sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Muhammadin perintö

Yle Teemasta tuli kolmiosainen dokumenttisarja profeetta Muhammadin elämästä (”Historia: Muhammadin elämä”). Olen tietenkin seurannut islamilaisen maailman tapahtumia tiedotusvälineistä puolen vuosisadan ajan, mutta mitenkään syvällisemmin en ole islamilaiseen maailmaan perehtynyt. Siksi sarja palveli profeetta Muhammadin elämäkerran ja islamin historian varsin syvällisenä analyysinä.

Minulle dokumentti oli seikkailumatka kulttuuriin, johon minulla on ollut varsin pinnallinen suhde.

Mitä on toimia Muhammadin elämän asiantuntijana? Mitä on toimia islamin asiantuntijana? Tämä oli ensimmäinen kysymys, joka dokumentista heräsi. Osa haastatelluista asiantuntijoista oli selkeästi itsekin islamilaisia ja puheenvuoroista kävi ilmi, miten ristiriitaisia ja tulkinnanvaraisia asioita yritettiin selvittää parhain päin. Onneksi mukana oli myös Islamkriitikoita.

Islamilaisen maailman tulkinta toi esille sen, kuinka vähin tiedoin on ollut pakko selvitä vajavaisten historialähteiden armoilla. Muhammadin elämän ratkaisevat vuodet osuvat 620-luvulle ja 630-luvun alkuun. Muhammadin vaikutusvuosien historia on täynnä arveluja ja spekulaatiota. Muslimien pyhiin kirjoihin kirjatut asiat tulivat Muhammadille näkyinä, ilmestyksinä, jotka siirtyivät hyvin tulkinnanvaraisina kirjallisiksi lähteiksi.

Mitä erikoista tässä on? Ei mitään. Kristillisen uskon pyhissä kirjoissa on sama tilanne. Meidän on vain tulkittava Jeesuksen ihmetekoja uskonnollisen suodattimen takaa tai sitten asetettava kyseenalaiseksi Raamatun teksti historiallisena lähteenä. Useimmat toteavat, että uskon asiat ovat uskon asioita ja historialliset lähteet ovat erikseen.

Osa ihmisistä lukee sekä Raamattua että Koraania kirjaimellisesti historialähteenä. Osalla taas tulkinnat ovat väljempiä. Tähän meidän on tyydyttävä. Islamin ja kristinuskon läheiset yhteydet ovat paljastavan selkeitä. Kristinusko vanhempana uskontona on jättänyt vahvan jäljen islamilaiseen uskontoon aina samoja profeettoja (Aabraham, Mooses….) myöten. Ja kaikkihan alkoi molemmissa uskonnoissa Aatamista ja Eevasta. Islamin oma identiteetti nousee siitä, että islamilla on oma jumalan viestintuoja, Muhammad, joka on kaikkia muita profeettoja (mukaan lukien raamatun kaikki hahmot Jeesusta myöten) korkeampi, suora Allahin sanansaattaja.

Historiallisessa katsannossa Muhammadin elämä näyttäytyy minulle uskontosidonnaiselta valtataistelulta. Muhammad nujersi yksi toisensa jälkeen kilpailijansa, joista kaikkein vahvin oli Mekassa valtaa pitänyt Quraish-heimo.

Muhammadin elämä on sekoitus aikansa pakanallisia menoja ja uuden sivistyksen läpimurtoa. Muhammad hyväksyi esimerkiksi osan perinteisistä pakanallisista väkivaltaisista rangaistuksista, ja osan hän torjui.

Muhammad oli kiistämättömästi myös maallisessa mielessä taitava johtaja, joka psykologisen silmänsä avulla liittoutui milloin juutalaisten milloin muiden kanssa halliten - uuvuttavien valtataistelujen jälkeen - luomiensa rakenteiden avulla Mekan ja Medinan valtapoliittista asetelmaa. Muhammadille Mekka avautui uskonnollisena keskuksena, kun taas Medinassa hän organisoi siviilihallintoa. Muhammadin moraalikoodi (=islamilainen laki), yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuuden tavoittelu, ilmeni käsitteenä saria, ”tie kohti Jumalaa”.

Muhammadin taitavin veto oli Quraishin kukistaminen väkivallattomasti. Silloin hän viimeistää osoitti valtiomiesmäisyytensä. Mielenkiintoisin osuus dokumentista kiertyy käsitteen jihad ympärille. Useimmille se merkitsee pyhää sotaa länsimaista turmelusta vastaan. Monille arabeille islamilaisuuden ytimessä on viha länttä ja sen valtapyrkimyksiä vastaan. Osama Bin Laden perusteli tekojaan Koraanilla ja Muhammadin teoilla. Monille islam, jihad ja terroriteot ovat yhtä ja samaa väkivallan kierrettä.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt Muhammadin ehkä kuitenkin keskeinen ja luonteenomainen ajattelu jihadista kilvoitteluna paremman maailman puolesta. Muhammad lausui jäähyväispuheessa: ”Arabi ei ole muita parempi, eivätkä muut arabia parempia, valkoinen ei ole mustaa parempi eikä musta valkoista parempi”. Ja viesti jatkuu: ei saa tapella, sortaa, miehittää, käännyttää eikä terrorisoida, vaan tuntea yhteenkuuluvuutta…. Kovinkin maallistunut kriitikko heltyy näiden ajatusten äärellä.

Muhammadin viimeisestä saarnasta voisin johtaa ajatukset Yhdysvaltain Mustiin muslimeihin. Näennäisesti islam on kaukana mustien taistelusta omien oikeuksiensa puolesta. Mutta juuri Muhammadin julistus rotujen tasa-arvon puolesta auttaa ymmärtämään, miksi Yhdysvaltain mustat liittivät islamin osaksi kansalaisoikeusliikkeen taistelua. Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, miksi Mustat muslimit näkivät Martin Luther Kingin kristillisen hurskauden lähinnä luopiomaisena valkoisen vallan hännystelynä, vaikka hän periaatteessa olikin oikealla asialla.

Muslimiyhteisö kuitenkin hajosi Muhammadin jälkeen (kuinka usein olemmekaan nähneet tämän ilmiön tapahtuvan suuren johtajan kuoleman jälkeen!). Tulkinnat ja eripura täyttivät ihmisten mielet, ajauduttiin vähitellen tilanteeseen, jossa nyt elämme. Se valtapolitiikka, jota Mekassa ja Medinassa harrastettiin pienoiskoossa on levinnyt ympäri maailmaa….. Muhammadin viimeisen saarnan johtopäätöksiä ja opetuksia ei ole haluttu omaksua…. Rauhanomainen jihad on hukkunut maailman turhuuksiin.

Muhammadin uskonnolla on ollut valtava menestys koko maailmassa, mutta samalla jälkeenjääneet ovat jakaneet maailmaa sekä islamin sisällä että islamin ja muiden uskontojen ja kulttuurien välillä. Eikä meidän mieltämme ”länsi” (kulttuurisine ja muine) valtapyrkimyksineen ole tehnyt sovinnon mahdollisuutta yhtään helpommaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti