Viikonlopun Hesarissa (HS 8.12.2013) oli muutamia artikkeleita, joista kävi ilmi mielestäni kivuliaatkin ajatteluerot suomalaisten kesken. Jutut ovat näennäisesti täysin toisistaan riippumattomia. Yksi juttu oli Cheekistä, toinen poikien Pisa-menestyksestä, kolmas suomalaisista kansallisaarteista. Katsotaan, mitä tästä tilkkutäkistä tulee.
Aloitan koulumaailmasta. Pisa-tutkimus paljastaa erot koululaisten välillä. Epäilen, että avainsana on ”kouluviisaus”. Kaikki eivät ole kiinnostuneita koulun kautta saadusta viisaudesta. Heihin tepsii kadulta tai kaveripiireistä saatu viisaus. He eivät kuitenkaan ole pelkästään kadotetun sukupolven nuoria, sillä myös heidän maailmastaan löytyy runsaasti etenemismahdollisuuksia tulevassa elämässä.
Kouluviisaus tai kirjaviisaus ei siis välttämättä ole poikien laji. Tästä seuraa ristiriitainen asetelma, sillä pojat voivat olla käytännössä lahjakkuudeltaan kelpoainesta. Nämä taidot eivät vain pääse koulussa esille: koulu turhauttaa osaa pojista.
Enemmän olisin huolestunut niistä, joilla ei ole oikein mitään vaihtoehtoja. Jos siis halutaan pragmaattista sosiaalityötä ongelmanuorten keskuudessa, on koululuuserit jaettava vielä osiin ja tartuttava eniten syrjäytyneisiin. On todennäköistä, että osa koulussa menestymättömistä pojista saadaan kimppaan mukaan erityistoimin (vaikkapa ministeri Kiurun ylimääräisen luokan avulla). Nämä nuoret hakeutuvat itseään miellyttäviin hommiin, vaikkapa autonkuljettajiksi, erilaisin huoltotöihin, moniin erilaisiin palveluammatteihin jne., jotka ovat aivan kelpotöitä.
Viittasin joskus suorakaiteen muotoisiin luokkahuoneisiin, joissa istutaan riveissä. Se ei vastaa nykymaailman vaihtelevaa ja eläväistä ympäristöä. Ainoa syy luokkien fyysisiin rakenteisiin on, että se on käytännöllinen tapa opettaa ryhmää (tuloksiin en ota kantaa).
Tytöt menestyvät kouluviisaustesteissä. He ovat sopeutuvampia. Tämä ei ole mikään tämän päivän keksintö. Jo omalla ajallani kiltit ja osaavat koulutytöt ottivat koulun sellaisena kuin aikuiset sen halusivat tarjota. He sopeutuivat. Nyt pojat ovat varmaankin eriytyneempiä, koulu on suuremmalle osalle vieraampi kuin omana aikanani. Mutta jo silloin oli tavallista vilkkaampia tai hiljaisempia, jotka eivät olleet opettajien otteessa. Minun aikanani oli myös kansalaiskoulu, joka tarjosi väylän, jos perinteinen kouluviisaus ei ollut ensisijaisen tärkeä. Nyt tuota väylää ei ole.
::::::::::::::::::::::::::::::::::
Epäilen, että nykykoululaisten heikko kiinnostus esim. kirjastossa käyntiin ja lukemisharrastuksiin johtuu paitsi kaikkien tahojen esille tuomasta kiinnostuksesta tietokoneisiin, kännyköihin ym., niin myös heidän vanhempiensa kirvonneesta otteesta lukemisharrastukseen. Olen hämmästyneenä huomannut, kuinka lukemisharrastus jakaa aikuisia (ml. keski-ikäiset) vahvasti. Osa on todella kiinnostunut, mutta osa, varsinkin miehistä ei välitä lukemisesta tuon taivaallista. Olisi varmaan syytä tutkia näiden koulusta piittaamattomien lasten isien ja äitien harrastuksia ja kiinnostusta koulua lähellä oleviin aihepiireihin. Omat havaintoni ovat tietenkin vain hajahavaintoja.
::::::::::::::::::::::::::::::::::
Luin myös jutun Cheekistä pelkästään sen takia, että hän on niin suosittu ja saattaisi tarjota selityksiä kansakunnan sisällä vallitseviin eroihin. On merkillistä – ainakin näennäisesti – että Cheekin kaltainen hahmo nousee ennenkuulumattomaan suosioon: hänen maailmassaan kun ”heikot jätetään jalkoihin”. Tässäpä oivaa parannuslääkettä asenneilmastoon, jolla autetaan edellä kuvattuja koulupudokkaita! Hesarin jutussa puututtiin Cheekin laulunsanoihin, jotka ovat asenteeltaan kovia ja machomaisia. En todellakaan halua väittää tuntevani itse artistia, joten hänen todellisiin ajatuksiinsa en voi ottaa kantaa. Kerron vain kantani hänen laulujensa viesteihin. Ehkäpä rap-artistien maailmankuva tulee USA:n kovasta suurkaupunkimaailmasta. En tiedä, mutta Suomessa tällaiset tekstit yllättävät.
HS:n jutussa verrataan Cheekiä Jari ”sisäinen sankari” Sarasvuohon, joka kirjoittaja Saska Saarikiven mukaan tarjosi samoja lääkkeitä edellisessä lamassa. Siis mitä lääkkeitä? No, omillaan pärjäämisen lääkkeitä. En vain ymmärrä, miksi omillaan pärjääminen pitää irrottaa empatiasta, jota pitäisi tuntea muita kohtaan: voihan sitä keskittyä oman tien kulkemiseen, mutta miksi sen pitäisi tapahtua siten, ettei välitetä vaikkapa niistä, jotka eivät tippaakaan välitä koulusta. Saska Saarikivi epäilee Sarasvuohon ja Cheekiin liittyvän jonkinlaista haurauden ja aggressiivisuuden sekoitusta, joka viehättää ehkäpä nykymaailman kuvajaisena.
Cheekin maailma on mielestäni sidoksissa kovaan oikeistopuhuriin, joka vallitsee. Tuntuu jotenkin vieraalta, että talouden taantumassa pitää korostaa pelkästään omillaan pärjäämistä ja kovaa asennetta muita kohtaan, mutta ehkä olen vain pudonnut kärryiltä. Kovuuden voisi selittää tietysti sillä, että taistelu työpaikoista johtaa putoamisiin, joihin suhtaudutaan välinpitämättömyydellä, eihän putoaminen tällä kertaa koskenut minua. TV on täynnä näitä putoamisleikkejä, jossa sympatiaa ja suosiota jaetaan selviytyjille.
::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Hesarin jutussa ”Kansakunnan vitriinissä” erottuu myös useita ulottuvuuksia. Jutussa selvitetään tuloksia, jossa suomalaiset saivat äänestää Suomen kansallisaarretta (tarkoitettiin henkilöä). Tuloksista (top-ten) voi päätellä, että urheilijat muodostivat yhden blokin: Jari Litmanen, Kimi Räikkönen ja Teemu Selänne. Toisen blokin muodostivat esittävät taiteilijat: Vesa-Matti Loiri, Aki Kaurismäki, filmiensä kautta ja Jaakko Teppo ja kolmannen blokin kirjailijat: Jörn Donner, Kirsi Kunnas ja Esko Valtaoja. Omaksi yhden miehen ryhmäksi jää Pentti Linkola, jonka olisin voinut toki sijoittaa kirjailijoihin. Tietenkin moni näistä henkilöistä on myös muuta kuin tuon pelkistetyn kyltin alla toimivia: Donner on poliitikko ja elokuvaohjaaja muiden muassa, Esko Valtaoja on tiedemies, Vesa-Matti Loiri on vaikka mitä jne.).
Kyselyyn osallistui yli 10 000 vastaajaa, joten kyllä tästä jonkinlainen pienoiskuva Suomesta muodostuu, vaikka äänestys ei täytäkään tieteellisen tutkimuksen ehtoja. Tietenkin tässä on tämä vääristymä, että historiallinen ulottuvuus puuttuu kokonaan. Tulokset kuvaavat ”vain” tämän hetken mielipideilmastoa.
Hyvin moni kärkeen äänestetyistä on kansakunnan tuntojen tulkki. Miten tämän tuloksen voisi yhdistää edellä esittämiini Pisa-tuloksiin? Sanoisin, että ”lukeminen kannattaa aina” -ryhmään kuuluu Donnerin johdolla useimmat kärkeen äänestetyistä. Mutta siten on tämä urheilijoiden joukko, josta en tunnista varsinaisia lukutoukkia. Merkille pantavaa on, että he ovat kaikki kansainvälisiä tähtiä, kun taas hengen jättiläiset ovat kaikki nimenomaan (ainakin ensisijassa) kansallisia hahmoja.
Jutussa paljastuu, että jotkut olivat saaneet äänestyksessä taakseen masinoidun koneiston (ainakin Jari Litmanen). Tämä tietenkin heikentää epävirallisen tutkimuksen luotettavuutta.
Kokonaiskuvasta paljastuu, että meillä on taipumus suosia esimerkiksi Kunnaksen, Linkolan, Valtaojan, Donnerin ja Kaurismäen kaltaisia hahmoja, jotka saavat uskomaan, että yleissivistyksellä on edelleen merkitystä.
::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Suomessa on siis monta Suomea. Minusta läpivirtaavana periaatteena on suhtautuminen yleissivistykseen. Se on sivistysvaltion (ja hyvinvointiyhteiskunnan) tunnusmerkki. Kuka meillä vaalii yleissivistystä? Minusta on alkanut tuntua, että yhä harvempi taho on kiinnostunut yleissivistyksen asemasta. Kuitenkin sen ylläpito mahdollistaa selviytymisen monenkirjavassa maailmassa, jossa ihminen tarvitsee tulevaisuudessa monta ammattiorientaatiota. Hyvä yleissivistys merkitsee yhteiskunnallisten ongelmien parempaa ymmärtämistä ja vastuun tajuamista.
Tampereella sitten mellakoitiin. Kuulun niihin, jotka yrittävät löytää järkeä järjettömyydestä. Rähinää rähinän vuoksi? Kyllä, sitäkin, mutta matka pudokkaisiin ei ole pitkä. Tampereella oltiin hyvinä lähellä sitä toista ryhmää, menestyksensä ansainneita kansakunnan kellokkaita. Mutta ovatko häviäjät ansainneet epäonnistumisensa?
Yksi ajatus tuohon alkuosaan. Itse olen syntynyt 60-luvun lopulla ja kasvoin hyvinvointiyhteiskunnassa, peruskoulussa jne. Minua ahdisti suuresti se tapa, miten kaikki oli tavallaan valmiiksi suunniteltu elämääsi varten. Se ei tarjonnut haasteita, ei todellisia mahdollisuuksia onnistumiseen tai epäonnistumiseeen (kun kummassakin tapauksessa yhteikunta "tasoitti pelin"). Olisi varmasti auttanut, jos olisi todella ymmärtänyt, että toisinkin voisi olla. Ja että silloin oltiin luotu jotain uutta ja hienoa Suomeen entiseen verrattuna. Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia ja motivoidu samoista asioista. On hienoa, että on hyvinvointiyhteiskunta. Yleensä kuitenkin ihmiset arvostavat enemmän asioita, joiden eteen he joutuvat vähän taistelemaan. Kun kaikki tuodaan eteen valmiina, se on vaan liian helppoa. Näin ainakin itse koin. Toinen juttu peruskoulussa on (tai oli ainakin omana aikanani) on se, että siinä liikuttiin yleensä sen heikoimman teoreettisen oppijan tahtiin, mikä tietenkin oli turhauttavaa niille, joilla ehkä olisi ollut motivaatiota tai lahjoja vähän enempään. Sielläkin puuttuivat mahdollisuudet saavuttaa joitan, jos yritti enemmän. Epäilemättä saavutettiin se mitä halutiin, eli kaikille kohtalainen yleissivistys. Mutta kaikki eivät mahdu siihen keskivertomuottiin. Oppimisen suhteen toisilla olisi enemmän halua oppia ns. teoreettisia asioita, toiset taas ovat käytännöllisiin asioihin suuntautuneita. Molemmat ovat yhtä tärkeitä, ihmiset vaan ovat erilaisia. Minusta ideaali oppimisympäristö antaa haasteita ja todellisen mahdollisuuden saavuttaa jotain molemmille. Kaikkien pakottaminen samaan kapeahkoon putkeen turhauttaa isoa osaa oppilaista. Kenties nämä asiat on nykyään jo paremmin.
VastaaPoistaEpäilemättä en ole ainoa, koska nuo "oman elämän sankarit" kai juuri kertovat tuota tarinaa, miten itse oman yrityksen kautta voi saavuttaa joitan. Kai suurimmalle osalle ihmisiä on tärkeää tuntea tehneensä jotain ihan itse, tuntea seisovansa omilla jaloillaan. Tässä on se ongelma, jonka itse tunnen hyvinvointiyhteiskunnan kanssa. Se on hyvä olla jonkinlaisena perusturvana, mutta kaikkialle ulottuvat lonkerot ja byrokratia ovat jotain ihan muuta. Hieno saavutushan se on, jos tietää miten köyhää iso osa kansasta oli vaan hetkeä aiemmin. Ja varmasti sen suunnittelijat tekivät sen perustuen juuri noihin kokemuksiin.
Kiitokset asiallisesta kirjoituksestasi. Meillä on näkemysero itse asiasta (onneksi meillä on erilaisia mielipiteitä ja yhteiskunta sen sallii!). Ensinnäkin nyky-yhteiskunta ei ole sellainen tasapäistäjä kuin siitä sanotaan. Meillä on valtavat toimeentuloerot ihmisten välillä. Tämä tapahtuu siis järjestelmän sisällä, joka on asettanut tavoitteekseen suurimpien erojen tasoittamisen.
VastaaPoistaSe antaa mahdollisuuden tehdä mitä ikinä haluaa. Se on itsestä kiinni. Ihmiset voivat korkeakouluopintojen kautta edetä, miten korkealle he haluavat. Mikään ei estä – ei varsinkaan rahan puute - sillä maksuton järjestelmä tarjoaa mahdollisuudet eteenpäin.
Meillä siis annetaan hyvin suuret mahdollisuudet sekä onnistua että epäonnistua. Järjestelmä ei estä epäonnistumasta, mutta ei myöskään onnistumista. Ihminen voi itse valita tiensä.
Hyvinvointiyhteiskunta on mielestäni vaativin järjestelmä, mitä käytännössä tunnetaan. Se ei päästä ketään helpolla. Se sisältää sisäisen vaatimuksen hankkia koulutus, jotta pärjäisi elämässä. Vain harva pääsee luikahtamaan järjestelmästä läpi lepäämään laakereillaan. Ylärajaa menestykselle se ei aseta esim. syntyperän tai varallisuuden suhteen.
Meillä on maailmassa lukemattomia maita ja yhteiskuntajärjestelmiä, jotka toimivat leväperäisemmällä pohjalla. Myös niiden byrokratia on laajempaa kuin Suomessa. Byrokratia on sitä laajempaa, mitä pienempi on luottamus ihmisten välillä. Skandinaavinen järjestelmä on luonut kohtalaisen hyvin toimivan luottamusyhteiskunnan. Kohtalainen byrokratia on välttämätön osa toimivaa yhteiskuntaa.
En näe estettä sisäisen sankaruuden toteutumiselle. Lähdin liikkeelle syntymäkodista, jossa oli palvelualan yritys taustalla. Tällä hetkellä olen mukana perheyrityksen toiminnassa. Tunnen myös julkisen sektorin hyvin työkokemusten kautta. Minusta ahkeruutta ja osaamista on aidan molemmin puolin.
Edustan suuria ikäluokkia jotka tunkeutuivat yliopistoihin 1970-luvun vaihteessa. Tämä rynnistys ei olisi ollut mahdollista ilman maksutonta järjestelmää. Tapahtui valtava yleissivistyksen ja osaamisen lisäys. Sen jälkeen sama on mahdollistunut lukemattomille muille ihmisille. Kysymys ei tietenkään ollut pelkästään rahasta, vaan sivistyshengestä, jolla on kymmenien vuosien perintö Suomessa. Skandinaavien järjestelmä on osoittanut voimansa lukemattomissa kansainvälisissä vertailuissa.
Järjestelmämme ei pakota kapeaan putkeen, vaan mahdollistaa mitä ihmeellisimpiä uravalintoja. Viittasin blogikirjoituksessani monien poikien käytännön lahjakkuuteen varsinaisen kouluviisauden sijasta. Moni yrittäjä on saanut kipinän yrittäjyyteen koulussa kokemiensa vastoinkäymisten vuoksi. Tässä on selkeä haaste kouluopetukselle.
Tässä edellä on joitakin lähtökohtia, jotka toimivat perustana ajattelulleni. Vasta tämän jälkeen lähtisin harrastamaan kritiikkiä.
Meillä on järjestelmämme osalta meneillään ehkä jonkinlainen ”kyllästymispiste”. Se tuottaa tyytymättömyyttä ja siihen on reagoitava. Itse asiassa siihen pyritäänkin reagoimaan, tulokset ovat vain hakusessa. Omaa vastuuta ja yhteiskunnan vastuuta joudutaan pohtimaan uudelleen. En kuitenkaan lähtisi tekemään mitään revoluutiota, vaan tyytyisin vanhan kehittämiseen.
Itse asiassa suurin ongelma on, että kun ihmisille annetaan jotain, he eivät ilmaise tyytyväisyyttä saavutetusta kuin hetken ajaksi. Tottuessaan jo saamaansa he rupeavat vaatimaan lisää. Tämä on sekä huono että hyvä asia. Meidän menestyksemme perustuu siihen, että ei tyydytä jo saavutettuun vaan halutaan eteenpäin. Toisaalta pitäisi tunnistaa että kaikella rajansa.
Kansallisvaltioon perustuva järjestelmämme on kovan tulituksen kohteena (globalisaatio, kansainvälinen kapitalismi, rahamarkkinoiden ylilyönnit, EU, jne.). Yrittäisin sopeuttaa nykyistä järjestelmää ympäröivään maailmaan. Mikään länsimaa ei ole tässä vahvoilla, vaan kaikilla on suurin piirtein samat haasteet.