”Murtuneet mielet” -teos perustuu Ville Kivimäen väitöskirjaan ”Battled Nerves: Finnish Soldiers´ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941- 44”, joka käsittelee talvi- ja varsinkin jatkosodassa koettuja psyyken murtumisia. Sotaa ei ole juurikaan käsitelty Suomessa tästä näkökulmasta. Siksi teos on tärkeää tutkimusta vähän puhutusta aiheesta.
On selvää, että sodan aikana ja sen jälkeen pyrittiin vaikenemaan vähemmän sankarillista tapahtumista, vaikka hermojen menetykset olivat tuiki tavallisia ja koskivat tuhansia sotilaita. Liioin sotilaiden henkisiä murtumisia ei voi pitää yllättävinä, niin koville rintamamiehet joutuivat.
Selvästikään Suomen armeija ei ollut varautunut psyykkisesti vaurioituneiden tulvaan. Erityisen paljon tapauksia tuli ilmi hyökkäyssodan aikana syksyllä 1941 ja sodan loppuvaiheessa kesällä 1944. Tämä on ymmärrettävää, koska hyökkääjän tappiot hyvin puolustautuvaa, sitkeää vihollista vastaan nousevat tunnetusti korkealle. Isot tappiot (8000 miestä ) elokuussa 1941 koettelivat miesten kestävyyttä.
Samoin kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton infernaalinen suurhyökkäys osoittautui lamaannuttavaksi kokemukseksi monelle sotilaalle.
Kirjassa tarkastellaan kiintoisasti psyykkisen romahtamisen syitä. On helppoa ymmärtää, että kun on kokenut kerran tai pari läheltä piti tilanteen, psyyke kuormittuu. Monien psyykkisesti järkkyneiden taustalla oli talvisodassa koettu haavoittuminen ja vaikka tuo haavoittuminen ei välittömästi aiheuttanutkaan psyykkistä reaktiota jäi se kaivertamaan mieleen ja uuden järkytyksen tullessa jatkosodassa johti psyyken murtumiseen.
Minusta tämä on hyvin oireellinen ja terävä havainto: ihmisen psyyke toimii ikään kuin viiveellä. Muistikuvat haavoittumisesta ja siihen johtaneesta tilanteesta palaavat mieleen ja lamaannuttavat toimintakyvyn. Yhtä analyyttinen havainto on, että jollain toisella sotilaalla vastaavaa reaktiota ei tapahdu. Psyyken toimintamekanismi vaihtelee tavattomasti.
Yleensäkin kirjasta syntyy käsitys, että sodan jatkuminen ”loputtomiin” söi miestä. Tavallaan katkeamispiste odotti ajankohtaa, jolloin mitta oli täynnä. Monissa tapauksissa esimerkiksi kranaatin räjähtäminen lähellä – vaikkapa aiheuttaessaan hetkellisen tajunnan menetyksen - saattoi toimia laukaisevana tekijänä psyyken romahtamiseen. Kun mieli järkkyy perusteellisesti ei se parane sillä, että mies palautetaan etulinjaan. Näin kuitenkin usein meneteltiin varsinkin sodan alussa, ennen kuin kokemus kasvoi.
Oma lukunsa ovat rajatapaukset, jossa poistuminen rivistä tapahtui hetkellisesti tai hermojen pettäminen oli tilapäistä laadultaan. Näissä tapauksissa mies pyrittiin palauttamaan takasin joukko-osastoihin.
Kaiken kaikkiaan lääketieteen taso ei ollut läheskään riittävä arviomaan miesten henkistä kuntoa. Tapahtui karkeita virheitä, joissa taistelukyvytön mies palautetiin rintamalle ilman riittäviä perusteita.
Monet järkkyneet toimivat avustavissa tehtävissä tai palautettiin kotikuntaansa, koska sielläkin oli erilaisia tehtäviä tarjolla. Kirjassa tarkastellaan runsain esimerkkitapauksin hermonsa menettäneitä eli ns. ”tärähtäneitä”. Tämä tuo kliiniseen kerrontaan verrattuna toden tunnun sattuneisiin tapauksiin.
Oli toki muitakin tilanteita, joissa sodan jatkaminen monen mielestä ei ollut perusteltua. Sadat miehet kieltäytyivät jatkamasta, kun vanha raja ylitettiin ja alkoi huonosti miehille perusteltu valloitussota Saksan aseiden rinnalla.
Psyyken ongelmat, karkuruus eri syistä ja sotaväsymys yhtyivät monessa tapauksessa oireyhtymäksi, jota ei pystytty selvittämään. Keinot, joita sovellettiin olivat yksioikoisia ja summittaisia. Rintamalääkäreillä ei ollut tarvittavaa psykiatrista osaamista. Nuoret upseerit ymmärsivät usein paremmin tavallisten sotilaiden tilaa. On ymmärrettävää, että upseerin tai aliupseerin näkökulmasta sotilas, josta ei ollut hyötyä tai joka oli jopa itselleen tai tovereilleen vaaraksi pitikin saattaa pois rintamalta.
Mutta eivät ainoastaan suuria miestappioita aiheuttaneet hyökkäyssodan vaiheet olleet psyykkisesti vaikeita. Myös jäytävä asemasota jatkuessaan vuosia (1941 vuoden lopulta pitkälle vuoteen 1944) aiheutti runsaasti – itse asiassa hyvin runsaasti – psyyken kuormitusta ja romahduksia. Kirjassa pannaan merkille aivan oikein, että psyykkiset vammat tulivat monesti esille uuvuttavassa asemasodan mitään tekemättömyydessä.
Tuon ajan psykiatrit etsivät syitä henkisiin häiriöihin välittömästi edeltävistä tapahtumista. Ihmisen psyyke toimii paljon pidemmällä aikajänteellä kokemuksia taltioivasti. Oma lukunsa ovat sodan jälkeen mielenterveyden vaurioista kärsineet miehet, joka jos mikä osoittaa, että sodan jäljet ovat pitkät.
Hyvin tuhoisaa moraalille ja henkiselle kunnolle oli sotaväsymys. Psyykettä rasitti jatkuva loppumattomalta tuntuva rintamalla olo. Pettymykset ja turhautumiset ahdistivat monien mieltä niin, että itsemurhat lisääntyivät aina kevääseen 1944 saakka.
Psyyken ongelmat rasittivat yleensä enemmän vanhempia ikäluokkia kuin nuoria, joilla ei ollut vielä perhettä. Vanhempia vaivasi huoli perheen pärjäämisestä ja miten sitten kävisi, jos rintamalta ei palata.
Sodan kuluessa toki opittiin oikeita toimintatapoja. Niinpä vaikeasti sairastuneita ei viety sodan kestäessä enää lähelle rintamaa edes avustaviin tehtäviin, vaan työyksiköitä perustettiin kauas rintaman taakse.
Monista periaatteista jouduttiin kuitenkin luopumaan sodan loppuvaiheessa, kun sodan uhrimäärä nousi. Rintamalle jouduttiin palauttamaan myös puolikuntoisia sotilaita.
Ville Kivimäki käsittelee kymmenillä sivuilla suomalaisen sotapsykiatrian tilaa ja luonnetta. Psykiatreihin oli iskostunut lähinnä saksalaisten vaikutuksesta halu leimata sodan aiheuttamat psyyken vammat ”sielusyntyisiksi”, ts. ei fyysisiksi. Tällä pyrittiin todistamaan, että psyyken vammat osoittivat henkilön olevan heikkohermoinen (henkiseltä rakenteeltaan heikko) tai ”vähä-älyinen”. Vain harva tapaus, mikä ei näkynyt fyysisenä haavoittumisena, oli kelvollinen selitys rintamalta poistumiseen. Fyysinen aivovamma oli kunniallinen sotavamma! Psykiatrisia potilaita piti välttää nimeämästä sotainvalideiksi.
Kaiken kaikkiaan suomalaisesta sotapsykiatriasta syntyy jokseenkin vastenmielinen kuva. Hoitokeinot olivat kokeellisia, rankkoja ja epäeettisiä. Käytössä olivat ns. shokkihoidot. Insuliini-, Cardiazol- ja sähköshokit muodostivat keskeisen shokkihoitovalikoiman (kohdistettiin useisiin tuhansiin potilaisiin). Jää vaikutelma, että tavoitteena oli ensi sijassa potilaiden henkisen vastarinnan nujertaminen.
”Murtuneet mielet” tarjoaa monipuolisen erittelyn psyykeen ongelmista ja niiden käsittelystä sodan aikana myös lääketieteen ulkopuolelta. Rivisotilaiden keskinäisistä henkisten paineiden käsittelystä annetaan valaiseva kuva. Miesten rintamatoveruuden ja henkisen kestokyvyn yhteys näyttää dramaattisen selvältä. Joukkuehenki sodassa koettuna antaa varmaan osviittoja sille, mihin toimiva joukkuepelaaminen yrityselämässä tai urheilussakin perustuu.
Kirjan lopussa on tiivistetysti käyty läpi sodan aikana käytössä olleet diagnoosit. Jokainen voi lukemansa perusteella päätellä, millä tasolla diagnoosit tuohon aikaan olivat. Ja paljon diagnosoituja olikin: jatkosodan aikana 15 700 sotilasta joutui psykiatriseen hoitoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti