TV:stä tuli dokumentti maailman suurimmasta koskaan räjäytetystä ydinpommista. Dokumentti oli keskinkertainen, mutta kävi hyvin historian kertauksesta ja toivottavasti moni nuoremman polven katsoja löysi ohjelman kilpailevan viihdetarjonnan joukosta.
Olin 10 vuoden ikäinen, kun Neuvostoliitto räjäytti tuon jättiläispommin, ”Tsar Bomban” Novaja Zemljalla lokakuun 30. päivä 1961. Pommi oli 3800 kertaa suurempi kuin Hiroshiman pommi. Se oli rehvakkaan ja riskejä ottavan Nikita Hrustsovin toimeksiantama ydinkoeräjäytys pelkästään – näin olen käsittänyt - näyttämisen halusta.
Toki sillä olikin vaikutus: silloin puhuttiin 50 megatonnin pommista, nykyisen tiedon mukaan se oli 57 megatonnin pommi (tätä dokumentissa ei mainittu). Joka tapauksessa amerikkalaisten suurin pommi ”Castle Bravo” oli ”vain” 15 megatonnia. Neuvostoliiton (Venäjän) taholta tietoa on vähemmän saatavissa, mutta selväksi on käynyt, että pommeja räjäyteltiin molemmin puolin yrityksen ja erehdyksen menetelmällä, ts. aina edellisestä pommista opittiin jotain uutta ja sitten taas kokeilemaan….
Yhdysvaltain räjäyttäessä ensimmäisen vetypomminsa vuoden 1952 lopulla kului vain muutama kuukausi niin Neuvostoliitto seurasi. Varsinkin atomipommin osalta Neuvostoliitto menestyi vakoilijoidensa ansiosta, mutta vetypommin osalta itse asiassa Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen lentokoneesta pudotettavan ”käytännöllisen kokoisen” pommin. Asevarustelun kilpajuoksu käynnistyi ja saavutti ensimmäisen kulminaatiopisteensä 1962-63.
Tämän päivän näkökulmasta radioaktiiviseen laskeumaan – josta toki oltiin sen ajan mittapuun mukaan hyvin selvillä – suhtauduttiin aivan liian leväperäisesti. Suoraan sanoen suhtautuminen oli naivia ja hinta oli korkea, koska maaperän lisäksi pommit saastuttivat myös ihmisiä.
Että siis Bikinin atollilla ja sen välittömässä ympäristössä räjäytettiin 67 ydinpommia! Että siis Bikinissä ei ole vieläkään pysyvää asutusta, vaikka kokeiden alkamisesta on kulunut lähes 70 vuotta ja lopettamisestakin 55 vuotta! Pommien jäljet luonnossa ovat pysyviä muistomerkkejä tapahtuneesta. Alkuperäisten asukkaiden siirrot pois atollilta, takaisinsiirrot ja uudelleen poissiirrot osoittavat, miten epävarmoilla ja vähillä tiedoilla on toimittu.
Japanilaisten kalastajien säteilyvammat olivat ankaran protestoinnin aiheina jo 1950-luvulla. Se oli dokumentin tuomaa uutta tietoa, että Castle Bravo -pommi oli osittainen epäonnistuminen. Pommin piti olla 5 megatonnia, mutta se oli pommin sisäisestä, odottamattomasta reaktiosta johtuen 15 megatonnia eli siitä tuli vahingossa suurin pommi, mitä amerikkalaiset ovat koskaan räjäyttäneet. Aiheutetut vahingot ovat suhteessa pommin väärinmitoitukseen. Moni joutui radioaktiivisen ”lumisateen” alle Tyynellämerellä. Niin on tapahtunut myöhemminkin sekä USA:n että Neuvostoliiton koeräjäytysten seurauksena. Luojan kiitos meillä on tänä päivänä valveutuneet ympäristöliikkeet!
Neuvostoliitto ei suinkaan luopunut tuon näytösluontoisen pommin pudotuksen jälkeen jättiläispommeista, vaan suoritti kokeita 19-24 megatonnin pommeilla kolme kertaa vuonna 1962. Oli johtopäätösten vetämisen paikka: vuonna 1963 solmittiin ensimmäinen ydinkoekieltosopimus.
Tuohon aikaa elettiin pommin varjossa. Tilanne oli otollinen sotahulluille. Kovan linjan haukkoja oli molemmin puolin rintamalinjaa. Neuvostoliitosta heitä on hiukan vaikeampi tunnistaa kuin Yhdysvalloista sattuneesta syystä. Onneksi meillä ei ole tänään (kannattaa koputtaa puuta) amerikkalaisen Curtis LeMayn kaltaisia kenraaleja, jotka olisivat sytyttäneet sodan, jos valtuudet olisivat riittäneet.
Kun presidentti Kennedy Kuuban kriisin jälkipuinnin yhteydessä totesi, ettei kannata riekkua, vaikka tämä, so. Kuuban kriisin ratkaisu, voidaan tulkita lännen voitoksi, huusi LeMay toiselta puolelta pöytää suurin piirtein näin: ”Vai voitettiin, me hävittiin tämä, ne olisi pitänyt pommittaa maan tasalle!” LeMayn kaltainen hahmo löytyy Stanley Kubrickin elokuvasta ”Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia”: kenraali Jack D. Ripper.
Myös tulevaisuustutkija Herman Kahn spekuloi 1960-luvulla ydinsodasta, jossa olisi hänen mukaansa voittaja, vaikkakin suurin menetyksin. Juuri nyt tällaisia laskelmia ei esitetä, mutta historia jatkuu….
Ydinasepelote on toiminut toistaiseksi hyvin: kaikki toisen maailmasodan jälkeiset sodat on käyty tavanomaisin asein.
Niin, miten minä suhtauduin pikkupoikana näihin kokeisiin? Yritin urhoollisesti selittää Neuvostoliiton jättipommia syksyllä 1961 koulutovereilleni: sehän on vain koe. Silloin henki oli kuitenkin sellainen, että sota tästä tulee. Sain kovaa palautetta kavereilta. Jälkikäteen ajatellen vähättelyni ei tietenkään ollut perusteltua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti