torstai 30. tammikuuta 2014

Juonto ja huumori: Heikki Kahila

”Olen tässä ajatellut, että sinä korvaat Matin (Tuura) ja aloitat lukijana huomenna . Nuori mies pysyy sitten entistäkin paremmin poissa kaupungin synneistä”. Näin mutkattomasti Erkki Raatikainen palkkasi yleisradiossa jo töissä olleen Heikki Kahilan TV:n uutistenlukijaksi.

Heikki Kahilasta syntyy helposti käsitys höyhenen kevyenä viihdyttäjänä tai sitten hyvin vakavamielisenä uutistenlukijana. Meille oman ikäpolveni ihmisille hän oli ensisijaisesti Suomen ”virallinen ääni”, joka kertoi uutisissa, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtui. Kaikesta tästä ja paljon muustakin hän kertoo muistelmateoksessaan ”Heikki Kahila. Ääneen elettyä”.

Keskityn tässä Kahilan historialliseen rooliin Suomen ensimmäisenä TV:n uutisankkurina ja jätän hänen viihdemiehen uransa vähemmälle. Kirjoittajana Kahila osoittautuu mallikkaaksi, sana on hallussa ja tarinaniskijänä hän on parhaimmillaan. Tekstin ilmeikkyydessä hän tarjoaa esimerkin melkeinpä kenelle tahansa. En nyt löytänyt mitään tutkimuksellista syväanalyysiä TV-työstä, mutta se ei varmaankaan ollut tarkoituskaan.

Uutisia Kahila luki vuodesta 1963 vuoteen 1978. Kuva hänestä muuttuu kirjaa lukiessa. Minua kiinnosti erityisesti uutistoimituksen kehittyminen hänen aikanaan. Kahila paljastuu uutistoimituksen pioneeriksi. Ei ollut varsinaista pohjaa, käsikirjoitusta, miten uutistoimituksessa edetään. Kaikki piti opetella yrityksen ja erehdyksen menetelmällä. Tai sellainen vaikutelma minulle jää kirjasta.

TV-työ noina alkuvuonina oli kirjan perusteella hämmentävä sekoitus amatööriyttä, sivutoimisuutta, nuoruutta, kovaa yritteliäisyyttä ja opiskelua. Poissa olivat nykyaikaisen työpaikan rekrytestit, kovien ammattilaisten systemaattinen hakeminen eri tehtäviin jne. Toimittajat valittiin esimiesten henkilökohtaisen tuntemuksen perusteella tehtäviinsä.

Teija Sopanen kuuluttajana ja Heikki Kahila uutistenlukijana olivat suomalaisen olohuoneen vakiovieraat 1960- ja 1970-luvulla. Alkuvuodet olivat TV-lupien räjähdysmäisen kasvun aikaa: vuonna 1965 lupia oli 700 000 ja viittä vuotta myöhemmin yli miljoona. Kahila ja Sopanen jakoivat suvereenisti Telvis-patsaat keskenään niin kauan kuin halusivat ottaa ne vastaan.

Kahila tiivistää ihmisten ja ympäristön muutoksen vuosikymenien varrella seuraavasti: ”Tarinani kuuluu siihen Suomeen, jota ei enää ole, yhtenäiskulttuurin aikaan, jonka hajoaminen alkoi jo 1980-luvulla. Nyt meillä on sukupolvi, jonka suuri päämäärä elämässä on silkka maksimaalinen julkisuus. Niinpä meillä on julkkiksia , jotka ovat tunnettuja siitä, että ovat julkkiksia. Julkkiksena olemisesta on tullut ammatti”.

Kahila on TV:n alkuvuosikymmenien kuka on kukin -asiantuntija, sillä hän on kirjan perusteella tuntenut ”kaikki”. Kirjan sivujen läpi virtaavat oman aikansa pioneerit kuten Erkki Raatikainen, Knud Möller, Pasi Rutanen, vain muutaman mainitakseni. Monet tunnetut työntekijät olivat freelancereita (Vanari, Saarentaus….), monilla oli päätyö TV:n ulkopuolella.

Oliko Kahilan kohdalla kysymys satumaisesta tuurista? Varmaankin, ainakin osittain. Osa suosiosta johtui jo pelkästään siitä, että aluksi oli vain yksi kanava ja TV-lupien määrä kasvoi hurjaa vauhtia. Tietenkin muistan itsekin TV:n alkuvaiheiden viehätyksen: TV avattiin jo virityskuvan aikana.

Kirjassa on mainio kuvaus Kahilan aktiivisesta pyrkimyksestä itse oppia TV-työn salat: ystävällinen iäkäs rouva, alan ammattilainen, tarjosi Kahilalle puheopetusta ilmeisen pyyteettömästi. Toinen osapuoli oli innokas opettamaan ja toinen oppimaan. Nykyaikana moinen spontaanisuus loistaa poissaolollaan.

Käsitän niin, että ammattimainen ja systemaattinen ote uutistoimitukseen pyrittiin ensimmäisen kerran ottamaan Eino S. Revon tultua pääjohtajaksi. Hänen alaisensa Ralf Fribergin johdolla käytiin uudistuksen käytännöt läpi. Kansakoulunopettaja Kauko Saarentauksen piti valita joko koulu tai TV-työ (valitsi koulun) ja Kahilan keikkailu TV:n ulkopuolella joutui kovaan syyniin. Rajankäyntien jälkeen Kahilan työ TV:ssä jatkui, osin myös yleisön vaatimuksesta.

Pari omaa muistikuvaa Revosta sopinee tähän. Revon aikana yleisradio politisoitui (reporadio). Revosta syntyi johtajana hieman ylimielisen oloinen kuva. Hän oli mainettaan parempi uudistaessaan (tai antaessaan alaistensa uudistaa) ohjelmistoa. Muistan hyvin ”Kuustudion”, jossa suomalaiset asiantuntijat Pertti Jotunin johdolla pyrkivät tietämään tai arvailemaan, mitä avaruuslennolla oikein tapahtui. Muistan myös hyvin kuuden päivän sodan (1967), jonka ympärille rakennettiin oma studio. Ikimuistettava oli studiossa esitetty sodan syttymistä kuvaava teoria, ”hermostuneen kersantin teoria” (jossa ei ollut päätä eikä häntää). Meidän ihmeteltäväksemme syntyi ns. informatiivinen ohjelmapolitiikka. Kaikesta pioneerityön naiviudesta huolimatta – tai ehkä juuri siitä syystä – monet noista reporadion kaikkea muuta kuin ideologisista ohjelmista ovat muistettavia.

Kahila joutui koko ajan kamppailemaan rooliensa välillä: jatkaako uutistenlukijana vai ottaako vastaan mainoskeikkoja. Kirjassa on mehevä kuvaus elämän tästä puolesta: Tauno Palo oli jo Mister-paitamainoksessa (ei Master kuten kirjassa sanotaan). Nyt Kahilaa pyydettiin vastaavaan mukaan palkkiolla, joka olisi ollut 1,5 vuoden palkkaa vastaava korvaus. Alan mies Risto ”piilokamera” Vanari perusteli suosittelemaansa kieltäytymistä oivaltavasti: ”Sinä olet sitten loppuelämäsi paita”. TV-julkisuus olisi varmaan nopeasti haalentunut ja elämä jatkui sen puolentoista vuoden jälkeenkin. Vastaus oli selvä ei.

Kahila käy uutistoimituksen tähtihetkiä läpi kirjassaan. Hän todellakin osallistui uutistoimituksen työhön monipuolisesti haastatteluineen ja tausta-aineiston ym. keräämisineen tarmokkaasti. Kirjan sivuilla tulevat vastaan Lyndon B. Johnson (jenkkityylisen suureellinen vierailu Suomessa varapresidenttinä vuonna 1963), Aleksei Kosygin (kömpelön dramaattinen vierailu Suomen rannikkovesillä lokakuussa 1968 Tsekkoslovakian miehityksen jälkitunnelmissa) , Jayne Mansfield (Miss Scandinavia -kisojen yhteydessä vuonna 1963) ja niin edelleen.

Oma lukunsa on Rolling Stonesien vierailu Yyterissä vuonna 1965. Kahilan kuvaus tuo huikean näkökulman silloiseen hyvin amatöörimäiseen ja spontaaniin uutisten tuottamiseen. Lehdistötilaisuudessa ei saatu oikein ensimmäistäkään englanninkielistä kysymystä aikaiseksi ja kun lopulta saatiin keskustelivat Rollarit keskenään kysymyksen herättämistä ajatuksista.

______________

Ristiriita uutistoimittajan ja viihdyttäjän roolin välillä kasvoi ilmeisesti vuosi vuodelta ja johti väistämättömiin kahnauksiin esimiesten kanssa, vaikkei Kahila niitä pahemmin erittelekään.

”Vinksahtaminen viihteeseen” tapahtui lopullisesti vuonna 1978, jolloin uutiset jäivät. Tähän Kahilan rooliin liittyy myös kirjoitukseni otsake. Vanhaan hyvään aikaan tilaisuuden juontaja ilmoitettiin näin: juonto ja huumori: Heikki Kahila. Mutta se on jo toinen juttu.

Kahilan teos on kepeä, mutta painava kannanotto TV-uutistoiminnan alkuaikoihin ja sellaisenaan arvokas osa tiedonvälityksen historiaa.

Kahila kohtelee kollegoitaan ja yhteistyökumppaneitaan selvästi pehmein ja myönteisin ottein. Osa tästä johtunee Kahilan optimistisesta luonteenlaadusta ja sopeutumiskyvystä. Kirja on suositeltavaa lukemista niille, jotka haluavat piipahtaa TV:n alkuaikojen spontaanissa ja yritteliäässä ilmapiirissä.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Robotit tulevat, robotit tulevat

”They are coming to take me away hoho hehe haha” todettiin vanhassa 1960-luvun hitissä. Siinä seonnutta laulajaa tulivat hakemaan ”mukavat nuoret miehet puhtaissa valkeissa takeissaan”. Absurdin sanoituksen voi kääntää robottien kielelle: jonain päivänä meidän hyvinvoinnistamme huolehtivat pitkälle kehitetyt robotit.

Mutta vievätkö robotit työpaikkamme ja lopulta meidät itsemmekin? Totuus lienee toisenlainen. Robotiikka tulee ja saattaa pelastaa paitsi työpaikkamme, niin myös elintasomme, jos toimeen tartutaan.

Aihe tuli mieleeni, kun asiasta on viime aikoina puhuttu TV:ssä ja nyt viimeksi elinkeinoministeri Jan Vapaavuori. Hän kuvaa robotisaatiota ”eniten maailmaa muuttavaksi megatrendiksi”.

Mutta miksi tähän asiaa herätään laajemmin vasta nyt?

Lainaan ohessa muutamia kohtia blogikirjoituksestani (kursiivilla) yli vuoden takaa ”Krugman, robotit ja rosvoparonit” 15.12. 2012, jossa käytän osittain lähteenä Paul Krugmanin kolumnia New York Timesista.

”Se, että monissa edistynyttä teknologia vaativissa töissä korvataan ihminen robotilla (automaatiolla) ei ole ihan uusi ilmiö. Aiemmin tästä ilmiöstä on puhuttu lisääntyvän työttömyyden näkökulmasta. Uusi tilanne on syntynyt siitä, että joidenkin tuotteiden pitkälle viety automatisoitu valmistaminen on mahdollistanut valmistamisen paluun esimerkiksi Kiinasta Yhdysvaltoihin. Vielä on liian aikaista sanoa onko kysymyksessä eräänlainen paradigman muutos. Arvailua voidaan kuitenkin harrastaa. Krugman mainitsee esimerkkinä tietokoneen emolevyjen valmistuksen, joka on palaamassa lähtömaahan. Emolevyn tekevät pääasiassa robotit ja halpa aasialainen työvoima ei ole enää syy viedä valmistusta ulkomaille.”

Tässä lienee mahtava sauma palauttaa työtä myös Suomeen joidenkin vuosien ja vuosikymmenien kuluessa. Tarvitaan vahvaa panostusta robotisaation kehittämiseen.

”Monilla aloilla on meneillään sama kehitys: kielenkääntäminen ja lainopillinen neuvonta hoidetaan automaation avulla ja se vähentää työvoiman tarvetta. Erityispiirteenä on havaittavissa, että nykyisin robotisoidaan korkeaa taitoa vaativia ja korkeapalkkaisia työntekijöitä. Automaatio ei siis vähennä enää pelkästään rutiiniluontoisia työtehtäviä”.

Samaan aikaan, kun on meneillään keskiluokan työpaikkojen kato (Yhdysvalloissa jo vuosikymmenien ajan) olemme siirtymässä uuteen vaiheeseen, jossa korkean osaamisen työpaikat ovat saamassa robotisaation rinnalleen.

”Krugmanin ajatuksia on hyvä verrata Aalto-yliopiston kansantaloustieteen professorin Matti Pohjolan ajatuksiin. Pohjola toteaa meneillään olevan trendin vastaisesti , että työajan pidentäminen ei luo kasvua. Ainoastaan työn tuottavuuden kasvu nostaa elintasoa. EK:ssa ollaan varmaan vähän ymmällä professorin kannanotoista.”

No, ainakin tuon työajan pidentämisen osalta!

”Pohjola yhtyy tässä Krugmanin ajatteluun, jossa teknologinen kehitys kyllä vie toisaalta työpaikkoja (työn tuottavuus nousee), mutta toisaalta myös tekee kehittyneiden maiden työpaikat kilpailukykyisemmiksi. Tämä taas mahdollistaa elintason nousun.”

Mikä sitten voisi olla todellinen robotisaation antiteesi? Jähmeät monopoliyritykset? Annetaan Krugmanille puheenvuoro:

”Entä sitten monopoliyritykset (tai pikemminkin oligopolit)? Lisääntyvät yrityskeskittymät voivat tyrehdyttää työvoiman kysynnän. Krugmanin ajatuksenjuoksu kulkee suurin piirtein näin: ensin muodostuu yrityskeskittymiä, sitten nämä lobbaavat itselleen yhteisöveron alennuksia samalla, kun yritysten voitot nousevat työntekijöiden kustannuksella.”

Jäämme odottelemaan jännityksellä tulevia aikoja!

www.historiajatkuu.blogspot.fi

tiistai 28. tammikuuta 2014

Kollektiivista yksilöllisyyttä

Viime aikoina on pääministeriä myöten puhuttu siitä, kuinka ihmiset ovat yksilöllisempiä ja kaipaavat suurempaa vapautta ja valinnanvaihtoehtoja elämäänsä. Vastikään yleisradion arvokyselyssä hyvin suuri osa ihmisistä toi esille vastenmielisyytensä – heidän mielestään nyt voimassa olevaa – yhteiskunnan holhousta vastaan.

Kun asiaa ei kyselty tarkemmin, on vain arvailtavissa, mitä ihmiset ovat tarkoittaneet liiallisella holhouksella. Yksi vaihtoehto ovat ne yli 500 tehtävää, jotka on lainsäädännöllä vieritetty kunnille. Toinen vaihtoehto voisi olla EU-byrokratia. Sanokaamme vaikkapa, että banaanin käyryyden määrittäminen on turhaa. Entä sitten vaatimus, että tähtisädetikkujen käyttöön on oltava täysi-ikäinen? Entä tämä: opettajalla pitäisi olla mahdollisuus itse päättää puuttumisesta koulujen järjestyshäiriöihin.

Jos listaa jatkettaisiin, suurin osa ihmistä menisi solmuun, mitä näiden asioiden kanssa pitäisi tehdä. Lainsäätäjä ratkaisee asiat pienimmän pahan menetelmällä - varmuuden vuoksi.

Onko kysymys loppujen lopuksi ärtymyksestä hyvinvointiyhteiskuntaa kohtaan. Tosin kysyttäessä itse hyvinvointiyhteiskunnasta, useimmat arvostavat sitä. Onko siis kysymys eräänlaisesta piiloviestistä, jolla halutaan kertoa, että hyvinvointiyhteiskunnan varjolla ylihuolehditaan kansalaisista?

Onko niin, että yksilöllinen käyttäytyminen ja tietyt vapausarvot eivät ole mahdollisia, koska ylhäältäpäin säädellään liiaksi käyttäytymistämme? En näe selvää yhteyttä näiden välillä. Kaikki, jotka purnaavat vapauksien puutetta tai holhoavuutta saavat aivan vapaasti kirjoittaa ja puhua haluamistaan asioista. On vain joitakin asioita, kuten vaikkapa insestiin kannustaminen, henkilökohtaiset loukkaukset tai rasismin harjoittaminen, jotka ovat torjuttujen listalla.

Jos pohditaan asioita menneiden vuosikymmenien näkökulmasta niin 1960-lukua on totuttu pitämään yhteisöllisyyden vuosikymmenenä, mutta toisaalta kuluttajayhteiskunta löi juuri tuolloin läpi, joka selkeästi edustaa kaikesta massa-ajattelustaan huolimatta yksilöllisyyttä. Voitaneen sanoa, että nykyaikainen yksilöllistymiskehitys käynnistyi 1960-luvulla.

Kahdeksankymmentälukua on totuttu pitämään yksilöllisyyden vuosikymmenenä. Varmaankin silloinen yksilöllisyys käsitettiin vapautumisena sääntelystä ja varsinkin rahamarkkinasääntelystä. Tällä oli paljon myönteisiä seurauksia. Kuitenkin se kehitys, mikä rahamarkkinoilla ja yhteiskunnassa toteutui, oli katastrofaalinen monessa suhteessa. 1980-luvun lopun holtittomuudella aiheutettiin 1990-luvun alun lama. Tietenkin vain suhteellisen pieni osa käyttäytyi vastuuttomasti (ja osa toimi hyvässä uskossa), mutta tässä lieneekin yksi avainasioita. Sääntöjä ei välttämättä tarvita suurta enemmistöä varten, vaan vähemmistöä varten, joka oikaisee mutkat ja ottaa oikeudet omiin käsiinsä. Eikö sitten voitaisi ”säädellä” tuhmasti käyttäytyviä ja vapauttaa vastuuntoiset kontrollin pannasta? Ei onnistu, koska tällaista rajaa ei voida vetää.

Jotkut haluaisivat vapauksia lisää, mutta vastaavasti kovemmat rangaistukset väärintekijöitä kohtaan. Ei löydy puoltoääntä minulta tällaiseen joko-tahi -yhteiskuntaan.

Voitaneen sanoa, että yhtenäisten hyvinvointipalvelujen luomisen aikakaudella yksilön vapaudet lisääntyivät. Siis progressiivisen verorasituksen kasvu yhdessä elintason nousun kanssa mahdollisti yhä suuremman joukon yksilöllisen käyttäytymisen: oli varaa olla yksilöllinen. Progressiivisesta verotuksesta huolimatta myös hyvätuloisten rahat riittivät kirkkaasti yksilölliseen erottumiseen.

Itse näen asian juuri näin: saadessaan turvaa ja tukea yhteiskunnalta (sosiaaliturva, koulutus jne.) mahdollistuu yksilöllinen itsensä toteuttaminen mahdollisimman monelle.

Tuomas Enbuske irrottelee toteamalla, että ”en halua saada veroistani hyötyä”.

Epäilen, että on kysymys näköharhasta. Yhteiskunta toimii useimpien ihmisten kohdalla mahdollisuuksia lisäävästi. Hyvinvointiyhteiskunta on elämän läpi kulkeva palveluvirta. Eniten palveluita tarvitaan lapsena ja vanhuksena. Siinä välissä nuoret perheet saavat yhteiskunnan palveluita esim. lapsilleen (päivähoito, koulu). Monet ihmiset ovat kuitenkin esim. sinkkuja (tai lapsettomia pariskuntia), joilla saattaa olla pitkä jakso elämässä, jossa yhteiskunnan palvelujen tarve on vähäinen. Tämä saa heidät ajattelemaan, että holhoava koneisto on liian laaja heidän yksilöllisiin tarpeisiinsa. Ihmisten pitäisi oppia näkemään – niin kuin moni näkeekin – että elämä on kokonaisuus, jossa yhteiskunnan palvelujen määrä vaihtelee elämäntilanteen mukaan.

Ajatus, että keskiluokka - sen ohella, että maksaa verot - maksaa omista palveluistaan ilman verosubventiota on mielestäni pitkällä tähtäimellä mahdoton yhtälö: veronmaksumoraali rapautuu.

Ehkä kysymys on osittain siitä, että ihmiset ovat ensin tottuneet julkisen sektorin palveluihin ja sitten kyllästyneet. Ihmiset ikään kuin ”kasvavat ulos” perään katsomisesta, huolehtimisesta, miten vain halutaan sanoa. Vaurastuessaan sosiaaliturvan kyllästämät ihmiset turtuvat hyvinvointiyhteiskunnan yksilöllisyyden takaavaan järjestelmään ja haluavat yksilöllisyyttä ”suoremmin”. Vähän monimutkaista.

Olisin kuitenkin varma, että suuri osa yhteiskunnan palveluista toimii myös tulevaisuudessa mahdollistajina, ei holhoamisen lähteinä. Muutamien viime vuosikymmenien aikana tehty työ ei saa nyt sitä kiitosta, jonka se ansaitsisi.

On mielenkiintoista, että pitkään kestäneen taantuman oloissa korostetaan yhteisvastuun sijasta yksilökeskeisyyttä. Eikö nyt pitäisi vaatia yhteen hiileen puhaltamista?

Otan vielä esimerkin yksilöllisestä käyttäytymisestä liikennevaloista(!).

Jos halutaan vapauksia liikennevaloissa, niin poistetaan valot! Itse asiassa monet käyttäytyvät esimerkiksi Helsingissä jo nyt niin kuin valoja ei olisi – enkä nyt tarkoita autoilijoita, vaan kävellen liikkuvia. Oman seurantani mukaan noin 20-30 prosenttia ihmisistä ei välitä liikennevalojen punaisesta tuon taivaallista.

Kollektiivista yksilöllisyyttä.

Joku sanoi, että liikennevalojen noudattaminen erottelee ihmisiä: sääntöjen noudattajat ovat kaavamaisia, ja vähemmän luovia massaihmisiä ja ne, jotka käyttävät oman käden oikeuksia ylittäen valoristeyksen punaisella - kun tulkitsevat, ettei ole vaaraa - ovat yksilöllisiä, ennakkoluulottomia ja innovatiivisia. Näinkö se menee?

Olenko siis kaavoihin kangistunut, kun pyrin noudattamaan liikennesääntöjä?

Entä kansakuntien väliset erot tässä asiassa? Seurasin kerran Barcelonassa kävelijöiden käyttäytymistä liikennevaloissa. Johtopäätös: katalonialaiset noudattavat paljon tunnollisemmin valoja kuin me täällä Suomessa. Joku voisi sanoa tähän, että ilmankos niillä on mennyt niin huonosti!

Mihin individualismin ja vapausarvojen voimakas korostaminen voi johtaa? Olen havaitsevinani merkkejä ajatuksellisesta irtisanoutumista perinteisestä etuja tasaavasta yhteiskuntamallista. Asettuminen toisen asemaan ei hyvinvointiyhteiskunnassa voi perustua (pelkästään) vapaaehtoistyöhön, vaan tavoitteena on yhteiskunnallisen tasapainon saavuttaminen. Välineenä käytetään verotusta ja kaikille yhteisiä (universaaleja) palveluja, jotka kustannetaan yhteisistä varoista.

Amerikkalaisen kvasifilosofin Ayn Randin kultti kiehtoo joitakin ihmisiä. Rand toimii ikään kuin yhteisenä nimittäjänä tietyille ajatustavoille. Useimmat eivät edes tunnista yhteyttä Randiin, mutta hänen ajattelunsa keskeisiä piirteitä ovat ”järkiperäinen oma etu” (self intrest), itsekkyyden hyve (virtue of selfishness) tai puhdas egoismi, altruismin vastaisuus (altruismi voidaan tulkita viheliäiseksi itsekkyydeksi epäitsekkyyden valepuvussa; ajatellessaan muita ihmisiä, ihminen ajatteleekin omaa etuaan) ja joissakin tapauksissa ateismi (tai uskonnottomuus). Rand liittää kapitalismin ylevänä mallina edellä mainittuihin.

Jatkuuko yksilöllistyminen? Ei se ole itsestään selvää. Voi olla, että globaalilla tasolla tullaan päinvastoin yhä riippuvaisemmiksi toisista ihmisistä, mutta nykyistä paljon laajemmissa puitteissa. Tarvitsemme yhä enemmän toisiamme - ja myös ympäröivää yhteiskuntaa.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Suomi vuonna nolla

Valitsen tässä nollavuodeksi vuoden 2007. Miksi? Siksi, että niin monet taloustieteilijät tai muuten vaan asiantuntijoina itseään pitävät vertaavat kaikkia sen jälkeisiä vuosia nollavuoteen.

Valinnan peruste on, että silloin Suomen BKT oli korkeimmalla tasolla (tosin vuonna 2008 päästiin vielä hieman korkeammalle, mutta tuon vuoden syksyllä alkoi jo talouden alamäki). Onko vuoden 2007 valinta nollavuodeksi oikeutettua? Mitä sillä halutaan osoittaa?

Olen pannut merkille, että vertaamalla vuoteen 2007 saadaan sen jälkeen seurannut kehitys näyttämään surkealta. Mielestäni tässä on tarkoitushakuisuutta.

Mitä tapahtui ennen vuotta 2008. Katsotaanpa BKT:n kehityksen kannalta asiaa. Vuosien 2004 ja 2007 välille saadaan Tilastokeskuksen mukaan seuraava BKT:n kasvusarja:

2004 +4.1%

2005 +2,9%

2006 +4,4%

2007 +5,3%

Välivuoden 2008 (kasvu +0,3 prosenttia) jälkeen tulee tuo ruma vuosi 2009, jolloin BKT laski 8,5 prosenttia. Seuraamalla käytävää keskustelua tulee tunne, että kehitystä vuosina 2004-2007 pidetään ikään kuin itsestään selvänä, vaikka se on voimakkuudessaan hyvin poikkeuksellisen kasvun aikaa. Yritän sanoa, että on epäreilua verrata vuoden 2007 jälkeen seuranneita vuosia tuohon poikkeukselliseen BKT:n kasvusarjaan. Kun oltiin korkealla ennen finanssikriisin syttymistä myös pudotus oli rankka.

Lisäksi on huomattava, että vuosien 1994-2007 yhtenäinen 14 vuoden plusmerkkinen kasvusarja aiheutti meille hyvänolontunteen, joka ei voinut kohtuudella ajateltuna jatkua.

On tapana piirtää kasvusarja tulevaisuuteen, joka on johdettu noista kultaisista vuosista. Paha olo kasvaa, kun näin lasketusta teoreettisesta kasvusta jäädään jälkeen tuntuvasti. Olisin hyvin varovainen vertailulukujen ja näistä johdettujen kuvaajien kanssa.

Olisi myönnettävä, että meillä on ”vanha normaali” ja ”uusi normaali”. Vanha normaali, jos siksi tulkitaan vuodet 1994-2007 on aivan tavoittamaton tämän päivän näkökulmasta katsottuna. Turha sillä on pahoittaa mieltänsä. Uusi normaali edustaa alempaa kasvu-uraa, eikä siinä ole loppujen lopuksi erityisen yllättäviä piirteitä, sen verran voimakkaita ovat globalisaation vaikutukset.

Mieltä on mukava pahoittaa seuraavilla otsakkeilla: ”Suomi ei vieläkään yllä vuoden 2007 tasolle” tai ”Historian pisin lama”. Tarkoitushakuista mustamaalausta! Olisi myönnettävä, että on mahdotonta pitää yllä vuosien 2004-2007 luokkaa olevaa kasvua. Vuoden 2009 pudotus vei puolet noiden vuosien huippukasvusta, mutta ei enempää.

Syvimmän pudotuksen jälkeen päästiin jälleen selkeästi positiivisiin kasvulukuihin: vuonna 2010 +3,4 prosenttia ja vuonna 2011 +2,7 prosenttia. Kurjuuden saarnaajat yhdistävät vuosien 2012 (ennakkotieto -0,8 prosenttia) ja 2013 (alustavasti -0.4 prosenttia) kasvuluvut vuoteen 2007, jolloin saadaan sopiva kontrasti ikävälle, muttei erityisen dramaattiselle kehitykselle.

Maailmantalouden kasvu 2004-2007 oli epärealistisella tasolla asuntokuplien ym. kiihdyttämänä. Suomi oli hyötyjä, mutta kasvu oli liian hulppealla tasolla kestääkseen. Finanssikriisin ikävät seuraukset olivat tuontitavaraa, mutta niin olivat sitä edeltäneiden kuplavuosien kovat kasvuluvutkin! Vientiriippuvainen Suomi putosi korkealta. Tietenkin samaan aikaan osunut rakennemuutos syvensi taantumaa.

Pidemmällä aikavälillä tästä kaikesta jää arvioni mukaan jäljelle kasvun hidastuminen läntisessä maailmassa Suomi mukaan lukien. Suomella on joitakin lisätekijöitä (esimerkiksi teollisten rakenteiden vinoumia), jotka saattavat alentaa Suomen kasvu-uraa hieman parhaiden länsimaiden vastaavasta.

On selvää, että julkinen sektori on viime vuosien kasvulukujen valossa hieman liian laaja. Hallitus sopeuttaa nyt, mutta on suuri vaara, että leikkaukset ja veronkorotukset ovat tässä tilanteessa kasvua tukahduttavia. Sopeutus ja palkkamaltti olisi syytä venyttää ainakin kahden vaalikauden jaksolle koko ajan seuraten, miten toimenpiteet vaikuttavat. Tarvitaan pitkäkestoista poliittisten puolueiden yhteistyötä riippumatta siitä, mitkä puolueet ovat hallituksessa ja mitkä oppositiossa.

Tästä tuli neliosainen kirjoitus, jonka aiemmat osat ovat ”Paniikki on päällä – pelastukoon ken voi”, ”Paniikki on päällä – osa kaksi” ja ”Taantuma vai lama?” Punainen lanka kirjoitusten välillä on odotusten ja toteutuneen välisen eron laajentuminen kuiluksi monien ns. asiantuntijoiden mielissä. Maailmanlopun ennustajat ovat heränneet, samoin suuret ideologit, jotka ovat ”aina” tienneet, että nykymallinen hyvinvointiyhteiskunta on tuhon tie. Olemme karkeasti ottaen vuoden 2007 tasolla, joka on korkea taso. Kymmenillä erilaisilla kansainvälisillä mittareilla mitattuna olimme silloin aivan huipulla tai huipun tuntumassa – ja olemme edelleen!

www.historiajatkuu.blogspot.fi

lauantai 25. tammikuuta 2014

Matti Kassila: tähtäimessä presidentti

Matti Kassilan täytettyä 90 vuotta, on hänen elokuvauraansa kunnioitettu näyttämällä koko hänen elokuvatuotantonsa lyhytfilmejä myöten Teemalla. Eilen illalla (23.1.2014) oli vuonna 1987 valmistuneen ”Jäähyväiset presidentille” -elokuvan vuoro. Elokuvaa on pidetty kohtuulisen hyvänä filminä. Sanoisin kuitenkin, että Jäähyväiset presidentille on saanut arvostusta ajan kuluessa lisää. Meillä ei ole valmistunut kovin paljoa kilpailukykyisiä jännitysfilmejä. Pääosan esittäjä Hannu Lauri (palkittiin Jussilla) esittää tarjoilija Asko Mertasta, joka haluaa murhata presidentin. Tarmo Mannin presidentti on ilmetty Kekkonen. Manni tavoittelee Kekkosen irtonaisen rempseää tyyliä ja onnistuu varsin hyvin.

Alun ravintolakohtaukset ovat tuttua luontevasti ohjattua Kassilaa. Elokuvaa katsoessa ymmärtää Kassilan vieroksumisen nykyisiä elokuvia kohtaan. Kassilalla on henkilöohjauksen taito. Se on laji, jonka hän hallitsee varsin suvereenisti päinvastoin kuin moni nykyohjaajista. Ei tietoakaan kankeasta replikoinnista. Kassila hallitsee elokuvan toiminnallisen aspektin erinomaisesti. Elokuvan tapahtumasarjassa ei ole kuolleita kohtia. Alun hiukan viipyilevä tyyli on valmistautumista lopun kiihkeää takaa-ajoa varten. Kiinnittäisin erityisesti huomiota poliisin toiminnan luontevaan kuvaamiseen ja nopeaan leikkaamiseen, jolla vauhti ja toiminnan ripeys saadaan tuntumaan aidolta.

Aikanaan elokuvaa kritisoitiin sen epäuskottavuudesta. Murhalla piti olla jokin enemmän tai vähemmän syvällinen tarkoitus. Nykyisin ei ajatella niin, on tapahtunut järjettömän tuntuisia murhia tai joukkomurhia.

Poliittisia murhia on monenlaisia. Olof Palmen murha edustaa sellaista surmatekoa, jossa motiivia ei tiedetä, koska kukaan ei ole tunnustanut rikosta. Voidaan vain arvailla teon syitä. Useimmissa tapauksissa voidaan murhalle tai murhayritykselle löytää selitys: päämies on kohdellut kaltoin jotain ihmisryhmää tai epäonnistunut väitetysti tehtävässään (Anwar Sadat). Sitten on kolmas ryhmä, jossa teon motiivi on irrationaalinen ja murhan tekijä psyykkisesti epätasapainoinen. Viime mainitusta voisi olla esimerkkinä Lee Harvey Oswald, joka halusi epätoivoisesti ”olla jotain” murhan kautta (yritti murhata kenraali Edwin Walkerin ja sitten murhasi Kennedyn).

Asko Mertasen murhasuunnitelma oli ehkä sukua viimeksi mainitulle ryhmälle. Johtajaviha sai mielen pimenemään, viha Mertasen mielessä kasvoi, eikä hän lopulta voinut pidätellä väkivaltaa sisällään.

Vakuuttaako murhaajan motiivi viime kädessä? Mertanen esittää syiksi toimintaansa herravihan, kabinettisikojen käytöksen, rahan vallan. Jokin juju motiiviin olisi ehkä voitu sijoittaa, mutta tällaisenaankin se toimii kohtuullisesti.

Lee Harvey Oswaldin hahmossa olen näkevinäni jotain samaa kuin Mertasessa. Oswaldkin ”harjoitteli” kenraali Walkeriin, joka selvisi nipin napin murhayrityksestä. Molempien luonteenlaatu teki heistä perin yksinäisiä hahmoja.

Jännäri perustuu Pentti Kirstilän komisario Hanhivaara -dekkariin. En ole lukenut kirjaa, mutta nähdäkseni Kassila on kääntänyt poliisin näkökulman murhaajan näkökulmaksi. Kassilan elokuvien vahvoja puolia ovat olleet käsikirjoitukset, joihin hän usein itse kollegojen kanssa on osallistunut. Tämä on tärkeää, sillä Kassilan kuvallinen näkeminen on käsikirjoitukseen osallistumisen kautta varmistanut lopputuloksen. Näin tässäkin elokuvassa.

Näyttelijöiden valinta on käsikirjoituksen lisäksi ratkaiseva seikka elokuvan onnistumisen kannalta. Hannu Lauri tekee vakuuttavan roolisuorituksen henkisesti epätasapainoisena Mertasena. Myös Antti Litja ja Aake Kalliala ovat mainioita poliiseina, samoin Laila Räikkä tyttöystävänä. Kallialan roolisuoritukseen on saatu sävyjä, kun hänestä on tehty pikkuisen rikkiviisas tyyppi, joka yrittää älyttää kollegojaan. Tällä on pystytty rikkomaan poliisien olemukseen helposti liittyvä yksioikoisuus. Kaiken kaikkiaankin Kassilalla on ollut kyky elokuvaurallaan luoda herkullisia sivuosanäyttelijöiden rooleja.

Elokuva ei ollut kassamenestys aikanaan. On vaikea arvioida, mistä moinen johtuu. Yritän kuitenkin arvailla! Ehkä Kassilan lievä näyttämisen halu eräänlainen ylemmyyden tunne, jolla hän halusi kertoa, että näinhän nämä hommat tehdään, on vaikuttanut varsinkin joihinkin kriitikoihin. Mutta tämä on vain spekulaatio. Jossakin esitettiin arvio, että amerikkalaisten toimintaelokuvien virta käynnistyi vasta tämän elokuvan jälkeen ja Kassila ei päässyt näin imuun mukaan. Hän ei myöskään ollut enää muotiohjaaja, vaan jotkut pitivät häntä vanhan ajan rutiiniohjaajana. Vielä toisin esille Kassilan tavan tehdä väkivallasta inhorealistisen vastenmielistä. Ehkä sekin on vaikuttanut. Kuka tietää.

Yhteenvetona sanoisin, että Kassila on ohjannut tämänkin elokuvansa hänelle tunnusomaiseen tapaan huolellisesti yksityiskohtia myöten. Mielestäni aitouden tuntu on läsnä koko ajan. Ilman muuta nostaisin tämä kuvan heti Palmujen, Elokuun ja Tulipunaisen kyyhkysen jälkeen seuraaville sijoille Kassilan elokuvien rankingissa. Ehkä yllättävästikin elokuva on suoraa jatkumoa varhaisvaiheen Radio tekee murron –elokuvalle: sama intensiivinen ote, sama toiminnallisuus, sama vauhti!

Kyllä Kassilan ura kokonaisuudessaan edustaa Suomen elokuvahistorian vaikuttavinta osaamista. Suuressa maailmassa, isolla kielialueella hän olisi ollut tähti.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Paniikki on päällä - osa kaksi

”Suomiko markkinatalous? kysyy Matti Viren Kauppalehdessä 23.1.2014. ”Hyvinvoinnilla on nykyään liian kova hinta” kirjoittaa ekonomi Pekka Mensonen Helsingin Sanomissa 23.1.2014. Olemme ilmeisesti joukolla ajautumassa synkkään paniikkiin.

Viren manaa esiin julkismenot/BKT -suhteen 58,6 prosenttia todeten, että ”harva varmaan huomasi” tämän valtiovarainministeriön tuoreesta suhdannekatsauksesta. Voin lohduttaa, että moni on huomannut, jopa presidentti huomioi tämän prosenttiluvun Selkärankaseminaarissa Sen sijaan ilmeisesti hyvin harva on huomannut Eeva Hamusen vastakirjoituksen Helsingin Sanomissa 20.1.2014. Hänen kirjoituksensa nimi oli ”Julkisiin menoihin liittyviä käsitteitä sotketaan”. Miten ihmeessä Hamusen kirjoitus saataisiin esille kaiken kvasitiedon joukosta? Viittasin Hamusen kirjoitukseen ”Paniikki on päällä – pelastukoon ken voi” blogikirjoituksessani, jonka ao. kohtaan liittyvän osan lainaan vielä tähän:

Eeva Hamusen yleisöosastokirjoituksessa (HS/20.1.2014)"Julkisiin menoihin liittyviä käsitteitä sotketaan". Hamunen erottelee käsitteet "julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen" ja toisaalta "julkisten palvelujen BKT-osuus". Jälkimmäinen käsittää julkisen sektorin omat palvelut (siis perinteiset palvelut) Nämä palvelut ovat olleet Hamusen mukaan hiukan alle 20 prosenttia (!) BKT:stä. Terve. Julkisiin menoihin (joka on siis tuo 58 prosenttia BKT:stä) kuuluvat perinteisten julkisen sektorin omien palvelujen lisäksi mm. työttömyyskorvaukset ja eläkkeet (valtaosa yksityisellä sektorilla olleiden eläkkeistä luokitellaan julkisen sektorin maksamiksi!). Monissa muissa maissa asia ei ole näin.. …..Epäilen, että presidentinkin lausuma (siis Selkärankaseminaarissa) käsitetään koskemaan vain perinteisiä palveluja ja epäilen myös, oliko hän itsekään perehtynyt prosenttiluvun sisältöön riittävän tarkasti. Joka tapauksessa tässä on suuri vaara liioitella "julkista" suhteessa "yksityiseen".

Tämän lisäksi pitää tietenkin paikkansa, että taantumassa, koko BKT:n pienentyessä, julkisiin palveluihin ym. käytettävät menot suhteellisesti kasvavat, koska ei liene tarkoitus, että julkiset menot heiluvat raa´asti suhdanteiden mukaan. Julkisen menotalouden tarkoitus on päinvastoin pehmentää taantuman vaikutuksia. Jos pääsisimme vielä keynesiläisen ajattelun toisen puoliskon korjaamiseen eli korkeasuhdanteessa ylikuumenevien menojen leikkaukseen, olisimme pitkällä kansantalouden muutosten järkeistämisessä.

Virenin olisi odottanut kommentoivan Hamusta eikä esittävän tietoa (58 prosenttia), joka on jo lähtenyt maata kiertävälle radalle ikuisena erittelemättömänä totuutena.

Viren myöskin noituu ilmoille Suomen muuttuvan Neuvostoliitoksi, eli että 90 prosenttia BKT:stä muuttuu julkiseksi sektoriksi. Hän toteaa tämän ”tiedon” niin painokkaasti, että epäilen hänen uskovan itsekin omia pelkokuviaan.

Viren jatkaa toteamalla, että ”avoin kysymys ei ole se, miten BKT kasvaa lähivuosina, vaan kasvaako se ylipäätään”. Hän viittaa epäuskoisena 1,7 prosentin kasvuennusteeseen. Tähän voisi lisätä, että BKT kasvoi ihmeellisesti kesken taantuman vuosina 2010 ja 2011 3,2 prosenttia ja 2,7 prosenttia. Ei kannata ripotella tuhkaa pään päälle.

Pekka Mensonen epäilee, että meille käy samoin kuin Kreikalle joka on muuttunut hyvinvointivaltiosta pahoinvointivaltioksi. Voin kertoa merkittävänä asiana, että Kreikassa ei ole ollut hyvinvointivaltiota missään vaiheessa, vaan ainoastaan ”hyväksikäyttövaltio”. Kreikan kansalaiset riistivät valtiota sen kuin kerkesivät.

Edelleen hän toteaa, että ”julkisen talouden palkkamenot ovat kasvaneet liian kovaa vauhtia”. Eiköhän oikeampaa ole sanoa, että kaikki palkat ovat nousset liikaa erityisesti vuoden 2008 jälkeen? Useimmat eivät halua tuoda esille myöskään jo päätettyä nollakasvua palkoissa lähitulevaisuudessa, joka tervehdyttää palkkakehitystä.

Sopivasti Davosin Maailman talousfoorumin alla sveitsiläispankki UBS totesi, että ”vuoden 2008 jälkeen valtioiden menot globaalilla tasolla ovat kasvaneet reaalisesti 20 prosenttia, kun taas yksityinen kulutus on kasvanut vain 8 prosenttia ja kiinteät investoinnit 5 prosenttia”. Tästä UBS vetää saman johtopäätöksen kuin mihin päädyin blogikirjoituksessani eli että ”julkisten menojen kasvu on lieventänyt taantuman vaikutusta”.

Meitä on mukana paljon tässä julkisten menojen kasvutrendissä.

Ei ole syytä kieltää talouden alakuloa, mutta paniikin lietsominen ja harhaanjohtavat tiedot eivät vie asioita eteenpäin.

PS

Hallitus tähtää tätä kirjoitettaessa kolmen miljardin euron lisäsäästöihin. Vaikeaa ottaa kantaa, kun konkretiaa ei ole käytössä, mutta säästöjen saaminen aikaiseksi kolmen A:n kunnian säilyttämiseksi (korkovaikutus lienee vähäinen) vaikuttaa hyvin suomalaiselta: halutaan pitää kiinni luokan kilteimmän oppilaan maineesta, sen rippeistä. On oltava tosi tarkkana, ettei tuhota heikoissa kantimissa olevaa kulutuskysyntää alv:n tai tuloveron korotuksilla. Myös valtion omistusosuuksien myynti suuryrityksistä on hyvin kyseenalainen toimenpide tässä tilanteessa (annettaneen myyntivaltuudet toteuttaa myynnit joskus myöhemmin). Halvalla menevät. Mutta jäädään odottamaan esityksiä.

Sitten ovat olemassa olevien etuuksien leikkaamiset, jotka irrottavat todennäköisesti vasemmistoliiton hallituksesta. Mutta ei kiirehditä asioiden edelle.

PS, 26.1.2014

Hesarissa oli 26.1.2014 mielenkiintoinen artikkeli pääkaupunkiseutujen ostopalveluista. Ne olivat vuonna 2012 2,2 miljardia euroa. Lainaan tähän Hamusta vielä kerran: "BKT-osuutta voidaan tarkastella myös julkisen kysynnän kautta: julkisen kulutuksen ja investointien BKT-osuus oli vuonna 2012 vajaat 28 prosenttia. Tässä luvussa ovat mukana myös valtion, kuntien ja sosiaaliturvarahastojen yksityiseltä sektorilta ostamat palvelut kansalaisten hyvinvointia varten. Näiden osuus 2000-luvulla on tuntuvasti kasvanut". Aivan oikein: pääkaupunkiseudun ostopalvelut yrityksisltä ja kolmannelta sektorilta ovat kasvaneet vuoden 2002 880 miljoonasta eurosta tuohon 2,2 miljardiin euroon! Ja kun muiden kuntien yksityiseltä ostamat palvelut lisätään tähän, saadaan yhteismäärä, joka on 9 miljardia euroa. Eli jos siis julkisen sektorin osuuutta ihmetellään ja halutaan pienentää sen osuutta, niin pesuveden mukana voi mennä samalla paljon yritystoiminnan tarjoamia palveluja!

torstai 23. tammikuuta 2014

Työvoiman kysynnän ja tarjonnan problematiikka

Meillä on kaksi vastakkaista ratkaisuehdotusta työttömyysongelmaan, toinen perustuu työn kysynnän puutteen ja toinen työn tarjonnan puutteen korjaamiseen.

Meillä Suomessa vallitsee kysynnän ongelma juuri tällä hetkellä. Ei ole työpaikkoja, joihin työvoima voisi hakeutua. Pekka Tiainen työ- ja elinkeinoministeriöstä eritteli tätä ongelmaa Helsingin Sanomien haastattelussa vastikään seuraavasti: tällä hetkellä ”syntyy joka päivä 700 uutta työpaikkaaja niitä katoaa 820”. Saldo on siis negatiivinen. Jos saldo kääntyisi positiiviseksi oltaisiin lähellä työn lisätarjonnan mahdollistamaa positiivista vaikutusta, mutta silloinkin pitäisi huomioida aluksi työttömien reservi.

Koko tämä työn tarjonnan tarjoaminen ratkaisuksi meidän työttömyysongelmaan perustunee siihen, että työpalkoista vallitsisi vapaa kilpailu. Tämä johtaisi teoreettisesti siihen, että työpalkat laskisivat ja työnantajilla oli mahdollisuus alemmilla palkoilla palkata lisää työvoimaa. Meillä on kuitenkin työehtosopimuksissa määrätyt palkat, jotka eivät hevillä jousta alaspäin.

Kauppalehdessä oli taannoin mielenkiintoinen haastattelu, jossa haastateltiin yrittäjiä. He totesivat selkeästi, että ratkaisevaa on työntekijän taidot, ei se, että vähäisempää osaamista tarjotaan halvemmalla. Työnantaja haluaa parhaan asiantuntemuksen ja on siitä valmis maksamaan työehtosopimuksen mukaan. Miksi? Koska hän saa kunnon palkkaa maksamalla hyvän työntekijän pysymään paremmin työssään kuin harrastamalla alepalkkausta.

Saksan Hartz-uudistus perustui matalapalkkareserviin. Kun työntekijöiden työttömyysturvaa ja sosiaaliturvaa heikennettiin ja sallittiin alhaiset palkat lisääntyi työntarjonta työmarkkinoilla juuri edellä mainitusta palkkakilpailusta johtuen. Rasitteena on kuitenkin syntynyt matalapalkka-armeija ja palkkaerojen kasvu. Toki työntekijälle maksetaan pieni tuki valtion taholta, mutta se ei kokonaiskuvaa juuri muuta. Saksaan on syntynyt uusi köyhälistö.

Saksan uusi hallitus on korjaamassa syntynyttä matalapalkkajärjestelmää osittain mm. uudella minipalkkalailla.

Meillä Juhana Vartiainen ja monet muut teoreetikot kannattavat työn tarjonnan lisäämistä keinona ongelmiimme.

Meillä on jo pitkään puhuttu työurien pidentämisestä keinona kestävyysvajeeseen. Totta onkin, että eläkkeelle siirtymiset pienentävät työvoimaa ja lisätyötä saataisiin eläkeikää pidentämällä (tai pidentämällä työuraa alusta, keskeltä ja lopusta) tai sitten maahanmuuttoa hyväksi käyttäen. On erilaisia käsityksiä esimerkiksi, miten paljon eläkkeellesiirtymisajan myöhentäminen muuttaa tilannetta. Nämä lienevät pääkeinot työn tarjonnan lisäämiseksi.

Samaan aikaan automaation väitetään (Etla) vievän 1/3 osan työpaikoista 10-20 vuoden kuluessa. On hyvin tyypillistä, että työvoimapulasta ja automaation viemistä työpaikoista ei keskustella samassa yhteydessä. Pinnalta katsoen ne näyttäisivät vaikuttavan päikseen.

Ilmeisesti arviot tulevasta työvoimapulasta perustuvat uusien ammattien syntymiseen ja näihin tarvittaviin uusiin työntekijöihin. Vanhojen työpaikkojen tuho ei tuo työntekijöitä uusiin ammatteihin, koska ammattitaitovaatimukset ovat uusissa työpaikoissa tyystin erilaiset.

Työvoiman tarjonta voisi olla taantumassakin osittainen ratkaisu talouskasvun piristymiseen – tuskin kuitenkaan työttömyyteen – jos uusille toimialoille ja uusiin ammatteihin virtaa koulutettua väkeä ja työlle ja tuotteille on piilokysyntää, ja mielellään kansainvälistä kysyntää.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Taantuma vai lama?

OP-Pohjolan pääekonomisti Reijo Heiskanen nimeää nyt vielä meneillään olevan talouden alakulon lamaksi. Olen hiukan eri mieltä. Heiskanen käyttänee mittarinaan teknisiä lähtökohtia, esimerkiksi sitä, että BKT ei ole vieläkään vuoden 2007 tasolla.

Tarkastellaanpa asiaa historiallisesta näkökulmasta. Otan lähtökohdaksi amerikkalaisen hyvin laajalti käytetyn ”asteikon”. Sen mukaan 1930-luvun lama – sillä iso lama se oli - on nimeltään ”The Great Depression”. Saman ajattelun mukaan kansainvälinen finanssikriisi 2008-2013 on The Great Recession eli suuri taantuma. Nämä sopinevat myös Suomen talouden ahdinkojen nimiksi.

Miksi sitten voitaisiin sanoa 1990-luvun syvää ahdinkoa Suomessa? Minusta siitä voidaan käyttää yksinkertaisesti nimeä ”lama”, sillä tulkintani mukana sen vaikutukset eivät yllä 1930-luvun ”suuren laman” tasolle. Silloinen sosiaaliturva oli vain vaatimaton versio nykyisestä sosiaalisesta turvaverkosta. Ongelmiin joutuneet ihmiset ajautuivat yksiselitteisesti köyhyyteen.

En protestoi, jos 1990-luvun alun lamasta käytetään nimeä ”suuri lama”. Vartia ja Kiander käyttävät klassisessa lamakuvauksessaan vuodelta 1998 jo kirjan otsakkeessa nimeä ”Suuri lama”.

Puhtaasti teknisesti 1990-luvun laman BKT:n aleneva sarja vuosina 1991-1993 (-6,0 prosenttia, -3,5 prosenttia, - 0,8 prosenttia ) on jyrkempi kuin nykyinen taantumakäyrä, joka laski BKT:ta 8,5 prosenttia vuonna 2009. Seuraavina vuosina päästiin jo plussalle. Tilastokeskuksen mukaan BKT kasvoi peräti 3,4 prosenttia vuonna 2010 ja 2,7 prosenttia vuonna 2011. Vuosien 2012-2013 luvut ovat hyvin lähellä nollaa.

Suomen talouteen muodostuu näin W-käyrä (vuoden 2009 jyrkkä pudotus, vuosien 2010-2011 yllättävän nopea toipuminen ja sitten 2012-13 notkahdus ja todennäköisesti vuonna 2014 toteutuva lievä nousu), joka saattaa hämätä pitämään talouden alakuloa pidempänä yhtäjaksoisena ”lamana” kuin mitä ajanjakso ansaitsee.

Lähestyn asiaa hyvin inhimillisistä lähtöasetelmista. Me emme ole olleet läheskään niin syvien tavallista kansalaista koskevien vaikutusten alaisena kuin mitä olimme 1990-luvun alussa. Jo pelkästään silloinen lähes 20 prosentin työttömyys aiheuttaa jyrkän eron nykypäivään. On totta, että lamaa edeltänyt BKT-taso saavutettiin jo vuonna 1996, mutta työttömyysvuori (käytän tätä nimeä, koska työttömyyttä kuvaava käyrä muistuttaa vuorta) oli suunnaton ja suli ”pois” 6-7 prosentin tasolle valtakunnallisin luvuin mitattuna vasta vuonna 2007-2008 paradoksaalisesti juuri ennen uutta talouden notkahdusta. Pidän nimenomaan työttömyyttä laman kaikkein kauhistuttavimpana piirteenä, koska sillä on ollut heijastusvaikutuksensa seuraavaan sukupolveen saakka (hyvin lukuisat sosiaaliset ongelmat). Myös yritysten velkavankeus tuhosi monien unelman paremmasta elämästä.

Yhdeksänkymmentäluvun ruokajonoja silloisessa laajuudessaan ei ole nyt nähty eikä liioin väkivaltaa uhkuvaa mielenosoitusta eduskuntatalon edessä. Ihmisten raivo oli lähellä kreikkalaisten tuntoja tänä päivänä. Pankkijärjestelmän osittainen romahtaminen täydentää kuvan.

Nykyisen suuren taantuman vaikutukset työttömyyteen ovat olleet kaikkien asiaan perehtyneiden mielestä yllättävän lievät. Työttömyys on noussut 2-3 prosenttia maksimissaan vuodesta 2007-2008. Ei ole nähtävissä, että työttömyys tästä juurikaan pahenisi. Osa maltillisesta työttömyyskehityksestä johtuu huomattavasta suurten ikäluokkien eläköitymisestä.

Yhdeksänkymmentäluvun laman vaikutus yritysten toimintaan oli tuhoisa. Devalvaatio musersi monen velkaa ottaneen yrityksen talouden 1990-luvun alussa. Tällaista ei voi nyt edes tapahtua, koska valuutta ei voi devalvoitua kuin koko EU:n tasolla. Vuoden 1991 devalvaatiolla oli kaksisuuntainen vaikutus: se paransi suomalaisten tuotteiden kilpailukykyä 1990-luvun puolta väliä lähestyttäessä, mutta toisaalta tuhosi monen yrityksen talouden, jotka ottivat valuuttaluottoja ennen devalvaatiota. Seurasin hyvin läheltä erästä tällaista kujanjuoksua ja näitä tapauksia oli tuhansittain.

Sitten tullaan kiperään kohtaan eli siihen, mitkä olivat omien toimien vaikutukset 1990-luvun lamassa. Finanssikriisin alkaessa ylpeilimme, miten Suomi pystyy neuvomaan muuta Eurooppaa ”laman käsittelyssä” 1990-luvun kokemuksien pohjalta. Ei Suomi ihan varoittavana esimerkkinä toiminut, mutta ei sitä voinut pitää myöskään positiivisena esimerkkinä muulle Euroopalle. Tämän päivän valossa talouden kuristustoimet, jotka käynnistettiin heti laman alettua, olivat ylimitoitettuja. Lamaa syvennettiin omilla toimenpiteillä.

Tällä kuristamispolitiikalla on pitkät historialliset ja kulttuuriset juuret Suomen talouspolitiikassa. Olen parissakin blogikirjoituksessa puhunut kuristamispolitiikan katkeamattomasta ketjusta Snellman-Ryti-von Fieandt-Viinanen-Rehn halutessani kuvata hyvin suomalaisperäistä suhtautumista talouden ahdinkoihin. Näistä - paradoksaalista kyllä – Rainer von Fieandtin säästötoimenpiteet 1958 olivat kaikkien järjettömimmät suhteessa talouden periaatteessa hyvään tilaan.

Rehn edustaa tässä ketjussa EU-aikaa ja hänen vaikutuksensa Suomeen ovat olleet korkeintaan välilliset. Itse asiassa Suomen hallitusten (sekä porvari- että sateenkaarihallituksen) toimet ovat olleet suuressa kuvassa melko järkeviä. Hallituksen nyt asettamia sopeutustoimenpiteitä ei pitäisi tiukentaa ennen kuin nähdään nykyisten toimien vaikutukset (edellyttäen, että sovitut toimenpiteet toteutetaan). Muutoin ollaan jatkamassa eilispäivän ”kuristusketjua”. Panikoiminen ei tässä tilanteessa auta ja erityisen kriittisesti on syytä suhtautua niihin puheenvuoroihin, joilla haluttaisiin käyttöön talouden poikki ja pinoon -menettelyt.

Melko yksimielisiä ollaan siitä, että 1990-luvun lama oli kotimaista perua ja 2000-luvun taantuma kansainvälislähtöinen syntymekanisminsa osalta. Lähemmässä tarkastelussa voitaneen huomioida joitakin varauksia. Erityisesti 1980-luvun kovan markan politiikka oli selvästi keskieurooppalaista tuontitavaraa. Muut pärjäsivät paremmin kovan valuuttansa kanssa kuin me. Meillä olisi mahdollisesti toteutunut devalvaatio ilman kovaa markkaakin (devalvaatioiden 10-vuotisykslit!). Myös uusliberaali rahamarkkinoiden vapauttaminen oli 1980-luvun trendi maailmalla. Syytä on kuitenkin muistaa, että Suomi itse kuitenkin päätti soveltaa näitä oppeja talous- ja rahapolitiikassaan.

Tulevaisuuden ennustaminen on sitten oma epäkiitollinen lukunsa. Ollaan tilanteessa, jossa nykyisen suuren taantuman vaikutuksia ei voida vielä nähdä. Olen kuitenkin melko varma tulevasta noususta. Se ei tule olemaan missään tapauksessa vuosien 1994-2008 Euroopan ennätysluokkaa olleen kasvun tasolla, vaan paljon vaatimattomampaa. Voitaisiinko puhua ”uudesta normaalista”, jolloin BKT:n kasvu jää 1-3 prosentin väliin näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi? Usva on kuitenkin vahva tällä kohtaa: muutoksen suuntaa on vaikea esittää muutoin kuin arvailuna.

Olemme siis siirtymässä uuteen normaaliin, so. pysyvästi matalamman kasvun tasoon. Tällä hetkellä on vaikeaa arvioida saumakohtaa meneillään olevan taantuman ja uuden normaalin välillä.

Mielestäni siis nykyinen – ja koettu - talouden harmaus ei ole missään tapauksessa lama, vaan alkavan alemman kasvu-uran lähtölaukaus. Sitä voidaan reivata ylemmälle tasolle vain kovien ponnistelujen avulla.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Lainakatto vihdoinkin!

Olen useissa blogikirjoituksissa ottanut kantaa lainakaton puolesta nykyisen asuntojen hintakierteen katkaisemiseksi ja ylisuurten lainojen myöntämisen estämiseksi. Pankit ovat olleet toista mieltä. Nyt pankit (Finanssialan Keskusliitto) ovat vihdoin taipumassa Suomen pankin, Finanssivalvonnan (Fiva) ja ”kansainvälisten tahojen” painostuksen edessä jonkinlaiseen myönnytykseen.

FK:n esittämä malli vaikuttaa väistöliikkeeltä. Se puolustaa näköjään loppuun saakka pankkeja kansantaloudesta tulevia paineita vastaan.

FK:n mallissa lainakatto olisi 90 prosenttia suhteessa lainan reaalivakuuksiin (95 prosenttia ensiasunnon ostajille). Annetaan juuri se verran periksi, että täkyn oletetaan menevän läpi.

Käytännössä siis mittarina ei ole asunnon hinta, vaan sitä varten hankitut vakuudet. Asiakkaan esittämien lisävakuuksien avulla lainaa saisi edelleen 100 prosenttia asunnon arvosta.

Halu vaikuttaa asuntojen hintoihin ja velkojen määrään rauhoittavasti ei onnistu tällä tavalla tyydyttävästi. Joskus kuulee väitettävän, että miksi sellaiset, joilla on jo asunto haluavat ”estää” asunnon hankkimisen joltain toiselta. Eihän tästä ole kysymys. Ne jotka hankkivat asunnon sanokaamme 1980-luvulla tai 1990-luvulla saivat taistella rahoituksen saamiseksi paljon kovemmissa paineissa (ehkä poikkeuksena aivan 1980-luvun viimeiset vuodet). Itse hankin asunnon vuonna 1989. En havainnut mitään tyrkyttämistä pankkien taholta edes silloin. Takaaja lainalle vaadittiin asiallisesti.

Pitäisi siis olla malttia vaurastua. Yksi tapa osoittaa malttia on säästää etukäteen ja säästämisvaraa pitäisi olla senkin jälkeen, kun asunto on hankittu. FK pelkää ilmoituksensa mukaan heiluttavansa asuntomarkkinoita, jos käytetään isompia säästöosuuksia. Samoin ei haluta lainakaton säätelyä (esim. siis Tanskasen työryhmän mallin mukaista lainakaton joustoa 80 ja 100 prosentin välillä asunnon hinnasta). Perustelut ovat hätävarjelun liioittelua.

Rohkeampi asteittain toteutettu ratkaisu lainakatossa ja korkojen verovähennysoikeuden asteittainen kaventaminen (nykykäytännön edelleen tiukentaminen) voisivat pitkällä aikavälillä tervehdyttää asuntomarkkinoita. On useita kehittyneitä maita, joissa ei ole lainkaan korkojen verovähennysoikeutta.

Ei ole järkevää, että kotitalous pistää rahansa seiniin ilman puskuria elämisen riskejä ja odottamattomia tilanteita vastaan. Sitä paitsi kulutuskysyntään tarvittaisiin nyt ja tulevaisuudessa varoja, koska ollaan tilanteessa, jossa sekä vienti että kotimainen kulutus sakkaavat.

Kuulostaako edellä esitetty julmalta? Haluanko estää asuntojen oston? Tarkoitusperänä on kuitenkin vilpittömästi päästä uuteen normaaliin, jossa kaikkea ei tarvitse eikä voi saada heti. Kyllä me olemme niin suurten haasteiden edessä, että on syytä vähitellen tottua ajatukseen, että unelmien täyttymystä joudutaan odottamaan.

Ja tämä koskee kaikkia talouden yksiköitä.

Näkisin lainakaton yhtenä pitkään jatkuneen velkaantumiskulttuurin pysäyttämiskeinona (johon FK:n esitys on vaatimaton parannuskeino). Mitään äkkikeinoja en kuitenkaan kannata. Esimerkiksi julkisen sektorin velka jatkaa vielä kasvuaan sekä absoluuttisesti että BKT:hen suhteutettuna johtuen taantumasta.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Tuloerot ja eriarvoisuus Amerikan malliin

Suomessa ollaan syystäkin huolestuneita tuloerojen kasvusta pitkällä aikavälillä. Muutokset ovat onneksi olleet huomattavasti vähäisempiä kuin Yhdysvalloissa, jossa ne ovat muodostuneet dramaattisen suuriksi.

Yhdysvalloissa tuloerojen huippukohdat viimeisten 100 vuoden ajalta osuvat vuosiin 1928 ja 2007. Kumpaisenakin vuonna top 1 prosentti ansaitsi 23-24 prosenttia koko tulokakusta. Merkille pantavaa on, että siekailematon laissez faire -kausi johti molempien ääripisteiden (äärivuosien) jälkeen suureen taloudelliseen romahdukseen. Molemmat talouden taantumat (”The Great Depression” 1930-luvulla ja ”The Great Recession” vuoden 2010 molemmin puolin) olivat pitkäkestoisia talouden aallonpohjia. Loogisesti voidaan päätellä, että tuloerojen räjähdysmäinen kasvu on molemmissa tapauksissa ollut yhteydessä seuranneisiin talouden jyrkkiin syöksykierteisiin.

Vuosien 1928 ja 2007 väliin jää mielenkiintoinen ajanjakso, jolloin USA:ssa kiristettiin verotusta rajusti, jotta olisi vältetty edellä kuvatut talouden kuplamaiset piirteet ja niitä seuranneet romahdukset. Ajanjaksolle 1930-luvulta 1980-luvun alkuun ei osu talouden kuplia (öljykriisikin oli poliittisen päätöksenteon seuraus). Samalla talouden kasvu saavutti ennätystason. ”The Great Prosperity” 1940-luvulta 1970-luvulle perustui tulojen tasaamiseen ja kotitalouksien kukoistukseen. Aikakausi oli keskiluokkaisen amerikkalaisen elämänmuodon kulta-aikaa. Me, jotka seurasimme amerikkalaisia sarjafilmejä (Kolme poikaani, Beaver, Isä tietää kaiken….) 1960-luvulla saimme nähdä väläyksen tästä - toki siloitellusta – patriarkaalisen ydinperheen elämäntavasta. On suuri houkutus päätellä, että kansakunnan menestys oli paljolti tulojen tasa-arvoisen kehittymisen seurausta.

Korkein marginaalivero nousi sodanjälkeisinä vuosina noin 90 prosenttiin (!) ja kesti siinä aina 1960-luvun alkupuolelle saakka. Kannattaa huomioida, että marginaaliveron huippu oli vuonna 1928 vain 25 prosenttia ja vuonna 2007 vain 35 prosenttia. Näyttäisi siis siltä, että matala kovatuloisten verotus on yhteydessä talouden kupliin ja ylikuumenemiseen. Toki verovähennykset estivät verotustason nousun noin ällistyttäviin lukemiin. Joka tapauksessa verot kohosivat yli 50 prosentin suurituloisimmilla.

On ehkä syytä tarkastella muutamin luvuin kehitystä tämän jälkimmäisen laissez faire -kauden aikana 1980-luvulta 2000-luvulle. Kun vuonna 1978 huipputuloinen 1 prosentti ansaitsi 393 000 dollaria ja ja tyypillinen miestyöntekijä 48 000 dollaria niin inflaatiotarkistettuna vuonna 2010 top 1 prosentti tienasi 1 101 000 dollaria ja vastaavasti tyypillinen miestyöntekijä 33 000 dollaria. Palkkakehitys on vaatinut verotuksen selkeän keventämisen, joka näkyi Mitt Romneyn presidentin vaalikampanjassa: hän heitti – varomattomasti puhuessaan - potentiaalisesta kannattajakunnastaan pois ne 47 prosenttia amerikkalaisista, jotka ”elävät muiden varoilla”, so. eivät maksa liittovaltion tuloveroa.

Muutokset varallisuudessa ovat olleet vielä räikeämpiä: varallisuushuipulla 400 ihmisen varallisuus on yhtä suuri kuin 150 miljoonan amerikkalaisen (siis puolet amerikkalaisista) yhteenlaskettu omaisuus varallisuustilaston ”heikommassa” päässä.

Suomalaisesta näkökulmasta luvut tuntuvat uskomattomilta. Ne kuitenkin antavat taustaa käytävälle keskustelulle keskituloisten aseman horjumisesta. Jos meillä tapahtuisi vastaava kehitys kuin Yhdysvalloissa, merkitsisi se todennäköisesti nykymuotoisen hyvinvointiyhteiskunnan romahtamista. Meillä on lukuisia seikkoja, jotka vakauttavat ääripäiden liikkeitä ja hyvä niin. Skandinaavinen järjestelmämme purkaa osan paineista ja hyvänä säilynyt velanottokyky on turvannut pehmeän laskun taantumaan. Oleellinen ero on myös ammattiyhdistysliikkeiden välillä: Yhdysvalloissa se on pääosin aneeminen, mutta Suomessa edelleen mahtitekijä.

Elämme kuitenkin globaalissa markkinataloudessa ja yllä esitetty kehitys projisoituu meillekin tavalla tai toisella. Ainakin paine on kova. Elinkeinoelämän johdossa saattaa olla henkilöitä, jotka näkisivät amerikkalaistyyppisen kehityksen jossain muodossa toivottavana, merkitsisihän se työvoimakustannusten dramaattista pienenemistä.

Tällä hetkellä paine kohdistuu hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen purkamiseen, mutta seuraamus olisi amerikkalaismallinen, koska maksuttomat palvelut tulisivat kansalaisten itsensä maksettaviksi. On suuresti epäiltävää pystyttäisiinkö verorasitusta vastaavasti alentamaan.

Suomen asema suhteellisen korkean elintason maana on perustunut hyvään koulutukseen ja sosiaaliturvaan sekä kilpailukyisiin tuotteisiin + devalvaatiomahdollisuuteen menneinä vuosikymmeninä. Nyt ja tulevaisuudessa keinovalikoima on suppeampi.

Jos emme halua sopeutusta heikompien palkkojen muodossa on meidän ”sopeuduttava yläpäässä”, eli on pystyttävä tuottamaan korkeatasoisia tuotteita ja palveluja työn tuottavuus korkealla säilyttäen. En epäile, etteikö tämä olisi mahdollista, tarvitaan vain asenteiden korjausta.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

lauantai 18. tammikuuta 2014

Katoavatko keskiluokan työpaikat?

A-studio: Talkissa keskusteltiin 16.1.2014 ammattien häviämisestä Etlan tuoreen tutkimuksen kannustamana. Tavan mukaan keskustelu lainehti laidasta laitaan. Myös nykytyylinen mielipiteiden polarisoituminen nosti päätään. Mukana ollut työministeri Ihalainen varoittikin joko-tahi -tyylistä aiheellisesti. Mutta pääosin keskustelu oli rakentavaa.

Yksi tapa miettiä asiaa on verrata Suomen kehitystä johonkin meitä edellä olevaan valtioon. Itse olen käyttänyt esimerkkinä usein Yhdysvaltoja. Harmittaa, kun asiat ovat Suomen keskustelussa esillä niin jälkijättöisesti.

Yhdysvaloissa keskiluokan työpaikkojen häviäminen on ollut 30 vuoden prosessi. Trendi on ollut tiedossa jo ainakin 10 vuoden ajan. Kysymys ei ole tietenkään pelkästään työpaikoista, vaan kokonaisen yhteiskuntaluokan pienenemisestä. Ihalainen kiinnitti A-studion keskustelussa huomiota oikeaan asiaan, kun hän muistutti siitä, että keskiluokka tosiasiassa pitää veronmaksukyvyllään yllä hyvinvointiyhteiskuntaa.

Tuleva prosessi etenee arviolta siten, että osa keskiluokasta nousee huipputuloisten joukkoon, mutta suuri osa putoaa alempaan keskiluokkaan tai sitten pienituloisiin. Yhdysvalloissa, jossa palkat joustavat alaspäin huomattavasti herkemmin kuin Suomessa, tapahtumakulku on ilmennyt siten, että entisten keskiluokkaisten ihmisten palkat ovat jähmettyneet paikalleen tai sitten laskeneet. Niinpä on aivan tavanomaista, että palkat eivät jonkun keskiluokkaan kuuluvan ihmisen osalta ole nousseet reaalisesti 30 vuoteen (verratkaapa, mitä on tapahtunut samaan aikaan Suomessa!). Palkat ovat kyllä nousseet kotitaloutta kohden, mutta se johtuu siitä, että kotitalouksien koko on pienentynyt.

Amerikkalaiset vastasivat kehitykseen pidentämällä työaikaansa ja velkaantumalla.

Tapahtuuko Suomessa näin? Kun palkat eivät sopimussidonnaisuuden takia jousta alaspäin on yksi mahdollinen skenaario, että työpaikat häviävät alta pois. Tästä seuraa työttömyyttä, jos ihmiset eivät pysty hakeutumaan uusiin ammatteihin ja työpaikkoihin.

Kysymys on syvällisestä yhteiskunnallisesta muutoksesta, josta Berkeleyn yliopiston suuresti arvostamani professori Robert Reich on sanonut seuraavasti: ”Rikkaat hyötyvät enemmän saadessaan pienemmän osuuden nopeasti kasvavasta taloudesta kuin suuren osan vaatimattomasti kasvavasta taloudesta”. Mitä hän tarkoittaa? Olisiko sopeutuksen tapahduttava palkkasopeutuksena taloutta näivettämällä vai keskiluokan asemaa pönkittämällä? Reich viittaa siihen, että keskiluokkaisten työpaikkojen säilyttäminen piristää ja luo dynamiikkaa talouteen. Suomessakin eliitin taholta on kuultu viestejä, joissa palkka-ale on ratkaisu ongelmiimme. En usko, että näin on. Tarvitaan siis Reichin ohjenuoraa, jossa luodaan uusia ”keskiluokkaisia” työpaikkoja, joiden avulla taloutta virkistetään (keskiluokan kulutuskysyntä nousee) ja sitä kautta eliittikin saa isomman siivun.

Olen aiemmissa blogikirjoituksissa tuonut esille kuinka Yhdysvalloissa autoteollisuuden työpaikat ovat vähentyneet voimakkaasti samaan aikaan, kun palkat ovat pudonneet. Terästeollisuuden esimerkki on kaikkein räikein: US Steelin työpaikat ovat vähentyneet 1940-luvulta karkeasti 400 000 työpaikasta 50 000 työpaikkaan. Samaan aikaan WalMartin työpaikat ovat kasvaneet 1 600 000 työpaikkaan (yritys perustettiin vuonna 1962). Pitkän prosessin kuluessa työpaikat ovat ”vaihtuneet” hyvistä teollisuuden työpaikoista huonosti palkatuiksi palvelualan työpaikoiksi. Vaihtuminen ei tietenkään ole tapahtunut päikseen, vaan prosessin sisällä henkilöt ovat vaihtuneet.

Samaan aikaan Microsoftin, Intelin ja esimerkiksi Googlen työpaikat ovat nousseet karkeasti 50 000 -100 000 työpaikkaan/yritys. Tämä on osin paikannut pienipalkkaisten työpaikkojen massiivista kasvua. Teknologinen kehitys on siis auttanut luomaan runsaasti uusia hyväpalkkaisia työpaikkoja.

Suomen haaste on, että vanhat työpaikat eivät säily palkkojen heikkenemisen kautta, vaan häviävät kehittyviin maihin (mitä kehitystä toki on tapahtunut myös Yhdysvallissa). Samaan aikaan perustettaviin uusiin työpaikkoihin on vaikea saada entisten teollisuustyöpaikkojen työntekijöitä. Muutoskoulutushaaste on valtava. Silti tätäkin keinoa on syytä pyrkiä käyttämään. Ongelma on niin suuri, että ei voida puhua kitkasta vanhojen ja uusien työpaikkojen välillä vaan suorastaan jumittumisesta.

”Vanhat” kotimaiset työpaikat perustetaan uudelleen esimerkiksi Kauko-Itään. Yhdysvalloissa on tapahtunut myös päinvastaista kehitystä: yritykset ovat siirtäneet toimintojaan takaisin kotimaahan. Miksi? Yksi syy voi olla palkkakehityksen joustavuus. Muita syitä on, että tuotteiden markkinasidonnaisuus ja logistiikka suosivat työpaikkojen palauttamista: tehdään siellä, missä myydään massiivisesti. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että jotkut kehaisevat syyksi isänmaallisuuden. Työpaikkojen palaaminen on aivan liian tuore ilmiö, että siitä voidaan vetää pitkälle vedettyjä johtopäätöksiä.

Hiukan pidemmällä aikavälillä on mahdollista toteuttaa Risto Linturin esittämä visio, jossa robotiikalla siirretään työpaikkoja takaisin siihen ympäristöön, missä kulutuskin tapahtuu eli siis takaisin esimerkiksi Suomeen. Tulevaisuus on kuitenkin täällä jo nyt, joten robotiikkateollisuuteen olisi syytä panostaa eri malliin (kuten nyt tehdään esimerkiksi Etelä-Koreassa, Japanissa, Saksassa ja Ranskassa) kuin mitä Suomessa tapahtuu.

Suomessa on aina ollut Havukka-aho-Pelle Peloton -tyyppisiä yksilöitä, jotka ovat kehittäneet uudet teolliset ratkaisut. Linturi on oikeassa sanoessaan, että nyt tämä yksilökeskeinen kekseliäisyys pitäisi pystyä muuntamaan laaja-alaisiksi teollisiksi innovaatioiksi ja tuotteiksi. Käänne voi tapahtua nopeastikin!

Menestyksen avaimet nyt ja tulevaisuudessa: keskikoisten yritysten vahvistaminen, arvoketjun jalostetuimpien osien saaminen ja pitäminen Suomessa, ammatista toiseen siirtymisen nopeuttaminen sekä panostaminen tulevaisuuden aloihin kuten biometsätalouteen, energiatehokkuuteen ja ympäristöteknologiaan.

PS

Taustoitan tätä aihetta vielä seuraavassa blogikirjoituksessa ”Tuloerot ja eriarvoisuus Amerikan malliin”.

www.historijatkuu.blogspot.fi

perjantai 17. tammikuuta 2014

Janne Virkkunen ja Tamminiemen pesänjakajat

Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Janne Virkkunen on kirjoittanut muistelmansa ”Päivälehden mies”. En tässä kirjoita arviota koko muistelmateoksesta, vaan keskityn yhteen sen lukuun eli muisteluun ”Tamminiemen pesänjakajat” -kirjasesta, joka ilmestyi vuonna 1981. Mitään dramaattista uutta Virkkunen ei tuo esille tästä aikansa sensaatiopamfletista, mutta on tietenkin kiintoisaa verrata tuota aikaa nykypäivän näkökulmaan.

Aarno ”Loka” Laitisen päässä syntynyt idea johti kirjan julkaisemiseen loppuvuodesta 1981. Olin ensimmäisiä, jotka ryntäsivät kirjakauppaan ostamaan kirjan. Muitakin oli, sillä kirja myi lopulta yli 160 000 kappaletta. Olen lukenut tuon ohkaisen lituskan monta kertaa eri aikoina.

Kirjan aineisto koottiin talvella ja keväällä 1981 ja koottiin kirjaksi saman vuoden kesällä. Urho Kekkosen kunto romahti syyskesällä 1981. Kirjoitusvaiheessa ennenaikaisista presidentinvaaleista ei ollut tietoa.

Kaivoin kirjan esille kirjahyllystäni, jossa se oli eksynyt etummaisen hyllyrivin taakse. Kirjan motossa lainataan Abraham Lincolnia: ”Yksikään ihminen ei ole riittävän hyvä hallitsemaan toista ilman tämän suostumusta”. Aivan oikein: joskus käväisi mielessä, että suostumus voitiin antaa vain yhdelle ihmiselle…..

Janne Virkkuseen ja Helsingin Sanomiin kirja liittyy siten, että sen kirjoittamiseen osallistui lehdeltä salaa seitsemän Hesarin poliittisen toimituksen toimittajaa Virkkunen mukaan lukien. Tekijöiden paljastuttua Laitinen sai potkut ja muut varoituksen. Laitinen voitti myöhemmin irtisanomisoikeudenkäynnin.

Kirjan funktiona oli kertoa, mitä tapahtuu Kekkosen jälkeen, eli keillä on mahdollisuus presidentiksi, ketkä vain ehkä haaveilivat presidenttiydestä ja ketkä lähinnä kuvittelivat, että heillä oli mahdollisuuksia. Kutakin potentiaalista ehdokasta käsitellään erikseen. Siellä he olivat kaikki Holkerista Väyrysen ja Jakobssonin kautta Koivistoon saakka, kaikkiaan lähes 25 henkilöä.

Sisältöasioiden kanssa yhtä oleellinen asia on kirjoitustyyli: kirja on täynnä osuvaa sarkastista huumoria. Toimittajat leikittelevät aiheella saadessaan paljastaa juorut ja tosiasiat henkilöiden iholle tunkeutuen. Saamme mm. kuulla, että Suomen pankin johtajan Harri Holkerin hiihtoharrastus oli niin laajaa ja intensiivistä, että virka-aika ei enää riittänyt, vaan hiihtämiseen piti käyttää myös vapaa-aikaa (Holkeri kertoi paljon, paljon myöhemmin, että hän on tosiasiassa itse kertonut tämän jutun ensimmäisenä!).

Kirjan varsinainen clue oli siinä, että toimittajat kertovat vuosien varrella keräämänsä tiedon ulos kirjassa, kun eivät lehden palstoilla – sen aikaisesta ilmapiiristä johtuen - sitä voineet tehdä. Tänä päivänä tällaisen juorun ja tosiasioiden yhdistelmän julkituominen milloin minkäkin lehden sivuilla on arkirutiinia.

Kirjan syntyhistoria-ajankohdan ykkösteema oli kuitenkin Neuvostoliitto ja sen vaikutus Suomen sisäisiin asioihin. Kirjan toimittajilla oli halu kertoa esimerkiksi kotiryssäjärjestelmästä (so. kaikilla keskeisillä suomalaisilla poliitikoilla oli (lähinnä) Neuvostoliiton suurlähetystössä oma ”tietolähteensä”). Tosiasiassa kysymys oli Neuvostoliiton tiedusteluverkostosta, joka ulottui syvälle suomalaisen yhteiskunnan sisälle. Tämän vastenmielisen järjestelmän ydin oli siinä, että suomalaiset olivat neuvostoliittolaisten tietolähteitä (tosin tieto kulki toiseenkin suuntaan, mutta epäilen, että hyvin valikoiden) . On täysin mahdotonta selvittää, kuka tai ketkä suomalaisista käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja paljastivat valtiosalaisuuksia edistääkseen omaa uraansa – ei ainakaan ennen kuin Neuvostoliiton arkistot avautuvat, jos sittenkään . Kun Kekkonen oli kiinnittänyt osan omasta menestyksestään Neuvostoliiton tukeen, seurasivat monet syntyneestä aukosta perässä.

Kirja teki palveluksen suomalaiselle yhteiskunnalle paljastaessaan venäläis-suomalais-bysanttilaisen ilmapiirin ummehtuneisuuden. Kun itse olin niiden joukossa, jotka uskollisesti kannattivat mielipidetiedusteluissa YYA-sopimusta (meitä oli noin 90 prosenttia kansasta), niin ei kai tässä ole paljon varaa selitellä. Siispä selittelen.

Ei YYA-sopimuksen kannattaminen tai kannattamatta jättäminen sinänsä kerro suhteiden luonteen käytännön soveltamisista. Eikä YYA-sopimuksen kannattamisen väistämätön lopputulema ole suomettuminen.

Koko se historian pätkä, mikä on seurannut noita päiviä on politiikan ja yhteiskuntaelämän tervehdyttämistä kylmän sodan ajoista. Tietenkään tämä ei ole mikään Prinsessa Ruusussatu. Historia jatkuu…. Olemme pienenä maana aina riippuvaisia muista. On veteen piirretty viiva, milloin sorrutaan (suurvaltojen) mielistelyyn.

Meillä käytetään edelleen vihan vimmassa suomettumiskäsitettä aina, kun joku on pikkuisenkin kallellaan Venäjään päin. Usein kysymys on epäoikeudenmukaisesta halusta mustata jonkun maine. Käsitettä pitäisi laajentaa: meillä on paljon ”amerikoitumista”: halutaan kertoa, että Yhdysvallat on neutraali, kylmän sodan lopullisesti vuonna 1991 voittanut taho, jonka kanssa pitää olla mielellään samaa mieltä. Omaan kotimaahamme kohdistuva vakoilukin on tavallaan ymmärrettävää, kun ”ollaan samalla puolella”. Yhtä vastenmielistä kuin alkuperäinen suomettuminen!

Seitsemänkymmentäluvun ilmapiiriä voidaan luodata ehkä parhaiten tuon aikaisen vaikuttajan Eino Uusitalon kautta. Virkkunen lainaa Uusitalon kirjettä itselleen vuodelta 2004: ”Kekkosen itsensä kannalta olisi ollut suotavaa, että hänen toimikautensa olisi päättynyt vuonna 1978”. Näin siis mies, jonka mielestä (tämän hän esitti vuonna 1981) olisi ollut suotavaa, että Kekkosen jatkopesti vuonna 1984 olisi sovittu hyvissä ajoin. Sitten Uusitalo jatkaa: ”Toisaalta Kekkonen oli ainoa henkilö Suomessa, jota Neuvostoliitto totteli ja kuunteli. Näin ollen oli ehkä sittenkin Suomen etujen mukaista käyttää Kekkosen taitoja hänen `viimeiseen hengenvetoonsa´ saakka”. Näin uskomattomia mielipiteitä voidaan esittää, kun ollaan riittävän johtajauskollisia. Suomalainen demokratia vääntyi Neuvostoliiton malliseksi johtajakultiksi, jossa johtajat poistuivat tehtävistään kuoleman kautta.

Se taisi olla ulkomaankauppaministeri Patolitsev, joka sanoi joskus kauppaneuvottelujen ollessa tuskaisimmillaan, että ”kavereita (ei siis tovereita) voidaan olla, mutta rahat pitää laskea”. Ja jos kommunisti sanoo tämän, niin kai se on sitten niin. ”Rahat pitää laskea”: oma etu pitää optimoida sortumatta mielistelyyn.

Entä Janne Virkkunen, kokeeko hän itsensä jotenkin noloksi, kun Hesari ei kertonut asioista ennen Pesänjakajia avoimemmin? Kyllä, mutta kummallisen laimeasti hän kuitenkin suhtautuu tuon ajan itsesensuuriin. Jää jopa käsitys, että hän tuntuu hyvin pitkälle ymmärtävän tuon ajan menettelyjä.

Pesänjakajien kaltaista kirjaa olisi vaikeaa kirjoittaa mistään poliittisesta aiheesta tänään. Ei ole sen luokan valtakunnan salaisuuksia tai tabuja kuin tuolloin oli. Voidaan kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta ja sillä saa korkeintaan iltapäivälehden otsakkeen. Seuraavana päivänä lehdessä on joku muu lööppi.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

torstai 16. tammikuuta 2014

Pohjoismainen malli ja sen haasteet

T&Y-lehdessä (T&Y 4/2013) on professori, tutkimusjohtaja Olli Kankaan artikkeli pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan mallista ”Nordmod – patentoitu pohjoismainen malli ja sen poliittiset haasteet”. Kangas referoi yhteispohjoismaista ”Pohjoismainen malli 2030” -projektia. Se erittelee hyvinvointiyhteiskunnan piirteitä maittain. Viittaan useissa kohdissa Kankaan artikkeliin. Mielipiteistä vastaan itse.

Artikkelin nimi viittaa Ruotsissa käytyyn taisteluun siitä, kenen ansioksi pohjoismainen malli (tai skandinaavinen malli) voidaan lukea. Kun Ruotsin porvarihallitus, maltillisen kokoomuksen johdolla, ryhtyi yhä voimakkaammin omimaan pohjoismaista mallia omaksi ansiokseen, hermostuivat Ruotsin demarit ja hakivat patenttisuojaa mallille, ”Den nordiska modellen”. He myös saivat sen.

Mielenkiintoista on, että Ruotsin oikeistolla ei ollut ennen vuotta 1976 halua omia kansankotia itselleen. Demarien väistyminen vallasta vuonna 1976 mahdollisti porvarien aktiivisemman otteen hyvinvointiyhteiskunnasta. Nyt vallassa oleva maltillinen kokoomus jopa mainostaa itseään työväenpuolueena ja pääministeri väittää, että sosiaalidemokraatit ovat unohtaneet demariutensa!

Demareiden huoli skandinaavisen mallin omistuksesta on sidoksissa heidän kannatuksensa epävakauteen.

Pohjoismaisen mallin mallisuoja on herättänyt voimakasta demareihin kohdistuvaa arvostelua. Käytän itse – kuten olen aiemminkin käyttänyt – neutraalia skandinaavinen malli -nimitystä.

Tilanne on ristiriitainen. Toisaalta omistusoikeudesta hyvinvointiyhteiskunnan kiistämättömään menestystarinaan taistellaan, mutta toisaalta sen palveluja ollaan jossain määrin asettamassa kyseenalaiseksi. Toistaiseksi oikeastaan vasta Suomessa on selvää pyrkimystä - jos ei hyvinvointipalvelujen kaventamiseen - niin ainakin niiden laajentamiseen pysäyttämiseen.

Selvä merkki hyvinvointipalvelujen yleisestä hyväksymisestä on skandinaavisen luottamusyhteiskunnan voittokulku: meillä luotetaan poliisiin ja oikeusjärjestelmään. Tämä on yhteinen piirre kaikille pohjoismaille. Myös poliitikkoihin ja parlamentaariseen päätöksentekoon tunnetaan kohtalaisen vahvaa luottamusta monista muista Euroopan maista poiketen.

Tilanne saattaa olla muuttumassa, sillä osa poliitikoista käyttää suuren osan tarmostaan poliittisen järjestelmän mollaamiseen kertomatta, mitä tulee tilalle. Jopa keskustan poliitikko Juha Sipilä koukkasi Timo Soinin ohi populismissaan kertoessaan, ettei hänestä saa poliitikkoa tekemälläkään. Epäilen, että hän selittelee lausuntoaan jossain vaiheessa.

Kangas kiinnittää huomion Suomen alhaiseen äänestysprosenttiin verrattuna muihin pohjoismaihin. Ero on tavattoman selvä: kun muualla pohjolassa viime eduskuntavaalien äänestysprosentti on ollut 78 ja 88 prosentin välissä, oli se meillä 71 prosenttia.

Kangas esittää syiksi 1) liian laajapohjaiset hallitukset (siis yleensä), 2) yhden ainoan autuaaksi tekevän vaihtoehdon politiikan ja viime mainittuun liittyen 3) politiikkaan pesiytyneen ”hallinnoinnin”. Ei profiloiduta poliittisesti, vaan edetään virkamiesmäisesti. Viime mainittu tietenkin korostaa virkamiesten vahvaa asemaa meillä. Jos asia on näin, niin miksi jotkut poliitikot mainostavat itseään ei-poliitikkoina? Sehän nimenomaan vain vahvistaa politiikan virkamiesluonnetta.

Kangas viittaa tutkimukseen, jonka mukaan 40 prosenttia suomalaisista pitää politiikkaa liian vaikeasti ymmärrettävänä. Minun taas on vaikea ymmärtää tätä mielipidettä. Pystyisivätkö asiantuntijat suurempaan selkeyteen? Heijastuuko liian vaikea ymmärrettävyys käytännön politiikkaan? Ehkä tästä kritiikistä johtuu, että meillä yksioikoinen poikki ja pinoon -linja (= kova ja leikkaava talouspolitiikka mallia Snellman – Ryti - von Fieandt - Viinanen ml. Raimo Sailas ja Erkki Virtanen - Rehn) on viettänyt riemujuhliaan.

Kangas havainnoi aivan oikein, että se mikä kaikkien pohjoismaiden osalta näyttäytyy ulospäin yhtenäiseltä skandinaaviselta järjestelmältä, on sisältä päin hyvin heterogeeninen: Norja porskuttaa öljyvaroillaan, Ruotsin kansallisvarallisuus takaa edelleen tukevan sosiaalipolitiikan, kun taas Suomi sinnittelee hyvinvointiyhteiskunnan reunalla.

Mitkä seikat erottavat Suomen pohjoismaista edellä esitetyn lisäksi? Ainakin tuloerojen kaventamista suomalaiset vaativat kiivaammin kuin muut pohjoismaiden kansalaiset. Myös maahanmuuttoasenteissa on eroa. Vasemmisto on meillä maahanmuuttokielteisempää kuin muissa pohjoismaissa. Tässä on nähtävissä perussuomalaisten luoma paine maahanmuuttokielteiseen suuntaan. Muutoinkin perussuomalaiset ovat suurempi haaste vasemmistolle Suomessa kuin muiden vastaavien puolueiden haasteet perinteisille vasemmistolle muualla pohjolassa.

Suomen erityispiirre on myös se, että toimihenkilöt ja työväestö suhtautuvat eri lailla edellä esitettyihin kysymyksiin. Kun esimerkiksi demarit saavat kannatuksensa molemmista ryhmistä, on näille vaikea suunnata yhtenäistä poliittista viestiä. Kokoomuksella on helpompaa, koska sen äänestäjäkunta on voittopuolisesti toimihenkilöpohjaista.

Vasemmistolle hallinnointipuolueen (valtionhoitajapuolue!) maine on myrkkyä. Vasemmiston näkökulmasta politiikkaan tulisi saada enemmän politiikkaa. Yhteenvetona voisi sanoa, että alun perin pohjoismainen malli oli Ruotsin kansankodin demarimalli 1930-luvulta 1970-luvulle. Oikeisto ei sitä ajanut, pikemminkin päinvastoin. Nyt tilanne on muuttunut: hyvinvointiyhteiskuntaa kannattavat kaikki. Haaste on tänä päivänä siinä, että hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohja pettää globaaleissa paineissa. Ei siis auta, vaikka skandinaavisen mallin poliittinen tuki on kasvanut merkittävästi.

Mikä avuksi? Hyvinvointiyhteiskunnan kannatuksen ollessa nykyisellä hyvällä tasolla, vaihtoehdoksi jää olemassa olevan järjestelmän kehittäminen. Se vaatii menestyvää, innovatiivista elinkeinoelämää. Toisaalta elinkeinoelämä tarvitsee menestyvää, uudistuvaa julkista sektoria, joka tuottaa osaavia työntekijöitä tai ainakin tarjoaa riittävät valmiudet ammattiosaamisen hankkimiselle. Juuri tämä vuorovaikutteisuus on nyt kokenut takaiskuja.

Lähtökohta on koulun kehittäminen. On selvää, että koulun tulee vaatia nuorilta enemmän kuin tähän asti. Samalla kuitenkin kasvaa pudokkaiden ongelma. Ennen meillä oli kansalaiskouluväylä. Sitten kokeiltiin tasokursseja. Näihin ei kannata palata.

Koulutusjärjestelmän suuri haaste on ollut, että elinkenoelämä on tarvinnut tasalaatuista osaamista. Se ei kuitenkaan riitä enää, kun työelämän työt ovat jakaantumassa hyvin haasteellisiin, esimerkiksi tietoteknisiä taitoja vaativiin ammatteihin, ja toisaalta melko yksinkertaisiin palveluammatteihin. Perinteiset keskiluokan työpaikat vähenevät kuten Yhdysvaltojen esimerkki osoittaa.

Olisi siis kehitettävä opetusta eriyttävään suuntaan ja konkreettisten taitojen suuntaan. Tarvitaan tietopohjaista koulutusta, mutta samalla osa oppilaista vierastaa lukutoukkana olemista ja tarvitsisi käytännön työtehtäviin valmentamista jo peruskoulussa eikä vasta ammattioppilaitoksissa.

Hyvinvointiyhteiskunnalle on ominaista tietty kovuus. Se ei ole lepsu järjestelmä, vaikka jotkut yrittävät siitä sellaisen kuvan luoda. On paljon valtioita, jotka antavat vähäväkisten pudota läpi turvaverkkojen oman onnensa nojaan. Meillä sentään taistellaan, että ihminen saa työpaikan reunasta kiinni. Se edellyttää kovaa ponnistelua sekä auttajalta että autettavalta.

Palaan lopuksi alkuperäiseen tavoiteasetantaan eli onko meillä pohjoismaista mallia vuonna 2030? Vastaukseni: kyllä on, mutta se edellyttää hillitöntä kamppailua uusien menestystuotteiden ja palveluiden saamiseksi markkinoille. Järjestelmä ei voi perustua palkka-aleen, mutta voimme joutua tinkimään keskiluokan asemasta järjestelmän tukipilarina. Ja se tulee haurastuttamaan järjestelmän perustuksia.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Paniikki on päällä – pelastukoon ken voi

Selkärankaseminaarin satoa:

Pertti Korhonen ja Risto Siilasmaa: meillä on liian suuri julkinen sektori, julkinen sektori pitää saneerata.

Presidentti Niinistö: meillä on liian paljon johtajia julkisella sektorilla.

Kari Stadigh: Suomella on edessään elintason lasku, kohtalomme on Kreikka.

Nämä ovat vain pieni osa vyörytyksestä, joka on nyt käynnistetty ikään kuin yhteisestä sopimuksesta.

Paniikki on päällä. Pelätään ilmeisesti, että talouden nousukausi tulee ja estää kunnon leikkaukset julkisella sektorilla. Kolmen A:n Suomessa yhdellä Euroopan pienimmistä julkisen sektorin veloista ovat asiat aivan hullusti. Kilpaillaan siitä, kuka osaa sanoa julmemmin Suomen kohtaloista.

Presidentti ja monet muut ovat huolestuneita siitä, että julkisen sektorin osuus on 58 prosenttia BKT:stä. Kookashan se on. Mutta sen tämän hetkinen koko johtuu pitkälti siitä, että koko kansantalouden koko on hieman pienentynyt samaan aikaan, kun päivähoito ja koulu toimivat ja sosiaaliturvan maksatukset jatkuvat.

Olisikohan aika, että kukin näistä sanojista menisi kotiinsa miettimään, miten voisi hoitaa oman leiviskänsä vähän paremmin kuin mitä ovat hoitaneet tähän mennessä.

Mutta Guggenheim on saatava, maksoi mitä maksoi ja eliitti pyrkii maksattamaan sen tavallisilla kansalaisilla. Puheet syöksykierteestä ja Guggenheimin rakentamisesta ovat pahasti ristiriidassa keskenään. Olen taiteen ystävänä käynyt New Yorkissa Guggenheimin museossa ja suosittelen muillekin vierailua jossain maassa, josta museo löytyy.

Muutamat harvat jaksoivat vielä huutaa yhteisvastuun perään Selkärankaseminaarissa.

Meillä on nyt nippu yksilöiden irtiottoja, joilla ei ole yhteyttä vilpittömään haluun tehdä töitä yhdessä. Taantumassa halutaan panna iso luuta lakaisemaan ja lopullisesti kukistaa kotimainen kysyntä.

Niinistölle haluaisin myös lähettää terveisiä: julkisen sektorin johtajat kunnissa tekevät pitkää päivää. Hänellä on vanhentunut käsitys johtamisesta. Johtaminen kunnissa on duunia ja kovaa duunia onkin.

Vähättelenkö Suomen ongelmia? Sitä en halua tehdä. En kuitenkaan usko, että johtajiemme pelottelukampanjalla asiat korjaantuvat. Jos kuulostan edellä ärtyneeltä, niin voin kertoa, että se johtuu siitä, että olen ärtynyt.

PS

20.1.2014

Eeva Hamusen yleisöosastokirjoituksessa (HS/20.1.2014)"Julkisiin menoihin liittyviä käsitteitä sotketaan". Hamunen erottelee käsitteet "julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen" ja toisaalta "julkisten palvelujen BKT-osuus". Jälkimmäinen käsittää julkisen sektorin omat palvelut (siis perinteiset palvelut) Nämä palvelut ovat olleet Hamusen mukaan hiukan alle 20 prosenttia (!) BKT:stä. Terve. Julkisiin menoihin (joka on siis tuo 58 prosenttia BKT:stä) kuuluvat perinteisten julkisen sektorin omien palvelujen lisäksi mm. työttömyyskorvaukset ja eläkkeet (valtaosa yksityisellä sektorilla olleiden eläkkeistä luokitellaan julkisen sektorin maksamiksi!). Monissa muissa maissa asia ei ole näin. Käytän siis yllä omassa blogikirjoituksessani epäselvästi "osuus"-sanaa. Korjattakoon tässä asia. Epäilen, että presidentinkin lausuma käsitetään koskemaan vain perinteisiä palveluja ja epäilen myös, oliko hän itsekään perehtynyt prosenttiluvun sisältöön riittävän tarkasti. Joka tapauksessa tässä on suuri vaara liioitella "julkista" suhteessa "yksityiseen".

Tämän lisäksi pitää tietenkin paikkansa, että taantumassa, koko BKT:n pienentyessä, julkisiin palveluihin ym. käytettävät menot suhteellisesti kasvavat, koska ei liene tarkoitus, että julkiset menot heiluvat raa´asti suhdanteiden mukaan. Julkisen menotalouden tarkoitus on päinvastoin pehmentää taantuman vaikutuksia. Jos pääsisimme vielä keynesiläisen ajattelun toisen puoliskon korjaamiseen eli korkeasuhdanteessa ylikuumenevien menojen leikkaukseen, olisimme pitkällä kansantalouden muutosten järkeistämisessä.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Herlinien Kone Oy

Karl-Erik Michelsen on kirjoittanut Kone Oy:n yhtiöhistorian ”KONE. Perhe, yrittäjyys ja yritys teollisuuden vuosisadalla”. Itse yrityshistorian rinnalla viedään eteenpäin perheen tarinaa. Olen seuraavassa painottanut yrityksen historiaa ennen aivan viime vaiheita.

Kone Oy:n hissien valmistus käynnistyi ensimmäisen maailmansodan päätösvaiheessa. Kirjasta jää käsitys, että ensimmäiset hissit kopioitiin ulkomaisten valmistajien vastaavista hissituotteista. Kone menestyi räätälöimällä hissit asiakkaan tarpeisiin. Hintakilpailussa hissit eivät olisi pärjänneet kilpailijoiden vakiotuotteille.

Ensimmäinen Kone Oy:n liiketoimintaan liittynyt Herlin oli Harald Herlin, joka sijoitti varojaan Kone Oy:hyn vuonna 1924. Haraldista tuli yhtiön johtokunnan puheenjohtaja. Yhtiöllä oli suojanaan maailmansodan jälkeisin vuosina valtion asettamat suojatullit. Myöhemminkin Kone Oy:n historia kytkeytyy lukemattomilla tavoilla Suomen valtion menestystarinaan. Harald kytki hissien liiketoimintaan nopeasti myös poikansa Heikin, joka lähetettiin hankimaan kokemusta laajalle ulkomaan kierrokselle (Saksa, Yhdysvallat).

Kansainvälinen kilpailu oli kovaa jo 1920-luvulla. Koneen hissien valmistus oli hyvin pitkälle Strömberg Oy:n valmistaminen sähkömoottoreiden varassa. Niinpä kilpailijat yrittivät vallata Strömbergin päästäkseen käsiksi Kone Oy:hyn. Hanke epäonnistui pitkälti Harald Herlinin aktiivisuuden johdosta. Kone Oy perusti 1920-luvulla kartellin useimpien kilpailijoidensa kanssa. Kartelli saavutti jopa 90 prosentin markkina- osuuden. Hissikartellin asiamies jakoi hissitarjoukset sopivasti kartellin jäsenten kesken! Ja kaikki tapahtui silloisen Suomen lainsäädännön puitteissa. Kone Oy sai 71 prosentin markkinaosuuden kartellin sisällä ja hintakilpailu vaimeni. Jos kartellia ihmetellään, niin sanoisin tähän, että Yhdysvallat suojasi 1800-luvulla aggressiivisesti teollisuuttaan yhtälailla. Tänä päivänä kehittyneet länsimaat (ml. Yhdysvallat, Maailmanpankki ja IMF) valittavat kuinka kehittyvät maat suojelevat teollisuuttaan!

Kone Oy:n oli kartellista huolimatta oltava koko ajan varpaisillaan: oli huolehdittava tuotantotilojen modernisoinnista ja panostettava teknologiaan. Oli pakko, muutoin se ei olisi selvinnyt.

Harald Herlin väistyi 1930-luvulla ylläpitämään suvun omistamaa Thorsvikin kartanoa. Hän kuoli vuonna 1941.

Diplomi-insinööriksi valmistunut Heikki Herlin oli ensisijaisesti kiinnostunut tekniikasta ja teknologian kehittämisestä. Otisin tehtailla Yhdysvalloissa hän keskittyi perusteellisesti hissiteknologiaan. Puhuttaisiinko tänä päivänä teknologiavakoilusta? On selvää, että kaksivuotinen amerikkalaiseen business-kulttuuriin tutustuminen jätti Heikki Herliniin pysyvän jäljen. Vuonna 1928 hän palasi takaisin Suomeen ja mutkien kautta 1930-luvun alussa Kone Oy:n palvelukseen. Avioliitosta Anna Oittisen kanssa syntyi useita lapsia mukaan lukien Pekka-poika.

Vaikeissa taloudellisissa olosuhteissa 1930-luvun vaihteen molemmin puolin Heikki Herlin kehitti uusia businesalueita, joita olivat kuljetusjärjestelmät, nosturit ja sähkönostotaljat. Useampi tukijalka tasapainotti tuotannonvaihteluita.

Vuonna 1934 talous kääntyi vihdoin nousuun. Oma sähkömoottorivalmistus käynnistyi vuonna 1933, joka on yksi virstanpylväistä Kone Oy:n vaiheissa. Kone oli valmis poimimaan nousun hedelmiä.

Hektinen business-ympäristö tuotti myös paljon tuskaa. Michelsen ei peittele perheen sisäisiä ristiriitoja. Työ vei miehen ja vaimo haki turvaa uskonnosta. Myös Heikki koki voimakkaan uskonnollisen herätyksen.

Sodan aikana Kone Oy osallistui sotatarviketuotantoon. Sodan jälkeen Kone Oy:llä oli merkittävä rooli Sotevan toimituksissa Neuvostoliittoon. Samalla pohjustetiin sodanjälkeisiä bilateraaliselta pohjalta tapahtuneita toimituksia.

Harald Herlinin kuoleman jälkeen Heikki sai haltuunsa koko Koneen osakekannan.

Sodan aikana tuli Hyvinkää toimipaikaksi. Kahden toimipaikan strategialla jatkettiin pitkään. Vuonna 1955 Koneen toimitiloista 73 000 m3 sijaitsi Helsingissä ja 32 000 m3 Hyvinkäällä.

Suvulle rakas Porkkalan Thorsvikin kartano ensin evakuoitiin Neuvostoliiton miehityksen johdosta ja saatiin uudelleen haltuun vuonna 1956, kun Neuvostoliitto luopui Porkkalasta.

Heikki Herlinin uran polttopisteessä oli paitsi työkeskeisyys, myös hänen tekninen tietämyksensä: hän ei voinut olla puuttumatta tuotannon yksityiskohtiin, koska hän itse hallitsi Amerikan oppien seurauksena hissituotannon käytännön työvaiheet hyvin pitkälle. Hän ei ollut strategi. Varsinkin myöhemmällä iällä hänelle kertyi yhteiskunnallisia harrastuksia, joista hän aivan ilmeisesti nautti. Ulkopuolinen konsultti totesi johtamisjärjestelmissä paljon vikaa. Kirjasta jää käsitys, että tuotannon johdon ja yrityksen johdon väliltä puuttui elintärkeä lenkki, nimittäin johtoryhmä: toimitusjohtaja johti yksin! Paikka paikoin vaivasi päätöksenteon hitaus, koska Heikki Herlin vietti aikaansa mm. ulkomailla aivan liikaa. Samaan aikaan myös muu johto ikääntyi.

Väistämätön sukupolvenvaihdos tapahtui vuonna 1964 (itse asiassa vähitellen 1958-1964!) , jolloin Pekka Herlin tuli yhtiön johtoon. Mikään ei ollut kuitenkaan itsestään selvää, sillä Pekka oli tykästynyt Thorsvikin kartanoon ja maanviljelyyn! Kerran toimeen tartuttuaan Pekka Herlin oli kuitenkin mies paikallaan. Hänestä tuli yksi koko Suomen teollisuushistorian merkkimiehistä.

Pekka Herlinin aikana yhtiö keskitti toimintansa Hyvinkäälle. Uusi hissitehdas valmistui vuonna 1960. Pekka Herlinin vahvuudet liittyivät hänen myynti- ja markkinointitaitoihinsa. Koulutuskin tuki tätä, sillä hän valmistui Helsingin kauppakorkeakoulusta. Nosturit, nostimet ja kuljetusjärjestelmät nousivat tasavahvoiksi elementeiksi hissien kanssa yrityksen sisällä.

Pekka Herlin lähti rohkeasti mukaan skandinaaviseen hissituotannon uudelleenjärjestelyyn, jossa hän varasi Koneelle johtavan roolin. Pohjoismainen hissiyhtymä syntyi vuonna 1968. Pääkumppanina oli ruotsalainen Asea. Vuoteen 1973 mennessä Kone pääsi dominoimaan toimialaa pohjolassa.

Pekka Herlinin aikana Kone kansainvälistyi aggressiivisesti. Siitä tuli vähitellen monikansallinen yritys. Kilpailijoista Westinghouse myi Euroopan tytäryhtiönsä Koneelle. Kone levittäytyi myös Espanjaan, Saksaan ja pian muille mantereille markkinavaltausten ja yritysostojen kautta: Aasia (ml. Lähi-itä), Pohjois-Amerikka, Etelä-Amerikka, Afrikka….

Michelsen ei lähde laajalti käsittelemään Pekka Herlinin ristiriitaista luonnetta, alkoholiongelmia ja perheen sisäisiä ristiriitoja. Eikä ole syytäkään, sillä John Simonin kiitellyssä elämäkerrassa ”Koneen ruhtinas. Pekka Herlinin elämä” läheiset kertovat avomielisesti Pekan ja perheen tarinan kaikessa repivyydessään.

Kone Oy:n tarina on suomalaisen suuryrityksen globalisoitumistarina kovassa kilpailutilanteessa. Ja näitä kilpailijoita olivat mm. Otis, Schindler ja japanilaiset….

Heikki Herlin pyrki pitämään langat käsissään yksinvaltiaan ottein. Pojasta polvi ei parantunut. Myös Pekka Herlinin tunnusomainen luonteenpiirre oli taistelutahtoisuus, jolla hän hallitsi ympäristöään. Aggressiivinen laajentuminen näytti välillä hyvältä ratkaisulta, välillä huonolta, kääntyen monesti suureksi riskiksi. Näytti siltä, että pelattiin upporikasta ja rutiköyhää. Lopulta kuitenkin selvittiin. Merkittävimmät käänteet kuvataan kirjassa yksityiskohtaisesti.

Pekka Herlin osallistui kaiken muun ohella vahvasti yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja etujärjestötyöhön. Hän oli tietenkin Kekkosen kaveri ja vetosi usein presidenttiin saadakseen Koneen ongelmia ratkaistuksi, välillä onnistuen, välillä epäonnistuen. Pyrkimys saada Ahti Karjalainen presidentiksi idänkauppojen jatkuvuuden turvaamiseksi oli suuryrityskeskeinen lobbaushanke, joka tunnetulla tavalla epäonnistui.

Michelsen käsittelee toki pääkohdat Herlinien perimysriidasta: sisarusten Ilkka, Antti, Niklas, Hanna ja Ilona keskinäisistä henkilösuhteita ja välienselvittelyistä (unohtamatta priimusmoottoria, Pekka Herliniä) saisi varmaan hyvän näytelmän teatteriin…

Yritysjärjestelyt ovat myös 2000-luvun otsakkeissa. Kone valtasi Partekin, mutta lopullisena tuloksena syntyi kaksi erillistä yhtiötä, Kone Oyj ja Cargotec Oyj.

Monen mutkan takaa Antti Herlin valikoitui Koneen ykkösmieheksi. Jokin oli kuitenkin muuttunut. Antti Herlin ei ole jäänyt operatiiviseksi johtajaksi, vaan on siirtynyt eri vaiheiden kautta pelkästään Koneen omistajaksi. Yhtiön toimitusjohtajaksi (vuonna 2005) ja myöhemmin pääjohtajaksi, saatiin Matti Alahuhta, joka näyttää olevan todella hyvä valinta. Hän on kehittänyt Konetta menestyksekkäästi globaalina yrityksenä.

Koneen ensimmäiset 100 vuotta tulivat täyteen vuonna 2010. Michelsenin teos pureutuu pikkutarkasti yhtiön vaiheisiin. Kirja on hakemistoineen 640 sivua pitkä, välillä hiukan puuduttavakin, koska Michelsen vyöryttää lukijan eteen varsinaisen henkilöryteikön yhtiön historian varrelta. Lukija voi onneksi hyppiä yli henkilölistojen. Toisaalta tässä ei ole kysymys mistään populaarista henkilöhistoriasta, vaan asioita tarkastellaan vahvasti yrityksen näkökulmasta. Tarkastelunäkökulma on koko ajan asiallinen ja kiihkoton. Erityismaininnan ansaitsee runsas ja laadukas kuvitus.

Herlinit ovat yritystoiminnan henkilöitymiä. Kaikki sen johtajat ovat tai ovat olleet suuria persoonallisuuksia, itsepäisiä tervaskantoja. Perhesuhteet tahtoivat jäädä hillittömän työnteon jalkoihin. Perheen tarina kulkee kirjassa hissiyhtiön tarinan rinnalla, perhetragediat kuvataan ilmeisen rehellisesti.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

maanantai 13. tammikuuta 2014

Albert Einstein ja sosialismi

”Mielestäni on olemassa vain yksi tie näiden (kapitalismin aiheuttamien) vakavien haittojen eliminoimiseen, nimittäin sosialistisen talousjärjestelmän luominen yhdistettynä sellaiseen kasvatusjärjestelmään, joka olisi suunnattu kohti yhteiskunnallisia päämääriä”. Sitaatti on Einsteinin artikkelista vuodelta 1949 (Monthly Review): ”Miksi sosialismi?”.

Miten Einstein päätyi näihin johtopäätöksiin? Ensinnä on syytä todeta, että varsinkin 1930-luvulla hyvin monet tiedemiehet olivat kallellaan sosialismiin päin. Edes Stalinin vainot eivät täysin estäneet tällaista ajattelua. 1930-luvun lama vaikutti kielteisiin mielipiteisiin kapitalismia kohtaan uskomattoman vahvasti. Propagandan avulla vahvistettu neuvostoliittolainen systeemi tuntui aidolta vaihtoehdolta kapitalismille monien älyköiden mielestä.

Yksi syy Einstein artikkeliin voisi olla Neuvostoliiton menestys toisessa maailmansodassa. Ja pitää muistaa, että Yhdysvallat oli Neuvostoliiton liittolainen sodassa. Selitys ei ole kuitenkaan riittävä, sillä liittolaisuus kääntyi avoimeksi vihamielisyydeksi vuoteen 1949 mennessä.

Tietenkin yksi syy em. artikkeliin oli, että reaalisosialismin tehottomuus ei ollut vielä tullut julki siten kuin tapahtui sanokamme 1970-luvulla (ja Einsteinin kirjoituksen ja 1970-luvun välillä olivat Sputnik, Gagarin, Neuvostoliiton nopea eteneminen ydinaseen kehittelyssä ja ajoittain nopea taloudellinen kehitys erityisesti 1950- ja 1960-luvulla. ). Mutta vieläkin jää kummastus päällimmäisenä mieleen.

Ehkä sitenkin ratkaisevana asiana pidän Einsteinin pohdiskelua, jota hän em. artikkelissa käy taloustieteen ja astronomian välillä. Einstein myöntää, että talouteen vaikuttavat äärimmäisen monet seikat. Yleisten luonnontieteiden lainalaisuuksien puuttuessa hän löytää sosialismin systemaattisuuden punaiseksi langaksi, jonka avulla Thorstein Veblenin ”inhimillisen kehityksen ryövärivaiheeksi” nimittämä kapitalismin aikajakso voidaan kumota. Sosialismin järjestelmällisyys ja kaaoksen vastaisuus siis voittavat Einsteinin mielessä kapitalistisen taloustieteen epävarmuuden, kaaoksen ja kyvyttömyyden selittää, mitä taloudessa tapahtuu.

Logiikka on periaatteessa kunnossa: luonnontieteilijä voi hyvinkin perustella asiaa juuri näin. Ongelmana tietenkin on se, että sosialismi ei kehittynyt sillä tavalla, että se olisi vahvistanut tieteellisen perustansa. Se päinvastoin menetti asemiaan tulevina vuosikymmeninä. Kannattaa huomioida, että Einstein ei viittaa mihinkään olemassa olevaan sosialistisen järjestelmän malliin, vaan puhuu sosialismista periaatteellisella tasolla. Tietenkin Einsteinin voidaan ajatella olleen yhteiskunnallisesti naiivi. Sellaista kuvaa hän ei kuitenkaan anna ”Maailma Albert Einsteinin silmin” -kirjasessa (Into, 2013) , johon on koottu hänen kannanottojaan yhteiskunnallisista asioista 25 vuoden ajalta 1930 - 1955.

Einstein pyrki varmaankin - hirvittävien sotien jälkeen - aktiivisesti luomaan maailmasta mielikuvissaan seesteisen paikan, jossa ihmisten väliset tulo- ja varallisuuserot olisivat kohtuulliset ja jota kapitalismin ylilyönnit eivät vahingoittaisi.

Hän kuitenkin varoittaa tieteen mahdollisuuksista ratkaista ongelmia kestävästi. Kaksi maailmansotaa lyhyen ajan sisällä olivat traumatisoineet tällaisen ajattelun.

Einstein pohtii kirjoituksessaan yksilön ja yhteiskunnan keskinäistä suhdetta. Antaen kyllä arvon yksilön merkitykselle, hän kuitenkin summaa seuraavasti: ”Se on yhteiskunta, joka varustaa ihmisen ravinnolla, vaatteilla, kodilla, työkaluilla, kielellä, ajattelutavalla…” Hän yhdistää yksilön elimellisesti yhteiskuntaan kuuluvaksi (mehiläisyhdyskunta!). Näin hän pohjustaa ajatteluaan voimakkaasti yhteiskunnan roolia painottaen. Tästä ei ole pitkä matka sosialismin olemuksen pohdintaan.

Sitten hän lähestyy työläisiä marxilaisin sanakääntein. Työläisten ja omistavan luokan välillä on ristiriita: ”nykypäivän talousjärjestelmä ei kokonaisuudessaan eroa paljoakaan `puhtaasta´ kapitalismista”. Työläinen saa alituisesti pelätä työpaikkansa puolesta. Einstein puhuu tässä yhteydessä ”yksilöiden rampauttamisesta”.

Einsteinin myötäelämishalu tasapainoisen yhteiskuntakehityksen puolesta oli silmiinpistävää. Kun hänen oma aktiivinen uutta luova tieteellinen työnsä oli käytännössä ohi jo vuosia sitten, hänellä oli aikaa keskittyä yhteiskunnallisten ongelmien pohtimiseen. Einstein yritti löytää aidosti ratkaisun ihmiskunnan ongelmiin, kuten esimerkiksi ydinasevalvontaan. Joka tapauksessa hän otti yhdessä monien kollegojensa kanssa suuren vastuun maailmanrauhan hyväksi tehtävästä työstä.

Uskon, että Einstein olisi suhtautunut hyvin kriittisesti talouden finansialisoitumiseen (sijoitustoiminnan painottuminen ”rahateollisuuteen” tuotannollisen toiminnan sijasta), trickle-down theoryyn (matalan verotuksen kautta ”ylös” päätyneiden tulojen ja varallisuuden ”valumiseen” alaspäin köyhille saakka), pörssiyritysten toimivan johdon palkkojen nousuun älyttömyyksiin samaan aikaan kun tavalliset osakkeenomistajat ovat loitontuneet pörssiyritysten todellisesta päätöksenteosta ja tuloerojen räjähtämiseen yleensäkin.

Reaalisosialismin myöhempi kehittyminen esimerkiksi Neuvostoliitossa olisi ollut Einsteinille suuri pettymys. Uskon kuitenkin, että hän olisi pyrkinyt löytämään jonkin vaihtoehdon jyrkän kapitalistiselle yhteiskunnalle. Olisiko skandinaavinen järjestelmä edustanut hänen sosialismissaan sitä päämäärää, jonka hän oli asettanut?

Lopuksi Einstein kuitenkin varoittaa suunnitelmatalouden kaikkivoipaisuudesta: ”Kuinka on mahdollista, ajatellen pitkälle menevää poliittisen ja taloudellisen vallan keskittämistä, estää byrokratiaa muodostumasta kaikkivaltiaaksi ja itseriittoiseksi?”

Einsteinin peräänkuuluttama vapaa keskustelu erilaista yhteiskuntamalleista on yhtä ajankohtainen tänään kuin 1940-luvun lopulla. Eikö meillä olekin taipumusta betonoida voimassa oleva järjestelmämme ehdottomasti oikeaksi ja pysyväksi?

www.historijatkuu.blogspot.fi