Ilkka-Christian Björklund tarkastelee Suomen lähialuesuhteita HS:n mielipidekirjoituksessa ”Intoilua vai tosiasioiden tunnustamista?” 15.7.2014. Hänellä näyttäisi olevan kaksi lähtökohtaa: 1) Suomen pitää valita selvemmin puolensa - siis länsi - kuin mitä nyt tapahtuu ja 2) jättäytyminen ”kahdenväliseen turvallisuussuhteeseen” Venäjän kanssa perustuu kylmän sodan aikaiseen logiikkaan.
Björklund toteaa, että sitten vasta yhteistyö Venäjän kanssa alkaa sujua, kun olemme liittoutuneet lännen kanssa eli kaikki spekulaatiot häviävät Suomen asemasta, kun olemme liittyneet läntiseen sotilasliittoon. Enpä usko, että Venäjä innostuu vasta sitten ”oikeaan yhteistyöhön”, kun rahdataan vähän rautaa rajalle. Painostaisimmeko Natolla Venäjää parempaan yhteistyöhön kanssamme?
Björklund määrittää - tietoihinsa viitaten - Venäjän ohjustorjunnan kattavan mm. puolet Puolaa (Puola on Natomaa) ja Baltian (kuuluu Natoon) Suomen sekä Ruotsin ja Norjan pohjoisten osien lisäksi. On melko naivia kuvitella, että etupiirirajat ja ohjustorjunta-alueet muuttuvat, kun sotilasliittoalueita muokataan uuteen uskoon. Björklundin omat edellä esitetyt esimerkit osoittavat, että sodan syttyessä mikään alue ei ole turvassa. Siispä kaikki tarmo rauhanedellytysten luomiseen!
Meillä on länsi-integraatio viety niin pitkälle EU:n kautta, että monia on alkanut hirvittämään. On vaikea löytää tahoja, jotka epäilisivät Suomen vankkaa länsiorientaatiota. Yksi harvoja voi olla Ilkka-Christian Björklund. Lisäksi meillä on oikeistoideologeja, jotka pelkäävät kaikkea, mitä Venäjä tekee.
Jos Suomi työskentelee EU:n Venäjän kaupan lisäpakotteita vastaan, on odotettavaa, että Björklundin hengenheimolaiset leimaavat tämän suomettumiseksi, jonka kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. ”Oikeaa” suomettumista oli se, kun suomalaisia usutettiin toisten suomalaisten kimppuun Neuvostoliittoa hyväksikäyttäen ja jopa valtionpäämiehen johdolla. Vastenmielistä.
Venäjän oikeastaan ainoa uhka Suomen taholta on, että aluettamme käytetään alustana hyökkäykselle Venäjää vastaan ja sellainen uhkatilanne voidaan oikeastaan synnyttää vain yhdellä tavalla nykyisessä sotilaspoliittisessa tilanteessa, nimittäin liittoumalla Naton kanssa.
Vähän yleisemmällä tasolla sanottuna Suomi on jäänyt suurvaltasyndrooman vangiksi. Meillä pitää joko pelätä tai uhmata suurvaltaa. Entä jos pyrimme vaihteeksi järjestämään suhteemme luontevasti niin kuin ne voisivat muodostua ilman noita määreitä ”uhmaaminen” ja ”pelkääminen?” Tähän luontevaan suhteiden määrittämisen kuuluvat hyvät kaupalliset suhteet ja oikeus ja velvollisuus arvostella naapurimaita silloin, kun siihen on aihetta. Suomi on mielestäni erittäin selkeästi ja asiallisesti tuominnut Venäjän toimet Ukrainassa. Suomettumista ei ole se, jos Suomi ei juokse David Cameronin pakotevimman perässä.
Suomi ei ole jättäytynyt vanhanaikaiseen ”kahdenväliseen turvallisuussuhteeseen” YYA-sopimuksen malliin, jota käsitystä Björklund näyttää pitävän yllä. Kuka tällaista on halunnut? Tuskinpa arvio ulkosuhteistamme voi olla väärempi. Olemme siis irtautuneet YYA-sopimuksesta ja ryhtyneet rauhankumppanuuteen Naton kanssa erilaisine lisukkeineen (Naton ja Suomen yhteistyö on näköjään viety tosi pitkälle).
Ei se, että vastustetaan Natoon liittymistä ole tarkoittanut aiemmin eikä tarkoita jatkossakaan, että heittäytyisimme Venäjän ”puolustuksellisen doktriinin” tai minkään muunkaan ulkoisen opin varaan. Ainoa realistinen oppi on uskottavat puolustusvoimat täydennettynä tietyillä yhteistyökuvioilla ja nekin yhteistyötahot ovat lännessä.
Toistan tässä vanhan kantani, jota voisi sanoa Nikolai I:n diktaatiksi (kun Nikolain alaiset virkamiehet yrittivät kiristää otetta Suomesta) : ”Älkää tuoko minulle Suomea koskevia asioita. Suomi on ainoita alueita rajoillamme, josta minulle ei ole vaivaa”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti