Tyypillinen esimerkki kahden eri maan tai kahden eri olosuhteen vertaamisesta keskenään on Henry Kissingerin esille ottama Ukrainan kriisin ratkaiseminen suomettumisen mallin mukaan.
Asiaan voidaan suhtautua kahdella tavalla: etäännytetään kohde (siis Ukraina ja Suomi) niin etäälle horisonttiin, että kohteet näkyvät enää epämääräisinä ääriviivoina. Tällä tavalla yhtymäkohtia löytyy mutta, toisella tapaa - lähemmin tarkasteltuna - paljastuu vertailun onttous.
Kissinger siis suosittelee Ukrainalle suomettumista ”Suomen malliin”. Saman tyyppinen asenne on Jimmy Carterin poliittisella neuvonantajalla Zbigniew Brzezinskilla.
Erittelen, miksi en pidä tätä ajatusta relevanttina:
1) Suomea voisi verrata - yhdeltä osin - Ukrainaan silloin, kun Neuvostoliitolla oli Porkkalan tukikohta, mutta ei sen jälkeen.
2) Venäjällä on pitkä yhteinen historia Ukrainan kanssa, jolloin venäläisiä on siirtynyt paljon Ukrainan alueelle, ja erityisesti Krimille. Suomella ei ole venäjän kielistä väestöä muutoin kuin pienehkönä vähemmistönä.
3) Kissinger elää edelleen ”vanhan kylmän sodan” maailmassa, jossa oli voimassa bipolaarinen maailmankäsitys. Niinpä Kissinger liittää Ukrainan asemaan varauksia, mm., että se ei saa liittoutua. Juuri näin käytännössä oli tilanne Suomessa kylmän sodan aikana (1946-1991). Käytännössä sotilaallinen liittoutuminen länteen oli mahdotonta.
4) Puolueettomuusstatuksen tavoittelu on sinänsä hyvä Ukrainan aseman avaus, mutta se ei ole nykyisen Suomen mallin mukainen, johon liittyy integraatio länteen. Kissinger ymmärtää Venäjää, eikä näe EU-assosiaatiota realistisena vaihtoehtona Ukrainalle.
5) Venäjällä on kaksi prinsiippiä: sen on vaikea hyväksyä neuvostoimperiumin hajoamista ja toisaalta sillä on loputon turvattomuuden tunne. Viime mainittua ajatusta ymmärrän hyvinkin pitkälle. Suomi ei sovi tähän kuvioon, sillä maamme ei ole Venäjän etupiirissä kylmän sodan aikojen malliin, eikä Suomen sovi lisätä Venäjän turvattomuutta liittymällä Natoon.
Kissingerin Suomi-mallissa otetaan historiasta pala sieltä, toinen täältä ja yhdistellään niitä keskenään sopivaksi sekoitukseksi ja annetaan ymmärtää, että kysymys on Suomen (nykyisestä) mallista. Tosiasiassa Suomi voisi EU:n lisäksi liittyä Natoon halutessaan, joskaan niin ei reaalipoliittisista syistä kannata tehdä. Suomen liittoutumattomuuteen ei liity ”suomettumista” , vaan kysymys on Suomen itsenäisesti tekemästä järkiperäisestä ratkaisusta.
Ymmärrän niin, että meillä on varsinkin oikealla laidalla ihmisiä, jotka pyrkivät pelkistämään asioita ”uuden kylmän sodan” näkökulmasta (ts. meillä on pysyvästi aggressiivisesti käyttäytyvä suurvalta naapurissa, Suomi ei ole oikeasti itsenäinen ennen kuin se on Naton jäsen jne.).
Sekä Brzezinski että Kissinger näyttävät juuttuneen omien kultaisten päiviensä poliittisen peliin ja suodattavat nykyiset tapahtumat tämän linssin läpi uuden kylmän sodan maailmaan.
Kissingerin ehdotus – jos siitä suljetaan pois Suomi-viittaukset - on sinänsä rakentava ehdotus, joskaan ei tuollaisenaan toteutettavissa. Kissinger näkee Ukrainan tilanteen keskiössä Krimin niemimaan autonomian vahvistamisen. Epäilen, että se ei riitä Venäjälle.
Ymmärrän Kissingerin näkökulman niin, että Ukrainan (pois lukien Krimi) on pakko tyytyä vanhaan suomettuneeseen asemaan ja lännen tulee varoa ärsyttämästä herkkää tasapainoa länsiliittoutumispuheilla.
Venäjä haluaa selvästi pitää etupiirinsä, johon nykyisellään kuuluvat entiset neuvostotasavallat Baltia pois lukien. Ukrainan tilanne syntyi tämän julistamattoman status quon rikkomisen seurauksena, kun EU teki aloitteen vapaakauppa-alueesta Ukrainan kanssa. Nyt tilanteesta ennen Ukrainan kriisiä haluttaisin tehdä de facto pysyvä järjestely, jolla olisi suurvaltojen ainakin hiljainen tuki.
Olisiko oikeastaan muu edes mahdollista? Venäjä reagoisi samalla tavalla kuin Ukrainassa muihinkin vastaaviin länsiviekoituksiin. Suureksi ongelmaksi jää demokraattisen kehityksen varmistaminen sekä Venäjällä että sen autoritäärisissä ja oligarkkisissa naapureissa.
Kysymys on ehkä aikaperspektiivistä. Jos luottamus kasvaa, tai kun se kasvaa, ja Venäjä ei koe uhkaa, se voi hyväksyä tulevaisuudessa naapurivaltioissaan sellaisen tilanteen, joka nyt vallitsee Suomen ja Venäjän välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti