lauantai 30. marraskuuta 2013

Hallituksen rakennepoliittinen ohjelma: rakenteiden korjauksia vai leikkauksia?

Hallituksen rakennepoliittinen ohjelma on nyt ilmestynyt. Ehkä kaikkein tärkein yksittäinen asia, mikä tähän kokonaisuuteen liittyy, sisältyy Martti Hetemäen kalvoesitykseen. Kohdassa ”talouspoliittinen valinta” annetaan kaksi väylää. Toisen mukaan budjettivaje kurotaan umpeen nopeasti. Sen seurauksena kysyntä ja työllisyys heikkenisivät. Toisen väylän mukaan tehdään nyt (siis rakenneohjelmassa) päätökset kestävyysvajeen paikkaamisesta, jolloin on ”aikaa budjettivajeen poistamiseen”.

Aivan oikein, mitään monien odottamaa leikkauslistaa ei esitetty, vaan talouden vajeet pyritään poistamaan pidemmällä aikajänteellä. Tästä sinänsä oikeasta prinsiipistä seuraa monia haastavia asioita, koska - jotta saataisiin riittävän laajat vaikutukset - täytyy puuttua koko julkisen sektorin palvelujärjestelmään.

On päädytty ratkaisuun, jossa menojen pienentämistavoitteet on esitetty eksakteina lukuina, mutta toteutusaikataulu on määritetty enemmän tai vähemmän väljästi. Osa lainsäädäntöhankkeista on jo toki meneillään, mutta hyvin monissa kohdin viitataan vuosiin 2014 ja 2015. Tätäkin epätarkempia aikatauluja on runsaasti: todetaan, että ”toimeenpanoaikataulu täsmentyy myöhemmin”.

Luonteenomaista nyt tehdylle esitykselle on, että valmistelu eri palasten osalta on hyvin eriasteisessa vaiheessa. Iso laiva kääntyy hitaasti. Kärsimättömät median edustajat olisivat halunneet saada selkeät numerot ja selkeät aikataulut. Todennäköisesti tällaiseen ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia: varsinainen työ käynnistyy nyt ja tietää virkamieskoneistolle helteisiä työrupeamia.

Hetemäen mukaan kysymys ei siis ole välittömästä leikkausohjelmasta. Juuri tämä tullaan varmaan asettamaan kyseenalaiseksi, sillä ohjaustoimet johtavat monissa kohdin palvelujen vähenemiseen tai ohenemiseen joka tapauksessa ja on tulkinnanvaraista käytetäänkö tästä nimeä rakenneuudistus vai leikkaus.

Hallitus pyrkii puuttumaan rakenteisin niin, että normiohjausta joustavoitetaan ja esim. viran tai toimen pätevyyksiä väljennetään. Ajatus on oikeansuuntainen. Ongelma on varmaan siinä pystytäänkö näistä aidosti saamaan säästöä. Todennäköisesti asiat selviävät vasta, kun ko. toimenpiteet pannaan täytäntöön.

Hallitus on ikään kuin ”sitovasti” kartoittanut kokonaisuuden, ja konkretisointi on vain osittain selvillä. Tuleville vuosille jää siis suuria paineita. Valitun ratkaisun ytimessä on se, että nyt oikeastaan ensimmäisen kerran yritetään pysäyttää kokonaisvaltaisesti palvelujen kasvu. Sikäli tämä pyrintö on ennenkuulumaton.

Monet ovat halunneet siirtää vastuita aiemmille hallituksille. Mikä ettei! Jos aikajänne venytetään vuosille 1994-2008 niin jo tänä aikana olisi pitänyt tehdä ratkaisuja, koska Suomen BKT kasvoi tuona ajanjaksona lähes neljän prosentin vuosivauhtia. Monet olettivat kasvun olevan ”normaalia”, vaikka se oli vahvasti mm. nokiavetoista. Juuri tuon 15 vuoden aikana tapahtui globalisaatioilmiö niin, että se näkyi kaikille. Olisi siis pitänyt jarruttaa hyvinvointipalvelujen kasvua (+ maksaa velkoja pois sekä rakentaa puskureita) ja varautua kehittyvien maiden asettamiin haasteisiin. Tämä on kuitenkin jälkiviisautta.

Kannattaa myös muistaa, että velkaantuminen on koskenut koko yhteiskuntaa: myös yritykset ja kotitaloudet ovat velkaantuneet tällä välillä. On helppo syljeskellä kadulla ja unohtaa, että koko kansantalous yrityksiä ja kotitalouksia myöten on elänyt varsin huolettomasti, vaikka se ei välttämättä ole siltä vaikuttanut.

Monet olisivat kaivanneet talouden kasvuruiskeita. Tässä paperissa on kuitenkin keskitytty kuntiin ja valtioon ja niiden keskinäiseen resurssivastuuseen ja kasvu on sen oletuksen varassa, että nyt käynnistettävät toimenpiteet saavat välillisesti aikaan kasvusysäyksiä. Yritystoiminnan edistämistä koskevat päätökset on tehty jo aiemmin.

Vannon edelleen kasvun nimiin. Suomen on saatava koneistostaan enemmän irti, jotta julkiset palvelut saadaan rahoitettua. Eri asia on, onnistuuko se opposition esittämällä tavalla myymällä valtionyhtiöitä ja sijoittamalla varat kasvuyrityksiin valikoiduille aloille. Tulee tunne, että kuvitellaan, että sateenkaaren päässä on kulta-aarre ja se voidaan hyödyntää pelkästään hakemalla aarre pois.

Onko nykyinen hallitus laajemman julkisen talouden parantamisohjelman este? En olisi tästä ihan varma. Sateenkaarivärisen hallituksen on vaikea tehdä päätöksiä, mutta toisaalta sen poliittinen kirjo kattaa koko mielideympäristön ja jos tällä kokoonpanolla päästään yksimielisyyteen niin tulos kelvannee suurimmalle osalle suomalaisista.

Onko rakenneuudistus pienituloisten vastainen paperi? Kieltämättä palvelujen tosiasialliset leikkaukset, vaikka ne naamioitaisiinkin rakenneuudistuksiksi, vaikuttavat pahiten pienituloisiin.

Otetaan tähän loppuun vielä esimerkki hallituksen paperista. Vapaan sivistystyön rahoitusta vähennetään kuntien osalta 15 miljoonalla eurolla. Jos oletamme, että kuntien kansalaisopistorahoitus on ollut 150 miljoonaa euroa yhteensä, merkitsisi hallituksen ”rakenne” 10 prosentin suuruista leikkausta. Mutta mihin leikkaus kohdistuu? Jos ajatellaan, että hallinto (usein rehtori+toimistovirkalija+kiinteistönhuolto) kaikesta huolimatta säilyy, merkitsisi tämä sitä, että oppituntien määrässä pitäisi säästää selvästi enemmän kuin tuo 10 prosenttia, ehkä jopa 20 prosenttia. Tähän esitetään lääkkeeksi nykyistä laaja-alaisempia oppilaitoksia, jolloin hallinnon osuus suhteessa opetuksen pienenee. Hallitus laskee, että kuntien kansalaisopistotulot laskevat – menosäästöjen väistämättömänä seurauksena - 8,5 miljoonaa euroa rakenneuudistuksessa. Todennäköisesti tulorahoitusta on lisättävä eli kurssimaksuja korotettava. Tämä osuisi kipeimmin kaikkein köyhimpiin. Epäilen, että edellä esitetty kuvio toistuu useissa rakenneuudistuksen asiakohdissa.

torstai 28. marraskuuta 2013

Lyndon B. Johnson ja kahden rintaman sota

Yle TV1:stä tuli Lyndon Baines Johnsonia käsittelevä historiadokumentti -sarjaan kuuluva jakso 27.11.2013. Dokumentti vastasi vain ajoittain odotuksiani. Rakenteellisesti dokumentti oli toispuoleinen, koska Johnsonin sisäpoliittiseen työhön vuosina 1964-65 keskitettiin lähes koko huomio. Ei niin, etteikö Johnson olisi ansainnut noiden vuosien tarkempaa erittelyä, mutta tapahtuihan vuosien 1963-1968 välillä paljon muutakin….

Olen nimennyt tämän kirjoituksen kahden rintaman sodaksi, koska Johnsonin sisäpolitiikassa saavuttamat voitot tapahtuivat kotirintamalla, jota presidentti johti kannattajineen menestyksekkäästi. Se toinen sota oli sitten Vietnamin tappiollinen sota, joka johti lopulta Johnsonin poliittisen uran katkeamiseen. Johnson ei selvinnyt kuiville kahden rintaman sodastaan.

Olisi varmaankin ollut järkevää tehdä kaksiosainen dokumentti, jonka osat olisivat käsitelleet näitä rintamia kumpaakin erikseen. Dokumentissa oli tietenkin tällaisille henkilökuville hyvin tyypillinen pääosan esittäjän puolelle asettuva näkökulma, joka kieltämättä häiritsi.

Johnson, jos kuka olisi ansainnut selkeän analyyttisen kuvauksen, sillä hänestä piirtyy kuva Vietnamin sodan ylimpänä päättäjänä ja toisaalta mahtavana sisäpoliittisena vaikuttajana. Johnson olisi ansainnut syvällisemmän ja puolueettomamman dokumentin. Amerikkalaisten on ilmeisen vaikeaa hahmottaa näin ristiriitaista (lue: kaksisuuntaista) poliittista hahmoa. He haluavat selvän voittajan tai selvän häviäjän. Tähän muottiin Johnson ei sovi millään. Käsittelen tätä kiehtovaa valtiomiestä oman näkemykseni mukaan ja viittaan dokumenttiin vain tarpeen tullen.

Johnson astui tehtäväänsä poikkeuksellisissa olosuhteissa Kennedyn murhan jälkeen. Dokumentin tekijät uhraavat paljon aikaan siirtymävaiheen jännitteisen ilmapiirin kuvaamiseen. Uutta presidenttiä selvästi vierastettiin Kennedyn lähipiirissä. Lyndon B. Johnson oli kuitenkin poliittinen eläin (so. joka solullaan poliitikko) ja hän otti nopeasti tehtävän haltuunsa omalla omintakeisella, ruhjovalla tyylillään. Kaikkien arvioiden mukaan Johnsonilla oli suuri ego; hän oli röyhkeä ja hallitseva hahmo, joka tuntui joskus pelkällä fyysisellä olemuksellaan kaatavan vastustajansa (hän työnsi kasvonsa lähes kiinni keskustelukumppanin kasvoihin ja hypisteli kauniimman sukupuolen edustaijia ilman mitään seksistisiä aikomuksia).

Johnsonin tapa nauhoittaa omat ja vastaanottamansa puhelut (jota ei mainittu dokumentissa) paljastaa meille selkeästi millainen Johnson on tyypiltään. Puheluja voidaan kuunnella netistä tänä päivänäkin ja olen niin tehnyt. Johnsonin intiimi tyyli saa kuulijan tuntemaan itsensä salakuuntelijaksi. Johnson saattoi nujertaa vastustuksen puhelimen toisessa päässä toteamalla: ”Kuulehan, minä olen sinun presidenttisi ja lähden siitä, että sinä teet niin kuin minä sanon”. Ja tuskin kukaan uskalsi loppuun saakka vastustaa.

Dokumentissa tuodaan oivallisesti esille Johnsonin käännyttelijän lahjat esille. Hän osasi panna myös muut tekemään likaisen työn yhteisellä sopimuksella. Kennedy koki Johnsonin kilpailijakseen eikä käyttänyt vuosina 1960-63 kokenutta varapresidenttiään hyväkseen kongressijyränä, vaikka siitä olisi ollut hänelle suunnaton hyöty.

Johnsonin ikimuistettavat saavutukset liittyivät hänen työhönsä vähäosaisuutta ja rotusortoa vastaan. Johnsonin julistama sota köyhyyttä vastaan, War On Poverty, hänen kansalaisoikeuslakinsa, joka lopetti rotusorron Yhdysvalloissa, hänen äänioikeuslakinsa, joka päätti keinotekoiset mustan väestön äänioikeutta rajoittavat esteet, hänen ennen kuulumattomat 80 läpivietyä merkittävää lakia kongressissa, ovat asioita, joita amerikkalaiset itsekään eivät osaa arvostaa tarpeeksi. Kansalaisoikeuslaki oli suora jatko Abraham Lincolnin työlle. Lincoln lopetti orjuuden 100 vuotta (!) aiemmin ja Johnson rotusorron. Johnsonin huomattavimpia lakeja olivat medicare ja medicade, jotka loivat amerikkalaisen köyhille ja iäkkäille luodun terveydenhoitojärjestelmän tärkeän perustan.

Johnson antoi uudistuksilleen nimen Great Society (jolla ei ole mitään tekemistä David Cameronin Big Societyn kanssa). Great Societyn tarkoitus oli nimenomaan nostaa heikoimmassa asemassa olevat kansalaiset ihmisarvoisen elämän piiriin.

Johnson itse tajusi, mitä hänen poliittiset uudistuksensa merkitsivät, kun hän läheisilleen totesi, että ”taidettiin menettää etelä”. Toisin sanoen rotusortoa kannattava etelä oli demokraattien hallussa tultaessa 1960-luvulle siitä huolimatta, että demokraatit taipuivat rotusorron lopettamisen kannalle. Etelän demokraateilla oli yhä suurempia vaikeuksia hyväksyä puolueensa rotusorron vastaista politiikkaa ja siirtyminen republikaanien kannattajiksi alkoi. Johnsonin lait olivat viimeinen pisara. Tänään näemme tuloksen: etelä on siirtynyt Johnsonin ennustuksen mukaisesti oikeistolle. Rohkeasti tulkittuna etelän miehet halusivat kostaa Barack Obamalle Johnsonin uraauurtavan työn käynnistämällä ”white backlashin”, valkoisten vastaiskun mustia vastaan.

Mutta sitä ennen tapahtui peruuttamaton käänne. Johnsonin ja Martin Luther Kingin rotusorron vastaisella työllä - vaikka miehet lähestyivätkin asiaa eri näkökulmista - saavutettiin huikea tulos: 1980-luvulla rotusorto oli käytännössä hävinnyt.

Johnsonin merkittävimmät lait ovat edelleen tänä päivänä ajankohtaisia. Barack Obaman aikana oikeisto on nostanut profiiliaan ja esille ovat noussut medicaren ja medicaden kyseenalaistaminen. Obama jatkoi Obamacarella siitä, mihin Johnson jäi uudistuksillaan. LBJ liittyy aivan oleellisesti siihen poliittiseen polarisoitumisilmiöön, joka Yhdysvalloissa on tänä päivänä meneillään. Asetelma on vähän pelkistäen Johnson-Obama vastaan republikaanisen puolueen oikea reuna ja teekutsuliike. White backlash on yllättäväkin takaisku mustien puolesta käydylle taistelulle. Tietenkin Barack Obaman persoona liittyy elimellisenä osana tähän uuteen - kerran jo ratkaistuun – taisteluun.

Johnsonin aikana welfare state, amerikkalainen versio hyvinvointivaltiosta, näytti lyövän läpi. En ole kuitenkaan havainnut Johnsonin mainitsevan puheissaan hyvinvointivaltiota, joka on varsin vieras käsite amerikkalaisittain. Näkisinkin niin, että Johnsonin hyvinvointiyhteiskuntaa koskeva lainsäädäntötyö koostuu hyvinvointipatterista, jossa jokainen iso lakihanke on oma erillinen osionsa.

Mitä Johnsonin uudistuksille tapahtui hänen jättäessä presidentin tehtävät? Jälki on ollut pysyvä, mutta tärkeää on todeta, että mustien militanttien käynnistämät rotulevottomuudet vuonna 1965 – Johnsonin vielä toimiessa presidenttinä - olivat salakavalalla tavalla seurausta LBJ:n uudistuksista. Ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun osa uudistuksien hyödystä menetetään sen takia, että osalle kohderyhmää ne eivät ole riittäviä. Martin Luther Kingin sovitteleva näkemys ja mustien militanttien radikalismi ajautuivat ristiriitaan keskenään. Repivät rotulevottomuudet loppuivat kuitenkin muutaman vuoden kuluessa ja voidaan sanoa, että Yhdysvallat ei ole ollut enää rotusortoyhteiskunta Johnsonin seuraajien aikana.

Dokumentti sivuutti Vietnamin sodan trauman miltei maininnalla. Olisi ollut parempi rakentaa Johnsonin johtamalle Vietnamin sodalle oma dokumenttinsa, jolloin käyttämäni nimi ”toinen rintama” eli Vietnamin sota ja muu ulkopolitikka olisivat muodostaneet toisen osan.

Tonkinin lahden välikohtaus elokuussa 1964, jonka jälkeen Johnson sitoi maansa Vietnamin kohtaloihin käsiteltiin dokumentissa luvattoman heppoisesti. Tässä ei kannata mennä yksityiskohtiin, mutta olen jossakin aiemmassa blogikirjoituksessa verrannut Tonkinin lahden tapahtumia Mainilan laukauksiin. Sotaan lähdettiin tekaistuilla syillä, jotka syötettiin LBJ:lle. Johnsonin sitoutuminen dominoteoriaan, hänen käsityksensä voittamattomasta USA:n armeijasta, sotilaiden strateginen osaamattomuus Vietnamin olosuhteissa, sodan kotimaisen kannatuksen hupeneminen ja väkivaltaisen sodan vastaiset mielenosoitukset ja tietenkin pohjoisvietnamilaisten ja Vietkongin sissien sinnikäs taistelu pakottivat Johnsonin jäämään seuraavien presidentinvaalien ulkopuolelle. Johnson joutui jättämään katkerat jäähyväiset politiikalle. Häntä on pidetty epäonnistuneena presidenttinä Vietnamin sodan takia. Minun on tätä vaikea hyväksyä omassa tulkinnassani.

Johnsonia ovat vihanneet syystäkin ne, jotka surevat 58 000 sodassa henkensä menettänyttä sotilasta. Aikojen saatossa on unohtunut, että vuoteen 1967-68 saakka amerikkalaisten selvä enemmistö tuki sotaponnisteluja, mutta niinhän se on, että sota on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa. Lopulta sodasta tuli kunniakysymys suurvallalle, josta se ei voinut vetäytyä ennen kuin lopullisesti paljastui, että sotaa ei voida voittaa.

Miksi Johnson epäonnistui Vietnamissa? Lähtisin siitä, että hän oli sydämeltään syvän etelän mies, joka ei pystynyt irtautumaan amerikkalaisesta sankarimyytistä – sotia ei voitu hävitä. Tietenkin hän oli myös cold war warrier, kylmän sodan sotilas. Kun Johnson vieraili varapresidenttinä ollessaan Suomessa, Rovaniemellä, hän julisti, että ”toista kertaa emme jätä teitä yksin” saaden Max Jakobsonin halveksunnan osakseen. Hän ei ehkä ollut niin loistava kuin mitä hänestä on sanottu, mutta ei hän ollut ulkopolitiikassa niin ammattitaidotonkaan, mitä Jakobsson sanoi.

Johnsonia vihaavat ne oikeiston edustajat, jotka vastustavat erityisesti LBJ:n terveydenhuollon uudistuksia. Hän on punainen vaate teekutsuliikkeelle. Liberaalit amerikkalaiset, vaikka olivatkin Vietnamin sodan aikoihin vastakkaisella puolella Johnsonia, ovat ehkä niitä, jotka osaavat antaa arvon Johnsonin ”toiselle (kotimaan) rintamalle”.

Johnsonin ikimuistettava lainaus kansalaisoikeusliikkeen taistelulaulusta ”We shall Overcome”, johon hän päätti 15.3.1965 kongressissa pitämänsä puheen ja jolla hän heittäytyi täysillä ja ilman varauksia kansalaisoikeusliikkeen puolelle, on tyhjentävä vastaus niille, jotka suhtautuvat skeptisesti Johnsonin aikomuksiin. Se on yksi Yhdysvaltain historian suurista puheista. Puheen kohokohta voitaneen lainata tähän alkukielellä: ”There is no moral issue. It is wrong – deadly wrong – to deny any of your fellow Americans the right to vote in this country. There is no issue of States rights or national rights. There is only the struggle for human rights. I have not the slightest doubt what will be your answer”.

Olemmeko Kreikka vai kenties Bulgaria?

Tuomas Malinen, Helsingin yliopiston tutkijatohtori, valistaa meitä Uudessa Suomessa valtion menojen bruttokansantuoteosuudesta kertoen, että lähestymme Kreikan tilannetta. Malinen kertoo, että Suomen valtion BKT-osuus on 57,9 % ja Kreikan 58,21 prosenttia. Voimme siis pyyhkiä hikikarpalot otsaltamme, emme ole vielä Kreikan tasolla! Sivumennen Malinen toteaa, että Tanskan vastaava osuus on 58,19 %. Kyllä kulkevat juutitkin junassaan surkeasti, tosin ensimmäisessä luokassa. Jokin tässä ajattelussa mättää.

Näitä lukuja on helppo heitellä. Yhtä vääristellysti saattaisin esittää, että me voisimme asettaa tavoitteeksi Bulgarian (35,2 %) tai Romanian (37,7 %) tason. Näiden maiden taloushan tarjoaa ihanteellisen tavoitteen meille!

Ei julkisten menojen osuus BKT:stä ole mikään päälle kaatuva asia, jos julkinen sektori toimii tehokkaasti. Ja meillä julkisella sektorilla on hyvä tuottavuustaso päinvastaisista väitteistä huolimatta, yksi EU:n parhaista. Sama koskee Tanskaa. Kreikkaa ja Suomea ei voi verrata toisiinsa. Kreikan BKT on alentunut dramaattisesti, kuten Malinenkin toteaa. Lisäksi julkinen sektori on korruptoitunut ja toimii tehottomasti. Kreikka ei ole hyvinvointivaltio, vaan hyväksikäyttövaltio.

Tietenkin Suomessakin BKT on kehittynyt hitaasti viime vuosina ja tämä täytyisi ottaa huomioon esitettäessä väitteitä Suomen julkisen sektorin suhteellisesta kasvusta. BKT:n alentunut trendi johtaa miltei automaattisesti kasvavaan julkisen sektorin bruttokansantuoteosuuteen. Automaattiset vakauttajat aktivoituvat taantumassa ja julkisen sektorin alijäämät kasvavat.

Julkisen sektorin korkea osuus BKT:stä ei kerro, kuinka surkea valtio on, vaan se kertoo yleensä korkeasta elintasosta. Useimmissa kansainvälisissä mittareissa kärkeen sijoittuvat valtiot ovat korkean julkisen kulutuksen maita. Tämä on fakta. Näistä luvuista puhuttaessa on muistettava, että takana on kymmenien vuosien historia. Hyvinvointivaltion kasvattaminen ei ole tapahtunut edesvastuuttomasti, joskin vauhti on ollut aavistuksen liian kova.

Monien mielestä yhteiskunnan sortumisvaara on lähellä. Samanlaisia väittämiä esitettiin 1990-luvun alussa. Itse asiassa kysymys ei ollut väitteistä, vaan uhkailusta. Uhkailun välineenä käytetään nytkin kansainvälisiä markkinavoimia, kuten 1990-luvun lamassa. Konkreettisesti tällä hetkellä on kysymys luottoluokittajien arvioinneista, joille meillä annetaan käsittämätön painoarvo. Asiasta on kehkeytynyt urheilulaji, koska Suomi on EU-maiden kärjessä aitona kolmen A:n valtiona. Tästä kunniasta halutaan pitää kiinni käytännöllisen suhtautumisen kustannuksella.

Viennin alenema on tietenkin vaikuttanut BKT:n kehitykseen. Asia korjautuu, kun vientimaidemme talous kohentuu, oma työllisyytemme paranee (sitten ruvetaankin valittamaan työvoimapulaa) ja velan kasvu pysähtyy.

Meillä on kiistämätön rakenteellinen haaste, mutta siihen yritetään parhaillaan löytää ainakin osaratkaisu. Leikkaukset ja rakenteellinen muutos on ikään kuin asetettu vastatusten. Jos siis pystytään toteuttamaan aito rakenteellinen muutos, ei tarvita leikkauksia. Tämä on täysin uskonvarainen asia. Ainoa suurempi ongelma, mikä meitä lähitulevaisuudessa saattaa uhata, on se, että hallitus sortuu ylisuuriin leikkauksiin liian lyhyessä ajassa (kolme vuotta on liian lyhyt aika). Rakenteellisten ongelmien ratkaisu pitää venyttää pitkälle aikavälille ja kurin pitää menojen lisäyksessä pitää. Tämä olisi ehdottomasti pidettävä mielessä.

Meillä on rakenteissa sama ongelma kuin muissakin kehittyneissä maissa. Yhdysvalloillahan menee hyvin? Juuri panin merkille, miten merkittävä taloustieteilijä valitti amerikkalaisten eläköitymisestä johtuvaa kestävyysvajetta. Olemme näissä asioissa länsimaissa samassa veneessä ja tapin kohdalta vuotaa vettä veneeseen. Haasteet eivät väisty ihan heti, siksi tarvitaan lyhytaikaisten leikkausohjelmien sijaan pitkäaikaista talouden elvytys- ja korjausohjelmaa.

Julkisuudessa on peloteltu julkisen velan yli 60 prosentin osuudella BKT:stä. Me olemme tässä tilastossa EU:n alueella jossakin 14. sijan vaiheilla. Ei paha. Suomen kehityksen huolestuttava piirre on se, että velan kasvu on suhteellisen kova.

Kauppalehden Jari Saario esittää tyypillisen mielipiteen kolumnissaan ”Huonot ajat ovat hyvä isäntä” (27.11.2013). Hän kiirehtii säästöjä: ”Kiirehän tässä tulee sillä paremmat ajat vilkuttavat jo taantumasuon toisella laidalla”. Hän siis pelkää, ettei leikkauksia ehditä tehdä ennen parempien aikojen tuloa. Tämä on sitä tavallista väärää ajattelua sellaisten ihmisten taholta, jotka ovat koko ajan toivoneet rajuja leikkauksia meni hyvin tai huonosti. Pitäisikö minun nyt hävetä trendinvastaisia mielipiteitäni; otanhan riskin, jos käänne suhdanteissa ei toteudu ja rakenteissa ei tapahdu odotettua korjausliikettä? Ei hävetä.

Ennusteeni on että teollisuustuotanto alkaa taas kasvaa, vienti lähtee vetämään, BKT:n nousu ensi vuonna ylittää ennusteiden keskiarvon 1,4 % (hyvin menevällä Saksalla ennuste ensi vuodelle uuden hallituksen ohjelmassa on 1,6 %). Suomen talous alkaa toipua – tosin hitaammin kuin toivoisimme – mutta kuitenkin.

Suomen talouden suuri ongelma ovat nämä ihmiset, jotka väittävät, että meillä ei osata mitään (toista on muissa maissa), että maa on menossa kohti tuhoa (Suomi on surkeuksineen kohta yksin, sillä Kreikkakin osaa hoitaa hommat paremmin), että meillä luotetaan kasvun hoitavan ongelmat (toista on muualla, jossa kunnon austerityllä pannaan väkeä kilometritehtaalle) ja että meillä on päästävä tilanteeseen, jossa jokainen ihminen hoitaa omat asiansa vaivaamatta niillä muita (jossa jokainen tekee parhaansa, sillä siitähän seuraa utopia, jossa kaikilla menee hyvin).

PS

Suomen talous on kaikkien kansainvälisten luottoluokittajien mielestä kolmen A:n kunnossa. Suomi on tässä mielessä jopa johtava kansakunta EU:n alueella. Samaan aikaan ns. asiantuntijoiden mukaan Suomen taloutta uhkaa tuho, jos ei kiireesti ryhdytä korjaaviin toimenpiteisiin. Suomalaiset taloustieteilijät moittivat kiivaasti luottoluokittajia, jotka eivät ymmärrä antaa alempia arvoja Suomelle. Ainutlaatuista masokismia ainakin lähihistorian mittapuulla mitattuna! Talouden tuhoutumisen ja talouden huippukunnon välinen ero on kaventunut aivan olemattomaksi. Uskokoon ken voi!

www.historiajatkuu.blogspot.fi

tiistai 26. marraskuuta 2013

Zukov - kenraali keskellä siviilien taistoa

Luin juuri Geoffrey Robertsin teoksen ”Stalinin kenraali”. Sujuvatyylistä kirjaa on helppo lukea, kiitos myös kääntäjä Heikki Eskelisen. Kirjan kenraali on maineikas marsalkka Georgi Zukov. Teoksen nimi on hyvä, koska se kuvaa mainiosti Zukovin suhdetta suureen diktaattoriin: hän oli uskollinen Stalinille, vaikka olikin yhdessä vaiheessa uraa hänen epäsuosiossaan.

Keskityn tässä Zukovin toisen maailmansodan jälkeiseen henkilöhistoriaan. Hänen maineensa on tietenkin peräisin itse sodasta. Hän oli Stalinin luottokenraali ja vastasi kaikkein kriittisimmistä rintamaosuuksista. Näitä olivat Leningrad, Moskova, Stalingrad, Kursk ja loppuvaiheessa Berliini. Zukov ei ollut erityisen suuri strategi. Hänen menestyksensä perustui poikkeukselliseen kykyyn johtaa sotatoimia. Tästä aiheutuivat myös monet ongelmat, joita hän koki sodassa ja sodan jälkeen: hän käyttäytyi alaisiaan kenraaleja kohtaan epäkohteliaasti ja väitetysti otti kunnian itselleen, joka monien alaisten mielestä kuului heille. Kenraalien kateus ja toisaalta heidän Zukovilta saamansa epäoikeudenmukainen kohtelu nivoutuivat yhdeksi myytiksi, josta ulkopuolisen oli ja on vaikeaa saada otetta. Stalinin luottokenraaleja olivat myös Vasiljevski ja Antonov.

Sodan loppupuolella Zukovin ja Stalinin välissä oli Nikolai Bulganin (sotasankari olisi halunnut asioida suoraan Stalinin kanssa), jonka kanssa Zukovilla syntyi kinaa komentosuhteista. Stalin asettui Bulganinin puolelle.

Stalinin aikana monet joutuivat vankilaan, työleirille tai teloitetuksi jouduttuaan ristiriitoihin Stalinin kanssa. Monesti kovimmat rangaistukset langetettiin tekosyistä. Mutta Bulganinin ilmoitus, että elokuussa 1945 tulli oli pysäyttänyt Puolan ja Neuvostoliiton rajalla junan, jossa oli 85 laatikollista Saksasta kaapattuja huonekaluja oli vakavaa laatua: osoitteena tavaralle oli Odessa, jossa Zukov oleili. Zukovin luonteenlaadulle oli ominaista, että vaikeuksiin jouduttuaan hän oli hyvin nöyrä Stalinia kohtaan. Pelastaakseen itsensä hän myönsi virheensä.

Parjauskampanja Zukovia kohtaan oli kovaa välittömästi sodan jälkeen, mutta Roberts ei sorru elämäkertakirjoittajien perisyntiin eli pääosan esittäjän puolusteluun. Moitteissa, joita kohdistettiin Zukoviin oli perää: hän rakensi jälkimainettaan pyrkien toimimaan toimivaltuuksiensa ylärajalla ja välillä ylittäen ne. Zukovin koti- ja vapaa-ajan asunnoissa suoritettiin kotietsintä. Paljastui muun muassa suuri määrä kulta- ym. koruja, jotka hän oli vienyt sotasaaliina omiin tarkoituksiinsa. Muistelmissaan Zukov kertoo: ”Vuonna 1947 pelkäsin pidätystä joka päivä….”

Stalin oli pahassa välikädessä, sillä hän arvosti Zukovia, mutta lopputulos oli joka tapauksessa väistämätön. Häneltä riisuttiin merkittävät tehtävät pois ja hänet alennettiin puoluehierarkiassa. Uusi palvelupaikka oli Uralilla. Zukov oli käsityksessä, että Stalin pelasti hänet ankarammilta rangaistuksilta.

Zukovilla oli naivi käsitys Stalinista, jonka hän oli ajatellut nostavan itsensä merkittäviin tehtäviin, jos olisi saanut elää. Stalin kyllä varauksin tuki Zukovia, mutta viime kädessä suhtautuminen oli ambivalentti.

Marsalkan maineenpalautus alkoi jo ennen Stalinin kuolemaa (1953). Stalinin jälkeen vallanhimoinen Lavrenti Berija muodostui uhkaksi muulle neuvostojohdolle. Hänet päätettiin raivata muun johdon yhteispäätöksellä tieltä. Jälleen tiukassa paikassa turvauduttiin Zukoviin. Hänelle annettiin tehtäväksi kesken johdon kokousta pidättää mahtava Berija. Zukov suoritti pidätyksen henkilökohtaisesti muutaman avustajan tukemana. Berija teloitettiin myöhemmin.

Täysi uusi tieto minulle oli syyskuussa vuonna 1954 tapahtunut sotaharjoitus, jossa ”turvaetäisyydellä” pudotettiin todellinen ydinpommi. Tällä simuloitiin Yhdysvaltain tekemää ydinasehyökkäystä. Koe sujui ”hyvin”. Zukov osallistui sotaharjoituksen valmisteluun Marsalkka oli uransa huipulla 1955-1957. Puolustusministeriksi hän yleni vuoden 1955 alussa. Hän osallistui Unkarin kansannousun tukahduttamiseen. Zukov ei todellakaan ollut pehmoilija, vaan toimi viimeisen päälle ”cold war warriorina” toteuttaessaan NKP:n etuja Unkarissa.

NKP:n sisällä käynnistyi historiatiedon kannalta hyvin dokumentoitu valtataistelu, joka huipentui vuonna 1957. Tässä taistelussa vastakkain olivat Hrustsev ja Molotovin johtama vanhoillisten ryhmä. Hrustsev tuomitsi tunnetussa puheessaan 1956 Stalinin ja hänen puhdistuksensa. Molotov ja hänen tukijansa vastustivat Stalinin tuomitsemista, koska pelkäsivät oman asemansa puolesta: hehän olivat mukana Stalinin tappolistojen laadinnassa. Hrustsev otti riskin puheessaan, sillä hän osallistui itsekin laajamittaisiin puhdistuksiin 1930-luvulla. Zukov asettui valtataistelussa Hrustsevin puolelle. Itse asiassa tiukassa tilanteessa Zukovin rooli oli ratkaiseva: hän järjesti keskuskomitean kokouksen lentokonekuljetuksineen pikavauhtia ja se ratkaisi kriisin. Keskuskomitean ylivoimainen enemmistö asettui Hrustsevin puolelle ja vastustajat Molotovin johdolla syrjäytettiin.

Zukovin panos aseriisuntaneuvotteluissa oli mielenkiintoinen. Hän edusti hyvin modernia kantaa, jossa asevoimia ja ydinaseistusta piti supistaa. Yllättävää oli, että ammattisotilaan näkemys oli tässä rakentavampi kuin Hrustsevin, jonka kanta oli tiukempi länttä kohtaan. Zukov kuitenkin pysyi uskollisena Hrustseville.

Sitten tapahtui jotain Zukoville hyvin tyypillistä. Hän ei voinut hillitä aktiivisuuttaan, vaan mm. ulkomaanvierailullaan käytti valtaoikeuksiaan vapaasti eikä tarkistuttanut puheidensa sisältöä muulla neuvostojohdolla. Seurauksena oli pikkuhiljaa voimistuva konflikti Hrustsevin kanssa. Muu puoluejohto ja kenraalit asettuivat Zukovin väitettyjä valtapyrkimyksiä vastaan. Marsalkka puolustautui aggressiivisesti, mutta hävisi taistelun. Lopputuloksena oli nöyryyttävä syrjäyttäminen johtotehtävistä. Kaikki vanhat synnit kaivettiin esille sodan ajalta (ylimielinen käyttäytyminen alaisia kohtaan, kunnian vieminen alaisilta taistelutehtävissä jne.). Hrustsev lupasi lohdutuspalkintona Zukoville jonkin tehtävän, mutta unohti lupauksena pian. Zukovin tie oli tukossa koko Hrustsevin vallassaolon ajan. Hänet siirrettiin eläkkeelle neuvostoliittolaisittain hyvin eduin.

Bresnevin tultua valtaan alkoi Zukovin maineenpalautus. Itse asiassa tavalliset kansalaiset ikään kuin huusivat hänelle maineenpalautuksen. NKP:n johto myötäili ja niin Zukov nousi jälleen unohduksista, jos hän nyt sinne koskaan oli vajonnutkaan. Samaan aikaan kuitenkin terveys alkoi pettää ja saatuaan muistelmansa valmiiksi hänen voimansa loppuivat. Muistelmien osaltakin voidaan sanoa, että Zukovin käytös oli hänelle tunnusomainen. Ei hän tietenkään pitänyt siitä, että muistelmia sensuroitiin, mutta nöyrä mieli voitti jälleen ja hän hyväksyi korjaukset ja poistot. Zukov kuoli vuonna 1974. Zukovin jälkimaine on kovaa luokkaa. Hän on juhlittu sankari ja on saanut todellisen arvonpalautuksen.

Marsalkka Zukov on mielestäni esimerkki ihmisestä, jolla oli sisällään valtava kunnianhimo, mutta joka joutui sovittamaan tavoitteensa toisten asettamien vallan reunaehtoihin. Hänellä oli älyä ja taitoa miten korkeisiin asemiin tahansa. Hänen kunnianhimonsa teetti hänelle tepposet niissä olosuhteissa, jotka Neuvostoliitossa vallitsivat. Korkein johto piti huolen nokkimisjärjestyksestä ja Zukov ehkä huomaamattaankin toi itseään esille tavalla, joka ärsytti muuta johtoa.

Kenraalit olivat osittain kateellisia hänelle ja löivät aina tilaisuuden tullen, mutta toisaalta kyllä Zukovkin menetteli heitä kohtaan karkeasti. Hän antoi helposti aihetta arvostelijoille.

Puolueen osalta hän oli uskollinen sotilas. Hän arvosti kuolemaansa saakka Stalinia ja pääosin myös Hrustsevia. Kuitenkin Hrustsevin petos eli luottamuksen menetys melko pian sen jälkeen, kun Zukov oli pelastanut hänet Molotovin kynsistä katkeroitti suuren sotilasjohtajan.

Zukoville oli luonteenomaista lojaalisuus neuvostojohdolle ja ennen kaikkea puolueelle, joka oli kaiken yläpuolella. Robertsin teoksesta ei käy ilmi, että Zukov olisi kertaakaan asettanut kyseenalaiseksi puolueen aseman kaikkien yläpuolella olevana voimana.

Zukovin modernit näkemykset esimerkiksi sodan käynnistä ja aserajoituksista eivät ulottuneet ”länsimaisen ajattelun puolelle” yhteiskunnallisissa asioissa. Hän oli uskollinen kommunisti.

Robertsin kirja antaa hyvän - joskin jo aiemmista lähteistä tutun - kuvan neuvostoliittolaisesta vallankäytöstä. Valta ja maine saatettiin menettää kertalaakista. Toki tapahtui maineenpalautuksiakin ja tässä suhteessa Zukov oli poikkeuksellisen sinnikäs. Mutta kyllä hänen toistuvat paluunsa olivat merkki myös hänen kyvykkyydestään. Viime kädessä hänen tukenaan olivat sotaveteraanit ja tavalliset kansalaiset, joille oli jäänyt mahtava kuva sotasankarista. Heitä eivät liikuttaneet poliittiset intrigit.

Miltä Venäjä näyttää nyt verrattuna noihin päiviin? Edelleenkään Venäjää ei voida pitää demokratian kannalta menestyksekkäänä valtiona, vaikka oikeaan suuntaan onkin edetty. Edelleenkin johtajien vaihto voi tapahtua enemmänkin henkilökohtaisen luottamuksen menetyksen seurauksena kuin demokraattisten periaatteiden mukaisesti. Kulttuuriero länteen on säilynyt, joskin se on pienentynyt.

Robertsin kirja on mielestäni hyvin rehellinen tilitys yhdestä Venäjän historian kuuluisimmista sotilasjohtajista. On tärkeää, että kirja on nyt meidän luettavissamme hyvänä käännöksenä.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Keräilijän aarrearkusta

Olen keräilijä. Mistä keräilijän tunnistaa? Tietenkin siitä, että hän kerää kaikenlaista, itse asiassa ihan mitä vaan. Muistan kymmenvuotiaana keränneeni intohimoisesti Walt Disneyn villieläinluontoa käsitteleviä kuvia Etelä-Saimaasta. Keräsin niitä ilmestyneistä lehdistä päivittäin, mutta myös vuosien takaa. Kuvia kertyi satoja. Omat vintiltä löytyneet lehdet eivät riittäneet, vaan kiipesin myös isovanhempieni vintille. Eikä tässä vielä kaikki: myös ystävien vintit tulivat tutuksi. Pahoittelen vieläkin aiheuttamiani järjestelyjä. Tuskallisinta tässä on, että muuton yhteydessä pieneen vaneeriseen laatikkoon kerätyt kuvat jäivät johonkin komeroon. Jos joku löytää, niin…… eihän tästä ole kuin 50 vuotta…

Seuraavaksi keräsin eri yleisurheilulajien 20 parasta tulosta/kesä. Kun Helsingin Sanomia ei tullut kotiin, kävin kirjastossa lukemassa tulokset päivittäin. En iljennyt merkata niitä millekään paperille, joku olisi voinut havaita ujon miehenalun puuhat. Niinpä painoin tulosluettelot ulkoa mieleeni ja kiirehdin kotona merkkaamaan ne ruutuvihkoon lyijykynällä (lyijykynä ja kumi olivat pakollisia, koska järjestystä piti voida muuttaa). Tällaista se oli kivikaudella, ennen tietokoneita. Onneksi ajat otettiin silloin vain kymmenyksen tarkkuudella.

Sitten keräsin ”kapeita lehtiä”: Tex Willeriä, Viidakkoa ja Villiä länttä. Muistan edelleenkin ensimmäisen ostamani Tex Willerin: kädet hikosivat monta kertaa ennen kuin uskalsin mennä ostamaan kioskilta Tex Willerin numeron 13 vuodelta 1961. 30 markkaa! Koulussa niitä vaihdeltiin, ostettiin ja myytiin. Myyntitouhut tulivat opettajien tietoon ja rehellisenä jouduin tunnustamaan paljonko olin joutunut maksamaan eräästä tärkeästä lehdestä. Mitä enemmän ammuntaa sitä kalliimpi lehti! Minulla on edelleen pitkälti toista sataa kapeaa lehteä. Vanhimmat ovat vuosilta 1955-1956. Kirjamessuilla tulee käytyä antikvariaattiosastolla ihailemassa näytillä olevia lehtiä.

Samoihin aikoihin 1960-luvun alussa rupesin keräämään ”Kuvitettuja klassikoita”. Mainokset kertoivat, että harrastus on hyvä, tutustuttiinhan sitä kautta klassikkokirjoihin. Tutuksi tulivat Robert Louis Stevenson, Harriet Beecher-Stowe, H. Rider Haggard, Mark Twain, Aleksandre Dumas…… Valitettavasti jonkun muuton yhteydessä kymmenet Kuvitetut klassikot hukkuivat matkalle. Kaiholla tulee katsottua Kirjamessuilla tuttuja kansikuvia. Jos joku löytää, niin…… Aku Ankka on ehdoton klassikko keräyskohteena. Pistin vuosikerrat kansioon ensimmäisestä kotiin tilatusta lehdestä alkaen, jonka oli vuoden 1959 numero 24 B (Jouluparaati). Joulukuusen kuva siinä oli. Valitettavasti tämäkin kokoelma on jäänyt matkalle….

Yksi ehdoton keräämiskohde oli jenkkipurukumien silloisen SM-sarjan pelaajien kuvat, joista minulla oli yhtä vaille täysi sarja. Kyllä harmitti. Vielä pahempaa: olen hukannut sarjan.

Parhaiten olen onnistunut Pekka Lipposten ja Kalle-Kustaa Korkkien keräilyssä. Minulla on lehtien pitkistä sarjoista 1957-1964 täydelliset sarjat (96 Lipposta ja 73 Korkkia). Ja nämä ovat tallella. Sain kaverilta jonkin vaihtokaupan seurauksena numeron 1: Suezin sulttaani. Se oli juhlava hetki. Laskin joskus Kirjamessuilla, että sarjojen arvo on noin 5000 euroa antikvariaatin ulosmyyntihinnoilla, mutta ei kokoelmani ole myynnissä. Siirrän sen perintönä jälkipolville. Vanhimpia lehtiä tilasin suoraan kustantajan varastosta. Postinkantaja niitä sitten toi hiukan vinosti hymyillen kotiin.

Vinyylilevyt olivat myös keräyksen kohteena. Jäljellä on enää muutamia kymmeniä levyjä mutta ne ovat sitäkin rakkaampia. Silloin kerääminen oli tosi työlästä sillä levyt piti hakea lähimmästä kaupungista. Santanan Abraxas ja Emerson, Lake and Palmerin Pictures at an Exhibition ovat muistorikkaita levyjä. Ja olihan niitä muitakin. Tekniikan maailmat, tietokonelehdet, Kameralehdet…. Nyt niitä on ullakot ja varastot täynnä. Olen parantumaton sanomalehtileikkeiden kerääjä: joskus kesällä niitä tulee sitten plerattua…. Epäonnistumisiakin osuu kohdalle: erilaisten ruuvimeisseleiden kerääminen jääköön historiaan kaikkein korneimpana keräyskohteena. Lopetin sen vähin äänin.

Kirjamessuilta tulee kiikutettua kotiin vanhoja Suomen kuvalehtiä. Perhepiirissä katsotaan vähän pitkään, mutta ei se haittaa. Niitä on viety nyt myös mökin puuceen lehtitelineeseen. Jostakin syystä vuodet 1956-1962 näyttävät oleva suosiossani. Tutkin kiinnostuksella esimerkiksi tuon aikaisia mainoksia. Niissä on oma tyylinsä ja hohtonsa. Myös ajan kirjoitustyyli on jotain sellaista, mitä ei tänä päivänä tapaa: jotenkin haastatteluista paistaa syvä ja kohtelias kunnioitus haastateltavaa kohtaan. On jännittävää nähdä noiden päivien uutisointia esimerkiksi vakavista kriiseistä, joiden lopputuloksen tietää: miten ihmiset asennoituivat tuolloin, mitä he ajattelivat, mikä oli heille tärkeää….

Olen pannut merkille, että keräilyinnostus ulottuu myös tiedonhankintaan: on ollut tärkeää tietää kaikesta jotain. Niinpä on tullut kerätyksi triviaalia tai tärkeää tietoa omaksi huviksi ja hyödyksi. Kymmenien vuosien tiedonhankintaan liittyen ”kerään” nyt näitä itse tehtyjä blogikirjoituksia…. Neljän sadan raja on ylittynyt. Ehkä tämä on tauti, josta ei koskaan toivu, mutta haitanneeko tuo?

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Tapaus Jack Ruby – pikainen matka ihmismielen syövereihin

Tapahtumien kulku monen mielestä oli seuraava: Lee Harvey Oswald murhasi salaliiton osana presidentti Kennedyn. Murhan toimeksiantajat palkkasivat Jack Rubyn hiljentämään Oswaldin. Selkeä salaliittokuvio, turha sitä on kieltää! Oman kantani esitän tämän kirjoituksen lopussa.

Yritän pureutua Jack Rubyn sielunelämään Kennedyn murhaa tutkineen Warrenin komission (nimi tulee komissiota johtaneen korkeimman oikeuden puheenjohtajan Earl Warrenin mukaan) raportin avulla. Rubya kuultiin todistajana tuntitolkulla. Kuka tahansa voi lukea raportin netistä (Testimony Of Mr Jack Ruby) . Kuinkahan moni salaliittoteorioiden kannattajista on muuten lukenut Warrenin raporttia? Taitavat olla harvassa. Kun on päättänyt etukäteen, että kysymys on salaliitosta, Warrenin komission seuraaminen kuulostaa naivilta, onhan komission työ salaliiton peittelyä. Minusta se on asiallinen raportti.

Todistajavastauksissaan Ruby valaisi laveasti tekemisiään ja kertoo tapaamisistaan lukuisten henkilöiden kanssa ennen Oswaldin murhaa. Kyseisillä henkilöillä ei ollut mitään tekemistä itse murhenäytelmän kanssa. Luonteensa mukaisesti Ruby nautti saadessaan pitkittää keskustelua: ”onko aikataulullisia kiireitä?”. Pitihän hänen saada tärkeässä roolissaan kertoa kaikki yksityiskohdat, jotta komissio saa kokonaiskuvan tapahtumista! Kuuntelemassa häntä olivat komission jäsenten Warrenin ja Gerald Fordin lisäksi puolen tusinaa komission työntekijää ja asianajaa.

Miten Rubyn murhateko tapahtui?

Ruby oli Kennedyn murhan jälkeen suuren mielenkuohunnan vallassa. Tätä vakuuttivat kaikki todistajat. Hän mm. pani kiinni striptease klubinsa kolmeksi päiväksi ja ihmetteli, kun muut eivät tehneet samoin. Kennedyn murhan (perjantai) jälkeisenä sunnuntaina hänen piti olla klo 11.00 poliisiasemalla (jossa hänen tapanaan oli norkoilla), kun Oswaldia oltiin siirtämässä toiseen paikkaan (tyhmää kyllä, poliisi oli kertonut aikeen ja paikka oli täynnä median edustajia). Ruby oli pankissa maksamassa alaisensa strip-tease tanssijan palkkaa juuri tuolloin. Oswaldin kuljetus oli kuitenkin myöhässä ja Ruby osui paikalle juuri oikeaan aikaan autohalliin klo 11.20. Tapahtui historian ensimmäinen murha TV-kameroiden edessä.

Jack Ruby nautti luonteensa mukaisesti keskipisteenä olemisesta Warrenin komission edessä. Aiemmin hän kieputti pikkuseurapiiriä Dallasissa yökerhon omistajana. Hän oli kaikkien kaveri. Nyt hän pyöritti todella isoa koneistoa; hän pyöritti koko mediamaailmaa. Tämäkään ei riittänyt, hän vaati Earl Warrenilta toistuvasti pääsyä presidentin puheille. Hän ei voinut kertoa suurta salaista asiaansa Dallasissa, koska hän ja hänen lähimmäisensä olivat vaarassa. Oli päästävä suoraan Lyndon B. Johnsonin pakeille. Kun Warren oli kuulustelun jälkeen lähdössä Washingtoniin yritti Ruby (joka oli vankilassa Oswaldin murhan johdosta) päästä samaan kyytiin päästäkseen tapaamaan presidentin! Earl Warren torjui ehdotuksen asiallisesti.

Mitä Ruby olisi kertonut presidentille? Käsitän, että hän olisi paljastanut todella suuren salaliiton jonka tarkoitus oli tuhota juutalaiset. Presidentti Kennedyn murha oli avaus isoon kaappaukseen, jossa koko liittovaltio otetaan haltuun. Tarkalleen ottaen hän sanoi näin Earl Warrenille: ”Juutalaisia ollaan parhaillaan tuhoamassa. Koko maa joutuu uuden hallituksen valtaan ja minä tiedän, etten elä niin kauan, että näen teidät elävänä (tämän jälkeen)”. Ja heti perään hän totesi: ”On hyvin vakava tilanne. Luulen, että on liian myöhäistä pysäyttää sitä”. Warren ilmoitti tyyneytensä säilyttäen, että hän olettaa Rubyn olevan vakavissaan….

Unohtakaa siis kaikki pikkusalaliitot (KGB, CIA, FBI, Mafia, Kuuba…..). Ruby tarjosi murhan selitykseksi todella isoa paukkua, valtavaa juutalaivastaista salallittoa. Mutta tämä oli päästävä kertomaan suoraan presidentille. Warrenin komissiolle hän ei kertoisi salaisuuksiaan.

Ruby täytyisi irrottaa hänen ikiomasta salaliittoteoriastaan, jotta lukemattomat muut salaliittoteoriat saisivat oikeuden jäädä eloon. Ongelma on siinä, ettei Rubya voida irrottaa hänen omasta salaliittotarinastaan. Itse asiassa Rubyn esittämä salaliitto ei ole teoria, se on fakta nähtynä hänen psyykkeensä kautta.

Kehen Rubya voisi verrata? Minulle tulee heti yksi henkilö mieleen ja se on Lee Harvey Oswald. Miesten luonteenlaadussa oli toki eroa, sillä Ruby oli suupaltti ja Oswald niukkasanainen yksinolija, mutta muuten täsmää: molemmat olivat psyykeltään epävakaita. Avainasian sanoi varmaan Lee Harvey Oswaldin veli Robert L. Oswald, joka totesi veljestään: ”ei ollut mitään salaliittoa. Salaliitto oli Lee Oswaldin päässä”. Koko tässä saagassa oli mielestäni kaksi salaliittoa: toinen oli Oswaldin päässä ja toinen Rubyn päässä.

Olen valmis muuttamaan mielipidettäni, jos vakuuttavasti osoitetaan, että tapahtumien kulku poikkeaa esittämästäni.

PS

En tietenkään pysty lopettamaan Kennedyn salaliittoteorioita. Warrenin komissio on helppo sylkykuppi. Sitä syytetään edelleen 50 vuoden jälkeen siitä, ettei se tutkinut riittävän perusteellisesti kaikkia asianhaaroja. On selvää, että CIA:lla ja FBI:llä oli muita operaatioita esimerkiksi Kuubaa vastaan, joiden ei haluttu paljastuvan Kennedy-tutkijoille (ja joilla ei ollut mitään tekemistä Kennedyn murhan kanssa). Ne pimitettiin murhatutkijoilta. Myöhemmin kymmenien vuosien kuluessa salaisia asiakirjoja on löytynyt ja niiden pimittäminen on liitetty sujuvasti salaliittoteorioihin…. Esimerkiksi Philip Shenonin uusi kirja A Cruel and Shocking Act” näyttää olevan varsinainen uusien salaliittoteorioiden sylttytehdas, vaikka itse kirja pidättyy konkreettisilta syytöksiltä. Se vain vihjailee.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Opportunismista ja myytinrakentamisesta

Markku Jokisipilä ja Janne Könönen ovat kirjoittaneet teoksen ”Kolmannen valtakunnan vieraat” suomalaisten ja saksalaisten yhteistyöstä 1930- ja 40-luvulla. Kirja on kirjoitettu hyvällä tyylillä ja sitä jaksaa lukea sen suuresta sivumäärästä huolimatta (557 tekstisivua). Kirjaa voi verrata Tarmo Kunnaksen ”Fasismin lumous” -kirjaan, jonka luin vastikään (”Tarmo Kunnas ja luomoava fasismi”). Kirjat ovat eriluonteisia. ”Fasismin lumous” käsitteli fasismin ja natsismin vaikutusta eurooppalaiseen älymystöön lähestymiskulmittain ja teemoittain. Jokisipilä ja Könönen käsittelevät Suomen ja Saksan kulttuurihenkilöiden, poliitikkojen ja sotilaiden yhteyksiä perinteisemmällä tavalla käyden läpi suhteiden kirjon tapahtuma tapahtumalta koko natsismin historian ajalta. Varsinkin 1930-luvulla tapahtunut suomalaisen älymystön ”retkahtaminen” natsismin pauloihin on mielestäni sekä asiasisällön että tyylin osalta kirjan parasta antia. Kunnaksen ja toisaalta Jokisipilän & Könösen kirja täydentävät toisiaan.

Keskityn tässä vain yhden näkökulman erittelyyn eli Mannerheimin myytin rakentamiseen ja havaitsemaani opportunismiin pääosin 1930-luvun näkökulmasta. Kirjassa on jakso, joka kertoo Mannerheimista ikään kuin se olisi ollut erillisen kirjan aihe ja sitten sovitettu laajemman historian osaksi. Erittelen tätä jaksoa hieman tarkemmin, koska sillä on yleisempääkin merkitystä historian jatkumon kannalta.

Kirjan kirjoittajien tarkoitus on varmaan käsitellä Mannerheimia tasapuolisesti ”toisaalta toisaalta” -ajattelun pohjalta. Lopputulos näyttäytyy minusta erikoiselta Mannerheimin myytin kasvattamiselta tendenssimäisesti. Syntyy myös kuva opportunistisesta hahmosta, joka on kaiken aikaa oikeassa asemoidessaan itsensä 1930-luvun kontekstiin. Kirjoittajat eivät kuitenkaan käytä Mannerheimin yhteydessä opportunisti-käsitettä lainkaan.

Toinen näkökulma asiaan on, että historian hahmo – tässä tapauksessa Mannerheim - on äärimmäisen taitava ympäristön manipuloija, joka rakentaa itsestään tietoisesti kuvaa myyttisenä sankarihahmona, eräänlaisena kansakunnan pelastajana. Kirjoittajat kuvaavat Mannerheimia tällaisena hahmona.

Kirjassa todetaan, että ”Mannerheim pelasi koko 1930-luvun kulisseissa vertaansa vailla olevaa ulkopoliittista kaksois-, joskus kolmoispeliäkin”. Hän oli yhtäältä pohjoismaisen suuntauksen kannattaja, toisaalta imarteli saksalaisia julkisissa puheissaan. Saksalaisille hän kertoi suhtautuvansa ”täysin skeptisesti” pohjoismaisen yhteistyön mahdollisuuksiin. Jälkimaineen mukaan Mannerheim oli anglofiili. Tätä on korostettu jälkikäteen sattuneesta syystä: anglofiilit voittivat sodan! Mannerheim oli kyllä aidostikin suuntautunut anglo-amerikkalaisittain. Jokisipilälle tyypillisen toisaalta-toisaalta -ajattelun mukaisesti Mannerheim kuitenkin moitti Yhdysvaltoja ja Englantia pehmeydestä Neuvostoliittoa kohtaan ja kehui saksalaisia Neuvostoliiton todellisena vastapainona. Toisaalta hän ”ymmärsi Neuvostoliiton turvallisuusintressejä”. Englantilaisille ja ruotsalaisille keskustelukumppaneilleen hän vakuutti, ettei Suomi ollut missään nimessä ”hakeutumassa Saksan vanaveteen”. Jää kuva, että kirjoittajat kritiikittömästi ihailevat tällaista kameleonttimaista suhtautumistapaa.

Jos ajatellaan 1930-luvun skitsofreenista tilannetta, niin Mannerheimin kaltainen hahmo saattoi todellakin menestyä tällä ajattelulla, jossa munat jaetaan 3-4 koriin. Eri asia on, kuinka uskottavaa tällainen suhtautuminen oli muiden Suomen johtohenkilöiden kannalta. Opportunismin kannalta tämä ei ole ongelma: juuri näin machiavellistisesti pitääkin käyttäytyä.

Minusta ratkaisevaa tässä on, että Mannerheim saattoi toimia kulisseissa ollen milloin mitäkin mieltä ja ollen aina samaa mieltä kuin se, jonka kanssa kulloinkin keskusteli. Tämä johtui siitä, ettei hänellä ollut päättäjän roolia 1930-luvulla. Hän ui kuin kala tummassa vedessä. Eri asia on kuinka ihailtavaa tämä on. Päättäjät joutuivat toimimaan paljon ahtaammassa raossa. Ei ulkopoliittista linjaa voi vaihtaa lennosta ja kaveerata milloin kenenkin kanssa. Jostakin syystä kirjoittajat sivuuttavat tämän kaltaiset näkökulmat. He ovat siis ensisijassa Mannerheim-myytin kasvattajia, vaikkeivat sitä ehkä tunnustakaan.

Entä historian todellisuus? Mannerheim vastusti saksalaisten vahvaa asemaa vuoden 1918 tapahtumissa. Kolmekymmentäluvulla hän ylisti saksalaisten osuutta Suomen itsenäistymistaistelussa. Teemu Keskisarja kertoo ”Viipuri 1918” kirjassaan Mannerheimin kunnianhimon nurjista puolista, hänen herkkähipiäisyydestään, hänen vallanhimostaan. Vuosina 1919-1921 Mannerheim oli ns. aktivistien nimimerkki ”Andersson”, jolle pedattiin – Mannerheimin itsensä suostumuksella – diktaattorin asemaa Suomeen. Sama toistui Mäntsälän kapinan aikaan, kun Mannerheim, nyt kenraali Ignatiusta käsikassaranaan käyttäen, pyrki sekavassa tilanteessa valtaan. Demokratia oli Mannerheimille välttämätön paha, jos sitäkään. Hänelle jäi näistä epäonnistuneista valtaan pyrkimisistä kalvava mieli, joka ei häntä jättänyt rauhaan ennen kuin hän pääsi todelliseen valtaan käsiksi 1930-luvun lopulla.

Mannerheim edusti vuonna 1939 kantaa, että Suomi häviää sodan Neuvostoliitolle ja alueluovutuksiin on suostuttava. Hän hävisi tämän väännön. Ymmärrän tässä hyvin pitkälle Mannerheimin (ja Paasikiven) kantaa. Viime aikoina on syystäkin kritisoitu moneen kertaan pureskeltua aihetta eli Mannerheimin viivyttelevää menettelyä ennen Neuvostoliiton läpimurtoa kesäkuussa 1944. Hänen realisminsa vuosina 1944-46 suhteessa Neuvostoliittoon taas ansaitsee sille kuuluvan arvon.

Olen edellä pyrkinyt erittelemään myytin tietoisen luomisen ja opportunismin hentoa eroa. Onko siis suuri sankari se, joka vaihtaa mielipidettään poliittisen tuulen kääntyessä vai onko linjan pitäminen ihailtavampi vaihtoehto? Moni voi sanoa tähän, että pieni valtio joutuu tekemään useammin kompromisseja kuin suurvalta. Tässä on tietenkin ainakin osittain perää: meidän johtajamme ovat joutuneet pakkoraossa antaman monesti periksi periaatteistaan jo hengissä pysymisen vuoksi.

Jos tarkastellaan Mannerheimia ja Kekkosta niin molemmilla on myytinrakentajansa. Kekkosen hovimyytinluoja on Juhani Suomi. Suomelle ei riitä, että hän korottaa Kekkosen jalustalle. Hän on ruvennut kirjoissaan raivaamaan historian henkilögalleriaa painamalla alaspäin Kekkosen ympäristössä olevia henkilöitä (Koivisto, Mannerheim), samalla jalostaakseen Kekkosen myyttiä.

Myytin purku ei tarkoita sitä, etteikö ao. valtiomiehiä voitaisi arvostaa. Kysymys on eri asiasta. Uskon jopa, että myytin takana olevan henkilön arvo nousee historian katsannossa, kun häntä ei peitetä epäuskottavalla kaikkien yläpuolella olevan supermiehen glorialla.

Myytin luontiin näyttää kuuluvan lukemattomien kirjojen julkaiseminen: yksi jos toinenkin haluaa olla osallisena nousevan myytin luomisessa.

Sekä Mannerheimilla että Kekkosella on ollut kyky toimia opportunistisesti. Mannerheimilla tämä toteutui siten, että hän pyrki istumaan monilla tuoleilla yhtaikaa. Kekkosen kohdalla tämä ilmeni hänen nopeina poliittisen suunnan muutoksinaan. Molempien osalta voisi sanoa, että tarkoitus pyhitti keinot.

Hyvä esimerkki myytin luonnista ihan viime aikoina on ollut Lauri Törni. Hänestä oltiin kovaa vauhtia luomassa ylivertaista sankarimyyttiä, kunnes kriittisemmät tahot puuttuivat peliin. Kun Helsingin kirjamessuilla esiteltiin uutuuskirjaa (Oula Silvennoinen, Juha Pohjonen: ”Tuntematon Lauri Törni”) Törnistä, joka pureutuu kriittisesti hänen uraansa, huusi joku yleisöstä: ”mutta hän on Mannerheimristin ritari!” Onko selvempää esimerkkiä? Sankarille pitää antaa melkein mitä tahansa anteeksi, kun hän on yhdessä suhteessa - monien mielestä ansaitusti - ollut ihailumme kohde.

Onko periaatteellisempien ihmisten roolina hävitä kamppailut historian vitriinissä? Ei toki. Meillä on vaikkapa Väinö Tanner, jota pilkattiin hänen jukuripäisyydestään Neuvostoliitto-suhteissa: ”minähän en konttaa Neuvostoliiton suurlähetystön portaissa”. Ei siis kannattaisi olla varma, miten historia lopulta tuomitsee.

Historian suurhenkilöitä arvioidaan kulloisenkin lopputuloksen näkökulmasta. Monille riittää, kun itsenäisyys on säilynyt haastavissa tilanteissa. Virheet voidaan antaa anteeksi.

Mikä on historioitsijan rooli? Onko hänellä myytinluojan rooli? Historiankirjoittajat joutuvat usein pahaan välikäteen: kirjaa on myytävä, muutoin olet pian entinen historioitsija. On helpompi kirjoittaa nosteessa olevasta sankarimyytistä positiivisesti kuin - kritiikkiä harrastaen - antautua alttiiksi vaaralle tulla lynkatuksi.

Teemu Keskisarjalla näyttää meidän nuorista historiankirjoittajistamme olevan taito murtaa myyttejä ja paljastaa opportunismin roskatynnyrit. Eikö silloin lähestytä objektiivisen historiankirjoituksen ihannetta?

torstai 21. marraskuuta 2013

Rikastavaa ja köyhdyttävää filosofiaa vuonna 2013

Motto: joskus on hyvä käydä kriittistä keskustelua itsensä kanssa. Kirjoitin oheisen blogikirjoituksen 12.3.2012. Ajattelin kommentoida omia silloisia ajatuksiani tämän päivän näkökulmasta erityisesti taustana Himasen ”Kestävän kasvun malli” ja sen esille nostamat asiat. Kommenttini kursiivina. Kolmantena pyöränä tässä ”keskustelussa” on siis Pekka Himanen. Jos tämä keskustelu käsitetään näytelmäksi, niin kuiskaajina toimivat Annika Saarikko (kesk) ja Matti Niemi (sd).

Filosofit Esa Saarinen ja Pekka Himanen ovat viime vuosina olleet kansakunnan merkittäviä filosofeja. Molemmilla on suurin piirtein samanlainen agenda, vaikka esiintymistyyliltään ja monilta muilta osin toki poikkeavat toisistaan.

Itse asiassa Himanen on Saarisen oppilas.

Saarinen ja Himanen lähestyvät suomalaista ajattelutapaa olettamansa suomalaisten huonon itsetunnon ja kateuden näkökulmasta. Läpimurtovaiheessa heidän ajattelulleen oli sosiaalinen tilaus. Molemmat korostivat ”rikastavaa vuorovaikutusta”. Esa Saarinen toteaa ”kantavissa ajatuksissaan” nettisivuillaan, että ”vuorovaikutukseen sisältyy mahdollisuus rikastua ilman ylärajaa”. Näin molemmat halusivat luoda kannusteita suomalaisille mörökölleille, jotta he sopeutuisivat muuttuvaan maailmaan. Molemmat myös korostivat menestystä ilman kateutta.

Himanen puhuu ”energisoivasta ja merkityksellisestä unelmasta”. Viittaus Martin Luther Kingiin tuo ajatuksen astetta konkreettisemmaksi, sillä kovin abstrakteilta molemmat muutoin kuulostavat. Sikäli paradoksaalista, koska Saarinen nimenomaan haluaa edetä arjen kokemusten kautta. Molemmilla on mielestäni selkeä aukko filosofisessa rakenteessa: kumpikaan ei kytke ajatuksiaan reaalitalouteen kuten esimerkiksi Maija-Riitta Ollila. Ainakin Himanen jossakin youtube -videossa myöntää tämän avoimesti.

Nyt siis on ollut pakko kytkeä, koska Himanen on kirjoittanut tilauksesta ”Kestävän kasvun mallinsa”. Ehkä yksi siihen kohdistuvan kritiikin lähtökohdista on juuri tässä: häneltä puuttuu kosketuskohta talouden filosofiaan. Toisaalta juuri se saattaa olla hänen vahvuutensa, sillä eivät taloustieteilijöidenkään viime aikaiset näytöt ole olleet kaksisia. ”Ulkopuolisena” hänellä on ollut mahdollisuus tuoda jotain uutta keskusteluun. Mutta ovatko vastaanottajat olleet valmiit tähän?

Ehkä molemmat filosofimme ovat onnistuneet, jossain määrin iskostamaan suomalaisiin menestysajattelun hedelmällisyyden. Jotain jää puuttumaan. Ehkä se on juuri tuo taloudellinen aspekti. Saarisen ja Himasen vaikutusaikana (1990-luvulta 2000-luvulle) olemme kokeneet pitkän yhtäjaksoisen talouden nousukauden (ainakin vuodesta 1994 vuoteen 2008 saakka). Tämä on sopinut hyvin yhteen herrojen ajattelun kanssa, jossa omiin voimiin luottaminen, henkinen rikastuminen ja luovuus ovat olleet molempien ajattelun keskiössä.

Maailma on kuitenkin muuttunut monivivahteisemmaksi. Silmiinpistävää on menestyksen ja toisaalta taloudellisen ahdingon polarisoituminen. Juuri nyt olisi tarvetta ehkä vanhanaikaiseksi koettavalle filosofialle, joka korostaisi oikeudenmukaisuuskysymyksiä talouden näkökulmasta. Ehkä meidän tunnetuista filosofeistamme professori Timo Airaksinen on lähinnä tätä suuntausta.

Kuinka ollakaan Himasen kirjan perusasetelma lähtee John Rawlsin oikeudenmukaisuuskäsitteestä, josta Himanen johtaa empatian käsitteen. Hän on siis vastannut asettamaani huutoon (heh)!

Tarkastelen seuraavassa tulevaisuuden näkymiä Hesarissa olleen Annika Saarikon (kesk.) ja Matti Niemen (sd) haastattelun innoittamana (HS 5.2.2012) . Molempien puolueet ovat jääneet ehkä paitsi siitä menestyksestä tai menestyksen tunteesta, jonka Saarinen ja Himanen ovat loihtineet ilmoille. Hyödyn saaja on ollut kokoomus.

Niin muuttuu maailma, Pekkaseni!

Niemi toteaa ansiokkaasti että ”äänestäjät eivät halua olla uhreja, joita hyvinvointivaltio tukee. He haluavat olla menestyjiä”. Siis saarilaisia ja himaslaisia. Mutta mitenkä on reaalimaailmassa ? Ihmisten on nyt pakko teeskennellä menestyvää, vaikka on suunnaton määrä ihmisiä, jotka kokevat elämänsä täysin toisin. Yhdysvalloissa tilanne on toki vielä huomattavasti räikeämpi. Menestykseen liittyy tietenkin ulkoiset menestyksen merkit, vaikkapa hyvä auto ja omistusasunto, mielellään omakotitalo. Nykyaikainen ”rahamarkkinateollisuus” on luonut tähän edellytykset. Velkaa tekemällä melkeinpä kuka tahansa pystyy näyttämään menestyjältä, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Rags to riches onnistuu siis tänäkin päivänä!

Niin, rags to riches onnistuu syömällä tulevaisuudelta.

Tietenkin tämän päivän köyhä on erilainen kuin sanokamme 50 vuotta sitten. Moni on sanonut, että mitä köyhyyttä se on, jos tulot ovat nousseet elinkustannusten mukaisesti (ainakin yhtä nopeasti kuin inflaatio). Raja näyttää kulkevan siinä onko tapahtunut absoluuttista köyhtymistä. Tässä kohtaa heräävät jo kylmäkiskoisimmatkin. Todellisuus on monisyisempi. Suhteellinen köyhtyminen on oleellisesti vaikuttava tekijä yhteiskunnassa. Siitä on esimerkkinä vaikkapa Occupy Wall Street -liike. Suuri osa ihmisistä ei tyydy suhteelliseen vaurastumiseen, jos jotkut toiset näyttävät rikastuvan epäoikeudenmukaisin keinoin. Niemi toteaakin, että Suomesta on tullut vauraampi, mutta on eri asia onko Suomesta tullut tasa-arvoisempi. Tilanne säilynee kuitenkin lohdullisena niin kauan, kun ei tapahdu kansakunnan tasolla voimakasta talouden heikkenemistä. Jos niin tapahtuu koskee se koviten juuri pienituloisia.

Nyt olemme kokeneet kaksoistaantuman (2009 ja 2013). Suurituloisten vedätykseen suhtaudutaan äärimmäisen kriittisesti (vrt. esimerkiksi Kevan Merja Ailus). Himasen ”Kestävän kasvun mallin” viitoittamalla tiellä pitäisi siis muuntaa toisaalta kateus ja toisaalta ylemmyyden tunne hedelmälliseksi vuoropuheluksi. Joka tapauksessa tuloerojen kasvu tulisi pysäyttää.

Kun Esa Saarinen puhuu ”mahdollisuudesta rikastua ilman ylärajaa” hän tietenkin tarkoittaa henkistä (ja ehkä sen seurauksena aineellista) rikastumista. Tänä päivänä Saarisen ajatus voidaan kääntää irvikuvakseen: rikastumisella ei todellakaan näytä olevan ylärajaa. Onko siis henkisestä rikastumisesta puhuminen lähinnä köyhempien tyynnyttelyä: yrittäkää kovasti, olkaa luovia ja harjoittakaa rikastavaa vuorovaikutusta niin kyllä tekin voitte onnistua henkisesti ja/tai taloudellisesti!

Annika Saarikko toteaa että ”politiikka on jo kaksikymmentä viime vuotta näyttänyt olevan talouden armoilla”. Politiikan uudelleen tulosta on puhuttu viimeaikoina paljon ja sitä Saarikkokin toivoo. Ilmeisesti liikkuvia äänestäjiä on yhä enemmän ja heidän sitomisestaan itseensä puolueet taistelevat tiukasti.

Himanen on ehkä tiedostamattaankin avannut politiikan mahdollisuudet uudelleen kirjassaan. Tilaaja (pääministeri) jättää politiikalle kuitenkin hyvin vähän liikkumatilaa sitoessaan itsensä ja muut raadolliseen leikkauspolitiikkaan.

Pekka Kuusi kirjoitti aikanaan teoksen 60-luvun sosiaalipolitiikka (jota olen käsitellyt aiemmin blogissani). Niemi kaipaa kirjaa nimeltä ”2020-luvun sosiaalipolitiikka”. Ihan aiheellinen kysymys. Vai onko niin, että yhteiskunta on globaalin puristuksessa pirstoutunut jo niin moneen osaan, ettei ole mahdollista kirjoittaa kansakunnan yhtenäistä sosiaalipolitiikkaa jollekin ajanjaksolle.

Kirjailija Matti Mäkelä taisi verratakin Himasen kirjaa Kuusen kirjaan. Vertailulle löytyy ehkä jossain määrin perusteita. Vaikka tätä ei myönnettäisikään, on molemmilla halua nähdä yhteiskunta hyvinvoivana tulevaisuudessa ja kestävällä tavalla. Kuusella tavoitteena oli hyvinvointivaltio 1.0 ja Himasella 2.0.

Ihmiset kaipaavat kuitenkin suurta selitystä olemassaoloon ja elämään. Epäilemättä siihen tarvitaan rikastavaa vuorovaikutusta. Tarvitaan myös menestyviä ihmisiä, jotka voivat olla esimerkkinä muille ilman kateuden häivää. Tarvitaan myös sosiaalipoliittisia linjauksia pidemmällä aikavälillä niin haastavaa kuin se onkin.

Himasen projekti voisi toimia tässä mielessä päänavaajana. Sillä on tilaajarasite, sillä suuri osa vastustaa Himasta tilaajan takia. Olisi kyllä syytä vapauttaa keskustelu henkilöistä ja keskittyä itse asiaan. Himasen työ tarjoaa siihen kyllä hyvät pohjat.

Ehkä tarvitaan muutakin. Kun Proudhon arvosteli Marxia ivaillen hänen yhteiskuntapolitiikkaansa ”köyhyyden filosofiaksi”, niin Marx vastasi pitäen muiden filosofisia luomuksia ”filosofian köyhyytenä”. Saarisen ja Himasen filosofia on hyvin toimeentulevan keskiluokan filosofiaa. Se luo uskoa niihin ihmisiin, jotka ovat jo voittajia. Mutta kuka filosofeistamme rupeaisi pienituloisten puolesta puhujaksi ? Onko Saarisen ja Himasen filosofia siis köyhää, kun se ei huomioi vähäväkisiä, jotka eniten tarvitsisivat filosofiemme tukea?

Tämä on mielestäni avainkysymys tänään. Tuloerojen suuretessa ja työpaikkojen polarisaation edetessä tarvitaan erityistoimia, jotta hyvinvointiyhteiskunta 2.0 olisi ”arvokkaan elämän yhteiskunta”.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

tiistai 19. marraskuuta 2013

Jäähyväiset Nokian puhelimille

Nokian puhelimet on sitten myyty. Otsake on pateettinen, myönnettäköön.

Kyllä tämän yli on vaikea päästä. Pitäisi tolkuttaa itselleen, että businesta tämä vain on. Kun katselin aamu-TV:stä ylemmyydentuntoisen, kaikkitietävän ja vieläpä kyynisen analyytikon mielipiteitä, niin sisällä taas kiehui.

Toiset analyytikot, kuten Tero Kuittinen taas ovat ottaneet luopujan asenteen. Vielä pari viikkoa sitten mies oli valmis julistamaan, että Microsoft-kauppa oli virhe. Laivaa on jälleen käännetty: menköön, kun on mennäkseen.

Olen jotenkin tympääntynyt amerikkalaisten häikäilemättömyyteen. Proudly made in USA tuntuu taas jylläävän. Kun puhelimet olivat Nokian, oli rapakon takana jatkuvaa skeptistä urputusta. Nyt kun puhelimet ovat siirtymässä amerikkalaisille ekosysteemeineen, on tuuli kääntynyt. Toki amerikkalaisten into hankkia Nokian puhelimia heräsi jo hiukan aiemmin. Kasvuluvut ovat viime aikoina olleet hämmästyttäviä, tosin lähtöluvutkin ovat olleet pieniä. Mielestäni Nokian asemaa Euroopassa on aliarvioitu: merkittävillä markkinoilla Nokian osuus on 10 prosenttia ja yli. On synnytetty kuva, että ainoa, mikä merkitsee on Yhdysvaltain markkinat.

Onko sillä merkitystä, että ”valmistusmaa” vaihtuu, kun puhelimia ei kuitenkaan tehdä Suomessa (eikä kyllä Yhdysvalloissakaan)? Arvoketjun arvokkaimmat osat ovat kuitenkin olleet ainakin pääosin Suomessa – näin olen käsittänyt. Ja jos amerikkalaiset pitävät tuotekehityksen Suomessa, niin onko tässä erityistä valittamista? Kyllä on.

Mentäessä 5-15 vuotta ajassa taaksepäin Nokialla oli myös kansantaloudellista merkitystä, kun puhelimia tehtiin massiivisesti Suomessa kännykän kuoria myöten. Parhaimmillaan vaikutus BKT:hen oli useita prosenttiyksiköitä. Toivottavasti Nokia-tuotekehittäjien panosta voidaan hyödyntää jatkossa muissa yrityksissä. Hyviä esimerkkejä on.

Mikä tässä kaikessa rasittaa? Viime kädessä varmaan se, että kuluttajatuotteen brändi on menetetty. Oli juhlavaa liikkua ulkomailla, kun ihmiset tunnistivat Nokian suomalaiseksi brändiksi. Kyllä se kertoi suomalaisesta osaamisesta ja kuluttajatuotteethan näkyvät kaikkialla. Suuri osa ulkomailla jopa tunnisti puhelimet suomalaisiksi, vaikka osalla olikin vanhasta muistista kuva, että tällaiset tuotteet tehdään Japanissa.

On järki ja tunne. Tällä hetkellä tunteet ovat pinnassa ja en viitsi edes teeskennellä kyynistä siltä pohjalta, että ”tiedettiinhän tämä”, ”jo viisi vuotta sitten näin, että konkurssi tulee” jne.

Nokian omistajana haluaisin myös sanoa niille, jotka ahneuksissaan haluaisivat pumpata Nokian kassan tyhjäksi eli jakaa rahat osakkeenomistajien kesken, että olen tätä ajattelua vastaan – ja jyrkästi. Jos edes hetkeksi hellitettäisiin ahneudesta ja annettaisiin Nokian panostaa uusiin investointeihin. Mahdollisuuksia on, mutta niille pitää antaa tilaisuus. Aamu-TV:ssä osakesäästäjien keskusliiton toimitusjohtaja pelkäsi, että Nokian rahat menevät heräteostoksiin. Vai niin. Ilmeisesti hän haluaisi rahat Nokian omistajien heräteostoksiin!

Oma lukunsa ovat nämä, jotka ”ohjekirjasta” katsomalla (näin on tehty muissakin firmoissa!) valmistautuvat jo pilkkomaan jäljelle jäävän Nokian. Mikähän logiikka tässäkin on? Mitä jos kerrankin pyrittäisiin pitkäjänteisesti kehittämään liiketoimintaa nykyistä toimintaa vahvistavilla ostoilla ja suuntaamalla toimintaa käyttäjälähtöisiin hankkeisiin?

No niin, sain puhkuttua ulos pahan olon. On aika siirtyä muihin askareisiin.

Tämä on 400. blogikirjoitukseni

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin elämään pommin kanssa!

TV:stä tuli dokumentti maailman suurimmasta koskaan räjäytetystä ydinpommista. Dokumentti oli keskinkertainen, mutta kävi hyvin historian kertauksesta ja toivottavasti moni nuoremman polven katsoja löysi ohjelman kilpailevan viihdetarjonnan joukosta.

Olin 10 vuoden ikäinen, kun Neuvostoliitto räjäytti tuon jättiläispommin, ”Tsar Bomban” Novaja Zemljalla lokakuun 30. päivä 1961. Pommi oli 3800 kertaa suurempi kuin Hiroshiman pommi. Se oli rehvakkaan ja riskejä ottavan Nikita Hrustsovin toimeksiantama ydinkoeräjäytys pelkästään – näin olen käsittänyt - näyttämisen halusta.

Toki sillä olikin vaikutus: silloin puhuttiin 50 megatonnin pommista, nykyisen tiedon mukaan se oli 57 megatonnin pommi (tätä dokumentissa ei mainittu). Joka tapauksessa amerikkalaisten suurin pommi ”Castle Bravo” oli ”vain” 15 megatonnia. Neuvostoliiton (Venäjän) taholta tietoa on vähemmän saatavissa, mutta selväksi on käynyt, että pommeja räjäyteltiin molemmin puolin yrityksen ja erehdyksen menetelmällä, ts. aina edellisestä pommista opittiin jotain uutta ja sitten taas kokeilemaan….

Yhdysvaltain räjäyttäessä ensimmäisen vetypomminsa vuoden 1952 lopulla kului vain muutama kuukausi niin Neuvostoliitto seurasi. Varsinkin atomipommin osalta Neuvostoliitto menestyi vakoilijoidensa ansiosta, mutta vetypommin osalta itse asiassa Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen lentokoneesta pudotettavan ”käytännöllisen kokoisen” pommin. Asevarustelun kilpajuoksu käynnistyi ja saavutti ensimmäisen kulminaatiopisteensä 1962-63.

Tämän päivän näkökulmasta radioaktiiviseen laskeumaan – josta toki oltiin sen ajan mittapuun mukaan hyvin selvillä – suhtauduttiin aivan liian leväperäisesti. Suoraan sanoen suhtautuminen oli naivia ja hinta oli korkea, koska maaperän lisäksi pommit saastuttivat myös ihmisiä.

Että siis Bikinin atollilla ja sen välittömässä ympäristössä räjäytettiin 67 ydinpommia! Että siis Bikinissä ei ole vieläkään pysyvää asutusta, vaikka kokeiden alkamisesta on kulunut lähes 70 vuotta ja lopettamisestakin 55 vuotta! Pommien jäljet luonnossa ovat pysyviä muistomerkkejä tapahtuneesta. Alkuperäisten asukkaiden siirrot pois atollilta, takaisinsiirrot ja uudelleen poissiirrot osoittavat, miten epävarmoilla ja vähillä tiedoilla on toimittu.

Japanilaisten kalastajien säteilyvammat olivat ankaran protestoinnin aiheina jo 1950-luvulla. Se oli dokumentin tuomaa uutta tietoa, että Castle Bravo -pommi oli osittainen epäonnistuminen. Pommin piti olla 5 megatonnia, mutta se oli pommin sisäisestä, odottamattomasta reaktiosta johtuen 15 megatonnia eli siitä tuli vahingossa suurin pommi, mitä amerikkalaiset ovat koskaan räjäyttäneet. Aiheutetut vahingot ovat suhteessa pommin väärinmitoitukseen. Moni joutui radioaktiivisen ”lumisateen” alle Tyynellämerellä. Niin on tapahtunut myöhemminkin sekä USA:n että Neuvostoliiton koeräjäytysten seurauksena. Luojan kiitos meillä on tänä päivänä valveutuneet ympäristöliikkeet!

Neuvostoliitto ei suinkaan luopunut tuon näytösluontoisen pommin pudotuksen jälkeen jättiläispommeista, vaan suoritti kokeita 19-24 megatonnin pommeilla kolme kertaa vuonna 1962. Oli johtopäätösten vetämisen paikka: vuonna 1963 solmittiin ensimmäinen ydinkoekieltosopimus.

Tuohon aikaa elettiin pommin varjossa. Tilanne oli otollinen sotahulluille. Kovan linjan haukkoja oli molemmin puolin rintamalinjaa. Neuvostoliitosta heitä on hiukan vaikeampi tunnistaa kuin Yhdysvalloista sattuneesta syystä. Onneksi meillä ei ole tänään (kannattaa koputtaa puuta) amerikkalaisen Curtis LeMayn kaltaisia kenraaleja, jotka olisivat sytyttäneet sodan, jos valtuudet olisivat riittäneet.

Kun presidentti Kennedy Kuuban kriisin jälkipuinnin yhteydessä totesi, ettei kannata riekkua, vaikka tämä, so. Kuuban kriisin ratkaisu, voidaan tulkita lännen voitoksi, huusi LeMay toiselta puolelta pöytää suurin piirtein näin: ”Vai voitettiin, me hävittiin tämä, ne olisi pitänyt pommittaa maan tasalle!” LeMayn kaltainen hahmo löytyy Stanley Kubrickin elokuvasta ”Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia”: kenraali Jack D. Ripper.

Myös tulevaisuustutkija Herman Kahn spekuloi 1960-luvulla ydinsodasta, jossa olisi hänen mukaansa voittaja, vaikkakin suurin menetyksin. Juuri nyt tällaisia laskelmia ei esitetä, mutta historia jatkuu….

Ydinasepelote on toiminut toistaiseksi hyvin: kaikki toisen maailmasodan jälkeiset sodat on käyty tavanomaisin asein.

Niin, miten minä suhtauduin pikkupoikana näihin kokeisiin? Yritin urhoollisesti selittää Neuvostoliiton jättipommia syksyllä 1961 koulutovereilleni: sehän on vain koe. Silloin henki oli kuitenkin sellainen, että sota tästä tulee. Sain kovaa palautetta kavereilta. Jälkikäteen ajatellen vähättelyni ei tietenkään ollut perusteltua.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Taikaluodeista todellisiin luoteihin

Helsingin Sanomien aukeaman laajuinen artikkeli Kennedyn murhasta (”Teoria taikaluodeista” , 17.11.2013) ei tuo erityistä uutta blogikirjoitukseeni ”Kennedyn murha – epätodennäköinen salaliitto” 13.11.2013. Todisteet viittaavat vahvasti yhden miehen surmatekoon. Minua jää harmittamaan tietokoneanimaattori Dale Myersin kaltaisten ihmisten kohtalo: he joutuvat vakuuttamaan näkemystään toivottoman konspiratiivisessa ympäristössä. Jokainen voi katsoa youtubesta hänen vakuuttavan työnsä jäljen.

Kuka tahansa harrastelija voi asettaa kyseenlaiseksi minkä tahansa vakavasti tehdyn tutkimuksen. Esitän seuraavassa eritellen vielä muutamia tapoja, millä kuviteltuja salaliittoteorioita tehtaillaan ja miten niitä vastaan voi taistella.

1) Tiede ei tarvitse enemmistön kannatusta (Myers). Juuri näin! On jatkettava taistelua faktapohjalta ihmisten mielikuvitusten varassa toimivia teorioita vastaan.

2) Silminnäkijöiden todistukset ovat todisteista epävarmimpia (Myers). Täsmälleen näin. Valitettavasti herkkäuskoiset kuvittelevat ristiriitaisten lausuntojen avaavan mahdollisuudet loputtomiin spekulaatioihin.

3) Todisteiden tarkoitushakuinen käyttö. Kun Dealey Plazalla olleista ihmisistä 97 henkilöä kuuli kolme laukusta, tarttuivat salaliittoteoreetikot pieneen vähemmistöön (19 henkilöä), jotka kaiku- ym. efektien harhauttamana kuulivat neljä tai useampia laukauksia. Tämä on tarkoituksellista faktojen pimittämistä.

4) Salaliittoteorioilla voi ansaita rahaa. Aina voi tarjota julkisuuteen uusia eriskummallisia teorioita täysin uutena: ”aivan uusi todistaja ilmennyt!”

5) Lehdistö ja tiedotusvälineet yleensä elävät sensaatioista, so. ne pitävät huolen, että selvää murhaa ei koskaan selvitetä.

6) Kennedyn murhan selvittelyissä menevät viralliset tutkimustulokset eli siis Warrenin komitean raportti ja myöhemmin kehittyneemmän tekniikan ansiosta saadut faktat sekaisin. Warrenin komission aikaan ei kerta kaikkiaan ollut niitä mahdollisuuksia käytettävissä, joilla rikoksia nyt selvitetään. Asia on nähtävä niin, että Warrenin komitea joutui antamaan kovassa paineessa loppuraportin tietyin oletuksin yhdestä ampujasta. Vasta myöhemmin, esimerkiksi tietokoneanimaation, äänilaboratoriotutkimusten ja kaitafilmikameralla otetun aineiston tarkemman tutkimisen avulla komitean toteamukset on vahvistettu.

7) Kuvitellaan, että on jotenkin fiksumpaa epäillä virallista selitystä: ”minuahan ei huijata!”

8) Terve epäily on hyvästä, mutta valitettavasti hyvään yleissivistyksen perustuva tieto väistyy uskomusperäisten väitteiden tieltä: halutaan uskoa sitä, joka vakuuttavimmin asiansa esittää. Kysymys on laaja-alaisesta tieteellisen tiedon vähättelystä.

9) Aina on pystyttävä muuttamaan mielipidettään, jos pitävät todisteet esitetään. Tällaista ei ole tähän mennessä tullut vastaan.

Annetaan viimeinen puheenvuoro Lee Harvey Oswaldin veljelle Robert L. Oswaldille: "Ei ollut mitään salaliittoa, salaliitto oli Lee Oswaldin pään sisällä".

www.historiajatkuu.blogspot.fi

lauantai 16. marraskuuta 2013

Tapahtui Viipurissa vuonna 1918

Teemu Keskisarjan uusimmassa kirjassa pureudutaan Viipurin tapahtumiin sisällissodan myllerryksissä talvella ja keväällä 1918. Keskisarja on kehittänyt omanlaisensa lähestymistavan historiaan. Hän menee ensinnäkin aivan kohdehenkilöiden iholle kuvatessaan heidän edesottamuksiaan sodan keskellä. Toiseksi hän ei ole todellakaan mikään myytinrakentaja, vaan pikemminkin myytinpurkaja, joka yltyy inhorealismiin analysoidessaan historian kulkua. Hänen lähestymistavassaan on jotain peterenglundmaista, mutta kyllä hän kuitenkin säilyttää oman tyylinsä johdonmukaisesti.

Runsas henkilögalleria ja yksityiskohtaiset kuvaukset saattava joskus runsauden pulassa puurouttaa tekstiä, mutta hyvä näin. Lukija ei pääse aivan helpolla. Kirjoitustyyli on kyllä selkeää ja helppolukuista. Jälleen uusi mainio interventio Suomen historiaan Keskisarjalta.

Viipurissa tapahtumat etenivät kohti kulminaatiopistettä talven ja kevään aikana 1918. Punaiset joutuivat väistymään valkoisten edeltä kohti Suomen kaakkoiskulmaa valkoisten seuratessa. Viipurista muodostui todellinen punaisten joukkojen kokoamispiste, muttei mitenkään järjestäytyneesti. Valkoiset saarsivat hitaasti, mutta väistämättä kaupungin sulkien pakenemismahdollisuudet. Myöskään valkoisten sodankäynti ei ollut mitenkään määrätietoista tai sotilaallisesti järjestäytynyttä, pikemminkin improvisoinnin ja määrätietoisen etenemisen sekoitus. En kuvaa tässä lukemattomia verisiä kahakoita, joita punaisten ja valkoisten välillä syttyi. Pikemminkin pyrin pohtimaan sisällissodan luonnetta.

Mikä oli venäläisten osuus? Alun perin venäläiset aseistivat punaisia ja toimivat heidän apunaan muutoinkin. Keskisarja kuitenkin tuo vastaansanomattomasti esille tosiasian, että punaiset halusivat omia sodan: tässä oli kysymys heidän kapinastaan eikä venäläisten vallankumouksesta. Punaisten ja venäläisten välille syntyi jopa konflikteja. Tämä on asia joka ainakin minulle avasi uuden näkymän historiaan ja toivon mukaan poistaa muiltakin liian stereotyyppiset ja kaavamaiset käsitykset, mikä oli venäläisten rooli sodassa.

Keskisarja kuvaa kahta verilöylyä aivan sodan loppuvaiheessa intensiivisesti. Varsinkin punaisten epätoivoinen ja raakalaismainen Viipurin vankilassa tekemä teloitusluontoinen kymmenien ihmisten tappaminen on kuvattu – ilmeisesti hyvän lähdeaineiston tukemana – vertahyytävästi. Tilanne ei ollut aivan selkeän yksipuolinen, sillä vankilahenkilökunnalla ja vangeilla, jotka jäivät satimeen, oli myös aseita ja he pystyivät jollain tavalla puolustautumaan, muutamat jopa pakenemaan.

Jotain sanoin kuvaamattoman ahdistavaa on siinä, että lopulta 42 ihmistä ahtautui 40 m2 huoneeseen, jossa he puolustautuivat ylivoimaisia punaisia vastaan. Kysymys oli ikään kuin sisällissodan puristumisesta yhteen ainoaan ahtaaseen koloon. Verilöyly jää Suomen historiaan. Kiinnijääneet päätekijät saivat seuraavien viikkojen kuluessa ankarimman mahdollisen tuomion.

Toinen massasurma, jossa valkoiset sodan jo ratkettua teloittivat 200 venäläistä on dokumentoitu huonommin lähteiden puutteen takia. Voittajalla oli mahdollisuus peitellä jälkiään. Joka tapauksessa venäläiset, joilla ei ollut osaa eikä arpaa esimerkiksi edellä mainittuun vankilateloitukseen joutuivat valkoisten silmittömän koston uhriksi. Mitä kostettiin? Todennäköisesti koko sodan turhautuminen kohdistui järjettömästi noihin venäläisiin melko passiivisiin joukkoihin. Vastaavaa joukkoteloitusta ei Suomen historiasta löydy.

Valkoisten tekemä massasurma ei jäänyt huomiotta Suomen rajojen ulkopuolella. Sitä oli pakko ryhtyä selvittämään. Toimeksiantajaa ei löytynyt, vaikka lähes kaikkiin korkeimman johdon jäseniin voitiin kohdistaa epäilyjä. Kuka oli antanut konkreettisen käskyn ja kenen hengessä surmat tehtiin? Mitään lopullista vastausta ei ole saatu.

Venäläisiin kohdistui ”rotuvainoja” välittömästi sodan päättymisen jälkeen. Samalla tapettiin kymmeniä muunmaalaisia mm. puolalaisia ja virolaisia ”ryssinä”. Kysymys oli suurpiirteisistä puhdistuksista, joilla haluttiin päästä eroon muista kuin suomenkielisistä.

Keskisarjan kerronta on lähellä murhilla mässäilyä. Minulle olisi riittänyt vähemmän yksityiskohtainen kuvaus päähän ammuttujen aivoista nousevasta höyrystä. Muutoinkin Keskisarja käsittelee tapahtumia kliinisesti tunteita osoittamatta. Tämä ei ole sattuma, vaan hänen omaksumansa linja.

Keskisarja kuvaa kuinka aivan tavallisista ihmisistä tuli verenhimoisia tappajia tilanteen niin salliessa. Saavutettu sivistys ei paljoa painanut. Yksilötasolla toki sota vaikutti hyvin eri tavalla eri ihmisiin: ei kaikista tullut tekemälläkään tappajia.

Koko Viipuri oli sekava ja hallitsematon osittain raunioitunut kaupunki, jossa jokainen yritti selvitä parhaansa mukaan. Kaaoksessa, kivääri- tykki- ja konekivääritulituksessa siviilit sekoittuivat taisteleviin joukkoihin. Osa pakotettiin taistelupartioihin, osa keplotteli, minkä pystyi säilyäkseen hengissä.

Yksi varsinkin sisällissodalle luonteenomainen piirre on kostonkierre, joka saattaa syntyä yksittäisestä veriteosta. Jotenkin se tuntuu sodan logiikassa – jos sellaista on – kaikkein vastenmielisimmältä. Sama on toistunut sisällissodasta toiseen, niin Yhdysvaltain sisällissodassa kuin meitä niin lähellä olevassa entisen Jugoslavian alueen valtioissa 1990-luvulla.

Näen asian niin, että kun henkiset ja fyysiset etenemisväylät Viipurin ahdingossa suljettiin, omaksui osa joukoista hälläväliä -asenteen, joka purkautui mistään piittaamattomana väkivaltana. Ja Keskisarja inhorealistisesti antaa veren roiskua kirjassaan.

Sisällissodalla oli monia syitä: ideologinen vastakkainasettelu oli yksi merkittävimmistä. Kun Suomen taloudessa saavutettiin menestystä ennen maailmansotaa jäivät suuret joukot siitä osattomiksi. Venäjän vallankumouksen esimerkki oli tietenkin vaikuttamassa. Unelma paremmasta ja pettymyksenä epäoikeudenmukaiseksi koettu kohtelu, sekö saa ihmiset turvautumaan kättä pidempään?

Voitaisiinko tämän tyyppiset konfliktit väistää johdon vastuullisuuden avulla? Ainakin Viipurin tapahtumien yhteydessä ilmennyt johdon eripura, kateus ja mustasukkaisuus eivät anna paljon toivoa siitä, että jokin ylevämpi ajattelu voisi ohjata tapahtumia. Sotaa johtaneiden Mannerheimin, Aarne Sihvon, Hannes Ignatiuksen, Ernst Löfströmin (ehkä poikkeuksena Karl Fredrik Wilkman) naivi käyttäytyminen, toistensa kampittaminen ja keskinäinen kilpailu kunniasta antaa masentavan kuvan tapahtumien hallinnasta.

Useimmat johdon jäsenet palkittiin ruhtinaallisesti sodan jälkeen: Wilkmaninista tuli sotaväen ylipäällikkö samoin Sihvosta peräti kahteen kertaan. Katkera Löfström oli ainoa, joka syrjäytettiin. Inho ja katkeruus Mannerheimia kohtaan näkyy hänen julkaisemattomissa muistelmissaan. Hän näki Mannerheimin ratsastavan paikalle (ja historiaan), kun muut olivat tehneet likaisen työn. Tälle löytyy kyllä perusteitakin.

Kenen tai keiden tunnolle jäi venäläisten edellä mainittu massateloitus? Mikä oli Wilkmanin osuus ja mikä Mannerheimin vastuu? Tätä tietoa emme saa nykyisillä lähteillä, ja ehkä emme koskaan.

Sodan jälkeen voittajia suojaa tai peittää paksu ”myyttikerrostuma”. Voittajat ratkaisevat, mikä rooli historiankirjoituksella on meihin jäljessä tuleviin. Tästäkin syystä Keskisarjan tyyli, jossa hän etenee kaivantoja, ojia ja juoksuhautoja pitkin kohti johtajien käyttäytymistä, on esimerkillistä. Kaikkein koviten Keskisarja arvostelee johtoa.

Sodassa ”oikean” ja ”väärän” välinen ero paisuu tolkuttomasti: suuri osa ihmisistä haluaa kuitenkin elää konfliktien ulkopuolella. Yksittäiset jalot sankariteot – niitäkin oli – hukkuvat yleiseen turmelukseen. Sodan jälkeen muisti pitää huolen, että tapahtumia ei hevin unohdeta. Vaikeneminen mieltä painavista tapahtumista on useimpien ratkaisu. Unohtaminen armahtaa, mutta kovin hitaasti.

Sisällissodan kaltaisten tapahtumien yhteydessä varhainen puuttuminen estäisi ehkä tuhoisan sodan. En epäile, etteikö älyä olisi riittävästi torjua pahin, mutta mikä on viisauden – tai sen puutteen – osuus?

www.historiajatkuu.blogspot.fi

torstai 14. marraskuuta 2013

Hedy

Minulle hän oli ja on pelkkä Hedy. Tosiasiassa hän oli Hedwig Eva Maria Kiesler eli Hedy Lamarr (1914-2000), amerikkalainen näyttelijä, joka alun perin pakeni vuonna 1937 Wienistä Yhdysvaltoihin tyrannimiestään ja ehkä nousevaa natsihegemoniaa. Oli yksi asia, joka erotti hänet muista: käsittämätön kauneus. Entä näyttelijänlahjat? Eivät kaksiset, mutta eihän se ole tässä oleellista, eihän?

Epäilemättä Lamarr teki kaikki temput, mitkä näyttelijä tarvitsee päästäkseen huipulle. Hän oli – niin sanotaan – ensimmäinen näyttelijä, joka ilmestyi valtavirran elokuvassa valkokankaalle aivan ilkosillaan. Nyt netistä katsottuna tuo hevosen kanssa kilpaa juokseminen, vaikka sisältääkin varmaan viitauksia nuoren naisen seksuaalisuuden heräämiseen, on säyseä kohtaus. Kysymys on tsekkiläisestä elokuvasta Ecstasy (Hurmio) vuodelta 1933. Elokuva säväytti ja teki 18-vuotiaasta Lamarrista tunnetun.

Yhdysvalloissa hän hakeutui heti filmimoguli Louis B. Mayerin kanssa yhteyteen. Itse asiassa hän tapasi Mayerin jo pakomatkallaan Lontoossa. Itsensä esille tuonnin hän osasi. Huikea kauneus ei ollut varmaankaan haitaksi. Ei hän turhaa työtä tehnyt, sillä tuota pikaa hän oli amerikkalaisen elokuvan tähti. Hän oli suosionsa huipulla 1930-luvun lopulla ja 1940-luvun alkupuolella suurin piirtein samaan aikaan kuin vaaleaverikkö Carole Lombard. Ero näiden kahden naisen välillä oli se, että Lombard oli huippunäyttelijä ja taisi olla 1930-luvun lopulla eniten ansainnut näyttelijä. Ansainnassa Hedy Lamarr ei jäänyt paljon jälkeen, mutta näyttelijänä hän oli lähinnä keskinkertainen. Ei hänelle hirveästi vuorosanoja annettu, mutta hän olikin elokuvataiteen viettelijä. Kun hänelle annettiin tilaisuus esittää kaikki osaamisensa, hän vaikutti kyllä kykenevältä näyttelijältä. Mutta selvää on, että roolit jossain määrin leimasivat häntä.

Hänen vastanäyttelijöinään olivat tuon ajan suuruudet ja nousevat tähdet kuten Clark Gable, Spencer Tracy ja James Stewart.

Lamarrin kauneus oli luonnollista. Hänen tarvitsi vain olla. Ehostusta varmaankin tarvittiin vain korostamaan luonnollista kauneutta. Kommentit olivat paljon puhuvia: ”She was completely unimpressed by her outstanding beauty”, ”When she spoke one did not listen”, “Of her conversation I can remember nothing”, “She was so beautiful that everybody would stop talking when she came into a room”.

Lamarrin viimeinen kassarooli oli Samsonin ja Delilahin pääosarooli vuonna 1949. Elokuva oli tuon vuoden suurin kassamenestys Yhdysvalloissa. Sitten suosio alkoi laskea.

Historiaan Lamarr on jäänyt – näyttelijäuran lisäksi - eräästä tieteellisestä keksinnöstä! Hän nimittäin esitti radio-ohjatun torpedon idean muusikko George Antheilille. He yhdessä hakivat patenttia tälle keksinnölle, joka heidän esittämään tunnettiin nimellä ”Secret Communications System”. Sitä on myöhemmin hyödynnetty langattomassa tietoliikenteessä (frequency-hopping sequence). Hedy Lamarr oli kiistämätön matemaattinen lahjakkuus.

Ihmisenä Hedy Lamarr ei ollut niitä helpoimpia. Hän kiukutteli työssään, joskin sanoi elokuvien teon yhteydessä, että se johtui vain hänen korkeista laatuvaatimuksistaan. Ehkä. Mutta joka tapauksessa alamäki, jonka Hedy koki oli dramaattinen: omien sanojensa mukaan hän tienasi 30 miljoonaa dollaria urallaan ja tuhlasi kaiken. Viimeisinä vuosikymmeninä hän eli muiden avustuksella, kunnes keksi oivan tavan saada mammonaa: Hän nimittäin rupesi haastamaan systemaattisesti kuvaansa ja nimeään – kiistatta tai kiistanalaisesti - väärin käyttävät yritykset (esim. Corel Corporation/CorelDraw) oikeuteen. Aikansa nämä tienestit kannattivatkin, mutta lopputuloksena hän osasi kuluttaa nekin rahat ja oli jälleen keppikerjäläinen. Hänen 1960-luvulla ilmestynyt elämäkertansa ”Ecstasy and Me” (kuinka ollakaan) oli bestseller. Myöhemmin hän katui paljastuksia ja haastoi kirjan haamukirjoittajan oikeuteen, kuinkas muuten.

Hedy Lamarr jäi kaksi kertaa kiinni myymälävarkaudesta 1966 ja 1991, mutta säästyi molemmilla kerroilla tuomiolta. Rahapulaansa hän nämäkin teki.

Avioiduttuaan kuusi kerta ja erottuaan yhtä monta kertaa hänestä on jäänyt kuva nymfomaanista, joka oli ehkä elokuviensa mukainen viettelijä, mutta tosielämässä paljon rankemmalla tavalla.

Hedy eli pitkän elämän. Oliko kauneus hänelle tärkeä? Kyllä, erittäin tärkeä sitten, kun ikä teki tehtävänsä! Hän vanheni tietenkin, mutta ei mitenkään arvokkaasti, vaan silpoi kasvonsa lukuisissa kauneusleikkauksissa. Varmaankaan tuolloinen tekniikka ei ollut häävi. Tulos oli kammottava.

Vahingoniloinen tai kateellinen ihminen voisi tietenkin sanoa, että ”siinähän sai”. Itse en pysty tällaiseen! Oliko pitkä elämä hänelle rangaistus hänen katoavasta kauneudestaan? Taikauskoinen voisi kuvitella näin, mutta minä totean, että kauan hän joutui elämään – loppuajan erakkona – ennen kuin kuolema vapautti.

Nykyiset youtube-nauhat ja kuvakokoelmat antavat meille mahdollisuuden ihailla jälkikäteen hänen filmiuraansa, jumalaista kauneuttaan ja kuvitella, että hän ei ollut ”mahdoton ihminen”. Minä häkellyin ja halusin tietää lisää Hedy Lamarrista. Toivon tekopyhästi, etten olisi tehnyt niin. Olisi jäänyt mieleen vain uskomaton kuva täydellisistä kasvonpiirteistä.

Saiko Hedy Lamarr koskaan ansaitsemaansa palkintoa keksinnöstään? Patentti raukesi, mutta – kyllä, aivan oikein - vuonna 1997 hänelle myönnettiin palkinto ideastaan. Muun muassa tällä perusteella jotkut pitävät häntä varhaisena feminismin ilmentymänä. Auttaako Hedy Lamarrin elämä ymmärtämään elokuvan historiaa? Kauneus on katoavaista, sanoisi joku mielikuvituksettomasti. Lamarrin upeilla tummaverikkösisaruksilla Rita Hayworthilla, Ava Gardnerilla, Gene Tierneylla, Elizabeth Taylorilla ja Vivien Leighilla oli enemmän tai vähemmän ongelmalliset kohtalot filmitähtiuran jälkeen. Heistä Vivien Leighin ulkonäössäkin on erehdyttävästi samaa kuin Lamarrilla. Jos näistä tähdistä valitsisi jonkun kohtalotoverin Lamarrille olisi se lähimmin ehkä Gene Tierney, joka kuitenkin toipui varjojen mailta elävään elämään.

Lamarrin ura kertoo tähtikultista Hollywoodin kultaisella kaudella. Ehkä hän kuvitteli elävänsä elokuvatähtenä ikuisesti. Ikuiseksi hän on jäänytkin hienoissa mustavalkovalokuvissa ja filmillä.

Satoja ja tuhansia vuosia sitten kauniit naiset saivat patsaan tai kasvonpiirteensä maalaukseen. Hollywoodin kultaisilta päiviltä Hedy Lamarrista on jäänyt 36 filmiä, joista monet historia on armeliaasti unohtanut.

Mielestäni ehkä parhaiten tätä kaikkea on kuvannut Joseph L. Mankiewicz maineikkaassa elokuvassaan Paljasjalkakreivitär (1954), jossa espanjalainen kaunotar ja tanssija (Ava Gardner) saa piirteensä ikuistettua patsaaseen vanhassa menneisyyden kultaamassa Euroopassa, mutta jolta jää pinnallisessa, tekopyhässä Hollywoodissa jälkeen muutama keskinkertainen elokuva, entisen huippuohjaajan (Humphrey Bogart) ohjaamana touhukkaiden pr-miesten ja häikäilemättömien tuottajien keskellä.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Kennedyn murha – epätodennäköinen salaliitto

John F.Kennedyn salamurhasta on 22.11.2013 kulunut tasan 50 vuotta. Muistan elävästi olleeni tuona iltana kotona. Kuulin tyrmistyttävän tiedon radiosta tuoreeltaan. Äitini tuli myöhään töistä ja kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Järkytys oli suunnaton, olihan Kennedy äitini suosikkivaltiomies.

Lee Harvey Oswaldin syyllisyyttä murhaan on käsitelty lukemattomia kertoja kymmenien vuosien aikana. Warrenin komissio aikanaan (1964) totesi hänet yksin syylliseksi murhaan. Epäilyt salaliiton olemassaolosta virisivät jo komission istuessa. Raportin julkaisun jälkeen virallinen selitys on asetettu hyvin usein kyseenalaiseksi.

Lee Harvey Oswald on herkullinen esimerkki siitä, miten mies omalla käyttäytymisellään ja elämisellään voi tehdä itsestään ”syyllisen” salaliittoon. Hän oli ollut Neuvostoliitossa 1959-1962. Mennessään sinne (Helsingin kautta!) neuvostoliittolaiset epäilivät häntä CIA:n agentiksi ja tullessaan sieltä pois häntä epäiltiin Yhdysvalloissa KGB:n agentiksi. Molemmat luopuivat nopeasti epäilyistään. Oswald oli aivan liian häilyväinen - tai epäilyttävä, jos niin halutaan sanoa - toimiakseen luotettavana agenttina. Tultuaan Yhdysvaltoihin hän liittyi Fair Play For Cuba -järjestöön (Castro-myönteinen järjestö) saaden epäilyt myöhemmästä murhasta kallistumaan kohti Castroa. Kerta kaikkiaan järisyttävä esimerkki, miten henkilö itse luo eväät salaliittoteorioille otolliseksi !

Pyrkiminen Kuubaan vähän ennen murhaa Neuvostoliiton Meksikon suurlähetystön kautta lisäsi epäilyä jostain suuresta juonesta. Tosiasiassa Oswald heitettiin ulos suurlähetystöstä kuten Kuubankin suurlähetystöstä. Neuvostoliittoa eikä Kuubaa ole pystytty osoittamaan syylliseksi murhaan, vaikka erityisesti Fidel Castrolla olisi ollut syytä kaunaan, yrittihän CIA tappaa hänet useaan otteeseen käyttäen bulvaanina mm. Mafiaa.

Oswaldin liikkuminen New Orleansin hämärämaailman liepeillä kesällä 1963 liitti hänet Mafiaan. Mafia connection onkin yksi tunnetuimmista salaliittoteorioista. Suurimmat epäilyt ovat kohdistuneet New Orleansin vaikutusvaltaiseen mafiapomoon Carlos Marcelloon, Kuuba-yhteyksistään tunnettuun Santo(s) Trafficanteen ja ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffaan. Kaikilla oli henkilökohtaisia syitä inhota Kennedyä tämän taistellessa järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Kukaan ei ole todistanut tätä linjaa oikeaksi.

Sitten on epämääräinen joukko muita salaliittokuvitelmia, joissa syyllinen on milloin varapresidentti Lyndon B. Johnson(!), milloin Kennedyä kuljettaneen auton kuljettaja (!), milloin peräti Jacqueline Kennedy(!) Vakiosyyllisiä ovat tietenkin FBI ja CIA.

Mikä mies Oswald oikein oli ? Minulle on jäänyt kuva ihmisestä, joka oli epäonnistunut kaikissa omissa tavoitteissaan, ja joka korvasi puutteensa kuvittelemalla itselleen suuren roolin. Onko sattumaa, että sekä Oswald , Norjan joukkosurmaaja Breivik että James Earl Ray, Martin Luther Kingin murhaaja kaikki olivat elämässään epäonnistuneita luusereita. Heillä kaikilla oli mielessään jokin suuri historiallinen rooli. Paha piti saada kitkettyä pois yhteiskunnasta. Ainakin Raylla ja Breivikillä oli kuvitelma jonkinlaisesta sankaruudesta. He ikään kuin toimivat jonkin suuren tahdon toimeksiannosta.

Oswald yritti tappaa kiväärillään äärioikeistolaisen kenraalin Edwin Walkerin keväällä 1963. Kenraali selvisi murhayrityksestä hiuksen hienosti. Tällä teollaan – joka selvisi vasta Kennedyn murhan jälkeen – Oswald osoitti, että hän pystyy tappamaan ihmisen. Hänellä oli pakkomielle tehdä ”jotain merkittävää”.

Lukemattomien teorioiden joukossa on mm. maininta Oswaldin heikosta ampumataidosta. Hän ei tämän mukaan mitenkään olisi pystynyt osumaan Kennedyyn (ampumamatka oli ammunnan kestäessä max 82 metriä). Se ei pidä paikkansa. Hän oli armeijassa parhaimmillaan tavallisten varusmiesten kärkeä (212 pistettä/sharpshooter = 210-219 pistettä). On myös väitetty, että laukaukset ammuttiin 6 sekunnissa, joka on kova saavutus hyvällekin ampujalle. Tosiasiassa myöhempi tutkimus on osoittanut, että kolmen luodin (ensimmäisestä viimeiseen) aikaväli oli 8,4-8,8 sekuntia. Analyysi on tehty Abraham Zapruderin kaitafilmipätkän perusteella.

Häviäjän rooli on ratkaiseva elementti mietittäessä salaliittoteorioita. William Manchester teki Kennedy-elämäkerran 1960-luvulla. Osuvasti hän toi esille, että jos toiselle puolelle asetetaan 6 miljoonaa murhattua juutalaista ja toiselle puolelle valtava natsihallinto, vallitsee tasapaino: vain noin suunnaton rikollinen koneisto voi saada aikaiseksi noin suuren rikoksen. Mutta jos asetetaan toiselle puolelle Kennedy (maailman mahtavin mies) ja toiselle puolelle Oswald (elämässään epäonnistunut mitättömyys) vallitsee täydellinen epätasapaino.

Miten voi niin mitätön henkilö kuin Oswald surmata niin merkittävän hahmon kuin Kennedy ? Ei mitenkään! Niinpä Oswaldin puolelle on pakko lisätä suurisuuntainen salaliitto, jotta saataisiin tasapaino aikaiseksi.

Yhdeksi salaliittoteorian kantavaksi ajatukseksi nousi Dallasin Dealey Plazalla ammuttujen laukausten ja ampujien määrä. Laukaukset aiheuttivat kaikuefektin. Siitä huolimatta ylivoimainen enemmistö kuuli kolme laukausta. Asian varmisti kirjavaraston (ampumispaikka) viidennessä kerroksessa työskennellyt miesparivaljakko. He olivat suoraan ampumispaikan alapuolella ja vannoivat laukausten määräksi kolme.

Myöhemmin syntyi ns. magic bullet -teoria, jonka mukaan keskimmäisen luodin piti vikurrella uskomattomalla tavalla, jotta kolmen luodin teoria olisi totta. Koska luoti ei voi tehdä tällaisia liikkeitä, oli laukausten määrän oltava vähintään neljä. Tämä taas olisi merkinnyt vuoren varmasti sitä, että ampujia olisi pitänyt olla enemmän kuin yksi. Ja tämä taas olisi merkinnyt salaliittoa. Tosiasiassa luoti ei tehnyt siksakkia, vaan eteni suoraan lävistäen ensin Kennedyn ja sitten kuvernööri Conallyn. Tämä on pystytty osoittamaan tietokonegrafiikalla ja -animaatiolla erittäin luotettavasti, siis tekniikalla, jota ei ollut tuolloin vuonna 1963 -64 käytössä. Youtubista kuka tahansa voi todeta jutun ytimen nimittäin, että Conally ja Kennedy eivät istuneet täsmälleen peräkkäin, vaan viistosti toisiinsa nähden. Lisäksi Kennedyn istuin oli muutaman tuuman korkeammalla kuin Conallyn istuin. Luoti eteni täysin suoraviivaisesti. Oliver Stone rakensi elokuvan ”JFK” virheellisen istuma-asennon varaan. Syntyi perusteeton salaliittoelokuva.

Tosiasiassa luoteja siis ammuttiin kolme, ei enempää eikä vähempää. Ensimmäinen luoti meni ohi, kun puun oksisto peitti hetkeksi auton Oswaldin kiikaritähtäimen näkymästä, toinen luoti käyttäytyi edellä kuvatulla tavalla ja kolmas tappava luoti osui presidenttiä päähän. Kivääri löytyi kirjavaraston kuudennesta kerroksesta ja siinä oli Oswaldin sormenjäljet. Kivääri oli Oswaldin, sillä hän oli esitellyt sitä vaimolleen ja otattanut siitä ja itsestään valokuvan. Lattialta löytyi kolme hylsyä ja ne olivat niiden luotien hylsyjä (yhtä luotia ei löydetty, koska ohi mennyt laukaus otti kimmokkeen katukiveyksestä), jotka löydettiin autosta. Kolme luotia ei ole teoria, vaan se on fakta. Pakomatkallaan Oswald tappoi poliisikersantti Tippetin pistoolilla. Pistooli löydettiin häneltä, kun hän yritti piiloutua elokuvateatteriin.

Vuosien varrella on synnytetty uusia teorioita murhasalaliitosta. Tunnetuin näistä on New Orleansin piirisyyttäjän Jim Garrisonin todisteluketju liikemies Clay Shawta vastaan, joka kuitenkin osoittautui kestämättömäksi oikeudenkäynnissä. Käynnistetiin myös uusi tutkimus, kun joku oli löytänyt moottoripyöräpoliisin vahingossa auki olleesta radiosta neljän laukauksen ääneen. Tämäkin osoittautui tarkemmissa tutkimuksissa vääräksi tiedoksi.

Murhaan liitettyjen hämärämiesten hämärät kuolemat ovat yksi ihmettelyn aihe. Asia lienee kuitenkin niin, että hämärämiesten kuolleisuus on aivan muista syistä korkeampi kuin tavallisten kadun tallaajien kuolemat keskimäärin.

Miten vaikeaa on hyväksyä sattuman oikkua! Sokeaa kohtaloa ei sulateta, vaan pitää olla suuri tarkoitus, miksi raivata joku avainhenkilö pois tieltä . Samalla kasvaa suurmiehen legenda. Historian merkkihenkilön merkitys kasvaa traagisen kohtalon siivittämänä samalla, kun luodaan valtava koneisto murhan suunnittelupuolelle. Molempia puolia on tarve paisuttaa . Ihmiset haluavat loppumattoman tarinan: on jännittävää spekuloida ikuisia aikoja murhasalaliitolla. Monille olisi suuri pettymys, jos löytyisi ”lopullinen” totuus. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä lopullista totuutta ei löydy tulevaisuudesta, se on jo löytynyt!

Miksi nimenomaan amerikkalaiset ovat herkkiä salaliittoteorioille (vrt. WTC-tornit)? Mielestäni yksi perussyy on, että luottamusyhteiskunta ei ole kehittynyt yhtä hyvin kuin esim. Skandinavian maissa. Jos FBI selvittää rikosta, kääntyy se helposti FBI:n omien väitettyjen rötösten väitetyksi peittelyksi.

Epäilyjä salaliiton olemassaolosta ei voida koskaan poistaa lopullisesti. Aina on murhaan liittyviä teorioita. Yli puolet amerikkalaisista uskoo vieläkin salaliittoon (vuonna 2003 salaliittoteorian kannatus oli 80 %, tänä vuonna tehdyssä tutkimuksessa enää 59%). Yksikään esitetty todiste ei kuitenkaan tue konspiraatioväitettä. Jos tällainen todiste esitetään vakuuttavasti, olen valmis vaihtamaan kantaani.

Tämä on päivitetty ja laajennettu versio 23.3.2012 julkaisemastani blogikirjoituksesta.

www.historiajatkuu.blogspot.fi