkaiden ”kultakauden” dramaattinen nousu tapahtui 1920-luvulla ja sen piikki osuu vuodelle 1928 (juuri ennen pörssiromahdusta!). Päinvastoin kuin joidenkin muiden tutkimuksissa Pikettyn kaaviossa rikkaiden mahtikautta näyttäisi kestävän aina toiseen maailmansotaan saakka. Pörssiromahdus pudotti suurituloisimpien tuloja, mutta ei vienyt niiltä pohjaa.

Entä verotus? Miten se on kehittynyt?

Otan seuraavassa pääosin esimerkiksi Yhdysvaltain korkeimman marginaaliveron tason muutokset viimeisen sadan vuoden aikana. Tuloveroprosentti oli ennen ensimmäistä maailmansotaa yleensä alle 10 prosenttia länsimaissa. Maailmansodat ovat toimineet veroprosenttien kasvun varsinaisina katalysaattoreina. Niinpä ensimmäinen maailmansota nosti ylimpiä prosentteja johtavissa länsimaissa jopa 40-80 prosenttiin. Yhdysvalloissa ylin marginaalivero laski 25 prosenttiin 1920-luvulla (Ranskassa käväistiin jopa 70 prosentissa 20-luvulla) noustakseen siitä 1930-luvulla laman seurauksena yli 60 prosenttiin ja edelleen uuden sodan seurauksena 1940-luvulla yli 90 prosenttiin(!).

Toisen maailmansodan takia kiristynyt verotus jäi ikään kuin päälle (91-92 prosenttia!) lähes 40 vuodeksi, kunnes Lyndon B. Johnson laski sen 70 prosenttiin vuonna 1964 ja Ronald Reagan 1980-luvulla ensin 50 prosenttiin ja sitten 28 prosenttiin.

Tämän jälkeen taistelu veroprosentista on noudatellut puoluepolarisaation rintamalinjoja: Clinton 39 %, Bush nuorempi 35 % ja Obama 39 %. Hämmentävää Pikettyn tarkastelussa on, että nimenomaan Top 1 prosentti (vähemmässä määrin Top 5%-1%) tulonsaajista koki dramaattisen nousun. Top 10%-5% nousu on jo hyvin vaimea, joskaan ei olematon. Top 1 prosentin tuloja nosti nimenomaan pääomatulojen räjähdysmäinen kasvu (mutta vielä dramaattisemmin 0,1 prosentin tuloja!) sekä 1920-luvun lopulla että 2000-luvulla. Kuvaavaa on että, uusi huippu osui vuodelle 2007 (itse asiassa kaksiosainen huippu 2001 ja 2007) eli juuri finanssikriisin aiheuttaman romahduksen alle! Mainittakoon että 0,1 prosenttia rikkaimmista amerikkalaisista tulonsaajista tarkoittaa yli 1,5 miljoonaa dollaria vuodessa ansaitsevia.

Historia näyttää toistavan itseään, sillä suurta romahdusta edelsi kummassakin tapauksessa – 1920-luvulla ja 2000-luvulla - valtava talouden kupla ja rikkauksien keskittyminen.

Piketty katsoo paradigman muutokseksi sen, kun omaisuuksien tuotot ylittävät tulojen ja bruttokansantuotteen kasvun. Juuri näin tapahtui 80-luvulta alkaen. On toki muistettava, että Pikettyn aineisto on suppea eli käsittää pääosin vain Yhdysvaltain, Ranskan ja Englannin (ja osin Saksan) varallisuus- ja tulotilastot.

Lainaan ohessa aiempaa blogikirjoitustani ”Thomas Pikettyn jäljillä” 27.4.2014:

”Ketä nämä superrikkaat sitten ovat? He eivät ole pääosin menneiden aikojen rikkaita perijöitä, vaan suurten yritysten johdossa toimivia henkilöitä (Piketty: supermanagers, chief executive class). Joka tapauksessa he ovat joko finanssisektorilla tai ei-finanssisektorilla toimivia teollisuusjohtajia, investointipankkien johtajia tai teknologiayritysten johtajia.

Piketty korostaa, että johtajien (top 1 %) menestys ei johdu supertuottavuudesta tai -tehokkuudesta. Piketty perustelee tätä sillä, että yhtä prosenttia seuraavien yhdeksän prosentin palkkiot eivät pysty alkuunkaan kilpailemaan superrikkaiden tähtitieteellisistä palkkioista.

Miten tällainen tilanne on päässyt syntymään? Pikettyn mukaan siksi, että suurten yritysten johtoporras on päässyt itse määrittämään omat palkkionsa (set their own pay). Suomessahan tästä on versio, jonka mukaan suuryritysten hallituksissa ristiin istuvat johtajat tukevat toinen toistensa palkkioiden korotuksia. Meritokraattinen ekstremismi tai ”Winners take it all” -kulttuuri on johtanut ankaraan lobbaukseen, jonka ansiosta verotuksen progressiota on erittäin vaikeaa kiristää”.

Entä miten massiivisesti vaikuttavat – huippujohtajien ohella – suurien rockstarojen (urheilijoiden, taiteilijoiden) tulot? Ne muodostavat huipputuloisten ryhmästä vain noin 5 prosentin osuuden.

Pikettyn mukaan näyttää siltä, että vuosi 2007 jää vain väliaikaiseksi rikkaiden rikastumisen kärkivuodeksi. Uudella vuosikymmenellä entiset ennätykset on jälleen rikottu.

Piketty vetää rohkean, mutta odotetun johtopäätöksen: vaurauden epätasa-arvon lisääntyminen oli aiheuttamassa osin – mutta vain osin - finanssikriisiä. Pienempien palkkojen monikymmenvuotinen stagnaatio ei mahdollistanut kotitalouksien velkakestävyyttä, kun ne ottivat yltiöpäisiä lainoja älyttömästi nousseiden asuntohintojen katteeksi saman aikaan, kun kaikkein suurituloisimmat kokivat ennennäkemättömän rikastumisen.

Vielä on syytä todeta, että Ranska poikkeaa selkeästi tuloerotarkastelussa Yhdysvalloista. Satavuotisen ajanjakson alkupuolisko 1910-1945 on tosin hyvin lähellä Yhdysvalloissa tapahtunutta kehitystä sillä poikkeuksella, että aivan vuosisadan alussa Ranskan tuloerot olivat jopa USA:n vastaavia suuremmat johtuen valtavista pääomatuloista. Mutta toisen maailmansodan jälkeen käyrät eriytyivät. Ranska alkoi toteuttaa eurooppalaiseksi katsottavaa mallia eli tuloerot pysyivät 2000-luvun vaihteessa - ja itse asiassa koko sodan jälkeisen ajan - maltillisina. Ranskasta on tullut Yhdysvaltoja tasa-arvoisempi kuten koko Länsi-Euroopasta.

Vaikka edellä onkin uhrattu paljon tilaa tuloerojen käsittelylle, ovat varallisuuserot paljon merkitsevimpiä. Varallisuuserojen tarkastelu on tärkeää, koska omistus on keskittynyt ja jatkaa keskittymistään. Pikettyn mukaan kaikkina aikoina ja kaikissa yhteiskunnissa vähemmän varakas puolisko ei käytännössä ole omistanut ”mitään” (köyhemmän puolikkaan osuus kaikesta varallisuudesta on yleensä 5 prosentin luokkaa). Varallisuushierarkian huippu (10 prosenttia) omistaa yleensä 60 prosenttia (joissakin yhteiskunnissa 90 prosenttia) koko varallisuudesta. Keskiluokan ilmestyminen tulo- ja varallisuustilastoihin on merkittävin yhteiskunnallinen muutos sataan vuoteen. Keskiluokan koko voitaneen arvioida 40 prosentin suuruiseksi ja sen osuus varallisuudesta vaihtelee 5:stä 35 prosenttiin kaikesta varallisuudesta.

Ranska on ainoa maa, jossa varallisuusrekisteriä on pidetty 1700-luvun lopulta lähtien. Ranskan tilastoissa huippudesiilin osuus kaikesta varallisuudesta oli suurimmillaan vuonna 1910, jolloin se omisti 90 prosenttia kaikesta varallisuudesta (Yhdysvalloissa noin 80 prosenttia) laskien sittemmin nykyiseen noin 60 prosenttiin (Yhdysvalloissa 70 prosenttiin).

Pikettyn pääintressi on, miten uudelleen 1970-luvulta alkanut omaisuuksien kasvu saataisiin tukemaan talouden dynamiikkaa. Nyt niin ei tapahdu, vaan omaisuus ja siihen sitoutunut raha ”seisovat”. Piketty mainitsee esimerkkinä Ranskan rikkaimman ihmisen Liliane Bettencourtin (L´Orealin perijä), jonka ilmoitetut verotulot ovat enintään 5 miljoonaa euroa vuodessa, mutta jonka omaisuus on yli 30 miljardia euroa (tulot ovat siis hieman yli 1/10 000 varallisuudesta). Tämä on haaste verotusjärjestelmälle. Piketty käyttää paljon tilaa pohtiessaan varallisuuden määrään perustuvan progressiivisen veron vaihtoehtoja.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Alussa mainitun IW-tutkimuksen tulokseen – siis että rikkaiden määrää yliarvioidaan - on varmaan vaikuttanut rikkaimpien 1 prosentin ”näkyvyys” varsinkin finanssikriisin aikaan. On syntynyt käsitys, että kroisoksia on paljon enemmän, kuin mitä todellisuudessa on. Entisten aikojen superrikkaat onnistuivat varmaan paremmin pitämään matalaa profiilia.

Hypermeritokraattinen yhteiskunta (hypermeritocratic society) vaikuttaa varmaan tuloeroja nostavasti (erityisesti ohjelmistoalalla, jossa henkilökohtaisten kyvykkyyksien ero saattaa olla käsittämättömän suuri). Mutta ihmisiä vaivaa enemmän huonosti menestyvien tai jopa tappioita tuottavien suuryritysten johtajien tähtitieteelliset palkkiot ja niiden valuminen ansiottomasti perintöjen kautta jälkipolville.

lauantai 23. elokuuta 2014

Jos olisin diktaattori

Tarkastelen seuraavassa demokratiakehitystä Euroopassa viimeisten 100 vuoden historian avulla. Miksi demokratian toteuttamisessa on vaikeuksia juuri nyt? Demokratian läpimurto tapahtui maailmansotien välissä, mutta silloinkin huojahdellen. Ehkä ei pitäisi puhua läpimurrosta ollenkaan. Kysymys oli demokratiakokeiluista. Keisari- ja kuningasvallan kaatumiset ensimmäisen maailmansodan seurauksena avasivat mahdollisuudet demokratiakokeiluille.

Itä-Euroopan maissa päädyttiin autoritäärisin tai diktatorisiin ratkaisuihin. Lännessä Saksa ja Italia ovat tunnetuimmat esimerkit horjuvan demokratian sortumisesta. Espanjassa ja Portugalissa päädyttiin Francon ja Salazarin diktatuureihin, jotka kestivät aina 1960-70-luvulle saakka. Kreikan horjuva demokratia korvattiin sotilasdiktatuurilla 1967-1974.

Sotien väliset diktatuurit poistuivat siis osasta Eurooppaa hitaasti. Myös monien Euroopan maiden demokratia oli todella hauraalla pohjalla. Ranskaa voidaan kuvata tiheään vaihtuvien hallituksen maaksi aina 1960-luvulla saakka. Vielä selkeämmin hallitusmankeli pyöri Italiassa, jota voidaan pitää heiveröisten hallitusten mallimaana.

Demokratia pääsi selkeästi voitolle Englannissa, jolla on pitkä kansanvaltainen historia. Toinen hyvä esimerkki on Länsi-Saksa maailmansodan jälkeen. Skandinavian maat ovat esimerkki pitkäkestoisesta demokratiasta, joskin Suomessakin hallitukset vaihtuivat tiheään aina 1980-luvun vaihteeseen saakka. Erikseen voidaan tarkastella Itä-Euroopan kehitystä; syntyi elinikäisten johtajien kausia.

Neuvostoliitossa Stalinin asemaa ei voitu asettaa kyseenalaiseksi. Saman tyyppisesti Itä-Euroopaan syntyi yksivaltaisen järjestelmän kaltaisia hallintoja kommunistipuolueiden johdolla: Itä-Saksa: Walter Ulbricht (ja Erich Honecker) Unkari: Janos Kadar, Puola: Wladyslaw Gomulka, Tsekkoslovakia: Antonin Novotny, Romania: Nicolae Ceausescu, Jugoslavia: Josip Broz Tito, Bulgaria: Todor Zivkov ja Albania: Enver Hoxha. Toki autoritäärisyyden asteet vaihtelivat maittain, mutta kansanvaltaisuudesta ei voitu vakavassa mielessä puhua.

Itä-Euroopan maissa sosialistisen järjestelmän romahtaminen teki autoritääristen johtajien kaudesta ainakin toistaiseksi lopun.

Myös Länsi-Eurooppaan syntyi vahvojen johtajien ketju. Konrad Adenauer Länsi-saksassa, Charles de Gaulle olivat tyypillisiä esimerkkejä. Maat olivat toki demokratioita, mutta presidentin suuret valtaoikeuden Ranskassa ja Adenauerin asema kansakunnan isänä (Der Alte!) vaikuttivat vahvasti.

Suomi on mielenkiintoinen esimerkki ”demokraattisesta autoritäärisyydestä” (oma käsitteeni). Kekkosen toistuva valinta oli ikään kuin siirtovaikutus Neuvostoliitosta ja Itä-Euroopasta. Järjestelmä sinänsä oli demokraattinen, mutta kylmän sodan asetelma ja bipolaarinen maailmankäsitys yhdistettynä YYA-sopimukseen ja itäeurooppalaisen hallintomallin ”pysyvyyteen” vaikuttivat Suomessa. Bresnevin kaltaiset johtajat takertuivat kouristuksenomaisesti valtansa elinikäisyyteen ja tartuttivat taudin laajalti ympäristöön.

Vuoden 1989 jälkeen demokratia on ollut vahvimmillaan. Ajatus, että demokratia valtaa alaa yhä laajemmin on osoittautunut kuitenkin tyypilliseksi naiiviksi haaveeksi. Liberaali demokratia on säröillyt. Ei voida sanoa, että demokratia on monissa kehittyneissäkään maissa voittanut.

Kansanvaltainen järjestelmä ihanteellisena vaihtoehtona on kärsinyt tappiota. Vakiintuneissakin demokratioissa on kaipuuta vahvoihin johtajiin. On tunnettu kyllästymistä ”tyypillisen” demokraattisen järjestelmän poliittiseen peliin. Kaipuuta tunnetaan ”selkeisiin päätöksiin”: tulisi joku, joka sanoisi, mikä on tulevaisuuden suunta. Toisaalta, jos autoritäärinen hallinto voittaisi alaa, kohdistuisi siihen kova arvostelu. Ihmiset ovat ehtineet tottua kansanvaltaisiin vapauksiin. Ihmiset ehkä kaipaavatkin kuvitteellista ”viisasta” johtajaa, joka kertoisi, mikä on oikein.

Missä vanha kunnon demokratia luuraa? Se voi hyvin Sveitsissä, Englannissa, Skandinaviassa, Itävallassa, Saksassa, Hollannissa ja miksei monissa Itä-Euroopan maissakin. Näidenkin maiden demokratiassa saattaa olla säröjä, mutta ei halkeamia.

Liberaalin demokratian kattava menestys kuitenkin puuttuu. Mitä oikeastaan haluan sanoa? Autoritäärisyyden ja yksinvaltiuden eri versioiden viehätys ei ole kadonnut mihinkään.

Valitsen seuraavassa tarkastelukulmaksi kirjailija Matti Kurjensaaren näkemykset, koska hänen perusdemokraattista katsantoaan tuskin kukaan pystyy asettamaan kyseenalaiseksi. Ja kuitenkin hänkin tunsi suurta viehtymystä ”demokraattiseen autoritäärisyyteen”.

Matti Kurjensaari arvioi toisen maailmansodan jälkeistä kehitystä seuraavasti: ”Toisen maailmansodan jälkeen hallitsija-ajatus on palannut puhdistuneena ja järkiperäistyneenä”, toteaa Kurjensaari vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessaan ”Suomalainen päiväkirja – uudet päätelmät”. Kurjensaari viittaa Kekkoseen, de Gaulleen, Ceausescuun, Kadariin, kaikki pistettynä samaan kategoriaan.

”Kysymyksessä on kansainvälinen ilmiö, uusi käsitys demokratian eduista ja soveltamisesta; kun on löydetty hyvä mies, hänestä pidetään kiinni. Aika on tehnyt oikeutta monarkistien perustelulle, jonka hyvin muistan: taataan jatkuvuus”. Ja näin puhuu järkimies, Matti Kurjensaari. Vai onko hän esimerkki viisaasta ihmisestä, joka on hairahtunut. Kurjensaaren luettelo osoittaa ennustamisen vaikeuden: käsite ”hyvä mies” on tietenkin täysin subjektiivinen asia. Voidaan vedota siihen, että monet edellä mainitut henkilöt ovat kokeneet ja kokevat historian saatossa arvostuksen nousuja ja laskuja. Ylen vaikeaa kuitenkin esimerkiksi Ceausescun nostaminen tulee olemaan!

Mihin Kurjensaaren ajattelu perustuu? Tulkitsen häntä seuraavasti: demokraattinen järjestelmä voisi luovuttaa vapaaehtoisesti vallan ”viisaalle hallitsijalle”. Viisas hallitsija toimii vakauden ja jatkuvuuden varmistajana ja symbolina. Ihmiset päättävät – demokratian voimassa ollessa – aivan itse: annetaan valta toistuvasti enemmän tai vähemmän demokraattisilla vaaleilla valitulle valistuneelle hallitsijalle! Jääköön eliitti ja sivistyneistö nurisemaan nurkkaansa ja kaipaamaan jaloja demokratian periaatteita, ärhäkkää oppositiota!

Unkarin Viktor Orbanissa on Kurjensaaren tautia. Hän haluaa uudenlaisen demokratian, jossa viisas hallitsija johtaa maata oikeudenmukaisuuden periaatteilla. Sama koskee Turkin uutta presidenttiä Erdogania. Kansanvaltaista järjestelmää karsitaan hallitsemista häiritsevästä kuonasta. Ihmiset huutavat yksinkertaisuuden perään: alas byrokratia hinnalla millä hyvänsä! Mutta turhaan taitavat huutaa!

Onko tässä lopulta kysymys vain valistuneen diktatuurin uudesta sovelluksesta? Valistuneeseen diktaattoriin projisoidaan ominaisuuksia, joissa hän sekä vie kansan haluamia asioita eteenpäin että hidastaa modernin maailman läpimurtoa.

Tänä päivänä Kurjensaaren ajattelu voitaisiin tulkita huudahdukseksi: seis maailma! Vakauden ja muuttumattomuuden hinta on kuitenkin korkea: useimmat eivät halua maksaa siitä demokraattisen järjestelmän häviöllä.

Onko demokratia lopulta missään vaiheessa voittanut edes kehittyneissä länsimaissa? Vaihtoehtoina ovat Putinin, Orbanin ja Ranskan oikeiston mallit tai sitten näiden lievemmät sovellukset. Oikean reunan vyörytyksessä kansanvaltainen järjestelmä näyttää helposti voimattomalta ja heiveröiseltä menneen maailman kokeilulta. Ja kuitenkin meillä on kokeiltu sekä oikeisto- (1930-luku) että vasemmistodiktatuuria (1945-1989). Jäljet pelottavat.

Yhdysvalloissa, demokratian luvatussa maassa tuoreessa mielipidetiedustelussa (Kauppalehden Petri Koskinen/The WallStreet Journal/NBC) 80 prosenttia (!) oli tyytymättömiä maan poliittiseen järjestelmään. Muut paitsi pahimmat pukarit ovat kyllästyneet pääpuolueiden sovittamattomilta tuntuviin ristiriitoihin. Miten puolustaisin demokratiaa, jos olisin diktaattori?

Panostaisin kaikki voimavarani yhteen yksinkertaiseen asiaan, kansalaisten laajaan yleissivistykseen. Se avaisi portit kansanvaltaiselle kehitykselle, näin uskon.

torstai 21. elokuuta 2014

Barack Obama ja Jim Crown haamu

F. Michael Higginbotham on kirjoittanut Yhdysvaltain rotukysymyksestä mielenkiintoisen teoksen ”Ghosts of Jim Crow” (2013). Käsittelen ohessa pääosin Barack Obamaan kohdistuvaa ”rotusyrjintää” kirjan pohjalta. Jim Crow oli fiktiivinen hahmo ja rasistinen haukkumanimi 1800-luvulta alkaen. Jim Crow -lakien perusteella harjoitettiin rotusyrjintää lakiin perustuen. Rotusyrjintä perustui valkoisten ja mustien eristämiseen eri tiloihin esim. kouluissa, junissa, busseissa ja muissa julkisissa tiloissa. Lait kumottiin osin 1950-luvulla, mutta lopullisesti vasta 1960-luvulla.

”Ghosts of Jim Crow” kuvaa piilevää ja avointa rotusyrjintää tähän päivään saakka, vaikka itse lait on kumottu kymmeniä vuosia sitten. Kansalaisoikeusliike ja Lyndon B. Johnsonin lukuisat lakiesitykset muuttivat tilannetta perin pohjin 1960-luvun puolivälissä. Tässä viittaan seuraavassa vain mustien äänioikeuskysymykseen.

Mustien äänioikeus on tuore asia Yhdysvaltain historiassa. Vuonna 1965 Voting Rights Act tuli voimaan osana Lyndon B. Johnsonin Great Society-ohjelmaa. Syystäkin Johnson nimesi säädöksen ”monumentaaliseksi laiksi amerikkalaisen vapauden historiassa”. Mutta tästä oli pitkä matka mustan miehen valintaan Yhdysvaltain presidentiksi. Jos 1960-luvun alussa joku olisi ennustanut tällaisen voivan tapahtua, olisi häntä pidetty sekopäisenä.

Tänä päivänä on tuhansia vaaleilla valittua mustia virkailijoita Yhdysvaltain hallinnossa valtakunnallisella tai paikallisella tasolla. Liittovaltion ylimmällä tasolla mustien valinnat ovat olleet vähissä. Vuoteen 2014 mennessä Yhdysvaltain senaattiin on historian aikana valittu 1950 jäsentä. Vain yhdeksän näistä on ollut mustia. Valkoisten on siis ollut vaikea tukea afro-amerikkalaisia ehdokkaita.

Barack Obama valittiin Yhdysvaltain 44. presidentiksi vuonna 2008 (toimikausi alkoi 20.1.2009).

Republikaanien kellokkaat päättivät jo Obaman presidenttikauden alussa, että kaikkea, mitä Obama yrittää esittää, vastustetaan (Newt Gingrich on myöntänyt tämän). Kaukana takanapäin ovat puolueiden ”yhteenpuristumisen” päivät 1950- ja 1960-luvulla, jolloin pääpuolueiden yhteistyö oli vielä mahdollista. Viha Obamaa kohtaan sai siis henkilökohtaisia sävyjä.

Pilkka oli monin osin avointa. New York Post kuvasi piirroskuvassa Obaman apinaksi. Häntä kutsuttiin myös natsiksi ja valkoisen orjuuden kannattajaksi. Hänen syntyperänsä asetettiin monesti kyseenalaiseksi ns. ”birthersien” (Natural born citizen), jonka voisi kääntää vaikkapa ”syntyperäiseksi amerikkalaiseksi”, taholta. Newt Gingrich haukkui häntä ”ruokakuponkipresidentiksi” Obaman puolustaessa jatkoaikaa ruokakupongeille finanssikriisin loppuvaiheessa pitkäaikaistyöttömyyden pysyessä korkealla tasolla. Jopa hänen tutkintotodistuksiaan on asetettu kyseenalaiseksi ilman vähäisimpiäkään todisteita.

Onnettomuudeksi on osoittautunut myös hänen toinen etunimensä Hussein, jonka perusteella häntä ei ole pidetty kristittynä eikä amerikkalaisena, vaan ”jonain muuna”.

Rush Limbaugh epäili hänen uudelleenallokoivan varallisuutta valkoisilta mustille terveydenhuoltouudistuksen avulla. Ei voida toki sanoa, että kaikki Obamaan kohdistuva arvostelu johtuisi hänen rodustaan, osa voidaan nähdä amerikkalaisen poliittisen polarisaation tuloksena. Kyllähän demokraatti Clintonkin kulki melkoisen kiirastulen läpi ennen kuin hän loppukaudellaan lähentyi tietoisesti republikaaneja menettäen samalla uskottavuutensa liberaalien demokraattien joukossa.

Yhteisenä nimittäjänä Obamaa koskevassa arvostelussa on, että hänen on koko ajan osoitettava olevansa ”jotain”, isänmaallinen, lojaali, uskovainen…… Myös Obama on kohdannut stereotypian, jossa ”valkoiset toimivat valkoisina ja mustat mustina”. Esimerkiksi opiskelussa menestyminen on valkoisille kuuluva status. Jos musta menestyy opinnoissaan - kuten Obama on menestynyt – hänen pitää olla aivan poikkeuksellisen hyvä saadakseen valkoisia vastaavan arvostuksen. Toisaalta mustat omaksuvat helposti uhrin roolimallin rodusta johtuen, vaikka mahdollisuudet ovat paremmat kuin koskaan irtautua vankilakierteestä tai välttää epäsosiaalisuutta synnyttävä ympäristö kokonaan. Tätä näkökulmaa on korostanut erityisesti Bill Cosby. Obama on tästä johtuen painottanut henkilökohtaisen vastuun ja menestymisen keskinäistä korrelaatiota.

Viime mainitusta huomiosta huolimatta ”Jim Crowe” -tendenssi tuntuu edelleen Yhdysvalloissa ja on jossain määrin jopa voimistunut oikeistoliikkeen vahvistumisen seurauksena, mustia ei enää eroteta omiin luokkiinsa eikä kahviloita jaeta mustien ja valkoisten kahviloihin, mutta henkisesti erottelua tapahtuu kuten edellä on kuvattu. Barack Obama on toiminut eräänlaisena iskunvaimentimena ja ottanut itse henkilökohtaisesti vastaan monet rasistiset lyönnit. Toivottavaa on, että Obaman kiistämätön iskukestävyys projisoituisi yhteiskunnalliseen ympäristöön laajemmin.

Valitettavasti osassa Yhdysvaltoja juuri mustien menestyminen on ollut punainen vaate. Stereotypiat ovat niin voimakkaat. Obama kantaa tässäkin suurimman taakan oman menestyksensä takia.

”Ghosts of Jim Crow” avaa valaisevasti rotusyrjinnän taustoja. Valitettavasti näinä päivinä ei voi odottaa, että tällainen kirja suomennettaisiin.

PS

Edellä oleva on kirjoitettu kolme viikkoa sitten, siis ennen nykyisiä levottomuuksia St. Louisin esikaupungissa Fergusonissa.

tiistai 19. elokuuta 2014

Eräs elokuinen auringonnousu kuvakertomuksena

Menen rantaan varhain elokuisena aamuna. Auringon nousuun on aikaa 15 minuuttia. Vallitsee sininen hetki. Ilmassa on jo syksyn viileyttä, mutta sumun määrästä päätellen tulee lämmin päivä.

Hämäryys on juuri häviämässä kamppailun valolle. Punertava kajo lisääntyy hetki hetkeltä.

Auringon ensimmäinen pilkahdus valaisee järven pinnasta nousevaa usvaa.

Aamusumu väistyy auringon lämmön tieltä.

Tulee hieno aurinkoinen aamu.

Aamu klo 8.00 (polarisaatiosuodatin)

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Barack Obama – menestys mahdollistaa epäsuosion

Politiikassa on monesti tullut vastaan yhdistelmä menestys ja epäsuosio. Harvoin se toteutuu niin selkeästi kuin Barack Obaman kohdalla. Meillä Suomessakin Obamaa käsitellään ”tasapuolisesti”: jos sanotaan jotain hyvää, on se välittömästi kompromettoitava jollakin epäonnistumisella.

Kuitenkin kokonaisuutena Obamalla on ollut menestystä yllin kyllin. Jo pelkästään Obamacare eli paikallinen ”sote” on uskomaton saavutus. Obama on ties kuinka mones, joka on yrittänyt toteuttaa uudistusta kymmenien vuosien aikajänteellä. Ja mitä hän teki: sai hankkeen läpi, vaikka alku oli todella hankala tietoteknisine ongelmineen. Sitä ennen käytiin kaikkein kovin taisto eli saataisiinko lakihankekokonaisuus yleensäkään läpi. Ideologinen taistelu oli veret seisauttava. Vauhtia haettiin korkeimmasta oikeudesta saakka.

Kaiken kaikkiaan Obamacare on ollut valtava ponnistelu epäsosiaalista ajattelua vastaan. Omillaan menestymisen illuusio valjastettiin hanketta vastaan, vaikka totuus on, että terveydenhuoltouudistus nimenomaan mahdollistaa yksilön menestymisen.

Tietenkin Obamacareen liittyy edelleen epävarmuustekijöitä. Osa osavaltioista on yrittänyt torpedoida terveydenhuoltouudistuksen toteutuksen, mutta lopputulos on ollut kokonaisuudessaan menestys. Kustannukset ovat olleet alle ennusteiden ja vakuuttamattomien amerikkalaisten määrä on pudonnut nopeasti.

Obamalla on ollut vaihteleva menestys ulkopolitiikassa. Mutta epäonnistuneeksi sitä voivat sanoa vain ne, jotka lähtökohtaisesti ajattelevat Yhdysvaltojen superioriteetin itsestäänselvyytenä. Tämän päivän maailma on kuitenkin monien eri valtaryhmittymien summa. Ei voida selkeästi osoittaa, että joku muu olisi hoitanut paremmin esimerkiksi Syyrian konfliktia. Obaman näennäinen voimattomuus, kun hän ei puuttunut sotilaallisesti konfliktiin on ollut siunaukseksi, koska jäljet pelottavat (vrt. Irak). Vetäytymiset Afganistanista ja Irakista ovat toteutuneet suurin piirtein ennakoidusti. Suurempi ongelma syntyi silloin, kun näihin konfliktipesiin mentiin mukaan. Silloin todella voitiin asettaa kyseenalaiseksi tunkeutumisten motiivit.

Tiedustelu- ja vakoiluskandaalit ovat Obaman kieltämätön rasite, mutta ei hän näitäkään ollut käynnistämässä. Vuoden 2001 tapahtumat luovat varjon lukemattomiin ulkopoliittisten toimien ylilyönteihin. En vähättele WTC-tornien räjäytystä, mutta monen kansakunnan rajojen sisällä tapahtuneet katastrofit ylittävät moninkertaisesti amerikkalaisten tragedian vuonna 2001.

Finanssikriisi oli George Bushin henkilökohtainen katastrofi, mutta kuinka ollakaan unohtamisen rautainen laki on kohtelemassa Bushia lempeästi. Kun hänet vuonna 2009 oltiin valmiit tuomitsemaan Yhdysvaltain epäonnistuneimpana presidenttinä, tavoittelee Barack Obama nyt gallupien mukaan samaa titteliä. Terve. Ihmisten muisti on todella lyhyt tai pikemminkin lähihistorian käsittelyn manipuloinnissa on kyseenalaisesti onnistuttu. Vasta näinä aikoina Yhdysvaltain talous on pääsemässä jaloilleen 7-8 vuotta kriisin puhkeamisen jälkeen. Vieläkin pitkäaikaistyöttömyys on korkealla tasolla, työllisyysaste on matala ja quantitative easing poistunee vasta syksyllä jne. Syntitaakka Bushin ja kumppanien talouspoliittisista virheistä on ihmisten käsityksissä suurelta osin valunut Obaman päälle, vaikka toipuminen on ollut nopeampaa kuin Euroopassa. Äärioikeisto on tehokkaasti ylläpitänyt käsitystä.

Kuitenkin Obaman aikana läpiajetut rahamarkkinoiden lainsäädäntöuudistukset ovat olleet kiistämättömiä menestyksiä. Rahamarkkinauudistusten tähtenä voitaneen pitää Frank-Dodd-lainsäädäntökokonaisuutta. Meillä uudistusta ei tunneta niin hyvin kuin Obamacarea, mutta siitäkin presidentti on saanut lokaa päällensä vähintään yhtä paljon kuin terveydenhoitouudistuksesta. Vastassa ovat olleet raharuhtinaat ja heidän poliittiset kätyrinsä, joille uudistus on ollut äärimmäisen vastenmielinen.

Paul Krugman nostaa esille kaksi Frank-Doddin osa-aluetta, Elizabeth Warrenin lanseeraaman kuluttajasuojatoimiston (U.S. Consumer Financial Protection Bureau) ja ”too big to fail” -osion. Ensin mainitun muistan itsekin säätelynä, jonka ei pitänyt toimia. Oli paljon pidemmälle vietyjä ajatuksia, joilla kuluttajia piti suojella ahneiden rahamarkkinoiden hyökkäyksiltä. ”Toimisto” kuulosti vaisulta neuvotteluelimeltä, joka joutui valvomaan pankkimaailmaa hampaattomasti. Sillä ei näyttänyt olevan voimaa sanktioida epäkelpoja menettelyjä. Oikean reunan lobbaajat (poliitikot ja pankkiirit) yrittivät ensin kaataa hankkeen ja sitten estää sitä tekemästä työtään. Vastaanhangoittelijat ovat kärsineet pahan takaiskun, kun toimisto on saavuttanut sille asetetut tavoitteet.

Hyvin onnistunut kuluttajasuoja on estänyt huonojen lainojen myynnin, joka oli finanssikriisin ytimessä.

Entä “too big to fail”? Eikö se ollut nimenomaan suoja isoille pankeille? Niiden ei tarvinnut pelätä tuhoutuvan, koska ne pelastettaisiin yhteisen edun nimissä? Käytäntö on osoittanut toista: pankkien vastuuntunto on ainakin jossain määrin kasvanut, vaikka virheitä on tehty finanssikriisin pahimman vaiheen jälkeenkin.

Frank-Dodd oli kompromissi ja jätti moniin seikkoihin puuttumatta, mutta kokonaisuus on ollut onnistunut, Euroopalle malliksi! Niin, miksi Obama on saanut niin paljon antipatioita osakseen? Kaksi syytä nousee ylitse muiden. Ensinnäkin ”white backlashin” (valkoisten vastaiskun) on ollut hyvin vaikeaa hyväksyä mustaa presidenttiä. Kysymys ei ole ollut siitä, mitä presidentti tekee tai jättää tekemättä, vaan periaatteellisesta vastustuksesta. Äärioikea reuna asetti jo alun perin tavoitteekseen vastustaa ”kaikkea”, mitä presidentti esittää ja tästä on vedenpitävät todisteet.

Joskus on tuntunut, että kaikki se työ, mikä tehtiin kansalaisoikeusliikkeen nimissä 1960-luvulla – ja joka on ollut niin suuri menestys tässä välillä - on poispyyhkäisty.

Toiseksi presidentti on saanut maistaa polarisoituneen amerikkalaisen poliittisen elämän kaikkein luotaantyöntävimpiä ilmiöitä. Syvenevää polarisaatiota olisi ollut ilman mustaa presidenttiäkin, mutta kyllä Obaman ihonväri on ollut kärjistämässä konfliktia. Obama on symboli jollekin kumuloituneelle rasismille, jonka yksityiskohtia on joskus syytä eritellä tarkemmin.

Polarisaatio on ollut kerta kaikkiaan hämmentävä kokemus, kun muistetaan, miten republikaanit ja demokraatit pystyivät aikanaan sopimaan säädyllisesti asioista, vaikka vastuksena ovat olleet Vietnamin sodan ja Watergaten kaltaiset traumat.

Jotenkin johdan nykypäivän tapahtumat Ronald Reaganin kauteen. Vastakkainasettelu kärjistyi noina vuosina, vaikka Reaganin kansansuosio oli suurta. Taustalla kuitenkin vanhat rodulliset ja poliittiset antipatiat muhivat ja puhkesivat osin jo Clintonin kaudella, mutta varsinkin 2000-luvulla, täyteen eliksiiriin.

Obamalla on historian todisteiden valossa varmaan rasitteensa, mutta vaihtoehto - teekutsuliikettä lähellä oleva oikeistolainen suunta - kuulostaa ainakin minusta paljon riskaabelimmalta.

PS

Kirjoituksen laadinnan jälkeen julkisuuteen nousivat tapahtumat Fergusonin kaupungissa, Missourissa. Valkoisten ja mustien ristiriita on jälleen kerran osoittanut, kuinka räjähdysherkkä ilmapiiri on pinnan alla. Palaan aiheeseen blogikirjoituksessani ”Barack Obama ja Jim Crown haamu”.

lauantai 16. elokuuta 2014

Byrokratiaanko kaadumme?

Jaakko Ihamuotila tarkastelee Suomen iskukyvyn heikkenemistä viimeisimmässä Kanava-lehdessä 5/2014: ”Parempaan päätöksentekoon”. On ehkä aiheellista käydä läpi hänen esittämäänsä syntilistaa, koska siihen mielestäni sisältyy valuvirheitä. Ohessa Ihamuotilan määrittämät Suomen ongelmat tiivistettynä:

1) Poliittinen päätöksentekojärjestelmämme ja sen tuottama liian suuri julkinen sektori.

2) Työmarkkinoiden kolmikannan luomat jäykkyydet.

3) Liian laaja-alaiset hallitukset, joilla on liian yksityiskohtaiset ohjelmat (joustavuus puuttuu, vähemmistöhallitus loisi tehokkuutta).

4) Liian paljon ministereitä (ja liian paljon valtiosihteereitä).

5) Lupamenettelyjen hitaus eri tasoilla hallinnossa.

6) Kaavoituksen kangistuminen.

Oikeastaan luettelossa on kelpo asioita, mutta en silti usko, että tämän top-kuusi listan perusteella tehtävien korjausten avulla pystytään oleellisesti parempaan tulokseen nykyiseen verrattuna. Minua hämmentää, että Ihamuotila on pudottanut käsittelystä pois aivan oleellisia asioita elinkeinoelämämme haasteista.

Ihamuotila näkee ongelmiemme syyt liiaksi teknisinä yksityiskohtina, jopa henkilöihin liittyvinä ongelmina. Ikään kuin hallinnointia karsimalla voittaisimme ongelmamme. Tokkopa.

Ihamuotilan sanoman sisään on rakennettu monia selkeitä viestejä, kuten arvostelu raskasta työehtosopimusjärjestelmää vastaan (kolmikanta) ja demokratian ohentamisen sietäminen (vähemmistöhallitukset).…..

Olemme valinneet kilpailukykykategoriaksemme globaalin ykköstason. Palkkataso on sen mukainen. Vain aika ratkaisee pystymmekö tuottamaan sellaisia tuotteita ja palveluja, jotka sallivat suhteellisen korkean palkkatasomme. Kaikkien kannalta olisi parasta, että pystymme pitämään riman korkealla.

Skandinaviassa on ollut vähemmistöhallituksia, mutta en oikein usko, että niiden tavoite on ollut poikki- ja pinoon -muutokset hallinnossa, vaan se, ettei enemmistöhallitukselle ole löytynyt riittävää kannatusta blokkiajattelun jyrkkyyden takia. Vähemmistöhallitusten vaatimisen Suomessa näen nykyisen oikeistosuunnan kotimaisena versiona. Taustalla on kurin ja järjestyksen kaipuu. Autoritäärisyyden kosketus on niin houkuttelevaa…..

Tullaan vanhaan kysymykseen: tukeeko järjestelmämme suomalaista kilpailukykyä ja menestystä vai onko se este kukoistukselle?

Eräässä aikaisemmassa blogissani käsittelen aihetta ja muutamia lainauksia sopinee tähän, koska näen villakoiran ytimen hieman toisaalla kuin Ihamuotila: ”Suurin osa ongelmistamme johtuu kansainvälisistä suhdanteista ja globalisaation haasteista, jotka ovat kohdanneet kaikkia länsimaita. Meillä on omat ongelmamme valmistamiemme vientituotteiden kanssa. Teemme pääosin investointituotteita, jotka tuovat rahaa maahan vasta, kun talouden sykli on merkittävästi kääntynyt plusmerkkiseksi. Emme osaa valmistaa kuluttajatuotteita riittävän edullisesti. Olemme päästäneet modernin tehdasteollisuutemme heikkoon happeen. Tarvitsemme Pekka Lundmarkin esillä pitämän teollisen internetin läpimurron.”

Viennin romahtaminen on meidän suuri pullonkaulamme ja syy on sekä suhdanteissa että rakenteissa.

Nykykäsityksen mukaan globaali teollisuustuotanto perustuu maailmanlaajuisiin toimitus- ja arvoketjuihin. On oleellista, miten päästään kiinni näihin arvoketjuihin ja niiden arvokkaimpiin osiin. Juuri nämä muodostavat suuren haasteen Suomelle. Entinen klusteripohjainen pitkälle kotimaisuuteen pohjautuva tuotanto menestyksen salaisuutena on kaukana takanapäin.

Juuri se, että arvoketjun tuottavimpiin osiin ei ole päästy riittävästi käsiksi on johtanut siihen, että palkkataso suhteessa ”omistamiimme” arvoketjun osiin on jäänyt korkeaksi. Looginen ratkaisu on ollut siirtää tuotantoa halvemman työvoiman maihin.

Ei Suomi ole toivottomasti ulkona modernista arvoketjuajattelusta, mutta haasteita on paljon. Kysymys ei ole ristiriidasta teollisen tuotannon ja palvelujen välillä, vaan enemmän siitä, että nämä lomittuvat keskenään esim. teollisiin prosesseihin liittyvän ohjelmistotuotannon avulla.

Globaalia kenttää hallitsevat monikansalliset yritykset. Näiden ja kansallisvaltioiden suhde on muodostunut osin traumaattiseksi. Kansakunnan menestys on kiinni paljolti siitä, miten se pystyy taistelemaan tässä uudessa jättiyritysten ja arvoketjujen maailmassa mm. verotuskysymyksissä.

On kysyttävä estääkö suomalainen (hallinnon) järjestelmä innovaatiot, joilla päästään kiinni kansainvälisiin markkinoihin. Toistaiseksi Suomea on pidetty tuotekehityspanoksissa kärkipään maana. On hyvin vaikeaa arvioida vaikuttaako Ihamuotilan lista merkittävällä tavalla haitallisesti kotimaiseen tuotekehitykseen. En itse usko, että tämä on merkittävä pullonkaula.

Lainaan tähän vielä toista kohtaa em. blogikirjoituksestani (siteeraan ohessa osin Kuntaliiton Reijo Vuorentoa): ”Työllisyysasteemme on liian alhainen, selvä se. Sopisiko tähän yhtenä osana Ruotsin malli? Siellä hommat osataan tehdä paremmin kuin meillä. Vuorento tuo esille joitakin asioita, jotka naapurimaa hoitaa meitä sutjakkaammin. Ruotsissa `työvoimasta viitisen prosenttia enemmän on nimenomaan kuntapalveluissa, ja määrä kasvaa´. Lähes yksinomaan tästä syystä Ruotsin työllisyysaste on korkeampi kuin meillä (69 prosenttia vs. 76 prosenttia). Osin tästä syystä Ruotsin kestävyysvaje on olematon tai vähäinen.”

Tässä on mielenkiintoinen ristiriita Ihamuotilan kritiikin (liian suuri julkinen sektori) ja Ruotsin toteutuneen mallin välillä. Näyttäisi olevan niin, että julkisen sektorin olisi pystyttävä työllistämään hyvin paljon sellaisia henkilöitä, joille ei avaudu työtä vapailta markkinoilta.

Samaisessa Kanava-lehdessä (5/2014) on kovaa kritiikkiä Ruotsin koulupalvelujen yksityistämisestä. Jopa elinkeinoelämän omien asiantuntijoiden mukaan yksityistämisestä on aiheutunut oppimistuloksia heikentävä vaikutus. Pisatulokset ovat romahdusmaisesti heikommat kuin Suomessa. ”Liian suuri julkinen sektori” voi olla yksi näistä mantroista, joiden nimiin vannotaan ilman kunnollista vertailevaa tutkimusta yksityisen ja julkisen välillä.

Lainaan edelleen kirjoitustani: ”Meille on iskostunut mieliin väitteet kuntien heikosta tuottavuudesta. Vuorento tuo aivan oikein esille, että kuntien työntekijöiden määrä on suunnilleen sama kuin 20 vuotta sitten. Sitä ei ole julkisuudessa kuitenkaan kytketty yhteen valtavasti kasvaneen tehtävämäärän ja velvoitteiden kanssa. Mitä tuottavuuslaskelmat oikein kertovat, jos ne eivät paljasta tuottavuuden nousua edellä mainituista syistä?”

Ja edelleen omakohtaisena kokemuksena:

”Me, jotka olemme viivähtäneet sairaalan leikkauspöydällä operoitavana, huomaamme olevamme kotona ennen kuin itsekään sitä tajuamme. Monilta osin – kuten Vuorento tuo esille – meidän julkinen sektorimme on huipputehokas.”

Suomalaisesta demokratiasta totean seuraavaa: ”Jos päätöksentekomme on hidasta johtuu se yhdeltä osin omaksumastamme demokraattisesta järjestelmästä. Voimme tietysti kokeilla autoritäärisempiä järjestelmiä. Ne voivat tietyiltä osin olla tehokkaampia, mutta rusinoiden mukana seuraa koko pulla, joka sekin on syötävä halusimmepa tai emme.”

Julkisella sektorilla on toki kiistämättömiä haasteita. Meillä on ”turhia” tehtäviä ja velvoitteita, tietty, meidän tietojärjestelmämme eivät tahdo tuoda sitä tehokkuutta, jota niiltä odotamme, meillä on ylhäältä alas sektoroitunut järjestelmä, jossa reviirirajat ovat turhan jyrkkiä ja meillä on harvaanasuttu maa, jossa palveluita on pakko hajauttaa. Välimatkat ovat jääneet pitkiksi ja pitenevät edelleen. Mutta kyllä kokonaisuus on edelleen hanskassa kohtuullisesti.

torstai 14. elokuuta 2014

Vielä on kesää jäljellä

Kajakki lipuu täysin tyvenessä. Melojen liike lakkaa. Täytyy oikein kuunnella hiljaisuutta. Kesä on jo tappion puolella. Minä – kevätihminen - yritän löytää perusteluja, miksi syyskesä voisi olla paras vuodenaika. Ei se loppujen lopuksi vaikeaa ole. Olin vain tottunut siihen, että työt alkoivat kuin nakutettu ensimmäinen elokuuta. Siihen loppui kesä mökkiviikonloppuja lukuun ottamatta!

Siistissä sisätyössä ei edes huomioinut loppukesän hukkaantumista töiden keskellä. Työ vei mennessään. Nyt eläkeläisenä pystyy suunnittelemaan tekemisensä väljemmin.

Syksyn puuhat pyrkivät mieleen. Pitää laittaa vene ja kajakit talviteloille. Vielä olisi suunniteltava jäteveden käsittelytoimet yhdessä mökkitalkkarin kanssa. Metsurin hommiakin ehtii varmaan tehdä, kun ilman viilenevät. Mutta mustikanpoiminta taitaa jäädä väliin tältä kesältä sattuneesta syystä. Mutta eipä kiirehditä asioiden edelle.

Pari viikkoa sitten oli kuulemma lämpimin viikon jakso kymmeniin vuosiin. Ja kovastihan sitä toivottiinkin kylmän kesäkuun jälkeen. Helteet tekivät hyvää, sillä puuhailu kuumuudessa jäi nyt vähemmälle. Sitä enemmän tuli uitua.

On kuulemma meri-ihmisiä ja järvi-ihmisiä. Olen tietenkin järvi-ihminen. Olen ollut sitä jo lähes 60 vuotta, sillä pikkulapsena kotimme yläkerran ikkunasta näkyi luonnonkaunis Kuolimojärvi, puhdas kuin mikä. Joku sanoi, että vedet suodattuvat Salpausselän hiekkakerrosten läpi kirkkaina Kuolimoon. Nyt ollaan sitten tilanteessa, jossa järven puhtaana säilymisen puolesta taistellaan. Tein heinähelteillä mukavan havainnon: vesi oli ihan pohjan väristä ja pohja näkyi viistosti 6-7 metriä eteenpäin. Pois oli ruskea väri.

Parasta on, kun pystyy lomittamaan city-ihmisen ja mökki-ihmisen roolit. Kysymys ei ole missään tapauksessa ääripäistä. Pikemminkin nämä kaksi täydentävät toisiaan: suurkaupungin hälinä ja toisaalta erämaamökin hiljaisuus. Kummallekin löytyy tilaus.

Olen lintujen amatööribongaaja.

Komea, mutta varovainen kuikka ui keskellä selkää, eikä päästä lähelleen, ei edes kunnon kuvausetäisyydelle. Seuraa kymmenien metrien sukellus. Punakaulainen, kuhmupäinen härkälintu on pikkuisen rohkeampi. Kuolimon kanadanhanhet pääsivät myös kuviin. Helppoa ei ole linnuillakaan. Naapurimme on nähnyt minkkipariskunnan . Ainakin rantasipin pesä hävisi sen sileän tien. Joutsenet ovat upea jokakesäinen ilmestys järvellä, joskin jätän varauksen linnun käytöksestä. Ehkä se tuntee oman arvonsa ja käyttäytyy tarvittaessa hyvinkin röyhkeästi muita elollisia kohtaan.

Elokuun pimeitä, pehmeän lämpimiä iltoja kannattaa odottaa. Pihavalot vain päälle ja sitten ihmettelemään vallitsevaa tunnelmaa, pimeyttä, valoa ja hiljaisuutta. Aivan erityisen hetken tarjoaa soutelu auringon laskiessa, jolloin pilvet heijastuvat tyynen järven pintaan. Kauempana kuikka uiskentelee miltei keskellä 800 metriä leveää järvenselkää.

Joku voi kokea mökin pimeyden ja valot aavemaisina. Itse asiassa joku vieraamme kerran sanoikin, että hän ei uskaltaisi olla yötä yksin mökillä, vaikka naapurit eivät ole kaukana. Joku toinen taas – kuten minä – viihtyy äänettömässä korvessa.

PS

Kahdessa ensimmäisessä kuvassa polarisaatiosuodin

Linnut järjestyksessä:

1) Härkälintu

2) Kandanhanhet

3) Kuikanpoikanen

4) Kuikka

tiistai 12. elokuuta 2014

Zavidovo muistikuvissani

Lasse Lehtinen kirjoitti 10.8.2014 Helsingin Sanomiin artikkelin ”Poikkeuslaki, joka vahvisti säännön”. Historiassa on asioita, jotka tuntuvat niin vastenmielisiltä, ettei niihin halua ainakaan kovin mielellään palata. Lehtisen kirjotus koski poikkeuslakia, jonka avulla Urho Kekkonen valittiin tasavallan presidentiksi vuonna 1974 5/6 enemmistöllä. Kekkosen ilmeiseksi harmiksi valinta ulottui vain vuoteen 1978, jolloin järjestettiin normaalit vaalit, mutta siinä vaiheessa Kekkosen ”ainutlaatuisuus” oli kasvanut niin suureksi, ettei mitään erityisjärjestelyä enää tarvittu.

Aikoinaan 20-40 vuotta sitten luin likipitäen kaiken, mitä poikkeuslaista kirjoitettiin. Sitten asia rupesi tympimään perusteellisesti. En ole palannut aktiivisesti asiaan. Miksi? Päättelen nyt, että pääsyy on se, että 1970-luvun alussa en asettanut Kekkosen toimia kyseenalaiseksi.

Mielipidetiedusteluissa YYA-sopimuksen kannatus oli 90 prosenttia. Ehkä ajatteluani tuolloin kuvaa parhaiten hämmentynyt myötämielisyys Kekkosen toistuvia valintoja kohtaan. Jälkikäteen rekonstruoituna ajatteluni voisi olla hyvin lähellä Lasse Lehtisen kirjoituksessaan esittämää ajattelua: ”Kun kokoomuslainen Kekkosen vastustaja Tuure Junnila arvosteli eduskunnassa poikkeuslakia, ajattelin, että hän saattoi olla asiallisesti oikeassa, mutta ei ymmärtänyt ulkopoliittisia realiteetteja”.

Voin esittää myös toisen näkökulman perusteluna ajattelulleni. Likikään kaikki yksityiskohdat eivät olleet tavallisen ihmisen tiedossa. Ulkopolitiikka oli sellaista, että sille vihittiin vain presidentti ja korkeintaan muutama luottohenkilö. Ulkopoliittiset asiat olivat yksinkertaisesti niin spesifejä, niin korkeaa asiantuntemusta vaativaa, että tavallisten pulliaisten ei pitänyt sekaantua niihin. Tämä oli se kuva, joka annettiin. Koettiin loukkaavaksi, jos joku asetti kyseenalaiseksi johdon linjan. Oli vain uskottava, että ”herrat” tietävät.

Hiukan myöhemmin sidoin tämän salamyhkäisyyden Kekkosen vallassa pysymisen logiikkaan: vain Kekkonen muka ainoana tiesi, miten suhteet itäiseen naapuriin järjestetään.

Kun sitten tapahtui kuuluisa Zavidovo-vuoto (neuvottelu Kekkosen ja Breznevin välillä Moskovan lähellä Zavidovossa tapahtui helmikuussa 1972), aloin osoittaa hämmennyksen merkkejä. Zavidovossa Kekkonen sitoi Breznevin kanssa EEC:n ja oman valintansa toisiinsa. Neuvostoliitto suhtautui epäillen tai kielteisesti läntiseen integraatioon. Breznev ja Kekkonen sopivat, että EEC:hen liittyminen onnistuu, jos Kekkonen valitaan presidentiksi.

Kantona kaskessa oli, että Kekkonen oli vuoden 1968 vaalien jälkeen antanut tunnetun lupauksensa, että hän ei enää asetu ehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa. Miten tämä kierretään? Monimutkaisten vaiheiden jälkeen sitten päädyttiin poikkeuslakiratkaisuun. Se kuitenkin edellytti mm. SMP:n hajottamista, joka jo sellaisenaan hakee vertojaan kansanvaltaisen järjestelmämme historiassa.

Kekkonen piti salaiset asiat salaisina, mutta Zavidovo-muistio jaettiin muutamille henkilöille. Kului kahdeksan kuukautta, kun vanhan tavan mukaan Ruotsin lehdistössä ilmestyi tietoja Kekkosen ja Breznevin tapaamisesta.

Tarkalleen ottaen toimittaja Tor Högnäsin juttu ilmestyi Dagens Nyheterissä 31.10.1972. Muistan aivan selvästi, kun leimasin nämä tiedot mielessäni Ruotsin lehdistön sensaation tavoitteluksi. Näin oli tapahtunut aikaisemminkin eikä tätä tietoa voinut ottaa vakavasti. Suomen ulkoministeriö sivuutti uutisen sen aikaiseen tapaan lähes huomiotta: ei kommenttia. Se, että tietojen vuotajana Ruotsin lehdistölle oli Tor Högnäs, tai se että Erkki Tuomioja oli tietojen luovuttaja Högnäsille ei ollut oleellista. Oleellista oli se, mitä sitten tapahtui.

Vuotojen jälkeen oli aivan hiljaista. Asia näytti unohtuneen niin kuin monta kertaa aiemminkin, kun oli kysymys Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden ”paljastuksista”. Joulukuussa 1972 (siis useita viikkoja Dagens Nyheterin uutisen jälkeen!) Kekkonen ilmoitti yllättäen, että - johtuen vuodosta - hän ei ole käytettävissä presidentiksi. Jos hän ei olisi tehnyt näin, olisi vuoto käsitykseni mukaan mennyt Ruotsin lehdistön sensaation tavoittelun piikkiin. Tarkoitus pyhitti keinot. Oikeuskansleri määräsi 21.12. 1972 aloitettavaksi tutkimukset, miten Zavidovo-muistio oli vuotanut julkisuuteen. Puolueet hätkähtivät tässä vaiheessa järjestämään Kekkoselle jatkoaikaa.

Kekkosen ilmoituksen tarkoitus oli kertoa kansalaisille ja puolueille, miten herkät Neuvostoliitto-suhteet olivat. Synnytettiin siis kuva, että aivan oikeasti suhteet olivat vaarantumassa, jos Kekkosta ei valittaisi presidentiksi – ja vielä erikoisjärjestelyillä.

Zavidovon muisto on jättänyt jälkensä ajatteluuni. YYA-sopimuksen hengessä kaikki ei ollut niin auvoista kuin keskinäisissä kommunikeoissa sanottiin. Vuosien varrella saatiin lisää tietoa taustalla käydyistä kommunikea- ym. taisteluista. Zavidovo on ensisijaisesti kansanvallan alennustilan muistomerkki.

XXXXXXXXXXXXXXXXX

Seuraavassa muutamia jälkihuomioita noiden aikojen vaikutuksesta mielipiteisiini.

Epäilen, että Neuvostoliiton kanta suhteessa EEC:hen ei ollut niin kiveen hakattu kuin sittemmin on annettu ymmärtää. Useissa neuvotteluissa Neuvostoliiton edustajat olivat valmiit antamaan periksi ja sitten taas tiukensivat mielipiteitänsä.

Suhtaudun nyky-Venäjän moniin kummallisuuksiin eritellen ja kriittisen tutkivasti. Minulle on kyllä jäänyt Neuvostoliiton käyttäytymisestä traumoja varsinkin 1970-luvun alusta. Suurvalta harrasti tuolloin ikävää painostusta (mm. karkeasti käyttäytyneen suurlähettiläs Beljakovin toimesta), johon Suomi sitten reagoi omalla tavallaan. Syytä on kuitenkin muistaa, että kautta aikojen suurvallat ovat painostaneet pieniä valtioita.

Se, mikä ns. suomettumisen ajassa on suunnattoman paheksuttavaa oli kotimaassa harjoitettu painostus, eli suomalaisten painostus Neuvostoliiton avulla toisia suomalaisia kohtaan. Tämä tapa on suomettumisen ytimessä. Juuri tästä syystä Zavidovo toimii varoittavana esimerkkinä.

Samaa pyrkimystä näen nykyaikana Nato-liittolaisuutta koskien. Painostus on päällä, että erikoisasiantuntijoilla on jotain aivan erityistä tietämystä, jonka perusteella tavallisen kansan pitäisi uskoa liittoutumiseen.

Venäjä-suhteissa meillä ei ole erityistä ”Venäjä-korttia”, vaikka jotkut tahot yrittävät luoda väkisellä ”pakkosuomettuneisuuden” kuvaa. Kyllä Venäjää voidaan pyrkiä ymmärtämään ilman, että se koetaan suomettumiseksi.

Painajaisia voi sen sijaan syntyä siitä, jos vanhentunut Neuvostoliitto-kortti halutaan vaihtaa uutukaiseen Nato-korttiin.

maanantai 11. elokuuta 2014

Nato-selvitykseni

Auttaakseni päättäjiä olen laatinut oman Nato-selvitykseni. En esitä naurettavia plus-miinus-taulukkoja, koska ne ovat loputtomiin tulkittavissa tai manipuloitavissa. Selvitykseni eri kohtia voi vapaasti käyttää kunkin omien Nato-pohdintojen välineenä.

1) Nykyinen - ja kymmeniä vuosia jatkunut - rauhanomainen ympäristö Skandinaviassa ei tue riskinottoa liittoutumisen kautta.

2) Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Euroopan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti) kertaakaan Naton olemassa olon aikana.

3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on ”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Päinvastoin Nato-maissa on runsaasti autoritäärisesti johdettuja maita ja näiden maiden lukumäärä tuntuu lisääntyvän (Unkari, Turkki, jotkin Balkanin maat….). Liittoumattomana maana - kohdassa kaksi mainittujen maiden joukossa - Suomi on itselleen sopivassa seurassa.

4) Skandinaviassa Ruotsi ja Suomi ovat liittoutumattomina maina alueen vakauden symboleja.

5) Venäjälle Ruotsin ja Suomen vastaiset rajat ovat sen kaikkein rauhallisimpia rajoja.

6) On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita emme ole alun perin halunneet.

7) Venäjälle on enemmän hyötyä Suomesta ja Ruotsista itsenäisinä valtioina ja yhteistyökumppaneina kuin aggression kohteina.

8) Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena muulloin kuin suurvaltojen pelinappulana (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska). Liittoutuminen tai liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen suurvaltasodan osapuoli ja sen ensi-iskun potentiaalinen kohde.

9) Itsenäinen uskottava puolustus, jossa Suomi itse päättää puolustusvoimiensa koosta ja aseistuksesta, nostaa hyökkäyskynnystä mistä tahansa ilmansuunnasta. Kysymys on hyökkäyskynnyksen määrittämisestä.

10) Suomella on suuri vaara ”luokan kilteimpänä oppilaana” joutua kriisien välikappaleeksi rauhanturvaamiseen käytettyjen joukkojen takia, jos se on Naton jäsen. Sanotaan, että osallistuminen on vapaaehtoista, mutta käytännössä osallistuminen on velvoittavampaa kuin pelkkänä rauhankumppanina. Jäsenyyksien mukana tulee sitoumuksia, joita ei osata etukäteen huomioida.

11) Vanhentuneen Neuvostoliitto-kortin vaihtuminen - väistämättä - joidenkin harrastaman Nato-kortin välikappaleeksi ei houkuta: ”puolustusmenoja on nostettava Nato-sopimusten perusteella, ja koska velkaa ei voida ottaa, leikataan hyvinvointipalveluista”. Nato-kannattajissa on paljon sellaisia, joille hyvinvointiyhteiskunta on muutoinkin rasite. Sitä sopii pilkkoa.

12) Ns. asiantuntijoista (mukaan lukien sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä. Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä: sotilailla painaa kauluslaatta (sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa työtä, jossa otetaan koko ajan huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus). Näkökulma on liian kapea-alainen.

13) Asiantuntijatahojen taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä ne saavat rahoituksensa ja mitä mahdollisia sitoumuksia niillä on keskenään ristiriidoissa oleviin osapuoliin). Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä välttämättä enempää.

14) Suomi näyttää olevan pitkällä Nato-kumppanuuden tiellä. Hiljaa hivuttaminen Nato-jäseneksi on kansanvaltaisten periaatteiden vastaista. Kansalaiset asetetaan tapahtuneiden sopimuspohjaisten päätösten eteen ilman laajaa demokraattista keskustelua tai valmistelua. Päätöksiä ketjutetaan taaksepäin alun perin tehtyihin päätöksiin ilman, että näiden todellisia tarkoitusperiä on alistettu aikanaan avoimesti keskustelun kohteeksi: ”asioista on jo sovittu aiemmissa päätöksissä”.

15) Suomen on syytä ajatella ensisijaisesti omaa etuaan erilaisissa kriisien painostus/pakotetilanteissa. Suomella ei ole tarvetta käyttäytyä Nato-maiden tapaan. Euroopan yhteisön sisällä Suomen tulee painostaa muita maita todelliseen rauhantyöhön kompromisseineen (tällä mielipiteellä ei ole yhteyttä minkään poliittisen ryhmän kantaan Suomessa).

16) Viime aikojen kehitys on osoittanut, että kriisien määrä on lisääntynyt. Ne ovat rakenteeltaan yhä monimutkaisempia. Ei voida mennä esim. Yhdysvaltain selän taakse ja ajatella, että siellä on turvallista toimia. On vaara, että liittoutumisen kautta joudutaan sitoutuneeksi konflikteihin, joihin sitoutumattomana maana ei tarvitse ottaa kantaa. Konfliktiin osallistuvat maat voivat katsoa, että olemme Naton kautta sitoutuneet sotaan, vaikka emme siihen itse osallistu konkreettisesti. Pelkkä sanallinen tuki voi altistaa esim. terroritekoihin.

17) Yhdysvaltain ja Naton politiikka ei ole ”suhdanteista” vapaa. Pelkästään vallanvaihdos Yhdysvalloissa voi luoda tilanteen, jossa vaaditaan suurempia sotilaallisia panostuksia, kuin mihin olemme varautuneet (syytökset ”vapaamatkustajuudesta” Naton sisällä).

lauantai 9. elokuuta 2014

Nato-vastaisuus tuntuu kiveen hakatulta

Nato-kannatus on lisääntynyt kirkuvat otsakkeet. Painottaisin aivan eri asioita. Ihailen Suomen kansan suuren enemmistön rauhallisuutta nykyisessä kireässä kansainvälisessä tilanteessa. Nato-liittolaisuuden kannalla on Ylen tuoreen mielipidekyselyn perusteella vain 26 prosenttia suomalaista, kun taas vastustavalla kannalla on 58 prosenttia suomalaisista.

Kannattaa huomata, että maaliskuussa vastustajien määrä oli jokseenkin sama kuin nyt heinä-elokuussa. Eli kriisin akuutissa vaiheessa vajaan puolen vuoden aikana vastustajien määrä pysyi vakaana.

Ja tämä tapahtui kaiken sen propagandan keskellä, mitä esim. monet poliitikot (ml. kaksi pääministeriä) ja ns. asiantuntijat koko ajan syöttävät kansalaisille!

Jostakin syystä pakokauhuisuuden vallassa on osa eliitin aktiivisimmista, se osa, joka kirjoittelee tai muutoin tuo kantansa esille. Tilanne on hämmentävä: vallitsee epäluottamus tavallisten suomalaisten ja monien kansan kellokkaiden välillä. Vai onko tämä sittenkään yllättävää, sillä suomalaiset tuntevat tunnetusti epäluuloa poliitikkoja kohtaan?

Ihmiset vaistoavat eliitin ylireagoinnin.

Ehkäpä ihmiset sielunsa silmin näkevät jo Nato-kortin käytön korvaamassa vanhentunutta Neuvostoliitto-korttia. Tällä tarkoitan painostusta ulkovaltojen avulla omia kansalaisia vastaan. Tähän vaaraan ei haluta enää antautua.

Asiaan vaikuttaa varmaankin se, että tavattoman monet venäläiset vierailevat nykyisin Suomessa. Turisteihin on totuttu ja turistivirran positiiviset vaikutukset ymmärretään. Keskinäinen kanssakäyminen on lisännyt luottamusta.

Myös tavallisten venäläisten suhtautuminen Suomeen on mielipidetiedustelujen mukaan erittäin positiivista, suorastaan poikkeuksellista muihin kansakuntiin nähden.

Venäjän luoteiskulma vaikuttaa varsinaiselta rauhan tyyssijalta verrattuna moniin muihin Venäjän rajan osiin ja Venäjän johto osaa arvostaa tätä.

Ukrainaan liittyvien pakotteiden ja vastapakotteiden kierre tietenkin rasittaa omalta osaltaan Suomen ja Venäjän suhteita. Pakotteet eivät kuitenkaan näytä tuovan ratkaisua itse kriisiin.

Suomen hallituksessa on selkeä linjaero pääministerin ja ulkoministerin välillä, vaikka eroja ei halutakaan korostaa. HS 9.8.2014: Stubb: kriisin ratkaisun avaimet ovat ”vain ja ainoastaan Venäjällä”. Tuomioja: ”Täytyy myös katsoa, miten voidaan tehdä sellainen kaikille kelvollinen ja kunniallinen tapa päästä irti tästä (kriisistä), jossa ketään ei ajeta nurkkaan”.

Olen itse korostanut rauhan solmimisen monenkeskisyyttä: ei päästä eteenpäin, jos kaikkien keskeisten tahojen kompromissihalukkuutta ei testata.

Suomelle sotilaallinen liittoutumattomuus on ollut ulkopolitiikan menestystekijä. Selkeä enemmistö suomalaisista haluaa jatkaa vakauden tiellä.

torstai 7. elokuuta 2014

Demokratia koetuksella!

Herään mökillä klo 05.30. Ei mitenkään tavatonta, mutta ei myöskään joka päiväistä. Yöt ovat ajatusten muhimisen hautomo. Aamulla moni asia on seljennyt, niin ainakin kuvittelen. Kahvi päälle ja sama mietintö kuin ennenkin: ehtiikö tuo kaffe tuosta vanhentua ennen kuin muut heräävät?

Siinä kahvia laitellessa tulee mieleen niinkin juhlava aihe kuin ihmisen ikuinen haave kestävästä rauhasta. Mitä siihen tarvitaan? Sivistystä ja osaamista? Ei taida riittää.

Sitä paitsi liian pitkät rauhanajat veltostuttavat! Mitä? Naurettavaa ajattelua, koska rangaistukset rauhan menetyksen jälkeen ovat karmeat! Pahimmassa tapauksessa ei jää kiveä kiven päälle.

Eivätkö juuri ensimmäisen maailmansodan syttymisen 100-vuotismuistot tuo mieleen kestävän rauhanajatuksen järjettömyyden: kuinka innokkaina tuon ajan nuoret miehet pitkän rauhanjakson jälkeen halusivat osoittaa sotilaskuntoansa. Ja kuitenkin ensimmäinen maailmansota oli surkeaa mudassa rypemistä. Sankaruus oli kaukana, kun miehiä niitettiin konekivääreillä. Ei mitään uljasta kamppailua mies miestä vastaan, vaan etäältä tuleva tykin jylinää tai kuularuiskun lakaisu. Viheliäinen kuolema kaiken sotkun keskellä.

Kun ajatellaan tapahtunutta Ukrainassa, tulee miettineeksi, miten tähän vaiheeseen on päädytty (ilman, että sorrun tulevien kauheuksien ennustamiseen). Niin, miten on päädytty juuri tähän pisteeseen?

Ensin on tietysti kirottu historia: kalavelkoja on syntynyt ja niitä maksellaan. Stalinilla oli tapana pyöräytellä karttapalloa muutamien läheistensä läsnä ollessa ja ikään kuin ylpeänä itsekseen mutisten kehua, mitä kaikkea Neuvostoliitto oli saavuttanut toisessa maailmansodassa. Ja kyllähän saldo oli merkittävä, joskin hinta oli myös kauhistuttava: yli 20 miljoonaa tapettua venäläistä. Mutta väliäkö tuolla, lopputulos ratkaisee!

Juuri nuo valtaukset satojen vuosien ajalla ja päälle Itä-Euroopan lakeijavaltiot olivat osoitus Venäjän/Neuvostoliiton mahdista. Kaikki tuo loppui aikanaan, ei suinkaan Ronald Reaganin tähtien sotaan, vaan Neuvostoliiton omaan mahdottomuuteen. Nykyaikainen tiedonvälitys tappoi Neuvostoliiton. Loputtomiin ei voinut kätkeä markkinatalouden ihmeitä tekevää vaikutusta.

Kun Neuvostoliiton purkautuminen sitten tapahtui, se tavan mukaan toteutui hallitsemattomasti. Onkohan mikään vallankumous tapahtunut hallitusti? Mutta ei kukaan – ei kukaan – halunnut tuolloin 1990-luvn vaihteessa ajatellakaan, että kehitystä pitäisi jarruttaa. Vuosikymmenien vääryydelle piti saada hyvitys. Siinä katosivat paitsi Neuvostoliiton blokki niin myös neuvostotasavallat.

Kaikki aiemmin toteutetut väestönsiirrot ja venäläistämistoimenpiteet kuuluivat pakettiin, joka nyt hajotettiin. Eikä kukaan asettanut mitään kyseenalaiseksi. Länsimaissa iloittiin, että nyt alkaa ”normaali” kapitalistinen elämänvaihe myös idässä. Venäjällä moni vanha imperialisti tosin jäi kaiholla ja katkeruudella miettimään menetettyä, mutta turhaa kaikki tyynni. Emo-Venäjän Imperiumista ei jäänyt paljon mitään jäljelle.

Nyt tuo kaikki on läiskäisty eteemme: valtioiden rajat ovat viivoja kartalla. Etninen kartta ja kielirajat ovat jotain aivan muuta. Ja juuri tässä on yksi villakoiran ytimistä: väärälle puolelle jääneet kanssaveljet ahdistuvat ja emokansa ahdistuu omiensa puolesta. Venäjä on yhtä! Arabitkin ovat yhtä valtakuntaa jihadin voimalla.

Tietenkin taustalla vaikuttaa kansakuntien voimasuhteiden muutokset. Venäjän heikkouden ajat ovat olleet muille väärän vahingonilon kohteita: Venäjän vahvistuessa vahingonilolla on lyhyet jäljet. Kosto jää elämään. Ja pahimmat kohdat ovat tulevia kriisipesäkkeitä – kuten nyt tämä Ukraina.

Mutta ei se mitään, Venäjälle pitää uskotella, että se on vain Italian kokoinen talous – ei siis paljon mitään. Venäjä pitäisi vielä itse saada tajuamaan tämä oligarkkikapitalismeineen.

Läntinen ylemmyydentunne parhaasta yhteiskuntajärjestelmästä ei ole vakuuttanut arabeja eikä venäläisiä: arabit inhoavat länsimaisuutta, samoin monet venäläiset. Vaikuttaa siltä, että läntisessä kapitalismissa on sisäänrakennettu tunkeutumiselementti - sen on läpäistävä kaikki vastukset!

Tiedonvälitys on edelleen avainasemassa. Yksisuuntaistettu tiedonvälitys onnistuu sittenkin, vaikka sille on asetettu vapaan kansainvälisen tiedonvälityksen taholta ”reikiä”. Kysymys on varmaankin myös pyhästä uskosta: jos oikein kovasti uskoo vääryyden tapahtuneen äiti-Venäjälle (tai arabeille) eivät siinä objektiiviset tietolähteet paljon paina.

Venäläisen tiedonvälityksen (tai pikemminkin propagandan) valheellinen räikeys koskien Ukrainan konfliktia on niin suuri, että totuutta voidaan pitää Ukrainan tilanteen ilmeisimpänä uhrina. Faktat on muutettu viihteeksi ja tosiasiat tunnepohjaisiksi tarinoiksi. Kaiken takana on kansalaismielipiteen ohjailu haluttuun suuntaan. Vastenmielisintä tässä tiedonvälityksessä on jo oletuksena asetettu - tietoisesti rakennettu - valheellisuus, johon kansalaiset tuntuvat uskovan: ”Mitä vähemmän objektiivisuutta, sen enemmän tunnetta ja sen mielenkiintoisempaa katselijoille” (Helsingin Sanomat lainaa venäläisen TV-kanavan johtajaa 30.7.2014).

Suomi on testissä. Vaaditaan tietoisen skitsofrenista suhtautumista. Kun Suomesta vallitsee Venäjällä hyvin positiivinen kuva olisi tuon kuvan särkeminen edesvastuutonta. Tulee siis olla kriittinen ihmisoikeuskysymyksissä ja kansainvälisen oikeuden loukkauksissa, mutta viime kädessä oma etu tulee huomioida: olemme pysyviä naapureita. Onneksi meillä on kaiken tämän poliittisen kakofonian keskellä tavalliset ihmiset, jotka suhtautumisellaan Venäjään ja käytännön kokemuksillaan voivat ratkaista paljon - ja positiiviseen suuntaan.

Kun katselin pari päivää sitten vakituisessa kahvipaikassani (veneranta) kesäasuntoni lähellä venäläisen pariskunnan varovaista lähestymistä kohti järvenrantaa, jäin miettimään, mikä heillä mahtoi olla mielessä. Hetken kuluttua näin heidät uimassa parin sadan metrin päässä rannasta. Uskoisin, että kirkas vesi turvallisessa ympäristössä turhan tiukan byrokratian ulottumattomissa on yksi tätä taustalla rakentuvaa myönteistä Suomi-kuvaa. Sen kannattaa antaa säilyä Sitten on kysymys demokratiasta. Kun Unkarin pääministeri Orban haikailee venäläisen autoritäärisyyden perään, ollaan jollain hyvin syvällä rajalla. Että suhteellisen kehittyneessä EU-valtiossa demokratia ihan oikeasti asetetaan kyseenalaiseksi! Palaammeko takaisin 1920-luvulle heiveröisten demokratioiden keskelle? Eikä kysymys ole vain Unkarista, sillä EU-maiden oikeistosta löytyy paljon Putinin ymmärtäjiä.

Mikään mahdottomuus ei tietenkään ole, että kansalaiset tottuvat autoritääriseen hallintoon: mukavaa, kun joku muu tekee päätökset. Päästään eroon riitelevistä puolueista ja ennen kaikkea vihdoinkin juuri minä – siis minä – pääsen autoritäärisen johtajan suulla sanomaan, mitä olen jo pitkän aikaa ajatellut! Autoritäärisen hallinnon ihanne esitetään joskus valistuneena diktatuurina. Historia ei kuitenkaan vahvista kuvaa valistuneesta diktatuurista, kaikki tuntemani diktaattorit ovat jossain vaiheessa kääntyneet valistumattomiksi.

Eivätkö Kiina, Venäjä, arabimaat ja monet muut osoita, että autoritäärisyys voi voittaa hauraan demokratian? Meillä täällä Skandinaviassa on tosin suhteellisen onnistunut demokraattinen järjestelmä, mutta on siinäkin kaikki demokratian ”nurjuudet” näkyvillä: saman sukupuolen keskinäiset avioliitot, naisten ja miesten omituinen tasa-arvo, ihmisten onnellisuuden puute materiaalisesta hyvinvoinnista huolimatta, kaiken hengellisyyden alennusmyynti, rappiokulttuuri…. ja monet muut.

Luonnehtisin itseäni kuuskytlukulaiseksi. Siihen kuuluu edistysusko, usko demokratian toteutumiseen yhä laajemmin, tietoon perustuva hallinnointi, tieteellinen maailmakatsomus sekä hyvinvoinnin laadun parantaminen. Siihen eivät kuulu autoritäärinen hallintomalli, taikausko, kreationismi eikä fundamentaali uskonto. Ei aina käy niin kuin haaveillaan. Suuri lama oli jo melkoinen shokki tälle naiiville edistysuskolle. Sittemmin globaali kapitalismi finanssikriiseineen on osoittanut, että virheistä oppimisesta ei voida juuri puhua. Samat erehdykset toistuvat kerta toisensa jälkeen.

Kuvitelma jatkuvasta edistyksestä ja sivistyksen luomasta valistuksesta voi osoittautua lopulta suureksi valheeksi. Ainoaksi kestäväksi vastalääkkeeksi voi osoittautua kyynistyminen kaikelle tapahtuneelle. Kyynikko on alunperinkin suhtautunut suurella epäilyllä ihmiskunnan viisastumiseen ja kuva täydentyy aina pätevällä jälkiviisaudella.

Puhutaan kylmän sodan paluusta. Yhtä hyvin voidaan puhua vastakkainasettelun paluusta. Nyt ei kuitenkaan ole kysymys sosialismin ja kapitalismin välisestä taistelusta, vaan fundamentaalien uskontojen sodista ja kapitalismin sisäisestä välienselvittelystä. Tämä kapitalistinen sisällissota on saanut uusia muotoja, on kybersotaa, on globaalin talouden kiristyskeinoja, on lennokein käytyjä taistelua, on täsmäaseita (jota ei pidä sotkea osumatarkkuuteen) jne. On pelottavaa ajatella, miten vähän amerikkalainen oikeisto tuntee tätä maailmaamme. Kysymys on yleissivistyksen puutteesta. En todellakaan luovuttaisi sodan avaimia teekutsuliikkeelle. Ja kuitenkin Yhdysvaltain seuraava presidentti voi olla läheltä teapartya.

Kaiken ylle voidaan levittää edellä mainittu kyynisyyden kaapu: sota tästä kuitenkin tulee. Jotenkin inhottaa tämä ”varman päälle” ajattelu: kun ennenkin on saatu aikaan sota niin kai se tulee nytkin. Itse asiassa se ei ole monelle vaihtoehto, vaan vääjäämättömyys! Meillä on sosiaalinen tilaus ”mitä minä sanoin” -ajattelulle.

Meitä naiiveja järjen voittoon uskovia kuitenkin piisaa. Mutta niinhän se Tannerkin sanoi vuonna 1939: ei maailma voi niin hulluksi tulla, että pilaa kaiken saavutetun. Työväenjohtajan ajatuksessa on villakoiran ydin, vaikka sitä ei ole haluttu oikein ymmärtää. Läntisissä pitkälle kehittyneissä demokratioissa työväen saavutetut edut olivat merkittäviä ja sodan koittaessa menetykset olivat kohtalokkaat, sillä suhteellisen hyvinvoivat työtätekevät ihmiset joutuivat ensimmäisinä tykinruuaksi.

Toki sodat eivät ole tässä välilläkään loppuneet. Aina käydään taistelua jossain päin maailmaa. Entisen Jugoslavian alueen sodat osoittivat kuinka lähelle sota tuli perinteisiä liberaalidemokratioita. EU perustettiin yhdeltä osin estämään Saksan ja Ranskan välinen sota. Varsin hypoteettinen näkökulma, mutta nykypäivän perspektiivistä EU-varmistus kenties tarvittiin.

Mielestäni moniarvoinen yhteiskunta ja demokratia ovat kaikesta huolimatta paras suoja sotia vastaan. Ei tule kovin montaa valtiota mieleen, joissa kaikki kansanvallan tunnuspiirteet ovat olleet kunnossa ja jotka ovat tehneet aloitteen sotaanlähdöstä.