HS:n toimittaja Jussi Pullinen on herätellyt keskustelua Venäjästä (nyky-Venäjän aatteettomuudesta) ja Suomen 1970-luvun taistolaisten aatteellisuudesta (HS: ”Taistolaisilla oli niin helppoa”, 6.5.2014). Kun itse elin nuoruuteni tuon ajan opiskelijamaailmassa ja koin nuo päivät, päinvastoin kuin Pullinen, niin voinen kommentoida vähän syitä ja seurauksia.
Elin opiskeluajat monien taistolaisten ympäröimänä. He eivät poikenneet niin paljon keskiverto-opiskelijasta, etteikö heidän seuraansa olisi voinut sopeutua. Kun ihmettelin vasemman reunan kämppäkaverilleni, miten hän pärjäsi läheisen opiskelijakaverinsa, patamustan oikeistolaisen kanssa, hän vastasi, ettei ”niistä asioista” (siis ideologiasta ja politiikasta ) puhuttu. Näin kätevästi se kävi. Ihan samalla tavalla tänä päivänä ideologisesti eri tavalla suuntautuneet ihmiset juttelevat keskenään.
Suuri asia, joka tänä päivänä unohdetaan silloin, kun puhutaan noista tarunhohtoista päivistä, on opiskelijoiden etujen puolesta taistelu. Ei siinä tarvinnut hirveästi väriä tunnustaa. Oltiin suurin piirtein samalla puolella.
Tietenkin ajattelun erot tulivat monella tapaa esiin ja joskus keskustelut olivat kovin repiviä. Tosin illalla saatettiin kallistella mukia samassa pöydässä.
Muistan kuinka laudaturseminaarissa oli joukossa muutamia taistolaisia, jotka erottuivat joukosta ideologisen kiivauden vuoksi. Eräskin opiskelija oli valinnut aiheekseen teeman Marxin Pääomasta. Herätti huomiota, kuinka hän lähinnä referoi Pääomaa. Opiskelijaopponentti toisteli, että ”tämä on niin kovaa asiaa, ettei tähän pääse mitenkään kiinni”. Pääoman liturginen ote vangitsi sekä esityksen pitäjän että hänen opponenttinsa. Englannista tullut opettajamme puuttui peliin kritisoimalla voimakkaasti suomalaisten vasemmistolaisten pitäytymistä ortodoksisessa marksilaisuudessa ilman silloin Euroopassa niin muodikasta uusmarksilaista otetta. Kummallista se olikin. Suomalaiset marksilaiset olivat äärimmäisen sitoutuneita Pääoman raamatunomaiseen tulkintaan.
Hätkähdin, kun luin Heikki Mäki-Kulmalan (1951-2014) äkillisestä poismenosta. Ja niin nuorena – samanikäisenä kuin minä! Mäki-Kulmalan tilitys taistolaisvuosistaan ”Taistolaisuuden harmaa kirja” on yksi parhaista aikalaiskuvauksista. Ei sille mitään mahda, että monet tuon ajan radikaaleista olivat myös kaikkein terävimpiä tyyppejä – ja kai se on nykyisinkin niin. Aatteet vain ovat toiset.
Muistikuvissani Mäki-Kulmala arkipäiväisti tuon ajan vallankumoushengen hieman ironiseen sävyyn. Nythän näistä hahmoista on tehty ilmestyskirjan petoja ja Suomi eli todellisia vaaran vuosia. Ei nyt sentään.
Kaikesta huolimatta nykyajan suhtautuminen – toimittaja Pullisen tapaan – on mystifioinut nuo aatteen kultaiset ajat. Elettiin ”modernia” aikaa, jolloin sosialismi ja kapitalismi olivat suuria kertomuksia. Nykyinen postmoderni (huh, tulipa vanhanaikainen termi) aikakausi on sekoittanut aatteet sekavaksi mössöksi. Ainakin Pullinen näkee tämän niin. Ehkä avainideologia – jos nyt ideologiasta voidaan puhua – on ylikonsumerismi. On ”vain” keskituloisten kuluttamista: autotallit täyttyvät tavarasta niin, että autot seisovat tallien ulkopuolella. No, rehellisyyden nimissä meillä on laajoja kansanosia joiden elämä on kaikkea muuta kuin ylikuluttamista.
---------------------------------------
Olen jossakin aiemmassa blogikirjoituksessa viitannut TV:ssä parhaillaan uusintana menevään varsin mainioon Dostojevski-dokumenttisarjaan. Eräässä kohtauksessa Dostojevski asetetaan Ivan Turgenjevia vastaan. Kun kohteliaisuudet on lausuttu, Dostojevski menee asiaan ja syyttää Turgenjevia länsimielisyydestä, kaiken länsiroskan yliarvostamisesta ja - mikä pahinta - liberalismista. Turgenjev oli jopa mennyt niin pitkälle, että oli toivonut Venäjän häviävän sodan lännelle.
Dostojevskilla patrioottisuus oli kaiken ylitsekäyvä. Hän syytti Turgenjevia likipitäen maanpetturuudesta.
Väittely kahden kirjailijan välillä päättyy kinasteluun omantunnon merkityksestä. Turgenjev korostaa omaatuntoa osana liberalismin olemusta. Dostojevski tyrmää tämän moraalittomana: ”Omatunto ilman Jumalaa on kauhistus”.
Dostojevski elää edelleen tämän päivän hengessä mukana – ja varmaan Turgenjevkin. Heidän väittelynsä kaikuu tämän päivän venäläisyydessä korvissamme niin, että ulkopuolisetkin kuulevat.
On väärin sanoa, että länsimainen kulutushysteria on vallannut venäläiset niin kuin melkein kenet tahansa lännessä. Venäläiseen ekseptionalismiin kuuluu erottautumispyrkimys läntisestä roska-aatteesta tai aatteettomuudesta. Timo Vihavainen on meille välittänyt tähän ainutlaatuisuuden korostamiseen liittyviä piirteitä.
Mutta mitä vastustetaan? Ajattelun keskiössä on läntiset luotaantyöntävät vaikutteet: mammonismi, amerikkalainen epäkulttuuri, kapitalismin protestanttisperäinen henki. Tätä vasten asettuu ”poliittinen uskonto”, ortodoksia, joka on länsimaisen konsumerismin vastavoima.
Minulle jää vaikutelma, että venäläisyyteen halutaan liittää käsite ”sisäistyneisyys” vastakohtana lännen pinnallisuudelle. Venäläinen ylevyys on jotain sukua sosialismin korkealentoisille tavoitteille – johon sitä sattuneesta syystä ei kuitenkaan haluta verrata enää tänä päivänä. Ja olihan bolsevismissakin uskonnollinen ulottuvuus.
Tietenkin tähän ekseptionalismiin voidaan kiinnittää imperialistisia pyrkimyksiä muiden siirtomaavaltojen tapaan. Oma erinomaisuus tai kuvitelma erinomaisuudesta on ympäristölle joissakin tapauksissa uhka.
Eivät venäläiset, siis kansan enemmistö, ole puhdasoppisia aatteen ihmisiä. Itse asiassa on helppo leimata nykyvenäläiset kapitalistisen kulutusmaailman osaksi, jotka Suomessa käydessään pyörivät Stockmannin kulmilla. Ei siinä juuri erotuta kiiluvasilmäisistä kantaväestön kuluttajista.
Näinhän se on aina: etujoukot haluaisivat puhdasotsaista ideologista otetta, kun taas tavallinen kansa suhtautuu asioihin käytännöllisesti. Joka tapauksessa toimittaja Pullisen tapa leimata venäläiset ”aatteettomiksi rettelöitsijöiksi” menee kyllä pahasti metsään.
Eivät taistolaisetkaan eläneet pelkästä aatteesta: piti olla tarkoituksella hieman kauhtuneet kuteet ja bileet, jotka sopivat aikaan. Heitä ei pidä kadehtia, mutta aika oli sellainen, että kuviteltiin vielä, että maailmaa voidaan joukkojen avulla muuttaa. Kai se on mahdollista vieläkin, mutta haasteet globaalin häilyvyyden keskellä ovat verrattomasti suuremmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti