torstai 31. lokakuuta 2013

Nokia skarppaa viime hetkillä

Nokian tuotekehitys on ottanut isoja harppauksia viime kuukausina. Valokuvauksen harrastajana ei voi kuin ihailla niitä uusia valokuvauksen keinoja, mitä Nokia meille on tarjonnut. Ja kaikki tuo sataa jatkossa Microsoftin laariin.

Analyytikot tuntuvat olevan liikuttavan yksimielisiä siitä, että puhelimien myynti oli oikein Nokialta. Jospa protestoisin. He puhuvat peruutuspeiliin katsomalla. Pitäisi osata katsoa myös eteenpäin. Tero Kuittinen (Forbes) rapakon takana oli aina ensimmäisenä kertomassa pessimistiset uutiset, kun Nokia yritti pinnalle Lumioilla. Nyt hän on kääntänyt kelkkansa täydellisesti ja moittii puhelinten myyntiä Microsoftille. Onko hänellä jotain tietoa, jota muilla ei ole?

Kun nyt saan refocus-ominaisuuden Lumia 920-puhelimeeni, niin olen todella positiivisesti ällistynyt. Ensin jälkikäteiszoomaus ja nyt jälkikäteistarkennus! He tekevät kameralle kaikkea sitä, mitä on odotettu kymmeniä vuosia. Ja kaikki tämä puhelimessa!

Kun Anssi ”Vanjoking” Vanjoki nauratti meitä muutama vuosi sitten sanomalla, että älypuhelin korvaa kohta järjestelmäkameran, niin nyt voisi sanoa, että nauru on hyytynyt laimeaksi hymyksi.

Lumioiden suhteellinen ”heikkous” on ollut Microsoftin käyttöjärjestelmä. Nokia on näyttänyt, että itse tuotteen tekijänä se on huippuluokkaa. Ja kyllä sovellusten määräkin riittää 90 prosentille käyttäjistä.

Nokialla on nyt kaikkiin älypuhelinhintaluokkiin puhelimet ja useimpiin jo edelleen kehitellyt versiot alkuperäisistä malleista. Jos lasketaan kehittyneet Asha-puhelimet älypuhelimiksi niin kuin minun mielestäni pitää laskea, on Nokia myynyt kolmannella kvartaalilla noin 15 miljoonaa älypuhelinta. Nokiaa yritetään taklata älypuhelinmääritelmällä. Se on saavuttanut upeasti Applea ja on nyt selvästi puhelinmarkkinoiden kolmanneksi suurin valmistaja ja kaikki puhelimet huomioiden kirkkaasti kakkonen. Miksi näitä asioita ei haluta tuoda esille nykyistä paljon selvemmin?

PS

Katsoin juuri kristallipallostani, minkälainen on Microsoft-puhelinten tulevaisuus. Näyttää hyvältä. Tosin näkyvyys ulottuu vain 12 kuukautta eteenpäin.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Paras rock and roll -esitys?

Mikä on kaikkien aikojen paras rock and roll -kappale? Epäkiitollinen tehtävä, onhan kysymys paljolti myös siitä kuka esittää kappaleen – ja miten. Chuck Berryllä, joka käväisi juuri 87-vuotiaana konsertoimassa Suomessa, on useita onnistuneita levytyksiä. Johnny B. Goode, Roll Over Beethoven, Maybelline ovat erinomaisia tarjokkaita parhaaksi rock and roll -biisiksi. Konserttia en nähnyt, mutta tiedot kertovat, että rock-tähdetkin vanhentuvat ja tässä tapauksessa Berry vaikutti kyllä vanhalta kehäraakilta.

Vai onko Elvis Presleyn Jailhouse Rock se kaikkein paras? Onhan Elviksellä monta muutakin vaihtoehtoa parhaaksi, ajatellaan vaikkapa Hound Dogia tai Heartbreak Hotelia. Viime mainittu oli se, josta Melody Makerin kriitikko sanoi jotain siihen tyyliin, että jos tämä on musiikkia, niin minä luovutan.

Kannatusta löytyy varmaan myös Carl Perkinsin Blue Suede Shoesille ja Gene Vincentin Be-Bop-A-Lulalle.

Oma suosikkini on ollut Jerry Lee Lewisin Whole Lotta Shakin Goin On. Kappale on sinällään hienoa syöksähtelevää menoa, mutta pisteen i:n päälle antaa tietenkin Jerry Lee Lewisin hurja olemus ja hänen pianonsoittonsa, jossa piano on ikään kuin työkalu, jolle saa tehdä melkein mitä tahansa.

Nyt sitten satuin löytämään youtubesta Little Richardin version Whole Lottasta ja ennen kaikkea hänen live-esityksensä tästä rock and roll -klassikosta. Tietenkin minulle on ollut tuttua Little Richardin maine ja hänen raaka äänensä, joka on kuin tehty rockia varten. Hänellä on monia omia menestyskappaleita, kuten Tutti Frutti (monen suosikki kaikkien aikojen parhaaksi rock-kappaleeksi), Lucille ja Good Golly Miss Molly.

Little Richardin live-esitys, johon edellä viittaan on Granada TV:n taltiointi vuodelta 1963 tai 1964 paikassa, jota en ole saanut selville. Joka tapauksessa esitys tapahtuu Lontoossa. Ehkä kysymys on Granadan omasta studiosta? Paikalla on liveyleisö, joka on välttämätön, niin luontevan eläytyvästi nuoret liikehtivät. Myös englantilainen (?) taustayhtye on vulgäärissä yksinkertaisuudessaan pitelemättömän hyvä. Ja kaiken tämän päälle Little Richard maalaa oman näköisensä kuvan siitä, mitä on rock and roll parhaimmillaan.

Little Richard esittelee kappaleensa yleisölle omalla persoonallisen hauskalla tavallaan. Kenellekään ei jää epäselväksi, että kohta räjähtää. Hän käyttää pianoa hiukan jerryleelewismaisesti, mutta vain alkutahtien aikana. Sitten hänen selkäpiitä karmiva äänensä pääsee oikeuksiinsa. TV-kamera on viety äärimmäisen lähelle tanssivaa yleisöä ja Richardin tanssivaa taustaryhmää. Tulee tunne, että kamera on keskellä vellovaa ihmisjoukkoa. Kaikki nykyaikaiset TV-kameran käyttömahdollisuudet huomioidenkin Granadan ratkaisu on mainio, ikään kuin aikaansa edellä. Mustavalkoinen kuvaus tuo aiheeseen ajatonta tuntua.

Richard hyppää pikkuiselle lavalle intiimin lähelle yleisöä ja hiukan kulmikkaalla liikehtimisellään luo oikean tunnelman. Asiaan kuuluu pianon päälle hyppääminen ja esityksen jatkaminen sieltä käsin. Sitten riisutaan takki tarkoituksellisen hitaasti ja löysennetään kravattia. Kliimaksin nostatuksen jälkeen Richard laskeutuu polvilleen ja hiljentää soundin loppuhuipentumaa odottavaksi. Lopun hurja draivi on sitten Richardia parhaimmillaan.

Kaikki tämä on sovitettava aikaansa. Rock and rollin aika oli tuolloin levylistoilla muutamin poikkeuksin ohi, mutta englantilaiset kutsuivat rock and roll -tähdet livenä esiintymään kotimaahansa. Uskaltaisin väittää, että ilman englantilaisbändien kunnioitusvelkaa amerikkalaisille rock-tähdille (ja blues-veteraaneille) nämä olisivat vähitellen kadonneet historian hämyyn.

Kokivatko nuo yleisön muodostaneet tanssijat olevansa mukana esityksessä, jota joku pitää joskus 50 vuoden päästä legendaarisena? Tuskinpa, sehän oli vain bailausmusiikkia ja sitä paitsi pois muodista. Hetken ainutlaatuisuuden voi tajuta vasta, kun aikaperspektiivi on riittävä. Historiasta voi poimia vastaavia esimerkkejä, joka osoittaa vain, miten vaikeaa mennyttä tulevaisuutta on ennustaa.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

tiistai 29. lokakuuta 2013

Mitkä tahot Suomen taloudesta todella päättävät ja mistä tulevat vaikutteet?

Tommi Uschanov ottaa kriittisesti kantaa Kansallisteatterissa meneillään olevaan Neljäs tie-näytelmään Niin & Näin -lehdessä 3/2013 artikkelissa ”Neljäs tie on hakotie”. En ota kantaa itse näytelmään, mutta Uschanovin kiivaat mielipiteet kirvoittavat joihinkin vastakommentteihin.

Heti kärkeen on syytä todeta, että olen Uschanovin kanssa useista hänen esille ottamistaan asioista samaa mieltä. Jotkut asioiden juoksutukset johtavat kuitenkin päätelmiin, joita en allekirjoita.

Näytelmässä esitetään, että elinkeinoelämän valta yli demokratian on jotenkin uudehko ilmiö ja ”vanhaan hyvään aikaan” 1950- ja 1960 luvulla ”elinkeinoelämän edut saivat ristiriitatilanteissa väistyä köyhien kansalaisten edun tieltä.” Sen jälkeen tilanne – näytelmän mukaan - on muuttunut. Nyt on käynnistynyt eliitin toimeksiannosta loputon leikkaaminen, kiristäminen ja kuristaminen.

Uschanov jatkaa näytelmää referoiden, että ”vallan on ottanut pankinjohtajien, yritysjohtajien ja heitä sympatisoivien luopiopoliitikkojen muodostama hyvä veli -verkosto”. Uschanovin mukaan näytelmän väite on oikein, mutta ”tämä ei ole uusi asia”. Hän siis torjuu väitteen, että hyvä veli -verkosto olisi ottanut vallan esimerkiksi vasta 1970-luvulta lähtien. Valta on Uschanovin mielestä aina ollut pankinjohtajilla ym. Sitten Uschanov kärjistää mielipiteensä toteamalla, että ”talouspolitiikan tärkeät periaatekysymykset eivät missään historian vaiheessa ole Suomessa olleet vaaleilla valittujen poliitikkojen käsissä”. Hänen mukaansa esimerkiksi pankkitalletusten korot painettiin aikanaan alas, jotta varat saataisiin halvoin kustannuksin ohjattua yritysjohtajien tarpeisiin.

Kysymys on oikeastaan asenteesta, joka menneisiin tapahtumiin otetaan. Näen asian hiukan toisesta näkökulmasta. Suomalaiset viivästyttivät omaa vaurastumistaan – se on totta - nousevan teollisuuden hyväksi tallettamalla uskollisesti rahansa pankkiin matalalla korolla. Voihan tämän nähdä myös positiivisella tavalla, säästämisen puolesta toimimisena. Oli malttia vaurastua. Toista on nyt. Velkaantuminen on ylittänyt järjelliset rajat eikä pankkitalletuskulttuuri saa kuin säälivät katseet osakseen. Onko siis nykytilanne terve? Oliko 1950-luvulla uhrautuminen säästöjen alttarille tuhoisaa?

Uschanov esittää, että Suomi sai hyvinvointivaltion ”herraverkoston” avulla. En kiistä, etteikö maan teollistamiseen sijoittaminen luonut työpaikkoja ja varallisuutta, jolla hyvinvointiyhteiskunta rahoitettiin. Mutta että pankkien ja elinkeinoelämän johto olisi köyhän kansan talletuksia tehtaisiin ym. investointeihin sijoittaessaan ajatellut tavallisen kansalaisen hyvinvointia (=hyvinvointiyhteiskuntaa) on liioiteltua. KOP ja SYP ohjasivat talletuksia omien teollisuusimperiumiensa yrityksille, se on totta, mutta kyllä menestyksekkäästä teollisesta tuotannosta syntyi runsaasti veromarkkojakin. Ja tässä tullaan poliittiseen päätöksentekoon. Poliitikot säätivät lait, joilla kansalaisten hyvinvointipalvelut kustannettiin. Kansalaiset saivat kierrätettyä uhrauksena (säästönsä) poliitikkojen avulla takaisin omaksi hyväkseen verovaroin rahoitettuina sosiaali- ja koulupalveluina.

Mielestäni Päivi Uljas on kirjoissaan ”Hyvinvointivaltion läpimurto” ja ”Kun Suomi punastui” havainnollisesti eritellyt, miten vahvan kansalaisten panoksen uudistukset vaativat. Viisikymmentäluku oli täynnä taistelua parempien elinolosuhteiden puolesta. Mielenosoitusten avulla poliitikot painostettiin järjestämään paremmat sosiaaliset edut ja palvelut kansalaisille.

On totta, että eliitti vaati lähes velatonta valtiontaloutta itsetarkoituksellisesti, mutta viisikymmentäluvulla tehty (painostus)työ alkoi kantaa hedelmää seuraavalla vuosikymmenellä. Kansalaiset saivat tahtonsa läpi ja elinkeinoelämän johto ja poliitikot taipuivat kuka halukkaammin kuka vastentahtoisemmin sijoittamaan varoja yhteiskunnan kehittyviin palveluihin. Käsitettiin, että palvelut olivat paitsi menoerä, myös sijoitus, joka tuotti esimerkiksi paremmin koulutettua väkeä työelämän käyttöön. Eiköhän tämä ollut Pekka Kuusenkin ydinajatus? Eduskuntaan syntyi enemmistöjä, joiden avulla rakennetiin hyvinvointivaltiota. Millä perusteella poliitikot olisivat olleet irti ”talouspolitiikan tärkeistä periaatekysymyksistä” päätettäessä? Ei yritysmaailman johto näitä yhteiskunnan tärkeitä palveluja kansalaisille luovuttanut.

On totta, että suuri osa palveluista syntyi korporaatioiden vaatimusten kautta. Varsinkin tupo-neuvotteluissa 1960-luvun lopulta lähtien työmarkkinajärjestöt päättivät monista uudistuksista, jotka sitten eduskunta siunasi. Mutta olivatko nuo valmiiksi pedatut päätökset eduskunnan enemmistön tahdon vastaisia? Tuskinpa.

Haluaisin myös korostaa, että Suomessa ammattiyhdistysten järjestäytymisaste on erittäin korkealla tasolla joten ”kansanvaltaisuus” toteutuu myös järjestöjen kautta. Tämä ei ole ”oikeaoppista” demokratiaa, mutta mitä sitten on sanottava niistä maista, jossa järjestäytymisaste on 10 prosentin paikkeilla? Mielestäni suomalainen järjestelmä, jossa järjestöt ja demokraattinen päätöksenteko toimivat rinnan ei ole mitenkään aivan huono järjestelmä. Tällä on ollut tietenkin hintansa: työmarkkinajärjestöt ovat kaventaneet poliitikkojen valtaa. Voidaan myös kysyä oliko työvoiman ulkopuolella olleiden edunvalvonta kunnossa.

Uschanovin tarkoitus lienee hätkähdyttää väittäessään, että poliittiset puolueet olivat ja ovat sivuraiteella tärkeitä periaatepäätöksiä tehtäessä. Lopputulos lienee kuitenkin monien tahojen kompromissin tulos, ja sen seurauksena on saatu aikaan varsin kilpailukykyinen kansallisvaltio.

Uschanovin toinen keskeinen kritiikki kohdistuu Neljännen tien väitteeseen (Uschanovin mukaan), että keynesiläisyys (tässä pelkistetysti määriteltynä: suhdanteiden tasaus) väistyi Suomessa 1970-luvulla. Annetaan siis ymmärtää, että sitä ennen keynesiläisyys oli voimassa. Näytelmän mukaan uusliberalismi keskeisen hahmonsa Milton Friedmanin johdolla tuhosi keynesiläisyyden. Uschanov aivan oikein huomauttaa, että keynesiläisyys on ollut paitsiossa Suomessa koko sen historian ajan: ”keynesiläisyyttä ei voitu hylätä, koska sitä ei Suomen politiikassa koskaan ollut omaksuttukaan”.

Itse asiassa tämän voi panna merkille jo siitä, että suhdannevaihtelut ovat olleet jyrkkiä toisen maailmansodan jälkeen. Suhdanteiden tasauksen suuri kompastuskivi on ollut, että korkeasuhdanteessa ei ole ollut halua säästää. Matalasuhdanteessa on ainakin alkeistasolla pyritty piristämään taloutta valtion panoksella, mutta tulokset eivät ole olleet kaksisia.

Keynesistä Uschanov johtaa ajatukset vuoropuheluun tai kiistaan, onko Suomi ollut enemmän anglo-saksisen vai germaanisen vaikutuksen alaisena nimenomaan pohdittaessa ”pahan” (tarkoitetaan kai ikäviä vaikutteita, joita talouteen on saatu ulkoa) tuloa Suomeen. Uschanov kiistää, että olisimme olleet ”pahan” Milton Friedmanin vaikutuksen alla. Itse asiassa hän väittää, että meidän johtavalla falangilla ei ollut missään vaiheessa mitään tekemistä Friedmanin kanssa. Häntä ei siis voi leimata Suomen uusliberalismin lähteeksi, mutta onko asia tällä selvä? Ei mielestäni. Kyllä Suomessa noudatettiin uusliberaaleja oppeja luopumalla 1980-luvun aikana säätelystä ja luottosäätelystä aivan erityisesti. Nämä opit tulivat Yhdysvalloista. Rahamarkkinat vapautettiin uusliberaaleja periaatteita noudattaen. Yritykset ja kansalaiset käyttivät laajentuneita velanottomahdollisuuksia innokkaasti hyväkseen. Korkeasuhdanteessa 1980-luvun lopulla tehdyt huonot päätökset johtivat myöhemmin 1990-luvun alussa velkadeflaatioon, devalvaatioon ja suureen lamaan. Neuvostoliiton kaupan romahdus syvensi lamaa.

Milton Friedman on ollut kyltti, jonka takaa vaikutteet Suomeen tulivat. Kahdeksankymmentäluvun sääntelynpurkupolitiikka oli anglo-saksisista maista lähtöisin, ei Saksasta.

Uschanov näkee saksalaisen vaikutuksen paljon suurempana kuin anglo-saksisen. Uschanovin mielestä tiukka talouspolitiikka (valtion etu käy yksilön edun edellä) tuli meille Snellmanin ja Hegelin kautta. Osittain oikein. Mielestäni voidaan vetää suhteellisen suoraviivaisesti linja Snellmannin, Risto Rytin (Ryti oli anglofiili!), Rainer von Fieandtin (1950-luvun loppupuolen pääministeri), Iiro Viinasen ja Olli Rehnin niukkuuspolitiikan välille.

Tiukka ja säädelty linja katkaistiin 1980-luvulle tultaessa, kuten edellä on kuvattu. Löysällä luototuksella oli murheellinen loppu. Sen jälkeen (yli)tiukka linja jatkui 1990-luvun alussa uudelleen Iiro Viinasen johdolla.

Saksajohtoisen EU:n austerity-linjan ja Yhdysvaltain rahapoliittisen löysyyden välinen jännite on nähtävissä tänäkin päivänä. Suomi on tässä ollut Saksan talutusnuorassa. Björn Wahlroos on mainio esimerkki vastakkaisesta ajattelusta. Hän on ”puolensa valinnut": hän on anglosaksisen keskuspankin rahapoliittisen elvytyksen kannalla.

Ei siis voida sanoa, että Suomi olisi ollut yksipuolisesti saksalaisen tai anglosaksisen vaikutuksen alaisena. Pikemminkin kanta on vaihdellut. Liioin ei Saksa (saksalaiset pankit sortuivat finanssikriisissä löysään asuntolainaluototukseen) ole ollut johdonmukainen linjassaan.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Demokratiasta ja jälkihyvinvointiyhteiskunnasta

On kuuma kesäpäivä mökillä, touhuan sitä ja tätä, mutta kesken kaiken päätän mennä riippukeinuun. On mukava keinahdella ja katsella pilvien välistä sinistä taivasta. Miten siniseltä taivas vaikuttaakaan….

Äkkiä tempaudun mukaan vanhojen muistikuvien mukaiseen kiihkeään eduskuntatyöhön, kun vahtimestarit kantavat Veikko Vennamon ulos eduskunnasta 1970-luvulla. Se edusti sen aikaista kuritonta käytöstä. Kysymys ei ollut eduskunnan untuvikosta, vaan kokeneesta parlamentaarikosta, joka tiesi, mitä teki. Hän halusi pitää kiinni oikeudestaan puhua asiansa puolesta.

Tämä tuli mieleen, kun ajattelin taannoista kansanedustaja James Hirvisaaren käytöstä – ja tietenkin hänen ystävänsä käytöstä – eduskuntasalissa ja lehtereillä. Sekä Vennamon että Hirvisaaren käytöksessä oli kysymys eduskuntatyön sabotoinnista, mutta jälkimmäisessä tapauksessa kysymys oli ”kapinasta ilman syytä”. Näin sen ainakin tulkitsen.

Olemmeko väsähtäneet kansanvaltaiseen järjestelmäämme? Puuttuu vipinää, turhaudumme, kun asiat ovat vain monimutkaistuneet ja moninaistuneet. Kyllästyykö keskivertokansanedustaja asioiden hitaaseen etenemiseen ja ryhtyvätkö heikoimmat järjestämään mielenosoituksia mitä ihmeellisimmistä syistä.

Ehkä tämä on liioittelua. Mutta myös eduskunnan ulkopuolella edustajat käyttäytyvät vähemmän kunnioittavasti. Käytös korostuu, kun on käytössä nopean reaktion välineet, kuten twitter. Tulee ensinnäkin pakonomainen tarve ottaa kantaa ja sitten vielä pakonomaisempi tarve reagoida mahdollisimman lyhyellä viiveellä.

Aivojen ei anneta viilentyä, sanotaan mitä sylki suuhun tuo. Tuskinpa mielenilmaisuja pystytään hillitsemään, eikä useimmiten ole aihettakaan. Eletään tätä ja tulevaa aikaa. Ovatko perussuomalaiset tämän kaiken takana? Kokematon joukko hiljaisen kansanosan edustajia rynnistää suurella joukolla parlamenttiin ja osa heistä ei tiedä, miten pitää käyttäytyä. Eikö ole pikemminkin odotettua, että rapatessa roiskuu? On tästäkin tietysti kysymys. Mutta ei tämä ole kaiken tapahtuneen selitys.

Entä EU? Eikö se ole häilyvyyden ja jyrkkien mielipiteiden perimmäinen selittäjä? Eikö se ole perussuomalaisten menestyksen ilmeinen selittäjä? On tästäkin kysymys, mutta vielä jää paljon hämärän peittoon.

Jos yrittäisin porautua vähän syvemmälle, niin sanoisin, että EU edustaa vain suppeaa esimerkkiä kansainvälistymisestä. Lintukodosta käsin on vaikea hyväksyä niitä muutoksia, joiden kouriin olemme globalisaation seurauksena joutuneet (tai joku voisi sanoa: päässeet). Perussuomalaisten välityksellä muukalaisvastaisuus on saanut ilmiasun. Vasta viime vuosina on tajuttu, miten syvällä on halu pitää Suomi suomalaisilla. Tartuntavaara on ilmeinen yli puoluekentän.

Eikö toisaalta ole niitä, jotka nimenomaan haluavat maahanmuuttajia Suomeen? Kyllä, jos ei muista syistä niin arvioidun työvoimapulan takia. Mutta tässä on varmaan kysymys syvemmästä jaosta toisaalta nurkkakuntaisuuden ja toisaalta yltiöidealistisen maahanmuuton sallivuuden välillä. Jyrkkä jakautuminen aiheuttaa tunnekuohuja, jotka ilmenevät nationalismia symboloivina natsitervehdyksinä ja vieraan kulttuurin edustajien ”merkitsemishaluna”.

Rajalinjan voisi vetää myös hyvinvointiyhteiskunnan kannattajien ja toisaalta hyvinvointiyhteiskunnan ylisäädellyksi rahasyöpöksi kokevien välille. Yhä enemmän näyttää nousevan esille niitä tahoja, jotka haluaisivat sääntelyn pois ja yksilön vapaudet kunniaan.

Kansanvallan kannattajat ovat napit vastakkain niiden kanssa, jotka haluaisivat kuulla presidentinlinnasta isännän äänen. Ollaan kyllästyneitä juonittelevaan, riitelevään ja korruptoituneeseen parlamentarismiin. Mistä kaiken kaikkiaan on kysymys? Tyhjentävä vastausta on mahdotonta antaa, mutta joitakin osviittoja voisin kuitenkin yrittää.

Ensinnäkin kansanvallan kannattajien on syytä olla tarkkana. Demokratian menestys ei ole itsestään selvä. Vielä 90 vuotta sitten demokratia oli harvinaisuus Euroopassa ja pitkälle senkin jälkeen horjuva. Francis Fukujaman toiveiden vastaisesti liberaali demokratiakaan ei ole voimassa läheskään kattavasti. Mikään taho ei voi väittää, että demokratia olisi jotenkin lopullinen hallitsemisen muoto.

Päävaihtoehdot ovat mielestäni (yksi) nykyisenmallisen kansanvaltaisen järjestelmän jatkaminen näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan, (kaksi) nykyisen järjestelmän aktiivinen kehittäminen vastaisen varalta ja (kolme) järjestelmän aktiivinen kokonaisvaltainen muuttaminen.

Olemmeko edenneet ylisäädeltyyn yhteiskuntamalliin? Moni allekirjoittaa tämän. Lainsäädäntötyö on aidosti vaikeutunut, koska toimintaympäristö on monimutkainen. Kysymys ei ole siis pelkästään huolimattomasta valmistelusta, niin kuin joskus kuulee väitettävän. Kaikkien mahdollisten yhteiskunnallisten muuttujien huomioiminen on osoittautunut ylivoimaiseksi tehtäväksi muuttuvassa maailmassa.

Toisaalta nykyinenkin lainsäädäntöviidakko on monille liikaa. Aivan kuulee kuinka huudetaan asioiden yksinkertaistamisen perään. Epäilenpä, että haave yksinkertaisesta maailmasta on utopistinen.

Se, mikä voi muuttaa täysin elämäämme on tekninen kehitys. Niin on tapahtunut aiemminkin. Nykyinen demokratia pyrkii imemään sisäänsä informaatioteknologian viimeiset tuotokset, mutta tekninen kehitys kulkee kovaa vauhtia edellä ja pyrkii muokkaamaan kansanvaltaisia järjestelmiä ennen kuin lainsäätäjät pääsevät niihin käsiksi.

Myös nykyaikainen liike-elämä pakenee edellä kaikenlaista säätelyä. Toisaalta säätelyä tarvitaan, koska muutoin joudutaan kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Kansainvälisestä busineksestä on kasvanut valtava taitolaji, jossa välistävedot ovat yleistyneet ja herrasmiessäännöt ovat muisto kaukaa menneisyydestä.

Vanhanaikainen nationalismi on tuomittu epäonnistumaan. Aluksi sillä voidaan pärjätä, mutta lopulta rajojen yli liikkuvat voimat voittavat ja järkevä sopeutuminen tulee ainoaksi menestymisen väyläksi.

On syntynyt eräänlainen jälkihyvinvointiyhteiskunta, jolle on paradoksaalisesti ominaista lisääntyvä pahoinvointi tai ainakin tunne siitä. Tyytymättömyys kumpuaa rahojen loppumisesta ja henkisen liikkumatilan koetusta ahtaudesta. Viime mainittu on vaikeasti määriteltävissä, koska laajenevan informaatiokentän pitäisi avartaa liikkumatilaa. Näin ei tunnu käyvän. Kun koko ajan joudutaan karsimaan, heikkenee nykyisen muotoinen hyvinvointiyhteiskunta, jolloin sen suosio vastaavasti laskee. Resursseja pyritään jakamaan entisen kaavan mukaan, mutta vähemmän kuin aikaisemmin. Tuloksena on yhteiskunta, jossa jaettavaa on vähemmän kuin ennen. Se on demokratian koetinkivi. Tavoitteeksi muuttuu ”kohtuuhyvinvointiyhteiskunta” (hyvinvointiyhteiskunta 2.0).

Globalisaatio ja tekninen kehitys asettaa koko ajan kyseenalaiseksi entistä. Toisaalta se myös tuo uutta hyvinvointipalveluihin. Eri kansakunnat tai laajemmat alueet menestyvät sen mukaan, kun pystyvät omaksumaan vähemmästä enemmän -ajattelutavan.

Omituisia mielenilmauksia ja mielenosoituksia tullaan näkemään jatkossakin. Ne eivät liity erikseen mihinkään puolue- tai kansanryhmään, vaan tulevat esille sattumanvaraisesti. Media paisuttaa niitä ennenkuulumattomiin mittoihin.

Suuret puolueet pirstoutuvat fraktioihin. Mielipiteet eivät jakaudu nykyisen poliittisen kartan puolueiden välillä, vaan puolueiden keskellä. Vähemmistöt hallitsevat enemmistöjä liittoutumispolitiikalla. Vanhat valtiopäivämiehet hierovat silmiään: voiko tämä olla totta?

Herään riippukeinossa hikimärkänä, huidon edestä pois innokkaita kansanedustajia, jotka häiritsevät kunnon iltapäivätorkkuja. Huomaan kansanedustajien olevankin paarmoja, jotka häiritsevät rauhallisen miehen päiväunia. Jostain kuuluu: ”kahville!”

www.historiajatkuu.blogspot.fi

torstai 24. lokakuuta 2013

Jääkiekkoväkivallalle ehdoton ei

Useimmat tarkoittanevat tappelulla pelin tuoksinassa syntyvää tilannetta, jossa hanskat riisutaan ja käydään kiinni toiseen pelaajaan. Kysymys on lähinnä siitä syntyykö tilanne ”tässä ja nyt” vai lähdetäänkö kaukaloon tietty pelaaja mielessä eli metsästetään tilannetta, jossa konflikti saadaan aikaiseksi. Tätä varten joukkueissa on ”profiilipelaajat”, jotka työstävät heille annettua tehtävää.

Juhani Tamminen kertoi aamu-TV:ssä (22.10.2013) mielipiteensä jääkiekkotappeluista: ”tämä on organisaatioiden peli . Ei kaikkien valmentajien joukkueet tappele”. Lisäksi hän täsmensi, että on kysymys ”organisaatioiden arvomaailmasta”. Samaan viittasi varmaankin Raimo Summanen todetessaan jossain haastattelussa hänelle ominaiseen yksioikoiseen tyyliin, että ongelma on ”rakenteissa”.

Ymmärrän niin, että hetken tilanteesta syntynyt nujakka ja hanskojen heilutus on eri asia kuin jääkiekkoon pesiytynyt rakenneongelma, jossa tappelua käytetään välineenä johonkin. Tamminen on jääkiekkoväkivaltaa vastaan. Summasen kantaa en tiedä, mutta hän näyttää omaksuneen erilaisen kannan, jossa tappelu on nimenomaan väline, väline pelotteluun tai sitten kosto aiemmin koettuun omaan joukkueeseen kohdistuneeseen väkivallantekoon.

Käytän tässä väkivaltaa ja tappelua toistensa synonyymeina. Joka tapauksessa loukkaantumisen vaara on aina olemassa. Aluksi esiintuoduissa extempore-tappeluissa on usein kysymys paidasta repimisestä. Monet suhtautuvat tällaiseen nujakointiin suvaitsevaisesti. Loukkaantumisvaara on todennäköisesti pieni.

Rakenteellinen väkivalta on pahempi ongelma, koska se voi muuttaa pelin luonteen joksikin toiseksi kuin mihin olemme tottuneet. Väkivallalla uhkaamisella voidaan pyrkiä vaikuttamaan vastustajaan peliin. Toinen ilmiö, joka liittyy rakenteelliseen väkivaltaan on tietty kostonkierre, joka päästetään valloilleen usein vaihtopenkin takaa. Valmentaja voi toimia operatiivisena käskyttäjänä, mutta Tammisen erittelyn mukaan taustalla on seurajohto. Ja tässä onkin kysymys vakavemmista asioista.

Itse lähestyn jääkiekkoa siten, että väkivalta pitäisi aina olla poissuljettu kaukalon tapahtumista. Mihin tarvitsemme näytösluontoisia tappelunnujakoita? Minulla on käsitys, että täällä Suomessa kuvitellaan ”kanadalaismallisen” tappelun olevan osa peliä. Onhan rapakon takana toki tapahtunut monenlaisia asioita: Philadelphian joukkue oli 1970-luvulla kuuluisa tappelevasta pelityylistä. Tämä aika on kaukana takanapäin. Nyttemmin Kanadassa ja Yhdysvalloissa suhtaudutaan hyvin puritaanisesti väkivaltaan. Rangaistukset ovat sen verran kovia, että niistä näkee, että väkivalta halutaan kitkeä pelistä (lukuunottamatta samanhenkisten pelaajien välisiä haastenujakointeja).

Rakenteellisesta väkivallasta on monenlaisia variaatioita. Tuoreessa HIFK:n tapauksessa kysymys oli siitä, että pelaaja alunperinkin hankittiin ”suorittamaan” tiettyä profiilia. Jos tällaisia taidoiltaan heikkotasoisia toisten pelaajien ”rankaisemiseen” pelinsä perustavia pelaajia hankitaan tieten tahtoen, ollaan pahassa kierteessä.

Totutetaanko meitä pikkuhiljaa uuteen erilaiseen jääkiekkoon? Minusta katsojien ja jääkiekon tosiystävien pitäisi reagoida nyt, kun vaaranmerkit ovat ilmassa. Siis ehdoton ei väkivallalle. Vai haluammeko todella, että jotain vakavaa tapahtuu? Sitten on kyllä turha jeesustella, miten pääsi käymään.

Viime kädessä on kysymys siitä, mitä me katsojat peliltä odotamme. Mehän toistaiseksi suureksi osaksi maksamme joukkueiden toiminnan. Hälyttävää on, että jossakin mielipidetiedustelussa 50 prosenttia vastanneista piti tappelua jääkiekkoon kuuluvana asiana. Oletin, että on kysymys selvästä vähemmistöstä. Mutta ehkäpä tiedustelu ei ollut erityisen luotettavasti toteutettu.

Venäjän liigassa KHL:ssä on eri tilanne. Siellä suuret energia- ja öljy-yhtiöt rahoittavat toimintaa. Luulenpa kuitenkin, että nämä yritykset eivät halua ikävää mainosta yritykselleen väkivaltanäytöksillä. KHL:n rangaistukset väkivallanteoista ovat olleet kuluvana syksynä NHL:n luokkaa tai kovempia. Raha on kova konsultti kaukalossakin. Harva sietää kovia taloudellisia sanktioita.

Monesti kuulee vähäteltävän tappeluja. Annetaan ymmärtää, ettei kannata mennä pelaamaan, jos ei kestä väkivaltaa. Uskon, että laji menettää paljon, jos pienet, ketterät ja nopeat pelaajat jäävät lajin parista pois. Kannattaa muistaa, että vaikka jääkiekko on toistaiseksi ollut voittaja lajien välisessä taistossa, tilanne voi muuttua. Kaukalopallo voi olla monelle erittäin vahva vaihtoehto – ja niin on ollutkin.

On kummallista, että tämä vauhdikas laji sellaisenaan - kovat taklaukset siihen sisältyen - ei riitä joillekin, vaan haetaan jännitystä ulkojääkiekkoilullisin lisukkein. Mihin siis jääkiekko on menossa? Kysymys on paljolti siitä, että sellaiset henkilöt kuin Kummola, Aravirta, Westerlund ja kumppanit ottavat selvän kannan asiaan. Heidän esimerkillään on vaikutusta.

Osittain näen jääkiekon SM-liigan tapahtumat seurauksena sarjan tason putoamisesta. Liian paljon huippukiekkoilijoita on mennyt muualle pelaamaan, ja jäljelle on jäänyt joukko, josta toki ylivoimainen enemmistö on pelimiehiä, mutta suhteessa rupusakin osuus on noussut. Tämä on paha kotimaista jääkiekkoa jäytävä tauti, enkä tiedä, mikä siihen auttaa. Liigan muuttuminen farmityyppiseksi parhaiden pelaajien poiminta-alustaksi – joka on jo tapahtunut - ei liene liigan etu. Kovin on ohuella pohjalla pelin taso, jos se perustuu vanhoihin paluumuuttajiin.

Olen seurannut katsojamääriä kuluvana syksynä. Huomattavan usein olen nähnyt ottelukohtaisen katsojamäärän jäävän 3000 ja 4000 välille. Se ei ole riittävä määrä. Mistä moinen johtuu? Taantumako vaikuttaa? Johtopäätöksiä voitaneen vetää vasta, kun nähdään loka-marraskuun yhteenvedot katsojamääristä. On kuitenkin vaara, että väkivaltaisuudet, joilla ehkä jotkut olettavat nostavansa katsojamääriä vaikuttavat juuri päinvastaisella tavalla. Pelin tervehdyttäminen on meidän katsojien käsissä.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Niukkuuden tarjontaa 1950-luvun Suomessa – poikkeus vai pitkä linja?

Päivi Uljas pohtii historian toistumisilmiötä verratessaan nyt meneillään olevan eurokriisin kuristuspolitiikkaa Suomen vastaavan tyyppiseen tilanteeseen vuosina 1956-1959 Niin & Näin -lehden tuoreen numeron 3/2013 artikkelissa ”Déjà-vu”. Vertaus on rohkea ja vaatii taipuisaa ajattelua, mutta siitä myöhemmin.

Oleellista on, että 1950-luvun lopulla vaadittiin lukuisien ns. asiantuntijoiden tai eliitin edunvalvojien suulla paluuta 1930-luvun talouspolitiikkaan. Nämä tahot halusivat sosiaalimenojen ja valtiotalouden supistamista.

Kysymys oli ylimitoitetusta huolesta, joka kohdistui valtiontalouden kuviteltuun ahdinkoon. Vuonna 1957 valtion katsottiin olevan lähellä maksukyvyttömyyttä. Itse asiassa valtio julistettiin maksukyvyttömäksi 15.3.1957. Valtionhallinnon tavallisiin kansalaisiin kohdistuvat leikkaustoimet aiheuttivat mielenosoitusten vyöryn. Jälkikäteen ajatellen mielenosoittajilla oli oikeutetut, hyvin perustellut syyt kapinointiin. Kysymys oli jokapäiväisen elannon varmistamisesta. Kyllä Suomessa 60 vuotta sitten suuri osa ihmisistä joutui tekemään töitä otsansa hiessä henkensä pitimeksi.

Päivi Uljas toteaa Suomen silloin eläneen puolittaisessa omavaraistaloudessa, jonka vielä toki itsekin muistan etäisesti lapsen kokemuksin. Kaupasta hankittavia taloustavaroita olivat sokeri, kahvi, jauhot, polttoaineet (bensa, petroli), tulitikut…. Muutoin pärjättiin monissa talouksissa itse kasvatetuilla tuotteilla (perunat, omenat, vihannekset, viinimarjat….). Ruokatarvikkeita myös vaihdettiin.

Edellä esitettyä taustaa vasten on syytä tarkastella, missä kunnossa valtiontalous oli tuolloin 1950-luvun lopulla. Suomessa oli lähes nihilistinen suhtautuminen valtion velkaantumiseen. Kun valtion menotalous painottui vuoden alkupuolelle, käynnistettiin leikkaukset ja julistettiin hätätila, vaikka tilit tasoittuivat vuoden jälkipuolella ja itse asiassa valtiontalous oli tuona vuonna (1957) ylijäämäinen! Mistä tallainen kuristustalous oli sitten omaksuttu? Monet nykyajan taloustieteilijöistä ovat päätyneet johtopäätökseen, että kysymys oli suomalaisesta keksinnöstä. Budjettirakenne oli erilainen kuin muissa meihin verrattavissa maissa. Erityisesti sijoitukset käsitettiin pelkästään menoeriksi, vaikka sijoituksilla oli realistinen tuotto-odotus.

Kyllä aikalaiset itsekin panivat merkille nurinkurisen taloudenpidon. Uljas viittaa Veronmaksajien Keskusliiton lausuntoon, jonka mukaan ”valtio on kuluneen vuoden (1957) aikana yhä vaurastunut, vaikka se oli samanaikaisesti potenut kassavarojen puutetta, mikä yleisesti tunnettiin kassakriisin nimellä”. Ajattelevat kansalaiset saattoivat todeta, että Suomen valtion velkaantuminen oli mitätöntä moniin muihin valtioihin verrattuna. Uljaan esimerkkiluvut ovat vuodelta 1962: valtionvelka suhteessa BKT:hen oli Suomessa 11%, rikkaassa Ruotsissa 23% ja vielä rikkaammassa Yhdysvalloissa 43 %.

Tulevan ”1960-luvun sosiaalipolitiikka” -kirjan kirjoittaja Matti Kuusi myötäili vielä tuolloin niukkuusajattelijoita. Kun sitten 1960-luvun alussa mainittu kirja ilmestyi, oli ajatus jo muuttunut.

Kansalaisten mielipiteet johtivat vasemmistoenemmistöiseen eduskuntaan 1958-1962. Se oli varmaan monen porvarin herätys. Ajateltiin sisimmässä, että mielenosoituksiin oli aihetta ja ruvettiin miettimään hyvinvointiyhteiskunnan alkupalikoita. Uuden eduskunnan aikana tuli voimaan työttömyysturvalaki, työeläkelaki ja kolmas lomaviikko. Lapsilisiä ja eläkkeitä nostettiin. Toki vastustuskin oli ankaraa. Uudistuspolitiikka jatkui: vuonna 1963 tuli voimaan sairausvakuutuslaki, vuosikymmenen kuluessa siirryttiin 40-tuntiseen työviikkoon, voimaan astui kansanterveyslaki……

Kuusikymmentäluvun kuluessa hyväksyttiin laajasti hyvinvointivaltion periaatteet. Vaikka ankarimmasta valtionhallinnon pihiydestä on nyttemmin luovuttu, on niukkuusajattelulla syvät juuret, jotka näkyivät mm. 1990-luvun alun lamassa. Mihin jäljet johtavat? Samassa Niin & Näin lehdessä (3/2013) Tommi Uschanov mainitsee erään syyn: Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on….. kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”. Voidaan olla oikeilla jäljillä.

Miten tämä suuri linja ilmenee käytännössä suomalaisen yhteiskunnan sisällä? Pyrin määrittämään asian niin selkeästi kuin osaan. Englanninkielinen austerity-käsite (niukkuus) on alun perin tarkoittanut positiivisessa mielessä niukkuutta. On pidetty kunnia-asiana, että on tultu toimeen niukoissa olosuhteissa. Niukkuus on siis ollut arvo sinänsä. Tuntuu siltä, että eliitti on nähnyt valtion näkökulmasta asian juuri näin: kansalaisille tulee tarjota niukkuutta, koska se on arvokasta kansakunnan selviytymisen kannalta. Austerityn toinen merkitys on niukkuus taloutta kuristavassa mielessä. Se on tämän päivän keynesiläisten haukkumasana talouden leikkaajille. Aivan yleisesti tänä päivänä käydään taistelua elvyttäjien (negatiivinen austerity) ja julkisen talouden leikkaajien (positiivinen austerity) välillä.

Tuntuu siltä, että 1950-luvun tilanteessa päättävien tahojen ”positiivinen austerity” kääntyi kansalaisten kannalta ”negatiiviseksi austerityksi”. Myötätuntoni on 1950-luvun Mattien ja Maijojen ja heidän lastensa puolella.

Näen jotain vielä syvälle käyvempää tässä päättäjien (lue: eliitin) niukkuuslinjauksessa. Mielestäni linja ulottuu Snellmanista aina Iiro Viinaseen saakka ja hänestä edelleen – tietyin varauksin – tähän päivään.

Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Kolmekymmentäluvun keynesiläinen oli pahasti vieroksuttu Yrjö Janhsson. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin. Ketju jatkuu 1990-luvun laman Iiro Viinasella. Nykyisen finanssikriisi-eurokriisin austerity- ajattelun henkilöimistä on syytä miettiä muutama tovi. Nyt on kysymys ehkä laaja-alaisemmasta henkilögalleriasta, mutta väitän, että tilannekin on hiukan erilainen.

Onko tässä nyt kysymys kaikkien edellä esiteltyjen osalta siitä ”kansallishengen korkeimmasta ilmentymästä”? Ehkä tämä ajattelu nykyisessä tilanteessa voidaan projisoida EU-tasolle, koska olemme osa yhteistä valuutta-aluetta. Jos haetaan austerityn isiä, niin Saksa, EKP, EU-komissio ja talouskomissaari Olli Rehn tulevat lähinnä mieleen. Sen sijaan IMF on parantanut tapojaan…..

Niin, voidaanko Päivi Uljaan tavoin verrata 1950-luvun lopun Suomea nykypäivän Kreikkaan? Äkkipäätä vertailu tuntuu ontuvalta: Kreikan velka, joka on karkeasti 170 % BKT:stä on jotain muuta kuin Suomen 10 prosenttia 50 vuotta sitten. Ainakin se voidaan sanoa, että Kreikan tilanteessa negatiivinen austerity eli julkisen sektorin leikkaukset ovat arveluttava vaihtoehto. Toisaalta nykypäivään vertaaminen tekee 1950-luvun suomalaisista poliitikoista entistäkin ymmärtämättömämpiä kitupiikkejä. Suuren velan oloissa austerity-kurjistusohjelma tukahduttaa loputkin toipumisen edellytykset ja pienen velan oloissa siinä on vielä vähemmän järkeä!

Vertailua voi jatkaa. Suomen nykyvelka lähestyy 60 prosentin rajaa. Nykykäsityksen mukaan 30 prosentin alle ei kannata edes pyrkiä. Kuudenkymmenen prosentin rajapyykki ei ole niin dramaattinen – vaikka huomioidaankin velan liian nopea kasvuvauhti – että sen perusteella kannattaa ryhtyä ylimitoitettuihin säästötoimiin. Tärkeintä on luoda kasvun edellytykset yritystoiminnalle, jotta tulevaisuudessa on jotain, millä maksaa velat.

Periaatteellisella tasolla voin yhtyä siihen, että kovin usein päättäjät ja eliitti nykyisen vallitsevan dogmin mukaisesti torjuvat elvytyksen sen eri muodoissa tarpeettoman yksioikoisesti. Liian pitkälle viety leikkauspolitiikka taas on pidentänyt lamaa monissa maissa. Elvytyksen vaihtoehto on velkojen leikkaus ja nyt on kysymys siitä lähdetäänkö tätä laajamittaisemmin toteuttamaan esimerkiksi Kreikassa. Tässä olen samaa mieltä kuin professori Matti Tuomala, jonka mielestä velkasaneeraus olisi pitänyt asettaa tukien ja julkisen sektorin leikkausten edelle.

Syvemmälle merkityksissä mennään, kun yhdistetään julkisen talouden säästöt ja poliittinen epävakaus. Yhteys tuntuu todistettavasti olevan olemassa. Altistutaan äärioikeiston nousulle ja ihmisten pahoinvoinnista johtuvalle sekasorrolle. Ja ryhdyttiinhän Suomessakin 1950-luvulla vastustamaan järjettömyyttä menemällä kadulle.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

tiistai 22. lokakuuta 2013

Meet the Beatles – yhtye omassa ajassaan ja historiassa

Niin, siitä on nyt kulunut melkein tarkalleen 50 vuotta, kun ämyreistä tuli täysillä Beatlesien juuri ilmestynyt versio Twist and Shoutista (toki se oli albumilla jo aiemmin samana vuonna, mutta siitä en tiennyt mitään) . Vaikka olinkin saanut rautalankakasteen, oli tämä kappale jotain ennenkuulumatonta: ”Come on and work it on out!” Mennään täysillä! Olin myyty.

Beatles ei tosin ollut koskaan ykkössuosikkini pop-musiikkikategoriassa. Senpä takia kuvittelen pystyväni kohtuullisen objektiivisesti ja realistisesti asettamaan heidät oikealle paikalleen rock-musiikin (tai pop-musiikin kuten 1960-luvulla sanottiin) historiassa. He ovat joka tapauksessa mielestäni suurinta, mitä populaarimusiikista on tullut lainkaan väheksymättä esimerkiksi Elvis Presleyn merkitystä.

Mikä oli Beatlesin läpimurron salaisuus? Voidaan aina pohtia, mikä on sattumaa tai onnea ja mikä suunnatonta lahjakkuutta. Jos ilmestyt oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, kaikki ovet avautuvat. Tapahtunutta voi selittää, mutta lopullinen totuus jää hämärän peittoon.

Beatlesin kohdalla määrittelisin muutamia keskeisiä asioita, jotka nostivat heidät muiden yläpuolelle. Yrittäjiähän riitti. Kilpailua ei puuttunut edes Liverpoolin soittokellareista.

Englannissa ja Liverpoolissa oli vielä 1950-luvulla aika ankeaa. Sodasta oli toki toivuttu, mutta leivän sai tienata otsansa hiessä. Siihen Beatlesitkin (tai silloin oikeammin The Quarrymen) saivat tottua. Elettiin vuosia 1957-1958.

Klubikeikoista edettiin Hampurin vaiheen kautta levytysstudioon vuonna 1962. Hampurin kausi oli ryhmälle luultavasti aivan välttämätön, jotta he hitsautuivat yhteen. Soittotaito kehittyi älyttömissä 7 tunnin pituisissa jokailtaisissa soittokeikoissa. Lahjakkuutta oli vaikka muille jakaa, mutta suuri osa oli heidän kohdallaan raakaa työtä.

Beatlesien menestyksen kannalta oli tärkeää, että he etenivät rock and roll -klassikoiden kautta omaan tuotantoon kohtuullisen nopeassa aikataulussa. Ryhmä sai otteen busineksesta lähes täysin omin voimin säveltämällä ja sanoittamalla itse kappaleensa. Ensimmäisissä levytyksissä EMIn George Martinin osuus oli ilmeisen vähäinen. Myöhemmin hänestä tuli korvaamaton, eräänlainen viides beatle.

Useimmat Beatlesien kappaleet olivat John Lennonin ja Paul McCartneyn säveltämiä ja sanoittamia kolmen minuutin neronleimauksia. Vaikka onkin käynyt ilmi, että pääosa kappaleista oli jommankumman erikseen tekemiä, ei heidän keskinäistä vuorovaikutuksen ja kilvoittelun hedelmällisyyttä voi kukaan kiistää.

Luonnehtisin McCartneyta huippumusikaaliseksi, mutta ehkä hieman sovinnaiseksi säveltäjäksi ja sanoittajaksi, jonka ominaislaatua kuvaa parhaiten yksinkertainen, uskomattoman kaunis ”And I Love Her”. Ilman Lennonin hajamielistä epäsovinnaisuutta ja verbaalista taituruutta heidän musiikissaan ei olisi ollut tarvittavaa särmää ja poikkeuksellisuutta . Lennonia ilmentävät parhaiten ehkä kappaleet ”I Am the Walroos” ja ”Strawberry Fields Forever”.

Beatlesien toimivuuden kannalta oli tärkeää, että yhtyeen roolitus oli kunnossa. Ehkä kuitenkin George Harrisonin hiljainen alistuminen esti hänen potentiaalinsa esiintulon täysimääräisesti.

TV:n merkitystä ei voida aliarvioida. Juuri tuolloin TV, joka sinänsä oli jo vakiintunut viihdeväline, löi massiivisesti läpi. Katsojia saattoi olla lähes 20 miljoonaa yhdellä ohjelmalla. TV:ssä hiteiksi muodostuivat julkkiksia irvailevat ohjelmat. Sensaatioita haluttiin ja niitä saatiin. Ei John Profumo-Christine Keeler -skandaali olisi voinut olla mahdollinen ennen kuin juuri tuolloin: yläluokan yksityiselämän skandaalit oli sitä ennen totuttu pitämään yksityisinä. Ei kukaan tiennyt Harold McMillanin ja Hugh Gaitskellin syrjähypyistä ja avio-ongelmista aikanaan. Juuri tähän TV-julkisuuden saumaan Beatlesit osuivat.

Ne avainhenkilöt, joita Beatleseilla oli ympärillään, eivät olleet mitään tähtiä. Itse asiassa heidän nousunsa tapahtui Beatlesien myötä ja suurella avulla. Tarkoitan nyt tuottaja George Martinia, joka oli EMIllä huumorilevyjen tuottaja ja manageri Brian Epsteinia, joka oli liverpoolilainen levykauppias ja musiikkientusiasti. Koskaan ei voida sanoa tarkalleen kuinka merkittävä heidän panoksensa oli. Ehkä kemiat vain synkkasivat yhteen ja heistä tuli osa Beatlesien menestystarinaa ja osin menestystarinan luojia.

Epstein oli se, joka pani epäsiistin farkkuyhtyeen pukeutumaan pikkutakkiin ja suoriin housuihin. Tämän päivän näkökulmasta se tuntuu kornilta, mutta tuossa ajassa pääsy parempiin kammareihin ja esiintymissaleihin edellytti asiallista pukeutumista. Beatlesien tunnusmerkki monille olivat hiukset ja jee jee (eikä bändi monille muuta merkinnytkään). Koulussa minä muiden mukana sain kokea, miltä tuntuu kun luokanvalvojaopettaja kävi nöyryyttävästi vetämässä niskavilloista, moittien samalla hiuksien pituutta. Mutta beatleilla hiuksetkin olivat siistit.

Beatlesien suosio muuttui beatlemaniaksi Englannissa 1963 syksyllä. Ei ollut mitenkään itsestään selvää, että he läpäisisivät muut kulttuurit. Mutta niin vain kävi. He löivät läpi Ranskassa ja Ruotsissa välittömästi. Mutta sitten tuli vastaan iso haaste, Yhdysvallat. Niin monet olivat epäonnistuneet, otetaan vaikka esimerkiksi Cliff Richard. Mutta beatleilta tämäkin valtaus onnistui ja muuriin tulleesta reiästä vyöryi läpi varsinainen britti-invaasio.

On ehkä hiukan vaikeaa ymmärtää, miten tärkeää läpimurto Yhdysvalloissa oli. Minusta se oli Beatlesien uran virstanpylväistä se kaikkein tärkein: jos olet Yhdysvalloissa kova, olet sitä missä muualla tahansa, jopa silloisessa itäblokissa. Läpimurto USA:ssa ei tapahtunut itsestään, vaan sille luotiin perusta huikealla markkinoinnilla, että jotain ennenkuulumatonta on tulossa: The Beatles Are Coming! Tässä Brian Epstein näytti kykynsä. Amerikkalaiseksi läpimurtohitiksi valikoitui ”I Wanna Hold Your Hand”. Täsmälleen oikea valinta.

Amerikkalaiset lehtimiehet suhtautuivat kyynisen aggressiivisesti beatleihin: ”milloin kuplanne puhkeaa?” Beatlesit (kaikki heistä) vastasivat juuri oikealla tavalla eli antoivat samalla mitalla takaisin. Kun Ringolta kysyttiin mielimusiikista, hän ilmoitti pitävänsä Beethovenista, ”varsinkin hänen runoistaan”. Myös Ed Sullivan suhtautui ambivalentisti Beatleseihin. Kuitenkin Ed Sullivan show sai kaikkien aikojen ennätyskatsomon, 73 miljoonaa katselijaa, kun Beatlesit esiintyivät showssa (ensimmäinen show 9.2.1964), eivät kerran, vaan peräti kolme kertaa perättäin. Heti perään Beatles valtasi viisi ensimmäistä sijaa Billboardin Hot 100-listalla. Sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut, eikä ole tapahtunut sen jälkeenkään. Eikä tule tapahtumaankaan. Beatlemania valtasi Amerikan totaalisesti.

Tietenkin tuli ylilyöntejäkin. Lennon ilmoitti 1966 USA:n konserttikiertueen yhteydessä, että he olivat suositumpia kuin Jeesus (mikä piti varmaan paikkansa). Sen jälkeen raamattuvyöhykkeellä paloivat Beatlesien levyt…. Mutta lopulta kiertueen kaikkein suurimmat yleisömenestykset saavutettiin juuri syvässä etelässä.

Beatlesien menestyksen yksi kulmakivistä oli heidän omaperäinen huumorinsa, joka ilmeni heti uran alkuvaiheessa 1964-1965 sanavalmiutena esimerkiksi haastattelutilanteissa. Siihen aikaan oli tapana, että vastattiin kiltisti kiltin haastattelijasedän kysymyksiin. John Lennonin kuiva englantilainen huumori ja ironinen tyyli purivat yleisöön. Kun Lennon ja kumppanit esiintyivät Lontoossa marraskuussa 1963 kuningattarelle, kuningataräidille ja muulle yleisölle, ja Lennon lohkaisi ikimuistettavasti, että ”halvemmilla paikoilla olijat voivat läpyttää käsiään, ja te muut voitte helisyttää korujanne”, voidaan sanoa, että jokin herkkä raja rikkoutui. Elettiin juuri oikeaa aikaa ja oikeaa hetkeä, että tämä saattoi mennä läpi. Saman koki pääministeri Harold Wilson kohdatessaan täysin epäkunnioittavat popparit TV-katsojien silmien edessä. Hän oli heille vain vanha kamu, ”Harold”. Sopivaisuuden rajoille viritetty rima väpätti kannattimillaan.

Ringo Starrin osuutta voidaan väheksyä, mutta luultavasti hänen mimiikkansa yhtyneenä hauskoihin lausahduksiin oli yksi kivijalka menestykselle. Kyllä hän oli jotain muuta kuin yhtyeen maskotti. Jos katsoo youtubesta Ringo Starrin esiintymistä jossain latenight-showssa esimerkiksi 1990- tai 2000-luvulla, näkee hänen luontaisen kykynsä hauskuuttaa ja tuottaa iloa kanssaihmisille.

Swinging London olisi varmaan syntynyt vuoden 1965 vaiheilla ilman Beatlesiakin, mutta ilman muuta Beatles oli tekemässä siitä suurta. Historia voi osoittaa, että Berliinillä ja Pariisilla on ollut omat mahtihetkensä populaarivirtausten mekkana. Juuri tuolloin se oli Englanti ja Lontoo.

Harold Wilsonin uuden modernin Englannin piti nostaa britit uuteen kukoistukseen imperiumin viimeisten jätteiden sortuessa. Beatlesit olivat osa tätä nousua. Vain taivas tuntui olevan rajana. Ja kuitenkin parin kolmen vuoden päästä oltiin talouden syvissä hetteiköissä……. Swinging London oli erillinen ilmiö, mutta kuitenkin osa Beatlesien uraa eteenpäin vievistä ilmiöistä. Eri asia on sitten, että kyynikot ovat todenneet, että Swinging London koski lopulta aika pientä osaa lontoolaisista (muodin luojat, taiteilijat, valokuvaajat, pop-muusikot, eksentrikot ym.).

Beatlesien ura eteni tulevina vuosina uusiin ulottuvuuksiin. Kuusikymmentäluvun jälkipuolisko oli heidän huikeaa menestystään: elokuvat, muoti, taide (LP-levyjen kansikuvataide!) , kirja (John Lennon: ”Lennon panee omiaan”), uraauurtavat musiikkivideot, musiikin laajeneminen psykedeliaan huumausainekokeiluineen, intialaisvaikutteet, Sergeant Pepper-albumi (kaikkien aikojen paras rock-albumi) jne. Populaarimusiikki ei ollut entisellään Beatlesien käsittelyn jäljiltä. Kaikki päättyy aikanaan. Lopun tuskaisa, riitelevä vaihe levymyynnin samaan aikaan noustessa ennennäkemättömiin lukemiin oli pikemminkin odotettavissa kuin yllättävää…

Beatlesin suuruus perustuu paitsi konkreettisiin asioihin, niin johonkin sellaiseen, mitä ei voi määrittää, ja jos yrittää, hajoaa määritelmä käsiin. Tuota aikaa ja Beatlesia on vaikea irrottaa toisistaan. Tätä ennenkuulumatonta ilmiötä ei voi olla liittämättä siihen elintason ja elämänlaadun nousuun ja tulevan odotukseen, mikä tuolloin vallitsi. Kuvittelin itsekin tuolloin naivisti kaiken tulevan olevan edistystä ja kehitystä. Kylmän sodan ja ydinsodan uhkan varjossakin optimismi oli tuon ajan sisäänrakennettu johtotähti. Tapahtui paljon uusia asioita; tuntui, että irtauduttiin lopullisesti vanhasta maailmasta. Kuviteltuako? Ehkä, mutta Beatles oli osa kaikkea tuota ihanien odotusten ja pettymysten maailmaa.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

maanantai 21. lokakuuta 2013

EU-kriisi on järjestelmäkriisi

Tampereen yliopiston professori Matti Tuomala on käsitellyt mielestäni hyvin asiantuntevasti EU-kriisiä. Hän on edustanut oppositiolinjaa valtavirran taloustieteilijöitä vastaan. Käyn seuraavassa läpi hänen analyysiaan T&Y-lehdessä 3/2013: ”Eurooppalainen kiristyspolitiikka. Väärä diagnoosi ja väärä lääke”.

Myötäilen Tuomalan käsityksiä hyvin pitkälle useissa kohdissa. Kysymys on periaatteellisesta henkien taistelusta koskien EU-kriisin ratkaisua.

Pelkistän arvioini yhdeksään kohtaan, jotka esitän myös kaaviokuvana (suurentaminen tapahtuu kuvaa näpäyttämällä).

1) Tarkastelun kohteena ovat ns. PIIGS-maat yleensä, keskiössä kuitenkin Espanja ja Irlanti. Muissa PIIGS-maissa on muunnelmia tästä kuviosta. Kreikka on ainoa maa, jossa kriisiä on edeltänyt valtiontalouden onneton hoito.

2) Lähtökohtana kriisin selityksessä ovat Saksan vaihtotaseen ja viennin ylijäämät, jotka valuivat pankkien kautta kiinteistöjen hintoihin erityisesti Espanjassa ja Irlannissa. Syntyi asuntokupla.

3) Tuomalan artikkelista käy ilmi dramaattisesti, kuinka Saksan vaihtotaseen ylijäämä näkyy PIIGS- maiden vastaavana alijäämänä.

4) Kriisiä sekoitti globalisaation aiheuttamat muutokset maailmantaloudessa. Saksan investointitavarat löysivät uusia markkinoita, mutta Kiinan menestys syrjäytti PIIGS-maissa kulutustavarateollisuutta.

5) EU-kriisin selviytymiskamppailussa on kaksi päävaihtoehtoa: a) tuki + austerity -politiikka ja toisaalta b) raha- ja finanssipoliittinen elvytys, joista ensin mainittu on valtaväylän vaihtoehto. Tuomala on selvästi jälkimmäisen kannalla.

6) Käytännössä kriisiä on ratkaistu tukien ja toisaalta valtiontalouden kiristyspolitiikan avulla, joiden kylkeen ollaan kiinnittämässä velkajärjestelyjä. Tuomalan mallin mukaan järjestys on väärä: ensin olisi pitänyt soveltaa velkajärjestelyä ja täydentää sitä sitten tukipolitiikalla (ilman austeritya)

7) Olemassa oleva velkamäärä on ollut ratkaiseva pidäke laajemmille velkaelvytystoimille. Tuomala mainitsee noudatetun austerity-politiikan pääarkkitehdeiksi A. Alesinan ja S. Ardagnan, jotka suosittelivat julkisten menojen leikkauspolitiikkaa. Tätä ajatusta tukivat Rogoff ja Reinhardt tunnetulla 90 prosentin opilla (velan ylittäessä 90 prosentin rajan BKT:stä alkaa velkaantuminen toteuttaa itseään), joka osoittautui kohtalokkaaksi laskentavirheeksi. Kohtalokkaaksi sen takia, että sitä näytettiin pidettävän faktana, jonka perusteella julkisia menoja vaadittiin leikattavaksi.

8) Austerity-linjalla ovat olleet EU-komissio, EKP ja IMF, joskin viime mainittu on lieventänyt kantojaan ja lopulta harjoittanut itsekritiikkiä ohjeistamaansa politiikkaa kohtaan. IMF:llä on perustellut syyt kritiikkiin, koska sillä on saman tyyppisiä kokemuksia muista kriiseistä.

9) Edellä esitetyn tärkeänä oletuksena on talouden vallitseva nollakorko. Jos korko olisi jotain muuta, olisivat johtopäätöksetkin toiset.

Edellä esitetty numerointi on nähtävillä laatimassani kaaviokuviossa ”EU-kriisin anatomia”:

Saksan vastuu kuplien synnyttämiseen tarvittavien rahamäärien kehittämiseen (vaihtotaseen ylijäämien ja vientiylijäämien sijoittaminen PIIGS-maihin) on avainkysymyksiä, jos halutaan ymmärtää tapahtunutta. Kun Saksa ei halua luopua ylijäämistään ja se samaan aikaan vaatii säästökuureja (kuten monet muutkin maat), ollaan jatkuvassa pattitilanteessa. On syntynyt, kuten Tuomala sanoo ”EU-maiden sisäinen maksutaseongelma”.

Yhtä selvältä vaikuttaa, että Saksa on halunnut jakaa vastuun ongelmiin ajautuneista PIIGS-maista kaikkien EU-maiden kesken, jotta Saksan asuntokuplaa rahoittaneet rahalaitokset säästyisivät vastuunkannolta.

PIIGS-maiden luotottamiselle on monia syitä. Yhdet syyt ovat ideologisia (ja idealistisia): haluttiin luoda yhteinen hyvinvoiva Eurooppa. Toiset syyt ovat itsekkäämpiä: haluttiin luoda laajemmat markkinat esim. Saksan ja Ranskan vientituotteille. Oli Saksan ja Ranskan etu luoda vaikka velkavetoista vaurautta Etelä-Eurooppaan, jotta kysyntä kasvaa.

Idealistinen Eurooppa-hanke on lähes ylitsepääsemättömissä vaikeuksissa, koska todelliset kilpailukykyerot ovat hälyttävän suuret. Yhteisestä valuutasta – ilman yhteistä liittovaltiota - on tullut ansa yhä useammille valtioille. Pohjoinen menestysakseli (jossa Saksan lisäksi ovat mm. Suomi ja Hollanti) on kaventunut Saksan kokoiseksi alueeksi. Muut rimpuilevat sisäisen devalvaation paineissa.

Oheisessa kuviossa on vain ohut viittaus Aasian tiikereiden menestykseen, joka on merkinnyt lisäongelmia vanhalle ja raihnaiselle Euroopalle.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Tea Partyn haaksirikko?

Paljon on puhuttu äärikonservatiiveista, jotka ovat yrittäneet tuhota orastavan talouden elpymisen USA:ssa. Tarkemmin heitä ei kuitenkaan ole määritelty. Mistä joukosta on kysymys?

Ennen kuin mennään henkilöihin on syytä arvioida tilanne nyt pari vuorokautta väliaikaisen sovun löytymisen jälkeen. Uusi koitos seurannee ensi vuoden alussa.

Vanha velkakatto oli noin 17 000 miljardia dollaria. Tästä päivästä ensi vuoden alkuun amerikkalaisten velka lisääntyy kongressin luvalla 400-500 miljardilla dollarilla. BKT ylittää selvästi 16 000 miljardin rajan vuoden loppuun mennessä, joten velka on hieman yli 100 prosenttia BKT:stä. Kun budjettivaje on parissa vuodessa onnistuttu puolittamaan, ei tilanne ole mitenkään katastrofaalinen. Valtava julkisuuspeli pyrkii luomaan maailmanlopputunnelmaa, mutta suuri osa tavallisista kansalaisista ei enää lähde mukaan kauhisteluun.

Republikaanien lähes totaalisen tappion riidassa myöntävät nyt kaikki. Mm. Kauppalehti harrasti ärsyttävää ”tasapuolista” kommentointia prosessin kuluessa. Yritettiin väittää, että kun republikaanit olivat Bushin aikana vallan kahvassa, yrittivät demokraatit kampittaa konservatiiveja ja kun nyt demokraatit ovat niskan päällä, niin republikaanit yrittävät samaa. Kysymys ei siis ollutkaan republikaaninen taholta ääritoimista, siis hallinnon sulkemisesta, filibusterista obacarea vastaan ja velkakaton poistamisen avulla kiristämisestä, vaan normaalista poliittisesta väittelystä! Mihinkään vastaaviin toimenpiteisiin eivät demokraatit ryhtyneet vallassasolokaudellaan, eivät lähellekään.

Republikaanit ovat huonoja häviäjiä.

Republikaanien austerity-politiikka vahingoittaa työllistämistä (edelleen työttömiä on kolme kertaa enemmän kuin avoimia työpaikkoja) ja hauraasti nousevan talouden kulutuskysyntää. ”Bonuksena” järkevien päätösten vastustamisesta republikaani-puolueen kannatus on alamaissa. Politiikassa ei kannattaisi tehdä itsestään syyllistä politikoinnilla.

Satapaikkaisessa senaatissa 18 republikaania äänesti sopua vastaan ja 81 demokraattia ja republikaania sovun puolesta. Kun senaatin sadasta paikasta 46 on republikaaneilla niin maltillisia on tämän mukaan vain 60 % kokonaismäärästä. Ei ihme, että republikaanien häntä heilutti puoluetta niin voimakkaasti. Edustajainhuoneessa äänestysluvut olivat 285-144. Republikaaneista 87 äänesti demokraattien mukana.

Äärikonservatiivien ryhmä muodostuu Obamacaren vastustajista, talouskonservatiiveista ja veteraanisenaattoreista. Äärioikeiston kellokkaista Ted Cruz nosti profiiliaan 21 tunnin filibusterilla Obacarea vastaan, minkä yhtenä jälkiseurauksena hallinto pistettiin kiinni. Muita johtavia teekutsulaisia ovat Marco Rubio ja Rand Paul, jotka kumpikin taistelevat republikaanien presidenttiehdokkuudesta seuraavissa vaaleissa.

Osa senaatin teekutsulaisista taistelee paikastaan tulevissa kongressivaaleissa niskaan hengittäviä vielä konservatiivisempia voimia vastaan.

Maltilliset konservatiivit ovat melkoisessa puristuksessa, koska kentällä on voimia, jotka eivät juuri välitä valtakunnan kohtalosta, vaan elävät omassa suppeassa maailmassaan. Kun tavoitteena on pieni valtio, ei ”suuresta” valtiosta juuri kanneta huolta. Toisaalta väitän, että nyt käytiin lähellä teekutsulaisten haaksirikkoa. Liian suuri osa republikaaneista on asettunut rikkaiden puolelle tavallisia palkansaajia vastaan. Tarvitaan enää äänestäjien tuomio holtittomasti käyttäytyville ideologeille.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Saksan vuoro toimia mallimaana

T&Y-lehdessä 3/2013 julkaistiin mielenkiintoinen Merja Kauhasen artikkeli Saksan työmarkkinamallista: ”Olisiko Saksan työmarkkinamallista opiksi suomalaisille?” Käytän oheisessa kaaviossa pääosin Kauhasen esittämiä tilastolukuja, jotka olen poiminut kuusisivuisesta jutusta. Vastaan luonnollisesti itse kuvion relevanttiudesta ja johtopäätöksistä.

Saksahan on meillä nykyisin mallimaa (aiemmin mm. Uusi-Seelanti, Tanska, Ruotsi jne.), johon verrataan meidän taloudellista ja yhteiskunnallista menestystämme. Hyvä mittapuu se onkin, mutta asia on monitahoisempi kuin yleensä julkisuudessa esitetään. Saksa on saanut kuuluisuutta luomalla matalapalkkatyöstrategian. Ainakin osittain juuri se on luonut edellytykset hyvälle työllisyystilanteelle. Toisaalta Saksa on saanut nauttia taloutensa dynaamisuudesta, joka on parantanut myös työllisyyttä.

Ns. Hartz-reformilla on luotu ei-tyypillisiä työsuhteita (osa-aikatyötä ja vuokratyötä). Työtehtävät ovat kasvaneet nimenomaan osa-aikatyössä, ei kokoaikatyössä. Hartz-mallin mukaisissa minitöissä työskentelee noin 7,47 miljoonaa työntekijää, lähes viidesosa koko Saksan työvoimasta. Määrä on häkellyttävän suuri. Tekee mieli sanoa, että ei ihme, että työllisyys on niin hyvällä tasolla. Suomessa kokoaikaista työtä on pidetty aina suuressa arvossa. Pitäisikö nyt suorittaa uudelleenarviointi? Ajattelin pitää vanhat arvostukseni voimassa: kyllä kokoaikatyö on ehdottomasti tavoittelemisen arvoinen päämäärä.

Minityöt eivät ole johtaneet tavanomaisiin työsuhteisin niin kuin olisi voinut olettaa. Minityöt ovat tulleet pysyäkseen. Niissä palkka on 450 euroa/kk, joka on hämmästyttävän alhainen. Ei voisi kuvitellakaan, että Suomessa sillä tultaisiin toimeen, eikä kyllä tulla Saksassakaan. Palkan päälle maksetaan sosiaaliturvaa ja/tai työttömyysturvaa.

Oheisen kuvion mittarit kertovat, mistä on kysymys. Saksa menestyy hyvällä työllisyydellään ja kohtalaisella työllisyysasteellaan. Näiden faktojen sisällä on paljon ongelmallisia osa-alueita.

Erityisesti työssäkäyvien köyhyysriski, matalapalkkatöiden osuus, pitkäaikaistyöttömien osuus kokonaistyöttömyydestä ja minitöistä johtuva palkkaerojen kasvu vievät pohjaa hyviltä perusluvuilta. Saksa ei näillä tunnusluvuilla ansaitse esimerkin asemaa.

Minityöstrategia on vain osa kokonaisuutta, jota Saksa edustaa. On syytä tutkia tarkkaan, mitkä kaikki osatekijät vaikuttavat Saksan työllisyyteen ennen kuin sitä lähdetään matkimaan.

Tässä tullaan aivan keskeiseen asiaan. Meillä on paljon asiantuntijoita ja aivan tavallisia ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että kaikkea työtä on vastaanotettava riippumatta palkasta. Olen aina suhtautunut tähän kategoriseen vaatimukseen skeptisesti. Olen pannut merkille, että nimenomaan eliitti on ollut vaatimassa töihin menoa ”mihin hintaan tahansa”. Samat tahot pitävät tuloerojen kasvua positiivisena asiana. Kysymys on hyvin voimakkaasti ideologisesta kysymyksestä.

Jos ehdoin tahdoin halutaan luoda uusköyhälistö, on Saksan linja oikea. Minipalkkalaisten huonot edellytykset saada normaalityötä viittaa siihen, että kysymys on pysyvästä järjestelmästä, joka ei luo riittäviä edellytyksiä kokopäivätyölle, vaikka työllisyystilanne on hyvä.

Myönnän, että tähän sisältyy kiperiä näkökulmia. Jos globalisaation paineessa ei pystytä tarjoamaan kokopäivätyötä, niin eikö silloin ole järkevää tyytyä osapäivätyötarjontaan? Sanoisin näin, että osa-aikatyötä syntyy luonnostaan yhteiskunnassa ja sille on myös luonnostaan kysyntää, mutta tarkoituksellinen ja systemaattinen pyrkiminen minityöyhteiskuntaan ei ole ainakaan minun ihanteeni.

Minityöyhteiskunnan luominen on eräänlainen antautumisen merkki: hyvinvointiyhteiskunta on pantu säästöliekille. Saksan ratkaisu – joistakin positiivisista piirteistä huolimatta – on pettymys minulle. Ja niin kovasti kun odotin Saksalta lipunkantajan roolia nyt nähdyissä ja nähtävillä olevissa talouden haasteissa! Hyvinvointiyhteiskunnan purku on joidenkin mielestä vastaansanomatonta ja joidenkin mielestä jopa toivottavaa. Epäilen, että nämä mielipiteet eivät ole aivan loppuun saakka harkittuja. Pesuveden mukana nimittäin menee paljon arvokasta - jopa aivan elintärkeää - ihmisten toimeentulon ja hyvinvoinnin kannalta.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

torstai 17. lokakuuta 2013

Oliko Nietzsche kansallissosialismin kummi?

Tarmo Kunnaksen kirjassa ”Fasismin lumous” perehdytään Friedrich Nietzschen rooliin kansallissosialismin airueena. Jo lukion filosofiassa perehdyin ohuesti tähän aikamme suureen filosofiin ja myöhemmin laajemminkin. Nietzscheltä ovat monet eri suuntauksen – olivatpa taidetta, politiikkaa tai kulttuuria – saaneet vaikutteita. Kunnas mainitsee esimerkkeinä italialaisen futurismin ja ekspressionistisen taiteen, joihin Nietzschellä oli vaikutusta. Kansallissosialismi on siten yksi aate muiden joukossa, johon hän on jättänyt jälkensä.

Tarkastelen Nietzscheä seuraavassa Kunnaksen johdattelema, mutta tuon esille myös oman käsitykseni hänen filosofiastaan. Nietzsche ei ollut nationalisti eikä antisemiitti; päinvastoin hän oli kansainvälisyyttä painottava ajattelija, joka arvosteli ankarasti saksalaisuutta. Tämä on ollut tärkeä suoja pahimpia väärinymmärryksiä ja natsisyytöksiä vastaan. Nietzschen ominaispiirteenä on ollut hänen filosofiansa ”monikerroksellisuus”, kuten Kunnas toteaa. Sanoisin, että hänen filosofiansa on ”kirkas, mutta hämärä” ja monitulkintainen.

On ikään kuin kaksi maailmaa: Nietzscheä tulkitsevat tahot, jotka käyttävät häntä sumeilematta omiin tarkoituksiinsa ja sitten eräänlaisena perustana Nietzschen omat katsomukset, joissa pitäydytään filosofisessa ajattelussa ottamatta kantaa konkretiaan, esimerkiksi ideologian ja politiikan käytäntöihin. Hänen kannaltaan suojakerroksena on nimenomaan tämä nietzscheläinen ”filosofinen vyöhyke” joka irrottaa hänet vaarallisesta kosketuksesta esimerkiksi fasismiin, kun vaara uhkaa.

Toisaalta voidaan ottaa esimerkiksi Karl Marx, jonka historia on tuominnut reaalisosialismin vastuunkantajaksi, vaikka hänellä ei ole mielestäni osaa eikä arpaa Leninin ja Stalinin rikoksiin. Moni sanoo selitykseksi, että dialektinen materialismi tarjoaa enemmän tai vähemmän selvän konkreettisen poliittisen ohjelman, jolloin Marxin nimissä tehtyihin julmuuksiin päästään käsiksi. Hän oli kuitenkin 1800-luvun yhteiskuntafilosofi, joka selitti maailmaa 1800-luvun yhteiskunnallisen tilan näkökulmasta. Selittelyt eivät tunnu hänen kohdallaan auttavan. Viime aikoina Marxia on onneksi käsitelty oikeudenmukaisemmin, kun on korostettu hänen panostaan nimenomaan kapitalismin analysoijana.

Nietzschen filosofian ytimessä olivat riskin ja vaaran käsitteet, oli elettävä vaarallisesti. Tämä viehätti natsi-ideologiaa. Vitaalisuus, nuoruus, voima ja elämän- ja vaistonpalvonta olivat vastaisku olevaisen maailman (kuvitellulle) rappiolle, jota edustavat ”hyljeksittävät aineellisuus ja rahatalous”. Kysymys oli siis yhteiskunnan perinpohjaisesta uudistamisesta. Natsit käyttivät em. käsitteitä ja tulkitsivat ne puolloksi omille näkemyksilleen. Vastakohtana Nietzschen ajattelulle oli onnen ja hyödyn tavoittelu ja mukavuuden rakastaminen. Nietzschen kautta elämään tuli elämän maku kaikkine arvaamattomuuksineen. Kysymys ei siis ole vain alkeellisen hyvinvointiyhteiskunnan vastaisesta taistelusta, jonka ensimmäiset lainsäädäntörakenteet astuivat voimaan juuri 1800-luvun lopulla. Mukavuudenhalu oli vuosisatojen aikana rappeuttanut ihmisen.

Natsismiin voidaan liittää barbarian käsite. Se edustaa nietzscheläistä alkuvoimaa, jonka tuli olla natsi-Saksan yhteiskunnan perusta. Natsi-Saksan alastomuuskulttuuri, miesten paljaat ylävartalot ja lapiot edustivat tervehenkistä elämäntapaa kansallissosialismissa.

Yhteenvetona voisi ehkä todeta, että Nietzsche käsittääkseni raivasi filosofiassaan maailman erilaisten oppien ja aatteiden sortuvista rakenteista ja pystytti sitten omansa raunioiden keskelle. Tällainen vetoaa älymystöön, joka herkästi vaistoaa vanhan maailman turtuneisuuden, massan tasapäisyyden ja vaikkapa demokratian tylsyyden. Osa älymystöstä sekä Saksassa että muualla lännessä halusi uutta ja innostavaa tilalle. Viekotteleva fasismi tuntui ainakin aluksi tarjoavan vaihtoehdon sosialismille ja kapitalismille. Osa älymystöstä seurasi pitkälle natsien viitoittamaa tietä, osa rajasi fasismin vastenmielisimmät piirteet pois omista mielikuvistaan. Fasismille oli kuitenkin ominaista ainakin sen kansallissosialistisessa versiossa sisään sulkeva kategorinen ajattelu. Fasismiin taipuvaiset älymystön edustajat joutuivat myöhemmin rimpuilemaan irti hitleriläisyydestä ja selittelemään valintojaan.

Hitleristä on lähinnä hänen sihteeriensä kautta välittynyt kuva, että hän omaksui nopeasti ja helposti (haluamiaan) asioita ja ajatuksia. Minulle on jäänyt käsitys, että hän mielellään toisti muiden keksimiä ajatuksia, mutta ei kertonut lähdettä. Hän omaksui nietzscheläisen ajattelutavan - mutta tulkiten ja valikoiden. Kysymys on eräänlaisesta ulkoaopitusta nietzscheläisyydestä, niiltä osin kuin se palveli natsi-Saksan tarkoitusperiä.

Hitlerillä oli uskollisensa, jotka tulkitsivat Nietzscheä natsien kannalta parhain päin. Nietzsche leikitteli julmuuden ja moraalittomuuden käsitteillä. Näin hän tuli vastaan puolitiehen ja yli natsi-ideologeja, joista Tarmo Kunnas mainitsee Richard Oehlerin. Oehler rinnastaa Hitlerin puheita ja Nietzschen aforismeihin, mutta ”ei jää koskaan miettimään runoilija-filosofin ilmaisun monikerroksista, monimerkityksellistä, metaforista, ironista luonnetta”. Oehler sivuuttaa Nietzschen kielteisen suhteen valtioon, ankaran Saksa-kritiikin, juutalaismyönteisyyden ja nationalismin vastaisuuden. Hän painottaa Nietzscheä mukaillen ja tulkiten führer-oppia ja voimapolitiikkaa.

Nietzsche tavallaan leikitteli ajatuksillaan. Dramaattista asiassa on, että natsit eivät leikitelleet, vaan ottivat Nietzschen eräät ajatukset käytännön ohjenuorakseen – tietenkin niitä vielä omaksi edukseen muokaten.

Nietzschen filosofian ja kansallissosialismin railo olisi saattanut jää leveämmäksi, jos välissä ei olisi ollut Nietzschen sisaren kaltaista henkilöä. Elisabeth Förster-Nietzsche (k. 1935) oli natsipuolueen tukija ja otti Friedrich-veljen asiat hoidettavakseen, kun tämä vuonna 1889 sairastui kohtalokkaasti. Lopun elämäänsä Elisabeth Förster-Nietzsche omisti veljensä muiston vaalimiselle ja vaikutti voimakkaasti natsien Nietzsche-harrastukseen. Kansallissosialistien valinnat ohjasivat käsityksiä Nietzschestä hänen jälkimaineensa kannalta ikävään suuntaan.

Olisiko Nietzsche ollut natsimielinen, jos olisi saanut elää yhtä kauan kuin sisarensa? Nietzscheä sekä altistaa arvostelulle että suojaa hänen filosofiansa, joka on yhdeltä osin leikittelyä vaarallisilla ajatuksilla, mutta toisaalta irti pahimmista natsien sympatisoimista asioista. Kukaan ei saa koskaan tietää Nietzschen itsensä kantaa hänen filosofiansa käytännön soveltamiseen.

Mitä Nietzschellä olisi annettavaa tämän päivän eurooppalaiselle? Hän haluaisi ravistaa vanhan, kaavoihin kangistuneen eurooppalaisuuden irti sitä vaivaavasta anemiasta ja tuoda elinvoimaa, vitaliteettia tilalle. Mutta tarvitaanko tämän toteuttamiseen nietzscheläistä demokratian vastaisuutta?

Toisaalta Nietzschen vaikutus tähän päivään ehkä olisivat juuri nuo ”vaaralliset ajatukset”, jotka äärioikeisto voisi omaksua, elleivät ole sitä jo tehneet. Vastakkainasettelu toisaalta suojatun hyvinvointiyhteiskunnan ja toisaalta jännittävän riskipitoisen, elämänmakuisen ja arvaamattoman uuden yhteiskunnan välillä voisi olla esim. Kokoomuksen Nuorten Liiton näkökulmasta houkutteleva. Mutta torjuttaisiinko nietzscheläisittäin ”(hyljeksittävät) aineellisuus ja rahatalous”?

Käykö jälleen niin, että Nietzschelle jätetään vain oikeus brändiin ja sisällöstä vastaavat äänekkäät tulkitsijat?

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Movement Conservatism (parempilaatuisena) kuvana ja johdantotekstillä

Yhdysvaltain polarisoitunut poliittinen tilanne johtuu mielestäni republikaaninen sisäisestä polarisoitumisesta. Yleensähän asiasta puhutaan nimellä ”Yhdysvaltain poliittisen tilanteen polarisoituminen”. Tällöin tarkoitetaan rajalinjan vetämistä demokraattien ja republikaanien väliin.

Tarkempi erittely johtaa ajatukset republikaanien maltillisen enemmistön arviointiin. Yhdysvaltain nykyinen kriisi olisi ratkaistavissa, jos edustajainhuoneen annettaisiin äänestää velkakaton nostamisesta. Edustajainhuoneessa on nimittäin vuorenvarmasti riittävä määrä velkakaton nostoon suostuvaisia maltillisia republikaaneja, jotka yhdessä demokraattien kanssa muodostavat enemmistön. Senaatissahan demokraateilla onkin selkeä enemmistö, Mutta republikaanit eivät salli äänestystä. Kovan linjan oikeisto pitää pihdeissään matillista enemmistöä ja näin ollaan pattitilanteessa.

Avainryhmä on siis maltilliset republikaanit, joiden heikkoutta esimerkiksi Paul Krugman pitää koko syntyneen kriisin syynä.

Mikä on tämä republikaaniryhmä analysoituna? Olen oheisessa kuvassa pyrkinyt erittelemään kaikki ne fraktiot, suunnat ja ominaispiirteet, joista konservatiiviryhmän ideologia muodostuu. Kysymys on ideologisesta suunnasta, josta on käytetty nimeä Movement Conservatism. Se voidaan katsoa demokraattijohtoisen New Deal -suuntauksen vastinpariksi, sen eräänlaiseksi antiteesiksi.

Movement Conservatism ei ole mikään päivänpolitiikan perhonen, vaan vuosikymmenien ”kehittelyn” tulos. Sen isiä ovat mm. William F. Buckley, Barry Goldwater ja Ronald Reagan. Olen tarkastellut liikettä monien blogikirjoitusten yhteydessä (mm. ”Ja valot sammuivat, osa 1”).

Nykyiset ongelmat saattavat avautua paremmin, jos Movement Conservatism esitetään eräänlaisena karttana. Karttaan on mahdutettu peruskonservatiivisten näkemysten lisäksi äärikonservatiivinen ulottuvuus. Oheinen kuva puhukoon puolestaan.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

tiistai 15. lokakuuta 2013

Movement Conservatism kuvana

Onnittelut Robert Shillerille!

Robert Shiller voitti vihdoin taloustieteen Nobel-palkinnon! Olen seurannut miehen uraa vuosien ajan ja voin sanoa, että Nobel-komitean valinta oli harvinaisen onnistunut. Hänen kohdallaan voidaan aidosti kysyä: miksi vasta nyt? Niitä huonosti perusteltuja valintojahan on vuosien varrella kertynyt vino pino….

Kiinnitän samalla huomion Kauppalehden uutisointiin, joka ei ollut erityisen asiantuntevaa. Lehti toteaa että ”Shiller on ollut myös kehittämässä mittaria, jolla voi seurata asuntojen hintojen kehitystä suurimmissa amerikkalaiskaupungeissa”. Vainiin, voihan sen näinkin sanoa. Yhdysvalloissa ja taloustietelijöiden keskuudessa ympäri maailmaa Case-Shillerin asuntohintaindeksi (kehitetty yhdessä Karl Casen kanssa) on de facto -standardi Yhdysvaltain asuntomarkkinoilla. Se vertaa asuntojen hintoja 20 suurimmassa kaupungissa asuntojen elinkaariperiaatteella. Case-Shiller ei siis ole mikä tahansa "mittari"

Juuri tämä Case-Shiller-kuvaaja osoitti asuntokuplan kehittymisen kaikessa karmeudessaan 2000-luvun alussa. Siitä näkee myös kuplan huipun, joka asettui vuoden 2006 syksyyn. Vasta paljon myöhemmin (2008) asuntolainapapereista johdetut arvopaperit romahtivat aiheuttaen suunnatonta tuhoa rahamarkkinoilla.

Case-Shillerin indeksi on huomionarvoinen muutoinkin, koska se osoittaa, että reaalisesti asuntojen hinnat eivät ole juuri nousseet 1800-luvun lopulta tähän päivään tultaessa. Ainoat nousupiikit ovat toisen maailmansodan jälkeen, jolloin rintamalta palaavat miehet ryntäsivät asuntomarkkinoille ja ”käynnistivät” baby boomersin (1946-1964). Tämä nousu jäi pysyvästi hintoihin. Toinen nousupiikki toteutui sitten Yhdysvaltain 2000-luvun alun asuntokuplana ja se on vähitellen sulanut pois ja nyt asuntojen hinnat ovat jossain määrin tervehtyneenä kääntyneet nousuun.

Kauppalehden artikkelissa viitattiin myös Shillerin kuuluisaan kirjaan ”Irrational Exuberance”, julk. v. 2000 (käännettäköön vaikka ”Järjetön ylenpalttisuus”), jonka nimi on lainattu keskuspankin johtajan Alan Greenspanin pitämästä puheesta vuodelta 1996. Ilmaisullaan Greenspan halusi varoittaa osakkeiden hintakehityksen järjettömyydestä.

Aivan ratkaiseva asia jää kauppalehdessä kuitenkin selittämättä. Greenspan ei ollut niitä miehiä, jotka olivat huolestuneita osakkeiden tai asuntojen hintakehityksestä. Hän oli samoilla linjoilla toisen samalla kertaa Nobel-palkitun Eugene Faman kanssa siitä, että markkinat pitävät huolen asuntojen hintakehityksestä, don`t worry! Greenspan päästi suustaan tuon kuuluisan lausahduksen, irrational excuberance, yhden ainoan kerran, mutta ei vähäisimmälläkään tavalla palannut asiaan sen koommin, puhumattakaan siitä, että olisi tosissaan pyrkinyt hillitsemään ITC:n tai asuntojen hintojen nousua.

Jos Greenspan olisi aidosti jatkanut markkinoiden kohelluksista varoittamista olisi hänen julkikuvansa tänään toinen kuin miksi se muodostui. Ilmeisesti tehokkaiden markkinoiden teoria voitti ja käytäntö ei opettanut mitään! Ja niin ajettiin purjeet pulleana kohti kuplaa.

Juuri Faman ”tehokkaiden markkinoiden teoria” osoittautui paikkansa pitämättömäksi asuntokuplan yhteydessä. Teoria ei pystynyt osoittamaan kuplan kehittymistä. Miksi hänet valittiin taloustieteen Nobelin voittajaksi yhdessä Shillerin kanssa? Onkohan tässä nyt kysymys Paul Krugmanin tunnetusta tasapuolisuustermistä ”balance cult”. Sen mukaanhan oikein mistään asiasta ei voi sanoa mielipidettä ilman, että annetaan vastapuolelle suunvuoro tasapuolisuuden vuoksi. Näin on jälleen kerran saatu aikaan epätyydyttävä kompromissi Nobel-palkintojen jaossa.

Shiller oli harvinaisen hyvin selvillä kuplatalouden kehittymisestä (kuten oli perillä it-kuplankin muodostumisesta), mutta kai hän oli niitä kuuluisia vääriä ihmisiä, jotka olivat oikeassa (ja oikeat ihmiset olivat väärässä!). Itse asiassa juuri Irrational Excuberancen toisessa versiossa (v. 2005) Shiller ennusti, etteivät asuntojen hinnat olleet kestävällä pohjalla useilla paikkakunnilla Yhdysvalloissa. Jälleen oikein!

Shiller on korostanut markkinoiden irrationaalisia piirteitä, jotka johtavat markkinoiden tehottomuuteen (vrt. Fama ja teheokkaiden markkinoiden teoria!). Shiller on myös tähän aiheeseen liittyen kirjoittanut erittäin merkittävän kirjan ”Animal Spirits” (suomeksi: Vaistojen varassa) yhdessä aiemman nobelistin George Akerlofin kanssa.

Shiller on perusluonteeltaan nukkavierun professorimainen. Hän yrittää välttää kaikkia ehdottomia lausuntoja tieteen tekijän varovaisuudella. Oliskohan nyt aika nostaa profiilia?

www.historiajatkuu.blogspot.fi

maanantai 14. lokakuuta 2013

Tarmo Kunnas ja lumoava fasismi

Tarmo Kunnas on kirjoittanut kunnianhimoisen lähes 700-sivuisen teoksen ”Fasismin lumous”. Kysymys on valtavasta haasteesta, josta Kunnas suoriutuu kiitettävästi. Haaste siirtyy lukijalle. Hänen päälleen kaatuu lukemattomat tulkinnat ja variaatiot fasismin olemuksesta. Jos on jokaisella oma demokratiansa, niin on myös fasisminsa.

Kirjan nimi on mainio: kysymys on nimenomaan lumosta. Sen vasta sisäsivulla esiin tuleva alaotsake on ”Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana”. Valitsin kirjasta tarkastelunäkökulmaksi fasismin suhteen demokratiaan. Onkohan kukaan koskaan kuullut käsitettä ”demokratian lumous”? Kansanvallassa on pikemminkin kysymys arkisesta, tavanomaisesta ja tylsästä aihemaailmasta. Tämä ei kuitenkaan tee demokratian puolesta taistelusta helppoa. Varsinkin 1930-luvulla useissa länsimaissa heiveröisellä pohjalla ollut parlamentaarinen demokratia joutui ankarimpaan mahdolliseen testiin.

Rajaan tarkastelun pääosin sotien väliseen aikaan ja painotetusti Suomeen, kuitenkaan muita maita unohtamatta. Yritän muodostaa kirjan pohjalta käsityksen fasismi-demokratia -ulottuvuudesta eri henkilöiden kautta kurottamalla näkökulman tähän päivään saakka.

Fasismi löi itsensä läpi heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Silloin tapahtui muutakin: syntyi sosialistinen valtio kapitalististen valtioiden vastavoimaksi, itä vastaan länsi -taistelu kärjistyi Neuvostoliiton muodostumisen jälkeen, uusi nationalismi asettui kansainvälisyyttä vastaan ja itsevaltaisten monarkioiden tilalle tuli parlamentaarisia demokratioita, joista osa selvisi huojuen 1920- ja 1930-lukujen tulikokeesta, osan sortuessa itsevaltaisiksi diktatuureiksi.

Kumpi oli enemmän demokratian vastainen, kommunismi vai fasismi (en erottele tässä italialaista ja saksalaista fasismia, joka olisi oma tarinansa)? Lännessä ajateltiin niin, että saksalainen aate oli helpompi hyväksyä kuin uusi, pelottavaksi koettu bolsevistinen maailma. Meillä Suomessa esimerkiksi saksalainen vaikutus oli suurta ilman natsi-Saksaakin. Siksi fasismiin suhtauduttiin ainakin aluksi huolettomasti ja varomattomasti. Kunnas käy läpi useita suomalaisia ja ulkomaisia julkisuuden henkilöitä, jotka eriasteisesti olivat taipuvaisia hyväksymään natsismin: Maila Talvio, Tito Colliander, V.A. Koskenniemi, Yrjö Kilpeläinen, Wäinö Aaltonen…… Lisäksi oli monia, joiden suhtautuminen kansallissosialismiin oli ambivalenttia tai ristiriitaista kuten Arvi Kivimaa ja Olavi Paavolainen. Kaikki he ihailivat jollain tasolla saksalaisuutta ja/tai kansallissosialismia; osa kritisoi ja osa ummisti silmänsä esimerkiksi juutalaisvainoilta ja keskitysleireiltä. Henkilöluonnehdinnat eivät ole helppoja, sillä monilla edellä mainituista oli pahoja epäilyjä tai oman- tunnontuskia kansallissosialismiin liittyvien tosiasioiden vähitellen selvitessä.

Matemaatikko Rolf Nevanlinna ja kenraali Kurt M. Wallenius olivat myös vahvasti natsimielisiä. Heidänkin natsiasenteissaan oli erityiset persoonalliset piirteet. Walleniuksella se tarkoitti Kunnaksen mielestä anarkismia. Walleniuksen sekasortoinen ja arvoituksellinen sotilas- kirjailijaura ei ole koskaan täysin auennut minulle. Nevanlinnalla oli natsikautta paljon pidempi ja syvempi Saksa-ystävyys, johon tosin sekoittui pahimmillaan ääriajattelua: ”…..mikä on esteenä uuden aatteen toteutumiselle, lyödään maahan päättäväisesti, ja jos niin tarvitaan, säälimättömällä kovuudella”.

Erityisen vaikea arvioitava on Olavi Paavolainen, joka itseasiassa ihaili natsi-Saksan estetismiä, mutta suhtautui kriittisesti hyvin moniin natsi-ideologian piirteisiin. Hän hullaantui Nürnbergin puoluepäivien mahtavista kulisseista, vaikka tajusi hyvin fasismin viettelevän luonteen. Kunnas toteaa aivan oikein, että Paavolainen ihaili natsien pakanallisuutta, aistivoimaisuutta, kauneutta ja luontosuhdetta (retkeily, vaeltaminen). Terveys- ja urheilufanaattisuus kruunasivat jalot tavoitteet. Kunnas arvioi mielestäni oikein Paavolaista sanoessaan, että hänessä demokraattis-kristillinen ajatusmalli taisteli pakanallis-totalitäärisen ajatusmallin kanssa. Sekä sosialidemokraatit Suomessa että natsit saksassa moittivat hänen kirjaansa ”Kolmannen valtakunnan vieraana”.

Fasismin ja demokratian keskinäistä suhdetta mietittäessä ei voida sivuuttaa 1920-luvun demokratian heikkouksia. Monet älymystön edustajat näkivät parlamentaarisen demokratian juonittelevana, puoluevaltaisena pelinä, joka johti loputtomiin uuvuttaviin taisteluihin päätöksenteossa. Demokratiaa voitiin pitää dekadenttina ilmiönä. Helpompaa oli hyväksyä voimakas valtiojohto, joka ymmärsi ”kansan tahtotilaa”. Tietenkin tämä on idealismia, sillä kansan tahto on moninainen ja kansa joutui tinkimään mielipiteen ilmaisun vapaudesta omaksuessaan ”poikki ja pinoon” -fasismin. Käsittääkseni monille riitti, että 1930-luvun vaihteen sekasorron jälkeen löytyi työtä ja ainakin toistaiseksi – tavallisten ihmisten näkökulmasta – yhteiskuntarauha.

Kunnaksen kirjassa on lukuisia esimerkkejä demokratian pilkkaamisesta 1910- ja 1920-luvulla. Monille länsimaiden intellektuelleille se oli intohimoinen harrastus. Demokratiaa syytetiin tehottomuudesta ja siinä toimivia kansanedustajia jopa simpansseiksi; aikakausi ikään kuin huusi apuun autoritääristä valtaa. Erityisesti Italiassa (mutta myös Englannissa ja Yhdysvalloissa!) parlamentarismin alennustila oli silmiinpistävää. Tuntuu siltä, että 100 vuodessa ei olla juuri edetty, jos ajatellaan Italian sekasortoista demokratian tilaa tänä päivänä. Masentavaa!

Monet näkivät asiat niin, että fasismi toimi suojamuurina bolsevismia vastaan. Joka tapauksessa Hitler oli pienempi paha kuin Stalin. Selvää on, että monia vaivasi suhteellisuudentajun puute: Hitlerin vaarallisuutta ei tajuttu. Sanottiin mielellään, että meille Saksan systeemi ei käy, mutta Saksalle se varmaankin sopii. Monet käyttivät skandinaavista mallia ikään kuin rokotteena kansallissosialismia vastaan, vaikka muutoin ehkä ihailivatkin Saksan johtajavaltaisuutta.

Monia fasistimyönteisiä voidaan pitää ”hyödyllisinä idiootteina” (alun perin – väitetysti - Leninin käyttämä ilmaisu lännen bolsevismi-intoilijoista), jotka pyrkivät analyyttisesti erittelemään fasismin viisautta ja jaloutta. Tämä kuva sopii esimerkiksi tutkimusmatkailijana kunnostautuneeseen ruotsalaiseen Sven Hediniin.

On hyvin tyypillistä, että intellektuellit sortuvat ylilyönteihin sekä oikealla että vasemmalla. Heidän vaikuttiminaan on usein elitismistä kumpuava ylenkatse demokratian ”tasapäistämistendenssiä” vastaan. Monille fasismipureman saaneelle elitisteille oli oleellista taistelu keskinkertaisuutta vastaan, jota edusti ”tyhmä kansa”. Martin Heidegger, Nevanlinna, Ezra Pound ja Knut Hamsun ovat esimerkkejä ylemmyydentuntoisesta suhtautumisesta kansanvaltaan. Kansan ”hillittömyyden” yläpuolella piti olla valtias, jonka päättelisin Heideggerilla tarkoittavan jotain muuta kuin valistunutta itsevaltiutta. Heidegger tosin irtautui vähitellen kansallissosialismin painolastista.

Monilla heräsi kysymys voisiko natsismissa erottaa ”jalot piirteet” epämiellyttävästä kokonaisuudesta, johon kuuluvat väkivalta, führer-oppi, antisemitismi, demokratian vastaisuus jne. Monet haluaisivat projisoida fasismiin dynaamisuuden , viriliyden, vähäisen byrokratian ja nopean päätöksenteon. Ajatus on ainoastaan teoreettisesti mielenkiintoinen: fasismi on kokonaisuus, jota ei voi purkaa osiin.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

En yritä väittää, että meillä olisi nykypäivänä vakavasti otettavia fasismivoimia maassamme. Mutta demokraattisten prosessien kyseenalaistajia kyllä löytyy. Arvostelijat syyttävät päättäjiä yhteiskunnan ajautumisesta talouskurimukseen. Tällaisia ihmisiä houkuttaa ajatus panna iso luuta lakaisemaan. Kaikille niille, jotka kiirehtivät lynkkaamaan demokratian riennän sanomaan, että natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunta (blogikirjoitukseni ”Natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunta”, 5.1.2013) oli konkurssin partaalla 1937-1939. Lopulta vain sodan avulla ryöstetyt omaisuudet pelastivat Saksan – vähäksi aikaa. Meillä on eliittimme, jolle ”massojen valta on osa modernia dekadenssia” (Celine). Kaikkien elitistien ongelmana tuntuu olevan irtautuminen tavallisen ihmisen arjesta. Jos eliitti ja älymystö samaistetaan (joka ei ole itsestään selvä asia) niin sanoisin, että suomalaisen äärioikeiston voima ei kumpua älymystöstä kuin vähäiseltä osin. Älymystö on kyllin älykäs tajutakseen, että se hyötyy demokratiasta.

Olen joissakin blogikirjoituksissa viitannut demokratian itsepuolustukseen. Siilipuolustus ei kannata. Demokratian arvostelijoita vastaan voidaan taistella pitämällä päätöksenteko kerkeänä, lainsäädännön laatutaso korkealla. Tänä päivänä pitäisi ennen kaikkea mitoittaa päätökset resursseihin. Yhdysvaltojen ”demokraattisen parlamentantarismin” surkuhupaisuus - syvälle pesiytyneen lobbauskulttuurin ja jatkuvan filibuster-ilmiön sekoitus - on kauhuesimerkki, mihin pahimmillaan voidaan joutua. Kuka haluaa väsähtäneen, rappeutuneen, juonittelevan ja korruptoituneen kansanvallan?

EU tarjoaa purkautumistien kansallismielisille äärioikeistolaisille. EU-vastaisuus on laajalle levinnyt epidemia, johon ainoa lääke on saada Euroopan talous kuntoon.

Tarvitseeko meidän olla huolissamme kansankodissamme fasismin vaaroista? Monille ihmisille skandinaavinen järjestelmä on – niin kuin se oli jo 1930-luvulla - tehokas vastalääke fasismia vastaan. Skandinaavisen mallin menestys on testattu lukemattomissa kansainvälisissä vertailuissa, siksi meillä ei ole välitöntä vaaraa fasistisille liikkeille. Se on kuitenkin myönnettävä, että äärioikeiston asema saattaa taustalla vahvistua.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Tarmo Kunnaksen kirja on tärkeä puheenvuoro kaikille niille, joita kiinnostaa kansanvaltaisen järjestelmän ja autoritäärisen vallan vastakkainasettelu ja kilpailu. Tässä mielessä se on eräänlainen fasismin käsikirja ja sellaisenaan ajaton näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

lauantai 12. lokakuuta 2013

Kuvittele, ettei ole omistajuutta...

Seuraavan kirjoituksen olen alunperin julkaissut syyskuussa 2011. Ohessa päivitän ja laajennan sen nykynäkemykseni mukaiseksi.

Finanssikriisin yksi keskeisistä aiheista oli suhtautuminen omistajuuteen. Asiasta on puhuttu aivan liian vähän sen ansaitsemaan huomioon nähden. Mikä tekee omistajuudesta niin tärkeän? Ehkä on syytä luoda katsaus omistajuuden lähihistoriaan.

Sosialistisessa järjestelmässä omistajuus tarkoitti yhteisomistajuutta, kollektivismia. Omistajuus toteutettiin osin pakko-omistajuuden kautta, siitä nimi pakkokollektivisointi. Pitkä 70 vuoden kokeilu ei tuottanut positiivista tulosta, päinvastoin koko sosialistinen rakennelma romahti.

On kuitenkin toinen yhteisomistajuuden malli, joka näyttää selvinneen useiden vuosikymmenien ”koeajasta”. Tarkoitan Israelin kibbutseja. Niissä yhteisasuminen näyttää perustuvan suostutteluun tai vapaaehtoisuuteen. Kibbutsit käynnistyivät alun perin maatalousvetoisina. Kuitenkin tänä päivänä niissä on voittanut alaa teollisuus ja matkailu. Vaikka nykyajan nuori sukupolvi tuntuisikin ahdistuvan moisesta vastavirtaan ajattelusta - sillä sitähän kibbutsit ovat - nykyiseen yksilökeskeiseen ajatteluun verrattuna, niin ne ovat selvinneet modernin paineesta ja näyttävät jäävän eloon. Nykyisin israelilaisista noin 130 000 asuu parissa kolmessa sadassa kibbutsissa. Ei voida kuitenkaan sanoa, että tämä elämänmuto olisi edes Israelissa vallitseva saati, että malli voisi toimia globaaleissa rakenteissa. Kibbutsien yhteisasuminen on siis marginaalissa maailmanlaajuisesti nähtynä.

Yhdysvaltain uusliberaalit valitsivat täysin toisenlaisen linjauksen omistajuuteen. Konservatiiviset thinktankit kehittelivät Ownership Societyn, omistajuusyhteiskunnan 2000-luvun vaihteessa. Siinä omistajuus perustui pitkälle vietyyn yksityisomistukseen. Uusliberaalien tarkoittamassa mielessä omistajuusajatus otti kantaa koulunkäynnin ja terveydenhuollon järjestämistapaan sekä eläkkeisiin.

Cato-instituutti vei asian niin pitkälle, että koulunkäynnin piti perustua siihen, että oppilaiden vanhemmat ”omistivat” lasten koulunkäynnin, so. vanhemmat maksoivat omistajuusyhteiskunnan periaatteiden mukaisesti lasten koulunkäynnin. Uusliberaalien periaatteiden mukaan rahaa ei kierrätettäisi valtion kautta. Ei siis verodollarein ylläpidettyä koulua. Toiseksi haluttiin jokaisen maksavan omat eläkkeensä ja kolmanneksi jokaisen haluttiin maksavan oman terveydenhuoltonsa. Nämä ajatukset ovat johdomukaisia seurauksia tavoitellun suuren yksityisen sektorin ja ”pienen valtion” näkökulmasta.

Kun George Bush nuorempi otti vastaan presidentin tehtävät hän perusti oman ideologiansa Cato-instituutin tavoitteisiin. Aluksi näillä tavoitteilla oli huomattava kannatus amerikkalaisten keskuudessa. George Bush nautti pitkään suurta suosiota äänestäjien keskuudessa, joten uusliberaaleille ajatuksille oli kantavuutta. Vähitellen tilanne muuttui ja ääriliberaalit ajatukset menettivät kannatustaan. Oli kuitenkin yksi omistajuuden alue, jolla edettiin, nimittäin Home Ownership, kodinomistajuus. On vaikeaa sanoa, mistä lähteistä kodinomistajuus alun perin kumpusi. Joka tapauksessa Bushin hallinto omaksui nopeasti kodinomistajuuden periaatteet.

Vuonna 2002 pitämissään puheissa Bush nosti Home Ownershipin yhdeksi tähtitavoitteistaan. Periaatteena Bushilla oli, että kodinomistajuuden tulee olla erittäin laajaa. Hän kantoi huolta erityisesti mustien ja latinojen alhaisesta omistusasuntotasosta. Kun valkoisilla kodinomistajuus oli 75 % tasolla, oli se vähemmistöjen osalta alle 50 %. Tavoitteeksi Bush nosti latinojen ja mustien omistajuuden nostamisen samalle tasolle kuin valkoisten. Vuoteen 2010 mennessä piti synnyttää 5,5 miljoonaa omistusasuntoa vähemmistöille. Välikappaleeksi Bush valjasti Fannie Maen ja Freddie Macin, kaksi puolijulkista asuntorahoittajaa. Käytännössä lainoitusta hoidettiin siten, että hankkeen tueksi rakennettiin liitovaltion käsirahatuki, korko oli pari vuotta alhaalla ja takaisinmaksuajat olivat pitkiä (30 vuotta). Ideologialla oli kauaskantoiset tavoitteet, olisihan omistajuus siirtynyt perinnön kautta seuraavalle sukupolvelle.

Ajatuksena oli siis nostaa köyhät suoraan omistavaan luokkaan, ”amerikkalaisen unelman” vaalijoiksi sukupolvesta toiseen.

Koko hanke kaatui kuitenkin jo alkuvaiheessa, kun kohderyhmällä ei ollut mitään mahdollisuuksia maksaa lainoja takaisin, ei edes kevennetyillä ehdoilla.

Johtopäätöksenä voisi todeta, että Bushilla, hänen taustavoimillaan eikä uusliberaalilla ideologialla ollut juuri minkäänlaista käsitystä köyhyyden olemuksesta, niin kaunis kuin köyhien ”auttamisajatus” olikin. Tietenkään asiasta ei voida syyllistää yksistään julkisia toimijoita – ei lähimainkaan - vaan samaan aikaan investointi- ja liikepankit lähtivät asuntorahoitusralliin mukaan. Ahneet pankkiirit rakensivat asuntolainoituksen virheellisille argumenteille. Asuntojen hintojen sanottiin ”aina” nousseen Yhdysvalloissa. Business perustettiin sille, että vaikka alkuperäinen lainansaaja ei olisi pystynyt hankkimaan tai pitämään asuntoa niin asuntojen jatkuva hintojen nousu huolehtisi tavaran kuranttiudesta. Peruste oli täysin virheellinen, sillä erittäin luotettavana pidetyn Case-Shillerin asuntohintaindeksin mukaan asuntojen hinnat eivät olleet nousseet reaalisesti käytännössä lainkaan vuosien 1950 ja 2000 välillä! Yhdysvalloissa on vain kaksi asuntojen selkeää hintojen nousuvaihetta vuodesta 1890 lähtien, toinen heti toisen maailman sodan jälkeen, kun sodasta palaavat miehet tarvitsivat valtavasti asuntoja ja toinen 2000-luvun alussa finanssikriisiä edeltäneen asuntokuplan muodostuessa.

Vielä subprime-kriisin jälkeenkin Bush yritti jatkaa omistajuusyhteiskunta-aatetta pyrkimyksellä yksityistää osittain sosiaaliturva Cato-instituutin mallia mukaillen. Tämä vuosille 2007-2008 kohdistunut pyrintö kaatui Bushin hupenevaan suosioon.

Yhteenvetona voisi todeta, että omistajuus, silloin kuin se perustuu saman tyyppiseen ideologiaan kun aikanaan Neuvostoliittossa, näyttää johtavan katastrofaalisiin tuloksiin. Yhdysvalloissa kodin käsittäminen sijoitusvälineeksi oli merkittävä periaate. Sitä ilmensi TV:n mainoslause ”kotisi on pankkisi, pankkisi on kotisi”. Omistusasuntojen käyttö elintason laajentamisen välineenä näin karkealla tavalla johti tuhoisiin seurauksiin.

Mikä asuntojen hintakuplasta ja finanssikriisistä jää käteen tuleville sukupolville ? Ainakin se, että omistajuuden ideologisointi, joka Neuvostoliitossa tapahtui kollektivisoinnin ja pakkokollektivisoinnin kautta ja joka Yhdysvalloissa tapahtui pakkomielteenomaisen yksityisomistuksen kautta 2000-luvun alussa, ei näytä johtavan järkevään lopputulokseen. Sosialismissa köyhyysongelma pyrittiin ratkaisemaan kollektiivisella omistuksella. Uusliberaalissa Bushin sovelluksessa, se pyrittiin ratkaisemaan ylivelkaantumiseen perustuvan yksityisomistuksen avulla.

Miksi omistajuus kasvoi ulos kaikesta järjellisyydestä?

Ainakin voidaan sanoa, että tuloerojen kasvu loi pohjaa ilmiölle, olihan pienistä tuloista vaikeaa säästää riittäviä summia kotitalouden suurimpaan investointiin, omistusasuntoon. Tuloerojen kaventamiseen ei kuitenkaan haluttu lähteä jo ideologista syistä: jokainen on oman onnensa seppä. Sitä paitsi se olisi ollut kärsimättömille liian pitkä ja hidas tie. Ponnahdus omistavaan luokkaan haluttiin tehdä velkaan perustuneen riskinoton ja riskin rahamarkkinakeinoin tapahtuneen ketjuttamisen avulla.

Köyhän mahdollisuus omistaa asunto tuhoutui finanssikriisiin – vaikka omistajuuden piti laajentua dramaattisesti – samaan aikaan, kun tulohaitarin yläpäässä voitiin haaveilla maailmoja syleilevän omistuksen (maat, meret, ilma) siunauksellisuudesta.

Muodostuu todella rikkaan ihmisen karrikatyyri..... Björn Wahlroos nimittäin haikaili kirjassaan ”Markkinat ja demokratia” merten yksityistämisestä. Hänen argumenttinaan oli, että yksityisomistuksessa meriä ei tuhota, kukapa omistuksiaan pilaisi. Kaunis ajatus: olisihan merten yksityistäminen suuri ympäristöteko. Finanssikriisin kokemuksen perusteella merien pilaaminen yksityisomistuksen kautta ei kuitenkaan olisi ollut temppu eikä mikään.

Timo Harakan ja Antti Karumon käsikirjoittamassa näytelmässä Kungen (Lilla teatern) jatketaan kirjan innoittamana ajatusta. Wahlroosin opiskelukaveri Leif Salmen saa Wahlroosin innostumaan omistuksen ulottamisesta aivan uusiin sfääreihin: ilmakehä voitaisiin yksityistää! Ownership Society ei siis riitä: on toteutetteva World Ownership tai peräti Universal Ownership!

Mutta takaisin reaalimaailmaan...

Historia voi todistaa yksilöiden – tavallisten pienten ihmisten – laajan omistajuuden toimineen edistyksen ja kehityksen airueena. Kokemukset Länsi-Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta ovat vakuuttavat. Etelä-Amerikassa ja Itä-Euroopassa suuret maanomistajat pitivät omistuksen tiukasti hallussaan estäen nykyaikaisen markkinatalouden ja korkean elintason kehittymisen. Vasta viime aikoina ne ovat saaneet kiinni kehittyneitä maita.

Entä nyt, kun elämme hyvin pitkälle omistajuusyhteiskunnassa koko läntisessä maailmassa?

Onko omistajuus muuttunut itsetarkoitukselliseksi aikojen saatossa? Onko omistajuus saavutetun onnellisuuden väärti? Vai onko se edes tavoittelemisen arvoista?

www.historiajatkuu.blogspot.com

torstai 10. lokakuuta 2013

Ja valot sammuivat (osa 2)

Olen blogikirjoitukseni ykkösosassa kuvaillut ja eritellyt Yhdysvaltain nykyisen poliittisen dilemman historiaa ja taustoja. Tässä kakkososassa yritän pureutua tarkemmin tapahtumien syy- ja seuraussuhteisiin.

Kaikkein raadollisinta tässä kehityskulussa on ollut se, että nykyiset talouden ja yhteiskunnan ongelmat ovat hyvin pitkälle republikaanien itsensä aiheuttamia. Toki ”tukea” on löytynyt aika ajoin oikean reunan demokraateista. Nyt republikaanit esiintyvät ikäänkuin riita pitäisi tasapuolisesti halkaista keskeltä.

Ongelmien lähtökohdat ovat Ronald Reaganin voodoo-taloudessa, jonka kääntäisin uskomustaloudeksi. Sen erityisenä piirteenä oli kuvitelma ihmisten käyttäytymisestä, joka oli todellisuudelle vieras ja joka johti talouden rakenteellisiin ongelmiin. Olen käsitellyt tätä vaihetta USA:n historissa blogikirjoituksessa ”Ronald Reagan – myytti ja myytin purku”, 21.12.2011.

Bushin aikana käynnistettiin 1) ideologisen ajattelun läpitunkema ”omistajuusyhteiskuntaohjelma”. Koekaniinina olivat miljoonat ihmiset, joilla ei ollut tosiasiallisesti varaa omistajuuteen (omistusasuntoon). Bushin aikana toteutettiin 2) veronalennukset, joista kuviteltiin - omaksutun ideologian mukaisesti - piristystä talouteen. Tämä näkyy Bushin hallinnon aikanaan piirtämistä ajankohdan talouden kuvaajista, joissa odotusarvot verotulojen kasvusta oli piirretty yltiöoptimistisesti. Kävi juuri päinvastoin, verotulot alenivat.

Edellä mainittu ”kohta yksi” johti finanssikriisiin ja sen kautta suureen taantumaan (The Great Recession) ja sen myötä suuriin budjettialijäämiin, jotka taas johti liittovaltion velkaantumiseen. Logiikka on täysin johdonmukainen.

”Kohta kaksi” täydensi tuhon: veronalennusten piti luoda nostetetta talouteen niin, että verotulojen piti lisääntyä. Oma käsitykseni on, että jos suhteellisen maltillisen verotustason olosuhteissa alennetaan veroja, alenevat verotulot pysyvästi. Juuri näin kävi Yhdysvalloissa.

Asuntokupla ja veronalennukset olivat väärää ”valmistautumista” samaan aikaan päälle painaneeseen globalisaatioon, joka söi amerikkalaisten tuotteiden kilpailukykyä johtaen kauppataseen ja vaihtotaseen alijäämiin sekä suureen työttömyyteen. Mikään näistä ongelmista ei ole poistunut.

Edellä mainittujen tekijöiden yhteisvaikutuksella aiheutettiin tilanne, jonka jälkiseuraukset ovat nyt päällä. Olen joskus verrannut uusliberaalia ideologiaa sosialismiin. Molemmissa uskonvaraisella ajattelulla on ollut tuhoisat seuraukset.

Aiheutetun taloudellisen sekasorron korjaustoimenpiteenä republikaanit esittävät nyt talouden kiristystoimia (austerity), joka on täysin väärä lääke nykytilanteeseen. Ei pidä pakkosyöttää austerity-lääkettä potilaalle, joka on toipumassa sairaudestaan.

Mitä on sanottava, jos ensin aiheuttaa kriisin ja sitten ”korjaa” aiheutuneiden vaurioiden synnyttämää tilannetta väärillä tai väärin mitoitetuilla rohdoilla?

Johtopäätökseni on , että republikaanien poliittinen johto on heikkotasoinen. Johto toimii teoreettisten taloudellisten mallien ja ideologisten prinsiippien mukaisesti todellisuudesta vähät välittämättä. Poliittinen kuilu ei ole republikaanien ja demokraattien välillä, vaan republikaaniryhmän sisällä.

Liittovaltion sulkemiseen, terveydenhoitouudistukseen ja velkakattoon liittyy paljon dramatiikkaa, koska keskustelua käydään julkisuudessa ja julkisuuden kautta. Kriisi on mielestäni hyvin pitkälle tekemällä tehty. Ongelmat ovat sinänsä haasteellisia, mutta niiden päälle on lisätty raskas elämöintikerros, joka käy kalliiksi varsinkin republikaaneille. Siksi ratkaisut löytyvät kohtuuajassa.

Yhdysvaltojen todelliset ongelmat ovat rakenteellisissa kilpailukykypuutteissa, pitkän aikavälin velkaantumisessa, työttömyyden sisälle muodostuneessa pitkäaikaistyöttömyydessä, verotuksen vääristyneissä rakenteissa, kansantalouden kasvua haittaavissa räikeissä tuloeroissa, sosiaalisen koheesion puutteissa ja koulutuksen laiminlyönneissä.

www.historiajatkuu.blogspot.fi