Kirjoitin aikanaan viisi blogikirjoitusta Björn Wahlroosin kirjasta ”Markkinat ja demokratia” Käsittelytapani oli kriittinen enkä oikeastaan ole muuttanut mielipidettäni hänestä parin viimeisen vuoden aikana.
Nyt Anu Kantola arvioi Wahlroosia Tuomo Pietiläisen & tutkivan työryhmän kirjan ”Wahlroos. Epävirallinen elämäkerta” näkökulmasta Hesarissa 18.9.2013 artikkelissa ”Kotoinen kapinallinen”. En ole toistaiseksi lukenut kirjaa. Keskitynkin tässä vain Anu Kantolan oivaltavan arvioinnin herättämiin ajatuksiin. Vertaan hänen käsityksiään omiini.
Ehkä kaikkein oleellisin Kantolan esille ottamista asioista on Wahlroosin suhde nykyaikaisiin markkinatalouden teorioihin ja käytäntöihin. Kantola toteaa: ”Wahlroos esiintyy mielellään kansainvälisen finanssitalouden säihkyvänä huippuna ja uusien ajatusurien aukojana. Sellaisena hän ehdottomasti edustaisi jotakin uutta suomalaisessa yhteiskunnassa”. Kantolan mukaan kuva tästä murenee kirjaa lukiessa. Olen aiemman lukukokemuksen ja Wahlroosin uran seuraamisen näkökulmasta päätynyt samalle kannalle. Hän on hyvin suomalainen hahmo.
Mielestäni Wahlroosin ajattelussa on kaksi keskeistä tendenssiä. Hänen ehdotuksensa koskien nykyaikaisen yhteiskunnan muutoksia antavat kuvan ihmisestä, joka on irtaantunut tavallisen ihmisen arjesta. Toinen merkittävä seikka on, että hän on jättänyt tietonsa päivittämättä niistä päivistä, kun hän opiskeli Yhdysvalloissa. Chicagon opit ovat jääneet päälle ilman, että niihin olisi tarvinnut koskea. Tässä on mielenkiintoinen yhtymäkohta hänen aiempaan elämänvaiheeseensa, jolloin hän vannoi Marxin nimiin. Silloinkin oppeja haettiin menneiltä vuosikymmeniltä.
Kirjassaan ”Markkinat ja demokratia” hän pyrkii asemoimaan kantansa historialliseen kontekstiin. Todistelu on kovin valikoivaa; ainakaan minun mielestäni hänen historiantulkintansa ei täytä objetiivisuutta tavoittelevan historiankirjoituksen normeja.
Kantolan analyysi Wahlroosin varallisuuden lähteestä eli Mandatum-kaupat valtion kanssa luovat eriskummallisen kuvan miehestä, joka esiintyy kansainvälisenä businessmiehenä, mutta jonka varallisuuden lähtökohdat ovat Suomen valtiossa. Toki en halua mitenkään vähätellä hänen menestymistään pankkimaailmassa viimeisten kymmenen vuoden aikana. Yleensäkään en haluaisi johtaa keskustelua Wahlroosista hänen kiistämättömään menestymiseensä liike-elämässä, vaan hänen mielipiteisiinsä ja vaikutukseensa laajemmin suomalaisessa yhteiskunnassa.
Mielenkiintoinen on Kantolan vertailu toisaalta venäläisiin uusrikkaisiin ja toisaalta Warren Buffettiin ja George Sorosiin. Viime mainitut ovat nousseet eräänlaisiksi rikkaiden omaksitunnoksi. Elämää on myös oman äveriäisyyden ulkopuolella. Jossain lehtijutussa Wahlroos lähinnä halveksi Buffettin mielipiteitä progressiivisen verotuksen kiristämisen välttämättömyydestä todetetssaan, että kuka tahansa voi harjoittaa hyväntekeväisyystoimintaa auttaakseen ihmisiä, kadottaen kokonaan Buffettin ajatuksen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoittelusta.
Mitä tulee venäläisiin uusrikkaisiin, niin kieltämättä joitakin yhtymäkohtia on. Kysymys on valtion toimenpiteiden ja yksityistämisten keskinäisestä suhteesta, jossa kerkeimmät pääsivät nettoamaan Venäjän kansallisvarallisuudesta huomattavia summia. Päättäjiltä (Jeltsin) katosi 1990-luvun jälkipuoliskolla kokonaisnäkemys. Wahlroosin toimintaan ei liity kuitenkaan mitään rikollista, joten suora vertaaminen uusrikkaisiin ei ole reilua.
Buffetin itseironisen luonnehdinnan mukaan hänen kaltaisensa ihmiset ovat voittaneet uusimman version luokkasodasta. Wahlroos on lähestynyt kumousta sen molemmista pääsuunnista, ideologisesta vasemmistosta ja ideologisesta oikeistosta käsin. Onko niin, että kun on ollut kerran ideologi on aina ideologi? Vertailumahdollisuus amerikalaiseen uusliberalismin (aiemmin uusmarxilaisuuden) guruun Irving Kristoliin on ilmeinen.
Miksi Wahlroos saa kannattajia? Ykkössyy on varmaan se, että monet pitävät hänen kykyrakennettaan poikkeuksellisena. Toiseksi arvelisin ihailun johtuvan asemasta: hän on esikuva, koska on niin vaikutusvaltainen ihminen. Kolmas syy voisi olla, että pienissä Suomen seurapiireissä johtavassa asemassa olevan valta kasvaa helposti sfääreihin: asemaan tulee ylimääräistä hohtoa, jota ei voi selittää faktisesti muutoin kuin alistumiseen taipuvaisen alamaisuuden näkökulmasta. Rannanjärveläinen asenne, ”kukaan ei ole mitään”, alkaa horjua, kun kohdataan poikkeuksellinen hahmo. Sama piirre on nähtävissä esimerkiksi suhteessa Kekkoseen.
Itse edustaisin näkemystä, jossa henkilöä eritellään sellaisenaan, ajatuksineen tekoineen päivineen. Mitään perusoletusta ei ole, teot ja ajatukset ratkaisevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti