maanantai 30. joulukuuta 2013

Yhden totuuden 1980-luku?

Ylen Taloustutkimuksella teettämässä tutkimuksessa vertailtiin viime vuosikymmeniä keskenään. Mikä oli suosituin vuosikymmen ihmisten mielestä? Vastaus: 1980-luku. Oliko tämä yllätys? Ei mitenkään, mutta silti kulmakarvat kohoavat: huomiotta jää miten pettävän valheellisella pohjalla elämä oli varsinkin vuosikymmenen lopulla.

Tietenkään kasinopeli ja kulutusjuhlat eivät koskeneet kuin osaa väestöstä. Suuri osa vakiintuneen työpaikan säilyttäneistä ei tuntenut omakohtaisesti ongelmia, eivätkä tunteneet nekään jotka hurlumheissa olivat mukana. Krapula tuli vasta 1990-luvulla.

Yle kirjoittaa: ”80-luvun suosiota selittänee hyvinvointivaltion kulta-aika ja tasainen talouskasvu”. Mitenkähän on? Varsinkin 1980-luvun lopulla talous ylikuumeni. Kasvua oli – joka on monille ihmisille tärkeintä – mutta pohtimatta jäi, miten kasvu saatiin aikaiseksi. Toiseksi parhaaksi osoittautui 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen.

Otetaan esimerkkilause kyselyn tekijältä, Taloustutkimukselta. Tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen toteaa: ”Kymmenen vuotta sitten .. kun suurin piirtein kävelit lähelle yrityksen ovea, sieltä revittiin töihin”.

Vielä paremmin tämä lause sopii 1980-luvulle. Työllisyystilanne olikin erinomainen varsinkin vuosikymmenen lopulla (työttömyys oli kolmen prosentin paikkeilla) . Työpaikat saatiin kuitenkin minun mielestäni aikaan velkarahalla: raksalle pääsi töihin ilman ammattitaitoakin ylikuumenneessa taloudessa. Taloutta kuitenkin rahoitettiin ulkomailta mm. Japanista saaduilla luotoilla: syntyi valtava luottoekspansio. Toteutunutta historiaa on varmaan syytä käydä läpi muutamalla sanalla.

Ihmiset rakastavat menestystä ja 1980-luku oli pinnalta tarkasteltuna mainio menestystarina. Aivan kuten edellisessä blogikirjoituksessa käsittelemäni 1960-luku, kahdeksankymmentäluku oli – sellaisena kuin ihmiset sen mieluusti muistavat – eräänlainen tynkävuosikymmen: muistellaan mielellään sen loppuosaa. Se oli kuitenkin vuosikymmen, jolloin mopo karkasi käsistä. Suuri osa elintason noususta oli toki realistisella pohjalla, mutta osa siitä tapahtui kaikkea muuta kuin kestävissä olosuhteissa. Boolimalja kannettiin kahdeksankymmentäluvun juhliin eikä kukaan oikein malttanut riistää sitä pois, kun juhlat olivat parhaimmillaan vuosina 1987-1989. Joku johtavista talouden ammattilaisistamme kertoi varoittaneensa erästä yritysjohtajaa siitä, että nyt mennään liian kovaa. Vastaus oli hyvin tyypillinen: ”mitä sinä ilonpilaaja… annetaan mennä, kun kerrankin menee”.

1980-luvun taustalla on rahamarkkinoiden vapauttaminen. Erityisesti luottojen hankinnan mahdollisuus ulkomailta hullaannutti osan kansalaisista. Muistan kuinka ajan henki oli jotenkin sellainen, että ”kunpa saisin osoittaa todelliset kykyni, niin näyttäisin mihin pystyn”. Tuolla vuosikymmenellä siihen avautui mahdollisuus, koska monet ihmiset kokivat 1980-luvun vapautumisen vuosikymmenenä. Vasta silloin vapauduttiin oikeasti sääntelystä (huom. rahamarkkinoiden sääntelystä). Ja ensin vapautettiin luottojen korot ja vasta sitten talletusten korot. Pankkien antolainauksen ja ottolainauksen vapauttaminen tapahtui väärässä järjestyksessä.

Vain osa kansalaisista intoutui kasinopeleistä, mutta niin kuin esimerkiksi Yhdysvaltain 2000-luvun asuntokuplan kohdalla nähtiin, ei luottoahnehdintaan (tai rahoittajien luottotyrkytyksen) tarvitse sortua kuin pienen osan talouden toimijoista, kun seuraukset ovat kammottavat. (Laina)rahaa virtasi mm. pörssikursseihin. Suomen pankin johtaja Rolf Kullberg kyllä varoitteli kasinopelistä, mutta valvojilta puuttui järeät keinot luottoekspansion käsittelyyn. Ajan henki oli sellainen, että kaikenlainen sääntely oli vain ihmisten eteenpäin pääsyn kampittamista. Ihmisethän tiesivät, mikä oli heidän etujensa mukaista, ei siihen tarvittu viranomaisten ohjausta.

On paljon keskusteltu siitä tapahtuiko rahamarkkinoiden vapautuminen liian nopeasti vai liian hitaasti. Molemmat vastaukset taitavat pitää paikkansa samanaikaisesti! Pidemmällä historiallisella tarkastelujaksolla (muutamien kymmenien vuosien ajanjakso) sääntelyn purkaminen tapahtui liian hitaasti, mutta lyhyellä aikajänteellä 1980-luvun puolenvälin molemmin puolin vapauttaminen tapahtui liian nopeasti. Paineet kasaantuivat, kun niitä ei purettu ajoissa. Juhlat päättyivät aikanaan 1990-luvun täyspysähdykseen. Se vuosikymmen ei ole erityisen suosittu, vaikka talouden kasvu oli vuodesta 1994 lähtien historiallisen kova (ja jatkui aina vuoteen 2008 saakka). Ihmisten kokemuksia leimaavat ankeat vuodet 1991-1993, jolloin lama jysäytti Suomen pohjalle. Tietenkin työttömyys rasitti ihmisiä paljon pidemmän aikaa kuin pelkästään noina vuosina. Vuosikymmeniä on hyvin vaikea käsitellä vuosikymmeninä ellei sitten turvauduta - niin kuin Ylen kyselyssä turvauduttiin - mielikuviin.

Vielä on syytä tuoda esille kansainvälinen ulottuvuus: ei vahvan markan politiikkaa kehitelty Suomessa, se oli keskieurooppalaista tuontitavaraa. Eivät talouden kuplat - ja sitä seurannut lama - olleet Suomen keksintöä. Talouden nousukierteisiin ja syöksyihin osallistuivat 1980-1990-luvulla antaumuksella Ruotsi, Norja, Espanja (nyt ei puhuta 2000-luvun Espanjasta!), Japani, Indonesia, Meksiko, Argentiina, Thaimaa, Malesia, Filippiinit, Argentiina, Etelä-Korea, Venäjä jne.

Kaikki haluavat vastaanottaa sääntelyn vapauttamisen ihanuuden, mutta juuri kukaan ei haluaisi vastaanottaa sen aiheuttamaa kurjuutta. Toistuvat kuplat 1980-luvulta alkaen opettavat lähinnä sen, ettei tahdota oppia oikein mistään.

Historian pätkiminen vuosikymmeniin Ylen tapaan on tietenkin viihdettä, eikä paljon muuta, ja viihteeksihän se oli kai tarkoitettukin? Etukäteisarvioissa 2010-luku näyttää murheelliselta, mutta maksammeko vain holtittoman menon laskun aiemmilta vuosikymmeniltä, vaikkapa kovin suositulta 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä?

BKT mittaa tavara- palvelutuotannon laajuutta. BKT:n muutos ei kuvaa onnellisuuden määrää. Olimmeko siis oikeasti onnellisia, sanokaamme 1980-luvun lopulla tai 2000-luvun alussa? Olimmeko murheellisia 1990-luvun alussa tai nyt 2010-luvun alussa? Keskiarvot peittävät totuuden tehokkaasti. Toiset viettivät kulutusjuhlaa ja toiset olivat muuten vain onnellisia tai onnettomia.

Historia on jatkumo. Sen syy- ja seuraussuhteiden kanssa kannattaa olla tarkkana: hyvä saattaa osoittautua pahaksi ja paha joskus hyväksi. Älyä meillä on riittävästi, mutta miten on viisauden laita?

On monta 1960-lukua

1960-lukua ihannoidaan laajalti tänäkin päivänä, joskin paheksujiakin löytyy. Ei kuusikymmentäluku ollut niin ikimuistettava kuin sanotaan, mutta ei se ollut niin ärsyttäväkään kuin siitä sanotaan. Kuusikymmentäluvussa oli monta kuusikymmentälukua. Seuraavassa käsittelen vuosikymmentä sekä tekstin että kuvion avulla.

Useat yhdistävät sen arvojen vallankumoukseen. Asetettiin kyseenalaiseksi 1950-luvun ja 1930-luvun ajattelutapa. Vielä kovempi koetinkivi oli, että joillakin tahoilla asetettiin kyseenalaiseksi sota-ajan saavutukset.

Tuon vuosikymmenen kesto oli ja on eri ihmisten arvioissa eripituinen. Monet arvoradikaalit asettavat vuosikymmenen alkamisajankohdaksi karkeasti vuoden 1965 ja monet haluavat päättää sen vuosikymmenen vaihteeseen. Tämän lyhyen kuusikymmentäluvun vaihtoehtona on, että se jatkui pitkälle 1970-luvun puolelle. Päättymisajankohta voisi olla vuoden 1973 öljykriisi. Useimmat ovat sitä mieltä, että vuosikymmenen alku ei ole osa ”kuusikymmentälukua”. Kuitenkin on sanottava, että esimerkiksi Suomessa monet ”varsinaisella” kuusikymmentäluvulla kukkaan puhjenneet ajatusten purot ja virrat saivat alkunsa juuri vuosikymmenen alkupuolella.

Minusta yksi tuon ajanjakson tunnuspiirteitä on kehitysusko ja optimismi. Tähän pitää panna aikamoisia varauksia. Miten voitiin olla kehitysuskovaisia, kun maailma eli ydinsodan uhan partaalla (Berliini 1961, Kuuba 1962, Lähi-itä 1967)? Koen asian niin, että tekninen kehitys ja kehityksen odotus mahdollisti murtautumisen ulos sodan varjossa eletyltä 1950-luvulta ja leimasi koko vuosikymmentä.

Mistä minulle on jäänyt käsitys 1960-luvusta tiedekeskeisenä? Mielestäni tuolloin taikauskon määrä oli läntisessä maailmassa minimissään. Kreatismi, raamatun käsittäminen kirjaimellisesti ja monet muut ajattelutavat asetettiin kyseenalaiseksi. Evoluutioteoria eli voimakasta vahvistumisen aikaa lännessä (osin syynä oli Neuvostoliiton lähettämä Sputnik vuonna 1957 ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento vuonna 1961!). Etsittiin totuutta tiedemaailmasta. Monet edistysaskeleet vahvistivat optimismia, esimerkiksi juuri avaruustutkimuksen läpimurrot. Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen. Kehityksen nopeutta yliarvioitiin selvästi; sen on myöhempi aika osoittanut. Tuli suvantovaiheita ja raamatun luomiskerotomukseen uskoo kirjaimellisesti kymmenet miljoonat ihmiset tänäkin päivänä. Kehitys noudattelee jossain määrin dialektiikan periaatteita (teesi-antiteesi).

Myös elintason nopea nousu loi uskoa kehityksen loppumattomaan siunauksellisuuteen. Muistan kuinka päivän slogan oli, että ”nyt on elintasossa saavutettu korkea taso, on syytä keskittyä elämisen tason parantamiseen”.

Moni on kokenut – kuten minä – pettymyksen sen takia, että tiedesuuntautuneisuus ei ole jatkunut katkotta nykypäivään. Päinvastoin erilaiset uskomusmystiikkaan perustuvat aatokset ovat vahvistuneet.

Ihminen on sitä, mitä odottaa…. Juuri odotus on vallankumousten – myös 1960-luvun arvokumouksen – voima, mutta samalla pettymyksen siemen. Kehitys ei kehittynyt yhä paremman yhteiskunnan suuntaan. Viimeistään 1990-luvun alun lama palautti maan pinnalle.

Ehkä kaikkein tiiviimmin kuusikymmentäluku kytketään vanhojen ajattelutapojen murtamiseen. Tapahtui monia paradigman muutoksia samaan aikaan. Olen niitä pyrkinyt erittelemään oheisessa piirroksessa.

Mutta oliko tuo aikakausi täynnä vanhojen rakenteiden murtamista? Muistan kuinka jotkut 1960-luvun Swinging Londonin muistelijat ovat kyynisesti todenneet, että svengaava Lontoo koski vain rajattua joukkoa pop-tähtiä, valokuvaajia ja tiettyjä muotiguruja ja heidän seurailijoitaan. Tavallinen kansa vaelsi kaduilla farkuissaan perinteisen elämänmuodon sitomana. On tässä osa totta, mutta osa varmaan vähättelyä: on nimittäin niin, että kuusikymmentäluvulla kylvettiin siemen monien uusien ajatusten läpimurrolle myöhemmin.

Koko yhteiskunta oli ideologisesti vasemmalle kallellaan (nyt se on oikealle kallellaan). Yhteisöllisyys ja yhteisvastuu (”maailmanparannus”) arvotettiin korkealle, joskin samaan aikaan tapahtunut ”kulutusyhteiskunnan” läpimurto vaikutti myös päinvastaiseen, yksilöllisyyttä korostavaan suuntaan. Käsitän niin, että lopullinen henkinen irtautuminen sääty-yhteiskunnasta tapahtui kuusikymmentäluvulla. Kaikki haluttiin pitää mukana. Hyvinvointiyhteiskunnan läpimurto ilmensi tätä kehitystä.

Eräs tapa läpivalaista kuusikymmentälukua on nähdä se vastakohtien ilmentymänä. Näitä voisivat olla seuraavat:

Elintason nousu vs. 1950-luvun otsansa hiessä raataminen.

Suurten ikäluokkien läpimurto opiskelemaan ja työmarkkinoille kotikunnan ulkopuolelle vs. staattinen isältä pojalle siirtyvä ammatti- ja elinkeinorakenne.

Kaupunkilaistumisen läpimurto vs. perinteinen maaseudun elämänpiiri.

Teollinen Suomi vs. maatalous-Suomi.

Lähiöityvä Suomi vs. perinteinen haja-asutusalueen Suomi, pihapiiri-Suomi.

Sodan jälkeen syntyneet ikäluokat vs. sodan kokeneet ikäluokat.

Ulkomaan matkojen luoma maailmankatsomuksen avartuminen vs. perinteinen ajattelu, jossa lähikaupunki oli jotain suurta.

Nuorisoradikalismi vs. perinteiset arvot.

Yhdistäviä tekijöitä voisivat olla TV (maaseudulla TV tuli moniin maataloihin aikaisessa vaiheessa) , autot ja kulutusyhteiskunta. Ja kyllähän kotimaisen ruoan tuotanto on kaupunkielämisen ehdoton ehto.

Kummasta oli enemmän kysymys, vanhan murtumisesta uuden paineessa vai vanhan säilymisestä uuden aiheuttaessa säröjä traditioon siten, että syvällä yhteiskunnassa muutokset tapahtuivat hitaasti? Itse kallistuisin viime mainitun kannalle.

PS

Yleisradion kyselyssä kysyttiin vastikään ihmisiltä, mikä on suosituin vuosikymmen. Kuusikymmentäluku oli kadonnut jo unholaan ihmisten mielissä. Ehkä siksi kannattaa tuoda 50 vuoden takaisia asioita esille, sillä silloin pantiin itämään hyvinvointiyhteiskunnan siemenet. Seuraavassa blogikirjoituksessa kommentoin Ylen tutkimusta.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

lauantai 28. joulukuuta 2013

Väkivallan vuodet Keski-Euroopassa 1918-1923

Ensimmäisen maailmansodan päättyessä monilla tahoille Keski-Euroopassa jäi voimaan revansismi ja sisäisen ”petturuuden” kostaminen. Maailmansodan väkivalta oli tietenkin omassa luokassaan, mutta puolisotilaalliset järjestöt jatkoivat taistelua omien aatteidensa ja haaveidensa puolesta levottomana aikana 1918-1923. Usein nuo taistelut tiivistyivät ajatukseen, että oltiin enemmänkin jotain vastaan kuin jonkin puolesta.

Tietenkin vanhan suuruuden palauttaminen oli monien Saksan ja Itävalta-Unkarin valtakuntien kannattajien mielessä, samoin pelko kurin ja järjestyksen menettämisestä.

Pohjaan kirjoitukseni Robert Gerwarthin ja John Hornen toimittamaan teokseen ”Sodasta rauhaan”. Eniten huomiotani kiinnitti se syvälle juurtunut juutalaisvastaisuus, joka vallitsi jo ennen sotaa, sodan aikana ja heti sodan jälkeen. Sodan päätyttyä antisemitismi liitettiin vihapuheissa antibolsevismiin. Tästä yhdistelmästä tehtiin kaiken pahan alku ja juuri. Yhteistä juutalais-bolsevistiselle salaliitolle oli, että se koettiin perin juurin vieraaksi ja vastenmieliseksi ainekseksi äärikansallismielisessä ympäristössä, mikä vallitsi heti sodan jälkeen.

Kuva on osasuurennos Sodasta rauhaan -teoksen kannesta.

Sodassa kärsittyä tappiota oli vaikeata sulattaa ja erityyppiset ainekset omaksuivat samanlaisia taisteluasenteita. Tarkemmassa tarkastelussa puolisotilaalliset järjestöt ja joukot kyllä erosivat tavoitteiltaan toisistaan, mutta niille oli tärkeää luoda uhkakuva yhteistä vihollista vastaan. Myös Venäjällä oli laajamittaista juutalaisvastaisuutta maailmansodan ja sisällissodan aikana. Valkoisten armeijoiden antisemitismi oli varsinkin Ukrainassa julmaa tappamista. Ei voi välttyä ajatuksesta, että juutalaisiin projisoitiin suuri osa siitä vihapuheesta ja vakivallasta, joka puhkesi erityisesti Unkarissa, mutta myös muualla. Juutalaiset miellettiin koronkiskureiksi ja ”vieraaksi” epäluotettavaksi ainekseksi voimakkaasti nationalistisessa ilmapiirissä. Adolf Hitlerillä oli hyvä kasvupohja antisemitismilleen näissä olosuhteissa. Itse asiassa Hitler oli juutalaisvaisuuden omaksuja siinä henkisessä ympäristössä, joka tuolloin vallitsi. Ainakaan antisemitismi ei ollut Hitlerin keksintöä.

Olen yrittänyt seuraavaan kuvaan koota tuon ajan selkeimmät virtaukset ja näkemykset joiden puolesta oltiin valmiita taistelemaan. Myös keskeiset vastustajat on määritetty.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Gerwarthin ja Hornen toimittamassa teoksessa on Pertti Haapalan ja Marko Tikan kirjoittama Suomen sisällissotaa koskeva osuus. Suomessakin - Keski-Euroopan tapaan - valkoiset ja punaiset olivat puolisotilaalisia joukkoja (eihän Suomella ollut omaa armeijaa tuolloin).

Sen sijaan sodasta (tai Venäjältä) saatua väkivaltatartuntaa ei voida soveltaa Suomeen; olihan suomalaisia sotilaita ollut viimeksi sotatoimissa laajamittaisesti 1800-luvun alussa. Liioin ei kysymys ollut puhtaasta luokkasodasta. Kirjoittajat toteavat: ”Väkivallan mahdollisti valtion vähittäinen romahdus vuonna 1917 ja väkivaltamonopolin luisuminen hallituksen käsistä”. Sisällissodan arvaamattomuudesta ja sokeudesta kirjoittajat sanovat oivallisesti: ”Samat nuoret, jotka olivat vuotta aikaisemmin perustaneet innokkaasti lukupiirejä, kuoroja ja tanhuryhmiä, muodostivat nyt …. taistelutahtoa uhkuvia sotilasosastoja”. Poikkeavaa Keski-Eurooppaan verrattuna oli, että sota eskaloitui nopeasti kehittyneessä kansalaisyhteiskunnassa. Sisällisota ei näyttänyt tarvitsevan raaistuakseen vuosia jatkunutta sotaolosuhdetta.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Väkivallan vuodet Venäjällä 1918-1920

Robert Gerwarth ja John Horne ovat toimittaneet mainion kirjan ”Sodasta rauhaan. Väkivallan vuodet Euroopassa 1918-1923”. Alkuperäisen teoksen nimi on ilmaisevampi: ”War in Peace: Paramilitary Violence after the Great War, 1917-1923”. Kirja koostuu 12 kertomuksesta Euroopassa, jossa sotaa käytiin joukoilla, jotka eivät pääosin olleet armeijoita. Käsite puolisotilaallinen (paramilitary) on osuva termi kuvaamaan taistelevia joukkoja. Ensimmäinen maailmansota oli päättynyt tai päättymässä, mutta sekasortoisissa olosuhteissa puolisotilaalliset joukot jatkoivat keskenään taistelua vallasta. Usein aiemmassa historiankirjoituksessa nämä vaiheet kuvataan jäsentyneempinä taisteluina selvemmin määritettyjen osapuolien kesken, kuin mitä tässä kirjassa annetaan ymmärtää. Mielestäni ”Sodasta rauhaan” edustaa realistista näkemystä.

Tarkastelen tässä erikseen - Robert Gerwarthin kirjoittamaa - kuvausta Venäjän tapahtumista 1918-1920 (”Poliittinen väkivalta Venäjän sisällissodassa 1918-1920”). Venäjällä toimi sekalainen joukko erilaisia aseellisia joukkoja, joista kehittyneimmät olivat armeijoita, eräät muut olivat puolisotilaallisia joukkoja ja pohjimmaisina olivat erilaiset pelkästään ryöstelyyn keskittyneet hajanaiset joukot. Valkoisten ja punaisten joukkojen lisäksi oli ainakin ”vihreitä” ja ”mustia” ryhmittymiä.

Väkivaltaisuuksien lähteeksi Gerwarth esittää jatkuvan puutteen esimerkiksi elintarvikkeista, mutta tosiasiassa kaikesta muustakin, mm. työvoimasta. Toiseksi syyksi hän esittää erilaisten menetysten aiheuttaman häpeän ja nöyryytyksen, jossa oli kysymys ”omasta ja kollektiivisesta” selviytymisestä. Kolmas syy oli kaiken organisoitumisen ongelmallisuus tai oikeastaan yhteiskunnan täydellinen lamautuminen.

Vaikuttaa siis siltä, että Venäjä syöksyi ensimmäisen maailmansodan myötä itseään toteuttavaan sekasortoon, jossa taustalla olivat tsaarin hallinnon epäonnistuminen ja Venäjän sekaantuminen sisäisen heikkouden tilassa eurooppalaiseen konfliktiin suurvaltojen välillä - ja huonosti valmistautuneena. Gerwarth ottaa vahvasti vastustavan kannan normaaleihin selitysoppeihin, jotka liitetään Venäjän katastrofaaliseen tilaan: ”Monet historiankirjoittajat pitävät yhä Venäjän vallankumouksen väkivaltaisia jälkimaininkeja osoituksena utopistisen internationalismin tuhoisasta luonteesta ja Leninin henkilökohtaisesta vallanhimosta”. Hän vastustaa siis Venäjän väkivaltaisuuksien käsittämistä pelkästään aatejärjestelmien välisen kilpailun tuotteeksi. On selvää, että moni vakiintuneen kuvan Venäjän tapahtumista sisällissodan aikaan saanut hätkähtää tällä tavalla esitettyä näkökulmaa. Mutta entä jos Gerwarth on oikeassa? Kysymys ei olekaan, kaavamaisesta ideologioiden välisestä kamppailusta, joksi moni Venäjän sisällissodan vieläkin kokee, vaan lukemattomien erilaisten ryhmittymien täyttämästä sekasortoisesta tilasta, johon Äiti-Venäjä oli vajonnut.

Gerwarth korostaa, että tuotanto- ja jakeluongelmat ja yleinen niukkuus alkoivat vaivata Venäjää jo vuonna 1914 ja kärjistyivät 1918-1922. Koko tuota ajanjaksoa selittää yhteiskunnan toimimattomuus. Niinpä vuoden 1915 loppuun mennessä Venäjän etulinjan joukoista 30 prosentilta puuttui aseistus. Puolitoista miljoonaa miestä oli palannut rintamalta vakavasti haavoittuneena ja ilman kunnollista hoitoa ja toiset 1,5 miljoonaa olivat kadoksissa tai sotavankeina ja miljoonat ihmiset olivat joutuneet pakenemaan asuinsijoiltaan. Vallanpitäjien sotaisa politiikka herätti suunnatonta ärtymystä kansalaisten keskuudessa. Seurauksena oli kansakunnan raaistuminen.

Kuitenkin valtiovalta yritti selvitä tehtävistään ja muuttaa hallintoa – joka sen olisi pitänyt tehdä jo rauhan aikana – nykyaikaisemmaksi. Ratkaisuksi löydettiin vallan ja päätöksenteon delegoiminen alaspäin. Suuret odotuksen langetettiin demokratisoimisprosessille. Demokratisoimisprosessi liian myöhään toteutettuna oli kun bensan heittämistä tuleen. Keskusvalta ei pystynyt tukemaan paikallista päätöksentekoa, joka olisi ollut välttämätöntä. Paikallinen taso tempautui irti keskusvallan otteesta ja ryhtyi toteuttamaan omia sekasortoisia ja koordinoimattomia ratkaisujaan. Katastrofi paheni. Gerwarth toteaa: ”Neuvosto-Venäjällä oli siis tahattomasti luotu täydelliset olosuhteet kansasta lähtevälle väkivallalle”.

Koltsakin ja Denikinin valkoiset armeijat harjoittivat väkivaltaisia rekrytointeja yrittäessään päästä valtaan. Keskeiset vallantavoittelijat – punaiset ja valkoiset - turvautuivat terroriin, mutta sitä harjoittivat monet muutkin valtaan pyrkivät ryhmät. Gerwarth arvioi, että valtaan pyrkiviä ”hallituksia” oli vuosina 1918-21 yli 30.

Kun bolsevikit pääsivät lopulta valtaan heidän ideologiansa näyttäytyi vain lupauksena paremmasta. Ei pystytty muodostamaan ideologian pohjalta toimivaa hallinnon järjestelmää. Bolsevikkien vastustajat eivät pystyneet tarjoamaan mitään parempaa. Syvät ongelmat bolsevikit pyrkivät ratkaisemaan väkivallalla. Kapitalistit ja omistava luokka syyllistettiin kaikista yhteiskunnan vääryyksistä. Punaisten ja valkoisten terrorin sijalle luotiin bolsevistinen terrori. Brest-Litovskin rauha toi hengähdystauon bolsevikeille, mutta Ukrainan raaka-ainetuotanto ja viljantuotanto jäivät saksalaisten haltuun, josta aiheutui krooninen ruokatarvikepula. Näin Brest-Litovskin rauhakin hukkuu loputtomaan puutteen ja kurjuuden noidankehään.

Gerwarthin ja Hornen toimittaman teoksen alaotsakkeessa esiintyvä ”puolisotilaallinen” -käsite on tärkeä, jotta ymmärrettäisiin, mitä Venäjällä tapahtui sisällissodan aikana. Itse asiassa syntyi lukematon määrä erilaisia versioita järjestäytyneiden armeijoiden (jos tätä käsitettä edes voidaan käyttää), puolisotilaallisten joukkojen ja epävirallisempien ryhmien välisinä yhdistelminä. On selvää, että sekasortoinen taistelu vallasta synnytti suunnattomasti väkivaltaa.

Bolsevikkien muista erottuva voima saattoi johtua siitä, että heillä oli - varauksin - yhteinen ideologia, jota voitin markkinoida ylevänä tarkoitusperänä, koska tavoitteenahan oli saada leipää kansalle. Muut ryhmät olivat aatteellisesti sekalaista porukkaa, joita ei sitonut yhteen mikään selkeä tavoite (muu kuin punaisten vastustaminen). Bolsevikit eivät olleet yhtään hyveellisempiä kuin muutkaan, päinvastoin heidän väkivaltansa oli laajamittaisinta. Kirjan toimittajien loppuyhteenvetoon on helppo yhtyä: ”Missään muualla (Euroopassa) poliittinen väkivalta ei ….. raaistanut siviilielämää ja poliittista kulttuuria yhtä perinpohjaisesti ja yhtä pitkäksi aikaa (kuin Venäjällä)”.

tiistai 24. joulukuuta 2013

Enemmistön vai vähemmistön tyrannia?

Otsake tuli mieleen, kun pohdin Björn Wahlroosin lanseeraamaa ”enemmistön tyrannia” -käsitettä ja Barack Obaman minimipalkkojen korotusesitystä Yhdysvalloissa. Wahlroos toteaa kirjassaan Markkinat ja demokratia (jonka alaotsake on paljon puhuva ”Loppu enemmistön tyrannialle”), että ”51 prosenttia äänestäjistä voi ajaa läpi lain – sanokaamme nimenomaan heitä hyödyttävän hankkeen – jonka kustantaminen jää kaikkien veronmaksajien maksettavaksi”. Näin on tavanomaisten lakien osalta.

Wahlroos on huolestunut vähemmistön suojasta, vaikka hyväksyykin demokratian periaatteena. Häntä ei kiinnosta kovin paljoa päinvastainen tilanne, jossa vähemmistö harrastaa tyranniaa. Tällainen tilanne on ollut kuitenkin Yhdysvalloissa jo pitkään, kun enemmistön mielipide on asetettu kongressissa kyseenalaiseksi useiden hankkeiden osalta. Näitä ovat olleet ns. Obamacare, budjettilait (alijäämiä koskien), velkattoa koskevat lait ja viimeksi minimipalkkaa koskeva Obaman lakiesitys. Kaikissa näissä on ollut samantyyppinen tilanne.

Otetaan esimerkiksi tuo viime mainittu minimipalkkalaki. Sen takana ovat demokraatit ja mielipidetiedustelujen mukaan republikaanien ja sitoutumattomien konservatiiviäänestäjien selkeä enemmistö eli 57-59 prosenttia. Voitaneen laskea, että lakihankeen takana voisi olla 2/3 tai jopa ¾ amerikkalaisista. Silti on epäselvää meneekö laki läpi. Republikaaneilla on sisäinen mekanismi, joka tekee enemmistöstä vähemmistön panttivankeja. Enemmistö ei tahdo uskaltaa äänestää vähemmistön mielipiteen vastaisesti, koska teekutsuliikkeellä ja äärioikeistolla on ote kaikista republikaaneista. Rahan valta ja ideologinen puhdasoppisuus ovat kantavina voimina tässä pelissä.

Tässä on esimerkki siitä, kuinka jo ennen äänestystä on luotu tilanne, jossa vallitsee vähemmistön tyrannia. Väitän, että vähemmistön tyrannia on paljon yleisempää kuin Wahlroosin mainitsema enemmistön tyrannia. Yhdysvalloissa on tilanne, jossa vain äärimmäisen kovan painostuksen jälkeen edellä lueteltuja lakihankkeita on saatu läpi, minimipalkan osalta kaikki on vielä auki.

Demokratia ja enemmmistömielipide voidaan syrjäyttää hyvin brutaalilla tavalla. Esimerkkini on vuodelta 1999, jolloin Yhdysvaltain hallitus asetti johdanaissääntelyä valmistelevan toimielimen. Valtiovarainministerin huoneeseen kerääntyneet 12 suurimman pankin johtajaa torppasivat kaikki sääntely-yritykset. Ei siinä paljon demokratia painanut. Johdannaisääntelyn puutteet olivat merkittävältä osalta johtamassa finansskiriisiin.

Mikä tämä vähemmistö on, joka pystyy usein taustalta ohjailemaan päätöksentekoa demokratian ollessa voimassa ainakin näennäisesti? Se vaihtelee tapauskohtaisesti tietenkin, mutta siihen kuuluvat suurpankien johto, muu talouspoliittinen eliitti, suuryritysen johtoa, johtavia poliitikkoja ja taustalla vaikuttavat elinkeinoelämän rikkaat hyvin verkostoituneet harmaat eminenssit. Eliittiin voidaan toki laskea myös esimerkiksi ylempään keskiluokkaan kuuluvat eliitin osaksi itsensä mieltävät henkilöt Lyhyesti voi sanoa, että kysymys on niistä, joilla on suuret tulot, omaisuuksia tai omaisuuksien edunvalvontatehtäviä tai jotka hyötyvät välillisesti tai suoraan eliitin yhteisessä rintamassa toimimisesta.

Tällä vähemmistöllä on suuri valta, jolla se pystyy ohjailemaan poliittista päätöksentekoa. Voidaan ottaa esille vaikkapa pyrkimykset rakentaa Guggenheimin museo Helsinkiin. Kun Wahlroos sanoo, että enemmistö käyttää vähemmistön rahoja, niin Guggenheimin kohdalla näkisin eliitin (siis vähemmistön) tavoittelevan museon rakentamista kaikkien veronmaksajien (siis enemmistön) rahoilla. Käsitän, että meneillään on kova painostus museon saamiseksi Helsinkiin, vaikka sillä on kovasti vastustajia. Yritys on hellittämätön. Kun yksi yritys epäonnistuu, yritetään heti toista.

En väitä, etteikö Guggenheimin museon kannattajiin kuuluisi taiteen tuntijoita, tavallisia taiteenharrastajia, tavallisia kaupunkilaisia ja esimerkiski matkailuelinkeinojen edustajia, mutta kokonaiskuva on se, että eliitti ja eliittiä seuraavat ihmiset ovat maksattamassa museota kaikilla veronmaksajilla. Hellittämätön yritys saattaakin johtaa lopulta tulokseen.

Asemaan perustuvalla vähemmistöllä on usein verrattoman paljon paremmat mahdollisuudet menestyä hankkeissaan kuin enemmistöllä. Siksi Wahlroosin enemmistötyrannia vaikuttaa lähinnä demokratian panettelulta.

Enemmistödemokratia on siis suoja eliittivähemmistön pyrkimyksiä vastaan. Se varmistaa tai ainakin pyrkii varmistamaan demokratian itsepuolustuksen.

Toki Wahlroos ottaa esimerkin myös vähemmistön tyranniasta. Esimerkki tulee maataloustuista. Sinä maatalouden lobbarit junailevat asian niin, että maatalouden harjoittajat saavat hyödyn ja samaan aikaan enemmistön eli ruoan kuluttajien kanta on, että asia on ”liian pieni” protestoitavaksi ja syövät mieluummin kalliimpaa ruokaa.

Mutta Wahlroosia ei vaivaa niinkään vähemmistön tyrannia, vaan enemistön tyrannia. Jos siis enemmistödemokratia on huono ratkaisu, niin mikä olisi parempi? Tähän Wahlroos esittää todella omaperäisiä ajatuksia: kullakin äänestäjällä pitäisi olla useita ääniä, jotka voi jakaa useiden ehdokkaiden kesken tai sitten pistää ”pelimerkit” yhdelle ehdokkaalle. Eikä tässä kaikki, hän ehdottaa myös, että voitaisiin kehittää järjestelmä, joka sallisi äänestää paitsi jonkun puolesta niin myös jotakuta ehdokasta vastaan. Lopulta hän päätyy niin hullunkurisiin ehdotuksiin, että toteaa itsekin niiden johtavan järjestelmään, joka on ”luultavasti liian monimutkainen sekä altis virheille ja manipulaatiolle”. Tämä johtopäätös on oikea!

Enemmän kuin itse enemmistödemokratian mahdollisiin ongelmiin tulisi kiinnittää huomiota siihen, kuinka suoraan ja välittömästi ihmiset voivat vaikuttaa asioihin. Ihmisillä on selvä tarve vaikuttaa nykyistä välillistä demokratiaa suoremmin ainakin osaan asioista.

Meillä on myös suunnaton ongelma, jonka toin edellä esille johdannaista koskevassa kysymyksessä: miten torjutaan demokratiaa uhkaava lobbauskoneisto, joka usein painostaa pienen vähemmistön asiaa loppuun saakka.

Demokratian ongelma on myös varsinkin Yhdysvalloissa vaaleissa käytetyt rahasummat. Vain kaikkein hyvätuloisimmilla on mahdollisuus mennä vaaleissa läpi. Tämä heikentää nimenomaan köyhien vähemmistöjen asiaa, koska miljonäärin voi olla vaikea asettua köyhän asemaan. Tässäkin kohtaa sanoisin, että turhaan on Wahlroos huolissaan: kyllä äveriäiden edunvalvontaan löytyy voimaa yllin kyllin.

Olen kirjoittanut Wahlroosista myös seuraavat blogikirjoitukset:

Wahlroos ja markkinaskeptikot

Wahlroos ja enemmistödemokratia

Wahlroos ja julkiset palvelut vs. markkinat

Wahlroos ja historian loppu

Wahlroos ja vuosi 2008

www.historiajatkuu.blogspot.fi

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Miksi lukion historia on tärkeä aine?

Opiskeluaikana joku tuli sanomaan, ettei hän jaksanut opiskella historiaa koulussa, kun se sisälsi pelkkiä vuosilukuja. Tietenkin historia on vuosilukujakin, mutta jos on aidosti kiinnostunut historiasta ei vuosilukuja tarvitse päntätä, ne jäävät mieleen ”itsestään”. Olen jossain blogikirjoituksessani kertonut, kuinka 10-vuotiaana poikasena kävin kirjastossa lukemassa Hesaria, josta painoin mieleeni yleisurheilutuloksia urheilusivuilta, kun en ujona poikana kehdannut tehdä muistiinpanoja. Menin kotiin ja päivitin tilastoni, joka koski 20 yleisurheilulajin 20 parasta urheilijaa. Olin hyvin motivoitunut, minun ei tarvinnut päntätä tuloksia päähäni, ne jäivät sinne ”itsestään”. Niin, kyllä vuosiluvut ovat tosi tärkeitä, mutta vain tapahtumien sisällön kautta.

Mihin tavallinen Matti Meikäläinen tarvitsee historiaa? Ensinnäkin tietysti moni on saanut historiakärpäsen pureman koulussa. Muistan hyvin opettajani Eila Mikkosen opetustyylin. Yritin pitää pokan enkä näyttänyt innostuneisuuttani kovin selkeästi – olinhan karski – mutta salaa mielessäni arvostin hänen opetustaan. Historiaharrastuksesta on muodostunut minulle, niin kuin monille muillekin koulusta kipinän saaneelle, elinikäinen harrastus, ja enemmänkin - aina historiaopintoihin saakka.

Tietenkin historianopetus on muuttunut omista päivistäni. Voidaan kysyä, mitä teen tai tein tiedolla, mitä tapahtui Thermopylain solassa lähes 2500 vuotta sitten. Nykyaikaan siirrettynä historianopetuksen pitäisi sisältää Suomen historian perustiedot ja syvemmin itsenäisyyden ajan historiatiedot. Myös yleisen historian puolelta tulisi kaikkien tietää ainakin keskiajan ja uuden ajan merkittävimmät asiat. Viimeisten 100 vuoden ajalta pitäisi tuntea historiaa syvällisemmin.

Mielestäni historian opetuksen keskeisenä tavoitteena tulisi olla nykypäivän ymmärtäminen historian avulla. On mielenkiintoista löytää/pohtia/ymmärtää tapahtumien A, B, C ja D syy- ja seuraussuhteet. Historia ei varsinaisesti opeta (tai jos opettaa, niin opettaa joko oikein tai väärin), mutta se muodostaa osan kokemuksesta ja kokemuksesta voi oppia.

Tämän blogin nimi on ”historia jatkuu”. Idea juontaa juurensa 1990-luvun alkuun, kun luin Francis Fukujaman teoksen ”Historian loppu ja viimeinen ihminen”. Jo lukiessani väittelin kirjan viestiä tai sanomaa vastaan. Ei liberaali demokratia ollut historian lopullinen voittaja kaikkialla maailmassa, niin kuin karkeasti ottaen Fukujama väitti, pitäen taitekohtana 1990-luvun vaihteen kommunismin romahdusta. Hän erehtyi yhtä pahasti kuin suuri esikuvansa Friedrich Hegel joka arveli historian päättyneen vuoteen 1805. No, olen oppinut toki arvostamaan Fukujaman varsin syvällistä historian oivaltamista myöhemmin hänen muiden teostensa kautta.

Kerta toisensa jälkeen huomaa jonkin ilmiön olevan ihmisten mielissä ainutlaatuinen: ”tällaista ei ole tapahtunut koskaan/miesmuistiin/meidän elinaikanamme…. ”. Vähäiselläkin historian tuntemuksella ainutlaatuisuus saattaa väljähtyä olemattomiin. Tämän ajattelun eräs muistomerkki on Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhardtin teos ”This Time Is Different” (Tällä kertaa on toisin), joka kertoi kuinka pankin meklari sanoo ottaneensa oppia edellisestä kuplasta/taantumasta/virheistä ja ymmärtävänsä nyt, mikä meni edellisellä kerralla pieleen…. ja tekee taas samat virheet uudelleen, koska ei ole tosiasiassa oppinut edellisestä kerrasta yhtään mitään. Talouden syklit toistavat samoja piirteitä – joskaan ei eksaktisti – jolloin edellisien kertojen kokemuksista voi jopa oppia jotain.

Tietenkin jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa. Tämän päivän olosuhteet ja käsitykset vaikuttavat siihen, mitä kirjoitamme vaikkapa maailmansotien välisestä historiasta. Näkemykset ajanjaksosta vaihtelevat verrattuna vaikkapa 1960-luvun käsityksiin. Tässä ei ole mitään ihmeellistä; historiasta ei löydy luonnontieteen lakien omaisia lainalaisuuksia, joita voitaisiin koeolosuhteissa toistaa. Historian tulkinta on vaikea laji ja usein kompromissit muodostuvat eri ihmisten historiatietojen, nykyajan näkemisen ja tulevaisuusarvioiden risteyskohdista.

Parhaat historioitsijat oivaltavat uusia ”punaisia lankoja” historian kuluista ja saattavat hätkähdyttää oivalluksillaan – tai sitten erehtyä pahan kerran. Oivallus on kuitenkin historiankäsityksen ylevin tunne, jolloin tuntee ainakin hetken aikaa tuntevansa menneisyyttä, nykyisyyttä ja ehkä tulevaisuuttakin.

Historian tuntemuksen ydintä on, kun miettii - vaikkapa vanhojen aikakauslehtien lukemisen kautta - ilmapiiriä/olosuhteita/asenneilmastoa, jotka vallitsivat, sanokaamme 50 vuotta sitten. Vaistomaisesti pohtii niiden ihmisten päätöksenteon haasteita, joiden ratkaisut jälkikäteen historian näkökulmasta tuntuvat ehkä selkeiltäkin. Jälkiviisaus on toisaalta viheliäistä, mutta jos se opettaa jonkin asian uudelleen näkemiseen, niin kyllä siitäkin hyötyä on.

Mutta onko sittenkään tärkeää tietää lopputuloksesta? Eikö historian viehätyksen ydin ole keskeneräinen tarina, jatkumo? On mielenkiintoista oppia tietämään, miten eri ihmiset ja tahot reagoivat meneillään olevaan tapahtumaketjuun. Joku elokuva-arvostelija totesi ”Sierra Madren aarre” -elokuvan ideana olevan ”etsiminen on kaikki, löytäminen ei mitään”. Kun kulta-aarre valuu hengissä selvinneiden sankarien erämaavaelluksen aikana loputtomaan hiekkamereen, puhkeavat sankarimme - ensijärkytyksestä toivuttuaan - hillittömään nauruun.

En oikeastaan ymmärrä, miten tänä päivänä voidaan tehdä päätöksiä - tätä päivää tai tulevaisuutta koskien - ilman lähihistorian tuntemusta. Sen verran vanhanaikainen olen, että pidän kouluopetusta historiakiinnostuksen herättäjänä välttämättömänä. Historiatietojen ytimessä on yleissivistys. Historia muodostaa elimellisen osan yleissivistyksestä.

Historia on täynnä traumaattisia kokemuksia. Maailmansodat saattavat masennukseen, jolloin tulee mieleen ajatus, kuinka vähillä tiedoilla meitä johdetaan. Jos ei ole kovaa faktaa tekemisiensä tueksi niin aina voi yrittää pärjätä supliikilla. Minulle on jäänyt käsitys, että Hitler ei ollut omaperäinen ajattelija, vaan omaksui erinomaisen muistinsa avulla helposti muiden ajatuksia sanasta sanaan – ja niitäkin valikoiden. Kuinka tärkeää onkaan kritiikki ja kritiikin esittämisen mahdollisuus! Vain moniarvoisessa yhteiskunnassa pystytään historiasta keskustelemaan analyyttisesti historian eri puolia painottaen.

Ihminen on muistava olento. Muistan kyllä, että Bob Hayes juoksi Tokion olympiakisojen satasella ajan 10,0 sähköajanotolla. Triviaalitietoa, kyllä, mutta tietoa kuitenkin. Ehkä jonain päivänä koneiden ohjelmat seulovat ja yhdistelevät oleellisen tiedon ja me nautimme pelkästään hyödyistä. Siihen saakka joudumme käyttämään kirjatietoa ja alkeellista internetiä sekä harrastamaan lähdekritiikkiä.

Kävelen usein hautausmailla miettien ihmisten kohtaloita. Sukulaisteni osalta tiedän asioita sukututkimusharrastukseni kautta. He ovat minussa. Yhtä elimellinen yhteys on historiatiedoilla meidän elämiseemme ja olemiseemme täällä tänään.

Mitä totesikaan Teemu Keskisarja kirjassaan ”Raaka tie Raatteeseen”?: ”Kaikki mennyt tietysti unohtuu niin kuin tulevakin. Kysymys on vain ajasta. Jo tänään luulee yliopistossa opiskeleva tositeevee-kilpailija talvisodan alkaneen vuonna 1917. Jonkin sukupolven kuluttua ovat valistuneet historian harrastajat samaa mieltä. Tuleville kansainvälisesti meritoituville ja poikkitieteellisesti orientoituville historioitsijoille ei kansallinen talvisota välttämättä merkitse enempää kuin lumisota”.

Että jos siitä lukion tuntijakoesityksestä voisi vielä keskustella…..

www.historiajatkuu.blogspot.fi

perjantai 20. joulukuuta 2013

Kekkonen - uhri, konna vai sankari?

Osmo Jussila pyrkii luomaan tuoreessa Kanava-lehdessä (8/2013, ”Ei sankari tai konna, vaan uhri”) uuden teesin Suomen ja Neuvostoliiton sodanjälkeisistä suhteista. Hän hylkää Juhani Suomen kuvan Kekkosesta taiturimaisena idänsuhteiden haltijana ja Rautkallion-Lehtisen juonittelija-Kekkosen kuvan ja esittää, että Kekkonen oli uhri Nuvostoliiton puristuksessa ja hänen oli sopeuduttava Neuvostoliiton kuristavaan otteeseen.

Niin, uhri, konna vai sankari? Ei mielestäni oikein mitään näistä. Yritän perustella omaa kantaani seuraavassa.

Osmo Jussilla oikoo jutussaan historian polkuja juoksuttamalla historian tapahtumat nopeasti läpi ryyditettynä poliitikkojen ja valtiomiesten sitaateilla. Sitaateille annetaan niin suuri paino, että tulee mieleen Mauno Koiviston kommentti, kun hän kauhisteli, miten helposti lainaukset poliitikkojen sanomisista joutuvat historian kirjoihin ja kansiin. Näin luodaan ilmeikästä historiaa, mutta kuvaavatko sitaatit todellista historian kulkua? Liityn epäilijöihin.

Jussila haluaa kirjoittaa historiaa ”kohtalonmaisesti”. Siinä henkilöt, asetelmat ja politiikka ovat ikäänkuin ennalta määrättyjä. Irtautumisia kuvataan pyristelyksi ulos rautahäkistä, jonka isot pojat ovat pystyttäneet. Hänen tyylinsä on sukua jälkiviisaudelle, mutta on siinä jotain muutakin: deterministinen ennaltamääräytymisoppi sanelee tulevia tapahtumia, joita hän itse selostaa jälikäteen.

Jussila sanoo Suomen selviytymistä satumaisen onnen tulokseksi: ensin keisarillinen Venäjä sortui vuonna 1917 - ennen kuin ”se ehti `syödä´ Suomen - ja sitten Neuvostoliitto romahti vuonna 1991, ennen kuin se ehti sovjetisoida Suomen”. (Mihin hän unohti tilanteen vuonna 1944, jolloin Suomi selvisi pälkähästä Saksan heikkenemisen ja Neuvostoliiton Berliinin kiirehtimisen vuoksi?) En suoraan sanoen ymmärrä tällaista syömisvimmaa. Mielestäni irtautuminen Neuvostoliiton jälkeiseen aikaan alkoi jo 1980-luvun alkupuolella. Ei Neuvostoliitto halunnut presidentiksi Koivistoa, se halusi Karjalaisen. Juuri tämä vaihe kertoo erään paljastavan asian: kun suomalaiset halusivat itse päättää omista asioistaan, ei Neuvostoliitolla ollut mitään keinoa puuttua asiaan. Se hyväksyi tilanteen.

Jussila lyttää yhteen koko aikajakson 1940-luvun lopulta 1990-luvun vaihteeseen. Ei mitää sävyjä, ei muutostrendejä, ei kansakunnan omaa tahtoa. Kohtalouskon omaisesti hän hän liittää vuosisadan lopulle (?) Neuvostoliittoa koskevan päätelmän ”ennen kuin se ehti sovjetisoida Suomen”. En löydä nykyajan historiasta vahvistusta tälle ajatukselle. Jos tämän logiikan mukaan eletään, niin vahvistuva Venäjä syö tuota pikaa Suomen.

Eräässä tuoreessa blogikirjoituksessani viittasin Stalinin 1940-luvun lopulla käyttämään puheenvuoroon Milovan Djilasin kanssa. Samaan viittaa Jussila: Stalin totesi, että Neuvostoliitto teki virheen, kun ei miehittänyt Suomea sodan jälkeen. Näin Jussila antaa ymmärtää, että miehitysuhka oli koko ajan päällä, ”mutta …. Stalin tyytyi YYA-sopimukseen ja …..sotakorvauksiin”. Stalinin viesti ei ollut tarkoitettu Suomelle, vaan Neuvostoliiton ja Jugoslavian riitojen keskustelupuheenvuoroksi. Stalin halusi retorisesti leuhkia, että olisimme ottaneet Suomen, jos olisimme halunneet. Mitään tällaista pyrkimystä Stalinilla ei ollut Tali-Ihantalan jälkeen.

Jussilan mukaan Hrustsev opetti Suomen tottelevaiseksi. Hmm. Totta on, että impulsiivinen Hrustsev ei aina ajatellut, mitä sanoi ja mitä teki. Seurauksena olivat mm. Berliinin ja Kuuban kriisit, joista Hrustsev sai myöhemmin maksaa asemansa menetyksellä.

Jussila viljelee runsaasti sitaatteja lainaten Hrustsevilta lausahduksen ”me tulemme hautaamaan teidät (kapitalistit)”. Hyvin hrustsevmainen lausahdus, mutta se oli tarkoitettu ”omille” uskonvahvistukseksi. Samaan tapaan amerikkalainen kenraali julisti, että jos Neuvostoliitto aloittaa sodan ”se tuhoutuu ennen kuin yö vaihtuu päiväksi”. Hrustsovin propagandaan kuului uhoaminen lännen saavuttamisesta määräajassa jne. Myös Neuvostoliitossa kritisoitiin Hrustsevin epäuskottavia ylilyöntejä. Onko järkevää lähteä mukaan tähän retoriikkakilpaan?

Jussila ottaa myös esille tapaus Tannerin. Jussila on siinä oikeassa, että Tanner oli porvareita kovempi vastustaja kommunistien pyrkimyksille, koska hän taisteli samojen työpaikkojen työläisten sieluista kuin kommunistit. Sitten hän höläyttää jussilamaisen toteamauksen, kuinka Tanner esti Suomen miehityksen ja Kuusisen pääsyn Helsinkiin. Tannerilla on tässä kiistattomat ansionsa, mutta niin on monella muullakin. Eiköhän kysymyksessä ollut ensisijaisesti Neuvostoliiton pyrkimyksestä lisätä kommunistien poliittista vaikutusvaltaa Suomessa ja sen vastustamisessa Tanner ja asevelisososialistit olivat avaintahoja.

Oliko Kekkonen Neuvostoliiton uhri vai oliko hän suhteiden sankari tai konna? Minusta on kiistatonta, että Kekkonen käytti neuvostosuhteitaan oman asemansa pönkittämiseen ja salli suomettumisen, jonka viheliäisin piirre oli suomalaisten usuttaminen toistensa kimppuun ”kun suhteet itään eivät olleet kunnossa”. Jussilan painottamissa yöpakkasissa ja noottikriisissä Kekkonen oli myös edunsaaja, joka oli Neuvostoliitolle pääprinsiippi. Molemmissa kriisesissä haluttiin painaa sosiaalidemokraateja ja osin kokoomusta, joiden varaan oli muodostumassa Kekkoselle epäedullisia enemmistöjä.

En näe Kekkosta ensisijaisesti, jos mitenkään uhrina. Voi kuitenkin olla, että Moskovassa ajateltiin pidemmälle ja karkeammin Kekkosen hyväksi kuin mitä Kekkonen itse ajatteli! En silti kiistä, etteiväkö Neuvostoliiton painostustoimet kohdistuneet – osaksi ja toissijaisesti - myös Kekkoseen.

Myöhemmin 1960-luvulla sosiaalidemokraatit lähentyivät Kekkosta, tosin Kekkonen lähentyi vielä enemmän sosiaalidemokraatteja samalla loitontuen kokoomuksesta. Kansanrintamahallitukset kelpasivat sekä Kekkoselle että Neuvostoliitolle.

Seitsemänkymmentäluvulla panin merkille suurlähettiläiden Beljakovin ja Stepanovin kekkosliehittelyn samaan aikaan, kun herrat olivat jyrkähkösti Suomen liikkumatilan rajoittamisen kannalla. Kekkonen ei ollut heidän uhrinsa, mutta molemmat tunkeutuivat aivan liian lähelle presidenttiä ja demokraattista päätöksentekoa. Presidentti reagoi, muttei mitenkään ripeästi ja selväsanaisesti.

Lainaan jälleen kerran Björn Alholmia, joka oli Suomen Moskovan suurlähettiläs uusien ”vaaran vuosien” aikaan 1970-1974. Kirjassaan ”Toisinajattelija suurlähettiläänä” hän toteaa harmistuneena: ”Olisiko minun pitänyt varoitella uhkakuvista ja maalata vähän piruja seinille, jotta Kekkosen `peräänantamattomuus ja valtiomiestaito´ olisi tullut näyttävämmin esille?”

Osmo Jussila on valinnut liian ahtaan teesin selittämään Kekkosen ja Suomen roolia sodan jälkeen.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Sodan ja siviilin syrjäytyneet veteraanit

Itsenäisyyspäivänä kiakkovieraiden sanoma oli juhlille kerääntyneen ”eliitin” kaikkinainen vastustaminen. Näin on sanottu. Joku mukanaolija tosin sanoi TV:ssä, etteivät he sotaveteraaneja vastustaneet, olivat päinvastoin heidän puolellaan.

Monilla sodasta aikanaan palanneilla oli suunnatomia vaikeuksia sijoittua siviiliin ja monet epäonnistuivat totaalisesti. Nuoruudessani Helsingin kaduilla oli ns. puliukkoja, joista monet olivat sodan käyneitä, siviiliin sijoittumisessa epäonnistuneita miehiä.

Linnan juhlilla oli sotaveteraaneja, jotka varmaankin olivat elämässään onnistuneita vahvoja ihmisiä. Voi olla, että heidän on vaikea asettua luusereiden asemaan. Mutta monille sotaveteraaneille elämä näytti nurjan puolensa. Nämä eivät tosin aikanaan osoittaneet mieltään, vaan painuivat unohduksiin ja kuolivat pois inhimillisesti katsoen nuorina eli 40-50-vuotiaina.

Voi tuntua kaukaa haetulta, mutta vertaisin näitä ryhmiä toisiinsa, nykyisiä syrjäytyneitä ja noita sodassa tai sodan jälkeen syrjäytyneitä. Sota on sotaa ja siviilimaailma siviilimaailmaa, mutta silti näkisin, että hyvinvointiyhteiskunnan kovuus – se on kova päinvastaisista väitteistä huolimatta – koulutus- ym. vaatimuksineen on liian ahdistava monille.

Hyvinvointiyhteiskunnan reunaan kiinni pääseminen tuottaa monille suurta tuskaa. Tähän ajatteluun sisältyy paradoksi sen takia, että hyvinvointiyhteiskunnan nimenomainen tarkoitus on pudonneiden tukeminen – tai sitten ehkäistä ennalta putoaminen.

Näin ei kuitenkaan tapahdu läheskään aina: tarvitaan siis erityistoimia, muutoin hyvinvointiyhteiskunta näyttäytyy kylmäkiskoisena onnistuneiden yhteiskuntana. Hyvinvointiyhteiskunnan humaani auttamishalu ei sittenkään voita sen sisäänrakennettua rankkausjärjestelmää hyviin, keskinkertaisiin ja huonoihin. Mistä moinen johtuu? Näen asian niin, että yksilön vastuu on jo pitkän aikaa kasvanut ja yhteisöllinen vastuu vähentynyt. Kehitys on tapahtunut osin huomaamatta. Moni sanoo, että tämähän on hyvä asia. Niin se onkin, mutta pätee vain niihin, jotka tulevat vähintään välttävästi toimeen. On vaara, että yhteiskunnan reunalla roikkuvien määrä kasvaa ja osa putoaa kokonaan pois yhteisöllisen vastuun piiristä.

Hyvinvointiyhteiskunnan eri syistä tappiolle jääneet soturit ovat turhautuneita. Heillä on paremmat keinot tuoda mielipiteensä esille kuin oikean sodan syrjäytyneillä sotaveteraaneilla, mutta silti tavallinen hiljainen mielenosoitus ei herätä oikeastaan ketään. On siis koettu, että tarvitaan räväkämpiä keinoja.

Tässä viitekehyksessä erään kansanedustajan kehoitus, että ”ruvetkaa vain ehdokkaaksi vaaleissa ja vaikuttamaan asioihin” kuulostaa täysin ymmärtämättömältä suhtautumistavalta.

Monilla mieltään osoittavilla ei tunnu olevan verbaalisia edellytyksiä kertoa, mistä Tampereella oli kysymys. Näennäisesti se oli monille ”rebel without a cause”. Ulkopuolisen on pakko turvautua kaappipsykologin tai -sosiologin taitoihin analysoidakseen tapahtumia ja erehtymisen vaara on silti suuri.

Ehkä tuossa edellä olevassa on häivähdys myötätuntoa, mutta pääosin yritin kyllä miettiä rationaalisesti, mikä tämä kiakkovieraiden sekalainen seurakunta oli.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

tiistai 17. joulukuuta 2013

Minimipalkka amerikkalaisittain

Petri Koskinen kirjoitti taannoin Kauppalehdessä Barack Obaman minimipalkkojen korotustavoitteesta. Sosiaalitukien väitetään menevät Walmartille ja McDonalsille, koska ”niiden pienipalkkaisista työntekijöistä puolet ei selviä ilman yhteiskunnan apua”. Kova on maailma.

Yhdysvalloissa vähittäiskaupan työntekijöiden palkka on pudonnut 30 prosenttia inflaatiotarkistettuna vuoden 1973 jälkeen, eikä palkka sitä ennenkään kummoinen ollut. Täytyy todella ihmetellä, millä palkalla perheellisiä ihmisiä voi palkata ennen kuin omatunto alkaa soimata.

Obama haluaisi nostaa minimipalkkaa ja republikaanit karsia sosiaaliturvaa. Kun jo nykyisellään vasta sosiaaliturvan avulla saadaan riittävä elanto, niin mihinkä joudutaan, kun sosiaaliturvaa edelleen kavennetaan?

Kun Koskisen mukaan mediaanipalkka pikaruokalan tiskin takana on 8,69 dollaria tunnissa, merkitsee tämä ehkä 1300-1400 dollarin kuukausipalkkaa (reilut 1000 euroa kuukaudessa). Perheelliselle se on liian vähän. Ja Yhdysvalloissa pikaruokalan työntekijät ovat aikuisia.

Yhdysvalloissa minimipalkka on jäänyt inflaatiosta jälkeen. Koskisen käyttämän työnantajien edustajan argumentti, että jos Obaman korotus onnistuu, yritykset siirtävät työpaikkoja halvemman palkkatason maihin, on uskomaton. Mihinkähän hampurilaispaikan työntekijä oikein siirtyy, kun amerikkalaiset eivät tule luopumaan epäterveellisestä ruuastaan, Kiinaanko?

Ei ihme, että amerikkalaiset käyttävät mielellään The Economist-lehden kehittämää Big Mac -indeksiä ostovoimamittarina. Tällä perusteella se pysyy kyllä tilastojen kärjessä, mutta vain työntekijöiden nälkäpalkan turvin. Kyllä näiden mittareidenkin järkevyyttä voisi joskus analysoida kriittisesti.

Tyypillistä kyllä, Koskinen ei ota kantaa työntekijän asemaan paitsi, että tulkitsen hänen myötäilevän Björn Wahlroosin kantaa, jonka mukaan minimipalkka on torakka! Jälleen saa Wahlroos pontta saksalaisvastaisiin mielipiteisiinsä, kun Saksan uusi hallitus on sitoutunut korottamaan sikäläistä minimipalkkaa.

Yhdysvalloissa minimipalkan vastustajien rintama on kova, vaikka todistettavasti minimipalkalla ei ole siihen liitettyjä negatiivisia vaikutuksia, kuten työttömyyden lisääntymistä. Tämä on voitu todeta Yhdysvalloissa, kun naapuriosavaltioista toinen on korottanut minimipalkkaa ja toinen ei. Ei ole havaittu negatiivisia vaikutuksia työllisyyteen.

On arvioitu, että minimipalkan nosto nykyisestä 7,25 dollarista 10,10 dollariin hyödyttäisi 30 miljoonaa työntekijää suoraan tai epäsuorasti palkannousun johdosta.

Jopa 57-59 prosenttia republikaaneista kannattaa minimipalkan nostoa, demokraateista puhumattakaan. Toteammeko jälleen kerran, että republikaanien oikeistolainen vähemmistö pystyy estämään järjen käytön demokraattisessa päätöksenteossa?

maanantai 16. joulukuuta 2013

Miten myytti luodaan?

Väinö Linna kirjoittaa eräässä esseessään Runebergin luomasta suomalaisen sotilaan muotokuvasta. Muodostuu ryysyinen kuva sotilaasta, joka on kyllä rohkea ja sitkeä, mutta vähän yksinkertainen. Runeberg ei kylläkään pilkkaa, mutta suhtautuminen on jotenkin säälinsekaisesti alentavaa. Runeberg tuli luoneeksi myyttisen kuvan suomalaisesta sotilaasta.

Väinö Linnaa ärsytti pahasti tämä tavallisesta suomalaisesta sotilaasta annettu kuva. Edellä mainitussa esseessään hän sanoo jotenkin siihen tyyliin, että ”minä annoin suomalaiselle sotilaalle erään asian, jonka Runeberg oli unohtanut, nimittäin pään!” Sekä Tuntemattomassa sotilaassa että Pohjantähti-trilogiassa hän nostaa sankariksi tavalliset suomalaiset ihmiset, jotka käyttävät omia aivojaan. Joskus on pilkallisesti tuotu esille, että Linnan näkemys oli sammakkoperspektiivi johtuen siitä, että Linnan muodostamaan kuvaan kuului Tuntemattomassa sotilaassa kritiikki yläluokkaista upseeriainesta kohtaan.

Tuoreessa Törni-kirjassaan Oula Silvennoinen ja Juha Pohjonen pohtivat kymmenien sivujen verran Törnin ympärille muodostunutta myyttiä. He pystyvät osoittamaan, että myytin rakentaminen oli tietoista. Mutta näyttää siinä olevan jotain muutakin. Minusta yksi heidän kirjansa merkittävistä johtopäätöksista on, että historiankirjoittajien tulisi kunnioittaa alkuperäislähteitä ja harjoittaa lähdekritiikkiä aivan eri tavalla kuin mitä aiemmat Törni-kirjoittajat ovat tehneet.

Jos Törnin myytinluojista piirtäisi kuvan, niin siinä nuolet risteilisivät aina uusien kirjoittajien suuntaan. Edelliset kirjoittajat ovat luoneet ”pohjan”, ja seuraavat jatkavat lisäten oman siivunsa legendaan. Meillä on yllättävän vähän kirjoitettu myytinluonnista ja sen tekniikasta. Minua kiinnostaa erityisesti myytin luonnin alkupää: miten tarina saa siivet? Todennäköisesti yksi tai kaksi henkilöä on lähtenyt alunperin fabuloinnin tielle, yhdistäneet tosiasia-ainesta ja huhuja yhteen ja luoneet kuvan ”alkuperäisestä” Törni-legendasta. Kyllä Törni itsekin vahvisti omaa kulttiaan kertomalla eri tarinoita eri ihmisille uraltaan.

Myytin luontiin kuuluu myös unohtaminen tai ikävien tietojen selittäminen parhain päin. Törnin kohdalla tämä toimii miltei esimerkinomaisesti: maanpetostuomio sivuutetaan tai vielä pahempaa: keksitään selityksiä, miten ajan poliittinen ilmapiiri teki hänestä syyllisen. Törni ei ollut kuitenkaan poliittinen merkkihenkilö – ei vähimmässäkään määrin. Häntä käsiteltiin tuomioistuimessa kuin ketä tahansa rikoksentekijää. Tuomiokin näyttäisi olevan linjassa muiden saamiin vastaaviin tuomioihin.

Törni-blogikirjoituksessani toin esille, että hän oli hyvin niukasanainen sotilas, joka ei juuri jättänyt dokumentoitua tietoa muutamien kirjeiden lisäksi itsestään. Tällainen umpimielinen hahmo on ikäänkuin houkutteleva tyhjä taulu, johon muistelijat ovat piirtäneet halumansa kuvan Törnistä.

Tuntematon Lauri Törni -teoksessa kirjoittajat antavat ymmärtää, että Törnistä haluttiin luoda ”runebergilaisen” sotilaan kuva. He kirjoittavat, että valinta oli tietoinen: Törnistä kirjoittaneet halusivat iskeä särön Linnan muovaamaan suomalaisen sotilaan ja upseerin kuvaan. Törni ei ole Lammio, mutta ei hän myöskään ole Koskela eikä Kariluoto. Hänestä on luotu omanlaisensa ”verihurmeinen” runebergilainen vastalause Väinö Linnalle. Upseerikunnia nostetaan korostetusti esille.

Minusta yhtymäkohtia fiktion puolella löytyy Paavo Rintalan/Mikko Niskasen luomaan luutnantti Takalan hahmoon (elokuva: Sissit, teos: Sissiluutnantti). Takala on myös sissi ja käyttäytyy yhtä häikäilemättömän brutaalisti sekä omia (kunhan eivät ole omaan sissijoukkueeseen kuuluvia) että vihollista kohtaan. Tarinan loppu on erilainen kuin Törnin tositarina: Takalan kesyttää hänen elämänsä nainen, joka ehkäpä pelastaa tappajan normaaliin siviilielämään. Törni jatkoi – ilman naista – sotilaan uraa kuolemaansa saakka.

Miten tärkeää onkaan pyrkiä objektiivisuuteen kuvattaessa historian henkilöiden toimintaa. Jos pyrkii luomaan falskin kuvan, paljastuu totuus ennemmin tai myöhemmin. Törnin sotilasura on ilman fabulointiakin jännittävä ja ansiokas. Sitä ei kukaan aseta kyseenalaiseksi. Miksi siis ei pysyttäydytä totuudessa?

www.historiajatkuu.blogspot.fi

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Tuntematon Lauri Törni – myytti ja myytin murtaminen

Juha Pohjonen ja Oula Silvennoinen ovat kirjoittaneet Lauri Törnistä kriittisen elämäkerran ”Tuntematon Lauri Törni”. Kirjalla on pari funktiota: sillä pyritään toisaalta luomaan mahdollisimman objektiivinen kuva sotilaasta nimeltä Lauri Törni ja toisaalta purkamaan hänestä luotua myyttistä kuvaa. Sivuilta paljastuu huolellisesti läpikäyty lähdeaineisto, joskin haasteena on ollut tietolähteiden aukkopaikat, jotka aiemmat kirjoittajat ovat täyttäneet mielikuvituksellaan tai arvailuilla.

Kirjassa käydään läpi koko Törnin elämä ujosta, syrjäänvetäytyvästä pikkupojasta aina Vietnamissa tapahtuneeseen kuolemaan saakka. Lauri Törnillä oli kaksi elämää, toinen Euroopassa ja toinen Yhdysvalloissa. Käsittelen tässä vain ensimmäistä elämää.

Kirja ei olisi herättänyt varmaan niin suurta huomiota, jos Törnin elämää ja uraa ei olisi pohjustettu aiemmissa kirjoissa vankasti myyttisenä toisen maailmansodan sankarina.

Kun mietin Törniä ihmisenä, en voi sanoa, että hänen kaltaisensa hahmo olisi elämäni varrella tuntemassani ihmisgalleriassa täysin eksoottinen ilmestys. Kyllä hänelle löytyy siviilistäkin vertailukohtia. Kuitenkin hänessä pelkistyy tietty ihmistyyppi hyvin pitkälle. Tiivistäisin kuvan tästä miehestä siten, että hän on hyvin tunneköyhä tai jopa tunteeton ihminen. Väkivalta hänessä syntyy ainakin osittain siitä, että hän ei pysty asettumaan toisen ihmisen – vaikkapa vihollisen – asemaan. Ylivoimainen enemmistö asettuu sotatilanteessa, jossa omat ovat saaneet täydellisen yliotteen, sillä tavalla vihollisen asemaan, ettei lähdetä tarpeettomasti tappamaan muuten inhottavaltakin tuntuvaa vastustajaa. Lauri Törniltä puuttui tämä pidäke. Hän saattoi tuhota vihollisen tovereidensa kanssa ns. viimeiseen mieheen jo tapahtuneessa antautumistilanteessa.

Törni vertautuu mielessäni Paavo Rintalan ja Mikko Niskasen luutnantti Takalaan elokuvassa ”Sissit” ja sen käsikirjoitukseen perustuvassa teoksessa Sissiluutnantti. Sankariluutnantti puolusti omaa joukkuettaan vaikka Suomen armeijaa vastaan, jos ei saanut tahtoaan läpi, tai joku loukkasi hänen etuoikeuksiaan. Takalan - ja Törnin - miehet toimivat ikään kuin armeijasta irrallisena joukkona, jolla oli omat säännöt.

Sodassa tällaisia ihmisiä pidetään pelottomina tappokoneina, jotka ovat hyödyllisiä sodan päämäärien välikappaleena. Ja mikä on lopulta totaalisen tappamisen ja rajoitetun tappamisen välinen ero? Luultavasti ero syntyy siitä, kun terve järki ja tunteet astuvat peliin. Suurimmalla osalla eettinen ja moraalinen koodi on istutettu jo lapsuudessa mieleen niin iskostuneesti, että järjettömät väkivaltaisuudet estyvät.

Lauri Törni tarjosi silmittömän tappamisen kynnyksen ylityksen niille, jotka tunsivat houkutusta samaan, mutta jotka jossakin toisessa tilanteessa (toisen johtajan alaisuudessa) olisivat sanoneet ”antaa olla, jo riittää”.

Suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen vahvistaa kuvaa Törnistä ihmisenä, joka ei osaa asettua toisen asemaan. Naisen merkitys kaiken kaikkiaankin oli ilmeisen vähäinen hänelle muussa kuin seksuaalisessa mielessä. Törni oli hetero, mutta hänellä oli ilmeisen suuria vaikeuksia luoda pitkäkestoisia ihmissuhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Ei sen puoleen sama piti paikansa myös miesten suhteen; Holger Pitkänen, hänen joukkueensa varajohtaja, saattoi olla harvoja poikkeuksia.

Alkoholilla oli voimakkaan estyneeseen Törniin laukaiseva vaikutus. Hän ei kuitenkaan rentoutunut, vaan muuttui usein riidanhaluiseksi, hankalaksi tai suorastaan vaaralliseksi kaveripiirissäkin. Alkoholilla hän päästi sisällään olleet demonit valloilleen ja vastuu hänen käytöksestään siirtyi varmaan kaveripiirin niille jäsenille, jotka osasivat käsitellä häntä.

Myyttinen kuva Törnistä on muodostunut siten, että hänen myytinluojansa sivuuttavat ongelmalliset kohdat esimerkiksi toteamalla, että ”sota on sotaa”, tai ”sattuihan sitä kaikkea sählinkiä, mutta ei se ole oleellista”. Kiinnitin itse aiemmin lukemissani Törni-kirjoissa huomioni siihen, että hänestä luotiin kirjojen alkusivuilla ikään kuin suuri odotus huippusotilaan prototyyppinä. Kummastus seurasi siitä, että kirjoissa ei löytynyt todisteita tällaiselle ennakkoon luodulle kuvalle. Mistä moinen johtuu? Todennäköisesti siitä, että umpimielinen Törni ei juuri anna mahdollisuutta johtajan muotokuvan luomiseen. Hänen ainoa vaihtoehtonsa johtaa oli todennäköisesti oman esimerkin avulla johtaminen. Jotkut rintamatoverit (mukaan lukien Mauno Koivisto) jopa epäilivät, että joukko-osastoa ei johtanut kukaan.

Jossakin aiemmassa blogikirjoituksessa kiinnitin huomion siihen, että historian merkkihenkilöillä olisi objektiivisestikin luodun kuvan perusteella mahdollisuus olla ikimuistettavia kansakunnan ikoneita. Miksi heidän kuvaansa sumennetaan tietoisesti luodulla, tarpeettomalla myytinrakentamisella? Myytinluonnin ongelmana on, että lopulta kuitenkin löytyy myytinmurtajia, jotka ”paljastavat totuuden”. Lauri Törni oli Mannerheim-ristin ritari. En ole kuullut kenenkään asettavan hänen saavutuksiaan kyseenalaiseksi. Mutta ei se, että joku on sotasankari tai sankari siviilissä tarkoita sitä, etteikö historia - tai oikeusistuin tapahtumahetkien aikaan - tuomitsisi hahmoa tämän tekosien pohjalta. Myytinluojat pyrkivät tietenkin sivuuttamaan rikkeet ja epäonnistumiset, vähättelemään niitä tai peräti kätkemään ne jälkipolvilta.

Törni joutui sodan jälkeen lukemattomien muiden sotilaiden tavoin tilanteeseen, jossa piti päättää, mitä ryhtyä tekemään. Eikä tämä ole pelkästään tappajan ongelma: TK-mies Olavi Paavolainen pyysi saada jäädä sotatoimien päätyttyä armeijan palvelukseen mahdollisimman pitkäksi ajaksi. Rekrytointi sotaa varten oli muutoinkin niin valtavaa, että omaa paikkaa oli vaikea löytää siviilissä. Moni kenraali löysi itsensä aivan toissijaisesta työpaikasta. Mutta Törni oli juuttunut sotilaan rooliin perusteellisemmin kuin useimmat muut. Hänen sodanjälkeiset ratkaisunsa on selitettävissä ainakin osin näistä lähtökohdista.

Ensin hän pyrki Lapin sotaan, mutta vanhoja kompromettoituneita jermuja ei niin vain huolittu mukaan. Sitten hän - ainakin näennäisen ristiriitaisesti - hakeutui Saksan jäljellä olevan valtakunnan palvelukseen koulutettavaksi vastarintatehtäviin Suomessa. Törni meni salaa Saksaan ja pyrki sabotaasikoulutuksen ohella taisteluihin venäläisiä vastaan, mutta monien sekavien vaiheiden jälkeen antautui länsiliittoutuneille.

Törni oli mukana hankkeessa, jonka tarkoitus oli sekä käynnistää sissisota venäläisiä vastaan että toisaalta kumota Suomen laillinen hallitusvalta kansallismielisten radikaalien ja kansallissosialistien toimesta. Nämä houreet kaatuivat natsi-Saksan lopulliseen tappioon. Lauri Törni sai yhteyksistään maanpetossyytteen ja kuuden vuoden tuomion, joka aleni muutamalla kuukaudella korkeimmassa oikeudessa.

Myöhemmin Törnin myytinluojat ovat pyrkineet heittämään varjon oikeudenkäyntien ylle mm. väittämällä, että oikeus toimi poliittisesti ajan hengen mukaisesti, mutta maanpetostuomiolle oli kyllä erittäin vahvat perusteet. Lauri Törni pakeni tai oikeammin vain käveli ulos vankilasta 17.7. 1947 löysän vartioinnin seurauksena, mutta jäi pian kiinni. Lopulta hän vapautui saatuaan armahduksen presidentti Paasikiveltä jouluna 1948. Uudet syytteet sodan aikaisista julmuuksista kuitenkin uhkasivat ja Törni päätti poistua maasta.

Lauri Törni oli oikeastaan koko aikuisen elämänsä sotilas. Oliko hänellä muuta ideologista sisältöä elämässään kuin kommunismin vastustaminen? Kirjan kirjottajat vastaavat: ”Lauri Törnistä ei ollut älylliseksi pohdiskelijaksi, itsenäiseksi poliittiseksi ajattelijaksi eikä ideologiseksi soturiksikaan. Hänen johtotähtensä oli sota itse”.

Osuva selitys myyttiselle Törni-kuvalle kumpuaa hänen vähäpuheisuudestaan, ja siitä, ettei hän juuri jättänyt kirjallista materiaalia toiminnastaan. Hän oli kuin tyhjä taulu, johon muut kirjoittivat hänen tarinansa, jossa oli mukana tosiainesta, mutta myös paljon keksittyä. Törni osallistui tämän sekavan kertomuksen luontiin syöttämällä erilaisia tarinoita eri henkilöille.

”Tuntematon Lauri Törni” on tärkeä teos. Se irrottaa Törnin hänestä luodusta myytistä ja liittää niihin valtavirran tapahtumiin, joiden liepeillä hän toimi ja henkilöihin, jotka tuolloin vaikuttivat.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Tampereen taistelu

TV:stä on tullut parikin keskusteluohjelmaa Tampereen tapahtumista itsenäisyyspäivänä. Muistan kuinka tuona juhlailtana TV-toimittajat ryntäsivät Tampereelle. Haastateltavat olivat tavallisia tamperelaisia, jotka yllättäen – yllättäen ja yllättäen – ymmärsivät mielenosoittajia. Heillä ei varmaankaan ollut käsitystä, mitä oli tapahtunut tai tapahtumassa samaan aikaan, mutta alkuvaiheessa he ottivat ymmärtäväisen kannan mielenosoittajia kohtaan.

Mistä oli kysymys? Mielestäni avainasia on, että meidän hieno demokraattinen järjestelmämme edustuksellisine portaineen ja sen sisään ja ympärille rakentunut hyvinvointiyhteiskuntamme on muuttunut hieman mahoksi. Se ei tavoita enää ihmisiä sillä tavalla kuin aikaisemmin. Tähän on vaikuttanut monta syytä, mm. EU, globalisaatio, elinkeinorakenteen muutokset, vaurauden kasvu, yksilöllistyminen jne. Kansallisvaltio ja siihen liitetyt järjestelmät ovat kovan tulituksen kohteena.

Ei ole mikään ihme, että on luotu kansanvallan uusia vaikuttamiskeinoja kuten kansalaisaloite. Kotikunnassani taannoin suoritettu kysely kuntalaisten vaikuttamiskeinoista paljasti riveiltä ja rivien välistä selvästi, kuinka ihmiset eivät halua tyytyä edustukselliseen demokratiaan, vaan kaipaavat suorempia vaikutuskanavia - siis tavalliset rauhalliset omakoitaloissaan asuvat kuntalaiset.

Kysymys on siis laajemmasta tarpeesta uusia demokraattisia järjestelmiä. Yksi osa tätä ”debattia” oli Tampereen tapahtumat. Siellä koolla ollut demokratiakriittinen väki protestoi omalla tavallaan demokratiaa, valtiota ja hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan. Käsitin niin, että tämä porukka, joka kokoontui Tampereella oli pettynyt ja turhautunut demokraattisen järjestelmän ja valtion toimintaan. Heille demokraattinen väylä ei ole enää toimiva väylä. He olivat irtisanoutuneet siitä.

TV-keskustelusta saattoi päätellä, että eivät nämä päämäärät olleet kovin selkeitä myöskään aktiiveille itselleen. Tampereelle oli kerääntynyt hyvin eri tavoin orientoituneita ihmisiä erilaisin päämäärin. Kokonaisuutta ei hallinnut kukaan. Esimerkiksi anarkisteissa on sekä oikeisto- että vasemmistoanarkisteja. Heille valtio sinänsä - irrotettuna tästä ajasta - on vastenmielinen väkivaltakoneisto yksilöä vastaan.

Koen niin, että demokraattisen järjestelmän ja mielenosoittajien väliin oli auennut ammottava kuilu. Turhautuneet ihmiset olivat kyllästyneet eliittiin, joka edusti tätä laajalti hyväksyttyä, mutta epäonnistunutta järjestelmää. He eivät enää roikkuneet demokraattisen järjestelmän liepeissä kiinni, vaan olivat jo menettäneet todellisen vaikuttamisen toivon.

On ihmetelty, miksi mielenosoittajat halusivat valtion alas. Eikö nimenomaan valtio ole heidän tukensa ja turvansa (poislukien anarkistit). Siitä juuri olikin kysymys: mielenosoittajat olivat menettäneet uskonsa valtioon. Silloin sitä ei kannata enää tukea. Ymmärrä kyllä, että Tampereella oli väkeä moneen lähtöön, oli anarkistisia ryhmiä ja sitten ehkä pääryhmänä äärivasemmistolaisesti suuntautuneet, jotka edustivat nimenomaan tätä mainitsemaani turhautumista politiikkaa ja sen vaikutuskeinoja kohtaan.

Demokratian toimivuutta ylistävät tahot – kuten esimerkiksi minä – eivät hevillä ymmärrä, miksi hieno järjestelmämme ei kelpaa. Vielä suurempi ihmetys aiheutuu, kun hyvinvointiyhteiskunta, joka on nimenomaan suunniteltu osaltaan tukemaan heikompiosaisia, ei kelpaa. Asia ei ole kuitenkaan ihan näin yksinkertainen.

Voimattomuus ja siitä kumpuava turhautuneisuus johtuvat ajattelutavasta, että kansanvaltaisesti asioihin ei voi vaikuttaa kuin näennäisesti. Eliitti kuitenkin päättää. Kysymys ei ole siis wahlroosilaisesta enemmistön (tavallisten kansalaisten) tyranniasta, vaan nimenomaan vähemmistön (siis eliitin) tyranniasta.

Tampereen mekkalassa ei kannata sortua liioitteluun. Tämä tapahtuma voidaan vielä liittää demokratian ”kitkaan”, johon talouden taantuma tuo oman värinsä. Jätän arvioitavaksi onko tässä ajattelussani kysymys kyynisyydestä.

Tullaan jälleen tuohon järjestelmän mahouteen. On syytä ottaa vakavasti sellaiset erittelyt, että järjestelmä ei vastaa kansalaisten huutoon. Jo pitkään äänestysprosentti on pudonnut kansallisissa vaaleissa. Demokratia on väljähtynyt. Radikaalien osalta voisi mennä pidemmälle: turha ikkunan särkijöille on mennä sanomaan, että asettukaa ehdolle vaaleissa, vaikuttakaa järjestelmän kautta ja lopettakaa ikkunoiden särkeminen. Juuri siksihän he särkevät ikkunoita, koska ovat menettäneet uskonsa demokraattiseen järjestelmään.

Pitäisi pohtia, miksi - laajemminkin - on menetetty uskoa demokraattiseen järjestelmään. Todennäköisesti se ei toimi, sillä tavalla, mihin on totuttu tai sillä tavalla kuin sen odotetaan toimivan. Ihmiset oirehtivat järjestelmän toimimattomuuden takia, kansalaisaloitteiden allekirjoittajat yhdellä tavalla, nukkuvien puolue yhdellä tavalla ja mielenosoittajat vielä yhdellä hyvin radikaalilla tavalla. Mielenosoittajat ovat radikalisoitunut osa kansanvaltaiseen järjestelmään uskonsa menettäneitä ihmisiä.

Meillä on myös oikeistolaisia voimia, jotka kannattavat omaa ”suoraa vaikutuskanavaansa”. Tämä osa poliittista kenttää on yllättävän laaja. Perusjoukko sinällään on pieni, mutta liepeillä on runsaasti väkeä.

Miten korjata järjestelmää, että se toimisi paremmin? Tarvittaisiin demokratian uusiutumiseen kohdistuvia innovaatioita. Niitä on esittänyt lähinnä Björn Wahlroos, mutta tutkittuani niitä, en ole löytänyt niistä järkeä.

Isommassa kuviossa demokratian ongelmaa voidaan tarkastella seuraavan kysymyksenasettelun avulla:

1)Käydäänkö taistelu demokratiasta kansallisvaltion säilyttämisen ja globaalin vaikutusvallan välillä?

2)Voidaanko kansallisvaltioista muodostuvaa Eurooppaa muokata globaaliksi voimatekijäksi, joka turvaa entiset kansallisvaltion kansanvaltaiset tarpeet?

3)Voidaanko sinnitellä kansallisvaltiopohjalta antamalla vain välttämättömin periksi ylikansallisille vaikutteille ja organisaatioille.

Kaikkien näiden vaihtoehtojen suuri ongelma on, että ne loitontavat tavallista ihmistä päätöksenteosta. On siis pakko luoda vaikuttamiskanavia lähelle tavallisia kansalaisia välillisesti ja/tai suoraan.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Väärinkäsitä minut oikein!

Riitta Konttinen on kirjoittanut ”Onnellista asua maalla” -teoksen Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä. Hän on perehtynyt asiaan perusteellisesti jo aiemmissa tutkimuksissaan ja kirjoissaan. On ollut mukavaa lukea paneutuvaa, asiantuntevaa työtä.

Kirjaan liittyen Ateneumissa on meneillään näyttely ”Järven lumo”, jossa keskitytään teeman mukaisesti Tuusulanjärven taideyhteisön maalauksiin ja piirustuksiin. Niiden aiheet ulottuvat kotipihapiiristä järviluonnon kautta pääosin perhepiirin muotokuviin. Kun olen nyt tutustunut sekä kirjaan että Ateneumin näyttelyyn, on aika kirjoittaa aiheesta muutama ajatus.

Taiteilijayhteisön tilat ja talot ovat jääneet historiaan nimistään: Suviranta (Järnefeltit), Ainola (Sibeliukset), Ahola (Ahot), Halosenniemi (Haloset), Erkkola (J.H. Erkko). Monet muutkin taitelijasuvut kietoutuvat paikkaan joko sukulaissuhteiden tai tiheiden vierailuiden kautta. Suvut liittyivät toisiinsa esimerkiksi naimisiin menojen kautta (Swanit, Järnefeltit, Sibeliukset).

Tuusulanjärven taiteilijayhteisö on meillä ainutlaatuinen. Maksim Gorki paetessaan 1900-luvun alussa Venäjältä Suomen kautta länteen osasi antaa yhteisölle sille kuuluvan arvon. Taiteilijayhteisön historia ulottuu vuodesta 1897, jolloin Juhani Aho perheineen muutti Järvenpäähän, pitkälle 1900-luvulle. Konttinen ”päättää” kauden vuoteen 1937, jolloin Eero Järnefelt kuoli. Toki Sibeliukset jäivät asumaan paikalle, mutta Ahot ja Järnefeltit olivat jo aiemmin muuttaneet pois. Pekka Halosen kuoltua 1933, jäi hänen vaimonsa asumaan taloa.

Konttisella on korostetusti perheiden ja sukujen naisten näkökulma taiteilijayhteisöön. Hyvä näin, sillä nyt valottuvat taustat varsinaiselle taiteelle erinomaisesti. Tunnesiteet, käytännön huolet ja kodin ylläpito korostuvat. Keskityn tässä nimenomaan tähän naisnäkökulmaan.

Perheiden naiset eivät olleet missään tapauksessa pelkkiä muusia, eikä Konttinen käytä tätä käsitettä heistä. Naisilla oli monta elämänuraa, joista yksi oli toimia taiteen innoittajana tai pikemminkin taideyhteisön rakenteen ja ilmapiirin ylläpitäjänä. Vaimojen urat olivat ehkä epäortodoksisia, mutta osoittavat heidän monilahjakkuutensa. Monien työ liittyi kirjoittamiseen, käännöstöihin ym. Kielitaito oli arvossaan. Kaiken tämän lisäksi heillä oli sekä lasten huoltajan että kotitalouden huollon rooli. Toki tilaustöiden käsittely ja muu ”taiteilijahallinto” kuluivat asiaa. Aina ei ollut helppoa, sillä esim. Sibeliuksella oli paljon ulkomaan keikkoja ja säveltäjäneron alkoholinkäyttökin tuotti huolta Aino Sibeliukselle.

Mutta kyllä taiteilijoillakin pysyi ote hanskassa. Varsinkin Pekka Halosesta ja Eero Järnefeltistä jää kuva jopa säntillisinä taiteilijoina. Ehkä oli pakko, sillä perheen elättäminen taiteen avulla ei ollut helppoa. Vasta kun mainetta ja mammonaa tuli, tilanne parani.

Perheiden naisten rooli korostui yhdyssiteiden ylläpidossa. Perheet pitivät yhtä sekä keskenään, että ulospäin muihin taiteilijoihin ja melkeinpä mihin tahansa aikakauden merkkihenkilöön. Ainakin Juhani Ahon laaja suhdeverkko tuotti tavattomasti töitä puoliso Venny Soldan-Brofeldtille, joka olisi halunnut keskittyä enemmän oman taiteentekoon.

Taideyhteisön sisällä korostui Järnefeltien rooli jämäköinä, voimakastahtoisina, mutta sopuisina ihmisinä. Taitelijayhteisössä autettiin pulaan joutuneita. Tässä suhteessa Eero Järnefeltin rooli korostuu, koska hänellä oli alkuvaiheessa parhaat mahdollisuudet tukea muita taloudellisesti. Ihailen tuon ajan taiteilijoiden monipuolista yleissivistystä. Se näkyi yhteisön miehissä, mutta myös naisissa. Tätä ei ehkä tuon ajan oloissa osattu pitää siinä arvossa, jonka se ansaitsi. Tänä päivänä asialle osaa antaa arvoa sen kaiken roskan keskellä, mitä nykyinen henkisesti köyhä viihdetarjonta sisältää. Tietenkin taustalla oli myös pakko: oli pakko yrittää kaikenlaista toimeentulon varmistamiseksi. Suuret perheet - varsinkin Halosilla - piti pystyä elättämään vaikka nopeasti tehdyillä tilaustöillä. Elettiin kädestä suuhun, leipä piti tienata otsansa hiessä.

Kirjasta jää kuva, että yhteisö oli varsin sopuisa ja eli hyvin ”yhteisöllisesti”. Itsekkyys ei ollut ainakaan silmiinpistävää, jos ei siksi katsota herrojen vihkiytymistä pitkiksi ajoiksi esiintymis- ym. matkoihin. Tiedon välitys hoidettiin tehokkaasti henkilökohtaisesti ja tiedonnälkä oli suuri.

Minusta Tuusulanjärven taiteilijayhteisö – omassa poikkeavuudessaankin - symboloi koko kansan selviytymistä ja taistelua paremman huomisen puolesta. Kansalaissota tietysti katkaisi tämän selviytymistarinan etenemisen väliaikaisesti, mutta ei loppujen lopuksi jakanut taitelijayhteisöä kovin voimakkaasti. Arvostamme tänään taiteilijayhteisön työtä - ehkä hiukan pinnallisesti (?), mutta kuitenkin. Nyt meillä on heidän aivojensa ja kättensä jälki katsottavana ja kuultavana. Luomisvoiman jäljet näkyvät nyt mm. Ateneumin näyttelyssä.

Tietenkin on paljon sellaista, jota ei voi selittää. Moni asia on yhteensattumien summaa. Sibeliuksella oli tapana todeta - yrittäessään selittää keskustelutoverille jotain ilman, että hän pystyi selkeästi ilmaisemaan perimmäistä ajatustaan – että ”väärinkäsitä minut oikein”. Sitä blogikirjoittajakin toivoo omien sepustuksiensa puolesta.

torstai 12. joulukuuta 2013

Tarjonnan taloustieteestä kysynnän taloustieteeseen

Pentti Kananen puuttuu Hesarin mielipidepalstalla (”Työn tarjonnan politiikalla ei luoda talouskasvua”, 9.12.2013) aiheeseen, jota olen itsekin pitänyt esillä näissä blogikirjoituksissa. Kysymys on tarjonnan taloustieteen (supply-side economics) kritiikistä. Tarjonnan taloustieteen synnyn ajoitan 1970-luvulle, jolloin sille syntyi sopiva tilaus öljykriisin aikaan. Vanhanen viittaa 1980-lukuun yhtäaikaisen työttömyyden ja inflaation ajanjaksona. Tarjonnan taloustieteen soveltaminen käynnistyi 1980-luvulla.

Öljykriisi synnytti stagflaation (yhtaikainen inflaatio ja taantuma), jonka ei pitänyt olla mahdollista keynesiläisyyden mukaan. Keynesiläisyyden avainkäsite on kysynnän kiihdyttäminen, kun taas monetaristit lähtivät tarjonnan lisäämisestä. Ronald Reaganin uusliberaali talouspolitiikka nojasi vahvasti tarjonnan taloustieteeseen.

Vanhanen on oikeassa siinä, että ajat ovat muuttuneet. Mielestäni tarjonnan taloustiede on poikkeama tietyissä vallitsevissa olosuhteissa (esim. öljykriisi) keynesiläisyydestä. Jostakin syystä siitä on tullut kattavaa valtavirran taloustiedettä. Epäilen, että ideologiset uusliberalistiset syyt tarjonnan taloustieteen takana ovat painaneet vaa´assa enemmän kuin reaalitalouden tapahtumat.

Reaganomics on johdettavissa tarjonnan taloustieteestä. Reaganin talouspolitiikan takana oli Etelä-Kalifornian yliopiston professori Arthur Laffer, joka kehitti ns. Lafferin käyrän. Hänen mukaansa verotuksen tason noustessa tietyn rajan yli verotulot alkavat laskea. Paljon mahdollista, mutta toimii vain ylikireän verotuksen tilanteessa (vrt. Suomen autovero takavuosina, Yhdysvallat vuonna 1964). Tosiasiassa Yhdysvalloissa kävi 1980-luvulla niin, että kun veroja laskettiin alenivat verotulot (jonka pitäisi olla itsestään selvä asia silloin, kun ei eletä ylikireän verotuksen olosuhteissa). Lafferin käyrästä on tullut ideologinen verojen vastaisen propagandan väline.

Vanhanen toteaa, että tarjonnan taloustieteen ollessa ohjenuorana talouspolitiikassa ”useissa maissa mediaanipalkat eivät ole nousseet neljännesvuosisataan ja pienimmät palkat ovat laskeneet”. Itse ajoitan palkkojen laskevan kehityksen pidemmälle ajalle. Yhdysvalloissa esim. tavanomaiset palvelualojen palkat ovat alentuneet inflaatiotarkistettuna vuodesta 1973 tähän hetkeen 30 prosentilla. Asiaan ovat kyllä vaikuttaneet myös muut seikat kuin tarjonnan taloustiede, kuten kiristynyt kilpailu (erityisesti Itä-Aasiasta), ammattiyhdistyksen alasajo Reaganin kaudella ja amerikkalaisten heti toisen maailmansodan jälkeen saaman kilpailuedun heikkeneminen (suhteellinen heikkeneminen alkoi jo 1960-luvun puolessa välissä).

Tuotannollisen toiminnan taantuminen ja painopisteen siirtyminen palvelualoille on heikentänyt palkkoja tuntuvasti. Yhdysvalloissa teräs- ja autoteollisuus esimerkiksi ovat menettäneet työvoimaa dramaattisesti samaan aikaan, kun WalMartin kaltaiset miljoonatyöllistäjät ovat lisänneet työvoimaansa järisyttävässä määrin. Kotimarkkinapalvelut ovat heikoilla palkoillaan korvanneet monet isojen teollisuusalojen vahvat palkat. Maailmansodan jälkeen kotitaloudet tulivat toimeen yhden elättäjän palkalla. Palkkojen putoamista on kompensoitu ensin siten, että puolisot (naiset)ovat menneet töihin, sitten pidentämällä työpäivää ja lopuksi velkaantumalla. Samaan aikaan on tapahtunut palkkojen ja palkkioiden polarisoituminen, joka on yhteydessä Vanhasen mainitsemaan pääomatulojen kasvuun. Pääomatulojen kasvu on taas yhteydessä tapahtuneeseen finansialisaatioon. Rahamarkkinasijoituksilla on saatu tähtitieteellisiä voittoja samaan aikaan, kun teollinen tuotanto on näivettynyt (koska tuotot pienenivät teollisuussijoituksissa). Samalla on tapahtunut äkkirikastumisten buumi ja tuloerot ovat revähtäneet. Osittain it-ala ja sen menestysyritykset (Google, Microsoft, Intel, Apple….) ovat paikanneet tappioita muualla yritystoiminnassa. Vasta aivan viime vuosina Yhdysvalloissa on herätty elvyttämään teollisuutta mm. verotuksellisin keinoin.

Tapahtuneeseen kehitykseen on muitakin syitä edellä lueteltujen lisäksi, joista osa liittyy tarjonnan taloustieteen teoriaan osa ei: keskuspankin liian alhaisten korkojen politiikka varsinkin IT-kuplan puhkeamisen jälkeen ja nyt uudelleen, myrkyllisten asuntolainapapereiden arvopaperistaminen finanssikriisin edellä, verotuksen alentaminen etenkin suurituloisilla (vrt. Reagan), jotta syntyisi valumatalousefekti (suurten tulojen verotus alas ja kuvitelma, että ”ylhäälle” syntyneet pääomat valuisivat kaikkien hyväksi), sääntelyn purku/laissez-faire -politiikan käynnistyminen, kuplien ennaltaehkäisyn laiminlyönti, politiikan polarisoituminen, kuvitelma, että suhdannevaihtelut ovat ohi (It-kupla/New Economics) ja viimein sosiaalisen koheesion heikkeneminen.

Entä Suomessa? Olen Vanhasen kanssa samaa mieltä itse pääkysymyksestä, siis että meillä ei ole niinkään työvoiman tarjonnan ongelmaa, vaan ongelma on siinä, että kysyntää ei tahdo olla. Sitä ei ole vientiteollisuudessa ja aivan viime aikoina kysyntä on hiipunut myös kotimarkkinoilla. Paul Krugman on tähdentänyt samoja asioita Yhdysvalloissa.

Ongelma oli toinen 40 vuotta sitten, jolloin inflaatio jylläsi, talous oli taantumassa ja työttömyys kasvoi. Lisäämällä työvoiman tarjontaa pystyttiin vaikuttamaan hintoja ja palkkoja hillitsevästi. Nyt markkinoilla ei ole tarvetta hyvin voimakkaalle työvoiman tarjonnalle. Markkinat eivät vedä. Hinnat eivät myöskään ole juurikaan nousussa, vaan lähestytään deflaatiota. Samaan aikaan työttömyys on nousussa. Tarjonnan taloustieteen maailma on sekaisin. Näissä olosuhteissa Supply-side Economicsin mukaan on vaikea elää sanovat meidän asiantuntijat teorioineen mitä tahansa. Työvoiman tarjonnan ongelma meille saattaa tulla pitkällä aikavälillä, jos eläke-, maahanmuutto- ym. -politiikassa ei onnistuta.

On vaikea uskoa, että talouskriisin syy olisi niin voimakkaasti rahoituksen saatavuuden ongelmissa, kuten Vanhanen sanoo. Rahoituksen puutteet on yksi syy, mutta nuo edellä mainitut Yhdysvalloissa vaikuttaneet syyt ovat meilläkin osaksi voimassa, ja niille pitää antaa niille kuuluva painoarvo. Meillä ne ovat vaikuttaneet viiveellä ja ovat juuri nyt pahasti päällä.

Kaikki edellä esitetty on luonut läntiseen maailmaan tilanteen, jossa talous on anemian vallassa. Yhdysvallat ja Japani kumpikin hieman eri tavalla ovat ilmentäneet tätä kehitystä. On vaikeaa saada kasvua aikaiseksi. Kun ei ole kysyntää on jouduttu deflaatiopaineisiin (Japani!). Kun ei ole kysyntää on jouduttu työvoimatarpeen ongelmiin. On erittäin vaikea ymmärtää, miten tästä päästäisiin eteenpäin Supply-side Economicsin avulla.

Keynes – kysynnän piristäminen – talouden elpyminen uusilla tuotteilla – austerityn tuhoisuuden tajuaminen. Siinä muutamia asioita, jotka pitäisi sisäistää ennen kuin muutos voi käynnistyä.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Globaali monopolikapitalismi markkinatalouden ongelmana

Tieto&Trendit -lehden pääkirjoituksessa (lokakuu 2013) puututtiin mielenkiintoisella tavalla yritysten investointitoiminnan ympäristössä tapahtuneisiin muutoksiin, josta aiheutuu sijoitusten vähenemistä erityisesti tuotannossa.

Esimerkiksi lehti ottaa esille yritysjohdon kannustimet. Ne eivät suosi pitkäjänteistä investointitoimintaa. Välittömän hyödyn saanti joko jo ansaituista varoista tai etukäteen odotettavissa olevista varoista lisääntyi varsinkin finanssikriisin alla ja vieläkin se on voimassa oleva trendi. Yrityksiä on viime vuosina kiinnostanut mm. omien osakkeiden osto, jolla on purettu kassavaroja. Nokia on hyvä esimerkki tästä. Jostakin syystä yrityksen tulevaisuus ja investointitarpeet eivät ole olleet niin tärkeitä kuin osakkeenomistajan etu.

Näkisin asian niin, että ”hidas raha” on nykyisessä hektisessä liiketoimintaympäristössä epämuodikasta. Aiemmin ymmärrettiin paremmin pitkäkestoisia teollisia prosesseja ja maltettiin odottaa tuloksia. Kaikki heti tänne -ajattelu on yleistynyt yritystoiminnassa, jossa tarvittaisiin ehdottomasti pitkäjänteisempää ajattelua.

Erityisen huolestunut on syytä olla teollisuuden investoinneista molemmin puolin Atlanttia. Osittain tosin voi olla kysymys myös näköharhasta, sillä kuten Tieto&Trendissä todetaan ”Suomessa ja monissa muissa maissa teollisuusyritysten aineettomat investoinnit ovat jo suuremmat kuin perinteiset kiinteät investoinnit”. Aineettomien investointien tilastointi on tulossa käyttöön Yhdysvaltain lisäksi Euroopassa. Ensi vuonna olemme tässä asiassa viisaampia. Investointien aneemisuuteen voi toki olla muitakin syitä, esimerkiksi epävarma poliittinen ympäristö, pk-yritysten lainansaantivaikeudet ym. Vielä ottaisin esille finanssikriisiä edeltäneen to make money out of money -buumin, jonka aikana sijoitukset osoitettiin finanssituotteisiin teollisuustuotteiden sijasta. Itse asiassa jo ainakin parin vuosikymmenen ajan investointeja on vähennetty teollisuudesta ja siirretty parempituottoisiin rahamarkkinakohteisiin. Kuplatalouden puhkeaminen kuitenkin osoitti, että suuntaus oli väärä tai ainakin ylimitoitettu.

Tieto&Trendit lehden pääkirjoituksen viimeisin kohta eli monopolivallan kasvu on mielenkiintoinen selitysmalli. Lehdessä viitataan Paul Krugmanin esille ottamaan seikkaan, että tuotanto on keskittynyt suuriin monikansallisiin yrityksiin. Krugmanin mukaan yritysten hyvä kannattavuus ”heijastaa enemmänkin markkinoiden hallinnan tuomaa `monopolituloa´ kuin tuloa aiemmista investoinneista”.

Globaalistuminen on siis johtanut pikemminkin teollisuuden keskittymiseen kuin kilpailun lisääntymiseen. Tieto &Trendit -lehti viittaa vielä OECD:n raporttiin, jossa todetaan, että monikansalliset yritykset ovat muodostuneet markkinahäiriköiksi ja rajoittaneet paikallisen ja kansallisen tuotannon mahdollisuuksia.

Viime mainittu kritiikki muistuttaa uusmarksilaisten tutkijoiden monopolikapitalismin arvostelua. Yksi tunnetuimmista uusmarksilaisista Paul Sweezy analysoi jo vuonna 1997, että myöhemmin vakaviin rahamarkkinahäiriöihin johtanut kehitys alkoi jo 1970-luvulla (Lähde: Nykyinen kriisi ja Marx, 2003). Pääoman kasaantuminen 1900-luvun lopulla johtui Sweezyn mielestä 1) kokonaiskasvunopeuden hidastumisesta, 2) monopolistisen (tai oligopolististen) monikansallisten yritysten maailmanlaajuisesta lisääntymisestä ja 3) pääoman kasaantumisprosessin rahallistumisesta (financialization), johon jo edellä viittasin. Sweezy, ja toinen hyvin tunnettu marksilainen tutkija Harry Magdoff esittivät, että rahallistuminen voi jatkua jonkin aikaa, mutta ennen pitkää pää tulee vetävän käteen ja ajaudutaan syvään kriisiin. Jokainen voi itse päätellä kuinka lähelle Sweezy ja Magdoff pääsivät finanssikriisin syntymekanismia.

Monopoli- tai oligopolistinen kapitalismi on paitsi markkinahäiriö niin myös demokratiahäiriö, sillä rahojen siirtyminen harvojen käsiin merkitsee myös vallan osittaista siirtymistä suuryritysten käsiin. Oikeastaan mikään merkittävä päätös ei mene Yhdysvaltain kongressissa läpi ilman lobbauskoneiston seulaa. Lakiesitysten on läpäistävä suuyritysten manipuloima - ja kongressin jäsenten kautta tapahtuva – kontrolli. Vaaleissa kongressiehdokkaan on vaikeaa ja itse asiassa miltei mahdotonta päästä läpi, jos ehdokas itse ei ole miljonääri tai hänen takanaan ei ole suuryritystä tai suuryrityksiä. Syntyy riippuvuussuhde, joka ei voi olla näkymättä päätöksenteossa.

Kehittyvien maiden tuoma kilpailu on tietenkin yhtenä syynä kehittyneiden maiden ongelmiin ja niiden rimpuiluun haasteiden keskellä. Tarve velkaantua on yhtäällä ja tarjottava velkaraha on toisaalla. Onko tässä kysymyksessä ”vain” paradigman muutoksesta, jossa hegemoninen ote on siirtynyt osin kehittyville maille näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi? Monien mielestä on vain oikeudenmukaista, että nyt on kehittyvien maiden vuoro menestyä: kehittyneiden maiden on vain sopeuduttava työttömyyden ja niukkenevin verorahoin tuotettujen palvelujen ympäristöön.

PS

Paul Krugman mainitsee New York Timesin kolumnissaan (17.11.2013), että Yhdysvaltain taloudessa vaikuttaa ”sitkeä taipumus pitää yllä taantumaa” vielä 4-5 vuotta finanssikriisin jälkeen. Yllättävää kyllä samoilla linjoilla on Larry Summers, joka epäili vastikään pidetyssä IMF:n kokouksessa, että ”meillä on talous, jonka normaalia tilaa kuvaa riittämätön kysyntä”. Kysymys on siis sekä Krugmanin että Summersin mielestä ”uudesta normaalista”. Mistä tämä johtuisi? Kolumnissaan Krugman esittää aiemmin jo mainittujen syiden lisäksi uusia arveluja tapahtuneelle kehitykselle. Näitä voisivat olla riittämätön asuntotuotanto ja kauppavajeet. Viime mainittu tosin voidaan johtaa edellä mainitusta kehittyvien maiden kilpailukyvyn paranemisesta.

Krugmanin ja Summersin selitykset ovat lähellä Sweezyn ja Magdoffin analyyseja Yhdysvaltain taloudesta, joka on – näin he väittävät - jatkuvassa alavireen tilassa ja joka vain poikkeustilanteissa – esim. talouden ylikuumenemisen aikaan – nousee selvästi pinnan yläpuolelle. Uusmarksilaiset korostavat monopolististen tai oligopolististen yritysten merkitystä, ja niistä johtuvaa kilpailun puutetta, talouden alavireen synnyttäjänä.

Mikä ero on Sweezyn ja Magdoffin ja toisaalta Summersin ja Krugmanin välillä? Erona on, että Sweezy ja Magdoff näkivät/näkevät talouden taantumaherkkyyden kymmenien vuosien jatkumona, josta on irtauduttu vain ”vastavoimien” (maailmansodat, 1920-luvun autoistumisbuumi, kylmä sota) aikana ja johdosta. Krugmanin ja Summersin uusi normaali on taas finanssikriisin ja sen jälkeisen ajan ilmiö ilman, että sillä välttämättä on yhteyttä itse finanssikriisiin! Molempien näkemysten mukaan ilmiö on kuitenkin pitkäaikaisempi kuin mitä yleensä kuvitellaan.

Tarvitsemme vielä todisteita näiden väitteiden tueksi, mutta historia jatkuu…..

www.historiajatkuu. blogspot.fi

maanantai 9. joulukuuta 2013

Suomessa on monta Suomea – jakaudummeko voittajiin ja häviäjiin?

Viikonlopun Hesarissa (HS 8.12.2013) oli muutamia artikkeleita, joista kävi ilmi mielestäni kivuliaatkin ajatteluerot suomalaisten kesken. Jutut ovat näennäisesti täysin toisistaan riippumattomia. Yksi juttu oli Cheekistä, toinen poikien Pisa-menestyksestä, kolmas suomalaisista kansallisaarteista. Katsotaan, mitä tästä tilkkutäkistä tulee.

Aloitan koulumaailmasta. Pisa-tutkimus paljastaa erot koululaisten välillä. Epäilen, että avainsana on ”kouluviisaus”. Kaikki eivät ole kiinnostuneita koulun kautta saadusta viisaudesta. Heihin tepsii kadulta tai kaveripiireistä saatu viisaus. He eivät kuitenkaan ole pelkästään kadotetun sukupolven nuoria, sillä myös heidän maailmastaan löytyy runsaasti etenemismahdollisuuksia tulevassa elämässä.

Kouluviisaus tai kirjaviisaus ei siis välttämättä ole poikien laji. Tästä seuraa ristiriitainen asetelma, sillä pojat voivat olla käytännössä lahjakkuudeltaan kelpoainesta. Nämä taidot eivät vain pääse koulussa esille: koulu turhauttaa osaa pojista.

Enemmän olisin huolestunut niistä, joilla ei ole oikein mitään vaihtoehtoja. Jos siis halutaan pragmaattista sosiaalityötä ongelmanuorten keskuudessa, on koululuuserit jaettava vielä osiin ja tartuttava eniten syrjäytyneisiin. On todennäköistä, että osa koulussa menestymättömistä pojista saadaan kimppaan mukaan erityistoimin (vaikkapa ministeri Kiurun ylimääräisen luokan avulla). Nämä nuoret hakeutuvat itseään miellyttäviin hommiin, vaikkapa autonkuljettajiksi, erilaisin huoltotöihin, moniin erilaisiin palveluammatteihin jne., jotka ovat aivan kelpotöitä.

Viittasin joskus suorakaiteen muotoisiin luokkahuoneisiin, joissa istutaan riveissä. Se ei vastaa nykymaailman vaihtelevaa ja eläväistä ympäristöä. Ainoa syy luokkien fyysisiin rakenteisiin on, että se on käytännöllinen tapa opettaa ryhmää (tuloksiin en ota kantaa).

Tytöt menestyvät kouluviisaustesteissä. He ovat sopeutuvampia. Tämä ei ole mikään tämän päivän keksintö. Jo omalla ajallani kiltit ja osaavat koulutytöt ottivat koulun sellaisena kuin aikuiset sen halusivat tarjota. He sopeutuivat. Nyt pojat ovat varmaankin eriytyneempiä, koulu on suuremmalle osalle vieraampi kuin omana aikanani. Mutta jo silloin oli tavallista vilkkaampia tai hiljaisempia, jotka eivät olleet opettajien otteessa. Minun aikanani oli myös kansalaiskoulu, joka tarjosi väylän, jos perinteinen kouluviisaus ei ollut ensisijaisen tärkeä. Nyt tuota väylää ei ole.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Epäilen, että nykykoululaisten heikko kiinnostus esim. kirjastossa käyntiin ja lukemisharrastuksiin johtuu paitsi kaikkien tahojen esille tuomasta kiinnostuksesta tietokoneisiin, kännyköihin ym., niin myös heidän vanhempiensa kirvonneesta otteesta lukemisharrastukseen. Olen hämmästyneenä huomannut, kuinka lukemisharrastus jakaa aikuisia (ml. keski-ikäiset) vahvasti. Osa on todella kiinnostunut, mutta osa, varsinkin miehistä ei välitä lukemisesta tuon taivaallista. Olisi varmaan syytä tutkia näiden koulusta piittaamattomien lasten isien ja äitien harrastuksia ja kiinnostusta koulua lähellä oleviin aihepiireihin. Omat havaintoni ovat tietenkin vain hajahavaintoja.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Luin myös jutun Cheekistä pelkästään sen takia, että hän on niin suosittu ja saattaisi tarjota selityksiä kansakunnan sisällä vallitseviin eroihin. On merkillistä – ainakin näennäisesti – että Cheekin kaltainen hahmo nousee ennenkuulumattomaan suosioon: hänen maailmassaan kun ”heikot jätetään jalkoihin”. Tässäpä oivaa parannuslääkettä asenneilmastoon, jolla autetaan edellä kuvattuja koulupudokkaita! Hesarin jutussa puututtiin Cheekin laulunsanoihin, jotka ovat asenteeltaan kovia ja machomaisia. En todellakaan halua väittää tuntevani itse artistia, joten hänen todellisiin ajatuksiinsa en voi ottaa kantaa. Kerron vain kantani hänen laulujensa viesteihin. Ehkäpä rap-artistien maailmankuva tulee USA:n kovasta suurkaupunkimaailmasta. En tiedä, mutta Suomessa tällaiset tekstit yllättävät.

HS:n jutussa verrataan Cheekiä Jari ”sisäinen sankari” Sarasvuohon, joka kirjoittaja Saska Saarikiven mukaan tarjosi samoja lääkkeitä edellisessä lamassa. Siis mitä lääkkeitä? No, omillaan pärjäämisen lääkkeitä. En vain ymmärrä, miksi omillaan pärjääminen pitää irrottaa empatiasta, jota pitäisi tuntea muita kohtaan: voihan sitä keskittyä oman tien kulkemiseen, mutta miksi sen pitäisi tapahtua siten, ettei välitetä vaikkapa niistä, jotka eivät tippaakaan välitä koulusta. Saska Saarikivi epäilee Sarasvuohon ja Cheekiin liittyvän jonkinlaista haurauden ja aggressiivisuuden sekoitusta, joka viehättää ehkäpä nykymaailman kuvajaisena.

Cheekin maailma on mielestäni sidoksissa kovaan oikeistopuhuriin, joka vallitsee. Tuntuu jotenkin vieraalta, että talouden taantumassa pitää korostaa pelkästään omillaan pärjäämistä ja kovaa asennetta muita kohtaan, mutta ehkä olen vain pudonnut kärryiltä. Kovuuden voisi selittää tietysti sillä, että taistelu työpaikoista johtaa putoamisiin, joihin suhtaudutaan välinpitämättömyydellä, eihän putoaminen tällä kertaa koskenut minua. TV on täynnä näitä putoamisleikkejä, jossa sympatiaa ja suosiota jaetaan selviytyjille.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Hesarin jutussa ”Kansakunnan vitriinissä” erottuu myös useita ulottuvuuksia. Jutussa selvitetään tuloksia, jossa suomalaiset saivat äänestää Suomen kansallisaarretta (tarkoitettiin henkilöä). Tuloksista (top-ten) voi päätellä, että urheilijat muodostivat yhden blokin: Jari Litmanen, Kimi Räikkönen ja Teemu Selänne. Toisen blokin muodostivat esittävät taiteilijat: Vesa-Matti Loiri, Aki Kaurismäki, filmiensä kautta ja Jaakko Teppo ja kolmannen blokin kirjailijat: Jörn Donner, Kirsi Kunnas ja Esko Valtaoja. Omaksi yhden miehen ryhmäksi jää Pentti Linkola, jonka olisin voinut toki sijoittaa kirjailijoihin. Tietenkin moni näistä henkilöistä on myös muuta kuin tuon pelkistetyn kyltin alla toimivia: Donner on poliitikko ja elokuvaohjaaja muiden muassa, Esko Valtaoja on tiedemies, Vesa-Matti Loiri on vaikka mitä jne.).

Kyselyyn osallistui yli 10 000 vastaajaa, joten kyllä tästä jonkinlainen pienoiskuva Suomesta muodostuu, vaikka äänestys ei täytäkään tieteellisen tutkimuksen ehtoja. Tietenkin tässä on tämä vääristymä, että historiallinen ulottuvuus puuttuu kokonaan. Tulokset kuvaavat ”vain” tämän hetken mielipideilmastoa.

Hyvin moni kärkeen äänestetyistä on kansakunnan tuntojen tulkki. Miten tämän tuloksen voisi yhdistää edellä esittämiini Pisa-tuloksiin? Sanoisin, että ”lukeminen kannattaa aina” -ryhmään kuuluu Donnerin johdolla useimmat kärkeen äänestetyistä. Mutta siten on tämä urheilijoiden joukko, josta en tunnista varsinaisia lukutoukkia. Merkille pantavaa on, että he ovat kaikki kansainvälisiä tähtiä, kun taas hengen jättiläiset ovat kaikki nimenomaan (ainakin ensisijassa) kansallisia hahmoja.

Jutussa paljastuu, että jotkut olivat saaneet äänestyksessä taakseen masinoidun koneiston (ainakin Jari Litmanen). Tämä tietenkin heikentää epävirallisen tutkimuksen luotettavuutta.

Kokonaiskuvasta paljastuu, että meillä on taipumus suosia esimerkiksi Kunnaksen, Linkolan, Valtaojan, Donnerin ja Kaurismäen kaltaisia hahmoja, jotka saavat uskomaan, että yleissivistyksellä on edelleen merkitystä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Suomessa on siis monta Suomea. Minusta läpivirtaavana periaatteena on suhtautuminen yleissivistykseen. Se on sivistysvaltion (ja hyvinvointiyhteiskunnan) tunnusmerkki. Kuka meillä vaalii yleissivistystä? Minusta on alkanut tuntua, että yhä harvempi taho on kiinnostunut yleissivistyksen asemasta. Kuitenkin sen ylläpito mahdollistaa selviytymisen monenkirjavassa maailmassa, jossa ihminen tarvitsee tulevaisuudessa monta ammattiorientaatiota. Hyvä yleissivistys merkitsee yhteiskunnallisten ongelmien parempaa ymmärtämistä ja vastuun tajuamista.

Tampereella sitten mellakoitiin. Kuulun niihin, jotka yrittävät löytää järkeä järjettömyydestä. Rähinää rähinän vuoksi? Kyllä, sitäkin, mutta matka pudokkaisiin ei ole pitkä. Tampereella oltiin hyvinä lähellä sitä toista ryhmää, menestyksensä ansainneita kansakunnan kellokkaita. Mutta ovatko häviäjät ansainneet epäonnistumisensa?