maanantai 14. huhtikuuta 2014

Irakin sota - hyvityssota

TV:stä (Yle TV1 10.4.2014) tuli mielenkiintoinen dokumentti Irakin jälkimmäisestä sodasta ”Kampanja, joka vei sotaan”. Dokumentin alkuperäinen nimi ”Bush, Blair og Fogh – krigskampagnen” (Tanska, 2013) kertoo, mistä on kysymys. Dokumentin tanskakalaiset tekijät lähestyvät teemaa Tanskan osallisuuden kautta. Tanskan puolelta pääosaa esitti pääministeri Anders Fogh Rasmussen.

Dokumentti kertoo tarinan valtavasta kiihkosta ratkaista jotakin todella suurta, tuhota länttä uhkaava Saddam Husseinin joukkotuhoasekoneisto. Dokumentin häivytän tässä kirjoituksessa taustalle ja virkistän lähinnä sillä omia muistikuviani tapahtumien logiikasta.

Kaikki he (George Bush nuorempi, Tony Blair ja Rasmussen) olivat innoissaan saadessaan tehdä maailmalle palveluksen, pyyhkäistä sivuun terrorivaltion johtaja. Mikä unohtui? Maltti, jolla tällaisia konflikteja pystytään objektiivisesti hallitsemaan ja ratkaisemaan.

Tietenkin heillä kaikilla oli mielessään jälkimaine: mitä historia kertoisi heidän suurteostaan. Euforisessa innossaan he sivuuttivat viileän harkinnan, tiedustelupalvelujen raportit ja YK:n turvallisuusneuvoston. Toki turvallisuusneuvosto asiallisesti yritettiin saada mukaan, mutta siihen olisi mennyt liian kauan aikaa. Ei ollut aikaa odottaa.

Kaikilla valtionpäämiehillä oli sama ongelma: miten vakuuttaa parlamentit ja kansalaiset sodan välttämättömyydestä? Helppoa se ei ollut, vaan vaati lehdistön manipulointia ja taivuttelua. Operaatio ei onnistunut edes välttävästi. Esimerkiksi Blair sai Irakista raskauttavan rasitteen valtiomiesmaineelleen Hans Blixin tehtäväksi oli annettu todistaa, että Irakissa oli biologisia, kemiallisia tai ydinaseita. Yhteiseltä nimeltään nämä olivat tässä konfliktissa ”joukkotuhoaseita”. Siitä tuli mantra, jota toistettiin lukemattomia kertoja. Herkempi uskoi jo pelkästään puheen perusteella, että näin oli. Mutta tarvittiin todisteet.

Miksi oli niin kiire? Näennäisesti aikaa toki käytettiin. Suuri osa vuotta 2002 selvitettiin Irakin sota-arsenaalia ja pyrittiin kokoamaan epäileviä ja vikuroivia YK:n jäsenvaltioita mukaan kampanjaan. Mutta kysymys oli muustakin.

Epäilemättä tässä oli motiivina kostaa se, mitä oli tapahtunut 11. päivä syyskuuta 2001. Tavallaan ymmärrettävää. Yhdysvaltain mantereella ei ollut tällaista sotatoimea tai sodan luonteista terroritoimea tapahtunut edes maailmansodissa (Havaiji 1941 oli eri asia). Itse asiassa tällaisen ei pitänyt olla missään olosuhteissa mahdollista.

Mitä suuremmaksi ajallinen etäisyys 11/9 tragediasta kasvoi, sitä turhautuneemmiksi ja kärsimättömimmiksi republikaaniset päättäjät ja heidän takanaan olleet ideologit tulivat. Yksinäisen ratsastajan kostoteeman oli saatava täyttymyksensä. Presidentti omaksui tuon roolin varsin sujuvasti. Yhdysvaltain loukattu kunnia oli saatava hyvitetyksi.

Prosessin aikana ”vahvistui” käsitys, että Irak oli syyllinen massatuhoaseiden valmistukseen. Piti vain saada lopulliset todisteet. Lopulta todisteiden saanti muodostui pakkomielteeksi. Eikä niitä sitten jaksettu lopulta odottaa ja tutkia riittävän pitkää aikaa, jotta asiaan olisi saatu selvyys. Hans Blix toistaa dokumentissa vanhan kantansa, että hän olisi tarvinnut muutaman kuukauden lisää todistaakseen tosiasiallisen tilanteen puoleen tai toiseen. Nyt tiedämme, että joukkotuhoaseita ei ollut. Varmoina tietoina pidetyt huhut uraanin hankkimisesta Afrikasta eivät pitäneet paikkansa. On helppo yhtyä Blixin toteamukseen, että ”totuus oli sodan ensimmäinen uhri”.

Irakin konflikti sopisi varmaan esimerkiksi yleensäkin sodan puhkeamisen logiikasta. Sodan uhka alkoi itseään vahvistaen toteuttaa itseään. Sodan lietsonnan sylttytehdasta on pyritty tarkentamaan monilla tavoilla. Ei voi välttyä ajatukselta, että varapresidentti Dick Cheney ja puolustusministeri Donald Rumsfeld olivat avainhenkilöitä.

Rumsfeld ei ole ollut koskaan ruudinkeksijän maineessa. Hän lähti mukaan omien epämääräisten johtopäätösten ansiosta. Motiivina hänen kohdallaan näen ideologiset syyt. Arkkikonservatiivina hän piti itsestään selvänä, että ”paha” asui syvällä Saddam Husseinissa.

Dick Cheneytä pidän republikaanien harmaana eminenssinä monessa muussakin asiassa kuin Irakin sodassa. Hän käytti huomattavan suurta valtaa mielestäni ohi ulkoministeri Colin Powellin. Hän vaikutti suuresti jo Fordin ja Reaganin aikana ja Bushiin hänen vaikutusvaltansa oli myös kiistaton.

Dokumentin Tanska-näkökulma on estänyt tekijöitä ottamasta esille tämä voimamiehen taustoja. Cheyney siirtyi varapresidentiksi öljy-yhtiö Halliburtonin toimitusjohtajan paikalta. Välillisesti Cheney on pyrkinyt melko varmasti hyötymään Irakin sodasta. Ja bisnekset ovat olleet miljardien arvoiset, koska Bush ei juuri vaivautunut perehtymään kustannuksiin.

Dick Cheney on esimerkki miehestä, joka halusi sotaa ja sai sen. Perusteet etsittiin väkisellä ja jos niitä ei löytynyt tekaistiin loput syyt. Sodan syyt ovat syvällä Lähi-Idän problematiikassa ja perimmäiset syyt ulottuvat pitkälle 11/9 edeltävään aikaan. George Bushin ensimmäinen Irakin sota on minulle jäänyt mieleen jollakin tapaa oikeutettuna sotana (huh). Joka tapauksessa sodan aloitti Hussein yrittämällä vallata Kuwaitin. En tässä puutu siihen, oliko Husseinilla tarkoituksellisesti annettu väärä kuva siitä, että Yhdysvallat ei reagoi valtausyritykseen. Bush kuitenkin reagoi jämäkästi. Hän tyrmäsi Husseinin ja pysäytti vastahyökkäyksen Bagdadin porteille kenraaliensa harmiksi, kun sodan alkuperäinen tavoite oli saavutettu. Hussein tehtiin sotilaallisesti toimintakyvyttömästi.

Bush vanhempi varoitti poikaansa ryhtymästä sotaan Irakissa, mutta poika toteutti syvemmällä Yhdysvaloissa ollutta ajatusta keskenjääneestä ristiretkestä hirmuhallitsijaa vastaan ja loppu on historiaa.

Bush ja Blair ovat tämän hämmästyttävän näytelmän pääosien esittäjiä. Labourin Blairin ja republikaanien Bushin välillä vallitsi ainakin päälle päin nähtynä rikkumaton ideologinen ykseys. Teflon-Tonylla ideologia ei ole koskaan ollut kovin syvällä. Hän vai halusi seistä parrasvaloisa maailman mahtavimman miehen, George Bushin rinnalla.

Juuri tuohon aikaan hokema yhden supervallan maailmasta oli kovassa huudossa. Venäjä oli näännyksissä vuosien 1989, 1991 ja 1998 romahduksista. Kiinan asemakaan ei ollut vielä tuolloin niin tähdellinen kuin nykyisin. Syntynyt tilanne vaikutti ilman muuta Yhdysvaltain ylemmyydentuntoiseen käytökseen. Bushin olemus dokumentissa heijastaa hyvin itsetietoisen hallitsijan ajatusmaailmaa.

Anders Fogh Rasmussen huokui intoa olla maailmannäyttämön keskipisteenä yhdessä suurten Bushin ja Blairin kanssa. Kerrankin piskuinen Tanska pääsi näyttämään kyntensä. Rasmussenin selitykset jälkikäteen, (kun paljastui, ettei joukkotuhoaseiden olemassa oloa tutkittu riittävästi) ovat olleet lähinnä säälittäviä.

Vaikkei joukkotuhoaseita löytynytkään, eikö Husseinin tuhoaminen ollut perusteltua? Silloin pitää ottaa kantaa sodan hintaan, satoihin tuhansiin kuolonuhreihin. Nämä eivät ole mitenkään perusteltavissa ”oikeudenmukaisena” pidetyn sodan näkökulmasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti