Mikael Huhtamäen ”Live in Finland. Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979” on kevyttä kesälukemista, joka kertaa ansiokkaasti Suomessa vierailleiden pop- ja rocktähtien sattumuksista maassamme. Vaikka jutustelu on kevyttä, on mukavaa, että ote on kuitenkin analyyttiseen historiankirjoitukseen pyrkivää. Tutkiva ote näkyy esimerkiksi siitä, kuinka Paul Ankan kuuluisan Linnanmäki-keikan katsojamäärä eritellään. Kaikki jutut eivät vuosikymmenien jälkeen ehkä ole aivan yksi yhteen tosiasioiden kanssa, mutta siitä ei voida syyttää kirjoittajaa. Lähdekritiikissä on ollut varmaan melkoinen työ, siksi paljon liioiteltuja juttuja kiertää.
Minua kiinnosti kirjassa erityisesti live-esiintymiset nykypopulaarimusiikin alkuvuosina 1950- ja 1960-luvulla, koska muistan itsekin noita vaiheita. Ajatuskin siitä, että olisin ollut katsomassa esiintymisiä Helsingissä oli mahdoton. Oli vain vinyylit ja alan lehdet, joista miellyin Melody Makeriin ja New Musical Expressiin. Joka tapauksessa kirja taustoittaa hyvin pop- ja rockmusiikin varhaishistoriaa Suomi-näkökulmasta. Kaukana edessäpäin olivat stadionkonsertit ja aikuisrockin kultaiset päivät, jolloin eri ikäluokat sulassa sovussa täyttivät katsomot.
Silloin toiminta oli pienimuotoista. Miksi? Siksi, että 1960-luvun vaihteen teini-ikäluokatkin olivat pieniä sota-aikana syntyneitä ikäluokkia. Lisäksi Suomea vaivasi tuttu jälkijättöisyys, joka koski muitakin elämänalueita. Ei täällä kansainväliset starat olleet niin suuria tähtiä kuin olisi voinut uskoa. Tietenkin oli Beatles ja Rolling Stones, jotka ylittivät kirkkaasti uutiskynnyksen, mutta levymyynti oli vähäistä, joskin kiihtyi tultaessa 1960-luvun lopulle ja 1970-luvulle. Suosikki-lehti piti jonkinlaista Hot-100-listaa, mutta kuinka hyvin se heijasteli todellisuudessa myyntiä varsinkin muutamien kymmenien kärkilevyjen jälkeen, sopii epäillä.
Varsinkin 1960-luvun alkupuoli oli kansainvälisesti katsottuna hiljaista. On liikuttavaa, kun katselee vanhalta Youtube-videolta, kuinka Joey Dee and The Starliters esittää tahattoman koomisen koreografiansa kappaleessa ”Peppermint Twist”. Samainen yhtye oli oikeastaan ensimmäinen pop-yhtye, joka tuli Suomeen suuresta maailmasta (Skandinavian ulkopuolelta). Yhtye vieraili Suomessa vuoden 1963 maaliskuussa ja herätti ansaitsemaansa huomiota riehakkaalla lavashowlaan. Paikalla oli kirjan mukaan vain 600 nuorta.
Toukokuussa 1964 Linnanmäellä vieraillut Cliff Richard oli suuri tähti ja vielä uransa huipulla (tai juuri uransa lakipisteen ohittanut) tuohon aikaan. Kirjan huomioista parhaita ovat silloisten kriitikoiden ja tavallisten fanien konserttiarviot. Niitä leimaa totuttelu kansainväliseen ilmapiiriin. Osa jäyhästä yleisöstä ihan oikeasti villiintyi.
Myös Markku Veijalaisen kommentti, jonka mukaan kitaravillitys alkoi monen kohdalla Cliff Richardin konsertista on mielenkiintoinen havainto. Tämän voi allekirjoittaa vain osittain, sillä toki varsinaisen rautalangan paras vaihe oli tuolloin jo ohi. Hank Marvinin kitarasoolo kappaleessa The Young Ones oli joka tapauksessa monelle esimerkki minkälaisen soundin sähkökitarasta saa parhaimmillaan.
Ruotsalaisen Spotnics-yhtyeen kautta edettiin nopeasti Swinging Blue Jeansiin ja pian alkoivat britti-invaasion seurauksena varsinkin englantilaiset yhtyeet olla tuttuja täällä myös livenä. Myös yksi alkuperäisistä rock and roll-tähdistä, Gene Vincent piipahti Suomessa vuonna 1964. Vincentin kohtuullinen menestys - varsinaisen rock and roll -kauden mentyä jo mailleen - johtui varmaan englantilaisten yhtyeiden suosimista rock and roll-klassikoista konserteissaan.
Kuusikymmentäluvun puolessa välissä Suomessa vierailivat jo monet maailman ykkösbändit, kuten Rolling Stones ja Animals. Beatlesit eivät ehtineet Tukholmaa lähemmäksi.
Tarinat Rolling Stonesin vierailusta Yyterissä ovat moninaiset. Riippumatta siitä, mitä Stonesit tekivät, mieleen ovat jääneet raporttien ja tarinoiden tyyli ja asenne yhtyeen vierailusta. Kirjassa niitä referoidaan runsaasti. Mielipiteet vaihtelivat kyynisen epäluuloisuuden kautta vähintäänkin värittyneisiin sepustuksiin. Oli ikään kuin sovittu, että raportointi vastaa kuvaa, joka Vierinkivistä etukäteen oli luotu.
Seuraava kerran Rollarit tulivat Helsinkiin vuonna 1970. Ja silloin olikin kysymys stadionkonsertista. Esiintymiselle varattiin vain yksi kaarre ja lippuja myytiin eri arvioiden mukaan 5000 kappaleesta 8000 kappaleeseen. Se oli alku isoille stadionkonserteille myös Suomessa.
Seuraava rock-konsertti stadionilla pidetiin vasta 22 vuotta myöhemmin, kun Dire Straits esiintyi 40 000 katsojalle. Ja sitten tuli Rolling Stonesin konsertti 52 000 hengelle vuonna 1995……
Kuusikymmentäluvun lopulla Suomessa esiintyivät mm. The Who ja Beach Boys. Sitten tulivat Jimi Hendrix Experience (toukokuussa 1967!) ja Cream … Helsingin Sanomat mainosti Hendrixin saapumista lausahduksella “uusi hullu mies”. Rock-musiikki tai pikemminkin pop-musiikki, kuten silloin sanottiin, oli juuri tuohon aikaan eksentrisen musiikin ja happeningin maineessa. Otto Donnerille tämä ”hullu mies” oli jotain ylivertaista. Donnerilla oli Hendrixin musiikin ymmärtämisen taju: ”Stockhausenissa kaipasin sitä elävää otetta, mitä löysin yllin kyllin Hendrixin musiikissa. Hendrix oli elävä, verevä ja maanläheinen, vaikka molemmat liikkuivat akustisesti samassa sointimaailmassa.… Jimi Hendrixistä ei voi sanoa muuta kuin, että hän on valtaisa.” Hendrixin konsertti Kulttuuritalolla on niin maineikas – jälkikäteen - että jos kaikki ne, jotka ovat ilmoittaneet olleensa mukana, olisivat todella olleet paikalla, eivät he olisi sopineet Kultsalle. Niille, jotka vaikuttuivat Hendrixistä oikeasti kokemus oli veret seisauttava (Hasse Wallin innoittunut kuvaus!). Ja kaikki tämä tapahtui ennen Jimi Hendrixin maineikasta esiintymistä Monterrey Popissa 18.6.1967!
Artisti- ja yhtyekavalkadi 1960-luvun lopulla täydentyy Spencer Davis Groupilla, Trafficilla, Blind Faithilla, Kinksillä, Donovanilla, Holliesilla, Moody Bluesilla, John Mayallilla ja Fleetwood Macillä. Seitsemänkymmentäluvun vaihteessa tulivat Jethro Tull ja Led Zeppelin…. Useimmat kansainväliset rock-kuuluisuudet esiintyivät tuohon aikaan Helsingissä.
Miksi meidän pitäisi välittää näiden monesti kypsymättömien karvapäiden vierailuista Helsingissä ja muualla? Ei välttämättä tarvitsekaan, mutta minulle se merkitsi ja merkitsee liittymistä läntiseen kulttuuripiiriin hyvine ja huonoine puolineen. Suomi ei ole ollut helppo maa ulkomaalaisille yhtyeille ja artisteille (huumekoirat, rasistiset liikemiehet, kalsea ilmanala…) eivätkä suuret tähdet ole olleet aina niin helppoja (diivailu, ylenkatse, ylisuuret vaatimukset, kiukuttelu) Suomelle.
On tärkeää, että nämä vaiheet ja vaikutteet suomalaisen populaarimusiikin historiassa on systemaattisesti tallennettu vielä, kun monet nuo ajat eläneet ja kokeneet ovat keskuudessamme.
Kaiken kaikkiaan konserttivierailut ovat esimerkki suomalaisten kivuliaasta sopeutumisesta suuren maailman showbisnekseen. Omalta osaltaan nämä vierailut olivat pohjustamassa ja innostamassa monen aloittavan rokkarin uraa. Ja lopulta Keski-Euroopassa ja muualla pidetyissä konserteissa tultiin katsomaan suomalaista rockia…
Rock-musiikki on yksi tehokkaimmista tavoista opiskella kieliä ja sen kautta oppia tuntemaan varsinkin anglosaksista maailmaa. Väitän, että useat kaikkein ennakkoluulottomimmista nuorista ovat olleet kiinnostuneita rock-musiikista. Suvaitsevaisuus ja uuden löytäminen ovat oman kokemukseni mukaan olleet monille ominaisia piirteitä.
Aivan oikein Mikael Huhtamäki huomauttaa, että monia tapahtumia on liioiteltu ja kirja pyrkiikin löytämään totuuden huhujen ja legendojen alta.
Ei aika mennyt koskaan palaa…. Jo 1970-luvun lopulta alkaen ajan patinoimat rock-kappaleet ja esiintyjät olivat kivettyneet yhteisiksi muistoiksi menneiltä ajoilta ilman protestin tai radikaaliuden häivääkään. Mutta uudet sukupolvet ovat löytäneet omat kanavat viesteilleen.
Kirjan lopussa on konsertti- ja TV-esiintymisten luettelo 1955-1979. Mikael Huhtamäki on tehnyt valtaisan työn meitä varten, jotka ovat kiinnostuneet noista ajoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti