tiistai 18. helmikuuta 2014

Ei se paha velka, vaan hyvä kasvu….

Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston edustajat ovat viime aikoina muuttaneet suhtautumistaan velkaan ja kasvuun siihen verrattuna, mitä mieltä ne ovat olleet muutamien viime vuosikymmenien aikana. Tarkoitan tällä sitä, että tarpeeton ja tuhoisa vyönkiristys on heitetty romukoppaan ja on alettu ymmärtää, että liiallisilla talouden kiristyksillä voidaan tukahduttaa kasvu.

Nyt (helmikuu 2014) IMF julistaa työpaperissaan IMF Working Paper: ”Debt and Growth: Is There a Magic Threshold?”, että ”mitään maagista velkarajaa ei ole”, ts. ei voida mitenkään väittää, että ylitettäessä tietty velan prosenttiosuus bkt:stä talouskasvu tukahtuisi ja jouduttaisiin itseään toteuttavaan velkakierteeseen. Sen sijaan voi tapahtua toisin päin eli hidas talouskasvu voi johtaa valtionvelan kasvuun. Niinpä talouspolitiikan prioriteettina tulisi olla pakonomaisen velan vähentämisen (so. kurjistamispolitiikan) sijasta kasvuun panostaminen.

Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhartin kuuluisan excel-virheen paljastuminen selvitti tätä problematiikkaa itse asiassa jo aikapäiviä sitten. Eksaktisti sanottuna Rogoffin ja Reinhartin väite kuului, että jos velka ylittää 90 prosenttia bkt:stä seuraa siitä kasvun heikkeneminen ja velan ja velkasuhteen kumuloiva kehitys. Tämä osoittautui laskuvirheeksi. Kun siis tämä erikoistapaus, ”90 prosentin sääntö”, on osoitettu jo aiemmin vääräksi, niin nyt IMF:n tutkijat ovat yleistäneet säännön koskemaan myös muita mahdollisia prosenttirajoja. Ei ole mitään rajoja!

Kuva on Rogoffin ja Reinhartin mainion klassikkoteoksen "This Time Is Different kannesta.

Kiusallinen tämä havainto on esimerkiksi Olli Rehnille, koska hän on viitannut aiemmin (ennen virheen paljastumista) 90 prosentin sääntöön. Nyt häneltä häviävät kaikki muutkin rajat horisonttiin. Käytännössä kuitenkin älytöntä, sanokaamme 300 tai 500 prosentin velkaantumissuhdetta, on mahdotonta hyväksyä. Millään myöhemmällä talouskasvulla ei voida tällaista velkasuhdetta kuitata. Mutta tämä on tietenkin ääriesimerkki.

IMF:n tutkijat korostavat, että velan trendi (kehityssuunta) on yhtä tärkeä, jos ei tärkeämpi kuin velan taso. Niinpä tutkijat päätyvät kannelle, jossa ”maat, joilla on korkea velka, mutta laskeva velan suunta, voivat kasvaa yhtä nopeasti kuin velattomammat maat”.

Muutos IMF:n ajattelussa on merkittävä. Mutta niin ovat muuttuneet ajatkin. Velkaantumisesta on tullut kehittyneiden maiden kroonisen tuntuinen ongelma. Mistä tiedämme, ettei ole käynyt niin, että IMF on tehnyt vain välttämättömyydestä hyveen? Toisin sanoen, jos lännessä on velkaannuttu massiivisesti, niin IMF vain myötäilee tapahtunutta kehitystä ja muuttelee ajattelutapaansa tapahtuneiden tosiasioiden mukaiseksi, kun se ei oikein voi muutakaan tehdä. No, tämä näkemys on liian kyyninen. Lähempänä on ajatus, että IMF on tullut vihdoinkin järkiinsä.

Kuitenkin IMF:n tutkimuksessa on joitakin asioita, joihin ainakin minä haluaisin puuttua. IMF toteaa mm. että Japanin valtionvelka kasvoi 133 prosentista vuonna 1943 jopa 204 prosenttiin vuonna 1944. Vastaavasti Englannin ja Yhdysvaltain velkaantumissuhteet olivat toisen maailmansodan kustannuksista johtuen jättimäiset.

Tässä on minusta villakoiran ydin: miten talous kasvaa tästä eteenpäin? Toisen maailmansodan jälkeisessä kasvubuumissa velat hävisivät jäljettömiin. Näin tapahtui myös Suomessa, jossa 1950-luvun lopulla velka oli vaivaiset 10 prosenttia bkt:stä. Oikeastaan kautta koko läntisen maailman voidaan puhua toisen maailmansodan jälkeisitä kultaisista vuosikymmenistä. Mutta mistä tiedämme, että nykyisessä globalisaation vaiheessa kehittyneillä mailla riittää kasvupotentiaalia veloista selviytymiseen, kun kehittyvät maat haalivat kasvusta merkittävän osan?

Juuri tämä kohta on IMF:n arvioissa spekulatiivisinta. He arvioivat velka- ja kasvutrendejä historiasta käsin, mutta jatkuuko kehitys lineaarisesti myös tulevaisuudessa? Onko jo nyt nähtävissä merkkejä paradigman muutoksesta?

Olen eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa hahmotellut Suomen talouteen ”vanhan normaalin” aikavyöhykettä ja ”uuden normaalin” tulevaisuutta. Tässä vanha normaali edustaa ajanjaksoa 1994-2007 (kasvu keskimäärin lähes neljä prosenttia) ja uusi vuoden 2008 jälkeistä aikaa (kasvu ehkä 1-3 prosenttia 2010-luvulla). Jos tämä ajattelu siirretään hiukan laajempiin puitteisin niin kehittyneissä maissa vanha normaali kattaa ajanjakson 1940-luvulta 1970-luvulle (ja osin finanssikriisiin saakka) ja uusi normaali ajanjakson 1980-luvulta eteenpäin, mutta kuitenkin painottuen finanssikriisin jälkeiseen aikaan. Tässä tarkastelussa vanhan ja uuden ”päällekkäisajanjakso” 1980-luvulta 2000-luvun puoleenväliin edustaa ”siirtymävaihetta”, jossa esiintyi monia muutosta enteileviä piirteitä (finansialisoituminen, suuret tuloerot, talouden kuplailmiöiden tiheys, internet-teknologian läpimurto, voimakas globalisoituminen jne.).

Tietenkin uusi normaali on spekulaatiota. Mutta velasta käytävään keskusteluun tällä on aika ratkaiseva merkitys. Voimmeko luottaa, että velkaantumiskauden jälkeen seuraa uusi ”vanhojen hyvien aikojen nousu” vai siirrymmekö uuden normaalin - minun oletukseni mukaiseen - aneemiseen kasvuun kehittyneissä maissa? Tuskin kukaan tietää. Jos kasvu jää vaatimattomaksi, käyvät kumuloituneet velat rasitteeksi. On tapahtunut ikään kuin pysyvähkö siirtymä velkavetoisen talouden suuntaan.

Historiallisesti tässä ei ole ihmeellistä. Satojen ja tuhansien vuosien aikana on talouden voimasuhteissa tapahtunut lukemattomia painopistemuutoksia idän ja lännen, pohjoisen ja etelän välillä. Uskoisin kuitenkin, että useimmat ovat sitä mieltä, että kasvu kuitenkin jatkuu, mutta heiveröisempänä, kuin mihin on totuttu.

Toisen maailmansodan jälkeisiin kultaisiin vuosikymmeniin verrattuna erottavina tekijöinä (1980-luvulta eteenpäin) ovat nimenomaan tuloerojen kasvu, tuotannollisen toiminnan hiipuminen ja rahamarkkinoiden vapauttaminen. Nyt on puututtu kaikkein räikeimpiin rahamarkkinoiden ylilyönteihin (ja puuttuminen jatkuu). Kehitys on kesken, siksi on vaikeaa arvioida päästäänkö lähellekään vanhaa normaalia lähivuosina.

IMF:n arvio on siis historiasidonnainen. Periaatteessa pidän IMF:n linjaa oikeana. Vasta tulevaisuus näyttää odotammeko liikaa velat siivoavalta kasvulta. Ja viime kädessä IMFkin on varovainen: se varoittaa, että senkään laajaan aineistoon perustuvat velka/kasvu -skenaariot eivät takaa ehdotonta korkean velan ja hyvän kasvun kausaliteettia.

Entä Suomessa? Ongelmamme ei selvästikään ole velan suhteellinen osuus tällä hetkellä, vaikka siitäkin on luotu kauhukuvia. Velan suhteellinen osuus (alle 60 %) on vaatimaton läntisen maailman mittasuhteessa. Meidän ongelmamme on - viitaten IMF:n edellä esitettyyn skenaarioon – sortuminen mahdollisesti liian kireään talouspolitiikkaan, ylimitoitettuihin säästöihin ja veronkorotuksiin eli siis velkakehityksen äkkipysäytykseen.

Odotusarvoni on, että uuden normaalinkin aikana talouskasvua on jonkin verran, mutta samaan aikaan palkkakehitystä ja julkisen talouden menokehitystä on selvästi maltillistettava. Olisi löydettävä sopiva kompromissi uuden ja vanhan väliltä.

Jotkut haluavat käsittää suhdeluvun 60 prosenttia absoluuttisluontoisena (”velkakehitys on katkaistava”). Siitä ei ole kysymys. Tällä velkatasolla on tärkeintä pysäyttää suhteellinen velkaantuminen jollakin aikavälillä. Velkaantuminen absoluuttisin luvuin voi kasvaa tulevina vuosina jonkin verran, kunhan se ei ylitä bruttokansantuotteen kasvua. Kahden prosentin kasvu 200 miljardin bkt:hen tekee 4 miljardia euroa bkt:hen lisää.

Oikeastaan avainasia on, miten lisävelka jaetaan investointina tulevaan kasvuun ja toisaalta verotulovajeiden kattamiseen palvelujen säilyttämiseksi. Jos sijoitetaan painotetusti investointeihin joudutaan sopeuttamaan palvelutuotantoa enemmän.

Meitä uhataan korkomenojen kasvulla. En kuitenkaan näe tämänkään perusteella tarvetta paniikkitoimenpiteisiin.

IMF:n linjantarkistus on tärkeä osviitta tuleville talouspoliittisille päätöksille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti