Elokuun 28. päivä tulee kuluneeksi 50 vuotta kansalaisoikeusliikkeen pyhimmästä päivästä. Tuolloin 250 000 ihmistä marssi Washingtonissa rotujen välisen tasa-arvon puolesta. Martin Luther King piti ikimuistettavan ”I Have a Dream” -puheensa. Viime aikoina on tiedotusvälineissä käsitelty puheen syntyä. Puheen synnytystuskat olivat melkoiset ja ilmeisesti King hylkäsi puolessa välissä puhettaan valmiin käsikirjoituksen. Loppu on historiaa: puheen vapaamuotoisen osuuden välittömänä innoittajana oli laulaja Mahalia Jackson, joka kehoitti Kingiä muistamaan mustien unelman. Unelma siitä tulikin monessakin mielessä….
Martin Luther King ei ollut ennen puhettaan mitenkään kiistaton persoona. Hänet jopa leimattiin pelkuriksi, kun hän ei pari vuotta aikaisemmin sitoutunut heti ns. Freedom Riderien tukijaksi. Mustat ja valkoiset Freedom Riderit testasivat henkensä uhalla mustia koskevien kieltojen pitävyyttä etelävaltioissa. Matkat tehtiin busseilla, josta englanninkielinen nimi johtuu.
En tietenkään väitä, että Kingillä olisi ollut Washingtonin puheen jälkeenkään kiistaton asema. Elämänsä viimeisinä aikoina hän joutui ristiriitaan Mustien Pantterien kanssa, jotka olisivat halunneet suoraa, väkivaltaista toimintaa Kingin sovittelevamman linjan sijaan. Kingin murha käynnisti väkivaltaiset mielenosoitukset suurten kaupunkien keskustoissa.
Presidentti Kennedyn kanta rotusorron vastustamiseen oli ambivalentti. Hän ihaili Kingin tapaa puhua Washingtonissa, mutta muilta osin rotusorron vastainen toiminta oli jotenkin sivuraiteella hänen politiikassaan, vaikka hän retorisella tasolla ilmaisikin myötätuntonsa mustille. Kennedyn yksi tulppa täydelle tuelle olivat syvän etelän rotusortoa kannattavat demokraatit. Kennedyn piti liikkua ohutta narua myöten saadakseen riittävän kannatuksen uudelleenvalintaansa.
Muhammad Ali oli yksi mustien liikkeen merkkihahmoja. Cassius Clayna hän joutui kokemaan, mitä merkitsi, kun hän saapui Rooman olympiakisoista kultamitali kaulassa kotimaahan. Hehkutusta kesti vain hetken. Mikään ei ollut tosiasiasiassa muuttunut. Clay heitti turhautuneena mitalinsa jokeen. Mutta Sam Cooken sanoin ”A Change Is Gonna Come” (1963):
It`s been a long,
A long time coming,
But, I know a change gonna come,
Oh, yes it will
Muutos oli tosiaan tuleva lainsäädännön myötä! Ja kyllä se toimi yksilön - Cassius Claynkin - kohdalla. Valkoisia suuresti ärsyttänyt ”olen suurin, olen kaunein” -iskulause muuttui todeksi vajaassa vuosikymmenessä – tosin monien eri vaiheiden jälkeen.
Kansalaisoikeustaistelussa oli alun perin mukana hyvin ristiriitaista ainesta. Kansalaisoikeustaistelija Malcolm X veti jyrkkää linjaa suhteessa Martin Luther Kingiin. Kun hän yritti lähentyä Kingiä, omat kostivat hänelle. Häneen ammuttiin vihan sokaisemana kymmeniä luoteja. Myös Malcom X on kansalaisoikeusliikkeen marttyyri. Muhammad Ali oli hyvin lähellä Malcolm X:ää, vaikka sanoutuikin irti hänestä vähän ennen tämän kuolemaa.
Lyndon B. Johnsonin saama jättimäinen vaalivoitto 1964 mahdollisti mahtavan etenemisen useimmissa rotujen tasa-arvoa koskevissa kysymyksissä. Merkittävien lakihankkeiden (mm. Kansalaisoikeuslaki, Äänioikeuslaki) läpiviejänä Johnson on yksi Yhdysvaltain historian merkittävimmistä presidenteistä. Johnson myös oivalsi, minkä hinnan hän ja demokraatit joutuisivat maksamaan etenemisestä kansalaisoikeus-asioissa: ”Taidettiin menettää etelä!”
Juuri näin kävi. Republikaanit ovat olleet jo pitkään syvän etelän mahtipuolue. Minulle Johnson on ollut vaikeasti arvioitava persoona ja poliitikko. Hän teki rotujen välisen tasa-arvon puolesta valtavan työn, jolle ainoastaan Lincolnin työ luo vertoja. Lincolnin kohdalla pitää muistaa, että hän lopetti sisällissodan myötä orjuuden, mutta ei rotusortoa, joka sai 1865-1963 välisenä aikana raakalaismaisia muotoja. Nimenomaan Johnson saattoi kansalaisoikeuskysymyksen päätökseen. Mutta sitten oli Vietnamin sota, johon Johnson kompastui.….
Olen käsitellyt rotuproblematiikan jatkoa vuodesta 1963 tähän päivään mm. blogikuviossa ”Movement Conservatism”. Konservatiiviliikkeen yksi haara sisältää suhtautumisen rotukysymykseen. Johnson on kirosana republikaaneille, varsinkin teekutsuliikkeen kannattajille. Tässä on mahdotonta käydä läpi, miten rasismin uusi läpilyönti tapahtui. Muutosprosessi oli joka tapauksessa vastaisku Johnsonin kauden etenemiselle. Vastaiskulla on nimikin: ”White Backlash”. Oli siis suuri joukko niitä ihmisiä, jotka katsoivat – ja jotka katsovat - että rotujen välisessä tasa-arvolainsäädännössä on menty liian pitkälle. Etelän valkoiset konservatiivit ovat asenteellisesti hyvin aggressiivisia mustia kohtaan. Olemassa olevalle lainsäädännölle hekään eivät mahda mitään. Osa rasismista on piilevää, osa näkyvää.
Kansalaisoikeuskysymyksessä on siis otettu myös taka-askelia, mutta mitenkään ei voida unohtaa, mikä valtava muutos tapahtui, kun mustat saivat oikeasti kansalaisoikeudet. Että siis samaan ravintolaan saattoivat mennä sekä mustat että valkoiset, ja aivan sovussa! Että 1980-luvulta lähtien ei voitu tehdä oikeastaan yhtään tv-sarjafilmiä, jossa ei ollut musta näyttelijä keskeisessä osassa. Kaukana takanapäin olivat ajat, jolloin mustat olivat silmiään pyörittäviä pellejä amerikkalaisissa elokuvissa. Muutos 1980-luvulle tultaessa oli käsittämätön.
King on kansalaisoikeusliikkeen ja väkivallattoman vastarinnan kiistaton sankari . Mutta ei ole syytä unohtaa niitä ihmisiä, jotka uhmasivat oman henkensä uhalla valkoisten rotusortoa jo ennen Kingiä. Ja moni menettikin henkensä. Erityisesti pikkuisen Rosa Parksin henkilökohtainen rohkeus muistetaan: hän kieltäytyi luovuttamasta bussissa paikkaansa valkoiselle joulukuussa 1955.
Elämänsä lopulla King kääntyi demokraattisen sosialismin kannattajaksi saadakseen läpi unelmansa. King tajusi, että mustien asema on osa koko kansakuntaa koskevaa laajaa yhteiskuntapoliittista uudistusohjelmaa.
Time-lehti tuoreessa artikkelissaan haluaa nostaa Kingin ”kansakunnan perustajaisien” (founding fathers) rinnalle kaikkein kovimpaan kategoriaan. Kingin muistomerkki on jo Lincolnin vierellä.
Kun Barack Obama puhuu 50-vuotistapahtumassa, ainakin minä olen korva tarkkana. Onko puhe hymistelyä vai onko siinä todellista suuren puheen ainesta? Martin Luther Kingin muisto velvoittaa… tilanne ei ole helppo Obamalle, joka on vetänyt matalaa profiilia rotukysymyksessä. En ole onneksi hänen puheenkirjoittajansa, mutta voisin sisällyttää puheeseen lauseen ”luulen, että tarvitsen apuanne”. Apua Obama tarvitsee, sillä hyvin monet Obaman poliittiset ongelmat kiertyvät hänen ihonvärinsä kautta reaalimaailman haasteiksi.
King ei ollut mitenkään arvostelun ylläpuolella henkilökohtaisessa elämässään. Kingin liha oli heikkoa, hän teki virheitä. Pahaa puhetta saa helposti hänen naistensa lukumäärästä. Ne ovat kuitenkin toisen kategorian asioita.
”Kesken jäänyt unelma”, toteaa Helsingin Sanomat. Niin on tietysti monen muunkin mielestä. Amerikkalaisen Pew-tutkimuslaitoksen tuoreen tutkimuksen mukaan mukaan 32 prosenttia mustista näkee paljon edistystä rotujen välisessä tasa-arvossa kohti Martin Luther Kingin unelmaa. Valkoisilla vastaava luku on 48 prosenttia. Edistyksen näkee paremmin kymmenien vuosien tarkastelussa: 1800-luvun alkupuolelta 1860-luvun kautta 1960-luvulle ja edelleen tähän päivään. Muutokset ovat olleet valtavia. Mutta riittääkö se? Useimpien mielestä muutos on ollut liian hidas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti