Helsingin Sanomien yleisönosastossa yhteiskuntatieteiden tohtori Olli Pusa kirjoitti suomalaisten pörssiyritysten myynnistä ulkomaille huolestuneeseen sävyyn. Aihetta on. Tämän päivän yritysten johtaminen, omistaminen ja kehittäminen on kuitenkin aika monimutkainen yhtälö.
Pusa kirjoittaa mm. ”Omistajien intressit ovat periaatteessa aika selvät, mutta yritysten päätöksenteossa ne eivät näköjään paina paljoakaan. Yritysten tavoitteet ja yritysjohtajien bonukset määritellään omistajien perimmäisten intressien vastaisella tavalla. Yritysjohto voi saada muhkeat bonukset firman myynnistä, vaikka omistajan intressissä olisi yhtiön toiminnan kehittäminen ja laajentaminen”.
Huolen ymmärtää, mutta yritän vielä hämmentää soppaa entisestään. On totta, että yritysjohdon palkitseminen on kestoaihe ja ylisuuret palkat, bonukset ja eläkkeet ovat syystäkin kritiikin kohteena. Nyt meillä on tapaus Matti Alahuhta, jonka eläke-edut ovat todella ruhtinaalliset. Tähän voi heti lisätä, että loistavia olivat Kone Oy:n tuloksetkin Alahuhdan aikana. Mutta silti palkkioiden mittavuus yleisemmällä tasolla ylittää monen mielestä kohtuuden rajat…..
Monesti vedotaan siihen, että jos meillä ei makseta ruhtinaallisesti, menevät hyvät johtajat ulkomaille. Jotkut taas ovat toivottamassa nykyiset johtajat mihin vaan, jos he vain kelpaavat, sen verran kritiikkiä yritysten johtaminen on herättänyt. On myös epäilty, ettei nykyjohtajilla olisi paljon kysyntää maamme rajojen ulkopuolella…..
Omistajien tahtotila voi olla todellakin, että liikenevä raha pistetään yrityksen kehittämiseen eikä johdon palkkioihin. Mutta onko tämä sääntö? Onko pörssiyhtiön omistajalla aina mielessä yhtiön etu? Omistajuus on hajonnut useissa tapauksissa pikkuruisiin osiin maailmalle. Kuinka tietoisia nämä omistajat ovat yritysten kehittämistarpeista? Monesti tulee mieleen, että osakkeet myydään heti, kun tienestejä on tulossa. Ei siinä paljon mietitä, mikä on yhtiön etu.
Yrityksen omistajia hellitään omien osakkeiden ostolla. Osinkoja jaetaan hövelisti. Kaikilla osapuolilla tuntuu olevan suunnaton kiire jakaa raha ulos firmasta heti, kun siihen on mahdollisuus. Työntekijät kärvistelevät asuntolainojensa kanssa ja yrittävät nostaa palkkojaan, johtajat pyrkivät saalistamaan kaikki mahdolliset edut ja omistajat eivät ymmärrä pitkäaikaisen sijoittamisen päälle riittävästi.
Kun Noka myytiin Microsoftille, oli monien huoli, miten saada ulos myyntirahat firmasta ruhtinaallisina osinkoina. Viis kehittämistarpeista. Yritystoiminnan on vallannut nopean rahan tarve. Pitkäjänteinen kehittäminen on vaarantunut. On aivan oikein, että luovutaan neljännesvuositulosten repostelulta, mutta se ei riitä.
Olen käsitellyt tätä asiaa aiemmassa blogikirjoituksessani ”Chang ja kapitalismin kritiikki” (Ha-Joon Chang on eteläkorealainen taloustieteilijä). On syytä lainata sitä tähän.
”Kapitalismin alkuaikoina yrittäjät olivat ”sankariyrittäjiä”, ts. yrittäjät sekä johtivat että omistivat yritystoiminnan, jota harjoittivat. Joseph Schumpeter totesi, että yritysten kasvaessa niiden kehittäminen, tuotekehitys ym. tarvitsivat ammattijohtamista. John Kenneth Galbraith vei asian vielä pidemmälle todetessaan, että ammattijohtajuus on väistämätön kehityssuunta nimenomaan suuryhtiöiden osalta. Johtajuus siis irrotettiin omistajuudesta. Tämän päivän näkökulmasta menneiden vuosikymmenien pohdinnat saattavat tuntua triviaalilta, mutta sitä ne eivät ole. Asioita pohdittiin silloin tähän tyyliin: Kenen asialla ammattijohtajat oikein ovat? Onko ammattijohtajien tarkoitus kasvattaa vain yrityksen liikevaihtoa ja unohtaa omistajien etu? Oliko tarkoitus nostattaa vain toimitusjohtajan omaa gloriaa ja unohtaa, että omistajat halusivat tuottoa sijoittamalleen pääomalle?
Kysymys on kannustinongelmasta. Yksi tapa hoitaa asia oli johtajille annetut kannustimet , joiden seurauksena odotettiin johdon pyrkivän maksimoimaan yrityksen voiton. Omistajan näkökulmasta tämä ei kuitenkaan usein riittänyt. Omistajat halusivat voittojen määräytyvän siten, että nimenomaan he – omistajat – saavat suurimman edun yrityksen toiminnasta. Tähän keksittiin lääkkeeksi 1980-luvulla omistaja-arvon maksimointi. Ratkaisevaksi tuli ammattijohtajan kyky tuottaa rahaa omistajille. Toimitusjohtajan palkkio sidottiin juuri tähän taitoon. Jaettavaa voittoa voitiin kasvattaa esim. leikkaamalla kustannuksia (työvoimaa, investointeja, palkkoja jne.). Omistajat saivat palkkionsa osinkojen suurentamisen kautta ja siten, että yritys osti omia osakkeitaan.
Toimitusjohtajat kytkettiin tähän konseptiin siten, että osakeoptioiden osuutta heidän palkastaan nostettiin. Chang mainitsee, että ensimmäisenä omistaja-arvon käsitettä käytti Jack Welch, itsekin ammattijohtaja (General Electric) vuonna 1981. Aluksi uusi ajattelu näytti taivaanlahjalta. Yritysten voitto-osuudet kansantuotteesta lähtivät nopeaan nousuun. Vaikutti siltä, että oli kehitetty todellinen winwin-menestystarina (yritys hyötyi, omistajat hyötyivät, johtajat hyötyivät) . Johtajien palkat joka tapauksessa räjähtivät käsiin. Vanha epäluulo, etteivät ammattijohtajat osaa oikealla tavalla hyödyttää omistajia, katosi. John Kenneth Galbraith tajusi edessä olevan haasteen jo paljon ennen kuin Welch keksi käsitteensä. Työpaikkoja vähennettiin armotta, alihankkijat pantiin lujille, poliitikkoja uhattiin työpaikkojen siirtämisellä halvemman työvoiman maihin, palkkoihin – varsinkin ”vapaan palkanmuodostuksen” maissa - kohdistettiin kova alentamispaine jne. Galbraith esitti kaukonäköisesti jo 1950-luvulla, että tuleva kehitys vaatii laajenevaa sääntelyä ja vahvaa ammattiyhdistystä.
Vallitsevan trendin julma logiikka toimi juuri päinvastaiseen suuntaan. Sääntelyä purettiin ja ammattiyhdistys – varsinkin Yhdysvalloissa ja Englannissa – ajettiin alas. Hyödyn saajiksi jäivät, kuten oli tarkoituskin, omistajat ja toimiva johto.
Yritysten voittojen kansantuoteosuuden kasvaessa investoinnit ovat kärsineet. Omistajakeskeisyys ja ahneus ovat keskeisiä syitä sille, että teollinen tuotanto on laiminlyöty monissa länsimaissa. Tuotannolliseen toimintaan sijoittaminen ei ole kerta kaikkiaan ollut riittävän tuottoisaa. Rahamarkkinoilla voittojen ripeä kotiuttaminen tuotti onnistuessaan nopean, mutta lyhytaikaisen hyödyn. Chang kärjistää arvionsa niin pitkälle, että omistajat ikään kuin antavat yrityksen ajautua ongelmiin: lyhyen ajan tuotto-odotusten takia pitkäkestoinen sijoittaminen on kärsinyt ja välttämättömät investoinnit ovat jääneet tekemättä.
Changin merkittävä havainto on, että kun ennen 1980-lukua yhdysvaltalaiset yritykset käyttivät omien osakkeiden ostoon alle viisi prosenttia voitosta, niin vuonna 2008 ostot olivat uskomattomat 280 prosenttia!
Tavoitteena pitäisi olla pitkäksi aikaa sitoutuneet sidosryhmät (vaikka osa sijoittajista olisikin lyhyen ajan taktikoijia). Keinoja on useita: käytetään useita osakesarjoja (joilla on erilainen äänivalta), työntekijöiden edustus yrityksen johdossa (esim. Saksa), osittainen valtio-omistus (hyvin monet länsimaat), yritysten ristiinomistus (Japani). Kaikissa näissä on tietenkin omat haasteensa. Ne ovat kuitenkin tapoja sitoa omistajuutta pidemmäksi aikaa vaihtoehtona ”liikkuville osakkeenomistajille”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti