lauantai 29. maaliskuuta 2014

Bill Clinton – presidentin muotokuva

Yle Teemalla menee parhaillaan neliosainen dokumentti Bill Clintonista uusintana: ”Historia: Bill Clinton”. Dokumentti on ollut varsin mielenkiintoinen ja hyvätasoinen. Niinpä olen katsellut sitä mielelläni uudelleen ja ehkäpä hiukan uudesta näkökulmasta. Olen kirjoittanut blogikirjoituksen tästä aiheesta 31.10.2012 ”Bill Clinton amerikkalaisen poliittisen ympäristön heijastajana”.

Kirjoituksessa viittasin Clintonin uraan ja persoonaan mm. seuraavasti:

”Clintonia on pidetty mestaripuhujana, politiikan taitajana, vilunkivilperinä ja epärehellisenä opportunistina. Miten tällaisesta ihmisestä saa otteen ? Amerikkalaisilla on helppoa (!), hehän rakastavat nöyryytettyjä ihmishahmoja, jotka kokevat huimia nousuja ja laskuja…... Clintonin kohdalla nousut ja laskut olivat dramaattisen jyrkkiä. Välillä peli näytti menetetyltä, mutta sitten nähtiin ihmetoipuminen.”

Historian tähän aikakauteen liittyvänä kiintopisteenä näen oikeastaan Ronald Reaganin presidenttikauden yhteiskuntapolitiikan, jota hänen seuraajansa George Bush vanhempi ainakin osittain jatkoi, joskaan ei läheskään niin ideologiapainotteisesti kuin edeltäjänsä. Nuo ajat olivat henkisesti republikaanisen politiikan suuria hetkiä.

Bush ei onnistunut uusimaan valtakirjaansa, vaan demokraattien presidenttiehdokas Bill Clinton voitti vaalit. Miten muutos vaikutti? Olisiko niin, että republikaanit olivat jo ehtineet tottua reaganilaisiin konservatiivisiin arvoihin ja periaatteisiin, jotka poikkesivat 1950-luvun ja 1960-luvun liberalismista ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentelusta? Se, mitä republikaani Dwight D. Eisenhower piti marginaali-ilmiönä 1950-luvulla (uusliberalismi, pienen valtion periaate jne.) oli yhtäkkiä valtavirtaa. Eisenhower ei yrittänyt muuttaa perimmältään rooseveltilaista yhteiskuntapolitiikkaa. Kennedy ja Johnson ja jopa Nixon jatkoivat samalla linjalla.

Kun Clinton – näistä lähtökohdista - astui virkaan ryhmityttiin oikealla jyrkästi häntä vastaan. Tarkastelen seuraavassa teemoittain niitä piirteitä, jotka olivat mielestäni ominaisia Clintonin presidenttikausille 1992-2000.

Ideologia

Clintonin ihanne presidenttinä oli John F. Kennedy. Hänkin halusi tulla nuorekkaaksi uudistajaksi (jota hänen suuri esikuvansa ei välttämättä muuten ollut). Clintonilla oli suuri halu tulla suureksi presidentiksi, jota jälkipolvet kaiholla muistelevat. Reaganilaiseen politiikkaan nähden hän oli selvästi vasemmalla. Yksi suuria asioita oli terveydenhuoltouudistus, josta tuli liberaalin yhteiskuntapolitiikan symboli. Vielä enemmän kuin presidentin, se oli Hillary Clintonin suuri missio. Tavoitteena oli kääntää politiikan suuntaa melko jyrkästi welfare staten suuntaan.

Aselakien onnistuneet tiukennukset olivat osa aiempaa vasemmistolaisempaa politiikkaa, jonka Clinton ajoi läpi. Samoin Clinton selvisi republikaanien Newt Gingrichin räikeästä kampitusyrityksestä, jolla ei ollut oikeastaan muuta tarkoitusta kuin syrjäyttää presidentti seuraavissa vaaleissa.

Merkittävä ideologinen voitto tuli kun Clinton onnistui täpärästi saamaan läpi veronkorotusohjelman, jolla oli huomattava vaikutus talouteen: republikaanien jäljiltä alijäämäiset budjetit jäivät hetkeksi historiaan ja Yhdysvaltain budjetti oli pari vuotta ylijäämäinen. Dokumentissa tämä sivuutetaan omituisen vähällä huomiolla, vaikka Clintonin veto oli uusliberaalin asenneilmaston keskellä merkittävä poikkeama.

Bill ja Hillary

Clintonin presidenttikaudet muistetaan presidentin ja hänen puolisonsa yhteisprojektina. Bill pyrki saamaan kannattajat puolelleen viehätysvoimallaan, kun taas Hillary melko tosikkomaisesti ajoi ohjelmaansa pyrkien jyräämään vastustajat oikeiksi kokemisensa asioiden edestä. Mielenkiintoinen asetelma, mutta asiat eivät kuitenkaan sujuneet aivan odotetulla tavalla. Molemmat olivat poliittisia eläimiä viimeisen päälle, joiden intohimona oli päästä historiaan merkkihenkilöinä. Jotenkin kunnianhimo oli niin läpinäkyvää, että se aiheutti hallaa heidän pyrkimyksilleen. ”Patriarkaalinen” vanhoillisten tahojen raivo presidenttiä kohtaan kasvoi silmissä.

Presidentin persoona

Bill Clinton on esimerkki miehestä, jonka ura aaltoili uskomattomalla tavalla. Juuri se tekee hänestä ihmisenä niin mielenkiintoisen. Voitto aikanaan kuvernöörin vaaleissa ja sitä seurannut tappio alleviivaavat Clintonin suurta innostuneisuutta, jossa kannattajat eivät välttämättä pysyneet mukana. Sama vuoristoratamaisuus jatkui presidenttikausilla. Clinton luotti persoonansa voimaan. Hänellä oli kyky taivuttaa ihmiset puolelleen, silloin kuin nämä olivat taivuteltavissa – ja usein olivat. Washingtonissa arkansasilainen ”maatiainen” koki kuitenkin vastarinnan, jota hän ei ilmeisestikään osannut odottaa. Tai pikemminkin kysymys oli siitä, että hän odotti kaatavansa vastustajat jälleen kerran viehätysvoimallaan. Näin ei käynyt: hänellä oli vastassaan paitsi poliittinen oikeisto niin myös lehdistö, joka kärkkäästi tarttui hänen virheisiinsä. Vastustajat eivät ihastuneet Clintonista, vaan tapahtui pikemminkin päinvastainen ilmiö: Clinton käytöksellään raivostutti vastustajansa.

Viehätysvoimansa vanki?

Clinton tunnetaan naisseikkailuistaan. Naiset olivat hänen kohtalonsa sekä Hillary Clintonin kunnianhimon muodossa että myös kampanjoidensa yhteydessä, jolloin hän tapasi runsaasti naispuolisia ihailijoita. Hänen seksuaalinen vetovoimansa aiheutti hänelle tukun isoja vaikeuksia. Kysymys oli varmaankin sekoituksesta Clintonin ”heikkoa lihaa” ja toisaalta vastustajien halua kampittaa hänet keinolla millä hyvänsä. Tilannetta käytettiin häikäilemättä hyväksi. Ei se mitään, vaikka vastustajat perhearvoja puolustaessaan usein itse käyttäytyivät kaksinaismoralistisesti. Aivan tahtomattaan Clinton oli näissäkin asioissa Kennedyn kaltainen. Kennedyn naisseikkailut vain eivät tulleet kuusikymmentäluvun alun puritaanisen ilmapiirin takia ilmi. Avaintahot pitivät suunsa kiinni Kennedyn eläessä. Clinton törmäsi aivan toisenlaiseen kulttuuriin. Julkisuuden henkilöt naisseikkaluineen olivat vapaata riistaa. Jokainen kivi käännettiin, jotta ”totuus” tulisi julki.

Media

Medialla on toimivassa nyky-yhteiskunnassa vahtikoiran rooli. Sen pitääkin toimia demokratian vartijana silloin, kun varsinainen päätöksenteko uhkaa harhautua sivupoluille milloin mistäkin syystä. Washingtonissa on kehittynyt aivan erityinen kulttuuri tässä mielessä. Tutkivan journalismin huippuhetkiä olivat Watergate-skandaalin päivät. Sittemmin paljastusmania on saavuttanut varmaankin kohtuuttomat ja itsetarkoitukselliset mitat. Media on jakautunut kahtia samantyyppisesti kuin poliittinen kenttä. Tässä mittelössä objektiivinen tiedonvälitys oli ja on ensimmäinen uhri. Paras osa amerikkalaista media on edelleen maailman huippuluokkaa, mutta se ei olekaan koko kuva. Likaisesta tarkoitushakuisesta maineen pilaamisesta tuli johtoajatus monille juuri Clintonin aikana. Ja Clinton itse antoi tietenkin aiheita jatkuvalla syötöllä. Median käyttäytymisestä voi ehkä käyttää ilmaisua kyynistyminen. Ollaan ikään kuin kaiken kokeneita likaisen pelin asiantuntijoita, joita ei hevin hätkäytetä.

Näyttää ilmeiseltä että puoluepolarisoituminen alkoi juuri Clintonin aikaan. Vastakkainasettelu kärjistyi ja sai aivan uusia piirteitä Barack Obaman tultua presidentiksi. Mielestäni selkeä syy on ollut se, että republikaanit ovat periaatteellisella tasolla ja tarkoitushakuisesti ruvenneet vastustamaan demokraattipresidenttiä. Musta presidentti sitten vielä täydensi antipatiat.

Neuvonantajakoneisto

Presidentin kabinetti on paljon muutakin kuin ministeristö. Presidentin oma esikunta on politiikassa paljon merkittävämmässä roolissa kuin esimerkiksi Euroopan monissa demokratioissa. Dokumentissa annetaan valkoisen talon työskentelystä Clintonin aikana kaoottinen kuva: ihmisiä tuli ja meni epämuodollisesti pukeutuneina, keskustelujen jatkuessa loputtomina myöhään yöhön. Syntyy kuva ajan hermolla toimimisesta, mutta samalla sähläämisestä ilman, että kukaan otti analyyttisesti etäisyyttä esillä olleisiin asioihin. Joku haastatelluista sanoi osuvasti, että kokoukset muistuttivat vaalikampanjan avustajakoneiston kokouksia.

Osa neuvonantajista vaikutti voimakkaasti presidenttiin, kun hän periaatteettomasti hyväksyi republikaanien esittämän sosiaaliturvauudistuksen. Joillakin tahoilla tämä on nostanut hänen arvostustaan. Hän ikään kuin esiintyi suuren sovun symbolina.

Minuun vaikutus oli päinvastainen: hän ei kuitenkaan jaksanut pitää yllä omaa alkuperäisen tavoitteistonsa mukaista agendaa. Clintonille oli sittenkin tärkeintä jälkikuva sovun rakentajana kuin periaatteen miehenä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti